Hyvää joulua!

Hyvää joulua ja uutta vuotta!
Turun ylioppilaslehden toimtus palaa työn ääreen 2. tammikuuta.

Mies opiskelijan olohuoneessa

Ravintola Proffan kellari muodostaa erottamattoman osan Turun yliopiston opiskelijaelämää. Maanalaisen keitaan pöydissä ovat viihtyneet jo useat sukupolvet. Ravintolan ruorissa on ollut jo vuodesta 1993 monelle proffankävijälle tuttu Teppo Toivanen.

Alun perin Siilinjärveltä kotoisin oleva Teppo aloitti Turun yliopistolla maantieteen opintojen parissa syksyllä 1972. Hän päätyi mukaan osakuntatoimintaan ja toimi Savokarjalaisella järjestysmiehenä, josta ravintola-ala sitten nappasi mukaansa.
Järjestysmiehen hommat jatkuivat ylioppilaskunnan ravintolassa Iskerissä. Vuorot pidentyivät muutamasta vuorosta viikossa kokopäivätyöksi ja opinnot jäivät kesken.Ylioppilaskunnan ravintolatoiminnan päätyttyä 1980 työt jatkuivat samassa paikassa Aila Harjanteen koko ylioppilastalon kattaneessa ravintolakompleksissa, viimein Seminaarin sali-isäntänä.
Vuonna 1993 Harjanteen liiketoiminta loppui lamavuosiin ja Teppo siirtyi yksityisyrittäjäksi, ottaen huomaansa jo aikaisemmin perustetun Proffan kellarin.

Olohuone kampuksella

Teppo on keskittynyt alusta alkaen nimenomaan korkeakouluopiskelijoihin asiakaskuntana.
”Opiskelijapaikassa täytyy olla opiskelijapaikan luonne tai henki. Muitakin saa käydä, mutta heitä ei saa olla liikaa. Moni muussa kaupungissa opiskeleva on tullut kertomaan, ettei heillä ole mitään vastaavaa paikkaa. Turussa kampusalueen yhtenäisyys luo mahdollisuuden, että eletään pelkillä opiskelija-asiakkailla.”

Teppo onkin tietoisesti pyrkinyt tekemään Proffasta opiskelijan olohuoneen. Viihtyä voi lautapelien parissa, tikkaa heittämällä tai pelaamalla biljardia. Päivän lehdet ovat käden ulottuvilla ja televisiotakin voi seurata.
Toisaalta opiskelijoihin asiakaskunnassa luottavan yrittäjän on otettava huomioon myös yliopiston rytmi. Joulun aika on hiljaista, ja kesällä Proffa on kuukauden kiinni yliopiston toiminnan hiljentyessä.
Kiinteäksi osaksi opiskelijayhteisöä Proffan tekee myös sen ilmaiseksi varattavat kabinettitilat. Monet ulkopuoliset ihmettelevät tätä vuokramaksutonta käytäntöä, mutta Tepon mukaan se on molemmin puolin hyödyllistä toimintaa. Kokoustamisen jälkeen jäädään monesti istumaan iltaa ja tullaan ehkä viihtymään myöhemminkin.

Bilekulttuurin tarkkailijana

Teppo on seurannut opiskelijoiden juhlakulttuuria aitiopaikalta jo 15 vuoden ajan. Viime aikoina opiskelijajuhlat ovat siirtyneet keskustaan päin, mikä on tietenkin näkynyt ravintolatoiminnassa.
”Onhan se vaikuttanut jonkin verran myyntiin, oli niitä päiviä kuin paikka oli haalaripukuisia täynnä, kun Montussa oli bileet. Nykyään käy sitten vain kymmenkunta käymässä. Toisaalta taas perusasukkaat, jotka eivät osallistu viihtyvät paremmin.”
Laskiaistiistaissa tilanne näkyy konkreettisimmin – päivä oli vielä 1990-luvulla vuoden vilkkaimpia, nykyään se vastaa lähinnä tavallista tiistaipäivää.

Teppo toivoo, että yhteistyö opiskelijoiden kanssa jatkuu tulevaisuudessa entiseen malliin hyvissä merkeissä. Ennen ylioppilastalojen remonttiin menemistä 2010 Proffassa ehtii vielä viettämään monet tovit.

