Toimittajalta

Arvosanatehdas

Toimitukseen tuli Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen VATT NYT -julkaisu. Noin kolmen sekunnin silmäily laukaisi vitutuksen.

Valtion taloustehtaan ensimmäisellä aukeamalla otsikkona on ”Perusopetuksen ja lukioiden tuottavuus laskenut – ammatillisen peruskoulutuksen tuottavuuskehitys parempi”. Piti räpäyttää pari kertaa silmiään.
Kuvittelin joskus kouluissa kasvatettavan yleissivistyneitä kansalaisia. Tohtoritehtaiden tuotokset ovat ilmeisesti katkeroituneet ohjauksen puutteesta ja haluavat tartuttaa pahan olonsa koko Suomeen. Päiväkodissa saadaan käsittääkseni vielä kasvaa lapsina – peruskoulusta lähtien tuotetaan työvoimaa teollisuudelle.

Siis peruskoulujen ja lukioiden tuottavuus? Kaksi sivua naiivimpi minäni kuvitteli, ettei tällaista voisi mitata. Vaan voidaan – sillä parhaalla tavalla: miten pienellä rahasummalla saadaan mahdollisimman hyviä arvosanoja. Koululaiset ovat sijoitus. Pörssiin listautumista odotellessa.

Lukioiden tuottavuus on siis laskenut. Ongelmana on ”yksikkökustannusten nousu”. Jos ette arvanneet, ”yksikkö” = koululainen. Sen sijaan ammattikouluissa tehokkuus on kasvanut; ”positiivinen tuottavuuskehitys liittyy maltilliseen kustannusten nousuun ja opiskelijamäärän kasvuun.” Enemmän oppilaita, vähemmän rahaa; vähemmän yksilöllistä huomiota, enemmän yksinäisyyttä ja mielenterveysongelmia.

Onneksi myös lukioiden tuottavuusongelmiin esitetään ratkaisu. Esimerkiksi ryhmäkokojen kasvattaminen kymmenestä kahteenkymmeneen alentaa huomattavasti kuluja per yksikkö – anteeksi, ihminen. Samoin sadan oppilaan luomukoulut kelpaa korvata useamman sadan yksikön tehokasvattamoilla. Kustannustehokkuus kasvaa, pulpetit täyttyvät ja kasvot hukkuvat valtamereen.

Tehomaatalouden puolustajien teeseihin kuuluu, että koska kymmenen kanaa neliömetriltä tuottaa enemmän kuin yksi, eläinten on pakko olla onnellisia: onnettomat lypsy- ja munintakoneet eivät toimi. Päättäjät ovat ilmeisesti innostuneet samasta argumentaatiosta. Kun ällä paperissa vilahtaa, niin mielenterveys kuntoon kilahtaa.

Jos ylioppilastutkintoa voisi nimittää kypsyyskokeeksi, niin tutkimuksen vielä käsittäisi. Koulujärjestelmän päätehtävähän on kypsyttää raaoista keltanokista salonkikelpoisia broilereita, joiden kotkotus kattaa elektronikehät ja dadaismin. Kirjoitukset ovat kuitenkin pikku hiljaa muuttuneet korkeakoulujen rekrytointitilanteeksi, ja päähän kaadetulla tiedolla pääsee arvosanojen herkkupöytään.
Käytännössä kustannustehokkainta älläkoipea kypsytetäänkin painekattilassa kansankynttilän hiillostuksessa – ja samalla kulut ulkoistetaan kunnan mielenterveyspalveluille.

VISA KURKI
Kirjoittaja on Turun ylioppilaslehden toimittaja

Levyt: Salainen maailma

90-luvun lopulla rap-touhut aloittanut Pyhimys kehittyy harppauksin. Jo viimevuotisella Ai tähän väliin? -EP:llä Pyhimys onnistui karsimaan ilmaisustaan tavanomaiset hiphop-kliseet. Odotettu Salainen puutarha lunastaa lupauksen ja varmistaa MC.n aseman yhtenä Suomen omaperäisimmistä raplyriikoiden kirjoittajista. Lähimpänä vertailukohtana tulee mieleen levylläkin vieraileva Asa.

