Maisteri Toivo Suulas vastaa

Moi. Miten pääsis maisteriksi ilman et pää hajoais ja rahat loppuis?
Yks tälläne Virtane vaa

Ymmärrettäväähän on tämä ajan kuluttava ilmapiiri ja keinupiiri ja sellainen olo, että onko minusta, mutta ei hätää, osasit kääntyä oikein neuvontatiskin puoleen; KYLLÄ, minä olen alan, ja kaikkien alojen myös, asiantuntija, ekspertti ja aikamoinen eli toisinaan suurempi signore. Niin, arvoisat lukijani te rakkaat vadelmani tavan marjojen joukossa, ette ehkä tienneet, että Toivo on moninkertainen maisteri, suurmaisteri sanottaisiinko sekä eräiden alojen erikoistirehtööri, oikea oltermanni! Olen suorittanut, mikäli muistini palvelee minua korrektisti, käytännöllisen maantieteen, epäkäytännöllisen semiotiikan, symboliikan, energiahoitotieteen sekä yleisten ja hyväksi havaittujen tapojen ynnä käytänteiden maisteritutkinnot. Kehultahan kehu voi haista, mutta tutkintojeni suorittamiseen kului aikaa noin kolme vuotta, eikä edes tullut liki hiki, vaikka teki samalla kahta työtä ja pelasi iltaisin lisätienestien varjolla totoa ja Afrikantähteä ja Heitä sikaa. Oli se elämää se maisteriopiskelu; Vintterin vahaa, huusivat professorit ja taputtivat nahkasalkuillaan Toivoa selkään ja sitten toisiaan selkään ja sitten taas Toivoa selkään.

Oli se hurjaa aikaa, vanhalla Remingtonilla naputtelin graduja keväisin ja syksyisin tahkosin ruotsia ja latinaa ja alkemiaa ynnä jumaloppia että mannermaista filosofiaa, kas Toivo se ymmärsi, että kyllä kieli on aina kieli, sillä pärjää kaikkialla ja tullissa ja joskus kiperissä tilanteissa aamuisin. Oli ruutuvihot, mustekynät ja sulka hatussa, komiasti helkkyi laulu sekä tovereiden kesken kumotut täydet punssilasit ja skånelaiset ja frankkien linnaviini. Oli se vipinää se opiskeluaika, akvaviittia naisten sylistä ja naisia akvaviitissa, ja ne tanssiaiset Talvipuutarhassa, siellä vilkkui nilkka ja moni muu.

Tentaamit ja kalkkipitoiset kalliot, niitä civikset ja beaanit pelkäsivät täristen kuin tytinä tohtorskan joulupedissä. Mutta jo tuolloin Toivo ymmärsi, että eihän tässä huolta suurempaa, riittää vain kun on tarpeeksi älykäs, johdonmukainen ja ymmärrykseltään cime. Ei elämässä ole mitään hätää, vaikka tuhkaa sataa taivaalta, kapitalistit imevät toisten mehut ja pekaanipähkinät eivät mene tasan, sillä sellaiset ovat vain riparoiskeita, jotka lähtevät pesemällä.

Kertomus ikävöivästä isästä vei voiton

Kirjallisuuden ainejärjestöjen Ennen/jälkeen-kirjoituskilpailu keräsi osallistujia ympäri Suomen.

KEVÄTAURINGON valaisema Kirjakahvila alkaa täyttyä ihmisistä. Kohta luetaan kolme Turun yliopiston kirjallisuusaineiden järjestöjen Ennen/jälkeen-kirjoituskilpailun parhaimmistoa edustavaa tekstiä. Jokaisen palkitun kirjoituksen perään viisihenkistä raatia edustava kirjoittajakouluttaja Niina Repo kertoo tuomariston mielipiteen.

Ehkä voisi sanoa, että pienen palkinnon saavat myös kolmen Turun yliopiston kirjallisuusainejärjestön – Muusan, Prometheuksen ja Kammion – aktiivit. Heille tämä ilta merkitsee pitkän hankkeen maalilinjaa.

Mutta palataan vielä viime vuoden syksyyn. Idea kirjoituskilpailuun lähti kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoiden Muusalta. Mukaan lähtivät myös yleisen kirjallisuustieteen ja luovan kirjoittamisen opiskelijat.

”Idea teemaan lähti Sirkkalaan muutosta. Mietimme, mikä meitä kirjallisuuden opiskelijajärjestöjä yhdistää”, Prometheuksen Kati Saonegin kertoo.

Kilpailun kuluessa järjestäjien postiluukusta tipahti yli sata tekstiä. Aihe innoitti runouteen ja lyhytproosaan, esseitä tai draamaa ei tullut.

”Abortti-teema toistui aika paljon. Monissa teksteissä vanha muistelee nuoruuttaan”, Muusan Janica Rantanen summaa.

KILPAILUN VOITON vei Jenna-Marisha Rasi-Koskinen Vaaleanpunainen meri -novellillaan. Lasta ikävöivän isän psykologista sielunmaisemaa valottavaa voittonovellia kuvailtiin sanoilla ”uskottava, kiinnostava ja koskettava”.

”Isien näkökulma jää usein vähemmälle kun perheet hajoaa, ja halusin nimenomaan tuoda tämän näkökulman esiin”, Rasi-Koskinen kertoo.

”Usein puhutaan siitä, että isä kaipaa joko koko perhettä tai naista. Novellissani keskitytään vain lapsen kaipuuseen.”
Nokialainen Rasi-Koskinen toimii psykologina perheneuvonnassa, joten kovin etäältä hän ei aihettaan hakenut.

”Tykkään kirjoittaa ihmisen sisäiseen maailmaan liittyvistä prosesseista, kun ihmisen päässä tai henkilökohtaisessa historiassa tapahtuu jotain.”

Kirjoittamista Tampereen Viita-akatemiassa ensimmäistä vuotta opiskelevan Rasi-Koskisen novellia kiiteltiin muodon ja sisällön toimivuudesta: kärsivän ja tilannetta osittain kieltävän isän kokemus välittyy hakkaavan lauserytmin kautta.

Rasi-Koskinen kiittää luovan kirjoittamisen opintojaan oman äänen laventamisesta uusiin aiheisiin ja kirjoittamistyyleihin.

Kolme parhaimmaksi arvioitua tekstiä on luettavissa raadin perusteluineen Muusan Oheinen-lehdestä.

