Matemaattisen säntillistä taidetta

TURUN YLIOPISTON matematiikan professori Jarkko Karin työhuoneeseen astuessa huomaa, että kyseessä on juuri matemaatikon huone. Suuri liitutaulu on täynnä symboleja, joista lyhyen matematiikan lukenut ei ymmärrä paljoakaan.

Tänään puhutaan kuitenkin hiukan erilaisesta matematiikasta, tarkalleen ottaen M. C. Escherin (1898-1972) taiteesta. Hollantilainen kuvataiteilija-graafikko on erityisen tunnettu mahdottomia esineitä ja asioita esittävistä teoksistaan. Hänen alaansa ovat yhtälailla metamorfoosit kuin vääristyneet perspektiivit. Työt ovat vaatineet geometrista tarkkuutta.

”Täytyy kyllä sanoa, etten seuraa kuvataidetta juurikaan, enemmänkin musiikkia”, Kari myöntää.
Laskettavuuden teoriaa opettava Kari kaappaa kuitenkin Escherin töistä tehdyn katalogin mielenkiinnolla tarkasteluunsa. Moni kirjan kuvista löytyy myös hänen tiilityksen luentodioistaan.

”Itseäni kiinnostavat Escherin symmetriat. Hän yhdistelee töissään eri kuvia jatkuvaksi, mahdottoman tuntuiseksi kokonaisuudeksi. Perspektiivejä vääristelemällä hän saa objektit taipumaan toivotunlaisiksi.”

Escher opiskeli aluksi arkkitehtuuria ja sitten koristetaidetta. Kumpikin ala näkyy hänen töissään. Piirroksista löytyy niin lintuperspektiivistä kuvattuja Baabelin torneja kuin yhteen liimautuneita hahmoja. Juuri islamilainen ornamentiikka on antanut paljon vaikutteita hollantilaistaiteilijan töille. 1800-luvulla tutkijat osoittivat, että islamin taiteilijat sisällyttivät töihinsä kaikki nykyaikana tunnetut laatoitusvariaatiot.

”Kaikki seitsemäntoista eri tiilitystapaa löytyvät. Escheriltä en ole niitä kaikkia vielä löytänyt”, Kari toteaa.
Jos Escher ei islamilaisen taiteen mestareiden variaatioihin aivan ylläkään, hänen taiteensa on päätynyt länsimaiseen alitajuntaan. Hänen kuvansa ovat tuttuja muun muassa lukion psykologian kirjoista, ja onpa hänelle tehty tribuutti legotaiteessakin.

Humoristisuus ja viihdyttävyys ovat Escherin valtteja. Taidetta seuraa kuin hyvin toteutettua taikatemppua. Katsojan aivot työskentelevät kuumeisesti ratkaistakseen matemaattisen arvoituksen: miten tämä on mahdollista?
Escheriä on mahdollista ihailla Suomessakin vielä toukokuun ajan. Taiteilijan näyttely on esillä Amos Anderssonin taidemuseossa Helsingissä.

”Ajattelin käydä siellä vierailulla”, Kari sanoo.

Teksti: Heini Kilpamäki

Kuvat: The M. C. Escher Company B. V.

M.C. Escher:  Mahdottomia maailmoja 3.3.-31.5.2010 Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä
Näyttelyn yhteydessä paljon oheisohjelmaa, opastuksia, työpajoja ja esitelmiä.

Rakkaudesta vaatteisiin

Kärsämäentielle maaliskuussa avattu Evergreen Garderobi täydentää Turun tuttujen vintage-liikkeiden, kuten Olga-Neidin, Boutique Minnen ja Vintag Eija’sin tarjontaa.

EVERGREEN GARDEROBI myy vaatteita ja asusteita pääosin naisille. Eniten liikkeessä näkyy 60–80-luku, mutta vaatteita on myös viime vuosilta.

”Vaatteet ovat arkeen, juhlaan tai hassunhauskoja. Vaatteet ovat vintagea 50–60-luvuilta, retroa 70–80-luvuilta tai uudempaa second-handia”, liikkeen omistaja Sirpa Kiviharju kertoo.

Valikoidut vaatteet ja asusteet on kerätty vuosien varrella pääosin kirpputoreilta. Liikkeen vaatteet eroavat kirpputorikamasta siinä, että ne ovat puhtaita, hyväkuntoisia ja korjattuja. Siksi vintage-vaatteet myös maksavat hieman kirpparivaatteita enemmän.

”Tämä on vaatekauppa, ei kirpputori”, Kiviharju korostaa.

Evergreen Garderobin vaatteet silitetään ja pestään. Omistaja uskookin niiden olevan jopa parempia kuin uudet kaukaa ulkomailta tulevat vaatteet.

”Liikkeemme vaatteissa ei ole enää pesuissa poistuvia viimeistely- ja ’säilöntäaineiden’ jäämiä.”

Evergreen garderobi toimii myös verkossa. Se on mukana netissä toimivassa House of Ecossa, jonka tavoitteena on helpottaa kuluttajaa löytämään ekologisia tuotteita – muodin, kauneuden, sisustuksen sekä ruoan saralta.

Evergreen Garderobiin on tulossa myös oma mallisto.

Kiviharjulla oli liikkeen perustamiseen kaksi syytä.

”Ensinnäkin minulla on pitkä kokemus vaatetusalalta ja arvostan vaatteita suuresti. Toiseksi vaatteiden kierrättäminen on jotain konkreettista, mitä jokainen voi tehdä ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Vaatteet eivät saisi olla kertakäyttöisiä. Vaatteilla on tarina kerrottavanaan ja näin meistä jokainen jatkaa tarinaa.”

Kiviharjun työ nuorten parissa ammattikorkeakoulun muotoilun koulutusohjelman opettajana on näyttänyt, että nuoret aikuiset ovat ympäristötietoisia. Omistaja uskoo, että tulevaisuudessa kertakäyttömuodin kuluttaminen vähenee.

”Tällä hetkellä tuntuu, että on paljon nuoria, jotka ovat löytäneet oman tyylinsä. He tietävät mitä haluavat, kun tulevat vaateliikkeeseemme. Yhdestä rekistä otetaan 50-luvun hame, toisesta 2000-luvun toppi ja kolmannesta 80-luvun kengät”, Kiviharju kertoo.

Pukeutumisvinkiksi Kiviharju antaa, että jos peilin edessä tuntuu, että vaate ei ole hyvä, niin silloin sitä ei kannata ostaa.

”Epäröintiä aiheuttavan vaatteen ostamatta jättäminen on myös ympäristöystävällinen teko”, hän muistuttaa.
Materiaalilla on myös merkitystä. Vaatteen pitää olla kuin toinen iho.

”Jos vaate on halpa, kannattaa miettiä, missä kunnossa se on sitten pesujen jälkeen.  Evergreen garderobin vaatteet ovat kestäneet aikaa ja kestävät edelleen.”

TANJA KRÖGER

Evergreen Garderobi
osoitteessa Kärsämäentie 35B,
verkossa www.eg-garderobi.fi/

Rajana vain jumppasalin katto

Kehonrakennus vaihtui jumppaohjaamiseen, kun opiskelijaliikunta tempasi Henna Eklundin mukaansa neljännesvuosisata sitten.

”Jaksaa, jaksaa! Pyörii, pyörii, wuu-uuh!”

Pieni, ponihäntäpäinen nainen motivoi bike-tuntilaisia Sport Henrikissä.

Teknoversio Pinkin Get the party started -kappaleesta jumputtaa maanisesti ja hikeä putoilee puuskuttavien opiskelijoiden otsilta, kun kuntopyöriin lisätään vielä vähän vastusta. Tällä tunnilla ei huvita löysäillä.

Ohjaajan otteissa on kokemusta, sillä Paimiossa syntynyt ja sittemmin turkulaistunut Henna Eklund on vetänyt yliopistoliikunnan tunteja jo 25 vuotta. Aluksi tavoitteet olivat muualla: kehonrakentajan urasta haaveillut Eklund aloitti 13-vuotiaana kuntokeskuksessa painonnoston ja kävi jopa lajin kisoissa, mutta hiljalleen liikunnanohjaus alkoi vetää puoleensa.

”Jumppavetäjäni sanoi silloin, että olen liian lihaksikas ohjaajaksi”, siro nainen muistelee hymyillen.
Kommentista huolimatta 18-vuotias Eklund aloitti jumppaohjaajana Turun yliopistolla. Tästä kuullessaan myös kuntokeskuksen ohjaaja pyysi häneltä näytetuntia, ja epäilykset unohtuivat. Eklundin kehonrakennus jäi, ja sittemmin hän on vetänyt tunteja valtaosassa Turun kuntoklubeista.