Jos Pyhimyksen kirjoitustyyli on kautta linjan häikäisevää, ei epätasapainoinen musiikki ole sitä läheskään aina. Pahimmillaan oikeita soittimia ja ohjelmoituja biittejä yhdistävät taustat ovat kliinisiä tai leirinuotiomaisia. Parhaimmillaan taustat luovat hyvän tunnelman lyriikoille, erityisesti tunnelmapaloissa kuten Intialainen enneuni tai levyn päättävässä nimikkobiisissä.
Kokonaisuudessaan Salainen puutarha on harvinainen tapaus. Se on loppuun mietitty, hiljalleen avautuva levykokonaisuus, jota kannattelee nerokkaan ilmaisun lisäksi myös harvinainen, inhimillinen suoruus. Toivottavasti Pyhimys löytää vielä rinnalleen kovatasoisen biittinikkarin – tai miksei toisaalta kovatasoisen bändin.

PETRI RAUTIAINEN

Levyt: Päivä on nuori

Raappana eli Janne Pöyhönen on viime vuosina noussut yhdeksi maamme suosituimmaksi reggaelaulajaksi. Keikkailun vuonna 2004 aloittanut Raappana julkaisi kehutun debyyttinsä hiljattain.

Päivä on nuori koostuu 11 vivahteikkaasta reggaelaulusta. Levyllä soitinarsenaalia on käytetty monipuolisesti: on kitara, basso, rummut, perkussiot, koskettimet, huilu ja saksofoni. Raappanan persoonallinen ääni soljuu kauniisti. Aika ajoin sanoitusten ulosanti kiihtyy niin nopeaksi, että monenkaan kuuntelukerran jälkeen ei ole selvillä, mikä sana vilahti ohi.
Lyriikoissa Raappana ottaa ihmisen arjen käsittelyyn monesta näkökulmasta. Levyn parhaimmistoon lukeutuva Kun uni ei tuu kertoo unettomuudesta. Radiohitiksi muodostunut Kasvonpiirteet kuvailee epäonnistunutta iskuyritystä. Sanoitukset ovat hienoja, persoonallisia oivalluksia elämästä.

Päivä on nuori on letkeä ja piristävä albumi. Levyä kuunnellessa alkaa helposti laulaa ja tanssia. Ison tiskivuoren selvittäminenkään ei tunnu pahalta, kun laittaa Raappanan soimaan.

SANNA LÄYLÖNEN

Näyttelyt: Kulkijoita mielikuvitusmaailmassa

Värikkäät vesivärimaalaukset on ripustettu seinille ilman kehyksiä ja käsintehtyjen paperiarkkien reunat ovat taittuneet. Teokset näyttävät kauempaa lapsenomaisuudessaan askartelutuokion lopputuloksilta. Markku Arantilan näyttely Eriparia Galleria Amassa avaa surrealistisen ja absurdin maailman katsojalleen. Yläkerrassa on vesivärimaalauksia ja alakerrassa öljyväriteoksia, joissa kaikissa seikkailee mielikuvistusolentoja kummallisissa ympäristöissä. Suurimmassa osassa töissä kulkijoita on kaksi. He eivät näytä olevan varmoja toisistaan, he tunnustelevat ja epäilevät, tekevät oletuksia toisistaan. Sekä hahmot että ympäristöt ovat epäselviä ja olosuhteet unenomaisia hetkiä.

Eriparit kohtaavat teoksissa, joiden nimet rakentavat tarinaa tapahtumista. Teokseen Iltapäivällä, juuri kun olimme lähdössä, auto kääntyi pihaan on kirjoitettu kahden henkilön dialogi, jossa hahmot ovat teennäisenkin samaa mieltä asioista. Aivan kuin he eivät kuuntelisi saatikka tuntisi toisiaan, vaan tahtoisivat vain elää hiljaiseloa ilman erimielisyyksiä, ilman tunteita. Kuvat ja sanat yhdistyvät näyttelyssä tarinaksi epävarmuudesta. En tiennyt, enkä osannut hänen käytöksestään päätellä oliko paikka hänelle tuttu, enkä sitä kysynyt -teoksessa mies ja nainen hämmästelevät ympärillä olevaa maailmaa selin toisiinsa. Pari ei pysty lukemaan toisiaan, vaikka heidän tulisi tuntea toisensa, sillä ovathan he keskenään vieraassa maailmassa. Kulkijat ovat kuitenkin vain hämillään tilanteesta, eivät ahdistuneita, eivätkä näytä tietävän itsekään, mitä haluavat. He vain kummastelevat ja ihmettelevät, eivät kysele.

