Missä on usko?

Ateistisen kasvatuksen saanut lähti etsimään uskon ja pyhyyden merkityksiä. Selvisi, että uskonnoton ihminen on mahdoton ajatus.

Minulla ei ole uskontoa. En koskaan käynyt koulun uskonnontunneilla, pyhäkoulussa tai rippikoulussa. En osallistunut jumalanpalveluksiin tai rukoillut. Elin jyrkän ateistisessa perheessä, joka hädin tuskin vietti joulua. Pyhä ja Jumala olivat minulle vain kieltä.
Uskonto näyttäytyi minulle perhetaustani vuoksi käsittämättömänä toimintana, sepitettyinä satuina ja aivopesuna. Päädyin kuitenkin opiskelemaan uskontotiedettä. Enää en voinut suhtautua siihen pelkkänä syöpänä, joka tuhoaa maailman. Opin ymmärtämään uskonnollista ajattelua.
Mircea Eliaden Pyhän ja profaanin teesi pysäytti minut.

”Miten suuressa määrin ihminen kieltääkään maailmasta pyhän, hän ei koskaan onnistu kokonaan luopumaan uskonnollisesta käyttäytymisestä.”
Tajusin, että myös vannoutuneen pakanallisella suvullani on uskonto. Minäkin kasvoin eräänlaiseen taideuskoon, jonka dogmatiikka oli toisinaan hyvin vahva. Että suurin totuus ihmisestä paljastuu pimennetyssä salissa. Että kirjoissa on tislattu ydinmehu siitä, mikä ihmiselle on tärkeää.
Teatteri on edelleen ainoita paikkoja, jossa oikeasti sammutan kännykän. En koskaan jätä kirjaa auki tai taittele sivuja hiirenkorville.
Tämä on uskonnollista käyttäytymistä.
Rimbaud, Tarkovski ja Artaud
ovat ohjanneet minut kohti suurempaa visiota maailmasta. Carl Jungin ajatukset ikuisista arkkityypeistä ja myyteistä ovat saaneet minut pyhyyden kaltaiseen tilaan. Minä oikeasti uskon häntä. En tosin tiedemiehenä vaan hulluna.
Mutta oikeaa uskontoa, sen paremmin kuin jumalaakaan minulla ei ole. Sen sanominen on aivan kuin olisin jäänyt jostakin paitsi. Kun kuulen ihmisten kertomuksia pyhän kokemisesta ja rauhasta, olen melkein kateellinen. Miksi minulla ei ole uskoa? Miksi en usko mihinkään?
Päätin kysyä papeilta, miten uskonnoton ihminen voi lähestyä omaa suhdettaan uskoon.

+

Vietnamilainen mies kiertää hämärää kirkkosalia rukousnauha kädessä. Alttarin edessä hän kumartaa ristiä ja jatkaa. Tummaa valoa hehkuvat lasimaalaukset tuijottavat saliin. Hiljaisuutta halkovat ainoastaan vaimeat askeleet ja rukousnauhan olematon rapina.
En uskalla liikkua tai sanoa mitään. Tällä ihmisellä on uskonto. Tämä on hänen rituaalinsa. Se levittää ympärilleen salaperäisen ilmapiirin, joka saa minut varuilleen. Mies tuskin huomaa minut hiipiessäni hitaasti seinien varjoissa.
Pyhän Birgitan Ja Autuaan Hemmingin Seurakunta on Turun seudun katolinen yhteisö, jolla on noin 1200 jäsentä. Suurin osa heistä on maahanmuuttajataustaisia. Salia kiertävä isä Paolo Nguyen Toan Tri on toinen seurakunnan papeista.
Toinen on puolalaissyntyinen isä Peter Gebara SCJ. Lyhenne tulee sanoista Societas Cordis Jesu, Jeesuksen pyhän sydämen palvelijat.
Olen tullut kysymään, miten uskonnoton ihminen voi saavuttaa yhteyden pyhyyteen.
”Uskon lahja on mysteeri, sillä se tulee itsestä. Ei kukaan, edes paavi, voi sanoa sinulle mikä Jumala on. Se tulee sinusta”, Isä Peter selittää.
Hän muistuttaa, että monet profeetat ja pyhät henkilöt ovat aikanaan olleet samassa tilanteessa kuin minä. He eivät ole seuranneet valmiita johtajia tai jumalia vaan määrittäneet itse mihin uskovat. Itse Jeesuskin sanoutui irti fariseusten, arvostettujen juutalaisten opettajien, käsityksistä.
”Sinun täytyy kysyä itseltäsi: Kuka minä olen? Miksi minä elän?”, Peter sanoo.
”Mitä paremmin tuntee itsensä, sitä lähempänä on Jumalaa.”
Ennakkoluuloni saavat kovan iskun. Mielessäni katolisen kirkko on ollut juuri se konservatiivisin ja brutaalein. Se, jonka tilillä on inkvisitiota, vieraiden kulttuurien käännytystä ja aggressiivista lähetystyötä.
Mutta Isä Peter ei missään nimessä halua käännyttää minua. Hän tahtoo minun olevan varma uskostani ja määrittelevän sen itse. Hän uskoo, että vasta kun ihminen näkee mahdollisimman laajasti, usko tulee mahdolliseksi. Hänen puheensa on kaunista ja filosofista.
Tämä on täysin vastakohtainen ajatus sille, mitä kotona on opetettu uskonnon ahdasmielisyydestä.
”Monen ihmisen elämässä uskonto vaikuttaa vain silloin, kun he käyvät kirkossa. Mutta uskoa pitää ruokkia kuin ruukkukasvia vedellä tai se lakastuu.”
Isä Peterin toteamus palauttaa mieleeni erään toisen sensein sanat. Kapinallisista elokuvista tunnettu mestariohjaaja Miloš Forman sanoi Sodankylässä vieraillessaan: ”Elokuvalla ei ole voimaa muuttaa maailmaa. Se on voimakas kokemus vain sen kahden tunnin ajan, jonka istumme pimeydessä.”
Voiko usko muuttaa maailmaa, jos se tulee olevaksi vain kirkossa? Edes ihmisen sisäistä maailmaa?
Jeesus on arkkityyppi johtajasta, joka näki laajasti. Rauhan ja ymmärryksen symboli. Hän oli profeetta, valaistunut, ymmärtänyt ikuisuuden. Onko uskon tehtävä tulla hänen kaltaisekseen?
”Kyllä, mutta emme koskaan voi tulla täysin hänen kaltaisekseen. Jeesus on Jumala, pyhistä pyhin.”
Entä se pyhä sitten? Mikä on pyhän kokemus? Mistä se tulee?
”Pyhyys on meissä. Se on Jumalasta”, Isä Peter toteaa.