JARI PITKÄ

Elokuvat: Röllit inhimillisyyden asialla

Röllin sydän on kunnianhimoinen suomalainen animaatio. Se on toteutettu perinteisellä piirrostekniikalla yhdessä venäläisten animaattoreiden kanssa. Prosessi on kestänyt kuusi vuotta ja kuvia on piirretty miljoonia. Suomen mittakaavassa koko illan piirretty on ennennäkemätön saavutus.

Elokuvan tarina on hieman repaleinen ja kliseistä kokoon kudottu. On vähän sormusten herraa, päättymätöntä tarinaa ja suomalaista mytologiaa. Menninkäisten metsä on alkanut kivettyä ja ekokatastrofi uhkaa levitä myös Röllimetsään. Syynä on satuolentojen välinpitämättömyys ja itsekkyys. Ainoa toivo on löytää myyttinen ymmärryksen sydän, jota Rölli kumppaneineen lähtee metsästämään. Kuten lastenelokuvissa on tapana, sanoma korostaa suvaitsevaisuutta ja toisten huomioon ottamista.

Elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja Pekka Lehtosaari on kymmenien animaatioiden ääniohjauksen veteraani. Rölli on toteutettu siis vahvalla rutiinilla, mutta samalla omaperäisyydestä on jouduttu luopumaan. Suomalaisuutta on kyllä käytetty hyväksi, mutta särmät on hiottu niin, että tuloksena hieman hampaatonta Disney-kopiointia. Röllin anarkismi on latistettu kiltiksi tuhmuudeksi.

Elokuvan piirrosjälkeä vaivaa epätasaisuus. Välillä visuaalinen tyyli on varsin komeaa, mutta toisinaan rajoitetut resurssit näkyvät lopputuloksessa. Varsinkin muutamat sivuhahmot on animoitu luvattoman persoonattomasti.
Röllin sydän ei ole mitenkään toivoton piirroselokuva, päinvastoin. Matkiessaan animaatioiden valtavirtaa siitä ei vain löydy samaa persoonallista särmää kuin Muumeista tai vaikkapa Mauri Kunnaksen luomuksista. Lopullisen tuomion antavat kuitenkin lapset. Silloin sivuseikaksi jää se, että animaatio-Rölli on muovinen, hajuton ja mauton. Niin puhdas, että sponsoripesuaine menee varmasti kaupaksi.

ONNIMANNI LIUKKONEN

Levyt: Hip-hopin suuruus

Vuonna 1993 koko hip-hop-kentän Enter the Wu-Tang – 36 Chambers-levyllä mullistaneen superryhmä Wu-Tang Clanin jokainen seuraava julkaisu on ollut odotettu tapaus. 8 diagrams on sitä vielä erityisen paljon: se on ensimmäinen Wu-levy kuuteen vuoteen sekä ensimmäinen ilman jäljittelemätöntä Ol’ Dirty Bastardia, jonka keho sanoutui irti miehen elämäntavoista vuonna 2004. Painetta levyn suhteen ei ainakaan vähentänyt Ghostfacen ja Raekwonin mediassa paisuteltu tyytymättömyys tuottaja/pääjehu RZA:an.

8 diagrams vastaa odotuksiin juuri RZA:n parjatun tuottamistyylin ansiosta. Viimeiset vuodet mm. elokuvamusiikkia säveltäneen tuottajan pehmeä ja tunnelmallinen kosketus ilmaisee erinomaisesti RZA:n uutta elämänfilosofiaa, jonka ympärille levy kiertyy. Aikuistumisen ja jonkinlaisen valaistumisen myötä myös taustat ovat laajentuneet aikaisemmista yksinkertaisista, iskevistä bangereistä ja kalmankoleista, minimalistisista biiteistä.

Jäljelle jääneet 8 räppäriä hoitavat osuutensa hyvin, vaikka Wu-lyriikoiden merkitys onkin muuttunut: ne eivät tarjoa enää iskeviä one-linereita, vaan pikemminkin lyyrisesti lahjakkaita ja älykkäitä pohdiskeluja. Erityisen kuvaava levyn vanhuudenviisaalle tunnelmalle on biisi Life Changes, jolla lähes jokainen ryhmän MC kunnioittaa säkeistön edesmenneelle ODB:lle.

