Porkkana on pop!

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 15 vuotta siitä, kun ryhdyin kasvissyöjäksi. Ilolla olen seurannut, kuinka kasvissyönti on näiden vuosien aikana lisääntynyt räjähdysmäisesti.  Kasvisruokaa on yhä helpompaa saada kouluissa ja ravintoloissa. Kauppojen hyllyt pursuavat pienimpiä kyläkauppoja myöden kasvissyöjille sopivia tuotteita. 2000-luvun Suomessa on helppoa olla kasvissyöjä.

Henkilökohtainen valintani ryhtyä kasvissyöjäksi oli boikotoida tehomaataloutta. Halusin kyseenalaistaa eläinten hoidon tehomaataloudessa enkä halunnut tukea omalla toiminnallani epäinhimillisiä tuotantotapoja. Ajattelin, että voisin joskus syödä luomulihaa tai riistaa. Vietettyäni yhden kesä luomutilalla työharjoittelussa totesin, ettei minusta ole edes luomulihansyöjäksi. Aloin kyseenalaistamaan eläinten tappamisen ravinnoksi. Elämme yhteiskunnassa, jossa ei ole pakko syödä eläimiä pysyäkseen hengissä. On siis kohtuutonta kasvattaa eläimiä ihmisten ruuaksi, vieläpä hyvin kyseenalaisin keinoin.

Viime syksynä nousi uudestaan otsikoihin eläinoikeusaktivistien kuvaama materiaali sikatilojen todellisuudesta ja olin pakahtua innosta. Vihdoinkin saimme kunnon keskustelua  eläinten epäinhimillisistä oloista. Jo vuosikausia on pumpattu huimaavia summia kampanjoihin, joilla kiillotetaan suomalaisen eläinteollisuuden kuvaa. Todellisuudessa monet eläimet elävät yhä ahtaissa, virikkeettömissä oloissa vailla riittävää hoitoa. Äärimmilleen viety markkinatalous, tehokkuus ja ahneus määrittelevät eläintuotannon puitteet.

Kun aloitin kasvissyönnin 90-luvun puolivälissä, kiinnitettiin huomiota myös ympäristönäkökulmiin. Laidunmaiden alta kaadetaan sademetsää, laiduntamisella on kiihdyttävä vaikutus eroosioon muutenkin aavikoituvilla seuduilla, vesipula. Lisäksi tiedostettiin liharuuan tehottomuus: yhden lihakilon kasvattamiseen käytetään jopa 10 kiloa viljaa. 2000-luvulla ympäristötietous laajeni ilmastonmuutoksen torjuntaan. Pelkästään eläinten kasvatus aiheuttaa 18 prosentin osuudellaan enemmän kasvihuonepäästöjä kuin liikenne. Ruoka on merkittävin ympäristökuormitusta aiheuttava tekijä Suomessa yksittäisen ihmisen kannalta liikenteen ja asumisen ohessa. Jopa YK:n maatalous- ja elintarvikejärjestö FAO suosittelee vähentämään lihansyöntiä, jos haluaa olla mukana pysäyttämässä ilmastonmuutosta.

Kasvissyönti on elämäntapa ja –asenne. Se on harrastus, jonka myötä löytää uusia ystäviä. Kasvissyönti on helppo, nopea ja jokapäiväinen keino vaikuttaa eläinten oloihin, ilmastoon, kolmansien maihin köyhiin ihmisiin sekä omaan terveyteen. Suosittelen lämpimästi kasvissyönnin kokeilemista!

