5 väitettä työelämästä

NUORIA KOULUTETAAN VÄÄRILLE ALOILLE

Suomen virallinen virallinen tavoite on, että 40 prosenttia ikäluokista suorittaa korkeakoulututkinnon. Riittääkö sellaiselle joukolle millään töitä?

Työministeri Anni Sinnemäen mukaan ongelmana on, että ihmisiä koulutetaan väärille aloille. ”Tällä hetkellä valmistuu liikaa tradenomeja sekä insinöörejä. Työmarkkinat kärsivät myös taide- ja kulttuurialojen ylitarjonnasta. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi medianomien heikossa työllistymisprosentissa”, hän tunnustaa.

”Korkeakoulutus on joillakin aloilla mahdollisesti liiallista”, säestää sosiologian tutkija Liisa Lähteenmäki. ”Kokkeja, sähkömiehiä, bussinkuljettajia ynnä muita tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa, joten kaikkien ei todellakaan tarvitse hankkia korkeakoulututkintoa.”
Miksi vinouma koulutuspaikoissa sitten on niin hankala korjata?

”Suurin kompastuskivi päätöksenteossa on aluepolitiikka – kunnat haluavat pitää kiinni kouluistaan”, Sinnemäki sanoo.

Nuorten valintoja on myös vaikea ohjailla. ”Ihmiset valitsevat aloja, jotka heitä kiinnostavat, eikä kaikista voi tulla sairaanhoitajia vain siksi, että heistä on pulaa”, Lähteenmäki huomauttaa.

On arvoitus, millaisten töiden tekijöistä tulevaisuudessa on pulaa. Väestön korkealla koulutustasolla pyritään valmistautumaan tuntemattomiin haasteisiin.

”Korkea osaaminen sekä kyky erikoistua ja luoda uutta ovat tulevaisuuden kannalta ehdottoman tärkeitä. Ne eivät välttämättä vaadi korkeakouluopintoja, mutta tuskin niistä haittaakaan on”, Lähteenmäki toteaa.

Toisaalta monesti pärjäisi vähemmälläkin. ”Korkeakoulututkinnosta on tullut muodollinen pätevyysvaatimus moneen työhön, vaikka itse työtehtävissä ei niitä tietoja tarvittaisikaan. Se on mielestäni tuhlausta”, hän jatkaa.

Liiallinen kouluttautuminen voikin kääntyä itseään vastaan.

”Akateemisesti kouluttautuneet ovat olleet yhteiskunnassa arvostettuja sen takia, että heitä on ollut vähän. Kun akateemisia alkaa olla paljon ja jopa liikaa, myös koulutuksen arvo laskee”, summaa organisaation ja johtamisen professori Alf Rehn.

TYÖN TÄYTYY TUNTUA TÄRKEÄLTÄ

Suomalaisten suhteen työntekoon sanotaan muuttuneen, ja yleensä muutosta pidetään kielteisenä. Tutkimuksissa on todettu, että vapaa-aika merkitsee nuorille yhä enemmän, eikä esimerkiksi työttömyys ole heille samanlainen mörkö kuin vanhemmilleen.

”Suurille ikäluokille työ on ollut yksi kolmesta identiteetin kivijalasta yhteisön ja tradition rinnalla. Nuoremmat ikäluokat eivät enää määrittele identiteettiään työn kautta”, selittää tulevaisuudentutkija Ilkka Halava.

Muutos on Halavan mukaan nähtävissä jo 60-luvulla syntyneessä sukupolvessa. Nuoremmissa ikäluokissa se näkyy sitäkin selkeämmin.

Halava kutsuu työhön uudella tavalla suhtautuvaa sukupolvea kuluttajakansalaisiksi. He vaativat työpaikaltaan vanhempiaan enemmän. Pelkkä palkka ja sen tuoma turva eivät riitä, vaan työllä täytyy olla myös tarkoitus.

Työn merkityksellisyys voi mennä palkan edelle. Monet nuoret eivät halua työskennellä yritykselle, jonka arvoja he eivät voi allekirjoittaa.

”Vasta hiljattain on alettu ymmärtää, ettei kyse ole siitä, että nuoret olisivat laiskoja tai kranttuja. Elämää ajatellaan yhä enemmän kokonaisuutena. Pelkän rahan ei uskota tekevän onnelliseksi”, Demos Helsingin tutkija Tommi Laitio kuvailee.

Työntekijöille on tärkeää, että he voivat vaikuttaa työnsä sisältöön ja omaan ajankäyttöönsä. He tahtovat välillä downshiftata, välillä tienata. Halava povaakin yrittäjyydestä ”tämän vuosikymmenen vapauden symbolia”.

Sekä  Halava että Laitio pitävät asenteiden muuttumista pääosin myönteisenä asiana. Kuluttajakansalaisten asenne työhön vaatii kuitenkin uudenlaista johtamista. Yritysten on pystyttävä vastaamaan työntekijöiden kasvaneisiin vaatimuksiin.

Jos työpaikka ei vastaa tarpeisiin, tehdään irtiottoja herkemmin. Toisaalta myös työnantajien suhtautuminen työntekijöihin on muuttunut.

”Kun työnantajat teettävät pätkätöitä eivätkä sitoudu työntekijöihinsä, eivät työntekijätkään tunne velvollisuudekseen sitoutua työnantajiinsa”, Laitio toteaa.

Myös Tilastokeskuksen työelämän tutkija Anna-Maija Lehto muistuttaa, että pätkätöillä tapetaan työntekijöiden sitoutumishalut.

”Työmarkkinoiden pitäisi kehittyä työntekijöiden kehityksen mukaan eikä päinvastoin”, hän sanoo.

Tilastoksekuksen vuonna 2008 teettämän työolotutkimuksen mukaan suomalainen arvostaa edelleen kiinteää ja turvattua työpaikkaa, jossa kokee voivansa kehittyä.

ELÄKÖITYMINEN EI AVAA VIRKOJA

Tukkoisille työmarkkinoille valmistuville korkeakoulutetuille on tarjottu lohdutukseksi ajatusta, että suurten ikäluokkien eläköityminen tuo työtä. Tilastokeskuksen tutkija Anna-Maija Lehto kuitenkin lyttää koko ajatuksen vapautuvista viroista.

”Muutama vuosi sitten puhuttiin vielä siitä, miten nuorten työnsaanti tulee helpottumaan suurten ikäluokkien eläköityessä. Tämä on kuitenkin huijausta, sillä valtion tuottavuusohjelma on asettanut monelle virastolle rekrytointikiellon. Julkiselle sektorilla vapautuvat virat lakkautetaan tai ajetaan alas”, Lehto lataa.