Ohjaaminen on hyvää vastapainoa Eklundin kiireiselle päivätyölle lääkefirman logistiikan parissa.

”Salissa musiikki ja ihmiset saavat kaiken muun unohtumaan. Tunnin jälkeen on aina hirveän hyvä olla”.

Eklund rakastaa varsinkin tunteja, joissa ”käy tajuttomasti ihmisiä ja painetaan aina täysillä, vain katto rajana”. Hän on yliopistoliikunnassa mukana edelleen, koska pitää opiskelijoiden ohjaamista erityisen antoisana.

”Ryhmät ovat isoja, eivätkä opiskelijat nipota turhista vaan ovat aina innolla mukana. Kaikki tsemppailevat”, hän kiittelee.

Educariumin tunneilla voi ruuhkaisimmillaan olla yli sata osallistujaa. Eklundilla on hyvä kasvomuisti, ja tunneilta tuttuja naamoja tulee vastaan yllättävissäkin yhteyksissä: esimerkiksi synnyttäessään kaksosiaan hän tunnisti yhden lääkäreistä entiseksi jumpparikseen.

Ohjaajakonkarin energisyys ei rajoitu vain liikuntasaleihin. Nainen juoksee lähes joka aamu kymmenen kilometrin lenkin, tekee täyspitkän työviikon sekä iltaisin ja viikonloppuisin ohjaa tunteja ympäri Turkua. Lisäksi hänellä on kolme lasta, joita hän kuskailee niin ikään urheiluharrastuksiin. Puolimaratoneja Eklund juoksee vuosittain ”muutamia”.

”En ole koskaan osannut luovuttaa. Liikunta on tapani purkaa energiaa ja saada siitä voimia”, supernainen summaa.

Teksti: Annemari Anttila

Kuva: Lauri Hannus

Ylioppilaskunta aallokossa

Aalto-yliopistolta löytyy optimismia ja jyrkkiä jakolinjoja.

SUOMEN KORKEAKOULUPOLITIIKAN lempilapsen syntymä oli myrskyisä. Aalto-yliopiston perustaminen jakoi yliopiston eri opiskelijaryhmät leireihin. Vaikean alun jälkeen ristiriidat ovat laantumassa ja ylioppilaskunta on vakauttamassa asemaansa.

Aalto-yliopisto muodostui Teknillisen korkeakoulun, Helsingin kauppakorkeakoulun sekä Taideteollisen korkeakoulun liittyessä yhteen rajoja rikkovaksi innovaatioyliopistoksi. Jo yhdistymissuunnitelmat herättivät opiskelijoiden keskuudessa laajalti vastustusta, ja vanhoja korkeakouluja edustaneet opiskelijajärjestöt ottivat kiivaasti yhteen Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan AYY:n hakiessa muotoaan syksyllä 2009.

Kiistaa aiheutti muun muassa se, että Helsingin kauppakorkeakoulun ylioppilaskunta säätiöi rahansa perilliselleen Kauppatieteiden ylioppilaille eikä AYY:lle. Taideteollisen ja kauppatieteellisen ylioppilaskuntien seuraajia sapetti myös se, että uuden ylioppilaskunnan edustajistoon hyväksyttiin yksinkertaisen äänten enemmistön päätösmenettely, joka suosii teekkareita. Edustajisto onkin ollut opiskelijaryhmien mittelön päänäyttämö. Sen kokouksissa käytetään räiskyviä puheenvuoroja ja edustajiston sähköpostilista on hehkunut tulikivenkatkuisena.

Uuden yliopiston opiskelijoista on teekkareita leijonanosa, noin viisitoista tuhatta. Kauppatieteellisellä opiskelijoita on nelisen tuhatta, taideteollisella kaksi tuhatta. Aalto-yliopiston ydin sijaitseekin kiistatta Teknillisen korkeakoulun kampusalueella Otaniemessä.

Aalto avasi ovensa vuodenvaihteessa. Vielä neljän kuukauden jälkeen Aalto-kriittisiä äänenpainoja kuuluu etenkin Taideteollisen korkeakoulun ja kauppakorkeakoulun opiskelijoiden keskuudesta.

”Suurin osa opiskelijoista ei olisi halunnut nähdä koko hankkeen toteutumista. On yksilöitä, jotka hyötyvät tietyissä koulutusohjelmissa, mutta suurin osa ei näe muuta kuin uuden yliopiston liput ja muuttuvat byrokratiasysteemit”, Taideteollisen korkeakoulun ylioppilaskunnan perillisen TOKYO ry:n puheenjohtaja Ilmari Amkil kommentoi.
Teekkarit ovat tarttuneet muutokseen huomattavasti varauksettomammin.

”Alkuvaiheessa meilläkin oli ennakkoluuloja, mutta nyt näemme ennemmin mahdollisuuksia”, Teekkarijaoston puheenjohtaja Henna Mattila toteaa.

”Niin kauan kun täällä on vanhojen koulujen aikaan aloittaneita opiskelijoita, tulee olemaan jonkinlaista Aallon vastustusta ja ennakkoasenteita. Kun uudet opiskelijat aloittavat, asenteet muuttuvat ja syntyy uudenlaista yhteistyötä.”

Samoilla linjoilla on KY ry:n kulttuurivastaava Katariina Lindholm.

”Tällä hetkellä alakulttuurit elävät vahvana, enkä koe että niitä on mitään järkeä tukahduttaa. Meidän perinteemme ovat niin rikkaat ja erilaiset, että olisi tyhmää jos ne ajettaisiin alas”, hän huomauttaa, mutta uskoo, että yhteinen sävel voi löytyä.

Yksi vahvimmista yhteisistä tunnusmerkeistä on ollut ylioppilaskunnan oma aikakauslehtimuotoinen ylioppilaslehti Aino. Lehden päätoimittaja Anna Munsterhjelm uskookin vakaasti tulevaan.

”Uskon ehdottomasti että Aalto ja AYY pystyvät saamaan aikaan sitä muutosta, mihin molemmat tähtäävät. Kaikki on pitkälti kiinni ihmisistä, muutosvastarinta hidastaa molemmissa”, hän toteaa.

YLIOPISTON SÄÄTIÖMUOTOISUUS on saanut kritiikkiä. Organisaatio on ottanut mallia yrityselämästä ja elimiä, joissa opiskelijoilla on edustus, on karsittu. Osasyynä tähän on AYY:n tietoinen uhkapeli. Sen sijaan, että ylioppilaskunta olisi puolustanut professorien, henkilökunnan ja opiskelijoiden kolmikantaa, se on siirtänyt vaikuttamisen uudistusten valmisteluvaiheeseen.

”Vaikutusmahdollisuutemme eivät ole heikentyneet. Jos epämuodollinen puoli ei ole kunnossa, ei vaikuttaa voi kolmikantaelimissäkään”, AYY:n hallituksen koulutuspoliittinen vastaava Atte Harjanne kommentoi.

Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan keskustoimistolla häärätäänkin kiireisenä, jotta yliopiston suunta olisi toivottu. Jos jostain löytyy intoa uuden yliopiston ja ylioppilaskunnan rakentamiseen, niin sieltä.

”Haluamme, että uuden Aalto-yliopiston vaikutus Suomen korkeakoulukenttään on valtava. Emme kuitenkaan halua, että Aaltoa käytettäisiin muottina, ainoastaan esikuvana”, Harjanne korostaa.

”Jotkut asiat menevät Aallossakin väistämättä reisille.”

Aalto suosii innovatiivisuutta sekä yliopiston että ylioppilaskunnan puolella. Vanhoja rakenteita on pyyhkäisty pois ja uusia on rakennettu puhtaalta pöydältä. Samalla ylioppilaskunnan ja yliopiston välistä kuilua on kavennettu.

Tulevaisuudessa yliopiston hallinto ja AYY tulevat toimimaan samoissa tiloissa. Harjanne kuitenkin korostaa, että Suomeen mahtuu monenlaisia tapoja hoitaa asioita. Aalto tarjoaa vain yhden esimerkin.

Vaikka Aalto-yliopisto syntyi suurissa pöydissä eikä ruohonjuuritaso juuri vaikuttanut yliopiston kokoonpanoon, sysäsi se liikkeelle tuoreita voimia. Teknillisten, kauppatieteellisten ja taideteollisten aineiden vuorovaikutus nähdään tulevaisuuden lupauksena ja uuden Nokian syntyalustana. Toistaiseksi paperilla nopeasti tehdyt uudistukset eivät ole näkyneet kuitenkaan opiskelijoiden arjessa, sillä vanhat toimintatavat ovat juurtuneet sekä opiskelijoiden että henkilökunnan keskuuteen.

