ISMIT: Pikkujouluismi
Janoinen joulupukki.
Pikkujoulun juuret ovat adventin vietossa, johon sisältyi harrasta Kristuksen odotusta ja jouluun päättyvää paastoa. 1800-luvulla adventtia kutsuttiin jo toisinaan pikkujouluksi, mutta varsinaisesti pikkujouluilu alkoi vakiintua ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Pikkujoulukehityksen lähtökohtina olivat koulujen kuusijuhlat sekä ylioppilaskuntien syyskauden viimeiset iltamat, jotka myös puurojuhlana tunnettiin. Kaikki tyynni, vielä toisen maailmansodan tienoilla pikkujouluilu keskittyi Tuomaan päivän (21. joulukuuta) ja aikaisimmillaankin Lucian päivän (13. joulukuuta) tienoille.
Sen jälkeen pikkujouluilu on karannut suomalaisilta lapasesta kuin yliviritetty mopo. Nykyisellään pikkujoulusesonki alkaa lokakuun lopussa. Menoa ei haittaa edes se, että tuolloin eletään vielä kesäaikaa, eikä maassa olen lunta edes nimeksi. Tosin ei sitä lunta ole usein joulunakaan.
VARSINAISESTA joulusta pikkujoulut eroavat siinä, että hartaus on korvattu vapaamuotoisuudella. Joululaulujen sanatkin on usein sorvattu maistuvampaan muotoon. Pikkujoulut onkin juhla, jossa tontut sammuu mutta pukki vielä ryyppää.
Salaliittoteoreettikojen mukaan pikkujoulut ovat pomojen salaliitto työntekijöiden heikkouksien paljastamiseksi. Asiantuntijat sen sijaan eivät ole vielä päässeet yksimielisyyteen siitä, ovatko pikkujoulut suurempi uhka työ- vai parisuhteelle.
Pikkujouluihin kuuluu usein etkot, joilla otetaan ns. pohjat eli valetaan betoninen perusta illan onnistumiselle. Varsinaisia juhlia seuraa yleensä jatkot, joissa sananmukaisesti jatketaan siitä, mihin pippaloissa jäätiin. Kokonaisvaltaisen pikkujouluelämyksen täydentää aina niin jännittävä taksinmetsästys, jonka vaikeusaste hipoo mahdottomuutta.
USEIMMITEN pikkujouluilu loppuu jouluaattoon, mutta kunnon pikkujouluisti ei tähän tyydy. Niinpä pikkujouluja järjestetään nykyään pitkälle tammikuulle saakka. Perusteeksi riittää vaikka se, että joulun jälkeen pikkujouluilu on halvempaa, kun kinkutkin ovat sikamaisessa alennuksessa tai se, että venäläisetkin viettävät joulua vasta tammikuun 7. päivänä.
Toki pikkujoulujen venyttämiselle on olemassa historialliset perusteet. Joulunajan on Suomessa perinteisesti laskettu alkavan Tuomaksen päivästä ja päättyvän joko loppiaiseen (6. tammikuuta) tai Nuutin päivään (13. tammikuuta). ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi”, sanoo vanha kansa – ja jos kansa tietää, niin vanha kansa se vasta tietääkin.
Kaiken kaikkiaan suomalaisten (pikku)joulunviettotavat ovat palailemassa entiselleen, vaikka kiireinen nykymeno ei siihen juuri siimaa ja saumaa annakaan. Jossain välissä kun pitäisi ehtiä juhlistamaan uuttavuottakin.
Teksti: LARI VESANDER
Kuva: SUVI KORHONEN
Julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehden numerossa 17/2008 (28.11.2008)
Kurmetti NURKKA
Lipton White Tea.
Ruokakaupoista, 20 pussia 2,49e
Maailman kallein teelaatu, valkoinen tee, esiteltiin suomalaisille kuluttajille suureen ääneen muutama vuosi sitten. Sittemmin se on vakiinnuttanut meilläkin paikkansa teen kiistattomana crème de la crèmenä. Laatutietoiselle teen rakastajalle vähempi ei luonnollisesti kelpaa – ainakaan seuraavaan teevillitykseen asti.