+

Mitä enemmän ikuisia aiheita ajattelee, sitä irvokkaammalta popin ja pornon kulttuuri näyttää. En voi nähdä sitä syntisenä tai pahana, sillä en ole koskaan oppinut ajattelemaan sellaisten käsitteiden kautta. Mutta avutonta ja sisällötöntä se kyllä on.
Muistan pikkusiskoni joskus ihmetelleen, miten ihmiset voivat käyttää kallisarvoista aikaansa Big Brotherin katsomiseen, kun he tietävät kuolevansa joskus. En osannut sanoa mitään.
Taide on ruokkinut elämäni uskonnollista tarvetta. Se on myös monen uskonnon tavoin työntänyt minut kauas massakulttuurin ihanteista. Kun on istunut neljä päivää kotona, lukenut ja pohtinut jungilaisuutta, kaupunkikulttuuriin on vähän vaikea päästä kiinni. Ihmisille puhuminenkin tuntuu ontuvalta.
Toisaalta toinen pyhän ilmenemismuoto, puhdas erotiikka, on onnistunut tuomaan minut niin lähelle ihmistä kuin mahdollista. Sillä on kyky eliminoida ihmisestä kaikki erillisyys. Sen energia on loputonta.
Mutta senkin olemme pilanneet käsittämättömillä ihanteilla ja banaliteeteilla. Jään tuijottamaan videovuokraamon ikkunaan liimattua, itsetarkoituksellisen törkeää Bitch Slap -julistetta. Mitä Peter tuosta ajattelisi?

+

Seuraava kohteeni on Turun ortodoksinen kirkko, jonka kirkkoherra, isä Ion Durac on luvannut kuulla ajatuksiani. Lähestyn häntä samoilla kysymyksillä kuin Peteriä. Miten uskonnottomaksi kasvanut voi uskoa?
”Tahdon, että ihmiset miettivät, mihin uskovat. En halua ketään seurakuntaan vain paperilla olevan luvun vuoksi”, isä Ion sanoo.
En kohtaa käännytystä tässäkään seurakunnassa. Asiaani suhtaudutaan intiimisti ja ymmärryksellä. Pyhyyden kokemiseen isä Ion ei kuitenkaan lähde ohjaamaan.
”Pitää pyrkiä olemaan parempi joka päivä, mutta pyhyyteen pääseminen on äärimmäisen vaikeaa, emmekä tavoittele sitä jokapäiväisessä elämässä. Luostarielämä on asia erikseen.”
Olen aina kunnioittanut nöyryyttä ihmisessä, oli motiivina sitten pienuus Jumalan tai kosmoksen edessä. Yksi syy uskonnolliseen kaipuuseeni on päästä eroon ylpeydestä. Siitä, joka kasautuu terveen kunnianhimon päälle. Siitä, joka saa kävelemään leveästi ja aukomaan päätä joka tilanteessa. Tunnen sen itsessäni. Se on vastenmielistä.
”Jokaisella on varmasti ollut hetkiä, että on ajatellut olevansa parempi kuin muut. Ylpeys on perisynti. Siitä muut synnit lähtevät”, Ion sanoo.
Ortodoksikirkon katto on kynttilänliekin muotoinen muistutuksena siitä, että uskonnon pitää olla palavaa. Samasta syystä jumalanpalveluksissa poltetaan kynttilöitä. Rukousten täytyy palaa kuin tuli.
Se on kaunis ajatus. En koskaan voisi kuulua kirkkoon tai varsinkaan rukoilla vain tavan vuoksi. Uskon täytyisi olla jotain, joka täyttää minut merkityksellä ja toivolla.
Kun kuvittelen palavan uskon, en kuitenkaan ajattele ensimmäisenä ortodoksisuutta. Ajattelen afroamerikkalaisia kirkkomenoja, kuoron resitoimassa värjyviä spirituaaleja orjuuden riivaamassa Etelässä. Siellä kirkolla oli selkeä merkitys. Uskonto oli ravitsevaa kuin ruoka ja vesi.
”Sielu tarvitsee ravintoa siinä missä ruumiskin”, isä Ion muistuttaa.
Huomattavan samanlaisen lausahduksen sain isä Peteriltä.