AALLON JA AYY:N tulevaisuus näyttää kaikesta huolimatta lupaavalta. Yliopiston resursseja eivät uhkaa leikkaukset ja ylioppilaskunnassa vallitsee edistysusko. Kaikki ei ole kuitenkaan muuttunut. Ylioppilaskunnan edustajistossa riidellään ja AYY sekä KY ry. kävivät hiljattain keskenään pitkää kädenvääntöä KY:n arkistojen sijoituspaikasta ja käyttöoikeuksista. Nykyään kiistelevät kuitenkin vain pienet piirit. Aalto menee eteenpäin.

Teksti ja kuvitus: Heikki Isotalo

Nousevan auringon ylioppilaskunta

Olen ollut Aalto-skeptikko. Kolmen vanhan korkeakoulun yhdistäminen innovaatioita tuottavaksi tiedetehtaaksi on edustanut minulle kaikkea, mikä yliopistouudistuksessa on mennyt pieleen. Keinotekoinen huippuyliopisto käärii rahat, kun maakuntien korkeakoulut kituuttavat. Samaan aikaan olen saanut kyräillä vahingoniloisena, kun Aallosta on kantautunut uutisia opiskelijajärjestöjen välisistä kiistoista. Eiväthän ne saa yhteistyötä toimimaan edes keskenään, miten käy yhteistyölle elinkeinoelämän kanssa!

Vierailu Espoon Otaniemessä, Aalto-yliopiston ja Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan ytimessä sai minut pohtimaan ennakkoluulojani. Yliopiston paraatisivu on näyttävä. Tyylikkäästi sisustetuissa tiloissa graafiset suunnittelijat ja teekkarit luovat uutta ja kaunista, samalla kun siisteihin jakkupukuihin pukeutuneet kylterit markkinoivat tuotteet ulospäin. Itse ylioppilaskunta taas majailee tilavassa huoneistossa, jossa Turun yliopiston ylioppilaskuntaan verrattuna monikertainen työntekijämäärä seilaa konttorista toiseen pirteänä ja hyvällä yhteishengellä varustettuna uusimman tekniikan ympäröimänä.

Oma ylioppilaskuntamme tuntuu väsyneeltä ja voitetulta vanhalta sotaratsulta. AYY on ennakkoluulottomasti etsinyt oman tavan vaikuttaa yliopistonsa asioihin suoraan pöydissä, joissa strategiat kirjoitetaan. Samaan aikaan TYY on puolustanut joskus seitsenkymmentäluvulla hankittuja etuisuuksia, paikoin heikoin tuloksin. Näytämme liberaalin Aallon rinnalla vanhoihin tapoihin lukkiutuneilta konservatiiveilta. Elämmekö ylioppilaskuntamme syksyä?

Asiaa ei ehkä voi nähdä näin yksisilmäisesti. Ylioppilaskuntamme tekee hartiavoimin työtä ollakseen kiinni ajassa. Sille edullisista vaikuttamisen malleista luopuminen olisi ollut turhaa riskinottoa, panikoimisella muutostilassa ei saavuteta kestäviä tuloksia. Samaan aikaan Turun yliopisto kamppailee varainhankintansa kanssa, mutta ei ole missään nimessä pudonnut korkeakoulujen kärkikelkasta.

Hivenen Aalto-uskosta tarttui kuitenkin minuunkin. Aallon innovaatioyliopiston julkisuuskuva luo uskoa uudistuksiin ja tulevaan myös yliopiston sisällä. Aurinko paistaa aallokon yllä. Edistysuskoa voisi näkyä joskus meilläkin.

HEIKKI ISOTALO

Matka virran alkulähteelle

Aurajoki on Varsinais-Suomen kansallismaisema, jonka varrella näkyy suomalaisen työn ja elämän pitkä historia. Se on noin seitsemänkymmentä kilometriä pitkä, josta keskivertoturkulainen tuntee vain muutaman kilometrin. Yritin kävellä Aurajoen alusta loppuun, Liedosta aina alkulähteille saakka.

Nykyihmiselle se ei ole pitkä matka. Moottoriajoneuvo taittaa 70 kilometrin matkan alle tunnissa, junalla se hujahtaa puolet nopeammin. Mutta aikaa, joka kuluu matkan taittamiseen kävellen on nykyihmisen vaikea vaistomaisesti edes arvioida. Matkan kesto riippuu kantamuksista, maastosta, säästä, jaksamisesta.

Ja varmasti myös seikoista, joita emme edes osaa ottaa huomioon. Emme tunne maastoa emmekä omia rajojamme. Pitkät etäisyydet ovat kadonneet kokemuspiiristämme.

Pidän kävelemisestä. Maisemat vaihtuvat nautinnollisella nopeudella ja mieli saa edetä ajatuksesta toiseen kaikessa rauhassa. Ajatukseni viihtyvät verkkaisessa vauhdissa. Siinä täytyy olla jotakin ihmistajunnalle luonnollista.

Pitkiä etäisyyksiä olen kävellyt kuitenkin vain harvoin. Nyt olen itsepäisesti päättänyt kävellä Aurajoen viertä koko pituuden, Turusta aina Oripäähän saakka, Liedon, Auran ja Pöytyän pitäjien kautta. Tahdon nähdä lähteen, josta Varsinais-Suomen tyyni ylpeys kumpuaa. Tahdon nähdä asuinkaupunkini läpi virtaavan joen koko kuvan, nähdä mistä se saa alkunsa ja millainen on joen historia ennen kuin se Turun Metsämäen tienoilla muuttuu koko kaupungin julkkikseksi.

Mukanani on arkkitehti Viri Teppo-Pärnän laatima ansiokas opas Tien lumo, joka perehdyttää syvemmin maisematien historiaan ja Aurajokilaakson kauneuksiin.

”Kun matkustuspaikkojen välissä sijaitseva perinteinen matkustustila hävisi, paikkakunnat tulivat  lähemmäksi toisiaan ja törmäsivät toisiinsa. Ne menettivät aikaisemman ajallisen ja paikallisen identiteettinsä, joka oli määräytynyt välissä olleen tilan perusteella”, kirjoittaa kulttuurihistorioitsija Wolfgang Schivelbusch teoksessa Junamatkan historia.

Rautatie muutti ihmisen suhteen matkustamiseen. Se hävitti välimatkan ja ajan ja toi kaupungit lähemmäksi toisiaan. Maaseutu ja erityisesti paikat paikkojen välissä unohtuivat.

Pitkän taipaleen käveleminen muutti minun käsitykseni matkustamisesta. En olisi koskaan voinut uskoa, kuinka onnelliseksi minut tekee tuntea jokainen kilometri nahoissani ja kaikilla aisteillani.

Myös Aurajoki näytti kätketyt puolensa. Emme enää ole  vain pinnallisia kaupunkituttuja. Yhteinen matkanteko lähensi.

Ensimmäinen päivä
Liedon kirkonkylä – Auran Lahto

Hyvä on, vedämme tässä kohtaa vähän mutkia suoriksi. Aloitamme kuvaajan kanssa Liedosta, noin kymmenen kilometrin päästä Turun keskustasta. Se tuntuu hyvältä alkupisteeltä Turuntielle suuntautuvalle vaellukselle. Aurajoen alkupää on useimmille tuttu satamasta Metsämäkeen saakka. Sen voi kaupunkilainen helposti taittaa vaikkapa sunnuntaikävelyllä.

Paikallistamme joen kirkon viereltä ja lähdemme seuraamaan sitä. Edessäpäin ovat kylät, joiden läpi Aurajoki matelee, sekä ne levottomat kaudet, kosket, joista olen kuullut puhuttavan.

Liedon keskustan jälkeen pääsemme Vanhalle Tampereentielle, joka kulkee Aurajoen viertä koko matkan ja muuttuu Aurassa Turuntieksi. Keskiajalla rakentunut tie kulkee Varsinais-Suomen vanhimpien kylien ja asutusten halki. Se on tunnettu myös nimellä Varkaantie, jonka historiallisuudesta keskustellaan.

Liedon Mäkkylä tutustuttaa vanhaan aurajokilaaksolaiseen ryhmäkyläasutukseen, joka on Suomessa käymässä harvinaiseksi. Vanhan aitan kivilaiturille kelpaa pysähtyä juomaan ja venyttelemään.

