Politiikka kouluihin!

1970-luvun kuohunta vei politiikan pois kouluista. Nyt vaikuttaminen ei kiinnosta juuri ketään.

Keski-ikäisten pönötystä, jaarittelua ja turhanpäiväistä kohujulkisuutta. Turkulaisten abiturienttien mielikuvat politiikasta eivät imartele valtakunnan päätöksentekijöitä.

”Periaatteessa politiikka kiinnostaa, mutta tuntuu, että en tiedä siitä tarpeeksi”, Turun normaalikoulussa opiskeleva Minja Pääjärvi tiivistää.

”Ehkä se alkaa kiinnostaa enemmän vanhempana, kun maksaa enemmän veroja”, Pääjärven opiskelutoveri Jonne Pulli toteaa.

”No, kiinnostaa se ainakin sillai semisti”, Turun yhteiskoulun lukion abi Eero Saarinen määrittelee.

Abiturientit ovat kevään eduskuntavaaleissa ensi kertaa äänioikeutettuja, mutta kolmikosta vain Saarinen sanoo varmasti äänestävänsä. Pääjärvi ja Pulli eivät vielä tiedä varmaksi, käyttävätkö ääntänsä.

Tilastojen valossa eivät. Edellisissä eduskuntavaaleissa 18–24-vuotiaista miehistä äänesti arviolta 31 prosenttia, naisista 46 prosenttia. Aktiivisuus oli selvästi muuta väestöä alhaisempi, sillä vaalien kokonaisäänestysprosentti oli 67,9.

Suomalaisnuoret ovat muita eurooppalaisia passivisempia ja arvostavat kansalaistoimintaa vähemmän. Mielenkiintoinen Suomen erityispiirre on, että tietoa löytyy mutta kiinnostusta ei.

”Perinteisesti Suomessa nuoret ovat tunteneet politiikan asioita paremmin kuin muualla, mutta osallistumishalukkuus on ollut viime vuosina todella heikolla tasolla”, suomalaisten poliittista tietämystä tutkinut valtiotieteen tohtori Lauri Rapeli kertoo.

Rapelin mielestä tärkein syy äänestysaktiivisuuden laskuun on politiikan muuttuminen vaikeammin hahmotettavaksi. ”Vaikka vasemmisto-oikeisto-jako on edelleen olemassa, on jakolinja hämärtynyt”, hän toteaa.

Vielä 1970- ja 80-luvuilla oikeiston ja vasemmiston ero oli selvä, sillä kumpikin puoli uskoi omaan yhteiskuntajärjestelmäänsä. Nyt puolueiden erot ovat kaventuneet. Samaan aikaan osa päätettävistä asioista on karannut EU-elimiin, kansallisen päätöksenteon ulottumattomiin.

Oikeistopiirien metku?

Selitystä suomalaisten passiivisuudelle on haettu myös oppilaitosten lähihistoriasta. ”1970-luvulla ylipolitisoitumisen takia opettajakunnassa on edelleen ajatuksia, että politiikkaa tulisi kouluissa välttää”, Lauri Rapeli sanoo.

Politiikan kitkeminen kouluista oli osin tietoista. Jyväskylän yliopiston dosentti Sakari Suutarinen väittää vuonna 2008 julkaistussa artikkelissaan, että 1970-luvulla koulujen vasemmistolaistumista ehkäisemään perustettu Vapaan koulutuksen tukisäätiö käytännössä syrjäytti toiminnallaan nuoret koulujen päätöksenteosta.

Suutarisen mukaan säätiö vaikutti aktiivisesti kouludemokratian poistamiseen ja yhteiskuntaopetuksen karsimiseen. Peruskoulu kehittyi Suomessa eri suuntaan kuin muissa Pohjoismaissa. Yhteiskunnallisen osallistumisen sijaan korostuivat kieltenopetus, matematiikka ja luonnontieteet. Vallankumous torjuttiin, mutta niin torjuttiin muukin aktivismi.

Oikeistoa ei kuitenkaan voi yksiselitteisesti osoittaa syyttävällä sormella. Teiniliitto kuopattiin poliittisten ristiriitojen vuoksi lopullisesti keväällä 1983, ja opiskelijakentän etuja yritti valvoa eri järjestöistä koostunut keskiasteen opiskelijajärjestöjen keskusliitto. KKL järjesti lähinnä lukioiden oppilaskuntapäiviä, eikä sillä ollut todellisia resursseja opiskelijoiden aktivointiin.