Näyttelyn maailma on koottu ihmisistä, kasveista, koneista ja osista omituista maailmaa. Värikylläisyys ja siveltimen jäljet alakerran teoksissa toimivat vastapainona yläkerran tarkemmille piirustuksille ja akvarellien pehmeämmille väreille. Eriparit ovat eripuraisia, mutta harmonisia ja unenomaisia näkyjä hetkistä. Jokaiseen teokseen sisältyy tarina ja koko näyttely muodostaa kollaasimaisen kertomuksen hahmojen sisäisestä maailmasta.

ENNISOFIA SALMELA
Markku Arantila – Eriparia
Galleria Ama 23.11.-16.12.2007
Kaskenkatu 1
avoinna ti-pe 12-18, la-su 12-16

Elokuvat: Itsenäisyyden katkera rajanveto

Vuoden 1918 katkera sisällissota herättää vieläkin voimakkaita tunteita Suomessa. Elokuvassa ei ole aiheeseen kovin usein kajottu. Oikeastaan vain Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla on pyrkinyt jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen analyysiin sisällissodan syistä. Nyt Lauri Törhönen on tarttunut tärkeään aiheeseen. Raja 1918 -elokuvassa tarkastelupiste on sodan sekavissa jälkimainingeissa ja sen tarina perustuu Jörn Donnerin isän kokemuksiin.

Nuori idealistinen kapteeni Carl von Munck (Martin Bahne) määrätään Karjalaan johtamaan raja-asemaa. Von Munck rakastuu kirjuriinsa Maaria Lintuun (Minna Haapkylä), joka piilottelee etsintäkuulutettua punakapinallista Heikki Kiljusta (Tommi Korpela).

Vuonna 1918 Suomen ja Neuvosto-Venäjän kohtauspisteessä mikään ei ole selkeää. Rajanveto osoittautuu vaikeaksi, niin ihmisten kuin valtioidenkin välillä. Von Munck pyrkii inhimillisiin ratkaisuihin, mutta tilanne muodostuu absurdiksi, kun rajaa lähdetään vetämään kylän keskellä virtaavalle purolle.

Törhönen on kulmikas persoona ja epätasainen ohjaaja. Raja 1918 välttää itsenäisyyden hehkuttamisen ja on oikeastaan aika rohkea ja kaunistelematon kuvaus nuoren kansakunnan kaoottisesta rakennusvaiheesta. Sodan syihin elokuva ei paneudu, eikä se hae sille syyllisiä. Raja 1918 osoittaa, kuinka yksilön vaikutusmahdollisuudet hukkuvat vihan motivoiman koneiston vääjäämättömään kulkuun. Tämä fatalistinen näkemys on inhorealistinen mutta vaikuttava.

Aivan elokuvan lopussa Törhönen kuitenkin sortuu eksploitatiiviseen naisvartalon paljasteluun, kun punavangit pyrkivät pakoon alastomien naisten suojelemina. Ratkaisu on mauton.

ONNIMANNI LIUKKONEN

Kirjat: Kaaoksen edessä ja takana

”[...]kirjailtu kukka kulkurille / mahdollisuus merkkihenkilölle / kaunottarelle kaulaan raipat / hiuksillaan aitosokko kloaakki tanssii / aurinkojen lukumäärä ei ole kolmen monikerta / aritmeettisesti minä / en rakasta sinua sinä / minua muutat von neumannin naapurustosta / mooren naapurustoon kef kef / & konoplja kaput[...]”

