Utu paikalla: KAIKKI ON JO TAPAHTUNUT

omistettu Howard Hughesin hotellihuoneelle

Kaikki on jo tapahtunut. Hyvästi.

Kukaan ei hätäile, kaikki pysyvät rauhallisina… Al Goren tuottama elokuva ilmastonmuutoksesta muistutti katsojia kymmenistä muista katastrofielokuvista. Visuaalisesti turboahdettuna keulakuvana se oli ennen kaikkea fiktiota, eikä näin ollen saanut aikaan todellista tietoisuutta sen enempää kuin Rambo-elokuvat maailmanpolitiikasta. Mainostelevision uutiset leikkaavat sumeilematta kansanmurhasta kesämökin jätevesien poistoon. Elämässä kaikki on jo tapahtunut ennen kuin olemme nähneet sen.
“TV:stä tuttu” – mikään ei vedonnut 80-luvulla paremmin ostajiin. TV:stä tuttu -tarrojen liimaaminen loppui, koska huomattiin, että tarrat loppuisivat kesken, kun jokainen artefakti, tunne, esine ja asia maan päällä ja avaruudessa on suurimmalle osalle länsimaista ihmiskunnanhallitusta tuttu TV:stä – samoin kuin TV:stä tuttu tarrat, jotka olisivat kasautuneet valtavaksi, toinen toisen päälle liimattujen tarrojen torniksi, jos niiden valmistusta ei olisi lopetettu. Nyt enää itse televisio on maailmasta tuttu:
”Ei ole olemassa mitään mystisempää kuin yksin tyhjään huoneeseen päälle jätetty televisio [- -] (sen voidaan varsin hyvin kuvitella toimivan yhä senkin jälkeen kun ihminen on jo kadonnut maapallolta.)“ (Jean Baudrillard)
Yksikään ihminen ei ole saari, mutta jokainen meistä on haaksirikkoinen, omassa teknologisessa narkoosissaan piehtaroiva Robinson Crusoe -kuvake.

Näin ollen huoli ilmastonmuutoksen, ministerien & presidenttien, Kiinan & Tiibetin, halpojen asuntolainojen tuottaman markkinarysäyksen tai minkä tahansa orastavan uhkakuvan puolesta on turhaa. Jos ne sattuvatkin tuhoamaan ihmiskunnan, meille on joka tapauksessa luvattu jo pelastus. Enää emme nauti jokainen 15 minuutin kuuluisuuttamme, kuten Andy Warhol esitti. Katsomme kaikki omaa peilikuvaamme sammutetun television ruudulta ja opimme, että olemme olemassa.

Kuvaaminen ja tallentaminen ovat näet jälkimodernin ylösnousemuksen virtuaalinen muoto, Apostolien kirjan kappale päivitetään: ”Hänet te ristiinnaulitsitte, mutta Jumala kaivoi hänet esiin tiedostoista. Tallentamisen voimasta tämä mies seisoo terveenä teidän edessänne.” Se on ikuisen elämän ostamista… ja nimenomaan sen kautta me uskomme, että mikään ei tuhoudu… olemme kuin piriä napanneet kamikaze-lentäjät, jotka tietävät selviävänsä hengissä valtavasta räjähdyksestä… itse simulaatiokulttuuri ei tuhoa vastuutamme, vaan se, että kaikki on digitaalisesti museoitu: ekologisen tuhon jälkeen voimme aina katsella blu-ray-levyltä esityksiä sademetsästä tai kummastella: ”Ai tuollainen oli otsonikerros!”
Koska kaikki tärkeä elämässänne on jo tapahtunut ja oletettavasti näytetty joskus televisiossa, teidän ei tarvitse kuin kaivaa se esiin TiVo-laitteistanne ja katsoa mitä ehti tapahtua sillä välin kun kävitte oksentamassa. Viimeisessä jaksossa voimme yhdessä katsella maapallon tuhoutumista nauhalta – väittävät sitä suoraksi lähetykseksi, mutta viivettä on varmasti, jottei mikään luvaton nänni vilahda ruudussa. Se nimittäin olisi paha juttu. Voimme vain arvailla, kuka kerää kaukosäätimet kuolonkankeista käsistä.

VILLE-JUHANI SUTINEN

Julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehden numerossa 9/2008 (9.5.2008)

Totuus on Toivossa

Onko ongelmia? Onko kysyttävää? Ihan mitä tahansa?
Kysy Toivolta.
Totuus on Toivossa, toivo.suulas@gmail.com…

Terve Toivo. Hukkasin vappuna ylioppilaslakkini enkä löydä sitä mistään. Onko häpeä ostaa uusi ylioppilaslakki vai varastanko joltain toiselta käytetyn lakin? Vapusta en juuri muista mitään. Eihän se ole välttämättä paha asia?
Arwidsson

Kerran meni kaverilta hammas, raks, ei hätää löytyi vappulakkikin toisen kotoa, vessapöntön takaa. Eikä ollut vetistynyt iltasella aamun tarpeilla yön kosteina hikilakanoina; polta pois se lisko selästäsi, maailman tuskaa eikö niin? Älä siis murhetu tahi kulutuskurtisaaniksi muutu, kyllä se lakki sieltä löytyy kun vähän potkii eikä siinä vielä kaikki voi muistikin palautua, ja niin laulussa lauletaan Hui hai, onko maanantai? Kenties muisti meni monellakin paitsi Toivolla, joka palatsissaan kylpi hienoimmissa Kölnin vesissä ja cristalleissa eikä piut paut sanonut niille leivoksille ja muille katetuille pöydille; aah naminam.com, voiko mikään olla niin kuin muistissa, joka ei poistu ei pyyhkimällä ei hukuttamalla saaviin. Ja mitä vielä, kamerassa on tuhansia ellei jopa satoja lavastettuja hetkiä elävistä lavasteista, joita aikuisena on kiva muistella: niin se Toivokin vaan tunsi sen yhden demariministerin ja sillä oli aina veto menossa. Nakki viis ja sinappi please, totesi Heikkikin aikoinaan.