Liiton oikeistoblokilla oli keskeinen rooli, kun vuonna 1985 perustettiin puoluepoliittisesti sitoutumaton Suomen Lukiolaisten Liitto. Vasemmistosiipi puolestaan vastusti uuden liiton perustamista.

Vaikka SLL aktivoi lukiolaistoimijoita ajamaan omia etujaan, se ei välttämättä kannusta puoluepolitiikkaan. Suurin osa liiton jäsenistäkin tuntee puoluepolitiikan vieraaksi.

Myös opettajien tulee nykykouluissa pitää poliittiset kantansa sisällään, eikä puolueilla ole asiaa kouluihin muuta kuin paneelikeskusteluissa vaalien alla.

”Suomessa ei painoteta yhteiskunnallista opetusta. Opetusohjelmaan kuuluu enemmän uskonnon opetusta kuin yhteiskuntaoppia”, Lauri Rapeli huomauttaa.

Poliittisuus perspektiiviharha

Rapeli kaipaisikin nykykouluihin lisää politiikkaa. Sen ei tarvitsisi tarkoittaa paluuta 70-luvulle. ”Ei koulun sisällä tietenkään tarvitse vetää puoluerajoja ja alkaa huitoa niiden yli toisia kepeillä. Kansanedustajien tai ministerien määrän sijaan olisi kuitenkin tärkeää oppia, ettei kaikkien tarvitse olla asioista samaa mieltä – oli sitten kyseessä tulopoliittinen kokonaisratkaisu tai koulun limsa-automaatti.”

Turun normaalikoulussa historiaa ja yhteiskuntaoppia opettava Markus Järvinen kuitenkin toppuuttelee liian suorien johtopäätösten vetämistä 70-luvun traumoista.

”Voi olla että 70-luvun ylipoliittisuus vaikutti, mutta poliittisuuden väheneminen alkoi jo samalla vuosikymmenellä. Tämän päivän nuoret ovat yhtä vähän poliittisia kuin tämän päivän vanhemmat”, Järvinen muistuttaa.

Ajat ovat muuttuneet. Koulussa näytetyt videot menneiden vuosikymmenten poliittisesta debatista herättävät nykynuorissa lähinnä hilpeyttä. ”Edelliset sukupolvet kapinoivat jo, samaa ei voi tehdä kahta kertaa”, Järvinen sanoo.

Toisaalta Järvinen muistuttaa, että 70-luvunkin puoluekirjojen määrä kertoo enemmän vallinneesta kulttuurista kuin poliittisesta aktiivisuudesta. Puoluekirja oli usein käytännön ratkaisu, joka auttoi esimerkiksi töitä hakiessa.

Arki on politiikkaa

Pitkälti kyse onkin siitä, mitä politiikalla tarkoitetaan.

”Sana politiikka yhdistetään usein suoraan puoluepolitiikkaan. Kouluissa voitaisiin kuitenkin puhua politiikasta asioiden ratkomisena. Olisi tärkeää saada ihmiset tuntemaan, että asiat koskettavat heitä”, Rapeli vaatii.

Ajatus politiikan paluusta saa abiturienteilta vastakaikua. ”Puolueiden vierailut voisivat herättää kiinnostuksen”, Minja Pääjärvi uskoo.

”Kyllähän politiikka on vähän tabu. Kouluissa voisi olla enemmän politiikkaa, kunhan se ei ihan Teiniliitto-meiningiksi ja propagandan levittämiseksi menisi”, Eero Saarinen pohtii.

Suomen Lukiolaisten Liitossa toimiva Saarinen on ikätovereitaan valveutuneempi, mutta tunnustaa, ettei politiikka todellakaan kuulu lukiolaisten keskuudessa cooleimpien juttujen kärkeen.

Mutta kun politiikka ymmärretään laajasti, viitteitä sen paluusta näkyykin. Markus Järvisen mukaan esimerkiksi oppilaskuntatoiminta on 2000-luvulla aktivoitunut. Ainakin Norssissa toiminnasta palkitaan myös opintosuorituksilla. ”Lukiolaiset järjestävät paljon toimintaa keskenään ja omaehtoisestikin.”

Kansalaisjärjestöjä on pidetty nuorille ominaisena vaikutuskanavana. Esimerkiksi ympäristö- ja ihmisoikeusjärjestöjen jäsenkunnasta suuri osa onkin nuoria. Myös koulujen ovet aukeavat helpommin järjestöille kuin puolueille.