”Työvoimapulaa on kuulutettu niin kauan kuin muistan, mutta ei kukaan ole minua ainakaan tullut repimään töihin ainoana ja viimeisenä vaihtoehtona”, myöntää myös sosiologian tutkija Liisa Lähteenmäki.

Hallinnon supistaminen näkyy erityisesti yhteiskuntatieteilijöiden työllistymisen vaikeutumisena.
”Työmarkkinat eivät ole nollasummatulosta. Ylimääräisiä virkoja on tällä hetkellä esimerkiksi kuntien hallinnollisella alalla. Osa julkisen sektorin tehtävistä lakkautetaan, mutta myös uusia työpaikkoja syntyy koko ajan”, lohduttaa työministeri Anni Sinnemäki.
Myös Liisa Lähteenmäki uskoo uusien tuotteiden ja palvelujen kehittämiseen. Niiden valmistamiseen, markkinointiin ja huoltoon tarvitaan työvoimaa.

”En voi uskoa, ettei mitään uutta ja jopa työvoimaa vaativaa enää koskaan keksittäisi, varmasti tulee sellaisia työtehtäviä monellekin alalle, joista ei vielä edes tiedetä. Ei 1970- ja 80-luvuilla kukaan työkseen tehnyt ’sosiaalista mediaa’ tai koonnut kännyköitä.”

OPISKELU JA TYÖURA LIMITTYVÄT

Koska eliniät pitenevät, työssäkäyviä on tulevaisuudessa yhä vähemmän suhteessa eläkeläisten määrään. Siksi työuria pyritään pidentämään molemmista päistä. Suomalaisten pitäisi tulevaisuudessa siirtyä työelämään entistä ripeämmin ja jäädä eläkkeelle aiempaa myöhemmin.

”Keskimäärin suomalainen siirtyy eläkkeelle noin 60-vuotiaana, mutta esimerkiksi pidentynyt opiskeluaika muuttaa työssäoloaikaa verrattuna aiempiin ikäluokkiin”, sanoo sosiologian tutkija Liisa Lähteenmäki.

”Suomessa tehdään kuitenkin selkeästi pidempää työuraa kuin monissa Keski-Euroopan maissa”, Lähteenmäki muistuttaa.

Ongelmana on pidetty myös sitä, että suomalaisnuoret pääsevät opintoihin käsiksi verrattain vanhoina, keskimäärin 21,4-vuotiaana. ”Nuoret pitäisi saada opiskelemaan ja työskentelemään aikaisemmin”, työministeri Anni Sinnemäki linjaa.

Työura ei kuitenkaan useimmilla korkeakoulutetuilla ala vasta valmistumisesta. ”Monet opiskelijat tekevät töitä jo opiskeluaikana, joten työura alkaa monella jo ennen valmistumista”, Lähteenmäki sanoo.

Opiskelu ja työura limittyvät, ja opiskelijat maksavat jokaisesta tienaamastaan lantista veroja kuten muutkin työssäkäyvät. Työssäkäynti voi venyttää opintoja, mutta toisaalta se kerryttää arvokasta työkokemusta.

Ja miksi aina puhutaan työuran pituudesta, kun kaikki eivät ole töissä ollenkaan?

”Korkeakoulutettuja on työttömänä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Työuran pidentämisen tavoitteet ovat ristiriidassa todellisuuden kanssa. Miten pidentää uraa, jota ei saa edes alkamaan” kysyy korkeakoulutuksen tutkija Päivi Vuorinen.

TYÖTÄ TEHDÄÄN PÄTKISSÄ JA PROJEKTEINA

”Epätyypillisistä työsuhteista” on tullut etenkin nuorten uralla tyypillisiä. Määräaikaiset työsuhteet eivät enää ole vain välivaihe ja portti vakituisiin töihin, vaan tulevaisuudessa työ on yhä useammin projekti- ja yrittäjäluonteista.
Sosiologian tutkija Liisa Lähteenmäki uskoo pätkätyön tulleen jäädäkseen. Esimerkiksi vuokratyö yleistyy. ”Vuokratyö tulee muun maailman malliin lisääntymään myös korkeakoulutusta vaativilla aloilla kuten sosiaali- ja terveyspalveluissa sekä koulutuksessa.”
Työelämä muuttuu kiireisemmäksi ja lyhytjänteisemmäksi.

”Tuottavuuden ja tehokkuuden lisääntyvä painotus työelämässä ja toisaalta joidenkin alojen ja työtehtävien työvoimapula tulee johtamaan siihen, että töitä teetetään ja tehdään yhä enemmän pätkissä ja vuokralla. Ei ole varaa ’hiljaisiin hetkiin’ palveluyrityksissä eikä ’löysäilyyn’ julkisella sektorilla. Just-in-time -ajattelu tulee yhä enemmän myös palveluihin niin yksityisellä kuin julkisella sektorillakin”, Lähteenmäki sanoo.

”Pätkätyöt ovat entistä tavanomaisempia myös myöhemmin kuin ensimmäisiä oman alan töitä haettaessa. Vakinaisia virkoja ei ole tarjolla niille, jotka niitä haluaisivat”, tutkija Päivi Vuorinen sanoo.

”Eikä vakinaisuuskaan tarkoita sitä, että olisi kyse eläkevirasta”, hän huomauttaa. Taantuman tullen moni vakituinenkin työntekijä on saanut lähteä.

Työsuhteen epävarmuuden on useissa tutkimuksissa todettu lisäävän stressiä ja heikentävän työssä jaksamista. Työelämän murroksessa voi kuitenkin nähdä myös myönteisiä piirteitä. Elinkeinoelämän valtuuskunnan laskuun työmarkkinoita tutkinut Ilkka Halava muistuttaa, että monen työntekijän toiveena on pystyä itse säätelemään työnsä määrää.

”Myös työntekijät haluavat tarjota työpanostaan ajoittain. Uralla on jaksoja, jolloin halutaan tehdä enemmän töitä ja jaksoja, jolloin halutaan enemmän vapaa-aikaa.”

Työn joustavuuden onkin todettu lisäävän työntekijöiden hyvinvointia. Joustavuus kuitenkin tarkoittaa, että työntekijällä on valtaa työnsä sisältöön ja ajankäyttöönsä, ei että hän joutuu pelkäämään saavansa kenkää vastoin omia suunnitelmiaan.

Teksti: ANNA-ELINA MATILAINEN & VENLA PÖYLIÖ

Kuvat: LAURI HANNUS

Kerro kerro kuvastin

Työmarkkinoiden tulevaisuus on sumussa sekä Turussa että koko Suomessa. Moni miettii, mihin työ vie vastavalmistuneen. Harva uskaltaa edes arvailla.