Miks kesätenttejä on vaan kaks kappaletta per tiedekunta? Kela kuitenkin vaatii tekemään kesätukia varten paljon enemmän opintopisteitä kuin yleensä kahdessa tentissä on mahdollista.
Hitot estetiikasta

Kysehän on kontrollista. Oletko sinä kontrollin arvoinen, oletko opiskelun arvoinen, oletko yleensäkään arvoinen tässä karussa otsoonin ympäröimässä maailmassa, jossa kansanedustajat eivät ikinä voita tanssikilpailuja eikä saunan takana ole koskaan puhelua pastorille? R-I-N-G! Ota puhelu liittoon, vaivaa koposihteerin jakkutakki ruvelle ja käynnistä kampanja: ole johtaja, ole sukupolvesi myrskyjalka, laita käsi bonabartelaisittain ja polta Karthago! Pura kontrollin turvavyöt ja laukaise satelliitti ilmoille, ainahan sen voi pudottaa Itämereen jos homma luikkii persiilleen. Haasta, harhauta, laita kirsikka pussiin ja kiitä Jeesusta paidassasi. Lainaten erästä toista laulua: Jos haluu saada on pakko antaa. Eiks ni.

Julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehden numerossa 9/2008 (9.5.2008)

Umpiperiä: Kiitoslaulu poliklinikalta

Umpiperiä juhli kunnolla luultavasti viimeistä opiskelijavappuaan. Viinaa kului, laulu soi ja p**** maistui. Satunnaisia partnereita kertyi kaksi erilaista, molemmat hieman yli 20-vuotiaita ja mukavan raikkaita kuin kurkkupastilli. Tai no erilaisia, samanlaisia ne ovat kaikki haalariensa alla.

Seksi on kuoleman voittamista. Umpiperiä voi paljastaa ikänsä nousseen huomaamatta yllättäviin lukemiin. Vanhuuden vaivat ja kolotukset eivät ole tuntemattomia vieraita. Nuori liha palauttaa mieleen ensimmäiset opiskeluvuodet. Mahdunko mukaan, osaanko mitään? Taisin mahtua. Osaamisesta en kyllä tiedä.
Seuraa vuosisadan aasinsilta. Varoitus.

SAMOIN kuin vanhempi opiskelija kaipaa nuoremman ihoa himoitsee ylioppilaskunta kuten TYY otsien kirkkautta valaisemaan pimeyttään. Tekemällä kuitenkin oppii ja väärä idealismi karisee. Yleensä sitä pidetään vahvuutena: yhdistyksissä, työpaikoilla ja harrastuksissa. Ei ylioppilasliikkeessä. Liian osaava on epäkelpo. ”Mitä sä vielä täällä teet?” Katsokaa vaikka rekrytointipolitiikkaa. Uudet ideat ja ihmiset ovat ylioppilasliikkeelle valtava vahvuus. Ne myös rasittavat yhteistyökumppaneita, erityisesti heidän nimimuistiaan.

Mitä muuta? Tämä paska on kaatumassa niskaan. Umpijäinen, ulkoa opeteltua fraaseja toisteleva opetusministeri ei oikein vakuuta. Hänen harteillaan lepää korkeakoulujemme tulevaisuus. Vähän huteralta tuntuu. Voisiko joku käydä sanomassa Sarille, että se on ministeri, että se voisi vähän yrittää linjata ja ottaa roolia? Tällä hetkellä lankoja vetelee dynaaminen avustajakaarti. Tästä murheesta voi vain nousta, olkaamme toivossamme väkevät.

YLIOPISTOT, SYL jne. ovat vähän linjailleet säätiökorkeakoulua vastaan. Great. Eipä asialle voi enää mitään tehdä. Säätiömalli on valtioneuvoston näkökulmasta ensisijainen muoto yksityistää.. öh, järjestää korkein tutkimus ja opetus. Julkisoikeudelliset laitokset saavat mädäntyä neukkubunkkereihinsa, joiden vuokratason määrittelee yksityinen kiinteistösijoittaja. Uusia kampuksia ei Espoon ulkopuolelle rakenneta. Lisärahaa ei tule. Kurjuuden kierre on valmis. Fiksu yliopisto ryhtyisi sorvaamaan säätiöhakemusta välittömästi. Ja kyllä niitä sorvataankin, vaikka julkisuudessa aiheesta ei mielellään huudella.