Toisaalta puolueet ja järjestöt eivät ole toistensa vaihtoehtoja. ”Kansalaisjärjestöissä vaikuttavat nuoret ovat usein samoja, jotka käyvät myös vaaliuurnilla aktiivisesti”, Rapeli huomauttaa.

Teksti: ANNA-ELINA MATILAINEN ja  SAMULI MAXENIUS
Kuvat: LAURI HANNUS

Mediapelin säännöt

Poliittinen journalismi on viihteellistynyt. Onko se välttämättä huono asia?

Torkkupeitot, Iken tekstarit ja Vanhasen uunipotut. Turun normaalikoulun abiturienteille politiikka näyttäytyy naurettavana toilailuna.

”On toki tärkeää kertoa epäkohdista, mutta ei yksityiselämän asioista tarvitsisi kertoa”, toteaa Norssin abiturientti Jonne Pulli.

Samaa mieltä on Pullin kanssaopiskelija Minja Pääjärvi. ”Päällimmäisenä ovat aina negatiiviset asiat.”

Media antaa kasvot politiikalle ja poliitikoille. Harva suomalainen jaksaa lukea läpi puolueiden ohjelmia, mutta kaikki tietävät, kuka oli Ilkka Kanervan (viimeisin) salarakas. Media kertoo siitä mikä myy.

Tutkija Erkka Railo kuitenkin muistuttaa, että tänä päivänä ei voi puhua yhdestä, yhtenäisestä mediasta. 2000-luvun poliittiselle julkisuudelle on ominaista, että sitä löytyy useasta erilaisesta mediasta.

”Kärjistäen sanottuna esimerkiksi 1960-luvulla julkisuus oli voimakkaasti eriytynyttä, eivätkä skandaalilehdet käsitelleet politiikkaa lainkaan. Nykyään poliittisen julkisuuden spektri ulottuu 7 päivää -lehdestä Kanavaan tai Suomen kuvalehteen. Jokainen näistä medioista tekee omannäköistään poliittista journalismia”, hän kommentoi.

Railo näkee kuitenkin ongelmallisena sen, että median viihteellistymisen mukana keskitytään entistä enemmän henkilöihin ja värikkäisiin teemoihin. Oikea politiikka näyttää kadonneen.

Mediassa onkin näkyvillä kaksi erillistä, rinnakkaista kehityskulkua. Poliittisen julkisuuden kirjo on laajentunut, kun samanaikaisesti poliittinen asiajulkisuus esimerkiksi lehdistön kotimaan poliittisilla osastoilla on viihteellistynyt.

Toisaalta Railo ei näe paluuta menneiden vuosikymmenten ”tylsään” asiajournalismiin. ”Toimittajat tekevät hirveästi töitä sen eteen, että politiikasta voitaisiin kirjoittaa jännittävästi”, Railo sanoo.

”Olen itse yrittänyt korostaa, että median viihteellistyminen on kolikko, jossa on kaksi puolta. Samalla tekstit ovat mielenkiintoisempia verrattuna 1970-luvun absoluuttisen informatiivisiin teksteihin. Tuskin niitä jaksaisi kukaan lukea.”

Jännittävyyden tarve jättää huomioimatta myös muutamia politiikan suuria osa-alueita, joista jännitystä ei yksinkertaisesti löydy. Esimerkiksi ulko- ja talouspolitiikasta on niiden abstraktiuden takia vaikea kirjoittaa, ja ne ovat mediapimennossa.

Vaikka toimittajakunta pyrkii objektiivisuuteen, media ja sen edustajat itse toimivat portinvartijoina päättäessään, millaisia juttuja julkaistaan ja kenestä.

Railo pitää tärkeänä, että lukija pystyy selvästi erottamaan objektiivisuuteen pyrkivän asia-artikkelin sekä toimittajan oman mielipiteen. Monia lukijoita ärsyttävät kolumnit ja näkökulmat hän toivottaa tervetulleiksi.

”2000-luvun alusta saakka kolumnit ovat enenevissä määrin saaneet eri medioiden palstatilaa. Toimittajat ottavat omilla nimillään ja kasvoillaan teemaa päivän polttaviin teemoihin. Mielestäni kantaaottavuuden paluu on pelkästään hyvä asia.”