Liedon seudun ehdoton kohokohta on Nautelankoski, joka saa veden putoamaan 17 metriä 600 metrin matkalla. Se on Aurajoen suurin koski, lähes kolminkertainen muihin verrattuna. Koskea ympäröi historiallinen mylly-ympäristö, luontoalue ja museokokonaisuus.

Alueella on merkkejä myös esihistoriallisesta asutuksesta, ensimmäisistä suomalaisista, jotka leiriytyivät joen tuntumaan ja jäivät taloksi. Veden saanti on aina ollut ihmisen elinkeinoelämän keskeinen määrittäjä. Merenranta on tuolloin ylettynyt tänne saakka.

Aurinko näyttää koko loistonsa, kun oikaisen itseni rantakalliolle. Torkahdan hetkeksi kosken pauhuun.

Aurajoki on myllyjen joki. Kymmenet myllyt sen varrella ovat jauhaneet viljaa ihmisten tarpeisiin. Hyvälle myllylle ollaan tultu kauempaakin jauhattamaan. Myllyt ovat olleet merkittäviä myös seudun sosiaaliselle elämälle. Mylly-ympäristöissä ihmiset ovat kohdanneet, vaihtaneet ajatuksia ja virkistäytyneet. Nautelankosken kyläkeinulla nuoret ovat ottaneet huimia vauhteja ja tavanneet toisiaan.

Matka jatkuu hitaasti kohti Auran kirkonkylää. Joki katoaa välillä istutusmetsän muurin taakse. Mutta on se koko ajan läsnä. Tie kulkee sen verran lähettyvillä, että peltomaiseman muotoja muokkaava uoma pysyy jatkuvasti havaittavissa. Kartan mukaan tie ylittää joen vasta aivan sen loppumetreillä Oripään keskustassa. Tämä tuskin on sattumaa.

Kävellessä on pidettävä taukoja, muistettava juoda ja syödä energiapitoisia eväitä. Pysähdymme ladon seinustalle tankkaamaan ja veistelemään varpaankynsiä lyhyemmiksi. Mainittavia rakkoja ei vielä ole uusista vaelluskengistä huolimatta.

Auran kirkonkylä on lähes viiden kilometrin päässä nykyaikaisesta asemanseudusta. Tämä erillisyys toistuu varsinais-suomalaisissa pitäjissä. Latomainen kirkko hallitsee peltonäkymää yli kilometrin. Kirkkomaalla on pakko laskea rinkka jälleen maahan. Montaa kilometriä ei enää pysty.

Seinä tulee äkkiä vastaan. Jalat käyvät raskaiksi ja selkää pakottaa. Pari kilometriä kirkon jälkeen hakeudumme joen tuntumaan ja etsimme pellonreunasta teltalle suojaisan paikan. Valmistamme kuninkaalliset pussiateriat kaasukeittimellä ja jäämme tuijottamaan alkuillan kultaamaa jokea, joka virtaa tyynenä kuin itse toivoisimme olevamme.

Ennen unta pitää muistaa harras venyttely, muuten huomisesta tulee jäykkä päivä.

Kävelyä noin 20 kilometriä.

Toinen päivä
Auran Lahto – Pöytyän Reppuniemi

Hyinen ja levoton yö ei paljoa paina, kun nousee kirpeässä ilmanalassa ja näkee ensi töikseen aamuun aukeavat uneliaat rantatörmät.

Aurajoen vaiheet ovat alkaneet koskettaa uudella tavalla. Kaupungissa siitä – kuten ihmisistäkin – näkee usein vain pinnan, jolloin oma suhtautuminenkin muuttuu pinnalliseksi. Täällä joki elää, sinnikkäänä ja sinfonisena kuin ihminen.
Toisinaan käy sääliksi, kun se kärvistelee kapeana ja käppyräisenä laakean peltomaiseman läpi. Välillä se joutuu taistelemaan elintilastaan esihistorian muovaamassa laaksossa. Vain harvoin se yltyy laulamaan levottomana koskena. Kosket ovatkin tähänastisen matkan kauneimpia taidonnäytteitä, kuin Aurajoen sielun liikahduksia.

Aamupalan voimin kävelemme Auran keskustaan. Vanhat teollisuusrakennukset ympäröivät pääkatua. Haravoiva eläkeläisjoukko kääntyy tuijottamaan meitä täysin estotta astellessamme taajamaan. Keskustassa saamme Ferrari-lippispäiseltä äijältä pitkän katseen, jossa ei ole hyväksynnän häivääkään – pelkkää jäätä.

Varsinais-suomalainen takakireys näyttää täällä kasvonsa. Pakollisten vesihankintojen jälkeen suuntaamme pois ihmisten ilmoilta.

Pian keskustan jälkeen saavumme Kuuskoskelle, joka on toinen merkittävä myllyhistorian muistuttaja. Paikalla on ollut myllytoimintaa jo 1500-luvulla. Vanha ratas ja myllynkivi kertovat tarinaa vesivoiman historiasta. Kosken yli vievältä kivisillalta aukeaa hieno näkymä jokilaaksoon.

Kyläkeskittymien punamullatut talot patinoituvat ajan mittaan kauniisti. Tulee olo, että ne kuuluvat tänne, kuin osana luontoa. Kivijaloista pitäisi pystyä päättelemään rakennuksen ikä sen perusteella, ovatko ne luonnonkiveä vai leikattuja. Osa tienvarren maatalorakennuksista ajoittuu aina 1700-luvulle asti.

Rinkan hihnat ovat hanganneet ihon verille lonkka- ja solisluiden kohdalta. Kävely alkaa poltella myös jaloissa, vaikka pidämme taukoja entistä enemmän. Iltapäivällä saavutamme Pöytyän Riihikosken keskustan. Syömme retkiateriat syrjäisellä padolla, minkä jälkeen kuvaajan on lähdettävä bussilla takaisin Turkuun.

Tästä eteenpäin olen omillani. Joki, tie, Viri ja minä. Saan ajatuksesta outoa voimaa ja jatkan eteenpäin kuin uutena miehenä. Keskustan jälkeen vanha herra tulee tiellä vastaan ja yllättäen alkaa jutella.

”Onko pitkä matka?”

”Oripäähän olen matkalla, joen alkuun”, vastaan.

”No ei ole pitkä matka enää.”

Minusta on. Olen totta puhuen aivan poikki. Tuntuu, että jalat sanovat itsensä irti hyvin pian.

”Äkkiä sinä sinne kävelet!” mies tokaisee.

Onko tämä huumoria vai keljuilua, vai olenko vain näyttöpäätteen kangistaman sukupolven kelvoton vesa? Mies vaikuttaa olevan tosissaan. Ehkä hän kävelisi sinne vielä tänään.

Raahustan eteenpäin ja etsin sopivaa telttapaikkaa. Sen löytäminen on osoittautunut haasteeksi yksityistonttien ja muhkuraisen pellon miehittämässä Aurajokiympäristössä. Päätän kokeilla Reppuniemeen vievää tienhaaraa ja löydän kuvankauniin kotiseutumuseon. Joenmutkassa on 1700-luvun lankkusaha, riihi, tuulimylly ja aittoja sekä vanha suojeluskuntatalo Kyntäjäntupa. Löydän museoympäristöstä paikan kodilleni täksi yöksi.

Joki on jo reilusti pienempi kuin viime yönä Aurassa. Kuulas vesi on mielentila, joka siirtyy katsojaan. Silloin tällöin auto kohisee maantiellä. Kukaan ei tiedä missä minä olen.

Kävelyä noin 17 kilometriä.

Kolmas päivä

Pöytyän Reppuniemi – Oripää

Teltta kestää koko yön jatkuvan vesisateen. Aamiainen kannon nokassa keitetyllä vedellä. Aamu on tihkusateen tuhertama ja sumuinen. Linnut vertailevat melodioitaan Reppuniemen risukossa ja Aurajoki avaa hitaasti luomensa.
Pakkaan teltan ja kävelen Reppuniemestä Pöytyän kirkolle. Täälläkin, kuten Aurassa, kirkonkylä ja uusi keskusta ovat erillään. Taas joku museo, vanha kirkkomaa on jylhänpunaisen hirsimuurin ympäröimä.

Ostan vettä ja eukalyptuspastilleja. Imeskely edistää syljeneritystä ja lisää nesteiden liikkuvuutta. Teippaan ruvelle hankautuneet lonkat laastarilla, nostan rinkan selkään ja jatkan matkaa.