Keskivertokuluttajan kukkarolle ystävälliseen hintaan valkoista teetä tarjoilee Lipton, joka on kunnostautunut huokean ja hiukan vähemmän masentavan pussiteen saralla. Tulee väkisinkin miettineeksi kuinka tyyreintä teelaatua näin edulliseen hintaan kaupataan. Taannoiset mainokset kertoivat, että valkoista teetä voi poimia Kiinassa vain muutamana päivänä vuodesta.
LIPTONIN rekisteröimä pyramidin mallinen teepussi on valmistettu oudosta ja pelottavasta muovimaisesta verkosta, joka tuntuu sormiin niljaiselta ja tuoksuu kondomin ja lasten karkkikaulakorun yhdistelmältä. Naru on jotenkin puoliksi liimattu kiinni pussiin. Valkoiselle teelle ominaista on sen hentoinen aromi, joka on seurausta vähäisestä käsittelystä lehtien kuivauksen aikana. Lipton on onneksi ymmärtänyt olla asettamatta kuluttajalle turhia suorituspaineita hiuksenhienojen vivahteiden bongaamisen suhteen ja ruiskauttanut lehtiin aprikoosi- ja ruusunterälehtiaromeja oikein olan takaa. Pussia vedessä hauduttamalla valmistettu juoma maistuu lämpimältä Mehukatilta ja hajuvedeltä.
MIELIKUVALLISEN herkuttelun kulttuurissa myös pussiteelle on selvästi yritetty tehdä suuri imagonmuutos, joka peittäisi sen olennaisinta vikaa – sitä, että se on pussiteetä. Tässä tapauksessa tuloksena on tee, jossa on enemmän pussia kuin teetä. Vallankumouksellista.
JANTSO JOKELIN
OTTO KÖNGÄS
Julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehden numerossa 17/2008 (28.11.2008)
Teatteri: Enemmän kuin kabaree
Pub Port Arthurissa sai 15. marraskuuta ensi-iltansa NeNaiset – Lipmunklit -kabaree. Naisteatteriryhmä Terve Tyttö on työryhmämetodilla koonnut viiden naisen sielunelämään hauskasti paneutuvan esityksen. Liikkeelle lähdetään Niskavuoren naisten parodialla ja esityksen aika käydään mm. tallinnalaisen naisgynegologin vastaanotolla ja bailataan risteilyllä.
Näyttämöllä nähdään myös dominoivan naistenlehden ohjaamana naisen koko parisuhteen kaari ensitreffeistä parisuhteen syntymisen kautta eroon.
Kaberee on vaikea laji. Ennen esitystä minua hieman pelotti miten nuoret näyttelijät siitä selviytyvät. Näyttelijälle ei anneta aikaa luoda rooliaan, kun roolit kabareessa ovat ohi vain muutamassa minuutissa. Terve Tyttö -teatteriryhmän jäsenet selvisivät kabareen vaativista karikoista niin, että esitys hiveli osuvasti nauruhermoja.
Esityksen rakenne oli myös tarkkaan harkittu. Se oli kabareelle tyypillisen hajanainen, mutta hauskat tapahtumat, sketsit ja musiikki lauluineen seurasivat toisiaan. Jotkut roolit toistuivat useampaan kertaan esityksen aikana ja samalla syntyi ihan oikeita pieniä tarinoita kabareeformaatin sisälle.
NeNaiset – Lipmunklit oli enemmän kuin tavallinen kabaree. Esitys poikkeuksellisesti tavoitti myös syvempiä tasoja samalla kuin nauratti.
Erityisesti Kirsi-Marjut Alénin roolisuoritus oli esityksen rohkeinta antia. Hän uskalsi puhutella yleisöä epäkabereemaisilla aiheilla ja se riski kannatti ottaa. NeNaiset – Lipmunklit on tuoreen Terve Tyttö -teatteriryhmän ensimmäinen tuotanto. Teatteriryhmän esiintyjät ovat Turun Taideakatemian opiskelijoita ja esityksessä näkyy luja ammattitaito ja poikkeuksellinen lahjakkuus. Kabareessa ei pelata pelkällä nuoruuden innolla ja rohkeudella.
AINA-MARIA LAGERSTEDT
MeNaiset – Lipmunklit
TEHDAS Teatterissa 12. joulukuuta
Julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehden numerossa 17/2008 (28.11.2008)
Elokuvat: Maradonan nimeen
Jos joku jalkapalloilija pitäisi julistaa jumalaksi, niin kuka? Emir Kusturican dokumentin vastaus on selvä: Diego Maradona. Eikä se ole pelkkä mielipide. Useassa kohtauksessa esitellään Maradonan kirkkoa, jossa rukoillaan Diego-jumalaa ja johon liitytään suorittamalla Jumalan käsi -riitti.