+

Evankelis-luterilainen seurakunta on valtioon sulautunut instituutio, joka näkyy kansan kaikilla elämänalueilla. Myös minun, jota ei ole kastettu eikä konfirmoitu.
Olen istunut koulun uskonnollisissa tilaisuuksissa ja hiljentynyt ruokarukoukseen vasten tahtoani. Tuen tahtomattanikin kirkon toimintaa elämällä tässä yhteiskunnassa. Kun kuolen, on hyvin todennäköistä, että minut vähintäänkin haudataan kirkon hautausmaalle.
Saan myös postissa Kirkko ja me -lehden. Sen nahkea paperi palaa takassa huonosti.
Kyllä, luterilainen usko on massaluonteensa ja hegemoniansa vuoksi ollut se suurin inhokkini. Aina en ole mieltänyt sitä edes uskonnoksi, ja siksi sen ymmärtämiseen minulta menee varmasti pisimpään.
Kun opettaja roikottaa juhlasalissa niskasta koko uskonnollisen viisun ajan kieltäydyttyäni seisomasta, ei valtionuskonnosta jää kovin hyvä maku suuhun.
Päätän kuitenkin kokeilla kirkon uutta palvelua, nettipappia. Lähetän sähköpostin, jossa kysyn luterilaisen pastorin näkökulmaa uskonnottoman mahdollisuuksista lähentyä uskoaan.
Lähetän viestin nettipapin tiedotukseen, josta se toimitetaan anonyymina papille. Myös hän vastaa minulle nimettömänä. Konsepti on kuin kaksituhattaluvun rippituoli. Nyt vain odotan vastausta viisi päivää.
Kuinka ollakaan, pappi tarjoaa erilaisia tapoja osallistua seurakunnan toimintaan. Hän ehdottaa Usko tai älä -keskusteluryhmää, aikuisrippiä, kristillisiä opiskelujärjestöjä ja kastetta.
Toisaalta uskoa voi olla helpompi lähestyä lähtemällä mukaan sen toimintaan. Toisaalta Peter ja Ion eivät ehdottaneet mitään. Molemmat painottivat omaa etsintää ja sisäistä pohdintaa ennen syvempää seurakuntaan perehtymistä. Jotenkin heidän tapansa vetoaa minuun enemmän.
Nettipapin puheenvuorossa on kuitenkin kauniita ajatuksia etsimästäni pyhästä.
On hyvä muistaa, ettei pyhä asu kirkoissa vaan on mukana jokapäiväisessä elämässämme. Pyhä on jotakin sellaista, jota ei saa häpäistä tai koskettaa ilman lupaa. Joku löytää pyhän helpoiten kirkosta, joku vaikka metsästä. Silti kyse voi olla samasta pyhästä, jonkunlaisesta Jumalan kohtaamisen hetkestä. Meidän Jumalamme on persoona ja kohtaa meistä jokaisen persoonana, kullekin sopivimmalla tavalla.
Minun Jumalani ei välttämättä ole luoja. Se voi yhtä hyvin olla jotakin, joka on minussa. John Steinbeckin mukaan miehenä oleminen tarkoittaa sitä, että on ”puoliksi mielenvikainen, puoliksi jumala.” Määritelmä resonoi sieluni kanssa. Toisinaan tunnen oloni enemmän luonnonvoimaksi kuin ihmiseksi.
Jos ihminen toimii, kuten Jumala on käskenyt tai Jeesus opettanut, molemmat tavallaan vaikuttavat reaalisessa maailmassa. Sitä kautta molemmat myös ovat olemassa. Varmasti jo Jeesuksen hahmoa säännöllisesti pohtimalla elämä voi saada uuden suunnan.
Tarvitsen elämääni sankareita. Se, ovatko ne todellisia tai fiktiivisiä on samantekevää. Huomaan Jungin nostavan taas päätään.
Huomaan myös, että nettipappipalvelu on lisännyt minut vaivihkaa kirkon sähköpostilistalle. Kiitos ja näkemiin.

+

Onko hartaus ilman jumalaa mahdollista? Yritän kuvitella tilanteen, jossa olisin ollut mahdollisimman tyyni ja sisäisessä tasapainossa. Jälleen kuulen päässäni kirjailijan äänen.
”Jos energia padotaan, me sekoamme. Äärimmäinen rauha jota kaihoamme ei ole suositeltava tila. Meidät on jostain syystä rakennettu siten, ettei se ole mahdollista.”
Tällä kertaa ääni kuuluu Charles Bukowskille, jonka juoppouden ja kaaoksen värittämät kertomukset ovat usein päästäneet minut lähelle liikkumatonta hartautta.
Olen ihminen. Täynnä energiaa, elämänhalua, väkivaltaa ja egon ailahteluja. En ole tyyni enkä valaistunut. Olen puoliksi mielenvikainen, puoliksi jumala.
En ole minkään kirkon jäsen. Uskonto minulla kuitenkin on.
Kirjaston yläkerroksessa on ääretön määrä musiikkia. Eri versioita siitä, mikä on totuus. Vanhaa suistobluesia, afrikkalaista griottimusiikkia ja juutalaisia sävelmiä. Traktaatteja, jotka puhuvat minulle syvempää uskonnollista kieltä kuin mikään pyhä kirjoitus.
Istun kuuntelutuoliin, vedän kuulokkeet päähän ja laitan levyn soimaan.
Tästä eteenpäin kaikki on vain avaruuden vapaata leikkiä.

Teksti: Jantso Jokelin

Kuva: Maija Kurki

Alaston totuus

Tylkkärin toimittaja harrasti nudismia Naturistikarnevaaleilla.

Saavun Porin Yyterin kylpylään uteliaana, mutta varautuneena. Kylpylä toimii viikonlopun ajan näyttämönä Luonnonmukaiset ry:n järjestämille Naturistikarnevaaleille. Turun ylioppilaslehti on tervetullut tapahtumaan, mutta myös toimittajalta toivotaan ”klubiasua”.
Seuranani kylpylässä on lähes kaksisataa naturistia ilkosen alasti. Saapuessani sekapukuhuoneeseen, jossa entuudestaan toisille vieraat ihmiset käyskentelevät ilman rihman kiertämää, tunnen oloni kiusaantuneeksi: vaatteet päällä nudistien keskuudessa on alaston olo!
Soluttaudun joukkoon ja riisuunnun Aatamin asuun. Ensimmäisenä siirryn saunatilaan, josko tuttu alastontila madaltaisi kynnystä siirtyä nudismin maailmaan. Rempseä viiksekäs mies kertoo kaskua kissan pesemisestä pyykinpesukoneessa, kun liityn naturistien seuraan saunanlauteille. Saunassa tilanteessa ei tunnu olevan mitään poikkeuksellista, ja tunnen oloni rentoutuneemmaksi. Pian keskustelu kääntyy naturismiin.
”Ei pienellä lapsella ole mitään alastomuutta vastaan. Vika on kasvatuksessa!”, mies julistaa muiden saunojien nyökkäillessä hiljaa. Miehen päivitellessä yhteiskunnan suhtautumista julkiseen alastomuuteen, kuulen hänen äänessään turhautuneisuutta.
”Toistaiseksi meidän tosin täytyy vaatetukseemme nähden taipua joko hyvällä tai pahalla vallitseviin lakeihin ja poliisimääräyksiin sekä maassa vallitsevaan siveelliseen käsitykseen ja tapaan”, kirjoitti yksi vuosisadan alun naturismin saksalaisista oppi-isistä Richard Ungewitter (1869‑1958) teoksessaan Die Nacktheit (1907; Alastomuus). Vaikka postmoderni naturismi ei samaista itseään  kansallissosialismin aikana tukahdutettuun alkuperäiseen saksalaiseen alastonliikkeeseen, ovat yhtäläisyydet silti ilmeisiä.
Olen saunonut kylliksi ja siirryn kylpylätilaan. Luonnonmukaisessa asussa on ilmavaa, mutta viileää. Eteeni avautuva näkymä on yllättävän arkinen. Kylpylätila on täynnä uivia, oleskelevia ja oluttuopin äärellä istuvia ihmisiä, poikkeuksellista on ainoastaan paljaan pinnan määrä. Naturistit painottavat voimakkaasti, ettei nudismissa ole eroottista vivahdetta. Voin allekirjoittaa väitteen, tilanne tuntuu lähinnä vaivaannuttavalta.
Koen ihmisten katseet kiusallisina, sillä vaikka olen yhtä alasti kuin muut läsnäolijat, tunnun silti erottuvan joukosta. Päädyn monien muidenkin suosimaan avonainen kylpytakki -ratkaisuun pitkälti käytännön syistä; kylpytakki sekä lämmittää että antaa hyvän säilytyspaikan kynälle ja lehtiölle. Vaikka kylpytakki ei sinänsä peitä ”kriittisiä alueita”, se tuo turvallisen puettuna olemisen tunteen.
”Hävynverho muutoin alastomalla ruumiilla, viikunanlehti, on sanalla sanoen ainoastaan merkki, jonka voi mielivaltaisesti ottaa pois tai pukea ylleen aivan selvänä ilmaisukeinona. — Sukupuolielin ei ole silloin peitossa, mutta kumminkin on kekseliäästi ilmaistu, että ’nyt ei’ ole kysymys siitä”, kirjoitti alaston saksalainen yli vuosisata sitten, ja kuinka oikeassa hän olikaan.
Nudistikarnevaalin osanottajat vaikuttavat estottomilta ja helposti lähestyttäviltä, mutta pyytäessäni haastattelua lehtijuttuun asenteet muuttuvat välittömästi. Suurin osa naturisteista harrastaa alastomuutta vain kaapissa, omia nimiä tai naamoja ei haluta julkisuuteen.
”Jos kertoisin tuttavilleni harrastavani nudismia, huhu voisi lähteä liikkeelle kulovalkean tavoin”, kertoo nimettömänä pysyvä kohta eläkkeelle siirtyvä maanviljelijä, joka on ollut mukana toiminnassa vuosikymmenen ajan.
”Täällä kaikki ovat tasa-arvoisia ammattiin katsomatta, oli sitten lääkäri tai tavallinen pulliainen”, maanviljelijä kertoo syyksi alastomuudelleen.
”Vapaus yhdistää meitä”, kommentoi vain liiveihin verhoutunut vierustoveri.
Edes oma tuttavapiiri tietää harvoin naturistien tekemisistä ja jotkut eivät ole kertoneet edes parhaille ystävilleen. Etenkin työyhteisöltä tietoa tunnutaan pimittävän, sillä nudistin leima voi monissa ammateissa tarkoittaa työuran loppua.