HYVÄ lukija! Istun parhaillaan kaupungin X sairaalan Y sukupuolitautien poliklinikalla. Tekstiviesti satunnaiselta kumppanilta B piristi vappukrapuloissa. Hän ehdotti asian tarkistamista ”varmuuden vuoksi”.
Tämä on sopiva paikka lopettaa Umpiperiä-palsta, sillä pian ei Umpiperiä enää ole. Otan vastuun itsestäni, lähimmäisistäni ja yhteisöstäni. Ei enää satunnaista seksiä ja sukupuolitauteja. Ei puskista ampumista ”hyi hyi” tai arvostettujen henkilöiden perusteetonta panettelua. Olen oppinut läksyni. Olen nöyrtynyt. Minut on lyöty.
Soihtu siirtyy eteenpäin. Hyvä opiskelija! Kondylooman ja klamydian kanssa voi elää. Tippa eikä tippuri tapa. Paras elämän oppitunti on kova ja kestää pitkään.

Julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehden numerossa 9/2008 (9.5.2008)

Miesten ehkäisy askeleen lähempänä

Miesten ehkäisypillereiden kehitys kuopattiin jokin aika sitten. Tutkimus kuitenkin jatkuu. Nyt hormonaalisten menetelmien tilalle kaavaillaan ei-hormonaalista ratkaisua.

Turun yliopiston tutkija Ramin Lindqvist käsitteli tuoreessa väitöksessään uuden kuvantamistekniikan käyttöä lisäkiveksen solujen geenisäätelyn tutkimisessa.
“Aikaisemmin miesten ehkäisymenetelmän kehityksessä pyrittiin estämään siittiöiden tuotanto kiveksessä. Ongelmaksi muodostui testosteronitason lasku ja sen aiheuttamat haittavaikutukset”, Lindqvist kertoo.
“Nyt tutkimamme mahdollisuus on siittiöiden kypsymisen estäminen lisäkiveksessä. Lääke ei vaikuta siittiötuotantoon vaan pelkästään siittiöiden kypsymiseen. Hedelmällisyys estetään vaikuttamalla tiettyihin reseptoreihin ja entsyymeihin. Suuri osa lääkkeistä toimii samalla periaatteella.”

MIEHILLE suunnattu ehkäisymenetelmä on ollut viimeiset kymmenen vuotta keskeinen lääkekehityksen alue.
“Mies on hedelmällinen lähes koko ikänsä, nainen vain kolmisenkymmentä vuotta. Markkinat ovat siis suuret.”
Lindqvist työryhmineen tutki lisäkiveksen geenien säätelyalueita siirtogeenisissä hiirissä. Ihmisen ja hiiren lisäkivesspesifiset proteiinit ovat samoja, joten luultavasti mekanismi toimii samoin myös ihmisellä.
“Miesten ehkäisymenetelmä tulee olemaan lähitulevaisuudessa todellisuutta. Ei vain tiedetä kuka sen keksii ensimmäisenä. Ehkäisy on perheen yhteinen asia, joten on oikein että myös mies ottaa vastuuta siitä. Kondomia pidetään luotettavana, mutta tutkimusten mukaan joka viides kerta voi johtaa raskauteen.”

Uuden menetelmän on spekuloitu johtavan vastuuttomaan seksuaalikäyttäytymiseen.
“Minkään keksinnön merkitystä ei voi etukäteen tietää, mutta toivon siitä olevan enemmän hyötyä kuin haittaa. Kierukka on suomalainen innovaatio ja aikansa tieteellinen osaamisnäyttö. Ei senkään toimimiseen aluksi uskottu.”

LINDQVIST näkee miesten ehkäisymenetelmien kehittämisellä positiivisia yhteiskunnallisia vaikutuksia.
“Monessa uskonnossa kondomin käyttö on kielletty. Kehitysmaissa voitaisiin vaikuttaa HIV:in vähenemiseen, kun HIV-positiivisia lapsia syntyisi vähemmän.”
“Munasolu opastaa siittiöitä luokseen erittämällä feromoneja. Silti tarvitaan miljoonia siittiöitä, että edes yksi löytäisi perille. Se johtuu varmaankin siitä, että miehet eivät vaivaudu kysymään suuntaa”, Lindqvist nauraa.

AIJA AMEE

Julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehden numerossa 9/2008 (9.5.2008)

KELLARIT VALAISEVAT MENNYTTÄ AIKAA

Silmiemme eteen levittäytyvä kaupunki kätkee alleen salattuja tiloja. Näihin tiloihin, Turun keskiaikaisiin kellareihin, arkeologian ja taidehistorian oppiaineet järjestivät yhteisvoimin keväisen ekskursion.

Ennen retkeä saimme tutustua arkeologian dosentti Kari Uotilan johdolla 3D-mallinnuksiin niin kellareiden rakenteista kuin visuaalisiin rekonstruktioihin keskiaikaisesta kaupunkimaisemasta. Nykyiset maanpäälliset rakennukset, joiden ohi kaupunkilaiset päivittäin kulkevat, peittävät alleen säilyneitä jäänteitä menneistä ajoista. Joidenkin tilojen, kuten Julinin kirjaston, kohdalla näitä tiloja on jätetty näkyville. Aboa Vetuksessa kellareita on taas mahdollista tarkastella niiden ulkopuolelta.