Ville-Juhani Sutisen neljäs runokokoelma tuo mieleen tajunnan, tai unen, joka kuin hiukkaskiihdyttimen tykityksestä samanaikaisesti hajoaa ja yrittää koota itseään. Se taistelee pysyäkseen koossa, näyttääkseen jotakin tärkeää, unohdettua. Ympärillä velloo järjestystä pakeneva tekstimassa ja kauas menneisyyteen, kohti nykyisyyttä ja päin tulevaisuutta vyöryvien viitteiden intertekstuaalinen valtameri.

Merkkihenkilön kuolema on runoelma, säkeiden ja sanojen virta, ilman etukäteen uurrettuja uomia. Se koostuu kahdesta kirjastoluokitusten mukaan nimetystä osiosta. Ensimmäinen, 17.5, viittaa yleiseen estetiikkaan, seuraava, 50.01, luonnontieteiden filosofiaan. Alku on muodoltaan kevyempi ja visuaalisempi, jälkimmäinen osio on sivujen vasempaan laitaan asemoitu ja tauoton.

Merkkihenkilöiden kirjastossa tehokkain hakutapa on assosiaatio: ”[...]galleria ole perintöä / lainassa / tulevaisuudelta // on pimeä paikka että näen sinä olet minulle / neiti aika / leijonanhammas / sängynkastelija voikukka / navan läpi kuun pentu / geometrisessa puutarhassa avaruus / näytelty avaruus[...]”

Runoelmassa toistuvat englanninkieliset Shakespeare-sitaatit. William Shakespeare kierrätti omissa töissään huikean määrän eri aikoina syntyneitä sanoja, tarinoita, ajatuksia, aiheita ja asetelmia. Kirjan alussa on lainaus Jorge Luis Borgesilta. Siinä Jumala vastaa: ”Minäkään en ole minä; minä uneksin maailmani niin kuin sinä, kunnon Shakespeare, uneksit elämäntyösi. Sinä olet yksi minun unieni näytelmän henkilöistä, ja niin kuin minä, sinäkin olet monta etkä kukaan.”
Merkkihenkilön kuolema on luonteeltaan kirja, jota voi alkaa lukea miltä hyvänsä sivulta. Sillä ei ole ehdotonta alkua eikä loppua, ja se muuttuu jokaisella lukukerralla. Samalla tarkentuu tunne siitä, että pinnan alla jokin painava odottaa paljastumistaan…

MIKAEL BRYGGER

Kirjat: Keesipäiden muistelmat

”Mitä punk on? Ei ainakaan tätä, bisnesmiesten muoti mielestäsi jätä, tosi punk on iloa ja anarkiaa, tosi punk on todellista energiaa…”

Tammikuussa 1978 Sex Pistolsin tulo Suomeen kiellettiin. Mitä tällä saavutettiin? Osittain tämä vaikutti suomalaisen punkin syntyyn. Kasvava liike sai tapauksesta konkreettisen kohteen, jota vastaan kapinoida. Parasta lapsille valaisee, mitä tapahtui suomipunkin alkuvuosina. Kertojina on 70 punk-persoonaa. Äänessä ovat mm. Laman Charlie, Terveiden Käsien Läjä ja Korroosios­sa kitaroinut Joel Hallikainen.

Mika Saastamoisen yli 400-sivuinen järkäle koostuu useasta kaksiosaisesta haastattelusta. Ensimmäisessä osassa punk-persoonat kertovat bändin tarinan. Toisessa osassa he kuvailevat 70-luvun loppua ja 80-luvun alkua ja kertovat, mitä punk heille on merkinnyt
.
Parasta lapsille kuvaa suomalaisen punkin historiaa ja kehitystä 77-punkista hardcoreen: se käy läpi oleelliset bändit, legendaariset keikat, jengitappelut ja kohu-uutiset. Kirjassa on myös yhtyeiden diskografiat, kokoonpanotiedot ja upeita kuvia.