Jumalan käsi on termi, josta argentiinalaislegenda kenties parhaiten tunnetaan. Maali, jonka hän teki Englantia vastaan vuoden 1986 MM-kisoissa, ja joka hyväksyttiin, vaikka pallo poukkosi maaliin käden kautta. Sittemmin Maradona on tunnettu lähinnä huumehöyryisestä yksityiselämästään. Siltä ei vältytä myöskään tässä henkilökuvassa.
Dokumentti on kuvattu useiden vuosien aikana. Se vierailee Maradonan ankeassa lapsuuskodissa, Buenos Airesissa, Napolissa, Barcelonassa ja Kuubassa. Paitsi Maradonasta, elokuva kertoo myös ohjaajastaan. Jopa häiritsevässä määrin. Bosnialaissyntyinen Kusturica on leikannut mukaan täysin irralliseksi jääviä katkelmia taide-elokuvistaan. Näiden mainospätkien lisäksi hän patsastelee kuvissa lähes yhtä paljon kuin kohteensa, sekä ujuttaa mukaan itäeuroopan politiikkaa.
Vaikuttaa siltä, että Maradona-fanilla on tarve todistella samankaltaisuutta vallankumoushenkisen ja Castroa ihannoivan idolinsa kanssa. Kokonaisuus on hajanainen ja hieman outo. Välillä tuntuu siltä, että suurin motivaatio dokumentin tekemiselle on ollut ohjaajan halu hengata ihailemansa futisikonin kanssa.
Se näkyy ärsyttävänä hehkutuksena. Maradonan maaleja näytetään loputtomina toistoina. Välillä soppaan heitetään michaelmooremaisia animaatiopätkiä, joissa Maradona hakkaa jalkapallokentällä niin Margaret Thatcherin kuin George Bushinkin. Ne ovat paitsi turhia, myös ärsyttäviä.
Onneksi henkilökuva ei jää pelkän pinnallisen ihailun tasolle. Se paljastaa kohteensa ristiriitaisena, ihmisenä kliseiden takana. Maradona puolustaa köyhiä, muttei rikastuttuaan halua tavata heitä. Hän tuomitsee Etelä-Amerikan huumekaupan Yhdysvaltain juonena, mutta on itse vetänyt kokaa nokkaan kilokaupalla.
Toisaalta Maradonasta välittyy myös ajatteleva ja lämmin kuva. Koskettavimmissa puheenvuoroissaan hän katuu sitä, ettei ole sekoilujensa tähden nähnyt tyttäriensä kasvavan. Toisaalta pyylevöitynyt, nimikkokappalettaan hurmoksessa laulava eilispäivän tähti on mattinykäsmäisyydessään surullinen näky.
Enemmän kuin urheiludokumentti, Maradona on hajanainen sekoitus uskontoa, maailmanpolitiikkaa, lapsellista narsismia ja ties mitä. Mutta niinhän jalkapallokin.
AIJA AMEE
Maradona.
Ohjaus: Emir Kusturica.
Ensi-ilta 21.11.
Julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehden numerossa 17/2008 (28.11.2008)
Levyt:
T.I.: Paper Trail
Grand Hustle/Atlantic
2008
On monia syitä siihen miksi atlantalaisräppäri T.I. syrjäytti kuudennen levyn myynnillään Metallican Yhdysvaltojen myyntilistojen kärjessä. Aseiden luvattomasta hallussapidosta artistille napsahtanut kotiaresti on sellaista ”kapinallisuutta”, jota ei turvalliseksi jämähtäneestä amerikanmetallista oikein löydy. Paper Trailin klubivalmiit taustat on myös taottu ammattimaisen varmasti juuri nyt kun etelänräpin rauta on tulikuumaa. Myyntimenestyksen turvaamiseksi levyn vierailijakaartin suhteen ei olla turhaan kurotettu top-10 ulkopuolelle.