PETRI RAUTIAINEN

Näyttelyt: Suomalainen sielunmaisema

Turun Taidegraafikot ry:n näyttelyssä Galleria Joellassa on esillä 29 taiteilijan teoksia. Vanhimmat nähtävät teokset ovat peräisin 1970-luvulta ja uusimmat tältä vuodelta. Näyttely avattiin 5.12. itsenäisyyspäivän aattona itsenäisyyden juhlavuoteen sopivalla teemalla Hyvä Suomi!.

Ruisleivän tuoksu ja tuulessa huojuvat koivut. Kesäyön kuulaus, tyyni ja värähtelevä veden pinta. Kun yhdistelmään lisätään laitumella möllöttävät surusilmäiset lehmät ja jylhät harjumaisemat, päästään lähelle sitä tunnelmaa ja niitä elementtejä, joista Suomi ja suomalaisuus on vuosien varrella rakennettu mieliimme.

Myös Turun Taidegraafikot ry:n näyttelyssä kävijä löytää kaikki nämä sielunmaisemaamme kuuluvat suomalaisuuden attribuutit, joita voisi pitää jopa hieman kuluneina. Pidempään ulkomailla oleskelleet kuitenkin tietävät, että juuri niitä samoja pieniä ja arkipäiväisiä asioita Suomesta kaipaa eniten. Näistä elementeistä rakentuu myös Hyvä Suomi! -näyttelyn suomalaisuus.

Vaikka näyttely on laadultaan tasainen, muutama taiteilija nousee esille muiden joukosta. Laura Miettisen teoksessa ”Kaikki polut vievät rantaan” (2004) nähdään kuulas järvimaisema, joka on toteutettu akryylimaalin ja pigmentinsiirron avulla. Teoksellaan Miettinen murtaa valokuvan ja grafiikan välistä raja-aitaa. Liivi Mötuste ihastuttaa herkällä, lennokkaalla viivallaan sekä hauraan murretuilla, maanläheisillä väreillään ja satumaisilla kuva-aiheillaan. Panu Thusbergin ja Hanna teokset edustavat näyttelyn maalauksellisinta antia. Hanna Tammen teokset puolestaan toimivat graafisuutensa ja vahvan piirrosjälkensä ansiosta. Heli Kurunsaaren teokset erottuvat joukosta omaperäisimmän tyylin, rohkean värien käytön sekä humoristisen otteen vuoksi.

Vaikka näyttelyn piirtämä nostalginen ja idyllinen Suomi-kuva on suloinen ja kaunis, pieni kriittinen tai itseironinen suhtautuminen suomalaisuuteen olisi sisällöllisesti virkistänyt näyttelyä. Näyttelyssä ilahduttaa kuitenkin esteettisyys ja figuratiivisuus; taiteen ei tarvitse aina olla rumaa, hätkähdyttävää tai käsittämätöntä. Teokset luovat onnistuneen kokonaisuuden ja sen lintukotomainen tunnelma onnistuu sykähdyttämään.

MARIA KOSKI

Sitseillä laulettiin, mutta ei juotu

”Kola, ei meitä känniin saa, jaffa, se meitä naurattaa…”
Tällaiset tilaisuuden henkeen mukaillut juomalaulut raikuivat marraskuun puolivälissä TYYn ja Turun Alkoholittoman Tiistai-seuran (TATSi) järjestämissä sitseissä. Jopa täysraitista kirjoittajaa epäilytti hiukan lähteä tarkastamaan tilaisuus. Neljän aktiivisen opiskeluvuoden aikana olen tavannut suunnilleen yhtä monta ihmistä, joille viina ei maistu. Yllätys oli siksi entistä iloisempi, kun paikan päällä oli noin parikymmentä henkeä ja tunnelma katossa.
Nämä sitsit olivat yksi harvoja täysin alkoholittomia tapahtumia, joilla olen ollut opiskeluaikanani. Ehkä suurin syy tähän on se, ettei yliopistolla tunnu toimivan yhtäkään aattellisesti sitoutumatonta järjestöä, joka niitä järjestäisi. Tero Suoniemi ja Sade Ora, kaksi TATSin perustajajäsenistä, haluavat kuitenkin tuoda muutoksen tilanteeseen.
”Kyseessä ei ole raittiusliike”, Suoniemi korostaa, ”vaan tarkoituksena on edistää alkoholitonta vaihtoehtokulttuuria opiskelijoiden keskuudessa.”
”TATSi on avoin kaikille kiinnostuneille, ei vain absolutisteille. Tervetulleita ovat niin täysraittiit, kohtuukäyttäjät, kuin nekin, jotka haluavat pitää taukoa juomisesta tai vaikka vain kokeilla uudenlaista juhlimistapaa.”
Jäseneksikään ei tarvitse heti liittyä. Koska TATSi on uusi yhdistys, vasta tulevaisuus näyttää, millaisia tapahtumia se tulee järjestämään. Ainakin menestyksekkäistä sitseistä on joka tapauksessa tulossa vuosittainen perinne. ”Suunnitelmissa ovat myöskin esimerkiksi alkoholittomat viininmaistajaiset ja alkoholiton drinkki-ilta”, Ora sanoo.