”Minulla on sellainen olo, että tämän päivän lukijat kaipaavat kantaaottavaa tekstiä. Näkökulma tekee teksteistä myös ymmärrettävämpiä. Jos luetellaan vain faktoja, asia jää hämärämmäksi kuin siinä tapauksessa, että faktoista olisi esitetty myös tulkinta”, Railo linjaa.

Median aihevalinnat sanelee juttujen kiinnostavuus. Myös poliitikot osaavat pelin säännöt.

”Median ja poliitikkojen välillä vallitsee vuorovaikutussuhde, jossa poliitikot tarvitsevat mediaa ja päinvastoin. Yksi lehtijuttu saavuttaa tuhat kertaa enemmän yleisöä kuin vaalitilaisuus. Median näkökulmasta taas kiinnostavat poliitikot ovat sellaisia, joista kansa on kiinnostunut”, Railo summaa.

Ketkä sitten jäävät mieleen?

”Poliitikoista tietää ne, jotka ovat paljon esillä. Esimerkiksi uusi pääministeri Mari Kiviniemi on jäänyt ihan vieraaksi”, abiturientti Minja Pääjärvi sanoo.

Suurin osa yksittäisten poliitikkojen saamasta mediahuomiosta on jollain tapaa kielteistä. Ehkä Kiviniemi ei ole vielä töppäillyt tarpeeksi.

”Tämän päivän politiikkaa käsittelevälle mediajulkisuudelle on tyypillistä, että ehdottomasti kaikkein eniten näkyvyyttä saavat poliitikkojen toilailut, kuten torkkupeitot. Välillä tuppaa unohtumaan, että kyllä se asiajulkisuuskin siellä on”, Railo sanoo.

Media ei kuitenkaan pelkästään kritisoi, vaan korostaa myös yksittäisten poliitikkojen toimintaa. Medialla on paljon henkilövaltaa.

”Äänikamppailussa annetaan viestintätoimistoille tilaa muokata puolueen julkista imagoa. Ilmeinen esimerkki on Sauli Niinistön työväen presidentti -kampanja”, Railo sanoo.

Median henkilökeskeisyys antaa puolueiden sisällä mahdollisuuden liikkumavaraan. Hyvänä esimerkkinä voidaan pitää sitä, miten kokoomuksen sisällä Alexander Stubb ja Jyrki Katainen linjaavat pää punaisena suvaitsevuuden ja avoimuuden kulttuurin puolesta samalla kun Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtaja Wille Rydman kritisoi maahanmuuttopolitiikkaa hyvinkin ankarasti.

Puolueen linja hukkuu henkilöiden taakse ja puolueet voivat pelata useilla korteilla. Toisaalta henkilöt myös menestyessään muuttavat puolueensa linjaa.

”Jos esimerkiksi Jussi Halla-aho valitaan ensi vuonna perussuomalaisesta puolueesta eduskuntaan, muuttuu puolueen linja eittämättä nykyistä kriittisemmäksi”, Railo sanoo.

Teksti: VENLA PÖYLIÖ

Kuvitus: LAURI HANNUS

Rukous ei auta

Vaikuttamisen moniottelija Akuliina Saarikoski kertoo, miksi bensaa kannattaa heittää liekkeihin.

Kun mainitsin tekeväni juttua Akuliina Saarikoskesta, väri valahti joidenkin tuttavieni kasvoilta. ”Apua”, tyytyi yksi toteamaan. ”Hän syö sinut elävältä”, vapisi toinen.
Nopea selaus hakukoneella tuottaa 36 000 osumaa. Sivuilla toisen käden lähteissä Suomen tunnetuimmaksi aktivistiksikin tituleerattu Saarikoski kehottaa ihmisiä rikkomaan lakeja ja toivoo kuolemaa heterokulttuurille.

Eniten hänen nimensä nousee esiin keskustelupalstoilla. Näyttäisi siltä, että jokaisella on jotain painavaa sanottavaa hänen politiikastaan.

Kuka on tämä henkilö, joka saa lähiöisät raivon valtaan ja Setan varpailleen? On aika ottaa selvää.

Ylös sohvalta!

Syksyisenä aamupäiväna Saarikoski odottaa hymyilevänä Hakaniemen Café Javan edessä. Hän tilaa linssikeittoa ja kertoo olevansa hyvällä tuulella. Mikäli hän on tosiaan niin vihainen kuin sanotaan, hän osaa peittää sen hyvin.