Teksti: Petri Rautiainen

Kuvat: Lauri Hannus

Cultural Shock vs Multicultural Interaction

The process of Cultural Shock starts off right from the first days of your arrival to the foreign country you will be living in. During this period of time, known as the “Honeymoon”, you will probably find the host culture rather interesting and appealing. After the first months comes the “Negotiation” phase, in which the differences between the local culture and your own start becoming evident. Very often in this phase all sorts of culturally awkward situations get triggered, some of which might get considered as culturally offensive or even senseless to you. In a few words, you might find yourself going through some mood swings that will probably make you feel that most people are rather annoying. Finally, the “Adjustment” phase is reached after 6 – 12 months of being in contact with the foreign culture and all its craziness. By now you have successfully developed the necessary tools to adapt to the alien culture, and most probably you have grown up a little inside.

However, Cultural Shock can be easily misunderstood with just “multicultural interaction”, meaning you might be hanging out with guys from all over the world right now, without going through the process of transforming yourself by doing it. The difference lies in avoiding personal confrontation with an alien context by trying to keep in touch with a familiar environment, which will only keep you off from going out of your own cultural “bubble”. While you might hang out in parties, classes, dinners, or trips with new friends from Brazil, Greece, Italy, Peru, China, Kenya, Germany, Russia, etc., this does not guarantee that you will experience real Cultural Shock. Most of the time, what one gets out of being caught in these routines without deep personal reflection, is just a narrow perception of others based on cultural stereotypes, which does not necessarily help developing cultural adaptation or personal growth. Getting to know yourself through an open personal confrontation with a whole new culture(s) is not the same than having friends with different cultural backgrounds.

It is true, Cultural Shock has its ugly side – homesickness, excessive sleep, compulsive eating/drinking/weight gain, irritability, stereotyping host nationals, etc. – but it also has its reward if you manage to go through its different phases properly. This reward might just come up once you get back to your home culture where, ironically, you might have a hard time re-adapting. Why would you have a hard time going back to what you already know? If you are lucky, because you have changed through this experience you are living today. In which phase are you in right now, is it the Honeymoon, the Negotiation, or the Adaptation? If you have not even started yet, then you have a train to catch, one that will take you to find out who you are and who you are to become.

CARLOS ULIBARRI
CARLOSULI22@GMAIL.COM

Yliopistolaki muuttui – entä seuraavaksi?

Opiskelijoiden ja henkilöstön yhteisen keskustelutilaisuuden anti kiteytyi kahteen kysymykseen: mistä yliopisto saa rahaa ja kuinka se pitäisi käyttää?

YLIOPPILASKUNTA JA Turun yliopiston henkilöstöjärjestöt järjestivät 12. huhtikuuta Mikä yliopistoa vaivaa, vai vaivaako mikään? -keskustelutilaisuuden. Yliopistokentän viimeaikaiset mullistukset eivät saaneet osakseen kiitosta sen paremmin alustuspuheenvuoroissa kuin paneelikeskustelussakaan.

Uuden yliopistolain lupaama itsenäisyyden lisääntyminen kyseenalaistettiin useissa puheenvuoroissa.

”Taloudellinen itsenäisyys on merkinnyt vapautta hankkia itse rahoitus, jonka käyttämisestä joku muu sitten päättää”, kärjisti Turun yliopiston tieteentekijöiden puheenjohtaja Maija Peltola.

Paneelikaskustelussa opiskelijoita edustanut Tuomo Liljenbäck käänsi tilaisuuden otsikon toisin päin.

”Pikemminkin voisi kysyä, miksi yliopistoa vaivataan. Yliopistoa kontrolloidaan ulkoapäin rahan keinoin.”

Valtio-opin yliassistentti Juha Vuori rinnasti tieteen nykyisen ahdingon reaalikapitalismin ja managerialismin puristuksessa menneiden vuosisatojen kiistoihin, joissa tieteellisen maailmankuvan kanssa vastakkain on asettunut milloin alkemia tai katolinen kirkko, milloin fasistinen hallinto.

Useissa puheenvuoroissa koulutuksen maksuttomuutta pidettiin suomalaisen yliopiston kivijalkana. Toisaalta ainakin henkilökunnan suunnasta kuultiin myös päinvastaisia kantoja. Koko ikäluokan pitkää ja maksutonta kouluttamista pidettiin haaskauksena ja nyky-yliopistossa opittujen taitojen hyödyllisyys yhteiskunnalle asetettiin kyseenalaiseksi.

Professori Timo Soikkanen kritisoi yritysmaailman toimintatapojen apinoimista. Yliopistouudistuksen suurimpana heikkoutena hän piti kiirettä ja huonoa valmistelua.

”Ensin tehdään ja sitten vasta saadaan ohjeet”, hän kuvaili parin viime vuoden toimintaa.

Henkilökuntaa edustanut tietoturvapäällikkö Mats Kommonen piti ongelmana sitä, ettei yliopistolla kukaan enää hallitse koko kokonaisuutta, ja siksi suuret päätökset tehdään hyvin vähällä tiedolla. Kommonen piti yliopiston henkilöstön virkasuhteista luopumista merkittävänä muutoksena.

”Täällä ei olla enää tekemässä töitä isänmaalle ja ihmiskunnalle, vaan työnantajalle”, hän muistutti.

Resurssien rajallisuudesta huolimatta yliopistojen tulisi sekä kouluttaa työvoimaa yhteiskunnan tarpeisiin että tuottaa huippututkimusta. Sosiologian dosentti Anu-Hanna Anttila muistutti, että tämä ristipaine on esimerkiksi Iso-Britanniassa johtanut siihen, että ”huippututkijat” ja opetushenkilökunta ovat eriytyneet kahdeksi eri joukoksi.

Timo Soikkanen piti yrityksiä saada opiskelijat pois töistä ja valmistumaan nopeammin typerinä. Hän piti päinvastoin opintojen loppuvaiheen ja työelämän limittymistä ”nerokkaana systeeminä”, josta muissakin maissa kannattaisi ottaa mallia.

ANNA-ELINA MATILAINEN

Römpsällä on asiaa

Olen perin kyllästynyt tinnitukseen, joka pyrkii ärsyttämällä opettamaan minulle, miten olla nainen. Eri leirit näkevät korrektin naiseuden erilaisena ja edellyttävät eri käyttäytymisnormeja, mutta lopulta perusvaatimukset ovat melko samat. Pitäisi olla söpö ja sisukas, suloinen mutta räjähtävän energinen, älykäs mutta vähän hömppä. Minulla on ongelma: En ole kiinnostunut olemaan millään tavalla erityisesti nainen, sillä sukupuoli on ominaisuus, johon ei voi (ainakaan ilman kivuliaita leikkauksia) vaikuttaa. Sukupuolen kanssa eletään. En tiedosta jatkuvana takaraivojyskytyksenä kengännumeroani enkä ärsyttävästi väpättäviä sieraimiani. Ilman kulttuurisia kommervenkkejä vittu ei ole edellä mainittuja kummoisempi kaveri.