Sataa, muttei liikaa. Ilma on tiivistä ja hengitettävää. Välillä pellolla kaikuu fasaanin riekaisu.

Minä elän, sanan kaikissa merkityksissä. Myös siinä, että kroppani toimii kohta todennäköisesti kasvualustana uusille eliöille. Olen paskainen ja alan uupua matkantekoon, mutta olo on rauhallinen.

Löydän tienvarresta oudon pirtin, johon pääsee sisään. Se on täynnä ajan kerrostumia ja sekalaista tavaraa: ikivanhoja lääkepulloja, haalarit ja jopa vanha puinen sänky. Avoimesta ikkuna-aukosta näkee joelle. Välikatto on osaksi romahtanut. Poistun kunnioituksella.

Oikealle jää myös vanha meijeri. Välillä näkyy minulle tutumman näköisiä latoja, niitä harmaita ja vinossa tönöttäviä. Yhteen niistä on pakko kavuta sisään pitämään sadetta ja hyppimään heinissä. Korkeimman heinäkasan päälle käpertynyt tumma lato-olento tarkkailee puuhiani korvat pystyssä. Kissa.

Matkalla on vielä yksi historiallinen mylly, sekä tienviiitta, joka osoittaa vanhalle sudenkuopalle. Tahtoisin mennä katsomaan sitä, mutta se tietäisi 1,5 kilometriä lisää jaloilleni. En pysty kävelemään edes sen vertaa ylimääräistä.

Joki laihtuu. Oripään kunnan tienoilla se on enää vaatimaton puro, joka pääsee vain vaivoin tunkeutumaan asutusten ja peltojen läpi. Nyt sen yli voisi jo terve mies hypätä. Vaan en minä.

Muutama kilometri keskustaan. Seinä alkaa tulla vastaan. Puren huulta ja laulan. Laulaminen on vähentänyt kipua ja jouduttanut matkaa huomattavasti. Tämän täytyy olla yksi laulun varhaisimpia funktioita.

Jatkan sitkeästi, vaikka kaikkialle sattuu. Iho on hiertynyt auki uusista kohtaa. Jalkapöydät säteilevät terävää, sietämätöntä kipua. Kun taajama vihdoin alkaa itken ja nauran vuorotellen. Olen Oripäässä, todellakin.

Pysähdyn kaivonkannelle riisumaan kengät. Oikea pikkuvarpaani muistuttaa mätää vadelmaa. Reidet tärisevät holtittomasti. Aura on nääntynyt olemattomaksi noroksi, kuten minäkin.

Pääsen jotenkin Oripään huoltoasemalle, jossa mekaanikot turisevat kahvikupin ääressä ja seuraavat eduskunnan kyselytuntia. Syön talon rasvaisimman annoksen. Mieleni tekisi vielä jatkaa Virttaan kankaille toteamaan, mistä Aurajoki sanan mukaan saa alkunsa, mutta jalkani eivät enää kanna. Olen varmasti surkea näky. Vaikka lepäisin päivän, en pystyisi niihin 6–12 kilometriin, jonka matka vähintään vaatisi. Tunnen itseni häviäjäksi.

Noin 60 kilometriä. Enempään en pystynyt rinkan kanssa, jonka punnitsin myöhemmin 21 kilon painoiseksi. Siinä on kuusi kiloa liikaa kokoiselleni miehelle. En ole koskaan ollut näin poikki, edes liftattuani Norjan läpi tai viikon kestäneen reiviputken jälkeen.

Otan bussin Tampereelle. Moottoriajoneuvossa istuminen tuntuu käsittämättömältä. Etäisyys katoaa, enkä enää tiedä missä olen.

Käveleminen on muuttanut käsitykseni matkalla olemisesta, etäisyydestä ja ajasta. Yhtäkkiä kiidän kitkatta eteenpäin 20-kertaisella nopeudella, enkä näe mitään.

Istuin Aurajoen kanssa aamupuurolla ja iltateellä, kuvasin sen ja kävelin sen rinnalla. Näin sen kapenevan kilometri kilometriltä ja lopulta kuihtuvan pieneksi luruksi. Ennen kaikkea annoimme toisillemme aikaa. Se on pitkän ystävyyden tae.

Matkan saldo Liedosta Oripäähän: Noin 60 kilometriä, 18 jättitrampoliinia, 3 rakkoa ja yksi irronnut varpaankynsi.

Teksti: Jantso Jokelin

Kuvat: Lauri Hannus

Näkemystä matkaan toi Viri Teppo-Pärnän teos Tien lumo (Aurajokisäätiö 2010). Kiitos Aurajokisäätiölle avusta ja kannustuksesta.

Perinteikäs publiikki onkin nuori traditio

Kesäkuu on tunnetusti lakkiaisten ja koulujen kevätjuhlien aikaa, mutta kesän korvalla myös yliopisto juhlii valmistuneitaan.

TIEDEKUNTIEN PUBLIIKKIEN arvokkaat menot tuntuvat tuulahduksilta aikojen takaa, mutta ne eivät ole kantautuneet meidän päiviimme katkeamattomana perinteenä. Vuosikymmenten ajan yliopistokulttuuria leimasi koruttomuus ja akateemiset juhlaperinteet pysyttelivät taka-alalla.

Sosiologi Ismo Kantola pitää akateemisten juhlamenojen ja rituaalien katoamisen yhtenä syynä 60-luvulla tapahtunutta siirtymää eliittiyliopistosta massayliopistoon. Opiskelijamäärien kasvu teki perinteiden noudattamisesta aiempaa hankalampaa.

Toisaalta juhlaperinteiden ajautuminen marginaaliin heijasteli aikakauden henkeä. Elitistiset traditiot eivät sopineet yhteen tasa-arvoistumisen korostamisen kanssa.

Ennen publiikkien yleistymistä maisteriksi valmistuvat vain hakivat todistuksensa tiedekunnan kansliasta. Toisaalta lähes kaikista tiedekunnista kerrotaan, että publiikkeja on edeltänyt pienimuotoisempia tapoja juhlistaa valmistuneita esimerkiksi kakkukahveilla tai yhteisellä todistustenjakotilaisuudella.

JUHLAPERINTEET ALKOIVAT palata arvoonsa vasta 1990-luvulle tultaessa, jolloin publiikkeja ryhtyivät ensimmäisten joukossa järjestämään kasvatustieteilijät.

Lääketieteellisessä tiedekunnassa tehtiin 90-luvun lopulla aloite lääkärivalaperinteen elvyttämiseksi ja samaan yhteyteen alettiin suunnitella juhlallisia publiikkeja. Muissa tiedekunnissa publiikit tulivat tavaksi vasta vuosituhanteen vaihteessa tai sen jälkeen.

Kantolan mukaan akateemisten juhlaperinteiden katkos on helpompi selittää kuin niiden arvostuksen uudelleennousu. Yhdeksi selittäjäksi Kantola ehdottaa yhteiskunnallista muutosta, jonka myötä maailma alkoi kollektiivisessa kokemuksessa näyttää aikaisempaa epävarmemmalta.

”Lisääntynyt vapaus koetaan nykyoloissa kasvavana epävarmuutena tulevaisuudesta. Kun yhteisön käsitys itsestään hämärtyy, tulee yhteisön simulointi juhlallisin menoin uudestaan mielekkääksi. Tästä katsannosta nykyisten publiikkimenojen funktio olisi siis varsin toisenlainen kuin ennen 1960-luvun murrosta.”

Samaan aikakauteen liittyy yleisempikin juhlakulttuurin vakavoituminen. Kantolan mukaan esimerkiksi lukiolaisten vanhojen tanssit saivat 90-luvulla aiempaa vakavamman muodon.

”Kun vielä 80-luvun alkupuolella asut etsittiin vanhempien vaatevarastoista ullakolta, alkoi 90-luvulle tultaessa olla yleistä, että asut vanhojen tansseihin hankittiin pukuvuokraamoista ja liikkeistä, joita tähän tarkoitukseen ilmestyi”, muistuttaa Kantola, jonka oman väitöstilaisuuden aikoihin helmikuussa 2007 kävi ilmi, että lukiolaisten juhlat olivat tyhjentäneet vuokraamot frakeista.

PUBLIIKIT ON suunniteltu joka tiedekunnassa oman näköisiksi, mutta vaikutteita niihin on omaksuttu perinteisistä akateemisista tilaisuuksista, kuten promootiojuhlista. Publiikkiperinteen voikin nähdä juontuvan maisteripromootioista, joita Turun yliopistossakin vietettiin vielä 1950-luvun puolivälissä. Tietty muodollisuus, arvokkuus ja rituaalit ovat leimallisia publiikkien ohjelmalle.