Akateeminen työttömyys piinaa Suomea. Yksin Turussa on tällä hetkellä 1512 akateemisen tutkinnon saanutta työtöntä. Luku on 50 prosenttia suurempi kuin kymmenen vuotta sitten.
Silti Turku on viime vuosiin saakka ollut yksi maan kasvualueista, joissa työllisyys on kehittynyt myönteiseen suuntaan.

Nyt tulevaisuus näyttää kuitenkin sumealta. ”Turun seudun työmarkkinakehitys ei ole viime vuosina ollut yhtä nopeaa kuin Tampereella, Oulussa tai Helsingissä”, Turun elinkeinojohtaja Kalle Euro sanoo.

Turun elinkeinorakenne on vanhanaikainen, sillä se nojaa perinteiseen teollisuuteen. Kaupungissa ei ole teknillistä korkeakoulua, joka synnyttäisi alueelle tekniikan alan yrityksiä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana monet perinteiset teollisuudenalatkin ovat vähentäneet tai lakkauttaneet tuotantoaan Turun seudulla. Niitä ovat esimerkiksi Leaf, HKScan ja Wärtsilä.

Kalle Euro pitää merkille pantavana, etteivät nämä lakkautukset aiheuttaneet Turkuun pysyvää massatyöttömyyttä. Nyt vaakalaudalla olevan STX Finlandin telakan kohdalla on toisin.

STX:n telakan 14 000 työntekijästä noin 8 000 on turkulaisia. Telakka sai lokakuun lopussa uuden tilauksen Viking Linelta, mikä tarkoittaa kolmen vuoden armonaikaa. Ensi vuosi menee kuitenkin laivan suunnitteluun, joten telakan työntekijät ovat pääosin lomautettuina.

Turun työttömyysaste on tällä hetkellä noin 12. Luku tulee joka tapauksessa nousemaan pääosin telakan lomautusten takia Euron mukaan 18 prosentin korville ensi vuoden alussa. Valtakunnallinen työttömyysaste on noin yhdeksän.

Opiskelijoiden kaupunki

Turku on kaupunki, jonne tullaan opiskelemaan, mutta jonne ei jäädä töihin. Aivot vuotavat Turusta Helsinkiin.

Aivovuotoon on monta syytä. Yritysten pääkonttorien muutto Turusta pääkaupunkiseudulle on johtanut siihen, että vastavalmistuneille on tarjolla entistä vähemmän tehtäviä. Myös julkisella sektorilla hallintotehtävät ovat viime vuosina vähentyneet.

Hallinnon ohuus näkyy selvästi Turusta valmistuneiden yhteiskuntatieteilijöiden työllistymisessä. Heille, kuten kauppatieteilijöillekään, ei Turusta löydy töitä. Vuosina 1999-2002 valmistuneiden poliittista historiaa Turun yliopistossa opiskelleiden työpaikka sijaitsi viisi vuotta valmistumisen jälkeen Uudellamaalla 56 prosentilla. Varsinais-Suomeen sijoittui vaivaiset 21 prosenttia.

Turku tarvitsisi lisää veronmaksajia, joten entistä useamman korkeakoulutetun toivottaisiin jäävän opiskelukaupunkiinsa. Kaikkien yliopistosta valmistuvien ei kuitenkaan ole tarkoituskaan työllistyä Turun seudulle.

”Korkeakouluissamme on sellaisia koulutusohjelmia, jotka kouluttavat työntekijöitä koko maan tarpeisiin”, Euro muistuttaa.

Harjoittelun kautta töihin

Yksi avain opiskelu- ja työelämän nivelvaiheen helpottamiseen on korkeakouluharjoittelu.
Vielä vuosina 2005-2008 Turun kaupunki tarjosi kolmen kuukauden palkallisen harjoittelun noin sadalle korkeakouluopiskelijalle vuodessa. Vuonna 2009 rahahanat laitettiin tiukemmalle, koska kaupungin talous ryömi pohjamudissa.

”Viime vuonna harjoittelut organisoitiin keskitetyn budjetin kautta. Paikkoja oli jaossa vain 25. Tänä vuonna niitä on kuitenkin yli 40”, Turun kaupungin henkilöstösuunnittelija Anna-Mari Sopenlehto sanoo.

Harjoittelupaikkamäärät koskevat kaikkia korkeakouluopiskelijoita. Tampereella, joka on suunnilleen saman kokoinen yliopistokaupunki, kaupungin tarjoamia harjoittelupaikkoja on pelkille yliopisto-opiskelijoille ollut viime vuosina kymmenkunta enemmän kuin Turussa yliopisto- ja amk-opiskelijoille yhteensä. Tänä vuonna luvut ovat tasoittuneet.

Noin 80 prosenttia Turun kaupungin harjoittelijoista työllistyy myöhemmin kaupungin tarjoamiin projektitöihin, sijaisuuksiin tai toistaiseksi voimassa oleviin työsuhteisiin. Näitä paikkoja ei välttämättä edes laiteta julkiseen hakuun.

”Opiskelijalla pitää olla yhteyksiä työelämään, muuten työllistymisnäkymät ovat hyvin heikot varsinkin sellaisilla aloilla, joissa on jo valmiiksi ylitarjontaa. Harjoittelua pidetään monissa työpaikoissa niin sanottuna koeaikana, jolloin opiskelijan sopivuutta yritykseen mitataan”, Turun yliopiston ura- ja rekrytointipalveluiden suunnittelija Sanna Tuominen sanoo.

”Kaikilla ole mahdollisuutta saada taloudellisesti tuettuja harjoittelupaikkoja, ja se automaattisesti sulkee osan opiskelijoista niiden ulkopuolelle”, hän jatkaa.

Odotettu eläkepommi

Jos työura ei aukea harjoittelun kautta, voi jäädä odottelemaan pian realisoituvan eläköitymisaallon mukanaan tuomia työpaikkoja. Voi voiko?

Työministeriön tilastojen valossa Turku häviää valtakunnallisessa vertailussa muille kasvualueille, eikä eläköityviä ole suhteessa yhtä paljon kuin muualla. Osa vapautuvista viroista myös lakkautetaan.

Tilannetta ei ainakaan helpota vuodesta 2005 toteutettu valtion tuottavuusohjelma, jonka tarkoituksena on tehostaa valtionhallintoa eli toisin sanoen lakkauttaa ja irtisanoa julkisen sektorin työntekijöitä. Säästöjen kohteeksi ovat joutuneet muun muassa oikeuslaitos, poliisi ja tietenkin hallinto. Monessa näistä yleinen rekrytointikielto on ollut arkipäivää jo vuosia.