”Kaikki tunteet ovat sallittuja, myös viha. Se, että vääryys pistää vihaiseksi ei poista sitä, etteikö samalla voisi olla herkkä ja vastaanottavainen. Viha tulee kanavoida vääryyteen, muuten riskinä on, että se kääntyy sisäänpäin”, Saarikoski selventää.

Puhutaanpa välillä aktivismista. Anarkismi, feminismi, eläinoikeus- ja seksuaaliaktivismi ovat vain joitakin ismejä, joita hänen nimeensä liitetään. Itse hän kuitenkin haluaisi ottaa etäisyyttä koko käsitteestä.

”Kun puhutaan aktivismista, oletetaan että osa ihmisistä on aktivisteja ja loput voivat olla passivisteja ja maata sohvalla. Mielestäni poliittinen toiminta on jokaisen velvollisuus”, hän perustelee.

Lapsuutensa isoissa kumppareissaan Moskovassa tallustellut Saarikoski arvelee heränneensä politiikkaan aikaisin. Päivittäiseen toimintaan hän siirtyi kuitenkin vasta osallistuttuaan 18-vuotiaana Göteborgin mielenosoitukseen. Nykyään hän kannattaa suoran toiminnan filosofiaa.

”Toisin kuin usein luullaan, kyse ei ole siitä, että laittomasti hutkitaan sinne tänne, vaan voimaannuttavasta ajatuksesta ihmisistä itsestään poliittisina toimijoina, joiden teoilla voi olla suurikin vaikutus”, Saarikoski selventää.

Saarikoski ei suostu kertomaan nähdäänkö hänet suoran toiminnan ohella vaikuttamassa kevään vaaliuurnilla. Hän ei myöskään halua ottaa kantaa pitäisikö muitakaan. Joka tapauksessa hän uskoo, etteivät demokraattisen vaikuttamisen keinot yksin riitä.

”Edustuksellinen demokratia on järjestelmä, joka usein ylläpitää valtaa niillä, joilla se jo on. Jos politiikka nähdään pelkästään edustuksellisena demokratiana, jää toiminnan mahdollisuus liian kapeaksi.”

Pelottava raivo pysyttelee yhä piilossa. Saarikoski jopa yllättää kertomalla olevansa vastaan kaikkea väkivaltaa. Hän painottaa, että väkivaltaisina pidetyt suoran toiminnan aktivistit, kuten esimerkiksi eläinoikeusaktivistit, ovat nimenomaan niitä, jotka vastustavat kaikkea tappamista.

”Jos joku laki on epäoikeudenmukainen, sitä saa ja kuuluukin rikkoa. Lait ovat kautta historian ylläpitäneet vääryyttä. Ne ovat tukeneet instituutioita kuten orjuutta, naisten alempiarvoista asemaa ja sitä, että homoseksuaalisuus on ollut rikollista.”

Mustetahroja sateenkaarilipussa

Homopolitiikka on Saarikosken kohdalla mehukas aihe.

Ylen Homoillasta lähtien kättä on väännetty homoseksuaalien perinteisistä oikeuksista kirkossa ja yhteiskunnassa. Saarikoski on vaikuttanut seksuaalipoliittisessa Musta-pinkki blokki ryhmässä, joka sai Setankin pyörimään sateenkaaripöksyissään.

Radikaalin linjan mukaan arvokasta homokulttuuria löytyy esimerkiksi Yrjönkadun uimahallista ja baarien vessoista. Ovatko perinteisiä oikeuksia ajavat homoaktivistit pettureita?

”Ongelma ei tietenkään ole, että ihmiset haluaisivat elää perheyhteisöissä vaan se, että Suomessa ei ajeta muunlaista homopolitiikkaa. Kuitenkin tilaa tulee olla niidenkin ihmisten elämille, jotka eivät asetu mihinkään perinteiseen malliin. Tämän radikaalimmasta politiikasta ei ole kyse”.

Onko ratkaisu tilanpuutteelle sitten heterokulttuurin kuolema?

”Ajan sitä, että heterokulttuurin ylivalta murtuisi. Heterokulttuuri on pakottavuudessaan todella väkivaltainen järjestelmä, jonka muotteihin jokainen joutuu kasvaessaan sovittamaan itseään”, Saarikoski korjaa.