Kantola epäilee, että se yhteisöllisyys, jota juhlamenoissa rituaalein vahvistetaan, on kuitenkin enää hetkellistä. Näin voi ajatella olevan jo siitäkin syystä, että koko vuosikurssin yhteisenä juhlana publiikki toimii oikeastaan vain lääketieteilijöillä. Muissa tiedekunnissa osallistujia on keskimäärin puolet valmistuneista.

Valmistuvalle opiskelijalle publiikki merkitsee arvoistansa päätöstä vuosia kestäneelle puurtamiselle. Halua osallistua juhliin heikentää kuitenkin monella se, että kaverit valmistuvat eri aikaan. Valtiotieteiden maisteriksi valmistuvaa Sanna Kollasta publiikkiin osallistuminen kiinnostaa.

”Olisi mukava päästä juhlimaan publiikkiin, kun valmistumisen eteen on niin paljon pakertanut. Kivointa olisi, jos joku opiskelukavereista osallistuisi publiikkiin samaan aikaan. Mutta ei se surun asia ole, jos osallistuminen jostain syystä jää. Perheen kesken pidetään joka tapauksessa jonkinlaiset valmistujaiset ja ne ovat publiikkia tärkeämmät.”

Teksti: Liisa Reunanen

Kuvitus: Elli Vuorinen

Valokuva: Turun yliopiston arkisto

Raha vai vauraus?

Mitä raha on? Voiko maailmantaloutta ja prosentteja ymmärtää? Kaksi Zeitgeist-liikkeen edustajaa ja taloustieteilijä keskustelivat taloudesta, hajoavista puhelimista, sekä siitä, mikä on rahan ja varallisuuden ero.

INTERNETISSÄ LEVIÄVÄN dokumentin synnyttämä maailmanlaajuinen liike hylkää rahatalouden kestämättömänä, kritisoi kaikkia järjestäytyneitä uskontoja ja poliittisia järjestelmiä ja suhtautuu päivätyöhön orjuutena.

Yhdysvaltalaisen Peter Josephin luomat Zeitgeist-dokumentit ovat keränneet miljoonia katsojia ja synnyttänyt jopa maailmanlaajuisen Z-liikkeen, jolla on jo satoja tuhansia kannattajia. Keskeinen tehtävä on herättää ihmiset pohtimaan rahatalouden heikkouksia ja vaihtoehtoa nykyiselle järjestelmälle, joka Josephin mukaan perustuu epätasa-arvoon, niukkuuteen ja rikkaimman oikeuteen.

Rahan kannalta tärkeä dokumenttielokuva on Zeitgeist: Addendum, jossa Peter Joseph tarjoaa näkemyksiään monia askarruttaviin talouden mysteereihin, kuten siihen mitä raha on ja mikä määrää sen arvon. Tylkkäri kutsui kaksi Z-liikkeen edustajaa ja taloustieteilijän keskustelemaan markkinataloudesta ja rahan vallasta.

”HETI DOKUMENTIN alussa sekoitetaan kaksi eri asiaa, raha ja varallisuus keskenään. Raha ei ole periaatteessa mitään, sehän on paperia”, pohtii Tomi Kortela, Turun yliopiston taloustieteen laitoksen assistentti. Hän ottaa kantaa dokumentin alkuun, joka pyrkii selittämään rahan olemuksen.

”Raha on ennen ollut erilaisia hyödykkeitä. Sen jälkeen se sidottiin kultaan. Lopulta on tullut nykyinen paperirahajärjestelmä, jossa rahaa ei ole sidottu mihinkään. Raha on velkakirja, joka toimii ainoastaan vaihdon välineenä. Raha ainoastaan helpottaa sitä, että voimme erikoistua tuottamaan mitä haluamme”, Kortela jatkaa.
Zeitgeist-liikkeen Jussi Valonen muistuttaa rahan takana piilevästä ongelmasta.

”Epätasa-arvo on luonteeltaan taloudellista. Maapallolla on paljon luonnonvaroja, mutta niiden käyttö jakaantuu hyvin epätasaisesti juuri sen takia, että omaisuus on kasautunut tietyille ihmisille”, Valonen toteaa.
”Yleensä, kun jokin hanke pitäisi tehdä, ongelma on se, että ei ole rahaa. Vaikka resursseja olisi, rahaa ei ole”, toinen zeitgeistilainen Ilkka Suominen jatkaa.

Raha saattaa olla siis vain paperia, mutta vauraus ja hyödykkeet ovat usein sen takana. Tämä on kiistatta eräs aikamme ongelma.

POLIITTISEN, TALOUDELLISET ja uskonnolliset instituutiot ohjaavat ihmisen ajattelua ja elämää. Näistä instituutioista erityisesti rahataloutta ei kyseenalaista juuri kukaan, ja se onkin nykymaailmassa lähes uskonnollisessa asemassa, esitetään Addendum-dokumentissa.

Dokumentti väittää myös, että vauraaksi mielletty länsimainen maailma elää todellisuudessa niukkuudessa. Resurssit pidetään yksityisten yritysten takana ja kulutustuotteista tehdään helposti hajoavia myynnin edistämiseksi.

”Yhtiöt haluavat myydä mahdollisimman paljon tuotteita, ja he kehittävät tietoisesti tuotteen, jonka käyttöikä on lyhyt. Tämä johtaa niukkuuden sykliin ja syntyy enemmän jätettä kuin silloin jos tehtäisiin pitkäikäisiä ja kestäviä tuotteita”, Valonen selventää.

”Meitä ohjaa taloudessa ainoastaan kyvyt ja tarpeet. Sen verran pitää tehdä, että tyydytetään maksimaalinen määrä tarpeita resurssien puitteissa. Tahdomme resursseistamme mahdollisimman paljon irti siten, että se hyödyttäisi mahdollisimman monia”, taloustieteilijä vastaa.

Mysteeriksi jää, hyödyttävätkö yhtiöt kuten General Motors ja Coca-Cola todella mahdollisimman monia.

PROSENTTI MAAILMAN VÄESTÖSTÄ omistaa neljäkymmentä prosenttia planeettamme resursseista. Puolet maapallon asukkaista elää alle kahdella dollarilla päivässä. Lama toisensa jälkeen runtelee maailmantaloutta ja koettelee aina erityisesti sen köyhimpiä. Ilmastonmuutos tulee muuttamaan yhteiskunnan taloudellisen ja geopoliittisen rakenteen globaalilla tasolla. Nämä ovat Zeitgeistin teesejä maailman tilasta.

Vaikea väittää vastaan. Vahvalla omatunnon äänellä varustetut pohtivatkin tuskastuneina yhtä ja samaa asiaa. Mitä minä voin tehdä?

Jos vastaus on kerta toisensa jälkeen ”en yhtään mitään”, ihmisen sisään jää pysyvä ristiriita. Mielenterveyden säilyttämiseksi syömme reilun kaupan luomua, kierrätämme lasipurkit ja ostamme kilin Afrikasta. Globaalin rahatalouden ymmärtäminen on yhdelle maailmankansalaiselle vaikeaa. Tämän myöntää myös taloustieteilijä.

”Kahdesta asiasta olen liikkeen kanssa samaa mieltä. Ensimmäinen on se, että valtio tuskin tulee ratkaisemaan mitään ongelmia, se itse asiassa melko varmasti vain lisää niitä. Luottamus, jota osoitamme poliitikkoja kohtaan, on aika varmasti väärin. Toinen asia on se, että teknologia tulee ratkaisemaan meidän ongelmamme”, Kortela summaa.

Zeitgeist on siitä harvinainen vastaliike, että se tarjoaa kokonaisen vision paremmasta maailmasta. Uusiutuviin energiamuotoihin ja vapaisiin resursseihin perustuva maailma on kaunis ajatus, mutta kuinka paljon sen rakentaminen nykyisillä resursseilla vaatisi, on kinkkinen kysymys.

Onko zeitgeist anarkismia, poliittis-ekologinen ääriliike vai jotain aivan muuta? Ainakin se on nostanut esiin valtavia kysymyksiä, joihin maailma tarvitsee vastauksia hyvin pian. Olethan sinä varmasti miettinyt asioita?