Ensimmäiset kohteet Vanhalla Suurtorilla ovat siistejä ja hyväkuntoisia. Osa niistä näyttää olleen käytössä lähiaikoina: joihinkin on johdettu sähköt ja valot. Esimerkiksi Vanhan raatihuoneen kellari toimii nykyään juhlatilana. Ei siis mitään salattua ja jännittävää. Taskulamput saivat pysyä vielä taskuissa.

Vanhan Suurtorin viimeistä kohdetta lähestyessä jännitys tiivistyi. Tämä oli eräs niistä kellareista, joista klaustrofobisia varoiteltiin etukäteen. Laskeuduimme pieninä ryhminä ahtaasta, kaivonkannella suljetusta reiästä maan uumeniin. Osa ryhmästä odotti vuoroaan tuumien, mitä aukon toiselta puolelta löytyy. Kellarin syövereissä Kari Uotila totesi tilojen säilyvyyden suurimmaksi ongelmaksi liki sadan prosentin kosteuden, joka rapauttaa tiiltä jatkuvasti.
”Mutta turistikohteen ongelmia kellareissa ei ole”, hän jatkoi. Kävi ilmi, että tuona päivänä kyseisessä kellarissa käytiin ensimmäistä kertaa sitten 80-luvun.

Matka jatkui maan päällä. Mutainen ja kurainen joukkomme vaelsi yli tutun Aurajoen, läpi modernien porttikonkien Eerikinkadulle. Kaikista käydyistä kohteista Julinin kortteli oli yllättävin. Monelle opiskelijalle tutun kirjaston valkoinen seinärappaus kätkee taakseen vuosisatoja vanhoja kivenjärkäleitä, jotka jo silloin palvelivat seinän virkaa. Löytöjä Julinin tontilta on asetettu vitriiniin. Ympärilläni opiskelijat ihmettelivät, kuinka tällaiset asiat voivat pysytellä näkymättöminä, vaikka ne on asetettu selkeästi esiin.

Viimeistä kohdetta, Ingmanin talon kellareita saimme esittelemään arkkitehti Benito Casagranden. Alue on kaivettu esiin 1980-luvulla, jolloin paikalta löytyi Pyhän hengen kirkon rauniot. Nykyisin paikalla toimii Pyhän hengen kappeli, jota ylläpitää Casagrande yhdessä vaimonsa kanssa. Rahoituksen puutteen vuoksi kappelisalin oikeanpuoleisen seinän takaiset haudat ovat vielä tutkimatta.

Retki päättyi ravintola Linnankatu 3:n viinikellareihin. Viiden tunnin kävelyn päättivät kilisevät viinilasit, mutta keskiaikainen hiljaisuus soi puheensorinan taustalla. Kenties kaikkein jännittävimmät paikat jäivät saavuttamatta. On silti lohdullista, että kaupungin melskeen ja yötä päivää valaistun keskustan ytimestä löytyy täysin äänettömiä ja pimeitä tiloja.

Teksti: SANNA MIKKOLA
Kuva: JUSSI VIERIMAA

Julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehden numerossa 9/2008 (9.5.2008)

Tutkimuksen huono päivä

MRI ja PET ovat niitä lääketieteen ihmeellisiä härpättimiä, joihin vain harvat ihmiset pääsevät (tai joutuvat). Päänsisuksia tarvitsee yleensä tutkia vasta kun on epäilystä jostain vakavammasta. Kyseessä ovat siis ne tv:stä tutut pyöreät putket, joiden sisälle ihmiset työnnetään makuullaan pää edellä.

Osallistuin tutkimukseen, jossa tutkitaan transkraniaalisen magneettistimulaation vaikutusta dopamiiniopioidijärjestelmään ja kokeelliseen kasvokipuun. Kyseessä ovat siis kasvokipujen hermostolliset mekanismit. Päätin lähteä koehenkilöksi tutkimukseen ihan silkasta mielenkiinnosta. Olisi hurjaa nähdä kuvat omista aivoista.

Pitkän testausaamupäivän ja huonosti nukutun yön jälkeen viimeisenä vuorossa on opiaattijohdannaislääkettä ja yli tunnin kestävä PET-kuvaus. Yhtäkkiä tunnen, kuinka kehoni läpi lehahtaa lämmin ja raukea tunne. Luulin saavani varjoainetta, joka auttaisi kuvantamisessa, mutta saankin rauhoittavia. Jälkeenpäin saan tietää, että tutkimuksen PET-osuudesta vastannut lääkäri sattui olemaan sairaana kyseisenä päivänä. Tutkimuslääkäri joutui siis vetämään koko tutkimuksen läpi yksinään ensimmäistä kertaa. Hän luultavasti luuli itsekin pistävänsä vain varjoainetta.

Lopulta kuitenkin pääsen (tai joudun) kuvattavaksi. PET-laitteessa on kamerat, jotka kuvaavat eri säteilyjen ja varjoaineiden avulla mitä ihmisen sisuksissa tapahtuu.

Muutkin tutkimushenkilöt ovat valittaneet PET-kuvauksen epämukavasta päätuesta. Tekee aika kipeää maata kamerassa yli tunnin pää kiinnitettynä alustaan erityisellä maskilla. Viimeisen kuvauksen jälkeen en enää kestä päätuen aiheuttamaa kipua. Kipu on niin suuri, että alan itkeä. 40 minuuttia maattuani en enää saa happea, vaan haukon henkeä ja vollotan. Fyysisesti ahdistaa enemmän kuin koskaan ennen.