Minä en kuulu enkä halua kuulua mihinkään tyttöilluminatiin vain siksi, että minulla on pillu. Pidän korkokengistä, koska minulla on kauniit sääret ja PMMP:stä, koska se on hyvää musiikkia. Se ei tarkoita, että tuntisin jotain syvää sielunsisaruutta koko uimahallin pukuhuoneen kanssa. Tyttöilyyn perustuva bondailu kiinnostaa minua yhtä vähän kuin väpättäväsieraimisten tukikerhon puheenjohtajuus.
Viimeisimmän raivon asian suhteen revin VR:n laatujulkaisusta ”Matkaan”  -lehdestä, jossa naistoimittaja kirjoitti naistaiteilijasta, joka kertoi pinkissä studiossaan että tyttöjen pitää saada leikkiä seksuaalisuudellaan ilman, että heitä leimataan objekteiksi. Myöhemmin saman lehden sivuilla minua kehotettiin harrastamaan jotain perkeleen rullaluistelua, koska se on tyttömäisen sporttista, mutta samalla aika hurjaa, iik. Jos vaginallinen elämä edellyttää minulta tällaista aivotonta vouhaamista ja itsensä hypettämistä, käännyn mieheksi.

Tasa-arvo on asia erikseen ja liittyy käsitteisiin, jotka eivät asu housuissa. Ymmärrän että esimerkiksi sukupuolikiintiöt luottamustehtäviin ovat siirtymäkauden ratkaisu: eriarvoistavaa normistoa ei saada muutettua kuin sen kumoavalla, lakiin sidotulla rakenteella. Siitä huolimatta en ikinä haluaisi tulla valituksi mihinkään tehtävään sen vuoksi, että minulla on tissit. Oikea tasa-arvo on sitä, että ihmisiä kohdellaan ihmisinä tasapuolisesti. Oman sukupuolen esilletuominen puolustautumistarkoituksessa (naisia ei saa kiusata) vain vahvistaa erottelevaa asennetta (miehiäkö saa?).
En yritä väittää, ettei sukupuolella olisi varsinkin ihmistieteissä ehdoton vaikutuksensa. Kulttuuri tukee ja häivyttää tiettyjä sukupuolisia erityispiirteitä ja se vaikuttaa meihin olentoina. Siitä huolimatta tarkasteltaviin asioihin on useimmiten paljon mielenkiintoisempiakin näkökulmia, jotka sivuutetaan, koska joka ainoan asian seksuaalistaminen on kauhean älykästä ja tiedostavaa.  Uskallan kuitenkin väittää, että esimerkiksi ”Matkaan” -lehti olisi paljon laadukkaampi, jos ihmiset edes hetkeksi unohtaisivat vipstaakiensa olemassaolon.

LOTTA AARIKKA

Paimion viisaan päiväkirjat

August Pyölniittu laski planeettojen välisiä etäisyyksiä ja suunnitteli ikiliikkujaa kolmekymmentä vuotta. Pieni mökki keskellä Paimion peltoa oli uutteran kyläoriginellin koti ja tutkimusasema.

Pajapellon tila on hellyttävä näky. Rinteeseen rakennettu keltainen mökki seisoo jykevän kivijalan varassa. Lanta haisee, käp-pyräinen omenapuu kurottautuu ikkunan eteen. Suureen pihakiveen on kiinnitetty muistoreliefi tiedemies ja maanviljelijä August Pyölniitulle, syntynyt 1887, kuollut 1979.

Paimion viisaana tunnettu mies eli tässä. Ajatteli, tutki ja kirjoitti. Naimattomana kuollut originelli omisti koko elämänsä tutkimukselle, kulutti rahansa kirjoihin ja lehtiin ja kaiken ohessa viljeli maata. Samassa talossa asuneet siskot Ida ja Olga pitivät huolta taloudesta. Pitipä Ida mökissä vielä pyhäkouluakin kolmekymmentä vuotta.

Astutaan sisään. Porstuan kautta pääsee tupaan, jonka unenomainen tunnelma kertoo jokaisella ilmassa kieppuvalla hiukkasellaankin kuluneesta ajasta ja eletystä elämästä. Tuvan puolella on uuni, kerrossänky sisaruksille ja suuri kirjoituspöytä Augustille. August on tosin vallannut talon kaikki tasot kirjoilleen ja laskelmilleen.

Vanha Remington-kirjoituskone, jota myös Orwellin kaltaiset mestarit suosivat, lepää tuvan suurimmalla pöydällä täysin palvelleena. Sillä on kirjoitettu tuhansia sivuja tutkimuksia, päiväkirjaa ja mietelmiä. Pöydällä on paperinippuja täynnä lukuja, joiden merkityksestä kenties vain August itse osaisi kertoa. Hauraalla penkillä on vielä vanhempi, selvästi loppuun naputeltu kirjoituskoneen runko.

Talossa on lisäksi minimaalinen makuuhuone sekä Augustin oma työhuone, kirjahyllyjen ja lehtipinojen täyttämä hämäränhohtoinen tutkimuskamari. Kirjat kertovat tähtitieteestä ja maailman synnystä, fysiikasta ja lääketieteestä. Oikeastaan vain taide, runot ja historia puuttuvat. Ne eivät Augustia kiinnostaneet.

On kirjoja jotka näyttävät tien kirkasvetisille järville, mutta myös niitä, jotka ovat tienosoittajia matalaan suohon, johon hukkuminen on vaikeaa. Puhumattakaan sellaisista teoksista, jotka ovat milloin kuivilla, milloin vihreillä kuusen havuilla peitettyjä tunkiokasoja.

”Aku ei ole impulsiivinen eikä seuraa mitään päähänpälkähdyksiä. Ikiliikkujaakin hän suunnittelee vuosikymmeniä. Hän on aika vääjäämätön ja tiukka ihminen”, kertoo Pyölniittu-museon hoitaja Johanna Lehto-Vahtera.

”Maanviljelykin on hänelle vähän sellainen kiviriippa. Hän olisi halunnut vain kirjoittaa ja tutkia.”

Lehto-Vahtera on hoitanut Pyölniitun museota jo lähes kaksikymmentä vuotta. Aboa Vetus & Ars Novan nykyinen museonjohtaja otti parin viikon arkistointityön vastaan vuonna 1991 ja jatkoi seuraavina kesinä. Parin vuoden kuluttua Paimion koulukeskuksen varastosta löytyi tuhansia konekirjoitusliuskoja, koko August Pyölniitun elämäntyö. Lehto-Vahtera oli kirjoitusten ensimmäinen lukija.

Nyt Lehto-Vahtera puhuu ”Akusta” kuin vanhasta ystävästään. Preesensissä.