”Myös Turun yliopiston ylioppilaskunta pyrkii tarjoamaan jäsenistölleen alkoholittomia vaihtoehtoja”, TYYn hallituksen sosiaalipoliittinen vastaava Sini Terävä kertoo.
”Vappubooli ja laskiaismehu ovat olleet nyt muutaman vuoden alkoholittomia. Vuosijuhlissa on perinteisesti ollut hiukan halvempi alkoholiton vaihtoehto.”
Suoniemi, Ora ja Terävä ovat huolissaan niistä ensimmäisen vuoden opiskelijoista, jotka syrjäytyvät liian kosteana pitämästään opiskelijaelämästä. Terävä toivookin, että TATSin suunnitelmissa olevat neuvontapaketit auttaisivat TYYn alayhdistyksiä ottamaan huomioon nämäkin opiskelijat, ja kenties järjestämään itsekin välillä tapahtumia, joissa juominen ei ole pääosassa.
”Vaikka alayhdistykset nykyään huomioivat myös vähemmän juovat opiskelijat hiukan paremmin kuin ennen, opiskelijoiden asenteissa ei ole viime vuosina tapahtunut erityisempää muutosta”, Suoniemi ja Ora arvelevat.
Selvin päin bilettävä opiskelija joutuu edelleen selittelemään valintaansa ja vastailemaan välillä outoihinkin kysymyksiin (”Ei, en ole raskaana, streittari, tai toipuva alkoholisti.”). Syitä juomiselle tai juomattomuudelle on kuitenkin varmasti monia, eikä kenenkään pitäisi joutua puolustelemaan itseään. Ilo ilman viinaa on vaihtoehto muiden joukossa.

TARU KORHONEN

Utu paikalla: Joulusikaa niskaan

Kun yhdeksän jokelalaista joutui teuraaksi, syntyi maailmanlaajuinen hätä ja hämmennys. Kun pari tuhatta ruskolaista paloi Suomen suurimman sikalan mukana, tienoo haisi viikkokaupalla kuolemalta ja paikallislehdessä oli pikku-uutinen. Vahingot kuulemma kohosivat satoihin tuhansiin euroihin. Sitä ei kerrottu, että kymmenen vuoden aikana palojen määrä on tilakokojen pöhöttymisen myötä monikymmenkertaistunut.

Ainoat oleelliset erot jokelalaisten ja ruskolaisten pikkupossujen välillä liittyivät heidän kohteluunsa: Jokelalaiset karsinoitiin pulpettien, ruskolaiset metallikalterien taa. Jokelalaiset söivät hormoneja satunnaisesti roskaruokansa mukana, ruskolaiset päivittäin. Jokelalaiset pääsivät ulos. Jokelalaisten hampaat ja kivekset revittiin puudutuksessa, jos ollenkaan.

Ruskolaisten kohtalo on moraalisessa katsannossa määrättömästi kauhistuttavampi. Vaikka heidän vankilansa ei olisi palanut, he olisivat kohdanneet pitkällisen verenhukkakuoleman pikku tokkurassa. He joutuivat suoran, yhteiskunnan sanktioiman, järjestelmällisen kidutuksen ja väkivallan uhreiksi.