Perhosasuinen Leila Sillanpää, 59, suostuu kuitenkin haastatteluun muitta mutkitta. Hänelle naturismi on elämäntapa, toisin kuin satunnaisesti alasti esiintyville nudisteille.
”Olenhan syntynytkin alasti! Alasti olo on luonnollinen tapa elää ja olla”, Sillanpää perustelee ratkaisuaan.
Sillanpään seurassa oleva Pentti Turunen, 59, on samoilla linjoilla.
”Tämä on elämäntapa eikä harrastus. Onhan kotonakin mukavampi tehdä kotitöitä ilman vaatetusta”, Turunen toteaa.
”Yritän elää oman luonteeni mukaan ja pyrin noudattamaan terveellisiä, vai pitäisikö sanoa tavallisia, elämäntapoja. Naturisteja on kuitenkin laidasta laitaan: jotkut syövät vain vihanneksia, jotkut lihaa, toiset juovat alkoholia, toiset eivät”, Sillanpää kertoo.
Sillanpää ei koskaan ole peitellyt naturismiaan, eikä ole kokenut sitä ongelmallisena.
”En ole opettajan ammatissani ikinä salannut tätä, sillä ei ihmisiä kiinnosta mitä vapaa-ajallaan tekee”, Sillanpää huomauttaa. Avoimesti naturistina olo on kuitenkin eri asia kuin aatteen tyrkyttäminen. Vaikka Sillanpää ja Turunen kuuluvat järjestäytyneeseen Luonnomukaiset-naturistiyhdistykseen, ei tarkoitus ole pitää melua julkisuudessa.
”Luonnonmukaisten filosofia on ollut se, että pidetään matalaa profiilia.”, Turunen huomauttaa.
Ehkä matala profiili onkin yksi syistä miksi naturalismista liikkuu paljon harhaluuloja.
”Julkisuudessa naturismi yhdistetään helposti pornoon. Mikään ei ole yhtä epäseksikästä kuin alaston ihminen!”, Sillanpää julistaa nauraen.
”Aina poskiin saakka ulottuvasta puvusta huolimatta esiintyy naisten ruumis nykyään ’alastomampana’, vieläpä erotisesti alastomampana, kuin ilman vaatteita. Viimeksi mainitussa tapauksessa esiintyy koko ruumis silmälle samalla tavalla, kun taas vaatetten lävitse ei enää näy koko ruumis, vaan sen yksityiset, aivan tarkoituksella valitut, taitavasti näytteille asetetut osat”, totesi myös Ungewitter alastonteoksessaan.
Häveliäälle silmälle hieman kiusallinen näky ovat tanssilattialla pyörähtelevät parit, jotka tanssivat luonnollisesti ilkosillaan. Vaikka kyse on silkasta valssista, ei hieman eroottista pohjavirettä voi kokonaan kieltää.
”Iholla tanssiminen on vieraan ihmisen kanssa hieman epämiellyttävä tilanne ihan vaatteet päälläkin. En aio tanssia muiden ihmisten kanssa paitsi vaimoni”, vastaa Jyrki, 48.
Jyrki ja hänen puolisonsa Sanna, 37, ovat lähteneet Naturistikarnevaaleille kahdestaan, kun lapset ovat hoidossa. Jyrkillä ja Sannalla on kerrottavanaan naturisteille tyypillinen tarina: lapset olivat pienenä mukana alastontapahtumissa, mutta murrosiän kynnyksellä kiinnostus lopahti.
”Lapsia ujostuttaa. Poika perustelee kieltäytymistään sillä, että kaverit saisivat tietää että on nudisti”, Sanna kertoo.