Viime vuoteen verrattuna Varsinais-Suomen työllisyystilanne on kaksipiippuinen. Vaikka alle 25-vuotiaiden nuorten työttömyys väheni syyskuussa vuoden takaiseen 13 prosenttia, pitkäaikaistyöttömien määrä kasvoi huimat 70 prosenttia.

Samalla kun valtion budjetista leikataan suuria siivuja julkiselta sektorilta, kohdistetaan enenevissä määrin resursseja lyhyisiin työsuhteisiin tähtääviin työllistämiskoulutuksiin ja -malleihin.

Kun taantuma oli pahimmillaan vuonna 2009, esitettiin valtion hallinnolle 200 miljoonan säästövaatimus. Varat oli tarkoitus ohjata nuorten työllistämistukiin.

Toimenpide on monen asiantuntijan mielestä kuitenkin keinotekoinen ja toimimaton.
”Miksei nuoria työllistetä suoraan virkoihin lyhytnäköisen sijoittelun sijasta?

Työllistämismäärärahat antavat yksityisen puolen työnantajille mahdollisuuden käyttää hyväkseen järjestelmää, eikä heidän tarvitse taata pätkätyöläisille minkäänlaista tulevaisuutta”, Tilastokeskuksen työelämän tutkija Anna-Maija Lehto sanoo.

Julkisen sektorin leikkauksia perustellaan työn laadullisella tehostuksella ja sillä, että päästäisiin irti hallintoa luovasta hallinnosta ja ylisuuresta virkamieskoneistosta.

”Todellisuudessa julkisen sektorin keskeinen ongelma on jo tällä hetkellä henkilöstövajaus. Sitä pitäisi supistamisen sijasta tukea, jotta nuoretkin pääsisivät paremmin kiinni työelämään”, Anna-Maija Lehto sanoo.  ”Yksityinen sektori ei laman jäljiltä juuri vedä, eikä töitä ole myöskään julkisella sektorilla. Eläköityvien virat tullaan ajamaan alas.”

Kalle Euro haluaa kuitenkin valaa uskoa Turun työmarkkinoiden kehitykseen. ”Eläköityvien massa on suuri. Opiskelijoiden kannattaa asennoitua niin, että pian työpaikkoja on paremmin tarjolla.”

Joillakin aloilla työtekijäpula onkin todellisuutta. Varsinkin tarve terveys- ja hoiva-alan työntekijöistä kasvaa jatkuvasti. Yli puolet (53 prosenttia) Turun yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta vuosina 1999-2002 valmistuneista on työllistynyt Varsinais-Suomeen.

Ratkaisu akateemisessa yrittäjyydessä?

Kalle Euro näkee yhden ratkaisun akateemisten alojen työttömyyteen akateemisessa yrittäjyydessä. Hänen mukaansa Turkuun on viime vuosina perustettu paljon uusia yrityksiä.

Myös Sanna Tuominen puhuu yrittäjyyden tulevaisuuden puolesta. Opiskelijoille on viime vuosina järjestetty entistä enemmän yrittäjyysinfoja.

Hinku yrittäjäksi ei ole tietoiskuista huolimatta kasvanut räjähdysmäisesti.
”Yrittäjyys nähdään ja koetaan riskinä, jonka ottamiseen ei olla valmiita heti valmistumiseen jälkeen”, Tuominen sanoo.

Anna-Maija Lehto on asiasta eri mieltä. Hänen mukaansa Suomen työllistymismallit kehittyvät tällä hetkellä työmarkkinoiden, ei työntekijän toiveiden mukaan. ”En usko, että yritysten perustaminen on vastaus nuorten työttömyysongelmaan. Yrittäjyys on valtion myöntämistä starttirahoista huolimatta todella suuri taloudellinen riski, eikä vasta valmistuneita nuoria voi velvoittaa hankkimaan työkokemusta perustamalla oma yritys”, hän sanoo.

Åbo Akademin organisaation ja johtamisen professori Alf Rehn haluaa kuitenkin muistuttaa, että myös yritysmaailma elää käsitteellisessä murroksessa. ”Kuvitellaan, että firman täytyy aina olla luonteeltaan kasvava tai suuri, vaikka 90 prosenttia suomalaisista yrityksistä työllistää vain yhden tai muutaman ihmisen”, hän sanoo.

Rehn uskoo, että tulevaisuudessa yritykset muuttuvat enenevissä määrin ihmisten välisiksi verkostoiksi. Työ muuttuu projektimuotoisemmaksi ja hajautetuksi, mutta myös enemmän yksilön itsensä näköiseksi.

”Yrittäjyys on sitä, ettei voi luottaa siihen, että firma sanoo mitä tehdä. Yksilön, jopa professorin, täytyy itse osoittaa, että juuri hänen työpanoksensa on tärkeä, eikä luottaa koneiston tekevän sen hänen puolestaan”, Rehn muistuttaa.

Globaali talous onkin vähintään yhtä suuren rakennemuutoksen edessä kuin Turun kaupungin elinkeinoelämä. Niin yliopiston rekrytointipalveluissa kuin kaupungin elinkeinopuolella uskotaan poikkitieteelliseen yhteistyöhön.

Jos kauppatieteilijät tai tekniset osaajat yhdistetään tällä hetkellä työttömyyden kourissa kamppaileviin taide- ja kulttuurialan osaajiin, muodostuu pohja paljon puhutuille luovan talouden yrityksille. Hyvä esimerkki monialaisesta turkulaisesta kasvuyrityksestä on vanhassa konepajassa toimintansa kulttuuripääkaupunkivuoden saatossa aloittava Logomo.

”Turun korkeakouluissa ja yliopistossa on paljon tulevien vuosikymmenien tarpeisiin vastaavaa osaamista. IT-maailmassa entistä tärkeimmiksi muodostuvat sisällön tuottaminen sekä visuaalisuus, joiden osaajia taide- ja kulttuurialat tarjoavat”, Kalle Euro linjaa.

Rehn kuitenkin muistuttaa, ettei Turku voi luottaa luovan talouden kasvuun satsaamalla pelkästään  kulttuuripääkaupunkivuoteen. ”Luova talous ei synny itsestään. Turun sijainti on maantieteellisesti hyvä ja elinkeinoelämä on viimeisten 5-10 vuoden aikana parantunut huomattavasti. Projektien onnistuminen täytyy kuitenkin varmistaa ja uusia kehitysideoita täytyy syntyä jatkuvasti”, hän sanoo.

Teksti: VENLA PÖYLIÖ

Kuva: ELLI VUORINEN

Innovaatio-Arskan optimistinen temppeli

Arkkitehti Aarne Ervi suunnitteli Turun yliopiston edustamaan aikansa pintatrendejä ja edistyksen estetiikkaa vain hetkeä ennen tehorakentamisen totaalituhoa.