Kaikesta huolimatta aion varmasti jatkossakin osallistua lääketutkimuksiin. Ihmisille tehtävät lääketutkimukset ovat kuitenkin viimeisiä vaiheita 15–20 vuotta kestävässä lääkkeen markkinoille tuomisessa.

SATU RAUNU

Osa testilääkkeistä vaarattomia, toiset hyvinkin rajuja
Lääketutkimuksien haittavaikutuksista on vaikea esittää mitään yleistä keskiarvoa, kertoo Turun kliinisen tutkimuskeskuksen tutkimuskoordinaattori Tia Hellevuo.
”Esimerkiksi syöpälääkkeissä haittavaikutukset voivat olla jopa yleisiä. Toisista lääkkeistä taas ei tule mitään ongelmia.”
Lisäksi tutkimuksissa tilastoidaan myös ns. haittatapahtumia, joihin lasketaan esimerkiksi flunssan saaminen tutkimuksen aikana.

Ennen ihmiskokeita lääkkeitä testataan soluilla, eristetyillä elimillä, koe-eläimillä sekä tietokonesimulaatioilla. Voimakkaimpia lääkkeitä, esimerkiksi syöpälääkkeitä, ei testata terveillä ihmisillä vaan vain potilailla. Ihmisillä tehtävät lääketestit ovat välttämättömiä lääketeollisuuden kannalta.

VISA KURKI

Julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehden numerossa 9/2008 (9.5.2008)

Iskeekö Varkaat, kiinnostaako KuoLO?

Yliopistoelämään ympäri Suomen kuuluvat erilaiset ylioppilaskuntien alayhdistykset, järjestöt, kerhot, killat ja osakunnat, jotka usein on nimetty aiheeseen sopivasti opiskelijahuumoria unohtamatta. Fobia, Kompleksi tai Nirvana lienevät monille TYYläisille tuttuja, mutta osataan sitä muuallakin.

Ainejärjestöt akateemisessa Suomessa ovat päätyneet mitä mielenkiintoisimpiin nimivalintoihin. Kuopion lääkisläisten yhdistys on nimeltään KuoLO, Jyväskylässä Varkaat huolehtii varhaiskasvatuksen opiskelijoista, Joensuussa taas kansantaloustieteilijöistä huolehtii Depressio.

Mahdollisesti kirkasotsaisempien elämäntapojen pariin opiskelijoita puolestaan johdattavat esimerkiksi Tampereen teekkareiden partiohenkisille suunnattu Nääs-partio sekä Helsingin KY:n piirissä toimiva naisten sählykerho LapaMadot. Lappeenrannan teekkareiden ruumiinkulttuurin harrastamisesta vastaa muun muassa Polyteknikkojen akateeminen raittiutta rakastava urheiluseura Parru. Yhdistyksen puheenjohtajan, Markus Saarisen mukaan järjestöä perustettaessa sen nimi keksittiin ensin ja sille käyttöä mietittiin vasta sen jälkeen. Yleishyödyllisiin ryhmittymiin taas lukeutuu helsinkiläinen Teekkarilesbojen ja homopolyteknikkojen yhdistys Telephy.

Myös musiikillisesti suuntautuneet opiskelijajärjestöt ovat kunnostautuneet itsensä nimeämisessä. Helsingin teekkarien joukosta löytyy muun muassa hevimusiikkiin erikoistunut MC Mökä, joka oman ilmoituksensa mukaan keskittyy myös saatanan palvaamiseen ja teletappien tuijottamiseen sekä on ”vastuussa suurimmasta osasta maailman terrorihyökkäyksistä ja ihmisoikeusloukkauksista”. Tämän lisäksi se kertoo kehittäneensä mm. Sarsin, malarian ja keuhkoalveoliitin.

Samasta ylioppilaskunnasta löytyy myös KATKU, Kari Peitsamon Teekkarikuuntelijat, joiden mielestä ”parasta mitä Nokialta on tullut, on Kari Peitsamo.” Yhdistyksen hallintoelimessä ”Mississippi-Voodoo-Mies”-titteliä kantavan Lauri Markelinin mukaan KATKU:n henki elää edelleen, vaikka sen aktiivit ovat jo pääosin valmistuneet. Tampereella teekkareilla on on perinneseuransa, eli PerSe.

Vaikka teekkareille meneekin kunnia monista hilpeistä alayhdistysnimistä, HYY:ssä toimii Helsingin yliopiston Salamurhaajat -niminen kilta, joka ”harjoittaa ja edistää leikkimielistä ihmismetsästysurheilua” esimerkiksi salamurhapelin ja värikuulasodan tai ”muiden hilpeiden teurasjuhlien” muodossa.

MINNA UUSIVIRTA

Julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehden numerossa 9/2008 (9.5.2008)

Gradukulma: Rullalautailukulttuuria akateemisesti

Skeittaaminen, skede, rullalautailu – vaan ei skeittailu, kuten lehtimiehet yleensä tapaavat kirjoittaa.
Siitä, siis skeittauksesta, tekee Juho Haavisto graduaan kulttuurihistorian oppiaineeseen. Varsinainen tutkimuskysymys kuuluu: millainen oli rullalautailijoiden kaupunkitilan kokemus Turussa 1985-2005?