Myös jokelalaisten surmat voitaisiin, ja ehkä tulisikin, kuvitella syy-yhteyteen rakenteellisen väkivallan kanssa. Karuissa oloissa ja suurissa kasvatusryhmissä eläimet turhautuvat. Heille on tarjolla vain yksinkertaisia virikkeitä, kuten ketju, pallo tai tosi-tv. Pahoinvointia puretaan lajitovereihin, jolloin syntyy tappeluita. Tällainen väkivalta ei kuitenkaan ole yhteiskunnan näkökulmasta suunnitelmallista. Ero on sama kuin Ranskan lähiömellakoiden ja punakhmer-politiikan välillä.
Kaikkia väkivallan lajeja yhdistää se, että niistä on päästävä eroon. Tämä on mahdollista ainoastaan, mikäli eläimet koulutetaan kieltäytymään kategorisesti väkivallasta. Kun näin on toimittu, mieliteko, maanpuolustus, masennus tai kansainvälinen mediahuomio ei voi näyttäytyä riittävänä perusteena murhalle. Totaalista vähäisemmät kannustukset eivät kanna. Kinkkutehtaat, autopommit ja koulusurmat saavuttavat aina jotakin, vaikka niiden teho pyrittäisiin pehmentävin toimin minimoimaan.

Kategorinen kielto on kuitenkin yksinään tyhjä. Muutos syntyy vain, mikäli väkivallan kokijoiden joukkoon lasketaan kaikki olennot. Älyllisesti tämän ei pitäisi olla vaikeaa. Olennot kykenevät kärsimykseen, joten niille on mahdollista tehdä väkivaltaa. Ikävä kyllä väkivallan subjekteiksi päästetään käytännössä ainoastaan ”meikäläiset” eli heidät, jotka muistuttavat itseä tai ovat liittoutuneet itsen kanssa.

Tahtoisinkin toivottaa Teille, hyvä lukija, rauhanomaista kinkunodotusta. Muistattehan, että kun raastatte ruhoa kuusen alta pokaamallanne ruhonraastimella, osallistutte kulttuuriseen konventioon lihansyöjästä. Logiikkanne ontuu: ette saa murhata ja kiduttaa; kuinka siis kehtaatte osallistua murha- ja kidutusrituaaliin?
Ruskolle on jälleen suunnitteilla Suomen suurin tehosikala. Sen puoleen neliökilometriin aiotaan mahduttaa noin 15 000 sikaa. Ruskon kunnan pinta-ala on 50 neliökilometriä ja asukasluku nelisentuhatta pystyeläintä.

SAMI TORSSONEN

Gradukulma: Implantteja ja robortteja

Implantteja ja robortteja

”Jo nyt on koetaloja, joissa esimerkiksi lattia rekisteröi sen, että joku astuu huoneeseen, verhot aukeavat ja valot menevät päälle. Tulevaisuudessa ei enää tarvita omia vastaanottimia jonkin lähetyksen kuuntelemiseen tai katselemiseen”, gradua tulevaisuuden medioista tekevä Maria Myllymaa kertoo.

Maria Myllymaa valmistelee graduaan tulevaisuuden mediasta. Hänen hypoteesinsa on, että tulevaisuudessa me olemme media. Pääaineenaan hän opiskelee mediatutkimusta, mutta hänen aiheensa on saanut paljon vaikutteita tulevaisuudentutkimuksen sivuaineopinnoista.

Kiukaisista, Satakunnasta kotoisin oleva Myllymaa aloitti yliopisto-opintonsa varsinaisesti vuonna 2004. Sitä ennen hän oli kuitenkin suorittanut opintoja avoimen puolella. Kiinnostus tulevaisuuden tutkimusta kohtaan syntyi jo lähes kymmenen vuotta sitten.
”Kun olin Harjavallan paikallisradiossa Radio Tuplassa töissä, niin haastattelin Anita Rubinia Tulevaisuuden tutkimuskeskuksesta. Vuosi taisi olla 1998”, Myllymaa muistelee.
Lähdemateriaalinaan graduaan varten Myllymaa käyttää Tiede-lehtiä vuosilta 2000–2006.
Ennen haastattelua Myllymaa on osallistunut Projektijohtamisen kurssille, jossa luennoi Turun yliopiston tietoliikennetekniikan asiantuntijaryhmä Dtv groupin Mikko Jalonen.
”Hän sanoi, että tulevaisuudessa digitaalinen media voi olla mitä tahansa.”
Tiede-lehti tarjoaa monenlaisia näkymiä tulevaisuuden medioista.
”Esimerkiksi ihmisillä voi olla implantteja, joista saadaan jokin toimimaan. Jo nyt on koetaloja, joissa esimerkiksi lattia rekisteröi sen, että joku astuu huoneeseen, verhot aukeavat ja valot menevät päälle. Tulevaisuudessa ei enää tarvita omia vastaanottimia jonkin lähetyksen kuuntelemiseen tai katselemiseen, vaan lähetyksiä voi vastaanottaa ihan minkä välityksellä tahansa”, Myllymaa kuvailee.