Naturismin kannattajat tuntuvat edustavan kattavaa otosta eri yhteiskuntaluokista, mutta ei ikäluokista. Suurin osa naturisteista on saavuttanut keski-iän, ja nuoriso puuttuu toiminnasta lähes tyystin. Useimmille naturismi, tai pikemminkin nudismi, tuntuu olevan harrastus, muutamille elämäntapa. Kaikkia yhdistävää aatetta on hankala löytää osanottajien keskuudesta.
”Naturismi perustuu lähinnä mukavan alastomuuden ideologiaan”, kertoo turkulainen Suomen Naturistiliiton puheenjohtaja Juha Johnsson, 43, liiton edustamasta aatteesta.
”En näe että meillä olisi mukana vahvasti luonnonmukaista ajattelua alastomuuden lisäksi”, Johnsson pohtii.
Suomen naturistit ovat järjestäytyneet käytännössä kahteen paikalliseen naturistiyhdistykseen, jotka molemmat toimivat kattojärjestö Suomen Naturistiliiton alaisuudessa. Liitolla on yhteensä jäseniä alle viitisensataa. Kattojärjestö toimii linkkinä tiedotusvälineisiin ja yhteiskunnan päättäjiin päin.
Naturistit pyrkivät välttämään huonoa julkisuutta pitämällä etäisyyttä sensaatiomedioihin – Naturistikarnevaalejakin Turun ylioppilaslehti uutisoi yksinoikeudella. Koko naturistien toimintaa tuntuu leimaavan vaivihkaisuus.
”Kaikki tilaisuudet järjestetään niin, että on oma paikka käytössä. Me saamme olla rauhassa, eikä kukaan muu häiriinny”, Johnsson kertoo.
”Naturisteja ei tulisi sekoittaa itsensäpaljastajiin.”
Juha Johnsson onkin edustanut käytännössä yksin naturistiliikkeen alastonta julkisivua, sillä hän on toiminut Suomen Naturistiliiton puheenjohtajana yhdistyksen perustamisesta lähtien vuodesta 2004. Puheenjohtajuus oli tarkoitettu kiertäväksi velvollisuudeksi, mutta Johnssonin lisäksi kukaan muu ei ole innostunut julkisuudessa liiton puheenjohtajana toimimisesta.
Johnsson kiiruhtaa laittautumaan illan ohjelmaa varten. Karnevaalien vietto alkaa, ja osa vieraista koristautuu näyttäviin juhla-asusteisiin. Valitettavasti tähän päättyvät kokemukseni. Toimittajaa ei suinkaan ajeta pois riettaiden orgioiden tieltä, vaan julkisen liikenteen aikataulujen pakottamana.
”Eikä puku kaikesta tästä huolimatta kuulu ihmiseen, se ei ole hänelle kasvanut, ei syntyessä annettu: aivan alastomana tulee ihminen maailmaan, ilman verhojen jälkiäkään”, kirjoitti R. Ungewitter. Siitä huolimatta verhoudun vaatteisiini ja jään pohtimaan näkemääni.
En löytänyt kiehtovaa ajatusrakennelmaa tai syvempiä luontosuhteeseen nivoutuvia merkityksiä alastomuuden suosimiselle. Löysin joukon ihmisiä jotka pitivät alastomuudesta, ja jotka viettivät aikaa samanhenkisten ihmisten parissa. Vaikka vaatteetta ihmisten kanssa seurustelu ei tuntunutkaan luontevalta, on alastomuuden harrastamisessa tai elämäntapana pitämisessä hankala nähdä mitään tuomittavaa.
Naturismin piilottelu jäi kuitenkin vaivaamaan. Tekisi mieli esittää kysymys, olisiko naturistien aika tulla ulos kaapista.

Teksti: Heikki Isotalo

Kuva: Kai Jokela

Kirjat eivät lopu lukemalla

Lukupiireissä avarretaan näkökulmia ja jaetaan kokemuksia

Kirjan lukeminen loppuun on uuden alku. Johanna Materon, Ritva Hapulin ja Nina Koskivaaran oma lukupiiri kantoi hedelmää kirjan muodossa.

OPISKELIJOIDEN LUKURINGIT, Kirjan talon klassikkolukupiiri, Amnestyn lukupiiri, puolueiden lukupiirit… Turusta löytyy lukupiirejä moneen lähtöön: virallisempien lukupiirien ohessa toimii lukemattomia pienimuotoisia kaveriporukoita, joissa pureskellaan yhdessä kirjallisuuden heittämiä haasteita.
Puhumattakaan verkon foorumeista ja ajatustenvaihdoista kirjojen parissa.
Näyttäisi siltä, että lukupiirit eivät ole hetkeen jäämässä historiallisiksi jäänteiksi. Lukupiirikirjan mukaan ei pitäisikään olla. Sen takakannessa väitetään lukupiirien olevan paikkoja, joissa pirstaloituneessa nykymenossa ”yhteiset kertomukset löydetään uudelleen”.
Päätin yrittää ottaa selvää lukupiirien viehätyksestä.
Nina Koskivaara on yksi Lukupiirikirjan toimittajista. Hän kyseli kirjaa toimittaessaan harrastajien suurimpia motiiveja lukupiiritoimintaan:
”Kirja itsessään avaa uusia horisontteja, lukupiirien kautta niihin saa vielä uusia maailmoja, sellaisia seikkoja ja tulkintoja, joita ei ole itse huomannut”, Koskivaara kertoo.
”Se tavallaan räjäyttää ne horisontit vielä avoimemmiksi.”

HISTORIANSA AIKANA lukupiirit ja lukeminen ovat olleet vastarinnan ja valistuksen voimavara. Erityisesti naisille ja työväenluokalle kirjojen lukeminen on antanut välineitä maailmanhahmotukseen, oman paikan etsimiseen – sekä unelmiin sen parantamisesta.
Ei siis ihme, että lukemiseen on suhtauduttu varauksella: Jo aikaisesta romaaniperinteestä – muun muassa Gustave Flaubert’lta – löytyy kirjoihin hurahtavan nuoren neidon varoittava esimerkki, jota niiden maalailemat unelmakuvat johtavat harhaan ja lopulliseen rappioon. Vasta myöhemmin julkisen keskustelun solmukohtina toimineet lukupiirit hyväksyivät naislukijat osaksi kriittistä keskustelua.
Vastapainoksi on huomautettava, että Koskivaaran laskujen mukaan nykypäivän suomalaiset lukupiirit ovat voimallisesti naisten kansoittamia.