Kirjan kantava voima on kerronnan monipuolisuus ja eloisuus. Muutamista surullisista tarinoista huolimatta Parasta lapsille on hyvän mielen kirja. Mustan Paraatin Saku muistelee punkkarien lauantaikävelyjä Helsingin keskustassa. Kertomukset vahvasta yhteisöllisyydentunteesta ja vapaudesta saavat hymyn huulille. Samoin veteraanipunkkari Lätän (Kohu-63) toteamus: ”En mä vaan ymmärrä, että mikä on se punkin lopettamisajankohta. Kyllä se on mulle ainaki et ku mä kuolen, niin sillon loppuu mun punk!”

Parasta lapsille on yksi vuoden kulttuuritekoja. Yksissä kansissa punkin alkuaikoina syntyneet bändit ja hienot ajatukset punkista.

SANNA LÄYLÖNEN

Tieto, tulkinta ja virhe

Tuttavien kättelyn traditio on perua siitä, että toisensa tapaavat ihmiset osoittivat, ettei kumpikaan ole aseistautunut. Se on sittemmin muodostunut hyvän käytöksen ja tilannetajun koodiksi. Halaamista tai toisten ampumista pidetään jo hieman liioiteltuina tunteellisuuden osoituksina sosiaalisissa tilanteissa.

Auvinen tulee, Auvinen ampuu. Eikä pyssysankari halua olla yksin: profiilisivustonsa mukaan Auvinen oli lukenut mies. Hän julisti näennäistä älykkyyttään sonnustautumalla kulttuuriseen sälään, jota ei todellisuudessa osannut ollenkaan tajuta. Hän oli hankkinut itsetarkoituksellisen ja auttamattoman kliseisen merkkiluonteisen tukikehikon, jonka tarkoituksella jätti taakseen kaikkien löydettäväksi.

Hänet itsensä löydettiin wc:n kaakelilattialta, kuten erään suosikkielokuvansa Full Metal Jacketin esimie­hensä ja itsensä tappanut hahmo. En tiedä lukiko Auvinen Dostojevskia, mutta ainakin hän käyttäytyi niin kuin jälkiteollinen Raskolnikov. Tämäkin tulkitsi väärin lukemansa, Siperia opetti.

Nietzscheä Auvinen tietenkin luki. Hän ei silti ollut poikkeuksellinen. Jokaisesta suomalaisesta lukiosta löytyy liuta samanlaisia tummilla silmänalusilla ja filosofian peruskurssilla varustettuja pohdiskelijoita, joilla ei ole ollenkaan kykyä ymmärtää lukemaansa, tulkita sitä, puhumattakaan sen käytäntöön saattami-sesta. Auvinen kertoi pohdiskelevansa eksistentialistisia kysymyksiä. Jos hän olisi ymmärtänyt edes jotain pintaa syvempää olisi meillä verilöylyn sijaan yksi hakija lisää filosofian pääsykokeissa.

Eugen Schaumann nousi sankariksi ammuttuaan kenraalikuvernööri Bobrikovin. Auvisellekin löytyy säälittävä komppiryhmä tietoverkkojen syvyyksistä – he ovat juuri niitä tuhansia muita, joiden kosteat päiväunet täyttyvät jumppatunnin tyttöjen sijaan siitä kädenliikkeestä, jolla käsiase elokuvissa ladataan.
Auvinen halusi julkkikseksi. Hän halusi nimensä historiankirjaan, jonka kelpo oppilaana tunsi ilmeisen tarkkaan. Tuntemus oli pinnallista. Hän ei ymmärtänyt, että on osa pikkumaisten tapahtumien jatkumoa. Hän meni harhaan (olin käyttää metaforaa ”osui harhaan” mutta se ei liene sovelias) etsiessään asemaansa ja vakuuttuessaan, että löytää sen esittäessään tympeän itsensä sijaan kulttuurista konventiota tappajasta.

Hyvä Auvinen, teissä ei ollut mitään omaperäistä, vaikka juuri sitä tavoittelitte. Tekonne oli ainoastaan Amerikasta lainattu ohjelmaformaatti, jonka sovelsitte Suomen oloihin. Te ette ollut poikkeusyksilö, vaan tuhannen synkistelevän tunarin kopio, joka vain jätti lääkkeensä syömättä. Logiikkanne ontui: miksi tapoitte itsenne, jos kuvittelitte olevanne evoluution näkökulmasta oikeutettu tappamaan muita?