Mirka Muukkonen

Turun kaupunginvaltuutettu (vas)

Levyt: Vampire Weekend – Contra

Voidaankohan nelihenkiseen Vampire Weekendiin koskaan suhtautua vailla epäluuloa? Yhtyeen raikas debyytti oli ilmestymisvuotensa pirteimpiä poplevyjä, mutta samalla yliopistonelikon ylinokkelia lyriikoita ja afropopin monimutkaista rytmiikkaa yhdistävä kamaripop ärsytti tavalla joka ei juonnu vain siitä, että Paul Simonin Graceland-levy oli ensin. Jokin puhtoisissa, historiallisia viitteitä viljelevissä valkoisissa kundeissa leikkimässä etnisten musatyylien kanssa sai poistamaan varmistimen hipster-haulikosta.
Niin tai näin, kevyesti elektronisoituneella toisella levyllään Vampire Weekend antaa huomattavasti vähemmän aihetta penseyteen. Yhtye ei ole koskaan jättänyt musiikillisia lainojaan ulkokohtaisiksi, mutta vasta nyt se onnistuu rikkomaan sitä vaivanneen älyllisen etäisyyden. Vaikka se siis poukkoileekin skasta afrorytmien kautta dancehalliin, se onnistuu kuulostamaan tarkoituksenmukaiselta, tunteisiin käyvältä indiepopilta. Olkoonkin, ettei ketään välttämättä kiinnostaisikaan se, miten Ezra Koenig saa samaan biisin mahdutettua viittauksen sekä nicaragualaiseen militanttiliikkeeseen, The Clashin singleen sekä 80-luvun videoräiskintään.
PETRI RAUTIAINEN

Kuvataide: Jos metsään haluat mennä nyt

Kolme kaupunkilaisnaista meni metsään, jossa muovisäkkilinnut laulaa, nippuside-ruoho on vihreää ja sateenkaari kiiltää kaikissa rakennusmuovin väreissä. Galleria Titanikin Ihmisen luonto on Villin luontokiertueen toinen näyttely, jonka tähdet Pia Sirén, Paula Lehtonen sekä Outi Yli-Viikari ovat tuoneet muovisen metsän, liikkuvat kivet ja purkautuvat vuoret Aurajoen rannalle. Ihmisen luonto kertoo, kuinka keinotekoista luonnon kokeminen kaupungissa on; muovilintu taivaalla on yhtä luonnollinen kuin palmupuut Espanjan rantakaupungeissa.
Sirénin Construction Site -installaatio kuvaa rakennustyömiesten itse tekemää, omaa metsää. Paula Lehtonen taas pohtii installaatiossaan Merkkiviidakko liikennemerkein, mikä ohjaa ihmisen liikkumista. Hän tarkastelee opitun ja vaistonvaraisen toiminnan sekä kaupunkitilan ja luonnon vuorovaikutuksellista suhdetta heijastamalla tyhjiin liikennemerkkeihin luonnon omia viittoja, vuoria ja puita. Luonnossa kulkija kiinnittää huomion muuttolintuihin ja tulivuoren purkauksiin, kun taas kadun kulkija havainnoi ja liikkuu liikennemerkkien avulla.
Outi Yli-Viikari käsittelee luonnonvoimien kokemista teoksessaan, joka on osa lyhytelokuvien sarjaa Ihmisen ja eläimen ympäriltä. Mielenkiintoisen Yli-Viikarin teoksesta tekee liikkumattoman ja pysähtyneen objektin kuvaaminen liikkeen keinoin. Kivi videoteos sukeltaa kiven sielunmaisemaan tehden jähmettyneestä elävän ja rennosti soljuvan luonnonvoiman.
Ihmisen luonto on keinotekoinen tila, mutta se on luonnon inspiroima. Näyttelyn ensimmäinen ja tilaltaan suurin Sirénin teos avautuu katsojalle hyvin helposti sekä nopeasti ollen tervetullut ponnahduslauta näyttelyn perähuoneiden teoksiin. Yli-Viikarin teoksen meditatiivinen ja hämärä tunnelma saa katsojan pysähtymään ja pohtimaan luonnonvoimien rinnakkaisuuksia. Lehtonen taas antaa katsojalle vaikeammin avautuvan tehtävän selkein symbolein selitettynä, joka tosin voi jäädä malttamattomalle avautumatta kaikissa monimuotoisissa merkityksissään.