Yliopistonmäen rakennuskokonaisuuden suunnitellut arkkitehti Aarne Ervi oli aikansa kehitysoptimistinen innovaattori, joka uskoi utopistisesti uusien materiaalien mahdollisuuksiin tulevaisuuden rakentamisessa. Muoviin ja betoniin mieltynyttä Erviä nimitettiin arkkitehtipiireissä selän takana jopa ”Muovi-Arskaksi”.

Erville tarjoutui tilaisuus toteuttaa Turkuun funktionalismia henkivä nykyaikainen opinahjo, kun hän voitti yliopistorakennuksesta käydyn kutsukilpailun.

Turun hanke aiheutti arkkitehdille masennuksen hetkiä. Suunnitelmat rakennuttaa yliopisto täysin uudella elementtitekniikalla sekä laatoittaa koko piha Venetsian Piazza San Marcon tyylisesti menivät myttyyn pula-ajan niukkien taloudellisten resurssien vuoksi.

”Purettujen muottilaudoitusten jättiläisröykkiöt” jäivät kaivertamaan Ervin mieltä niin syvästi, että ulkoseiniin tehtiin jälkeenpäin lohdukkeeksi käsityönä trendikkäältä elementtirakenteelta näyttävät saumat.

Valoa sisään, ajatuksia ulos

Aarne Ervi halusi luoda yliopistosta myös sosiaalisesti viihtyisän ja esteettisen ympäristön. Hän luonnehti Turun yliopistoa tieteen temppeliksi, jonka tulisi olla valoisa, optimistinen ja keveä. Julkinen rakennus ei saanut olla henkisesti arvoton, vaan arkkitehtuurin oli jalostettava sinne tulevien ihmisten tavoitteita, kustannuksia säästämättä.

Erville rakennuksen lopullisen onnistumisen kertoivat vasta kuluvat vuodet sekä sen käyttäjät. Aina eivät arkkitehdin ideat ja käyttäjien mielipiteet kuitenkaan kohtaa. Vuosien saatossa ”Surun yliopistoa” on kritisoitu harmaudesta, tilojen ahtaudesta ja luentosalien kammiomaisuudesta.

Silti vaikkapa pääkirjastosta avautuvat näkymät Tuomiokirkon tornille ja mäen pieneen puistikkoon ilmentävät hyvin Ervin ideaa maisemasta ja luonnonvalosta osana rakennuksen sisätilaa. Luentosalien miltei intiimissä tunnelmassa ikkunat toimivat aukkoina vapaan ajattelun harhapoluille.

Yliopiston pääkirjaston luentosali.

Innovaatioiden irvikuvat

Vaikka Turussa ei vielä oltu valmiita edistyksellisen Ervin elementtihuumalle, hän sai toteuttaa suunnitelmansa vuonna 1957 valmistuneessa Helsingin yliopiston Porthaniassa. Se on ensimmäinen kokonaan elementtitekniikalla toteutettu rakennus Suomessa.

1960-luvulla betonisten elementtitalojen rakentaminen muuttui rahaa tahkoavaksi tehotuotannoksi. Ervin visioimat ideat sosiaalisesti viihtyisästä ja maisemaan istutetusta arkkitehtuurista jyrättiin paradoksaalisesti samalla tekniikalla, jota hän itse oli ollut kehittämässä.

Ilman idealismia sekä esteettisiä päämääriä Ervin innovaatiot muuttuivat lopulta itsensä irvikuviksi.

KUKA?

-Arkkitehti Aarne Ervi 1910-1970
-Yksi Suomen jälleenrakennuskauden tärkeimmistä ja tuotteliaimmista arkkitehdeista
-Tunnetuimpia kohteita mm. Helsingin yliopiston Porthania, Turun yliopistonmäen rakennukset, Oulunjoen voimalaitokset, Tapiolan keskusta Espoossa
-Vuonna 1938 perustettu Aarne Ervin toimisto oli aikanaan kansainvälisesti tunnettu
-Monitoimimies, joka suunnitteli kaikkea yksityistaloista kouluihin ja puutarhoista huonekaluihin
-Aikansa julkkis, joka suunnitteli mm.saunan presidentti Kekkoselle
-Naimisissa kahdesti, toinen avioliitto näyttelijätär Rauni Luoman kanssa
-Ervin huhutaan harrastaneen salatieteitä

Teksti: PIRITTA MAISALA

Kuvat: LAURI HANNUS

Aarne Ervin arkkitehtuuria esittelevä näyttely avautuu 30.11.2010 Suomen rakennustaiteen museossa.

Kuulan viemää

Kahvakuula vei Kukka Laakson kilpakentille ja ohjaajaksi.

Slaavipallo, rautapallo, girya, kahvakuula… Kukka Laakson, 31, treenivälineellä on monta nimeä. Aiemmin kuntosalilla harjoitellut Laakso tutustui kahvakuulaharjoitteluun viitisen vuotta sitten. Uusi treenimuoto kolahti – heti.

”Harjoittelu avasi uuden maailman. Ihastuin liikkeiden suuruuteen. Perinteisesti kuntosalilla treenataan yhtä lihasta kerrallaan. Keskityn suorituskykyyn ja olen kiinnostunut siitä, miten voin olla vahvempi ja kestävämpi. Ulkonäkö ei ole enää itsetarkoitus. Tosin en harrastaisi mitään, joka muuttaisi minut sumopainijan näköiseksi”, Laakso naurahtaa.

Laakson sanoin kahvakuulaharjoittelussa on kyse voimasta, kestävyydestä ja väsymättömyydestä. Keskiössä ei ole vain liike, vaan liikkeen jatkuvuus. Liikkeet ovat kokonaisvaltaisia; harjoittelu kehittää kehonhallintaa. Laji opettaa liikkumaan uudella tavalla – sulavammin. Rankka treeni kehittää kovan fyysikan.

Laakson treenausvuosien aikana kahvakuulaharjoittelusta on tullut tunnetumpi laji, eikä kilpailemistakaan enää ihmetellä kuten aiemmin. Mutta minkälaisesta suorituksesta on kyse kisa-areenalla?

”Kilpailuaika on 10 minuuttia, jolloin tehdään tiettyjä lajiliikkeitä. Kuulaa ei saa laskea maahan, eli tiedossa on aina pelkkää ylämäkeä koko ajan. Noin seitsemän minuutin kohdalla olo on aika sietämätön, kun jalat ovat maitohapoilla. Aina ennen treeniä tietää, mikä on edessä. ”, Laakso valottaa.

”Päädyin kilpailemaan puoliksi vahingossa. Luulin olevani hyvä. Baltian mestaruuskisoissa havaitsin, että en tiedä lajista juuri mitään. Jatkoin harjoittelua ja kilpailemista.”