Haaviston pääasiallisina alkuperäislähteitä ovat turkulaisten skeittaajien haastattelut sekä vuosien 1991 ja 2000 välillä Turussa filmatut Tku Boys -ryhmään kuuluvien harrastajien rullalautailuvideot. Muitakin tutkimuksia ja opinnäytteitä lajista on tehty, mutta historiallista tutkimusta aiheesta ei Suomessa ole toistaiseksi syntynyt.
”Tarkoituksena ei ole tehdä vain harrastajan kritiikitöntä esittelyä omasta lajistaan”, Haavisto tähdentää.
”Ideana on muistuttaa lukijaa siitä, että oma kokemus kaupungista ei ole se ainoa mahdollinen, vaan eri toimijoilla on erilainen kuva samasta paikasta”.
”Rullalautailija hahmottaa paikkoja omalla tavallaan, kaupungin muodot muuttuvat ja jotkut paikat nähdään skeittaamiskelpoisina, toisia taas ei. Kokenut ja taitava harrastaja näkee tilan myös eri tavalla kuin aloittelija.”

Visuaalisuudella on niin ikään merkitystä esimerkiksi valokuvia tai videoita tehtäessä. ”Kyse on myös ryhmähengestä, sillä videot tehdään tietylle yhteisölle. Itseä tuotetaan skeittaamisen kautta, mikä on tärkeää esimerkiksi teini-ikäisille.”
Vaikka gradu valmistunee vasta loppuvuodesta, on Haavisto tehnyt jo havaintoja aineistostaan, skeittaajia, mummoja ja katunäkymiä sisältävistä videoista.
”Rullalautailu on omaehtoinen nuorisokulttuurin muoto, joka tosin ottaa vaikutteita muun muassa USA:sta, mutta ei suoraan apinoi niitä.”

Skeittaajien todellisuus on myös säilynyt vuosien kuluessa ainakin osittain samanlaisena:
”1990-luvun alussa vallalla oli tee-se-itse-meininki ja punk-henkeä, rakennettiin ja jopa vallattiin omia harrastuspaikkoja, koska sopivia ei ollut. Uusista, julkisista harrastuspaikoista huolimatta samaa tehdään nykyisinkin.”

MINNA UUSIVIRTA

Julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehden numerossa 9/2008 (9.5.2008)

Näyttely kiersi kaupungin

Mitä jos taidetta ei mentäisikään varta vasten katsomaan, vaan se liikkuisi kaupungilla ja tulisi yllättäen ihmisten sekaan? Yhteisötaiteelle tutusta kysymyksestä lähti liikkeelle Erica Kovasen valokuvauksen lopputyö Turun Taideakatemiasta.
Kovanen laittoi Suljetut muotokuvat -näyttelynsä esille Turun kaupunkibussien takaseiniin huhtikuun kahdeksi viikoksi. Teoksissa yhdistyvät Kovasen valokuvat ja kirjailija Rakel Liehun tekstit teoksesta Helene. Kovanen kuvasi eri-ikäisiä ihmisiä intiimisti tyhjässä tilassa.
”Halusin henkilöiden edustavan ihmisyyttä, en mitään tiettyä ihmisryhmää”, Erica selvittää.

Näyttelypaikan erikoisuus aiheutti kuville tiettyjä vaatimuksia. Tuskin kukaan tulisi näkemään teoksia sarjana.
”Näyttelyyn piti valita sellaisia kuva–teksti-pareja, jotka toimivat yksittäisenä teoksena eivätkä vaadi koko näyttelyn näkemistä”, Erica toteaa.

Yksityistä julkisesti

Bussinäyttely oli lopputyön ensimmäinen lähtökohta. Teoksen muoto oli selvillä jo paljon ennen sisältöä. Yksityisen ja julkisen rajapinnasta tuli kuitenkin koko näyttelyn teema. Kuvissa henkilöt avaavat sisimpänsä tuntemattomien ohikulkijoiden katseille, mutta tuntuvat pitävän jonkin salaisuuden itsellään.
”Kuvattavana olemisessa on kyse myös haavoitettavaksi antautumisesta. Nämä ihmiset ovat antaneet oman hetkensä katsottavaksi”, Erica lisää.
”Näyttelyn teema muokkautui intuitiivisesti. Kun löysin Liehun tekstit, mielikuvat saivat selkeämmän muodon”, hän jatkaa.
Valokuvat ja tekstit, tila ja kuvien sisältö keskustelevat teoksessa monitasoisesti. Voisiko näitä teoksia ollenkaan näyttää galleriassa?
”Ei. Itselle siinä ei ainakaan olisi mieltä. Teos lähti muotoutumaan tiettyyn tilaan ja toimii vain siinä tilassa. Teipit revitään aikanaan pois. Se tekee tästä installaatiomaisen, väliaikaisen teoksen”, Erica toteaa.

Mainosten tila taiteelle

Idea bussinäyttelystä sai alkunsa nykytaiteen antimainoskurssilla.
”Antimainos kommentoi kaupallista maailmaa. Minä en kuitenkaan pyrkinyt kommentoimaan mainosmaailmaa, vaan tarjoamaan esteettisiä arvoja, pysäyttämään katsojan pohtimaan”, Erica sanoo.