Sen lisäksi, että mihin suuntaan median saralla ollaan menossa, Myllymaata kiinnostaa se, miten ihmiset ymmärtävät median tulevaisuudessa. Mediavälitteisyys vain lisääntyy.
Tulevaisuudentutkimus ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista.
”Olenkin sanonut esimerkiksi arkeologeille, että teillä sentään tutkittava pysyy paikallaan, mutta minun täytyy päivittää tietojani koko ajan. Hirveätä vauhtia mennään eteenpäin. Se on jatkuva ongelma, mutta johonkin on vain vedettävä raja.”
Maisteriksi valmistumisen jälkeen Myllymaa haaveilee toimittajan työstä.
”Jos saisi valita, niin haluaisin toimittaa teksti-tv:n uutisia. Tykkään siitä, että voi tiivistää tietoa ja uutisoida nopeasti.”

SANNA INKINEN

Tulevaisuus on preesensin leikkikenttä

Ala-asteella ollessani meille oli varattu aikaa omavalintaisen kaunokirjallisuuden lukemiseen. Minun valintani saivat välillä pilkkaa niskaan muilta: tieteisfiktio ja fantasia olivat jostain syystä nörttien todellisuuspakoista roskaa – toisin kuin ikuisella kesälomalla oleva Viisikko tai mysteerimagneetti Neiti Etsivä.

Myönnetään: tiedelehtien ja scifin kyllästämä tulevaisuuskuvani ei aina täysin pysynyt samoilla kärryillä muiden kanssa – rakettireki houkutti enemmän. Siinä missä muut näkivät kahdenkymmenen vuoden päässä puolison ja perheen tai poliisiunivormun, minun näkemyksissäni lenteli saastuttamattomia lentäviä autoja, ihmisen ja koneen välimuotoja ja Matrixin nyt popularisoimia virtuaalimaailmoja.

Tulevaisuus oli myös äärimmäisen ahdistava: tieteislehdissä esiteltävät ihon sisään ujutettavat seurantapiirit ja jatkuvasti kehittyvät tekoälyt oli helppo yhdistää scifin peruskauraan, ajatuspoliisivaltioihin ja itsetiedostavien robottien aloittamaan ydinsotaan. Terminaattori eli unissani pitkään – Dyynin tekoälykielto olikin tavallaan hyvin houkutteleva vaihtoehto, kun pohdin, onko meillä toivoa.

Tieteiskuvitelmat, jotka merkitsivät minulle lapsena enemmän totuutta kuin verot ja kuolema, olivat tuskin kertaakaan miltä päällepäin näytti. ”Muut tietää paremmin” -asenne ei antanut minulle aihetta epäillä, josko fiktiota tehtäisiin jostain muustakin syystä kuin halusta kertoa oma näkemys tulevaisuudesta. Termit kuten ”satiiri” tai ”rahastus” eivät vielä olleet kaikuneet naiiveille korvilleni.

Miksi minua peloteltiin? Olen alkanut vähitellen ymmärtää syitä. Kirjoittaminen on lähtenyt omista pelonaiheista, oli huoli sitten yhteiskunnan tai oman pankkitilin saldon suunnasta. Varsinkin uusliberalistinen talous tuntuu motivoivan scifinikkareita vuodesta toiseen, samoin tekoälyyn liittyvät kysymykset.
Eduskunnalla on oma tulevaisuusvaliokuntansa ja Turun kauppakorkeakoululla Tulevaisuuden tutkimuskeskuksensa. Kaunokirjalliset kuvitelmat eivät ehkä ole heidän alaansa. Voi silti kysyä, mistä niinkin epävarman alan kuin tulevaisuuden tutkijat saavat motivaationsa – ja rahoituksensa.