”Tapasin yhdysvaltalaisen valmentajani kisamatkalla Hampurissa. Kaikki muuttui. Aloin treenata oikein ja tosissani. Saan treeniohjeet maililla. Lähetän valmentajalle välillä treenivideoita arvioitavaksi.”

Kilpalajina kahvakuula tarjoaa loputtomasti haasteita. Laji on tekniikka- ja taitolaji. Rankan fyysisen harjoituksen lisäksi psyykettä koetellaan. Toisaalta kun suhtautuminen lajiin on intohimoinen, tämä asenne heijastuu myös tekniikan hiomiseen.

”Voisin miettiä tekniikkajuttuja ja katsoa tekniikkavideoita loputtomiin. Videoita katsellessa näkee vaikka mitä hienoa! Urheilijan käden asennon muuttuessan, mietin, miksi asento muuttuu”, Laakso kuvailee.

Viime marraskuussa Laakso matkasi kuuden miehen kanssa Tallinnaan MM-kisoihin. Joukkue majoittui räkäisessä hostellissa Tallinnan peräkujilla. Ennen kisoja Laakson ranne tulehtui. Hän ei voinut tehdä lajitreeniä.

”Oli täysi yllätys, että voitin amatöörisarjan MM-kullan. Voiton jälkeen media kiinnostui, mikä on ollut superhyvä asia lajille.”

Toukokuussa Laakso lopetti työt mainostoimistossa ja siirtyi ohjaamaan säännöllisesti. Syksyn aikana hän käy opettamassa Lontoossa.

Laakso ei ole itse voinut harjoitella säännöllisesti puoleen vuoteen maaliskuussa murtuneen käden ja tulehduskierteen vuoksi. Hänestä on kuitenkin hienoa opettaa ja nähdä, kun muut oppivat.

”Se, että ei voi treenata täysillä, on turhauttava. Toivon, että saisin yhtä raskaat treenipainot kuin ennen loukkaantumista ja että voisin taas pian kilpailla.”

Teksti: SANNA LÄYLÖNEN

Kuva: LAURI HANNUS

Professori tykkää paikoista

Maantieteen professori Jussi Jauhiaisen mukaan pussikalja on osa kaupunkikulttuuria.

Maantieteen professori Jussi Jauhiainen, mikä on lempijuomasi?
Täällä Proffassa vehnäolut. Maantieteilijän juoma valikoituu aina paikan mukaan. Jossain keskieurooppalaisen baarin terassilla joisin punaviiniä ja itäeurooppalaisessa baarissa kylmää vodkaa. Juuri nyt tämä vehnäolut, tosin tämäkin on ulkomainen tuote, kotimainen sopisi tänne paremmin.

Millainen juoma lähin professorikollegasi olisi?
Lähin on professori Jukka Käyhkö. Hän olisi raikas, nuorehko, hieman hapokas pohjoisargentiinalainen San Juanin alueelta tuleva valkoviini.

Miten sosiaalinen media ja maantiede limittyvät toisiinsa?
Pidän sosiaalista mediaa erittäin tärkeänä. Facebookin maantiede ensinnäkin linkittää ihmisiä yli maantieteellisten kitkojen, FB:stä itsestään tulee paikka. Toiseksi yliopistolla pitäisi käyttää uusia medioita opetuksessa. Itse käytän YouTubea luennoillani ja etsin sieltä materiaalia. Ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoille näytin klipin, jossa kaksivuotias lapsi osoittaa kartalta jonkin maan, kun vanhemmat sanovat sen nimen. Kerroin opiskelijoille, että jos kaksivuotias lapsikin osaa tuon, niin 20-vuotiaiden pitää osata jotain muuta.

Millaisella kaupunkitaideteoksella lähtisit ratkaisemaan rantojen miesten uudelleen sijoittamista vuodeksi 2011?
Ei heitä rannoilta varmaan tarvitse mihinkään häätää. Tarttuisin ongelmaan ehkä niin, että tekisin suuren kaljapullopelastusrenkaan, eli suuren muovisen pullon, jonka voisi heittää pelastusrenkaaksi jokeen tippuneelle kaverille, sen heittäminen kävisi varmaan luontevasti.

Mikä on maantieteellisesti paras paikka Turussa pussikaljan juomiseen?
Riippuu vuodenajasta. Suosittelen kesää. Vartiovuori varmaankin, Uudenmaankadulta portaat ylös, ei ihan siihen rakennusten viereen vaan lähelle kalliota, josta näkee kaupungin yli. Ei kuitenkaan liian lähelle kalliota, siitä voi tipahtaa. Pussikalja on kuitenkin kaupunkikulttuuria, eli ei kannata mennä metsään sitä juomaan.

Mitä Turun keskustassa pitäisi kehittää, että siitä tulisi talousmaantieteellisesti toimivampi?
Pitäisi olla niin, että siellä kävellään, torilta jokirantaan pitäisi olla jalankulkualuetta. Vilskettä ja vilinää, ei ihmiset tule ostamaan keskustasta maitoa ja makkaraa. Sinne tullaan istuskelemaan ja viihtymään julkiseen kaupunkitilaan. Kahviloita ja soitto soimaan.

Mitä mieltä olet keskusteluissa maan alle painuneesta toriparkista?
Autolla ei tarvitse tulla ydinkeskustaan, auton voisi jättää jonkun matkan päähän, en näe tarvetta toriparkille. Voisi tietty vetää kaikki autot maan alle.

Kerro viikon huono professorivitsi?
Olipa kerran professori, joka meni töihin.

Mikä on suosikkipaikkasi maailmassa?
Koti. Se voi olla monessa paikkaa. Ihminen on nykyään liikkuvainen ja koti kulkee hänen mukanaan. Ennen oli erikoista ajatella, että koti voisi olla monessa paikassa. Kodinrakentaminen kuuluu ihmisyyteen. Jos ihmisellä on koti, hän pärjää missä vain.

Professori Kaisa Häkkisen kysymys: Päätitkö jo nuorena, että sinusta tulee professori?
En. Olin kyllä jo nuorena kiinnostunut paikoista. Paikat voivat olla mitä vaan, pöydän kulma on paikka tai maa tai kaupunki.

Teksti: KONSTA WEBER

Kuva: LAURI HANNUS

Levyt: Metallimusiikkia ilman sähkökitaraa

Turkulainen Nightsatan kutsuu musiikkiaan osuvasti laser metalliksi, jossa doom metallin raskas poljento yhdistyy analogisten syntetisaattoreiden tekstuureihin.

Oman määritelmänsä lisäksi yhtyeen debyyttialbumi Midnight Laser Warrior on pullollaan herkullisia progevivahteita ja krautrockin hypnoottista jumitusta.