”Kyläläisten haastatteluissa toistuu se, että Aku on erikoinen ja originelli, mutta toisaalta arvostettu hahmo. Häntä sanotaankin Paimion viisaaksi”, Lehto-Vahtera selittää.

”Mutta mitä originellimpi on, sitä vaikeampi on tietysti löytää sielunkumppania”, hän lisää.

August eli koko elämänsä naimattomana kahden siskonsa kanssa. Avioliittoon hänellä ei ollut halua tai otollisia tilaisuuksia. August tiedosti poikkeavan luonteensa jo varhain.

Minussa on jotakin, josta voin päättää etten ole samallainen kuin tavalliset ihmiset. Vuonna 1906 tulin varmuuteen siitä, mitä se ”jotakin” on, joka kieltää minua torpan poikana jatkamasta isäni ammattia: tulin varmaan vakaumukseen, että tuleva elämäntehtäväni on uusien keksintöjen tekeminen. Ensin olivat koneelliset keksinnöt etusijassa, mutta sittemmin ovat ”aatteelliset” keksinnöt tulleet minulle yhä tärkeämmäksi.

Augustin suurin haave oli kehittää ikiliikkuja, jota hän kutsui neonturpiiniksi. Ikiliikkujan oli toimiessaan määrä tuottaa energiaa tyhjästä, Augustin versiossa neonmolekyylien välityksellä. Tämä on tietysti termodynamiikan lakien vastaista, mutta se ei Augustia hidastanut.

”Vasta viimeiset kymmenen vuotta se on ollut käyttökelpoinen idea”, Pyölniittu toteaa radiohaastattelussa 1960-luvulla. Vanhan miehen ääni on leikkisä, rosoinen ja koskettava. Pienestä kasettimankasta tuleva ääni täyttää karismallaan koko tuvan.

Pyölniitun mökistä tulee mieleen, että juuri tällainen museon täytyisikin olla. Kaikki alkuperäiset esineet ovat niillä sijoillaan ja huoneistosta huokuu elämän henki. ”Museo” on näkymätön kehys sen ympärillä, mitä Augustin ja siskojen todellisuus todella oli. Vain harsot pöytien suojana kertovat tapahtumien painuneen jo vääjäämättömään menneisyyteen.

Kuka haluaisi tutustua henkilöön, joka tunnetaan, mutta omaperäisenä.

August on erikoinen hahmo, jota jotkut voisivat nimittää kylähulluksi, ellei hän kaikesta päätellen olisi hyvinkin kärryillä siitä, mitä todellisuudessa tapahtuu. Ehdoton omistautuminen tieteelle ja kirjoittamiselle on ollut kuitenkin niin irrallaan muun maaseudun todellisuudesta, että toiseus on leimannut Augustin suhdetta kaikkiin kanssaihmisiin.

”Se on fakta, että August on ollut originelli, yksin ja oman tien kulkija. Mutta ei hän hullu ole, muuten kuin ehkä ikiliikkujamielessä”, Lehto-Vahtera pohtii.

Lehto-Vahtera siivoaa Pyölniitun museon joka kevät. Asumattoman peltomökin vitsauksena ovat hiiret ja hyönteiset. Kunnossapito vaatii paljon työtä, mutta se ei museologia näytä haittaavan. Akun elämä ja teot ovat vieneet hänen sydämensä.

Teksti: Jantso Jokelin

Kuvat: Lauri Hannus

Pyölniitun mietteet kirjasta Järkevä toivo (2004), toimittanut Johanna Lehto-Vahtera.

August Pyölniitun museo on avoinna sopimuksesta, heinäkuun sunnuntaisin klo 12–15 sekä Varsinais-Suomen museopäivinä elokuun viimeisenä viikonloppuna. Pyölniittu-päivää vietetään heinäkuun viimeisenä sunnuntaina klo 12–15. Museo sijaitsee Paimion Maljamäessä, viitoitus tieltä 110. Tiedustelut (02) 474 5319 tai (050) 586 7733 / Jouni Lehtiranta.

Riittämättömyyden oireita

Stereotypiat hallitsevat syömishäiriökeskustelua.  Heillä, joilla on kosketuspintaa syömishäiriöön joko sairastavana, sairaudesta toipuneena tai läheisenä, ei ole riittävästi puheenvuoroja kertoa oleellista. Syömishäiriötoipilas ja syömishäiriöyhdistyksen työntekijä kertovat, mistä sairaudessa on kyse.

Luurankomainen tyttö juoksee veren maku suussa hyytävässä lumimyrskyssä, jättää keksit kauppaan kalorien pelossa, punnitsee itsensä monta kertaa päivässä…

Tätäkö on syömishäiriö – vain ja ainoastaan tätä? Syömishäiriöt nousevat aika ajoin yhteiskunnalliseen keskusteluun: keskiössä ovat langanlaihuus ja syömättömyys.

Syömishäiriö ei ole yksiselitteinen: se ei ole ikä-, koko-, tai sukupuolisidonnainen sairaus. Syömishäiriössä ei ole kyse syömisestä ja ruuasta, vaan sairas oireilee ruuan ja syömisen kautta.

Erilaisesti oireilevia syömishäiriötä sairastavia yhdistää ennen kaikkea tunnemaailma – tunne omasta riittämättömyydestä ja kelpaamattomuudesta läheisille, itselleen, ikätovereille, yhteiskunnalle… Tunnemaailmaan vaikuttavia tapahtumia voivat olla esimerkiksi koulukiusaaminen, riitaisat perhesuhteet ja seksuaalinen hyväksikäyttö.

”Olen aina ollut laiha ja saanut ihailevia kommentteja laihuudestani. Koin, että laihuus on ehkä ainut asia, jossa voin olla hyvä. Muiden mielestä olin muuten epäonnistunut. Koska olin edes jossain hyvä, halusin olla siinä paras. Yritin kadota muiden näkyvistä. Toisaalta äärimmäinen laihuus oli ainut tapa olla positiivisesti näkyvä, mutta se oli myös tapa rangaista ja vahingoittaa itseään”, kertoo koulukiusattu Noora, 26, jonka syömishäiriöhistoria alkaa yläasteajoilta.

Monet olettavat, että syömishäiriö on sitä, että nuoret tytöt ihailevat malleja ja haluavat olla heidän kaltaisiaan. Tätä Noora ei allekirjoita vaan korostaa, että päänsisäinen kaaos on helppo piilottaa ulkonäön ja syömisen kontrollointiin – tai täydelliseen kontrolloimattomuuteen.
”Syömishäiriötä sairastavan ongelmana on tunteiden tunnistaminen ja ilmaisu sekä järkevän pahanolonpurkamiskeinon puuttuminen. Syömishäiriötä sairastavilla on enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Kokemukset eri, tunnemaailma sama”, toteaa Lounais-Suomen syömishäiriöperheet ry:n projektipäällikkö Kirsi Broström.