Vihapuhetta ja käännytystä

Palataan vielä vihaan. Saarikoski kiistää olevansa provokaattori, sillä vääryydestä puhuminen ei hänestä ole provokaatiota. Keskustelupalstojen katkerien kommenttien perusteella hän on sitä silti joillekin, halusi tai ei. Itse hän näkee, että syy hänen lausuntojensa lietsomaan kuohuntaan on se, että yleensä ihmisten oletetaan välttävän hankalista asioista puhumista.

Tästä huolimatta vihapuheet loukkaavat.

”Yritän usein ajatella, että kritiikki ei hyökkää minua itseäni vastaan vaan sitä, mitä sanon tai miltä näytän. Lisäksi käytettävät aseet tukeutuvat yhteiskunnan arvojärjestykseen – ne voivat olla nais- tai homovihamielisiä. Vaikka kyseessä olisi liimatukkainen mies takamökissä, hän on silti mies ja voi turvautua puheissaan tytöttelyyn. Suorassa konfrontoinnissa tällaiset tyypit jäisivät helposti kakkoseksi.”

Keskustelu lähestyy loppuaan, ja ilokseni huomaan, etten vieläkään ole tullut liiskatuksi. Kaikkien yllättävien myönnytysten keskellä uskaltaudunkin kysymään, voisiko Saarikosken itsensä käännyttää heteroksi käytännön harjoittelulla taikka ahkeralla rukoilulla. Kysymys saa aikaan hihitystä.Vastaus on kielteinen.

”On se silti niin, että kun esimerkiksi 14-vuotiaana olin ihastunut parhaaseen kaveriini, luin nuorten seksuaalioppaasta että ’Ei huolta. Kyseessä on täysin normaali vaihe, joka menee varmasti ohi’. Onhan se sellaista rukoilua ja käännytystä, ja sitä tapahtuu koko ajan.”

Teksti ja kuva: KAROLIINA KNUUTI

Rakkauden lähettiläs

Jooga- ja tantraohjaaja Cristian Hallivuorelle tantra tarjoaa täydellisen tavan rakastaa.

”Jos joku olisi 11 vuotta sitten sanonut, että alan tulevaisuudessa opettaa tantraa, olisin nauranut räkäisesti päälle”, kymmenen vuotta sekä joogaa että tantraa harrastanut Natha-joogakoulun opettaja Cristian Hallivuori sanoo.

Oman elämän kokemusten sekä ystävien kehotusten myötä miehen tie vei joogasalille. Tantraa Hallivuori on harrastanut melkein yhtä kauan kuin joogaa. Hänen mielestään näitä kahta ei voi edes erottaa toisistaan.

Tantraperinne jakautuu oikean ja vasemman käden tantraan. Oikean käden tantra, eli noin 95 prosenttia perinteestä, ei käsittele eroottista energiaa ollenkaan. Länsimaalaiselle tantralle on kuitenkin tyypillistä eroottisiin harjoituksiin keskittyvä vasemman käden tantra.

Hallivuorelle tantra on eroottisuuden lisäksi kuitenkin myös hengellisyyttä ja itsensä, rakkauden ja ympäröivän maailman ymmärtämistä.

”Kursseilla tehdään joogaharjoituksia ja annetaan kotitehtäviksi esimerkiksi erityisiä masturbaatiotekniikoita. Alastomuutta kursseilla ei ole, vaan käymme läpi teorioita ja tantrisen perinteen maailmankuvaa”, Hallivuori sanoo.

Tantrassa sukupuolella on väliä. Rakastelu on ennen kaikkea naisen ja miehen välinen rakkauden ja luottamuksen osoitus. Tantran kautta miehestä ja naisesta tulee yhdessä yksi.

”Jokaisessa ihmisessä on olemassa sekä maskuliinisuutta että feminiinisyyttä. Kaikki harmonia syntyy näiden kahden perusenergian tasapainosta. Tantra pyrkii puhdistamaan vääristyneitä sukupuolimalleja ja löytämään sen, mitä me olemme aidosti miehinä ja naisina”, Hallivuori sanoo.

Onko siitä mitään iloa homoille?

”Tantran filosofian mukaan kahden saman sukupuolen edustajien energiat eivät ole yhdessä tasapainossa. Naisten väliset suhteet ovat harmonisempia kuin miesten väliset. Tämä kuitenkin vaatii, että naiset ovat yhdessä naisina, eivätkä butch ja femme -roolien mukaisesti”, hän sanoo.