KOSKIVAARA KERTOO pitävänsä feminististen ja muiden tiedostavien lukupiirien olevan ”kertakaikkisen kannatettavia”. Niissä tiivistyy ajatus siitä, ettei kirjallisuus ole vain itseensä viittaavaa sanataidetta, vaan kannanottoja ja kritiikkiä maailman tilasta. Samalla piirit toimivat samanhenkisten ihmisten kohtauspaikkoina, joissa pohditaan astetta etäämpää kirjojen herättämiä tunteita. Parhaimmillaan varsin kriittiseksi yltyvä yhteisö on kaukana kirjoja viihteenä ahmivista yksittäiskuluttajista tai yksipuolisen propagandan uhreista.
Koskivaara kannustaakin omien lukupiirien järjestämiseen. Kynnystä ei Suomessa juuri ole.
”Kirjallisuus on demokraattinen alue: lukutaito riittää ja kirjoja piisaa, koska meillä on hirveän hyvä kirjastolaitos. Voi kutsua kokeeksi pari kaveria puhumaan kirjasta, jonka sai joululahjaksi, niin ei tiedä mihin se johtaa. Meidän kohdalla se on johtanut uusiin kirjoihin – ihan konkreettisestikin.”

Teksti: Petri Rautiainen

Kuva: Kai Jokela

Universaalisti henkilökohtaista

Nykytanssitaiteilija Sari Hannulalle tanssi voi olla liikuttava matka muistoihin, toiseen paikkaan tai aikaan.

SARI HANNULAN intohimoinen suhde tanssiin alkoi seitsemänvuotiaana ja jatkuu yhä. Ylivieskasta Lontoon ja New Yorkin kautta Turkuun kiertänyt liikuntatieteiden maisteri kokee onnistuneensa, kun huomaa vaikuttaneensa yleisöön.
”Kyse ei ole juuri tanssista vaan siitä, mitä sillä pyrin välittämään. Yhtä hyviä keinoja tähän voisivat olla vaikkapa musiikki tai teatteri, tanssi vain sattuu olemaan minun keinoni”, Hannula sanoo.
Melkoista tunnekirjoa katsojassa ronkkiikin uusin teos Ryppyiset pakarat. Kyseessä on jatko-osa Hannulan ja Aare Randerin yhteiselle projektille Ryppyiset lakanat vuodelta 1995.
Viidessätoista vuodessa on tullut lisää paitsi ryppyjä, myös tarinoita, kokemuksia ja ystäviä. Toiseen osaan haluttiin uuden elämäntilanteen näköä. Mukaan valittiin nuori Annastiina Saastamoinen ja jo pidempään alalla vaikuttanut Satu Tuittila. Näin erilaisista ja eri-ikäisistä tanssijoista koostuva yhteisö oli kasassa.
Mainoksen mukaan Ryppyiset pakarat on ”tanssiteos ihmisten, asuntojen ja nivelten kulumisesta”. Osittain kyseessä on tutkielma tanssijoista itsestään, mutta erilaiset kulumisen, vanhenemisen ja väsymisen muodot koskettavat kaikkia.
Niille, joille nykytanssi tähän asti on vaikuttanut huitelevan jossakin  korkealla, Hannula vakuuttaa, ettei syytä huoleen ole. Ryppyiset pakarat on ”tavallisten ihmisten koreografia”. Ehkä juuri tästä tavallisuudesta kumpuaa tekijät iloisesti yllättänyt suosio: näytökset olivat tupaten täynnä ja jopa lisätuoleja oli improvisoitava paikalle.
”Olisin halunnut tehdä kyselyn siitä, keitä nämä ihmiset olivat ja mistä he tulivat”, Hannula innostuu.
Suomessa siis riittää yleisöä ja tanssitaiteen on mahdollista pärjätä raskaiden viihdekoneistojen rinnalla. Rattaita hidastaa tosin tuttu taiteentekijän päänsärky – raha. Ideasta ensi-iltaan voi apurahahakemuksia täytellessä vierähtää pari kolme vuotta. Suomen nykytanssikentän tilaa voisi Hannulan mukaan kuvailla sanoin ”käynnissä oleva ja hajanainen”.
Vaikeinta Hannulasta on silti yleisön ja teoksen saattaminen yhteen.
”Monet tanssijat eivät muun työtaakan lisäksi kiinnitä riittävästi huomiota markkinointiin, joka on elintärkeää. Lisäksi monenlaisen yhteistyön kehittämisessä riittää ainakin turkulaisilla parannettavaa.”
Hannula ei vielä lohduta Ryppyisistä pakaroista innostuneita lupauksilla uusista projekteista. Sen sijaan hän haaveilee teoksen viemisestä esimerkiksi Suomen maakuntakiertueelle. Ja miksipäs ei, sillä teoksen kielen huomattiin tavoittavan ihmisiä aina lapsista eläkeläisiin, taustoihin katsomatta.
”Hienointa oli se, että esityksissä kävi jopa suomea puhumattomia ihmisiä, jotka vaikuttuivat teoksesta ja ymmärsivät sitä.”
Hannulan oma innostus tanssitaiteeseen ei ole hiipumassa.
”Eniten kiehtoo kontakti, se että katsoja on läsnä tässä ja nyt. Parasta on, jos huomaa saavansa jonkun yleisöstä nauramaan, itkemään tai liikuttumaan. Tanssi voi toimia tässä hetkessä tai olla matka jonnekin aivan toisaalle – muistoihin, toiseen paikkaan tai aikaan.”
Teksti: Karoliina Knuuti

Kuva: Jari Aittokallio

Koulutustuotteita

OPETUSMINISTERIÖ JULKAISI tällä viikolla työryhmänsä laatiman koulutusvientistrategian. Tavoitteena on perustaa viennin edistämiseksi ”yritysklusteri” ja tehdä suomalaisesta korkeakoulutuksesta vientituote. Jarruna viennin aloittamiselle on toistaiseksi yliopistoväen heikko liiketoimintaosaaminen ja se, että vientituote ei ole kyllin myyvä paketti. Nämä asiat on tarkoitus panna vauhdilla kuntoon, sillä varsinainen ”sisältöosaaminen” yliopistolaisilla on ministeriön mukaan jo hyvin hallussa.
Vientistrategiassa uutta on korkeintaan rivakka aikataulu. Korkeakoulutuksen kauppaaminen on johdonmukaista jatkoa muille yrityksille tehdä tieteestä Suomen talouskasvun veturi hiljenneiden konepajojen ja paperitehtaiden tilalle.