Anoreksia, bulimia, BED, epätyypillinen syömishäiriö, bulimareksia. Diagnooseja diagnoosin perään. Onko fyysisen kunnon ja oireiden pohjalta luoduissa diagnooseilla virkaa? Oireisiin keskittyessä olennainen eli syiden vyyhti oireiden taustalla unohtuu.

”Minulla on ollut ainakin neljä eri diagnoosia. En ole ollut samaa mieltä diagnoosien kanssa. Se on ihan yks hailee minun kannaltani, mitä paperissa lukee. Diagnoosin vaihtuminen ei muuta päässäni olevia ajatuksia. Oireet vain vaihtelevat”, Noora kritisoi diagnoosien korostamista.

”Syömishäiriödiagnoosien lätkiminen on järjetöntä, koska syömishäiriö ei useinkaan näy päälle. Kannatan ajatusta, että puhutaan syömishäiriöstä, joka oireilee monilla eri tavoin”, myös Broström toteaa.

Omien osastohoitojakson pohjalta Noora kertoo hoidon suunnittelun pohjautuvan siihen, että potilaan laihduttaminen on mennyt äärimmäisyyksiin, koska hän vain sattuu olemaan perfektionisti. Diagnostiset kriteerit näyttelevät pääosaa. Jos syömishäiriöinen ei täytä tiettyjä kriteereitä, hän ei saa hoitoa.

Tilanne on täysin kestämätön, kun psyykkisistä ongelmista kärsivän ihmisen terveydentilaa ja hoidon tarvetta arvioidaan fyysisen kunnon perusteella.

”Ensimmäinen osastojaksoni kesti noin kaksi kuukautta. Tulin raskaaksi ja tunsin pärjääväni. Raskaus sujuikin hyvin, mutta sen jälkeen oireilu alkoi taas. Kerroin seurannassa, että minulla ei mene hyvin. En ollut tarpeeksi laiha päästäkseni osastohoitoon. Olin päiväosastolla kaksi viikkoa, mikä ei riittänyt alkuunkaan. Päiväosasto ei kuitenkaan ollut sopiva, koska en ollut sinne tarpeeksi sairas, mutta olin silti liian sairas. Terapiaan olin taas liian laiha”, Noora kuvailee muutaman vuoden takaista tilannetta.

Osastohoitojakson jälkeen on mahdollisuus käydä sairaanhoitajan vastaanotolla kerran kuukaudessa. Jos potilaan toive on pureutua syihin oireiden taustalla, Syö enemmän, älä oksenna -mantrat eivät tue potilaan toipumista. Syömishäiriöisten hoito muuttuu sairaita hyödyttäväksi siinä vaiheessa, kun hoitoa suunnittelevat ja hoitotyötä tekevät tahot sisäistävät, että hoidossa on keskityttävä potilaan ajatusmalleihin ja niiden purkamiseen, ei painokäyrän tuijottamiseen.

”Seurantakäyntien jälkeen menin kotiin ja jatkoin elämää samalla tavalla. Söin, mutta söin liikaa ja oksensin liikaa. Välillä olin syömättä. Halusin psykiatriselle poliklinikalle, jotta saisin asioita kuntoon. Lähetteen saaminen psykiatrian polille oli kolmen vuoden projekti. Lähete poukkoili edes takaisin syömishäiriö- ja psykiatriapolin välillä. Koko ajan sain kuitenkin käydä syömishäiriöpolilla uusimassa reseptejäni”, Noora kertoo.

Lounais-Suomen Syömishäiriöperheet ry pyrkii nostamaan esiin hoidon keskeisiä ongelmia. Hoidossa mättävät eniten moniammatillisen hoidon puute, aikuisten syömishäiriöisten hoitopaikkojen vähyys tai oikeastaan olemattomuus ja se, että epätyypillisiin syömishäiriöihin ei puututa. Yhdistys on saanut kuulla monista hylätyistä terapiahakemuksista. Kelan linja on se, että jos potilas aktiivisesti syömishäiriöoireilee, hän ei saa Kelan tukemaa terapiaa.

”Yhdistyksen kokemuksen mukaan KELA:lta ei saa terapiaa, jos päädiagnoosina on syömishäiriö, mikä on äärimmäisen pöyristyttävää. Syömishäiriötä sairastavalle saatetaan laittaa terapiahakemukseen päädiagnoosiksi keskivaikea masennus. Jos syömishäiriö ei oireile, saa terapiaa, mutta kun ei ole olemassa sellaista syömishäiriötä, joka ei oireilisi. Ihminen haluaa terapiaan, koska oireilee ja oireet aiheuttavat kärsimystä. Miten saadaan oikeasti tietää, kuinka moni sairastaa syömishäiriötä, jos syömishäiriö päädiagnoosina tai aktiivinen oireilu ei saa näkyä terapiahakemuksissa”, Broström kysyy.

Syömishäiriöistä ei saada luotettavaa tietoa, jos sairaus ei saa näkyä B-lausunnossa, joka on KELA:n vahvistamalle lomakkeelle laadittu lääkärinlausunto pitkän työkyvyttömyyden arvioimiseksi sekä jonkin etuuden tarpeen selvittämiseksi. Tilastot vääristyvät. Hoitoa suunnittelevat tahot pohtivat, miksi järjestää terapiaa ja kuntoutusvalmennusta ryhmälle, jota ei ole. Syömishäiriöitä sairastavien määrä on tilastojen mukaan alhaisempi kuin todellisuudessa, koska sairaus on siivottu pois potilaiden papereista.

Sekä Kirsi Broström että Noora tuovat esiin ärtymyksen siitä, että jotkut pitävät vain alipainoista oikeasti sairaana ja syömishäiriöisenä.

Yhteiskunnalliset syömishäiriökeskustelut keskittyvät hyvin pitkälti anoreksian oirekuvaan, vaikka anoreksia ei ole edes lukeudu yleisimpiin syömishäiriön muotoihin. Myös sairastavien keskuudessa anoreksialla on keskeinen asema. Anoreksiaa glorifioidaan: anoreksiasta voi muodostua tavoite. Bulimiaa ja BED:tä sairastaviin saatetaan suhtautua epäonnistuneina anorektikkoina.

”Anoreksian korostaminen luo yksipuolisen kuvan. Tässä yhteiskunnassa on kiinnostavampaa olla luurangon laiha kympin tyttö, joka ei syö mitään. Ei ketään kiinnosta, jos on keskinkertainen ja oksentaa 10–20 kertaa päivässä. Tätä pidetään ällöttävänä. Yhtä lailla kuin todella vakavaa alipainoon ihminen voi saada sydänkohtaukset oksennettuaan ja vedettyään laksatiiveja ja nesteenpoistajia päiväkaudet”, Noora herättelee.