Musiikillisia syitä ei listanousuun oikein löydykään. Levyn nimi tulee siitä, että T.I. kirjoitti ensimmäistä kertaa lyriikoitaan paperille sitten debyyttinsä. Luultavasti kukaan ei odottanut turhan syvällisiä pohdintoja lähinnä itsekehuun ja räppäystekniikkaan pohjaavalta artistilta, mutta paperinohut ja näköalaton elämänkatsomus syö yllättävän nopeasti levyn elämänkaarta. Varmaotteinen T.I. on toki luonteva mikissä, mutta hänen tekniikkansa ei muodosta riittävästi omanlaista räp-ilmaisun alalajia kuten vaikkapa Lil’ Waynellä.
Paljon levyn onnistumisesta jää siis tuottajien kontolle. Kovaniminen joukko onnistuu surffaamaan trendien aalloilla, mutta muutaman vuoden päästä levyä odottanee sama kohtalo kuin sen yhdelle biisille sämplättyä O-zonea: alelaari.
PETRI RAUTIAINEN
Julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehden numerossa 17/2008 (28.11.2008)
Levyt:
Murs: Murs for President
Warner Bros
2008
Supermahtavilla hiuksilla varustettu Murs julkaisee äänestysvuoden kunniaksi debyyttinsä isolla levy-yhtiöllä. 15 vuotta undergroundissa puskenut viihdyttävä kertoilija selviää kohtalaisesti askeleesta, joka on merkinnyt monille tarpeettomia kompromisseja ja ilmaisua vesittävää laskelmointia. Onneksi Murs ei ole muuttanut liikaa ilmaisuaan tai yhteystyökumppaneitaan – kuvaavasti vakiotuottaja 9th Wonder vastaa levyn selkeästi parhaista biiteistä.
Puolittain onnistunut siirtymä ei ole sinänsä yllätys. Jo keskisuurella Def Juxilla julkaistun The End of the Beginning-levyn aloittavalla biisillä Murs vakuutti säilyttävänsä suhteellisuudentajunsa laajenevan yleisön edessä. Nyt tuo yleisön samalla tasolla kohtaava ja omakohtaisesta kokemuksesta kumpuava asenne varmistaa sen, ettei Mursin räpeistä tule liian yleisluontoista demograafien kosiskelua.
Murs ei ole positiivisuudestaan huolimatta mikään hissuttelija. Jatkuvasti hyvällä innolla puskeva räppäri näpäyttää osuvasti naisvihamielisiä ja huumemyönteisiä gangsta-kollegojaan. Jopa kriittisimmilläänkin Murs tähtää aggressiivisen vittuilun sijaan asioiden parantamiseen. Itsestään myös aina vikaa löytävän artistin empaattisuus välittyy, niin kornilta kuin ajatus (vaali)retoriikkaan väsyneen korvaan kuulostaakin.
PETRI RAUTIAINEN
Julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehden numerossa 17/2008 (28.11.2008)
Kirjat: Raskaita ajatuksia kevyesti
Friedrich Nietzsche: Näin puhui Zarathustra – kirja kaikille eikä kenellekään
suom. Jari Tammi
Pikku-idis. 2008
“Teidän pitää rakastaa
rauhaa keinona uusiin
sotiin. Ja enemmän
lyhyttä kuin kestävää rauhaa.”
Friedrich Nietzschen Näin puhui Zarathustra on varmasti yksi niitä kirjoja, joita ihmiset kaikkein eniten lainaavat lukematta niitä itse koskaan. Se on hieman hajanainen kokoelma kuvitteellisen hahmon puheita filosofiasta, osoitettuina erilaisille yleisöille. Lukukokemuksena se on hyvin raskas, mutta silti kielellä ilotteleva, eikä usein todellakaan kerro suoraan mitä kirjoittaja on halunnut sanoa.
Tästä syystä onkin täysin ymmärrettävää, että kirjasta on päätetty tehdä uusi käännös, joka ei toista edellisen virheitä – J.A. Hollon versio, joka oli osin tehty vuoden 1907 suomennoksen pohjalta, on tyyliltään kuin vanha hartauskirja, mikä ei tee täyttä oikeutta Nietzschen tyylille. Jari Tammi on lähtenyt päinvastaiseen suuntaan, ja korostaa alkuteoksen keveyttä. Seurauksena on sekä erinomaista sujuvuutta että hetkittäisiä hyvin ärsyttäviä ylilyöntejä leikkisyydessä, ja myös satunnaisia neologismeja.