Teksti ja kuva: Ennisofia Salmela

Kirjat: Ihmistieteiden eläimet

Pauliina Kainulaisen ja Yrjö Sepänmaan toimittama Ihmisten eläinkirja lähestyy suhdetta eläimiin ihmistieteiden suunnalta. Ilman esipuhettakin huomaisi, että kyseessä on luentosarjan pohjalta syntynyt, varsin monipuolinen joukko puheenvuoroja jatkuvasti pinnalla olevaan ja vaikeaan aiheeseensa. Se on sarja artikkeleita, joissa ihmistä ja eläintä analysoidaan mm. uskonnon, taiteen ja etiikan suunnista, menemättä propagandan puolelle. Jopa selkeästi idealistisin teksteistä, Leena Vilkan Eläinten oikeudet, pysyy asiallisissa rajoissa, vaikka esittääkin selkeitä toiveita paremmasta tulevaisuudesta.
Artikkeleita yhdistää keskeisenä teemana ”kohtaaminen”, mutta muuta yhteistä niillä ei useimmiten olekaan, pois lukien toistuva suden käyttäminen esimerkkinä. Hajanaisuus haittaa hiukan lukemista, mutta antaa tilaa erilaisille, erittäin onnistuneille teksteille. Teuvo Laitila esittelee länsimaisen islamin eläinsuhdetta tavalla, joka varmasti lisää monen lukijan tietoutta aiheesta, vaikka jättääkin ulkopuolelleen eläinten surkeat olot useissa muslimimaissa. Satu Raussi puhuu tehotuotannon eri aspekteista ottaen huomioon useita näkökantoja ja tavoitteita harvinaisen laajasti. Artikkelin lukeminen olisi erittäin suotavaa niin tehotuotannon kiihkeille kannattajille kuin vastustajillekin. Seppo Knuuttila esittelee hyvin ihmisen ja eläimen määrittelyn rajoja myyteissä ja historiassa. Läpileikkaus on lyhyt mutta tehokas. Maria Suutala liikkuu pitkälti samalla alueella, keskittyen enemmän käsiteanalyysiin esimerkkien kautta. Hän tarjoaa eläinmäisyyttä uudeksi, positiiviseksi termiksi ihmisen eläintä muistuttaville puolille.
Hieman irrallaan muista ovat kirjan kaksi viimeistä artikkelia, jotka ovat myös sen hienointa kärkeä. Juhani Pallasmaan esittely eläimistä ihmistä omalla tavallaan paljon etevämpinä arkkitehteina on todella kiinnostavaa luettavaa, joka saa haluamaan kuulla heti lisää. Ulla Remeksen teksti eläimistä suomalaisessa taiteessa saa ohuidenkin esimerkkien kautta sanottua paljon eläimestä ja eläimellisyydestä ilmaisun väylänä. Jäin kaipaamaan kirjalta oikeastaan ainoastaan yhtä tekstiä lisää – uskontoartikkeleiden joukkoon olisi ollut hyvä sijoittaa myös muutama sana Vanhan Testamentin lukuisista eläinsuojeluohjeista, jotka nyt ohitetaan parilla sivulauseella.
Ihmisten eläinkija on erinomainen esimerkki teoksesta, jollaisia vakavista aiheista käytäviin keskusteluihin tarvittaisi lisää. Se on akateeminen mutta kansantajuinen, valaiseva ja kiehtova, mutta ei unohda itsekritiikkiä missään vaiheessa. Se toivottavasti löytää lukijansa niin filosofian ja uskontotieteen opiskelijoista kuin eläinten oikeuksista kiinnostuneistakin.
J. TUOMAS HARVIAINEN

Elokuvat: Verenimijöiden maailmanloppu

Daybreakers on heikkouksistaan huolimatta viihdyttävä vampyyrielokuva.