Rakastelussa miehen tehtävä on tietoisuuden ylläpitäminen ja naisen rentoutuminen ja antautuminen rakastelulle.

”Tämä ei ole kuitenkaan mikään pieni vaatimus – rentoutuminen ja antautuminen toiselle ja omalle feminiinisyydelle ei ole niin helppoa, mutta sitä voi harjoitella”, Hallivuori sanoo.

Seksuaalisen energian hallinta tarkoittaa miehen tapauksessa siemensyöksyn välttämistä. Hallivuoren mukaan miehen siemensyöksy jopa estää oikean orgasmin. Tantrinen mies kykenee naisen tavoin saamaan useita, pitkäkestoisia orgasmeja saman rakastelun aikana.

Hänen mielestään jokaisen pitäisi tutustua omaan seksuaalisuuteensa tantran avulla. ”Tantra kumoaa perinteisiä malleja ja purkaa ihmisen omia lukkoja. Minulle se on nykyään ainoa luonnollinen tapa rakastella”, hän sanoo.

Ulkoisesti tantrinen rakastelu ei välttämättä eroa mitenkään ”normaalista.” Harjoittelun alussa rakastelun tahti voi olla hitaampaa, koska se vaatii enemmän keskittymistä. Emotionaalinen kohtaaminen on tärkeää. Rakkaus on pääasia.

”Tantra opettaa, että orgasmit ovat portteja korkeammille tietoisuuden tasoille. Rakastelu voi kestää useita tunteja ja päättyy yleensä kun molemmille syntyy kaunis ja rauhallinen tila. Jos päivässä katsoo pari tuntia televisiota, pitäisi olla aikaa rakastellakin”, hän sanoo.

”Eihän se ole naisellekaan reilua, että seksi kestää vain muutaman minuutin. Ei nainen kerkeä siinä ajassa mukaan”, Hallivuori muistuttaa naurahtaen.

Teksti: VENLA PÖYLIÖ
Kuva: LAURI HANNUS

Kun (virtuaali)maailma ei riitä

Verkkopelaaminen ei ole erakkojen puuhaa.

Tietotokoneiden ruudut valaisevat hämärää liikuntasalia. Niiden ääressä istuu kymmenittäin teini-ikäisiä poikia kuulokkeet korvillaan. Hartaan keskittynyttä tunnelmaa katkovat satunnaiset “vittu”-huudahdukset.

On lokakuinen torstai-ilta ja verkkopelitapahtuma Insomnia on alkamassa Porin Winnova-opistolla. Osallistujat aikovat viettää paikalla lähes kolme vuorokautta lanittaen, lähiverkossa pelaten.

Kuka haluaa istua monta päivää putkeen pimeässä konetta räpläämässä?

Kävijämäärästä päätellen yhä useampi. Pienen harrastajapiirin puuhana vuonna 2002 alkunsa saaneeseen satakuntalaistapahtumaan myytiin tänä vuonna lähes 400 konepaikkaa.  Idea on edelleen sama: osallistujat tuovat paikalle makuupussinsa, tietokoneensa ja itsensä. Sitten pelataan – niin kauan kuin pysytään hereillä.

En ole koskaan pelannut verkossa, saati käynyt pelitapahtumassa. Counter-Strike tai Team Fortress 2 eivät sano minulle mitään. Seuraavien päivien aikana joudunkin turvautumaan googleen useasti.

Eksyn keskustelupalstalle, jossa spekuloidaan sitä, tietääkö ”normaali-ihminen” mitä lanittaminen tarkoittaa. ”Kolmekymppinen opettajani ei tiennyt”, joku sanoo. ”Lanit ovat nörttien kimppakivaa”, toteaa toinen.

Niin. Kun ei tiedä ilmiöstä mitään, tukeutuu helposti kliseisiin. Ja mediassa verkkopelaaja on koulukiusattu nörtti, jonka ainoat ihmiskontaktit ovat virtuaalimaailmassa.

Pelaamisen epäsosiaalisuus on kuitenkin harhakuva.  ”Suurin osa ihmisistä tulee tänne ryhmissä. Kävijäprofiili vaihtelee hengailevista kaveriporukoista ammattilaispelaajiin, jotka tavoittelevat tietyn peliturnauksen rahapalkintoa”, kertoo Verkkopeliyhdistys Insomnia ry:n puheenjohtaja Toni Vettenranta.