Keskeistä on kuitenkin se, että nyt saatavilla on oikeasti helppolukuinen käännös tästä klassikosta, josta voi itse vaivatta lukea mistä yli-ihmisyydessä oli Nietzschen mielestä oikeasti kyse, miksi ”Jumala on kuollut”, tai miksi naisen luokse ei pitänyt mennä ilman sitä ruoskaa. Vaikka en jaa Tammen esipuheen rajatonta ylistystä teoksen riemukkuudelle, enkä ole täysin tyytyväinen kaikkiin käännöksen kohtiin, on helppo todeta että kirja on tämän uuden, keveämmän suomennoksensa ehdottomasti ansainnut.
J. TUOMAS HARVIAINEN
Julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehden numerossa 17/2008 (28.11.2008)
Kirjat: Oligarkkien uudet vaatteet
Vladimir Sorokin: Pyhän Venäjän palveluksessa
Suom. Arvi Perttu
Like. 2008. 208 s.
”Pysäytän, veivaan ikkunan
alas, panen tupakaksi.
Rahvas väistää, että
näkisin paremmin: meitä
opritšnikoita kunnioitetaan.
Puisella lavalla seisoo Shka
Ivanov, moskovalaisen
intelligentsijan kuuluisa
pyöveli. Hän ruoskii tällä
paikalla aina maanantaisin.”
Venäjä on maa, jossa öljy- ja maakaasumiljonäärien pieni piiri yhdessä poliittisen eliitin kanssa käyttää rajatonta valtaa. Sama valtaklikki ei piittaa sananvapaudesta, tiedonvälityksen puolueettomuudesta saati kansan liikkumisvapaudesta, vaan surutta vangitsee ja vaientaa ne, jotka rohkenevat kyseenalaistaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen. Tällaisen uhkakuvan itänaapuristamme maalaa Vladimir Sorokin vuoteen 2027 sijoittuvassa romaanissaan Pyhän Venäjän palveluksessa.
Teos on satiirinen dystopia Venäjän yhteiskunnan taantumisesta totalitaristiseksi sotilasvaltioksi. Yhtymäkohdat tämän päivän todellisuuden ja romaanin tapahtumien välillä ovat selkeitä; kirjan uudelleensyntyneen tsaarinvallan toiminta on kuin kärjistetty versio Putinin ajan harvainvaltaisesta näennäisdemokratiasta.
Sorokinin Venäjällä alkeellisenkin kansanvallan vain on korvannut teennäinen uskonnollinen hurmos ja tsaarin henkilökulttia ylläpitävä väkivaltakoneisto. Tuon koneiston julmin ase on Opritšnina, tsaarin valiojoukot, joiden johtajistoon kuuluvan Komjagan kautta kertomus kulkee. Sorokinin satiiri on viihdyttävää ja kerronnallisesti liukasta, mutta pintapuolista. On helppo nähdä teoksen ilmeinen kriittisyys Venäjällä vallitsevaa demokratian alasajoa kohtaan, mutta venäläisen eliitin elostelua kuvatessaan se jää piehtaroimaan inhimillisen lihallisuuden ja kaksinaismoralismin suohon. Moraalisen puhtauden ja ortodoksisen kirkon mahtavuuden nimiin vannovan päähenkilön päivä täyttyy murhista, taiteilijoiden sensuroinnista, juhlimisesta ja huumeista. Syvällisempään pohdintaan siitä, miten uusi valtiojärjestys on syntynyt ja miksi venäläinen mielenlaatu tuntuu olevan niin suopea yksinvaltiutta ja perusoikeuksien kahlitsemista kohtaan ei koskaan päästä.
Miellyttävää kirjassa on kertojan käyttämä, ja hyvin suomennettu, vanhahtava retoriikka. Komjaga ei aja pihaan autolla vaan ruunalla, ja valiojoukkojakin johtaa Taatto. Toisaalta Sorokin vie kertomuksen tulevaisuuteen kertomalla rajavartioiden käyttävän sädeaseita ja viittamalla rappioituneen Euroopan cyberpunkkareihin. Tämä on sanallista kuvastoa, joka tuo mieleen 80-luvun halvan scifin lisäämättä teokseen mitään oleellista. Romaanin kritiikki Venäjän nykytilaa kohtaan on niin selkeää, että näin ilmeiset tehokeinot vain vesittävät lukukokemuksen.