OPISKELIJALIIKETTÄ yliopiston kääriminen kauppatavaraksi kylmää. Jos koulutus nähdään palveluna, jota yliopisto tuottaa, on pelkästään loogista, että siitä ryhdytään ennemmin tai myöhemmin perimään maksua kaikilta opiskelijoilta.
Jos tiede sen sijaan nähdään koko yhteiskuntaa hyödyttävänä toimintana, joka lisää meidän kaikkien tietoa ja ymmärrystä maailmasta, tuntuu selvältä, ettei siltä voida vaatia taloudellista tuottoa. Silloin nähdään, että on kaikkien etu tarjota jokaiselle kansalaiselle mahdollisuus kilvoitella tieteen kentillä niin pitkälle kuin omat rahkeet ja into riittävät.
Yliopistoista tuskin tulee koskaan lyhyellä aikavälillä talou-dellisesti tuottavia. Niihin kuluu rahaa. Mutta ne ovat myös tärkeitä.

SIINÄ EI TIETENKÄÄN ole mitään vikaa, että Saudi-Arabian hallitus tahtoo lennättää suomalaisia asiantuntijoita kouluttamaan maansa sairaanhoitajia. Sekään ei ole kai pahaksi, jos suomalaiset asiantuntijat perustavat näiden tarjoamiensa koulutuspalveluiden markkinoimiseksi yrityksen. Kyllä valtio kehnompiakin liikeideoita tukee.
Se vain on perin harmillista, jos korkeakoulutuksen näkeminen myyntituotteena johtaa siihen, ettei ulkomaalaisia opiskelijoita saavu Suomeen nykyisiäkään rippeitä ja suomalainen opiskelija joutuu  tulevaisuudessa maksamaan opiskelustaan.
Koulutusvientisuunnitelmien lähtökohdaksi pitäisikin ottaa, etteivät lukukausimaksut saa koskaan langeta opiskelijan maksettaviksi – sen paremmin suomalaisen kuin saudiarabialaisenkaan. Suomen valtti on tasa-arvoinen ja turvallinen yhteiskunta. Koulutuksen lisäksi silläkin olisi oivat vientimarkkinat.

Anna-Elina Matilainen

Kasvun katonrajassa

Rajattoman talouskasvun vaatimus rajallisessa maailmassa herättää eettisiä ja ympäristöllisiä kysymyksiä. Voiko kasvu jatkua ikuisesti? Voiko kaikilla kiinalaisilla olla jääkaappi? Kelpaako lapsenlapsillemme päähieronta plasmatelevision sijaan? Pelastavatko markkinavoimat planeetan?

TURUN VIHREIDEN NUORTEN järjestämä keskustelutilaisuus keräsi tammikuun lopulla Kirjakahvilan täyteen talouskasvun logiikan ja rajallisten resurssien yhteentörmäyksestä huolestuneita. Tilaisuudessa piti alustuksen Åbo Akademin kansainvälisen talouden dosentti Jan Otto Andersson, joka on ollut mukana kirjoittamassa maaliskuussa ilmestyvää teosta Elements of Ecological Economics, joka on oppikirjatyyppinen johdanto ekologisen taloustieteen peruskäsitteisiin.
Andersson aloitti tilaisuuden esittelemällä kolme taloustieteellistä koulukuntaa. Ensimmäinen on nykyisin kansainvälisen talouden elimissä valtaa pitävä liberalistinen talousteoria, joka ei huomioi ekologista ajattelua taloustieteelle merkittävänä kenttänä.
Toinen on 1960-luvulla noussut ympäristötaloustiede, jonka periaatteena on määritellä ympäristölle vahingolliselle toiminnalle hinta. Sen mukaan ratkaisu talouden ja ympäristön yhteentörmäykselle on ohjata markkinoita vastuullisempaan ympäristöpolitiikkaan esimerkiksi haittaveroja säätämällä.
Kolmatta, ja Anderssonin itsekin edustamaa koulukuntaa voi kutsua nimikkeellä planetaristinen taloustiede. Sen tavoitteena on luonnostella poliittisesti sekä vihreää että vasemmistolaista tulkintaa.

ANDERSSONIN MUKAAN NYKYISET kansantaloudet pohjautuvat jatkuvaan kasvuun. Talous, joka ei kasva joka vuosi, ajautuu vaikeuksiin, ja tuloksena on työttömyyden nousu.
Materiaalisen hyvinvoinnin lisääntyessä ympäristö kuitenkin kärsii ja tuloerot kasvavat. Onko massatuotantoon perustuvalla talouskasvulla rajallisten aineellisten resurssien maailmassa jokin katto?
Jotkut uskovat teknologian mahdollistavan jatkuvan massatuotantoon  sidoksissa olevan kasvun, mutta ekologisessa mielessä tämä vaikuttaa mahdottomalta yhtälöltä. Jos nykyinenkin kulutus aiheuttaa vakavia seuraamuksia ympäristölle, miten maailma kykenisi kestämään vaurastuvien kehitysmaiden uudet kuluttajat, jos he käyttäisivät luonnonvaroja kuten teollisuusmaiden asukkaat nyt? Ympäristöystävällisen teknologian kehitys on ollut suhteessa tähän toivottoman hidasta.

ANDERSSON VIITTAA tänä keväänä Suomeenkin rantautuneeseen degrowth-verkostoon, joka pyrkii muotoilemaan kulutuskriittisiä vaihtoehtoja nykyiselle taloudelle. Liikkeen ajatukset uudesta tasaisemmin jakautuvasta työstä, pienemmästä kulutuksesta, hyvinvoinnin kasvusta onnellisuuden ja suuremman vapaa-ajan kautta kuulostavat tutuilta – samoista ajatuksista kirjoitti Osmo Soininvaara kirjassaan Vauraus ja aika.
Kirjakahvilaan kokoontunut yleisö tuntui olevan melko yksimielisesti sillä kannalla, että talouskasvu ei voi olla rajatonta jo ympäristöllisistä syistä. Ratkaisuja suunnan kääntämiseksi tilaisuudessa pohdittiin niin ruohonjuurten kuin kansainvälisen politiikankin tasolla.