Mainokset hallitsevat julkista tilaa. Aluksi taitelijaa pelotti, että kuvat nähtäisiin mainoksina, eikä taideteoksina. Mainosmaisuutta välttääkseen Kovanen pyrki riisumaan teoksista kaiken ylimääräisen. Kuva ja teksti sai riittää – Taideakatemian logoa tai taiteilijan nettisivun osoitetta ei busseihin painettu. Myös Liehun tekstien tarkoitus oli osaltaan ohjata katsojan tulkintaa epäkaupalliseen suuntaan. Siinä Liehun aforistiset tekstin pätkät toimivat hyvin. Ne kutsuvat pohtimaan yksilöä ja ihmisyyttä julkisen tilan vauhdissa.

Erica kertoo välimatkaan liittyvien ajatusten saaneen tekovaiheessa uusia sävyjä. Bussien mukana teokset liikkuvat lähelle ja kauas, ovat toisaalta katsojalle saavuttamattomia ja tulevat yhtäkkiä ihmisten keskelle. Taide liikkuu tekijän ja katsojan välillä omalla logiikallaan.

Löytyikö kuva?

Erica Kovanen maksoi teostensa printtaamisen busseihin omalla työllään. Yleensä mainoksille varattu tila ostettiin taiteen käyttöön. Löysivätkö kuvat ruuhkalinjoilta katsojien luo? Huhtikuun lauantaina kymmenen kuvan sarjasta löytyy torin liepeiltä vain yksi. Myöhemmin meille selviää, että näyttely on aikaistunut parilla päivällä. Kuvia oltiin lauantaina jo poistamassa.
”Tämä on kontrolloimaton näyttely. Mutta se on tosi harmi, jos työt pyörivät jossain varikolla”, Erica miettii.
Monelta ohikulkijalta teokset ovat menneet ohi. Bussia odottava Tuula on kuitenkin kuullut näyttelystä.
”Luulen, että kyllä kuvat erottuvat mainoksista, kun ne ovat takaosassa, eivätkä bussin kyljessä. En ole nähnyt teoksia, mutta ajatus on mukava”, sanoo Tuula.

Toisella pysäkillä seisova tamperelainen mies katsoo valokuvaa saapuvan bussin perässä tarkkaan.
”Ei se mainos ole, vaan jotain muuta. Kuvan tytön ilmeestä tulee olo, että jotakin pahaa on tapahtunut.”

VEERA LEHTOLA

Julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehden numerossa 9/2008 (9.5.2008)

Jatkokertomus: Kahdesti kastetut

Osa 18: Äidin tyttö

Tapahtui edellisessä jaksossa: Kaino ja Inka löysivät puistosta Johanneksen ruumiin. Sattumalta paikalle saapunut ratsupoliisi ei uskonut Kainon selityksiä väsähtäneestä vappujuhlijasta ja lähti tyttöjen perään. Kaino ja Inka pakenivat hautausmaalle, jossa he tapasivat professori Meilasen kaivelemassa esiäiti Stina Gretan hautaa.

”Inka piikaseni, tiesinhän että olet isän tyttö!”, professori Meilanen huusi liikuttuneella äänellä ja kompuroi ylös haudasta. Yö oli vielä talvisen kolea, joten auringon päivällä lämmittämästä kosteasta maasta nousi höyryä. Ammottava hauta oli kuin suuret mustat keuhkot, jotka hengittivät ulos mädäntynyttä hajuaan.

”Hän on odottanut kärsivällisesti elinvoimansa palauttajaa”, Meilanen huokasi ja katsoi hellästi tytärtään. ”Pian perheemme on jälleen koossa”. Kaino mulkaisi Meilasta kuin mielipuolta. Siitä professori sai vain uutta puhtia ja uhkui jylisevällä äänellä: ”Kristus on jälleen noussut kuolleista ja vapauttanut Auroran sielun”. Kaino ei voinut olla naurahtamatta ajatukselle. Puuhun mätänemään jätetystä Johanneksesta ei kyllä noussut mitään muuta kuin jumalaton löyhkä. ”Tänä yönä sielu löytää ruumiinsa!”, Meilanen jatkoi messuaan ja tarttui Kainoa kädestä. Niinpä niin, ja jotta uudelle sielulle olisi tilaa, on vanhan painuttava flyttiin, Kaino ajatteli. Jo on oraattoriukolla kehno mielikuvitus. Ikävää että tyttöönkin näyttävät tarinat uppoavan.

Samalla hetkellä Inka tarttui Kainoa otsasta ja veti tämän päätä taaksepäin kuin valmistautuakseen pyövelin osaansa. Tyttöjen takkuiset tukat muodostivat suojaisan tiheikön, ja äkkiarvaamatta Inka kuiskasi Kainon korvaan kauneimmat sanat, jotka hän oli koskaan kuullut: ”Potkase palleille!”.

Siinä oli se ainoa elämänohje, jonka Kainon äiti oli tyttärelleen opettanut. Miten hän oli voinutkaan unohtaa ja niin monta sotkua solmia. Siinä paikalla kiteytyi vuosien takainen sarkasmiin kätketty viha ja virtasi kuumana verenä pitkin jäntevää säärtä. Ennen kuin hän huomasikaan makasi Meilanen jo höyryävän haudan pohjalla.