JUUSO JANHUNEN
Julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehden numerossa 17/2008 (28.11.2008)
Taidetta jokaiselle aistille
Turun taideakatemialaiset paljastivat, mitä kaikkea he oikein puuhastelevat vanhan köysitehtaan sisällä. Taideakatemian yö tursusi taidetta jo toista vuotta putkeen.
Idea Taideakatemian yöstä lähti viime vuonna kuvataideopiskelija Sampo Parkkoselta. Taideakatemia oli ollut jo kauan kovan paineen alla. Parkkonen äkkäsi, että kouluhan on täynnä taidetta. Miksei sitä voisi näyttää kaikelle kansalle? Hän ja moni muu ryhtyivät tuumasta toimeen ja tänä syksynä Taideakatemian yö järjestettiin jo toista kertaa.
TURUN taideakatemian opiskelijayhdistyksen puheenjohtaja Piia Hirvensalo vaeltaa kamera kädessä ympäri sokkeloista taideakatemiaa. Hän haluaa ikuistaa tämän illan spektaakkelia. Hirvensalo on ollut aktiivisesti mukana järjestämässä Taideakatemian yötä, hän on toiminut muun muassa tilaisuuden tiedottajana.
”Minä poloinen osaan vain kirjoittaa taiteesta. Muut täällä tekevät sitä”, elokuvaopiskelija sanoo nöyrästi.
Hän kertoo, että kuten viime vuonna, nytkin ohjelmaa oli vielä edellispäivänä luvassa paljon vähemmän kuin sitä loppujen lopuksi syntyi.
”Täällä tapahtui niin sanottu viime yön ihme, ja yhtäkkiä kaikki opiskelijat inspiroituvat tulemaan paikalle tekemään taidetta. Talo suorastaan purskahti taiteeseen”, Hirvensalo hymyilee silmät loistaen.
Hän kertoo, että osa esillä olevasta taiteesta on kuukausien suunnittelun tulosta, osa taas on syntynyt puhtaasta viime hetken inspiraatiosta.
”Ja nyt täällä on niin paljon taidetta, että siihen melkein kompastuu”, Hirvensalo hymyilee.
TÖRMÄÄMME maalauspajassa hammashoitajaopiskelija Sanna Kouhiaan ja lähihoitajaopiskelija Hanna Anderssoniin. Kouhia on maalaamassa suureen kollektiivimaalaukseen pöllöä.
”Luin Turkkarista, että tällainen järjestetään. Minun oli pakko tulla, sillä täällä on niin monta koukkua, jotka vetävät katsomaan taidetta. Esimerkiksi Sampo Parkkosen näyttelyn haluan ehdottomasti nähdä. Taiteessa on mielestäni hienoa oivallukset ja aitous”, Kouhia selittää.
Anderssonin innosti paikalle hänen Taideakatemiassa opiskeleva kämppiksensä.
”Olin täällä viime vuonna ja aion käydä Taideakatemian yössä jatkossakin”, Andersson vakuuttaa.
Hän kehuu erityisesti paikan musiikkitarjontaa. Viereisestä huoneesta kuuluu kolmihenkisen bändin jazz-jammailua, joka pian vaihtuu bossanovaksi.
Andersson nauttii erityisesti rennosta ja vapaasta tunnelmasta, jonka taideakatemialaiset ovat luoneet koulullensa.
Yksi maalauspajan järjestäjistä, maalausopiskelija Henri Laukkanen katsoo vierailijoiden tekemää kollektiivimaalausta ja kehuu sitä ilahduttavaksi.
”Kyllä jossain kutittaa, kun tätä katselee. Ja ennen kaikkea näen tämän maalauksen hienona häppeninkinä”, Laukkanen pohtii.
Hän kertoo pakoilleensa vastuuta Taideakatemian yön järjestämisestä aina edellispäivään saakka, kunnes ryhdistäytyi ja päätti tulla vetämään maalauspajaa.
”Kyllä tähän oli pakko osallistua”, hän vakuuttaa.
Teksti: JULIA THURÉN
Kuvat: JUSSI VIERIMAA
Julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehden numerossa 17/2008 (28.11.2008)
Kulttuurin armoilla?
Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen suomalainen yhteiskunta on ajautunut itsetutkiskeluun. Nyt kortensa kekoon haluavat kantaa kulttuurintutkijat.
Pahuus on ongelmallinen käsite jäljitettäväksi. Selkeimmin se näkyy väkivaltatilastoissa ja lehtikuvissa, joissa lasiovia halkovat luodinjäljet sekä nuorissa epäsosiaalisissa miehissä, jotka eristäytyvät nettiin. Lohduttomissa oloissa tehdään lohduttomia tekoja, bensiininä toimii huono itsetunto.
Aikamoisia yleistyksiä.
Pahuutta käsiteltiin kulttuurien tutkimuksen laitoksen, taiteiden tutkimuksen laitoksen ja Turun lapsi- ja nuorisotutkimuskeskuksen järjestämässä Pahuus meissä -seminaarissa. Puheenvuoroissa etsittiin näkökulmaa viimeaikaisiin tapahtumiin kulttuurista ja yhteiskunnasta. Mielenterveyspalvelujen ja aselakien sijaan seminaarissa puhuttiin arvotyhjiöstä, juurettomuudesta ja teknologian luomasta identiteetistä.
”Suomalaisilla ei ole välttämättä huono itsetunto, vaan repaleinen ja hajanainen. Olemme siirtyneet nopealla hyppäyksellä maatalousyhteiskunnasta jälkiteolliseen. Ei ole syntynyt sellaista urbaania identiteettiä, kuten niissä maissa, joissa kaupungistuminen on edennyt hitaammin”, Turun yliopiston uskontotieteen dosentti Matti Kamppinen selittää.
Suomalaisen kaupunkikulttuurin ovat tehneet epäyhteisölliseksi nopeat muuttovirrat maalta kaupunkiin ja ihmisten eristäytyminen lähiöihin.
Myös tietoyhteiskunnan räjähdysmäisellä esiintulolla on ongelmansa. Kamppisen mukaan suomalaisessa kulttuurissa on lohduttomuutta, jota pidetään loitolla uskomalla teknologian kaikkivoipaisuuteen.
”Tässä kulttuurissa hyvän ihmisen vaatimuksiin kuuluu, että osaa surffailla netissä suvereenisti ja mahdollisimman nuorena”, Kamppinen pohtii tietoyhteiskuntaan siirtymisen vaatimuksia.
Väkivaltaistuneelle Suomelle on yritetty löytää syntipukkia aina sisäministeristä yksittäiseen poliisivirkamieheen asti. Kulttuurintutkijoiden näkökulmasta erityisen tärkeää on, ettei yksittäistä syyllistä voi nimetä. Kyseessä ovat laajemmat yhteydet.
”Kulttuurista puuttuu yhteinen ja yhtenäinen moraalinen arvomaailma, johon nuoret kasvatettaisiin. Kasvattajia ovat tietysti paitsi vanhemmat myös koulu, media, kaveripiiri – koko kulttuuri”, Turun yliopiston mediatutkimuksen dosentti Veijo Hietala pohtii.
Hietala näkee moraalisen arvomaailman hajoamisen olevan osa pirstaleista postmodernia maailmankuvaa. Identiteetti on mahdollista koota noutopöydästä mieleisekseen; jokaista aatetta on tarjolla ja helposti löydettävänä.
”Erityisen vaarallisena pidän nettiä, jonne on syntynyt uskonnollisia kultteja muistuttavia virtuaalisia extreme-yhteisöjä. Ne kykenevät luomaan ja ylläpitämään kannattajissaan vahvan suggestiotilan, tai jopa hypnoosin, jonka alaisena etenkin nuori saattaa tehdä käytännössä mitä vaan”, Hietala kauhistelee internetin äärellä viihtyviä maailmanlopun lahkoja ja itsemurhakerhoja.
Hietalan mielestä median tulisi kantaa ennen kaikkea vastuunsa yhteisön äänitorvena ja rakentaa yhtenäisiä moraalikäsityksiä.
”Ylenpalttinen veritekojen ja tekijöiden ymmärtäminen sekä suoranainen tekijöiden heroisointi lisää tällaisten tekojen uusiutumisriskiä”, hän varottaa.
Teksti: HEINI KILPAMÄKI
Kuvitus: ANTTI LAAKSO
Julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehden numerossa 17/2008 (28.11.2008)
Loading ...