Hyvä Yhteiskunta, teissä ei ole mitään omaperäistä, tekemisenne ovat vain muilta mailta lainattuja malleja, jotka sovellatte Suomen oloihin. Te ette ole yksikkö, vaan jokaisessa maailman valtiossa tunaroivan järjestelmän umpimähkäinen ja retorinen suhteutus, joka jätti ihmisensä hoitamatta. Logiikkanne ontui: miksi uskotte voivanne olla ihmisiä varten, jos ulkoistatte kaiken pahan toiseuteen?

VILLE-JUHANI SUTINEN

Teatteri: Nyrkin orjuuttamat

Rakkaus: kaiken se kestää, kaiken se kärsii – väkivallankin?
Tähän ajankohtaiseen teemaan pureutuu Turun ylioppilasteatteri Marja Kankaan ohjaamalla näytelmällä Mutta minä rakastin häntä.

Minna Canthin Työmiehen vaimoon ja PMMP:n teksteihin pohjautuva näytelmä esittelee Riston ja Johannan rakkaustarinan onnen hetkistä tuhon syövereihin, välineinään tyylilajit tragediasta satiiriin.
Asioita kärjistetään, yleistetään ja tuodaan katsojien silmille tavalla, joka herättää jokaisen ajattelemaan omaa suhdettaan parisuhdeväkivaltaan.

Ylioppilasteatteri tarjoaa mieleenpainuvan kokemuksen tarttumalla aiheeseen, josta kaikki tietävät, mutta josta usein vaietaan.
Minna Canthin monologi naisten asemasta ja omasta vaikutuksestaan historian kulkuun alkaa toiveikkaasti, mutta päättyy epäilykseen: onko mikään muuttunut? Mikä on naisen tapa ja oikeus ilmaista tunteitaan parisuhteessa? Mikä on naisen asema aikanamme?

Riston (Tiitus Virtanen) ja Johannan (Susanna Airaksinen) tarina alkaa häistä. Riston rakastajatar Homsantuu (Tuija Rytkönen) tuo kuitenkin käärmeen paratiisiin jo ensimetreistä alkaen. Manipuloinnin ja sosiaalisen paineen alla Johanna vaimentaa epäilyksensä Ristoa kohtaan ja avioituu tämän kanssa, kohtalokkain seurauksin.
Canth ja PMMP ovat kiteytyksillään mukana, mutta muutoin TYT koostaa näytelmän naistenlehtien vakioaiheista ja median lööpeistä.

Hitaasti ja Canthin kirjaan perehtymättömälle hieman sekavasti alkava näytelmä on kestoltaan turhan pitkä. Näytelmä kärsii myös turhasta toistosta ja liian ilmeisistä ratkaisuista. Osa kohtauksista ei saa puolustettua paikkaansa kokonaisuudessa. Etenkin loppuratkaisut erottuvat oudolla tavalla juonen kuljetuksessa.

Tarinan sisällä on isoja laatueroja: jotkut kohtaukset ovat loisteliaasti kirjoitettuja, kuten diskomusiikkikohtaukset ja auttavan puhelimen karikatyyri. Omantunnon äänet on ratkaisuna toimiva ja naisten tekstiviestiseurapiirikin on hauskaa seurattavaa kliseisyydestään huolimatta.

Kohtausten roolisuoritukset ovat epätasaisia ja näyttelijöiden päämaneerina toistuu usein kirkuminen ja huutaminen. Osa näyttelijöistä esittää tämän tästä yhtä ainoaa äänialaansa ja heidän turhan isot eleensä ovat liikaa näytelmän tilaan.
Työmiehen vaimon päähahmot, Risto ja Johanna, loistavat TYT:n näytelmässäkin selvästi massasta erottuvina. Susanna Airaksisen esittämä Johanna on tarinan hahmoista ainoa, joka kerää sympatiaa, joskin Toppo (Thomas Dellinger) säälittävine naisten vonkauksineen saa myös pisteitä – yrityksestä. Tiitus Virtanen ottaa häijyn Riston roolin vakuuttavasti ja selkeästi haltuunsa.