Hetken oli hiljaista kuin hautuumaalla, kunnes kuopan pohjalta alkoi kuulua hysteerisiä kiljahduksia. Reunan yli kurottui tahriintunut mutta hohtavan vaalea naisen käsi. Käsi puristui mullasta sojottaviin juurakoihin, kunnes kaikki voimansa keräten surkastuneet lihakset saivat vedettyä ylös naisen, jolla oli ohuen yöpaitansa alla puolikuunmuotoiset rinnat. Meilasen uikutus kuului yhä haudan pohjalta. Ei tainnut proffakaan tietää millaisen morsmaikun herätti, Kaino ajatteli nopeasti ja perääntyi haudantuoksuisen esiäitinsä tieltä, kunnes vastapäisen haudan kylmät metallikalterit painuivat hänen selkäänsä vasten. Kylmä ja kostea käsi laskeutui päälaelle ja liukui karheata tukkaa pitkin.
Kainon yllätykseksi elävän ruumiin silmistä loisti hellä katse. Hän antoi naisen tarttua itseään kädestä. Savinen haudanreuna murentui kuluneiden tossujen alla. Hän antoi itsensä liukua haudan pohjalle ja sulki silmänsä, kun sortuvat reunat kasasivat yhä enemmän multaa hänen päälleen. Oli pimeää, Inkan ja Meilasen huudot sekoittuivat ja katosivat maanalaisen puron solinaan. Hän oli lautalla, jota johdatti hohtavan valkoinen joutsen.

Vesi oli mustaa ja raskasta. Joka puolella lautan ympärillä se muodosti pieniä pyörteitä, joita katsoessa tuntui kuin jokaisen kohdalla yksi ajatus tai muisto olisi vajonnut niiden mukana pimeyteen. Kaino käänsi katseensa pois. Tästähän varsinainen epookki tuli, hän ajatteli ja katseli kuinka joutsen johdatti lautan sulavasti rantaan, jossa liikuskeli valkoisia hahmoja. Yksi niistä kiirehti vastaan.

”Äiti!”, Kaino kiljaisi karheasti. Valkoisiin puettu nainen juoksi rantaan ja kahlasi veteen niin, että väljä valkoinen vaate muodosti pinnalle ilmavan tyynyn. Kaino tahtoi hypätä äitinsä kannattelevaan syliin kuin kesäisen lämpimässä järvessä keikkuvalle ilmapatjalle lapsena, mutta äiti tarttui lauttaa nopeasti keulasta ja sysäsi sen takaisin virtaan. ”Siumperin likka!”, äiti huusi perään. ”Aina väärässä paikassa väärään aikaan. Ole äiti tytölles äläkä nyt kuolemaan mene!”

Kaino horjahti takamukselleen lautalle ja katsoi kuinka rannan hahmot kävivät pienemmiksi. Virta vei lauttaa yhä kovemmin ja rannoilla maisemat vaihtuivat erivärisinä juovina kuin pimeällä liikenteessä otetussa valokuvassa. Yhtäkkiä hän tunsi voimakkaan otteen ranteessaan. Jokin veti häntä vettä kohti. Kaino pyristeli vastaan, mutta vetäjä oli voimakkampi. Kaino vajosi veteen, joka yllättäen täyttikin hänen keuhkonsa hapella.

”Olen komisaario Rautanen, rauhoittukaa olette turvassa”. Kaino katsoi vieressään istuvaa poliisia, joka pyyhki multaa hänen kasvoiltaan. Haudan reunalla seisoi Inka kuin Mooses puristaen käsissään Porthanin väitöskirjaa. Meilanen istui käsiraudoissa auton takapenkillä. ”Tuo mies ei hautaa elävältä enää ketään. Olkaa huoletta”, poliisi sanoi rauhallisella äänellä ja kertoi samaan hengenvetoon saaneensa nimettömän vihjeen Johannes Nassarin surmasta. Poliisit olivat jäljittäneet puhelun Valintataloon, josta myyjä kertoi vanhan puliukon pyytäneen lupaa soittaa. ”Olen varma, että saamme professorin lukkojen taa ilman miehen todistustakin. Tyttärenne on näyttänyt meille raskauttavia todisteita liittyen surman motiiviin. Olen ymmärtänyt, että tapauksessa oli mukana useita tärkeitä akateemisia henkilöitä. Tästä tulee oikea oikeuskäsittelyjen sarja…”, nuori poliisi selitti innokkaana, mutta Kaino pystyi katsomaan vain Inkaa ja hapuili hätäisesti miehustaansa. Inka vetäisi kaivatun paperin esiin taskustaan. Se oli mutainen. ”Tiesitkö että suurin osa suomalaisista naisista pitää liian pieniä rintaliivejä? Sellaisistahan karkaa sekä tissit että paperit. Mennään huomenna ostamaan sulle kunnon liivit”, Inka sanoi suu vakavana mutta silmät hymyillen. Kaino katsoi tytärtään ja ensimmäistä kertaa kuukausiin hänen mieleensä palasi ajatus kodista. Hän tahtoi kotiin. Kotiin niistä epätodellisista opiskelijajuhlien jatkojen jatkoista, jotka aina jatkuivat liian pitkään.

SARJA PÄÄTTYY

SUSANNE SETÄLÄ
Jatkokertomusta kirjoitti 10
luovan kirjoittamisen opiskelijaa

Julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehden numerossa 9/2008 (9.5.2008)

Seuraava sivu »