VIIME VUOSIKYMMENELLÄ nousi esiin eettinen kuluttaminen.
Yksittäinen kuluttaja voi tekemillään ratkaisuilla vaikuttaa osaltaan paitsi hiilijalanjälkeensä, myös markkinatalouden suuntaan. Rahansa voi investoida eettisesti ja ekologisesti kestäviin kohteisiin.
Tai sitten vain kuluttamalla vähemmän tavaraa ja enemmän palveluita.
Ongelmatonta eettinen kuluttaminen ei ole, sillä useita tuotteita markkinoidaan ympäristöystävällisempinä kuin ne tosiasiassa ovatkaan. Valinnat vaativat perehtymistä ja tietoa. Eettinen kuluttajuus ja esimerkiksi porkkanamafian kaltaiset tempausmaiset käänteiset boikotit saattavat arkipäiväistyessään kuitenkin muuttaa myös laajempia ajatusmalleja. Ympäristöystävällisyydelle ja eettisyydelle on oltava markkinat.

MUTTA PELASTUUKO MAAILMA pelkästään ruuvaamalla energiansäästölamppua kattoon luomupuuvillasukat jalassa? Nykyisen kaltaisen ikuisen kasvun markkinoiden  muuttaminen kohti ekologisempaa ja oikeudenmukaisempaa globaalia järjestelmää on valtava tehtävä, joka vaatii rivikuluttajan asennemuutoksen lisäksi suuria poliittisia päätöksiä, joita ei voida tehdä pelkästään kansallisvaltioiden tasolla.
”Tärkein uskonto on usko talouskasvuun”, Andersson totesi.
Haasteen valtavuus ja poliittisen päätöksenteon tyypillinen jähmeys ympäristöongelmien edessä jättivät keskustelutilaisuuden loppuessa mielen aavistuksen synkäksi.

Teksti: Jari Pitkä

Kuvitus: Heikki Isotalo

Oulun yliopisto saneerausten edessä

Oulun yliopisto aloittaa YT-neuvottelut Oulussa ja Kajaanissa kaikkiaan noin 1600 työntekijän kanssa. Enimmillään Oulun yliopisto voi leikata jopa 180 henkilötyövuotta. Yliopisto pyrkii säästötoimenpiteillä kuromaan umpeen vuosittain 8–9 miljoonaa euroa alijäämäisen budjetin ja saavuttamaan vuoteen 2012 mennessä taloudellisen tasapainon.
Etenkin Kajaanin yliopistokeskuksen yksiköiden mahdollinen lakkauttaminen on herättänyt kiivasta vastarintaa.

HEIKKI ISOTALO

SYL haluaa poistaa opiskelun esteitä

Suomen ylioppilaskuntien liitto haluaa pidentää työuria aikaistamalla opiskelijoiden valmistumista, mutta ei rajoittamalla opintoja vaan helpottamalla niihin pääsemistä ja suorittamista.
Opetusministeriön perustama Jukka Ahtelan vetämä työurien pidentämistä pohtinut työelämätyöryhmä saa SYL:lta osin kiitosta.
”Mielestäni työryhmä on tehnyt erinomaisen havainnon siinä, että työuria voidaan pidentää alkupäästä helpottamalla koulutukseen pääsyä ja kiinnittämällä huomiota syrjäytymiseen ja esteiden poistamiseen – näillä on suurin mahdollisuus parantaa tilannetta”, kehuu SYL:n puheenjohtaja Matti Parpala.
SYL:n omassa opiskelijoista koostuvassa työryhmässä on kiinnitetty kuitenkin Ahtelan työryhmää enemmän huomiota opintojen aloittamisen aikaistamiseen. SYL:n työryhmä julkistaa tuloksensa helmikuun aikana.

HEIKKI ISOTALO

Opiskelijatarran väärentämisestä voi saada linnaa

Jyväskylän ylioppilaslehti uutisoi opiskelijatarrojen väärentämisen olevan yllättävän yleistä. Etenkin junien konduktöörit ovat törmänneet ongelmaan.
”Väärentäminen on rikos, ja sen pitäisi kuulua jokaisen ihmisen tietopankkiin. Väärinkäyttöihin törmää silti ihan liian usein, varsinkin lukukauden alussa”, nimetön konduktööri kertoo Jylkkärin haastattelussa.
Kun opiskelija jää kiinni väärennetystä tarrasta junassa, konduktööri perii matkasta täyden hinnan ja ilmoittaa tapauksesta poliisille. Lievästä väärennyksestä voi saada 10–30 päiväsakkoa, josta opiskelijan tulolla maksettavaa kertyy 60–120 euroa.
Rikosrekisterimerkintä tulee vain jos opiskelija väärentää tarran toistuvasti, josta voi enimmillään saada jopa kaksi vuotta vankeutta.

HEIKKI ISOTALO

Lukukausimaksukokeilu käynnistyy

Uusi yliopistolaki mahdollistaa lukukausimaksujen perimisen englanninkielisissä maisteriohjelmissa opiskelevilta, Euroopan unionin ja talousalueen ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta.
Lukukausimaksujen periminen on viiden vuoden mittainen kokeilu, johon mukaan lähtemisestä yliopistot saavat päättää itsenäisesti.
Turun yliopisto näyttää toistaiseksi lähtevän lukukausimaksukokeiluun vain yhdellä Turun kauppakorkeakoulun IMMIT-maisteriohjelmalla (International Master in Management of Information Technology). IMMIT on Erasmus Mundus -maisteriohjelma, jossa mukana olevat vaihto-opiskelijat tulevat jatkossakin saamaan opinnot kattavaa apurahaa. Maksullisien maisteriohjelmien määrää ei ole tarkoitus juuri kasvattaa.
”Turun yliopistossa on kantana, ettei hirveän laajasti lähdetä mukaan maksullisuuskokeiluun”, Turun ylioppilaskunnan koulutuspoliittinen sihteeri Tomi Nyström kertoo.
TYY on vastustanut maksullista koulutusta jo entuudestaan, eikä kannassa ole tapahtunut muutosta.
”TYY vastustaa maksullisuutta kaikissa sellaisissa muodoissa, joissa koulutus maksaa opiskelijalle”, TYYn hallituksen puheenjohtaja Elias Laitinen linjaa.
”Tilanne Turun yliopistossa on valtakunnallisesti vertailtuna hyvä, sillä kokeiluun on ilmoitettu vain yksi maisteriohjelma, mutta olisimme tyytyväisiä jos ei olisi yhtäkään.”
Muissa Suomen yliopistoissa tilanne vaihtelee. Suurin osa yliopistoista kokeilee maksullisuutta lähinnä Erasmus Mundus -ohjelmilla, mutta Aalto yliopisto ja Oulun yliopisto ottavat käyttöön lukukausimaksut kaikissa englanninkielisissä maisteriohjelmissa.

HEIKKI ISOTALO

Seuraava sivu »