”Kulttuurinen näkökulma on tärkeä. Kontrolli, suorittaminen, tarpeettomuus ja tehokkuus korostuvat. Ihannekansalainen ei tarvitse lepoa ja tekee töitä paljon, eikä hänen tarvitse miettiä, miltä tuntuu. Anorektikon ajatellaan pystyvän johonkin. Jos tarvitsee puhua oireilusta, miksi puhua vain anorektikon syömättömyydestä. Miksi ei puhuta rajuista bulimiaoireista? Oman oksennuksen syömisestä, siitä miten molemmista päistä tulee verta… Kun ihminen on halannut wc-pyttyä 10 vuotta, siitä on glorifiointi kaukana”, Broström jatkaa syömishäiriöiden yksipuolisen käsittelyn purkamista.

Onko syömishäiriöön sairastuneen koko loppuelämä jatkuvaa oireilua ja hyvästit heitetty terveelle ja mielekkäälle elämälle? Syömishäiriötä sairastavalla on äärimmäisen tiukat rutiinit, joista irti pääseminen ja päästäminen on vaikeaa. Syömishäiriö kehittyy aina johonkin tarpeeseen. Kun oire alkaa käydä tarpeettomaksi, väylä kohti syömishäiriötöntä elämää avautuu.

”Viime kesänä olin hoitopaikassa, jossa ei keskitytty kiloihin ja ruokamääriin. Kesän jälkeen näistä asioista ei ole kysytty. Kun kukaan ei keskity ruokaan ja painoon, ei minunkaan tarvitse, vaan voin keskittyä asian ytimeen. Onhan paraneminen soutamista ja huopaamista. Kukaan ei voi parantaa, pitää parantua itse. On opittava sietämään, että ruuan ja kehon kautta ei voi kontrolloida elämää jatkuvasti. Paha olo ja sairastaminen vievät paljon energiaa. Asioiden, joita ei ole sairauden aikana voinut tehdä, tekeminen taas motivoi paranemaan. Lapset ovat myös suuri motivaattori. Lapsistani on iloa minulle. Minusta ei ole heille iloa, jos käyn salaa oksentamassa”, Noora kertoo.

Syömishäiriöstä toipuminen on pitkä ja kivinen tie. Hoitava taho saattaa tuomita vuosia sairastaneen syömishäiriöisen kroonikoksi, vaikka terve elämä monen sairaan vuoden jälkeen ei ole mahdotonta. Kaupungilla kävelee vastaan sairaita ja toipilaita, mutta yhtä lailla sairaudesta puristavasta otteesta irti päässeitä.

Paraneminen on mahdollista – jokaiselle.

PAINORAUHAN JULISTUS

Lounais-Suomen syömishäiriöperheet ry toi ympäri maailmaa vietettävän Älä laihduta -päivän Suomeen – tarkemmin ottaen Turkuun – kaksi vuotta sitten. Tänä vuonna yhdistys on lähettänyt haasteen Syömishäiriöliiton muille jäsenjärjestöille, joten päivää vietetään ensimmäistä kertaa valtakunnallisesti.

”Päivän tarkoituksena on muistuttaa, että jokaisella on oikeus olla sen kokoinen kuin hyväksi tuntee”, tiivistää Älä laihduta -päivän organisoija Susanna Raitamäki.

Media esittelee jatkuvalla syötöllä uusia dieettejä. Toisinaan tuntuu, että elämä on laihduttamista varten. Kauneus, onnellisuus ja terveys eivät kuitenkaan ole kokoon sidottuja asioita.

”Älä laihduta -päivä herättää ajattelemaan, onko laihduttaminen koskaan todella auttanut ja kannattaako syömistä miettiä kalorien ja rasvan määrän kautta. Jollekin voi myös laihduttelun kautta kehittyä elämänmittainen syömishäiriö”, Raitamäki muistuttaa.

Älä laihduta -päivää vietetään 6.5.  Päivällä infomateriaalin jakamista kävelykadulla ja Hansa-korttelissa. Älä laihduta -seminaari klo 17–20.  Nuorten taide- ja toimintatalo Vimma,  Aurakatu 16.

Teksti: Sanna Läylönen

Kuvitus: Elli Vuorinen

Median lihavuuskoulu puntarissa

Katariina Kyrölä teki kansainvälisesti ensimmäisen lihavuutta ja sen mediaesityksiä käsittelevän väitöskirjan, joka tarttuu useaan eri genreen ja mediaan. Median koulussa katsojat opetetaan reagoimaan tiedostamattoman torjuvasti lihavuuteen, hän väittää.

Läski, plösö, pullukka. Lihavia kuvailevat määreet ovat harvoin neutraaleja. Turun mediatutkimuksesta tohtoriksi väittelevän Katariina Kyrölän mukaan medioiden koulussa opimme suhtautumaan lihavuuteen. Lihavuudesta on nykyisessä mediakulttuurissa tullut niin keskeinen ja tunnelatautunut aihe, että sen uhka leijuu kaikkien yllä. Painonsa hallintaa vaaditaan erityisesti naisilta ja etnisiltä vähemmistöiltä.

Tukholmasta tavoitettu Kyrölä kertoo valaisevan esimerkin median huomaamattomasta vallasta: Fat Actress -televisiosarjassa naispäähenkilö yrittää epätoivoisesti laihduttaa saadakseen näyttelijäntöitä. Yhdessä jaksossa päähenkilö koittaa laihdutusmetodia, jossa pitää kuvittelun avulla pienentää itseään.

”Melkein kaikki, joille olen näyttänyt tämän kohtauksen automaattisesti alkavat vetää hartioita kohti korvia ja siristää silmiä, ikään kuin tekevät itseään pienemmäksi siinä katsoessaan. Kun kohtaus saavuttaa koomisen huippukohtansa, ja ihmiset alkaa nauraa, niin asennotkin vapautuvat.”

Iloisesti kertoileva Kyrölä toteaa kohtauksen toimivan esimerkkinä suurelle osalle mediakulttuuria.

”Me reagoimme huomaamattomasti kehoillamme mediakuvastoihin. Nauru voi olla erityisen hedelmällinen tapa tilanteen helpottamiseen ja hahmottamiseen: siinä tajuaa, että tässähän katsoessa pienentää itseään. Ja se on juuri sitä, mitä naisilta vaaditaan nyky-yhteiskunnassa.”

Lihavuuden käsittelyyn Kyrölä päätyi julkkisten ihannoitua ruumillisuutta käsitelleen gradunsa kautta.