Ilmastonmuutos ei sittenkään liene tulevaisuuden suurin huolenaihe. Vuonna 2019 useimmat planeettamme asukkaat ovat näet muuttuneet verenhimoisiksi vampyyreiksi, jotka metsästävät viimeisiä ihmispakolaisia maailman verivarantojen lähetessä loppuaan. Lajimme viimeinen toivo lepää ihmisiä laiduntavan firman leivissä korvikeseerumia kehittävän Edwardin (Ethan Hawke) harteilla.
Herkullisesta lähtöasetelmastaan huolimatta Spierigin veljesten ohjaama Daybreakers ei ole täysin onnistunut teos. Elokuvan käsikirjoitus sortuu toisella puoliskollaan turhan yksioikoisiin ratkaisuihin, mistä johtuen Spierigien sinänsä kunnianhimoinen visio ei aivan välity katsojalle asti. Vastaavasti tarinan yhteiskunnalliset rinnastukset jäävät melkoisen luonnosmaisiksi ja kärjistetyiksi. Viimeistelemättömyys näkyy myös lopun juonenkäänteiden vaivaannuttavassa ja osin perustelemattomassa melodraamassa.
Hurmeinen kauhusatu pysyy silti kauttaaltaan mielenkiintoisena, sillä matkan varrelle on ripoteltu tasaisesti hauskoja ja omaperäisiäkin ideoita. Lisäksi vaikkapa Twilightin siirappisen teiniromantiikan vastapainona on mukava vaihteeksi katsoa toisenlaista vampyyrikuvausta, jossa päät irtoilevat ja veripalttu täyttää surutta kankaan.
TUOMAS JALAMO

Daybreakers
Ohjaus: Michael ja Peter Spierig
Pääosissa: Ethan Hawke, Sam Neill
Ensi-ilta 22.1.

Elokuvat: Mestarietsivän ylivilkkaushäiriö

Guy Ritchien versio Sherlock Holmesista on vauhdikas, mutta teennäinen.

Hollywoodiin siirtyneen brittiohjaaja Guy Ritchien ura alkoi lupaavasti kymmenisen vuotta sitten ilmestyneillä Puuta, heinää ja muutama vesiperä ja Snatch -elokuvilla. Komediallisten rikoskuvausten suola oli niiden hektisessä leikkauksessa ja hilpeän hahmokaartin nokkelassa sanailussa. Myöhemmin Ritchie on kuitenkin osoittautunut harmittavasti yhden tempun poniksi, minkä nyt ensi-iltansa saava Sherlock Holmes osaltaan vahvistaa. Arthur Conan Doylen salapoliisiseikkailujen modernissa tulkinnassa tutun tyylin kierrätys tuntuu kovin väkinäiseltä.
Elokuvan tarina on pohjimmiltaan perinteinen kissa ja hiiri -leikki nimisankarin ja maailman herruutta havittelevan konnan välillä. Turhan pitkäksi venytetyn ja epätasaisen keitoksen toimivimmaksi ainesosaksi nousee Holmesin roolissa riehuva Robert Downey Jr. Eksentrisestä hahmosta täysin rinnoin nauttivan näyttelijän innostus tarttuu helposti myös yleisöön. Huomionarvoista on myös Downeyn mainio kemia tohtori Watsonia esittävän Jude Lawn kanssa.
Kokonaisuus ei tästäkään huolimatta ota ilmaa alleen. Ritchien hyperaktiivisen kerronnan suurin ongelma on sen suhteessa latteaan käsikirjoitukseen. Kuvatulvan tulisi toimiakseen sisältää huomattavan paljon enemmän ideoita ja oivalluksia. Elokuva toistaa kyllästymiseen asti samoja vitsirakenteita, minkä vuoksi efektishow pyörii ikävästi paikallaan näennäisen nopeasta tempostaan huolimatta. Tällaisenaan Sherlock Holmesin ADHD-estetiikka tuntuu ainoastaan itseisarvoiselta, eikä lainkaan niin nokkelalta kuin pääsankarin maine edellyttäisi.
TUOMAS JALAMO

Sellon sävel

Ja kävi niin, että vuodenvaihteessa kuului käsky suomalaisten omatunnosta, että kaikki kansa oli liikkeellepantava. Ja niin jokainen omaa historiallista pienuuttaan aggressiivisella käytöksellä suojeleva syrjämaailmalainen lähti saalistamaan verenhimoisena ulkomaalaistaustaisia henkilöitä, sillä näiden oli otettava syy niskoilleen erään Ibrahim Shkupollin kauppakeskus Sellossa tekemistä pahoista teoista.