Kaikki politiikka suuntautuu käytännössä tulevaisuuteen: pystytäänkö poliittiset ambitiot jättämään tulevaisuusvaliokunnan naulakkoon? Pekka Himasen valiokunnalle tekemässä selvityksessä nähtiin juuri Suomen malli valttina tulevaisuudelle. Miten sopivaa konsensusyhteiskunnassamme, jossa yksikään poliitikko ei uskalla kyseenalaistaa hyvinvointimallia.
Samoin tuskin monikaan valtion rahoilla elävä think tank tai tutkimuskeskus uskaltaa esittää muita kuin poliittisesti korrekteja mielipiteitä tulevaisuuden kaltaisesta aiheesta. Hyvää tutkimusta ei voida erottaa huonosta vielä vuosiin, joten määrärahojen korvamerkitseminen pitää hoitaa muilla perusteilla.

Tulevaisuuden itsessään voi mieltää poliittiseksi aiheeksi, sillä molemmat pyörivät juuri samoilla epävarmuuden aroilla. Kukaan tutkija tuskin väittää oman visionsa toteutuvan täysimääräisenä. Miksi tätä tutkimusta sitten tehdään, jos ei paradigman asettamiseksi – oman tulevaisuuden lobbaamiseksi?

VISA KURKI
Kirjoittaja on nörtti.

Yliopistoutopiaa

Yliopisto toimii yhteisönä

Unelmieni yliopisto tavoittelee toiminnallaan ja toiminnassaan sivistystä, hyvinvointia ja tasa-arvoa. Aidosti yhteisöllisessä yliopistossa kaikilla yhteisön jäsenillä on mahdollisuus vaikuttaa ja olla kehittämässä yliopistoa. Yliopisto panostaa yhteisöön integroitumiseen ja tukee uusien opiskelijoiden oman viiteryhmän löytämistä.

Laitoksilla ja tiedekunnissa ollaan ylpeitä omasta tieteenalasta, mutta poikkitieteellistä yhteistyötä arvostetaan ja tehdään opetuksessa ja tutkimuksessa. Unelmieni yliopistossa opiskelija saa vapaasti sivistää itseään ja rakentaa tutkintonsa persoonallisesti. Opiskeluaika ja opintojen suoritustavat joustavat erilaisten elämäntilanteiden, tarpeiden ja oppimistapojen mukaan. Unelmieni yliopistossa tutkinnon voi suorittaa ajallisesti joustavasti ja opintojaksojen suorittamiseksi on tarjolla monimuotoista opetusta.

Jotta yliopistosta lähtisi työelämään osaavia, luovia ja motivoituneita maistereita, huomioidaan hyvinvointi unelmieni yliopistossa entistä paremmin. Yliopistoyhteisössä ei kärsitä kiireen ja epävarmuuden aiheuttamasta pahoinvoinnista, eikä kukaan jää vain järjestelmien kasvottomaksi opiskelijanumeroksi. Unelmieni yliopistossa kohtaaminen ja vuorovaikutus ovat jokaisen yhteisön jäsenen oikeuksia ja velvollisuuksia.

Unelmaani kuuluvat myös tasa-arvoiset opiskelumahdollisuudet, joiden esteenä eivät ole taloudelliset tekijät, eriarvoistavat valintakiintiöt, ikä, äidinkieli tai muut henkilön ominaisuudet. Laadukas ja määrällisesti riittävä opinto-ohjaus ja yksilöllisten tarpeiden mukainen oppimisen tukeminen alemmilla kouluasteilla edistää eri taustoista tulevien opiskelijoiden hakeutumista yliopistoon.

Unelmieni yliopisto auttaa opiskelijoitaan kasvamaan aktiiviseen kansalaisuuteen, akateemisen yhteisön jäsenyyteen sekä osaajiksi ja asiantuntijoiksi työelämään.

LAURA HEINONEN
Kirjoittaja on Turun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen
alayhdistysvastaava ja vuoden 2008 hallituksen puheenjohtaja.

Seuraava sivu »