Teksti: Jantso Jokelin

Kuva: Lauri Hannus

Yliopistojen laadun takeet

Korkeakoulujen tason mittaaminen on yksi keskustelluimpia aiheita akateemisessa maailmassa. Kovenevassa kilpailussa yliopistoilta vaaditaan laatua ja vastinetta rahalle, mutta vääristääkö mittausjärjestelmä tieteen edistystä ja monipuolisuutta?

Suomen profiilejaan etsivissä yliopistoissa on painetta tutkimuksen huipulle. Sijoittuminen korkealle kansainvälisissä vertailuissa antaa etulyöntiaseman kilpailtaessa huippututkijoista ja rahoituksesta.

Mutta miten tieteellistä laatua voidaan mitata? Ja johtaako resurssit huippuihin satsaava tiedepolitiikka perustan murentumiseen?

Oulun yliopiston Sinikka Eskelinen on toiminut pitkään tieteentekijöiden yhdistyksissä ja nähnyt eri maiden rahoitusmalleja. Vuoden tieteentekijäksi vuonna 2005 valittu tohtori suhtautuu kriittisesti tiedekulttuurin trendeihin. Hänen mukaansa ulkomailla on todettu, että sekä vertaisarviointiin että numeerisiin kriteereihin perustuvat rahoitusmallit tukevat riskitöntä selvitystutkimusta, pakottavat julkaisemaan merkityksettömiä tuloksia ja pahimmillaan estävät todelliset tieteen läpimurrot.

”Toistaiseksi ei ole näkyvissä mitään merkkejä siitä, että yliopistojen perusrakenteiden ja toimintojen rapautuminen estettäisiin ja laadukkaan opetuksen antamista arvostettaisiin”, Eskelinen toteaa Suomen tilanteesta.

Eskelinen kertoo, että yliopistojen perusrahoitus on viime laman jälkeen reaalisesti alentunut, opettajien määrä suhteessa opiskelijoiden määrään on laskenut ja opettaja-tutkijoiden työajasta entistä suurempi osa kuluu varainhankintaan. Eskelinen muistuttaa, että näiden kehityskulkujen seurauksena pitkään kasvanut Suomen kansainvälisten julkaisujen määrä kääntyi laskuun 2000-luvun puolivälissä.

Eskelinen toivoisi kurssin kääntyvän vain huippujen tukemisesta ja nopean taloudellisen hyödyn tavoittelusta. Muun muassa Isossa-Britanniassa niistä on jo luovuttu.

”Tieteessä on käynnissä valtava murros, kun Kiina ja Intia ovat kasvamassa tieteen suurvalloiksi.  Jos Suomessa unohdetaan, että lahjakkuutta esiintyy kaikissa yhteiskuntaluokissa ja kaikkien tulisi saada opiskella niin pitkälle kuin heidän lahjakkuutensa ja innostuksensa riittävät, Suomi vajoaa niin henkisesti kuin taloudellisesti.  Suomi muuttuu aivovientimaaksi ja täällä sinnittelevät tutkimusryhmät muuttuvat kansainvälisten tutkimuskonsortioiden apulaisiksi.”

Korkeakoulujen laatua mitataan paitsi viittausten ja suoritettujen tutkintojen määrällä, myös käytänteiden laadulla.

Korkeakoulujen arviointineuvosto (KKA) on avustanut korkeakouluja ja opetusministeriöitä yliopistojen arvioinneissa vuodesta 1996. Sen auditoinneissa ei keskitytä tuloksiin sinänsä, vaan pyritään kohentamaan kansainvälisesti vertaillen menettelytapoja joilla niihin päästään.

”Voiko olla korkeaa laatua ilman laadunvarmistusjärjestelmää? Sitä me pyrimme selvittämään auditointiprosessin edetessä erilaisin analyysein”, Korkeakoulujen arviointineuvoston puheenjohtaja Riitta Pyykkö sanoo.

”Toimintamme lähtökohta on, että hyvin toimiva laadunvarmistus myös edistää laadukkaiden tulosten syntyä.”
Korkeakoulujen arviointineuvoston rahoitus tulee opetusministeriöltä, jonka yliopistopolitiikkaa on kritisoitu varsin paljon. Uuden yliopistolain hengessä ”laadun” pelätään vastaavan elinkeinoelämän tarpeisiin monipuolisen tieteen kustannuksella.

”Opetusministeriön rahoitus on seikka, jota kansainvälisissä yhteyksissä joutuu aina selittämään”, Pyykkö myöntää.
”Näissä yhteyksissä korostan aina KKA:n täyttä toiminnallista riippumattomuutta. Me teemme itse toimintasuunnitelmamme, eikä opetusministeriö tai kukaan muukaan voi vaikuttaa päätöksentekoomme. Toisaalta arviointielimien rahoitus tulee kaikissa maissa joltakin sidosryhmältä, ja pohjoismaisittain tuntuu, että veronmaksajien raha antaa suuremman riippumattomuuden.”

Teksti: Petri Rautiainen

Kuvitus: Milla Nybondas

Tanssilavojen taikaa

Järven ranta, koivikko, yötön yö, kukkamekkoiset lettipäiset tytöt ja haikeasti kaikuva tango liittyvät lavatansseihin mielikuvissa ja vanhoissa Suomi-Filmeissä. Millainen on lavatanssien nykypäivä ja todellisuus? Keitä tanssimassa oikeasti käy?

Turun Yliopistossa opiskelevat Ella Peltomäki, 20, Kaisu Mäki, 26, ja Jasmin Moussa, 21, ovat lavatansseja harrastavia nuoria.

”Mitään tyypillistä lavatanssijaa ei olekaan. Lavoilla käy niin värikästä väkeä. Osa tietysti käy tansseissa seuran etsiminen mielessä, mutta enemmän on sellaisia tanssiharrastajia”, tytöt pohtivat.

Talvikaudella Turun lähin nuorison suosiossa oleva tanssipaikka on Auran nuortentalo. Turusta sinne ajaa noin 30 minuuttia. Ihmiset saapuvat parkkipaikalle heti kahdeksan jälkeen tanssien alkaessa. Monet tanssiharrastajat käyvät tansseissa pitkänkin matkan päässä paikoissa, joissa käy hyviä tanssijoita tai vanhoja tuttuja.

”En valitse tanssipaikkaa vain esiintyjän mukaan, mutta monet seuraavat tiettyä artistia, joten täytyy vähän katsoa, kuka on esiintymässä, jotta paikalla olisi muitakin tanssijoita”, Mäki kertoo.

”Tällä hetkellä suosituimpia esiintyjiä ovat Finlanders, Sinitaivas, Varjokuva ja Johanna Pakonen”, Peltomäki kertoo.
”Olen kyllä musiikin suhteen kaikkiruokainen, en kuuntele pelkästään iskelmää.”

Lauantaina 10. huhtikuuta Aurassa pääesiintyjänä on takavuosien tangokuningatar Johanna Pakonen ja lämmittelijänä In The Mood. Pakonen laulaa tuttuja iskelmiä ja In The Mood myös rautalankaa sekä vauhdikkaampia kappaleita kuten jiveä ja boogie woogieta.

Naiset asettuvat kiltisti hakuriviin lattian seinustalle. ”Rivi” ei ole suoraviivainen muodostelma vaan rönsyilevä muuri. Innokkaimmin tanssimaan pyrkivät hakeutuvat rivin etuosaan ja asettuvat niin sanotusti tyrkylle. Miehet seisovat lattian keskellä naisten riviä vastapäätä. Jotkut tekevät hakuja jo ennen kuin musiikki alkaa soida. Tanssiin kutsuksi käy joko pyyntö ”Saanko luvan?”, ”Tuletko tanssimaan?” tai pieni pään nyökkäys tai käden ojennuskin, jos hakija on ennestään tuttu. Hausta ei sovi kieltäytyä ellei hakija ole liian juovuksissa tai käyttäydy muuten sopimattomasti.

Sosiologian jatko-opiskelija Johanna Nurmi on tutkinut pro gradussaan tanssiravintolan sukupuolittuneita käytäntöjä. Nurmi ei itse harrastanut lavatansseja, joten tanssiravintolakulttuuri ja sen käyttäytymiskoodit näyttäytyivät aluksi vieraana. Jo ensimmäisellä tutkimuskäynnillään hän huomasi rikkovansa tanssipaikan konventioita.

”Meidän ei ollut tarkoitus tanssia, vaan pelkästään havainnoida. Seisoimme kuitenkin hakualueella ja kieltäydyimme tanssista. Se herätti närkästystä.”

Nurmi kertoo myös välttämiskäytännöiksi kutsumistaan eleistä, joilla naiset voivat hienovaraisesti torjua hakijan jo ennen kuin tulevat haetuksi.