”Huomasin, ettei lihavuudesta tai ruumiinmuodoista, jotka jää normien ja ideaalien ulkopuolelle ole juurikaan tehty tutkimusta. Iso osa feministisestä tutkimuksesta on keskittynyt siihen, että miten kauneusihanteita tuotetaan. Se, mitä sysätään ulkopuolelle ihanteesta on kuitenkin vähintään yhtä tärkeää ihanteiden tuottamisessa.”

Kyrölä on myöntänyt kärsineensä itsekin syömishäiriöistä.

”Nykykulttuurissa naiseksi kasvaneena olen kyllä käynyt osani lävitse näitä kaikenlaisia kroppatraumoja”, hän kertoo.

Kysyn humanistilta lihavuuden tutkituista haitoista terveydelle. Hän naurahtaa ja kertoo, että sama kysymys kysytään lähes aina. Hän alleviivaa, ettei hänen tutkimuskohteenaan ole  lihavuuden terveysvaarat. Kriittinen hän on silti.

”Tämän tutkimuksen yksi pointti on kyseenalaistaa lääke- ja terveystieteessä valtavirtaa oleva näkökulma, jonka mukaan lihavuus on itsestäänselvä ongelma. Maailmallahan on suuressa nosteessa Health at Every Size -liike, jossa promotoidaan terveyttä, tasapainoista ruokavaliota ja liikunnallisuutta ilman, että painoon tuijotettaisiin laisinkaan.”

Teksti: Petri Rautiainen

Kuva: Lauri Hannus

Stadin tangomessias

Tuomari Nurmio löysi tangosta uuden musiikillisen kodin.

SUOMEN ENSIMMÄINEN tangohitti oli Veikko Tuomen tulkitsema ”Musta Ruusu” vuonna 1962. Biisi kertoi kupasta ja toimi tehokkaana seksuaalivalistuksena. Nykyajan jarisillanpäät vähät välittävät alapäätaudeista ja keskittyvät sen sijaan sydänvikoihin.

Liekö Tuomari Nurmiokin ollut rakkautta hakemassa eksyessään ”Stidilässä” keikalle tanssiravintolaan.

Ensihämmennyksen jälkeen oli keksittävä jotain tangontapaista yleisön mieliksi. Ei mennyt kauaakaan kun Nurmio tapaili tangoa reenikämpillä kavereidensa kanssa. Tapaus nimeltä Kongontien orkesteri oli saanut syntymätodistuksensa. Nurmio löysi uuden musiikillisen kodin.

Nurmion ystävä, ohjaaja Tahvo Hirvonen, tuli kameroineen huoneen nurkkaan ensitreeneistä alkaen. Näin sai alkunsa tänä keväänä ensi-iltansa saava dokumenttielokuva Stadilaista tangoa etsimässä.

”Kun kaljupäiset ukot jaarittelee kankaalla pitemmän aikaa, se saattaa kyllästyttää. Kun mukana on koko orkesteri ja 5.1. -äänenlaatu, homma saattaa jo kiinnostaa”, Nurmio sanoo.

Nurmion röyhkeyteen yhdistyy ujous. Ilman toista stadilainen olisi juntti tai mielenkiinnoton. Yhdessä ne tekevät miehestä suomalaisen. Ja siitähän kansa tykkää, lähes yhtä paljon kuin tangosta.

Dokumentti alkaa tutkimusmatkana tangon alkulähteille, Argentiinaan. Siellä tanssityyli sai alkunsa köyhälistön ja työväen keskuudessa, suurissa kaupungeissa. Sata vuotta sitten argentiinalaiset merimiehet lumosivat omaperäisellä tanssillaan Marseillesin tytöt. Euroopan valloitus oli alkanut.

Sata vuotta myöhemmin monella on ikävä kännissä kiipeilevää Olavi Virtaa. Nurmio puhuu kansallisesta hätätilasta, jossa kuolleet entisaikojen tanssijat on herätettävä eloon. Tango on kriisissä, sitä kuulee vain tangomarkkinoilla ja ehkä Käenkosken lavalla. Stadilaista tangoa, retusoitua sellaista, kuulee lähinnä levyiltä.

Kongontien orkesteri pani Nurmion biisit uusiksi, ripotteli sekaan mustalaisskaaloja, lisäsi balkanilaisia sointukulkuja ja itämaisia mausteita. Syntyi Tangomanifesti-albumi, joka haastaa perinteisen käsityksen suomalaisesta tuulipukutangosta.

”Mä oon aina pitänyt orientaalisesta musiikista. Niissä on hienoja intervalleja ja tunnelmallisia seikkoja. Tangoon sopii dramaattinen ja pateettinen mustalaistemperamentti”, Nurmio kertoo.

Nurmion ”koti” jäi yhtä väliaikaiseksi kuin Kallio monelle hänen fanilleen. Asunnottomaksi hän ei kuitenkaan joutunut.
”Suuri orkesteri on mahdottoman kallis ylläpitää. Jatkan keikkailua soolona tai Hunajaluut-orkesterin kanssa. Uusi levy ilmestyy syksyllä. Sillä bändillä tehdään luultavasti myös keikkoja.”

Pian taas peipposet paneskelevat ja suomalaiset suuntaavat Seinäjoelle. Nurmio kehottaa uudistamaan konseptia esittelemällä artistien sijasta bändejä.

”Tango esitetään usein samoissa lauseissa Sibeliuksen ja saunan kanssa. On syytä kysyä, onko tangolle oikeasti kysyntää. Jos ei ole, sitten se kuuluu museoon. Esiin sen voi kaivaa aina juhannuksena”, Nurmio nauraa.

Jos se on Nurmiosta kiinni, satumaa ei kuitenkaan lopu vielä. Pitää hyvästellä ystävät. Ainakin tuhannen kapakin kautta.

Stadilaista tangoa etsimässä sai ensi-iltansa 7.4.

Teksti: Joonas Lepistö

Kuvat: Fs-Film Oy, Joonas Lepistö

Markkinointia yliopiston ehdoilla

Yliopistoa pitää markkinoida, mutta sen ei tarvitse olla ristiriidassa kriittisen keskustelun kanssa, sanoo viestintäjohtaja Maija Palonheimo.