JARMO ROIVAINEN

Sukuloimassa Ranskan ylioppilasteatteriperheessä

Ensi näkemältä Nantes’n ylioppilasteatterilla ei ole juuri mitään yhteistä turkulaisen kollegansa kanssa. Perinteikkään makasiinirakennuksen sijasta teatteri toimii sitä varten suunnitellussa rakennuksessa. Julkisivua koristavan ulkomainoksen mukaan kauden ohjelmistoon kuuluu kaikkiaan 20 esitystä. Mistä oikein on kyse?

Nantes’n ylioppilasteatteri perustettiin 13 vuotta sitten. Tuolloin kulttuuriministeriön johdolla Loiren alueen kulttuuritarjonnan lisäystä olivat suunnittelemassa Nantes’n kaupunki ja yliopisto. Kampukselle rakennettiin teatteri, jonka esitystilan koko vastaa Turun kaupunginteatterin pientä näyttämöä.

”Tarkemmin ajatellen taidamme olla ainoa ammattiteatteri Ranskan ylioppilasteattereista”, tuumii teatterin tiedotusvastaava Fabienne Brochard.
”Muut taitavat toimia samalla tavalla kuin siellä teillä.”
Ja meillähän toiminta perustuu vapaaehtoistyöhön.
Kieltämättä suomalaisen ylioppilasteatteriperinteen juuret ovat Ranskaan verrattuna syvemmällä maansa teatterihistoriassa.

Turun ylioppilasteatterilla on ikää pian puoli vuosisataa ja toimintakin on jatkunut jo vuodesta 1979 Teatterisillan tuntumassa sijaitsevassa rakennuksessa.
Myös ohjelmistosuunnittelussa on havaittavissa huomattavia eroja. Siinä missä Turun ohjelmisto koostuu ylioppilasteatterin omista tuotannoista, Nantes’ssa nähdään lähes pelkästään vapaiden ammattiryhmien vierailuesityksiä.

Nantes’n yliopiston opiskelijoille teatteri tarjoaa erilaisten kurssien lisäksi mahdollisuuden toteuttaa myös omia projektejaan.
”Keväisin järjestettävän festivaalin aikana nähdään opiskelijoiden vuoden aikana toteuttamia esityksiä”, Brochard kertoo.
Suomessa puolestaan ylioppilasteatterifestivaalit kokoaa eri teattereita kerran vuodessa esittämään osaamistaan. Festivaalien järjestelyistä vastaa kukin teatteri vuorollaan. Vastaavaa kiertävän festivaalin mallia on myös Ranskassa kokeiltu aikanaan. Varsinaista traditiota siitä ei ole kuitenkaan kehittynyt.

Perinne-eroista huolimatta näyttämötaiteen tekemiseen liittyy universaaleja lainalaisuuksia, joiden kanssa molemmat teatterit ovat tekemisissä jatkuvasti. Kummassakin päässä on saatu huomata, ettei teatterin olemassaolo ole aina itsestäänselvyys. Kuluvana vuonna Nantes’n yliopisto karsi huomattavasti kulttuurirahoituksen oppilaskohtaista määrää. Ylioppilasteatterinkin oli siis etsittävä lisärahoitusta muualta.

Tapaus tuo mieleen ikäviä muistoja myös Turun suunnalta. Kaupungin myöntämän toiminta-avustuksen supistaminen ja pelko esitystilan menettämisestä ovat olleet Turun ylioppilasteatterin viime vuosien uhkakuvalistan kirkkaassa kärjessä. Päättäjätahojen arvomaailma heijastuu helposti kulttuurin tilassa, oli maa mikä hyvänsä.

Merkittävin yhtäläisyys teattereiden toiminnassa liittyy kuitenkin ”ylioppilas”-etuliitteeseen. Sekä Nantes’n että Turun ylioppilasteatteri profiloituu suurelta osin yliopistonsa kautta. Ehkä myös molemmille yliopistoille ylioppilasteatteri on osoitus kulttuurisesta ilmapiiristä.

JAAKKO-LENNI TAATTOLA

Seuraava sivu »