Nightsatanin soundi koostuu pitkälti jo mainituista analogisyntikoista. Yhtyeen synavelhot ovat loihtineet levylle erittäin monipuolisen äänimaailman, joka vaihtelee ”Karelian Starmaster (Evil Lucifer)” -kappaleen kuulaasta arpeggiomelodiasta ”Death Chess 2000” -biisin rouheaan riffittelyyn. Levyn soundi tuo vahvasti mieleen John Carpenterin 1980-luvun elokuvasävellykset ja Zombin koko tuotannon.

Levyllä pitkien ja moniosaisten kappaleiden sekaan on pudoteltu suoraviivaisempia biisejä, mikä pitää kokonaisuuden tuoreena loppuun asti. Lainaillaanpa yhdessä vaiheessa Iron Maideniakin.

Kieli poskessa nimetyt biisit tuovat kuitenkin tarpeetonta huumorimusiikkifiilistä. Midnight Laser Warrior ei ole vitsi, vaan pikemminkin soundtrack kulttikauhuelokuvaan, jota ei koskaan tehty.

PEKKA HAAPANEN

Nightsatan:
Midnight Laser Warrior
Solina Records 20102010

Kirjat: Se tavallinen tarina?

Monoliittinen, pullava maskuliinisuus tuntuu pesineen suomalaisten keski-ikäisten mieskirjailijoiden aihekavalkadiin jotakuinkin pysyvästi. Naisten seksuaalisen vallan nurkkaan ahdistamat pikkupojat joutuvat näemmä alati todistelemaan, kuinka raastavaa onkaan elää ylihistoriallisen laumanjohtajuuden ja historiallisen metroseksuaalisuuden ristipaineessa.

Olli Jalosen Poikakirja auraa ilahduttavan tuoretta uraa hotakaislaisen myyttisen ukkoproosan kanoniseen hankeen. Varhaisteini-ikäisen vinkkelistä kerrotussa romaanissa keskeiseksi teemaksi kasvaa sukupuoliroolien painostavan deterministinen perintö. Sotienjälkeisen sekaannuksen psyykkinen jälkitila tarjoaa miehenmuottiin väkisinkasvamiselle ajankuvan mittasuhteet saavuttavan taustan.

1960-luvun suomalaista maaseutua tarkastellaan teoksessa sattuvasti Olliksi nimetyn minäkertojan kautta. Keskushahmon ajatuksenjuoksua luotaava naivistinen ilmaisu voi vaatia lukijaltaan tovin totuttelun, mutta kuvaa yhtä kaikki hämmästyttävän rikkaasti koulupojan suppeaa elinpiiriä. Jalonen on yhä edelleen kotimaisen nykyproosan sävykkäimpiä tarinaniskijöitä.

Olli-hahmo peilaa vaikutuksille altista poikaidentiteettiään aktiivisesti suhteessa vanhempiinsa, siskoihinsa ja ikätovereihinsa. Vaikuttavin auktoriteettiasema teoksessa lankeaa kuitenkin psykoottisen kansankynttilän harteille. Maskuliinisuus, väkivalta ja patrioottinen hurmos tiivistyvät rintamaraakissa opettajahahmossa vastenmieliseksi propagandaksi, jonka värikkäästä ideologiasta varhaisnuoruutensa 1990-luvun alussa elänyt kriitikkokin muistaa päässeensä osalliseksi.

Kansallisen ja maskuliinisen kytkös saa Jalosen oivaltavassa käsittelyssä humoristisen pakonomaisia piirteitä. Yhdessä teoksen intensiivisimmistä jaksoista hädin tuskin toiselle kymmenelle ehtinyt protagonisti suorittaa sukupuoltaan raivaamalla lepikon keskelle sittemmin vaimoehdokkaan mentävän ikioman tilan.

Poikakirja on kaikessa erinomaisuudessaan liiankin eheä kokonaisuus. Siinä, missä Jalosen edellinen romaani, mestarillinen 14 solmua Greenwichiin, sai viimeisen kipinänsä fiktion illuusion kyseenalaistavasta sivujuonteesta, päästää poika-Olli tarinansa turhan helpolla. Aukoton, upottava muisti tuntuu jotenkin falskilta, paikoin suorastaan epärehelliseltä kerrontaratkaisulta.

MIIKKA LAIHINEN

Olli Jalonen:
Poikakirja
Otava 2010.

Kirjat: Tarina josta tehdään totta

Neljä vuotta sitten Riikka Pulkkinen nousi suomelaisten tietoisuuteen esikoisellaan Raja. Uuden Totta-romaanin oli määrä ilmestyä jo vuosi sitten, mutta julkaisua lykättiin. Kypsennysaika kannatti, sillä uutukaisessa jokainen pala loksahtaa paikalleen.

Esikoisteoksen tavoin Totta käsittelee rakkautta ja kuolemaa. Keskiössä on syöpää sairastava isoäiti Elsa, jonka lähestyvä poismeno panee syvät ajatukset liikkeelle perheessä. Elsan mies, tytär ja tyttärentyttäret valmistautuvat uuteen elämänvaiheeseen ilman rakasta ihmistä. Useat kertojanäänet eivät hajota teosta, vaan rakentavat muistojen kautta monipuolisen kuvan henkilöhahmoista.

Perheen lisäksi tarinassa on yksi ulkopuolinen henkilö, lastenhoitajaksi palkattu Eeva, jonka kohtalona on olla särö muuten niin sievässä tarinassa. Särö, joka tekee tarinasta kertomisen arvoisen.

Eevan tarina vie nykyhetkessä viihtyvän kerronnan uudistusmieliselle 60-luvulle.  Eeva ei kavereidensa tavoin seiso mielenosoitusten etujoukossa, vaan tahtomattaan rakastuu varattuun mieheen. Eeva ”antaa rakkaudessaan kaiken ja saa koko maailman”. Yhteiskunnalliset muutokset ovat jossain taustalla, kun Pulkkinen nostaa yksittäisen ihmisen tarinan kaikkine suruineen tärkeimmäksi.

”Kuoleman läheisyydessä puhutaan enemmän lauseilla, jotka ovat totta”, miettii Elsan taiteilija-aviomies. Poismenonsa lähestyessä Elsa kertoo vaietun tarinan tyttärentyttärelleen Annalle, joka mieluummin kuuntelee muiden tarinoita kun kertoo omaansa. Annan isoisän ja Eevan tarinan kautta myös Annan oma tarina tulee kuitenkin kerrotuksi.