Onneksi oikeusministeriöstä kaikui tasa-arvon, vapauden ja hyvinvoinnin ääni: sähköinen jalkapanta! Rikoksiin puututaan fasistisillakin keinoilla entistä rivakammin, mutta samalla entistä vähemmän tehdään sen eteen, ettei rikoksille olisi pohjaa. Se ei onnistu ainakaan tekemällä ihmisestä koiraa.

Meillä olisi sekä varaa että velvollisuus lieventää muiden kärsimyksiä, mutta syljemme heidän päälleen ja aiheutamme näitä purkauksia. Pääpyöveli Vanhanen naukuu, että kyseessä oli yksittäistapaus, mutta miksi pakolaiset nähdään yksilöinä vasta sitten kun he tappavat? Shkupolli oli oma luomuksemme, arvon hidalgot. Tohtori Frankensteinin on lopulta otettava vastuu rakentamansa hirviön teoista.

Ibrahim Shkupollin teko oli väärin. Mutta onko oikein, että tuhannet sydämeltään verevän suomalaiset isänmaanystävät perustavat viharyhmän, joka ajaa samaa sairautta kuin Shkupolli itse – tappamista? Onko oikein, että tapauksen jälkeen keskustelut täyttyvät sympaattisen junttimaisia ”mamu”- ja ”moku” -käsitteitä käyttävien saaliinhimoisten ihmistorsojen tanssista vääristyneen ihmisen haudalla. Ei ole. Heillä on ollut turvallinen kasvualusta, ja sen pohjalta Shkupollin tasolle taantuminen ei ole oikein.

Shkupollin juuret eivät antaneet hänelle suopeita lähtökohtia elämään. Hän eli läpi Kosovon kauhut Serbian ikeessä, pakolaisen rasitteet ja lopulta suomalaisen yhteiskunnan vastaaoton, jonka selkein viesti kaikuu: vittuun täältä, me olemme parempia kuin te kärsivät ihmiset. Onneksi hän kuitenkin meni töihin vielä kuolemansa jälkeen: MTV3 ja Iltalehti kun ostivat kaikki Shkupolli-hakusanat Googlelta.

Keskustelin kerran Albaniassa sellonsoittoa opiskelevan nuoren miehen kanssa. Hänen kosovolainen ystävänsä oli 8-vuotiaana saanut serbisotilailta lahjan: oman äitinsä irtileikatun pään. Sitä voi olla vaikea unohtaa aikuisena. Se ei ole peruste murhalle, mutta itse en näkisi syytä vittuilla enempää.

Ville-Mamu Sutinen

Mansarda-kustantamo keskittyy slaavikirjallisuuteen

Kotimaiset käännöskirjamarkkinat ovat aina olleet kallellaan angloamerikkalaiselle kielialueelle. Jopa 80 prosenttia kirjoista käännetään englannista. Vuonna 2005 sauvolainen Kari Klemelä päätti perustaa kustantamon paikkaamaan käännösvajetta etelä-slaavilaisen kirjallisuuden osalta.