”Tanssista kieltäytyminen on epäkohteliasta, joten naiset välttelevät tilanteita, joissa heidän pitäisi kieltäytyä. Joidenkin eleiden ja liikkeiden tarkoitus oli hienovaraisesti torjua hakija. Nainen välttelee katsekontaktia tai kääntyy muualle. Jos mies huomaa tämän ajoissa, hän välttyy epämiellyttävältä julkiselta torjunnalta.”

Orkesteri kuuluttaa seuraavan tahtilajin ja loputkin miehet rohkaistuvat hakemaan daamia. Orkesteri soittaa aina peräkkäin kaksi samaa tahtilajia olevaa kappaletta kuten valssia tai tangoa. Naisia on enemmän ja kaikki eivät pääse tanssimaan, joten jotkut ystävykset tanssivat myös keskenään. Varmimmin lattian vetävät täyteen tutut foksi ja valssi, mutta suosittuja ovat myös fusku ja bugg, näyttävät ja vauhdikkaat kädenalitanssit. Perinteiset tangot ja humpat ovat harvinaisempaa herkkua. Jenkan tai polkan alkaessa lattia tyhjenee kuin taikaiskusta. Niitä kaikki eivät osaa tai jättävät ne tanssimatta, koska kyseessä ovat raskaat ja hikiset tanssit.

”Suosikkitanssejani ovat hidas valssi ja bugg. Jos kumpaakaan niistä ei pääse tanssimaan, ilta on kyllä piloilla”, Mäki toteaa.

”Minulla ei ole yhtä suosikkia, kaikki tanssit ovat hyviä, jos viejä on hyvä”, Peltomäki kertoo.

”Paritanssien viehätys perustuu juuri liikkeiden yhteen sulautumiseen ja toisen liikkeisiin reagoimiseen”, Mäki pohtii.

”Joskus tanssi on niin hienoa, ettei sitä pysty selittämään. Sellaisten kokemusten takia käyn tanssimassa”, Peltomäki kertoo.

Baarin puolella suosituin juoma on vesi. Osa kilauttaa kiltisti 20 sentin vesimaksun kolehtiin. Tanssijat eivät juuri käytä alkoholia, mutta ravintolassa on myös niitä, jotka ovat tulleet pikemminkin iltaa viettämään kuin tanssimaan ja rohkaistuvat lattialle vasta useamman tuopillisen jälkeen.

”Vakavasti tanssia harrastavat välttävät runsasta alkoholin käyttöä. He eivät tarvitse rohkaisuryyppyä ja ovat tarkkoja maineestaan, koska alkoholi vaikuttaa myös tanssitaitoihin. Tanssipiireissä ollaan hyvin tietoisia siitä, ketä pidetään hyvänä tanssijana”, Johanna Nurmi selvittää.

Auran nuortentalolla tanssijoiden ikähaarukka on laaja. Nuorimmat ovat vasta 15-16-vuotiaita ja suurin osa noin 20-35-vuotiaita. Joukossa on myös vanhempia pariskuntia, jotka tanssivat lähinnä keskenään. Pukeutuminen on enimmäkseen siisti ja rento. Nuoret tytöt pukeutuvat kuten yökerhoon. Illan trendinä näyttävät olevan paljettitopit ja tiukat trikoolegginsit. Miehet puolestaan pukeutuvat raidallisiin tai ruudullisiin kauluspaitoihin sekä rentoihin housuihin. Vain harvoilla on kokopuku tai solmio.

”Ensikertalaisen tunnistaa lavalla liian hienosta tai epäkäytännöllisestä pukeutumisesta ja vääränlaisista kengistä. Lavalle ei kannata tulla piikkikoroissa”, Moussa kertoo.

”Minulle on sanottu, että sovin ihan lavatanssien tyyliin”, Mäki naurahtaa. ”Teen myös itse paljon tanssivaatteita.”
”Minä tiedän, etten sovi. Minulta ei löydy kukkaa eikä mekkoa. Pukeudun ihan fiiliksen mukaan, mutta en halua näyttää siltäkään, että olisin menossa jumpalle”, kertoo Peltomäki.

Illan aikana ei juuri seurustella kavereiden kanssa vaan aika vietetään mahdollisimman tehokkaasti hakurivissä ja tanssiessa. Tanssit päättyvät viimeiseen valssiin jo ennen yhtä ja tanssilava tyhjenee. Kuumimmat tanssijuorut ja illan kohokohdat säästetään kotimatkalle.

Kesälavoja Turussa ja lähiseudulla:
www.valasranta.fi
www.esakallio.net
www.laurilanlava.net
www.sarkanlava.com
www.uittamonlava.net
www.littoistenlava.net

Yleisimmät lavatanssit:

FOKSI
Yleisimmän lavoilla tanssittava nelijakoiseen musiikkiin tanssittu syliotteen tanssi, jota voi tanssia useimpiin iskelmäkappaleisiin. Askeleiden rytmi on hidas-hidas-nopea-nopea.

VALSSI
¾ -rytmiseen musiikkiin tanssittava tanssi, joka on myös yleisin häätanssi.

TANGO
Suomalaiseen luonteeseen sopiva haikea ja dramaattinen musiikkilaji. Tanssi on muunnos kansainvälisistä tangoista. Suomalaisen tangon perusaskeleet ovat kuten foksissa, mutta musiikkiin eläytyminen on erilaista.

HUMPPA
Käytetään myös yhteydessä ”mennä humpalle” eli mennä tanssimaan. Humppa on suomalainen tanssi ja perusaskel on joustava ja sambaan perustuva.

RUMBA, SAMBA CHA CHA
Lavoilla usein tanssittavia latinalaistansseja eli lattareita.

FUSKU
Jivestä muunneltu suomalainen lavoille sopiva kädenalitanssi, jossa tanssitaan erilaisia kuvioita. Fuskua tanssitaan yleensä nopeaan foksimusiikkiin.

BUGG
Ruotsista peräisin oleva kädenalitanssi eli rock-tanssi.

Teksti: Jenni Elo

Kuvat: Jaana Vuorenpää

Elokuvat: Terroristit poikki ja pinoon

From Paris With Love on puuduttava ja asenteiltaan vastenmielinen toimintaelokuva.

Aikaisemmin pieniä klassikoitakin ohjanneen Luc Bessonin (Leon, Suuri sininen) nimi on viime aikoina esiintynyt toinen toistaan onnettomampien rahanlypsyprojektien yhteydessä. Viime vuonna nähty animaatio Arthur ja Maltazard sai kriitikot repimään hiuksia päästään, eikä miehen käsikirjoittama ja tuottama From Paris With Love pane yhtään paremmaksi. Juosten kustu toimintatuuba olisi ilman nimekästä tähtikaartia luultavimmin päätynyt suoraan videolevitykseen.

Elokuvan kehystarina vaikuttaa mielikuvituksettomuudessaan teini-ikäisen kynäilemältä. Jonathan Rhys Meyersin esittämä agenttikokelas saa tehtäväkseen lyöttäytyä yhteen kokeneemman pyssysankarin (John Travolta) kanssa. Pian kaksikon maalitauluiksi kelpaavia huumekauppiaita ja terroristeja hyppii vastaan joka kulman takaa. Silloin tällöin nähdään myös takaa-ajoja ja isoja räjähdyksiä.

Erityisen hämmentävää kokonaisuudessa on sen suorasukaisen rasistinen ja misogynistinen pohjavire. Pahat hahmot ovat poikkeuksetta joko stereotyyppisiä uskonnollisia kiihkoilijoita Lähi-idästä tai kokaiinikauppaa ravintolassaan harjoittavia kiinalaisia, joita elokuvan maailmassa on parempi ampua kysymättä. Julmassa ympäristössä on mahdollista luottaa ainoastaan hikisten machomiesten väliseen toverilliseen ystävyyteen, naiset kun ovat joko huoria tai itsemurhapommittajia. Tämän nolostuttavan näkemyksen ohjaaja Pierre Morel haluaa syöttää katsojalle ilman itseironian häivääkään. Tympeää ja ryppyotsaista kerrontaa on vaikea niellä teoksessa, jossa ylipainoinen, nahkatakkiin sonnustautunut Travolta juoksentelee vapaan maailman vihollisten perässä sinko kainalossaan.

TUOMAS JALAMO

From Paris With Love
Ohjaus: Pierre Morel
Pääosissa: John Travolta, Jonathan Rhys Meyers
Ensi-ilta 30.4.

Seuraava sivu »