VIIMEISEN PARINKYMMENEN vuoden aikana yliopistojen viestintä on mullistunut. Siinä missä ennen kyhättiin tiedotteita henkilöstölle, työskentelee yliopistojen viestintäyksiköissä nykyään markkinoinnin ammattilaisia.
Yliopistoille annettu mahdollisuus – tai langetettu velvollisuus – kerätä omaa pääomaa muuttaa viestinnän roolia entisestään. Turun yliopistollakin varainhankinnan käytännön vastuun kantaa viestintä yhdessä vararehtori Tapio Reposen kanssa.
Turun yliopiston viestintäjohtajana viran perustamisesta asti olleen Maija Palonheimon mukaan varainkeruu on johtanut siihen, että yliopiston pitää pystyä entistäkin paremmin perustelemaan olemassaolonsa. Viestintä joutuu vastaamaan ulkopuolelta esitettyyn kysymykseen siitä, mitä hyötyä tieteestä on.

”Se voi olla kova paikka yliopistolaisille, sillä ajatellaan, että tiede on itseisarvo, jota ei tarvitse perustella”, Palonheimo myöntää.

Markkinointi ei enää vaadi asiakkaita, joille myydään tuotteita. Tavoitteena on vaikuttaa ihmisten mielikuviin esimerkiksi henkilöstö- ja opiskelijarekrytoinnin onnistumiseksi. Yliopistokaan ei enää pärjää ilman näkyvyyttä.
”Yliopistot ovat nousseet niin merkittäväksi yhteiskunnalliseksi tekijäksi, että ne näkyvät joka tapauksessa ja niistä on tietty mielikuva. Jos mielikuvaan voidaan vaikuttaa, se kannattaa tehdä”, Palonheimo muotoilee.

MEDIASSA YLIOPISTON rehtorin kanta saatetaan esittää suoraviivaisesti koko yliopiston mielipiteenä. Se käy entistä loogisemmaksi, kun rehtorista leivotaan ”yliopiston toimitusjohtajaa”. Yrityksissä on selvää, kuka voi puhua niiden suulla julkisuudessa.

Vastakkainen näkemys on ajatus yliopistoista moniäänisinä yhteisöinä.

Viestinnän tehtävä on toisaalta tarjota mahdollisuus ja paikka kriittisellekin keskustelulle, toisaalta markkinoida yliopistoa ulospäin. Palonheimo myöntää, että joskus nämä tavoitteet ovat keskenään ristiriidassa.

”Eihän siitä viestintäjohtajana nauti, jos aamulla lehden avatessaan siellä ensimmäisenä kritisoidaan kauheasti Turun yliopistoa. Totta kai minä haluaisin kertoa mahdollisille tuleville opiskelijoille ja työntekijöille Turun yliopistosta pelkkää hyvää.”

Palonheimo kuitenkin kiistää visusti, että ristiriita koskaan johtaisi kriittisen keskustelun hyssyttelyyn. Julkisuutta ei voi kahlita. Pitkällä tähtäimellä erimielisyydet ja niiden nostaminen keskustelun kohteeksi vain osoittavat, että yhteisö on avoin.

”Yliopistolla pitää syntyä uusia kohtaamisia ja ajatuksia. Eihän samanmielisyydestä ja herttaisessa lintukodossa elosta synny mitään kehitystä.”

PALONHEIMO NÄKEE markkinoinnin lisääntymisessä myös myönteisiä puolia. Valheella on lyhyet jäljet, joten avoimuus pakottaa organisaatiot huolehtimaan perustehtävästään. Hän on seurannut yliopiston hallintoa aitiopaikalta viimeiset kahdeksan vuotta ja pitää viime vuosien suurimpana muutoksena juuri avoimuuden lisääntymistä.

”Yliopisto on avautunut muun yhteiskunnan suuntaan. Avoimuus on nostettu strategiaankin yhtenä arvona kriittisyyden ja luovuuden rinnalle.”

Palonheimo painottaa keskustelupalstoilla huutelun sijaan sellaisten tilanteiden luomista, joissa yhteisön jäsenet kohtaisivat toisiaan myös kasvotusten. Tavoitteena on keskustelevan toimintakulttuurin luominen, mistä viestinnän osallistuminen johtoryhmän työhön on hänestä hyvä esimerkki.

Palonheimo haluaa puolustaa yliopiston autonomiaa ja omaa erityislaatua. Se pitää ottaa huomioon viestinnässä.
”Perustutkimus on joidenkin kriitikkojen mielestä nollatutkimusta eikä yleissivistävä koulutus valmenna ammattiin. Yliopisto ei voi kuitenkaan liikaa yrittää mukautua siihen, mitä ulkopuoliset siltä odottavat.”

Yliopiston hyödyllisyyden perusteleminen ei siis tarkoita yksin taloudellisen hyödyn osoittelua. Sivistystehtävästä ja itseisarvoista vain pitää kertoa niin, että ulkopuolisetkin ymmärtävät.

Sama pätee Palonheimon mielestä muuhunkin kehitystyöhön: yliopistoa pitää kehittää, mutta ei muiden ehdoilla.
”Viime aikoina on puhuttu, että tehdään nyt yliopistolle tällainen strategia kuin opetusministeriö haluaa. Itseämme vartenhan se strategia tehdään, ei siksi että ministeriö ilahtuu”, Palonheimo puuskahtaa.

PALONHEIMO EI OLE kaikilta osin tyytyväinen siihen, kuinka yliopiston viestintä on pystynyt palvelemaan opiskelijoita. Painopiste on ollut henkilökunnan tiedottamisessa. Sähköpostilistat ovat toistaiseksi ainut media, jonka voi edes toivoa tavoittavan kaikki opiskelijat.

Työnjakoa yliopistoviestinnän ja ylioppilaskunnan välillä olisi tarpeen tarkentaa. Usein on laskettu sen varaan, että TYY hoitaa viestinnän.

”En ollenkaan aliarvioi sitä osaamista, jota ylioppilaskunnasta löytyy. Sillä on viestinnässä oma roolinsa, mutta päävastuun täytyy olla yliopistolla.”

Palonheimo odottaa paljon uudelta hankkeelta, jonka tavoitteena on koota kaikki yliopistolaisten tarvitsemat verkkotyökalut ns. sähköiselle työpöydälle intranetiin. utu.fi-sivusto palvelee vastaisuudessa ennen kaikkea ulkoisia sidosryhmiä. Siten sähköisen työpöydän voi ajatella olevan myös yksi vastaus sisäisen viestinnän ja ulkoisen markkinoinnin väliseen ristiriitaan.

Onnistuessaan työpöydästä voisi kuitenkin muotoutua ensimmäinen väline, joka tavoittaa jokaisen yliopistolaisen. Työpöydälle on tarkoitus luoda myös keskustelumahdollisuuksia. Palonheimo haastaakin opiskelijat mukaan sähköisen työpöydän kehitystyöhön.

”Siitä voi tulla toimiva vain jos käyttäjät saadaan mukaan jo kehittelyvaiheessa.”

Teksti: Anna-Elina Matilainen

Kuva: Hanna Oksanen

Seuraava sivu »