AJATUS OMASTA KUSTANTAMOSTA alkoi kypsyä kaksikymmenvuotisen kääntäjän uran aikana.
”En halunnut enää yksin toimeentulon takia kääntää kirjoja, jotka eivät kiinnostaneet minua – varsinkaan Stalin-elämäkertoja”, Kari Klemelä toteaa.
Nelivuotisen olemassaolonsa aikana Mansarda on julkaissut käännöksiä mm. sloveenin, serbian ja kroatian kielistä. Tulevaisuudessa kielien joukkoon lisätään vielä sorbi. Uusin kustantamon käännös on slovenialaisen Žarko Petanin kirja Titon salattu elämä, joka perustuu entisen Jugoslavian presidentin Josip Broz Titon elämään.
Kustantamon perustettuaan Klemelä on tehnyt lähes kaiken itse kääntämisestä taittoon ja taloudenhoitoon. Muita kuin omia käännöksiä ei kustannusohjelmaan mahdukaan. Tämänhetkiseen tilanteeseen kustantaja voi olla tyytyväinen, sillä kolmivuotinen taiteilija-apuraha on mahdollistanut vapaan työskentelyn.
”Sen ansiosta ei tarvitse miettiä, onko mahdollista julkaista jotakin kirjaa, esimerkiksi vähänlaisesti myyviä Danilo Kisin teoksia, niin tärkeänä kuin häntä pidetäänkin Euroopan historian ja erityisesti holokaustin ymmärtämisen kannalta”, Klemelä kertoo viitaten juutalaiseen jugoslaavikirjailijaan jonka esikoisteoksen mukaan kustantamokin on nimetty.
Kustantamon pyörittämisestä huolimatta Klemelä mieltää itsensä yhä ennen kaikkea suomentajaksi.
”Minulle kustantaminen on suoraa jatkoa sille, että ryhdyin suomentamaan kielialuetta, jota ei ole juuri lainkaan käännetty, puhumattakaan että sitä olisi käännetty alkukielestä.” Hänen mukaansa kääntäminen yksinkin riittäisi kutsumustyöksi, sillä siitä maksettavat palkkiot suhteessa kansalaisten keskiansioihin ovat Suomessa Euroopan toiseksi alhaisimmat – vain Italiassa maksetaan huonommin.
”Tunnen kääntäjiä, jotka eivät ole kahdenkymmenen vuoden jälkeen enää jaksaneet, vaan ovat vaihtaneet alaa”, hän lisää.
Kustannusalan tulevaisuutta on viime aikoina spekuloitu mediassa suhteellisen laajalti. Julkaistujen nimikkeiden ylitarjonta ja toisaalta myynnin suhteellinen väheneminen ennustavat huonoa. Ahtaalle joutuvat usein ensimmäiseksi juuri pienemmät yrittäjät, kun kauppaketjut ja kustantamot keskittävät markkinointinsa muutamiin bestsellereihin.
”Meidän pienkustantajien mahdollisuudet mainostaa ja levittää kirjoja ovat rajalliset. Välittäjät ja kirjakaupat ottavat pienkustantamojen julkaisuja myyntiin epäedullisin ehdoin. Arvostelujakin lehdissä julkaistaan entistä vähemmän”, Klemelä toteaa ja muistuttaa, että 90-luvun alusta juuri pienkustantajat ovat Suomessa julkaisseet vähemmän kysyttyä tai muuten unohdettua kirjallisuutta.
”Ilman heitä suomalaisten lukijoiden kuva maailmankirjallisuudesta olisi varsin kapea.”

Teksti: Pirkka Valkama

Samassa veneessä

Sinua ja minua panetellaan. Me opiskelemme liian hitaasti ja vääriä asioita, emmekä edes maksa nauttimistamme opetuspalveluista. Me olemme lihavia ja huonoryhtisiä, emmekä ymmärrä aikuistua ajoissa ja lisääntyä kylliksi.
Etenkin meitä paheksutaan siitä, ettemme ole poliittisesti aktiivisia. Edelliset sukupolvet taistelivat meille itsenäisen valtion ja kolmikannan yliopiston hallintoon. Me olemme niin yltiöindividualisteja, ettei yhteiskuntapaatin kurssi tai vedenpitävyys kiinnosta meitä. Väitetään, että sinulla ja minulla ei ole yhteisiä tavoitteita.
Ja pah.

Todellisuudessa sinulla ja minulla on yhteisiä ongelmia ja siksi myös yhteisiä intressejä. Me  elämme ja opiskelemme maailmassa, jossa korkeakoulutus ei enää takaa työpaikkaa, tiede valjastetaan palvelemaan yhteiskunnassa aivan uusia päämääriä ja päälle päätteeksi puoli palloa on vaarassa jäädä vedenpaisumuksen alle.
Kööpenhaminan ilmastokokouksen alla Turun ylioppilaslehti päästi hätähuudon ilmaston lämpenemisen vuoksi. Kuten tästäkin lehdestä saamme lukea, kunnianhimoisilla tavoitteilla ladattu tapahtuma meni pahasti penkin alle. Tappiosta huolimatta työ kuitenkin jatkuu. Yksi asia nimittäin tiedetään. Meidän aikanamme päätetään planeettamme kohtalosta.