Pulkkinen punoo juonia ja tarinoita taitavasti yhteen. Kolmen sukupolven kautta kirjailija kuvaa sitä, miten aika muuttaa ihmistä ja rooleja. Lapsesta tulee aikuinen, tyttärestä äiti ja hoivaajasta hoivattava. Sukulaisuudesta tai rakkaussuhteesta huolimatta läheisintäkään ihmistä ei tunne läpikotaisin. On muistoja ja tapahtumia, kuvitelmia ja totuuksia, jotka eivät kuulu kaikille.

Mikä lopulta on totta, unta, valveunta tai keksittyä? Pulkkinen nostaa ajatuksen ilmaan, mutta loppujen lopuksi vastauksella ei ole merkitystä. Tärkeintä on tarina. Vaikkei tarinaa kerrottaisi, on se silti totta. Vaikka rakkaus on vain sana, on se silti totta.

Pulkkisen romaani ei liiku hilpeissä tapahtumissa, mutta sitäkin painavammissa. Tunnelma ei ole ahdistava, sillä kirjailijan lauseet ovat herkkiä ja kauniisti sointuvia.  Muutama klisee mahtuu mukaan, mutta niin mahtuu kai elämäänkin.

KATI SAONEGIN

Riikka pulkkinen:
Totta
Otava 2010

Avoin suhde

Ruotsalainen avioliitto tarjoilee laadukasta draamaa, mutta ei hätkähdytä toivotulla tavalla.

Sven-Erikillä (Claes Ljungmark) näyttää pyyhkivän hyvin. Tasapainoisessa avioliitossa elävä viisikymppinen mies työskentelee päivisin paperitehtaalla, ja ohjaa vapaa-aikanaan kirkon parisuhdetukiryhmää yhdessä vaimonsa kanssa. Asiat mutkistuvat Sven-Erikin ajautuessa suhteeseen parhaan ystävänsä vaimon kanssa. Järkevinä aikuisina pariskunnat päättävät yrittää ratkaista tilanteen muuttamalla väliaikaisesti saman katon alle, jotta hetken huuma saataisiin haihdutettua pois mahdollisimman nopeasti.

Jörgen Bergmarkin ohjaama Ruotsalainen avioliitto on vahvojen näyttelijänsuoritusten kannattelema tragikomedia, joka pääsee ikään kuin vaivihkaa kipeän lähelle päähenkilöidensä maailmaa. Tämän vuoksi absurdit tilanteet eivät tunnu missään vaiheessa alleviivatuilta tai epäuskottavilta. Patoutuneet tunteet nousevat esille hahmojen näennäisen sivistyneen kuoren alta herkullisen piinallisesti.

Taidokkaasti toteutetussa elokuvassa jää silti häiritsemään se, että koko tarina pyörii lopulta tämän yhden ja saman idean ympärillä. Viesti on pääpiirteissään selvä jo ensimmäisistä kuvista lähtien, eikä Bergmark vaikuta loppuratkaisussakaan uskaltavan väittää aiheesta mitään kovin yllättävää. Tästä johtuen teos tuntuu sisällöllisesti eräänlaiselta puolentoista tunnin toteamukselta, vaikkakin helposti allekirjoitettavalta sellaiselta.

TUOMAS JALAMO

Ruotsalainen avioliitto
Ohjaus: Jörgen Bergmark
Pääosissa: Claes Ljungmark, Pernilla August
Ensi-ilta 29.10

Jumalanpilkkaa ja irtopäitä

Kauhuelokuviin keskittyvä Hurme-festari pitää kiinni linjastaan.

Halloween ei pääty lokakuun mukana. Siitä pitää huolen viidettä kertaa järjestettävä Hurme-kauhuelokuvafestivaali. S-Osiksen kankaalle heijastetaan tällä kertaa unohdettuja kulttiklassikoita 1950- ja 70-luvuilta, ja kokonaisuuden kruunaa synkkää musiikkia tarjoileva jatkoklubi. Kieromman viihteen ystävillä on siis enemmän kuin aihetta juhlaan.

Ohjelmiston joukosta löytyvät niin aikanaan jumalanpilkasta syytetty Don’t Deliver Us from Evil (Ranska, 1971) kuin Boris Karloffin tähdittämä The Crimson Cult (Iso-Britannia, 1970). Sarjan muista elokuvista mainittakoon niin ikään brittiläinen The Man Without a Body (1957), tarina miljonääristä joka taistelee aivosyöpää vastaan vaihtamalla päätään Nostradamuksen kanssa.

Kuten monet muutkin vastaavat tapahtumat, on myös Hurme kärsinyt Turun huonosta elokuvateatteritilanteesta. Tapahtuman tuottaja Hanna Utriainen kertoo järjestämisen olleen tänä vuonna erityisen hankalaa. ”Mahdollisuudet tämänkaltaiseen toimintaan ovat täällä huonontuneet vuosi vuodelta. Tämä on turhauttavaa jo siksi, että samaan aikaan tapahtumalle on selkeä tilaus, apurahat juoksevat ja palaute on ollut pelkästään positiivista.”

Vielä viime vuonna elokuvia oli mahdollista näyttää Kino Juliassa, mutta näidenkin tilojen hävittyä on koko kaupungista enää vaikea löytää paikkaa esityksille. S-Osis oli järjestäjien puolesta kompromissi, vaikka opiskelijoiden tapahtumapaikassa on toki myös hyvät puolensa.

”Koska kyseessä ei ole varsinainen teatteri, piti elokuvien valinta rajoittaa 16 millimetrin filmille taltioituihin teoksiin”, Utriainen toteaa. ”Tuoreempaa materiaalia ei siksi ole luvassa, mutta toisaalta ohjelma on nyt aikamoista herkkua vanhemman kauhun ystäville. Lisäksi on jännittävä nähdä, miten intiimimpi tila toimii, sillä tällä kertaa leffoja katsellaan sohvilla istuen.”

Hurme on alusta asti tehnyt tiivistä yhteistyötä Helsingin Night Visions -tapahtuman kanssa. Niin myös tänä vuonna. ”He auttoivat meitä vuokraamaan yhden elokuvista kolmannelta taholta. Yleisesti ottaen kanssakäyminen Night Visionsin kanssa on ollut yksi ainoista helposti sujuneista asioista festivaalimme historiassa”, Utriainen naurahtaa.

Siinä missä Night Visions on vuosien varrella muuttunut enemmän omituisiin kulttielokuviin keskittyneeksi tapahtumaksi, on Hurme kuitenkin halunnut pysyä uskollisena alkuperäiselle idealleen. ”Pitäydymme mahdollisimman tiukasti nimenomaan kauhussa. Se on tuntunut meille luontevalta.”

TUOMAS JALAMO

Kauhuelokuvafestivaali Hurme
S-Osiksella 13.11.
www.hurme.org

Seuraava sivu »