Tylkkäri ei tietenkään ole julistautumassa sukupolvensa ääneksi. Meitä on nyt, Turun yliopiston ja Turun kauppakorkeakoulun yhdistyttyä, yhteensä 21 000. Sen paremmin Tylkkäri kuin TYYkään ei pysty kokoamaan kaikkia opiskelijoita saman lipun alle. Eikä se ole tarkoituskaan. Sen sijaan Tylkkäri on toivottavasti tulevaisuudessa paikka, jossa voidaan käydä keskustelua siitä, mikä meitä yhdistää ja erottaa.
Planeetan kohtalonkysymysten lisäksi on paljon pieniä ja arkisia asioita, jotka yhdistävät turkulaisia opiskelijoita yli tiedekuntarajojen. Näkökulma on vähintään yhtä tärkeä kuin aihe.
Monelle voi olla yllätys, että Turun ylioppilaslehdellä on historia kolmen turkulaisen ylioppilaskunnan yhteisenä, kaksikielisenä opiskelijalehtenä.  Kylterien liittyminen lehden lukijakuntaan on siis paluuta vanhaan.
Tämän numeron myötä käynnistyy Tylkkärin 80. vuosikerta. Omasta puolestani toivotan kauppakorkean opiskelijat lehden lukijoiksi ja toivottavasti myös tekijöiksi.

Yliopiston johdon suunnalta korviimme kantautui kaksi toivotusta uudelle vuodelle. Rehtori Keijo Virtanen kannusti jokaiselle yliopistoyhteisön jäsenelle lähettämässään viestissä joukkojaan kilpailukykyyn, kansainvälisyyteen ja menestykseen. Yliopiston hallitus peräänkuulutti ensimmäisessä kokouksessaan tiukkaa kulukuria.
Minä puolestani haluaisin toivottaa teille oppimisen iloa.

Anna-Elina Matilainen

Taas liikkumaan, opiskelija!

Yliopistoliikunta tarjoaa myös keväällä monipuolisia liikuntamahdollisuuksia opiskelijoille.
Yliopistoliikunnan kevät on yhtä monipuolinen kuin syksykin. Tarjontaa pyritään kehittämään, mutta myös vanhat lajit pysyvät ohjelmistossa. Myös syksyllä ensimmäistä kertaa järjestetty Yo-pump jatkuu.
”Tarjolla on myös sellaisia lajeja, joihin aloittelijakin uskaltaa tulla mukaan. Toisaalta tunteja on edistyneemmillekin”, liikuntasuunnittelija Teija Hakala kertoo.
Pallopelien, kamppailulajejen sekä aerobic- ja jumppatuntien rinnalla mukana on myös kattava tanssivalikoima. Erikoistanssivuorojen lisäksi on Yo-dance-vuorot kuukausittain vaihtuvalla teemalla, vuoden ensimmäisenä teemana on Bollywood. Tanssia harrastaville Hakala suosittelee dance-aerobicia. Keskiviikkoaamuna kannattaa suunnata Educariumin aamujumppaan.
Uutena lajina kevään ohjelmistossa on itämainen rentoutus- ja syvävenyttelyharjoitus Shindo&Jomon.
”Kyse on alunperin japanilaisesta lajista, jota harrastetaan lähinnä vain Japanissa ja Suomessa”, kursseja vetävä Vuokko Alvari selventää. Shindo&Jomon on pohjimmiltaan hoitomuoto, jossa pyritään sydämen kuunteluun ja lempeään rentoutumiseen ja tunteiden tasapainoon.
”Suosittelen kaikille, jotka haluavat oppia hoitamaan kehoaan ja rentoutumaan kehon menetelmien avulla. Kyse on kehon ja mielen rentoutuksesta”, Alvari toteaa.
Yliopistoliikunnan eri ryhmiä voi kokeilla ilmaiseksi 24. tammikuuta asti. Kevään liikuntamaksu on 26 euroa.

Teksti: Heikki Isotalo

Kuva: Marja Saleva

Seuraava sivu »