Väkeä eivät liioin vedä pelkät nopeat verkkoyhteydet tai turnausten rahapalkinnot. Vettenranta on huomannut, että tapahtumaan kaivataan muutakin sisältöä kuin verkkopelit.

”Aluksi tapahtumassa pelattiin vain verkossa. Sitten mukaan otettiin tanssimattopelit, Guitar Hero ja viimeisimmäksi muut konsolipelit. Pitempään mukana on ollut Robosota, jossa itse rakennetut robotit taistelevat toisiaan vastaan.”

Mutta entä ne kliseet? Kyllä, laneissa valvotaan energiajuomilla ja pysytään hengissä pizzalla. Mutta se ei ole pelaamisen koko kuva.

Reaalimaailma – niin retroa

Salin screenille heijastuu kuvaa auditoriosta, jonka käytävillä haahuilee kaapuihin verhoutuneita hahmoja. Mitäs tämä on?

Auditoriossa pelataan live-Pac-Mania. Kaksi pelaajaa kerää pistekiekkoja ja yrittää vältellä haamuja. Peli on osa Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin suunnittelemaa InsomniaGamea, digitaalisia sisältöjä ja tilassa liikkumista yhdistävää pelikonseptia.

Reaali- ja virtuaalimaailman rajoilla liikkuvassa pelissä on useita osatehtäviä. Pac-Manina seikkailemisen lisäksi pelaajat ratkovat tehtäviä nettiin piilotettujen vihjeiden avulla ja pomppivat pallokaloina kännyköillä liikeohjattavassa pelissä. Osatehtäviä yhdistää kehystarina Insomniassa kadonneesta henkilöstä, joka pitää löytää.

”Peli muotoutui kuukausien aikana korkealentoisista esi-ideoista nykymuotoonsa, teknisten näkökulmien ja tavoitteiden rajaamisen kautta”, sanoo pelin kehitystiimissä mukana ollut Aliisa Sinkkonen Turun yliopistosta.

”Pelin tarkoitus on tuoda lisäarvoa tapahtumalle, luoda osallistumistapoja Insomnian yhteistyökumppaneille ja kehittää uusia hyödyntämistapoja RFID- ja Bluetooth-tekniikoille. Samalla tutkitaan pelikokemuksia ja peli- ja tapahtumatuotannon suhdetta”, kertoo digitaalisen kulttuurin projektitutkija Leila Stenfors.

Insomniassa näkyy pelikulttuurin moniulotteisuus. Samalla kun retropelaaminen yleistyy, innostutaan toisaalta peleistä, jotka perustuvat oman kehon liikkeisiin. Liikeohjattavien pelien suosion kasvua ennustelee genren näkyvyys esimerkiksi marraskuun alun DigiExpo-messuilla.

Teksti: AIJA AMEE

Kuva: JON EKBERG

InsomniaGame on osa Tampereen yliopiston, Turun yliopiston ja Tampereen teknillisen yliopiston yhteistä CoEx-hanketta.

Blogien politiikka

Verkossa kirjoittaminen tarjoaa uusia mahdollisuuksia tehdä politiikkaa.

Nykyään kaikilla merkittävillä poliittisilla toimijoilla on oma blogi. Tämä ei kuitenkaan ole merkki siitä, että blogit olisivat vain perinteisen politiikan jatke.

Netti onkin täynnä poliittisia blogeja, joiden kirjoittajat ovat perinteisen politiikan ulkopuolella ja myös halukkaita jäämään sinne.

Blogit tarjoavat monia uusia mahdollisuuksia poliittisille toimijoille. Julkaisukynnystä ei ole. Kuka tahansa voi kirjoittaa mitä tahansa.

Tosin perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokas Jussi Halla-aho tuomittiin sakkoihin viime vuonna uskonrauhan rikkomisesta blogitekstin perusteella.

Edes kirjoitusten laillisuus ei kuitenkaan muodostu ongelmaksi, mikäli kirjoittaja osaa varjella henkilöllisyyttään kyllin tarkasti.

Mahdollisuus oman henkilöllisyyden salaamiseen tarjoaa monia etuja. Blogikirjoittajan ei tarvitse pelätä tulevansa syrjityksi sukupuolensa, ikänsä, sosiaalisen statuksen, etnisyyden tai puoluekannan takia. Ne voi kaikki jättää kertomatta. Ei aina ole edes selvää, onko blogin takana yksi vai useampi henkilö.

Esimerkiksi anarkistinen ”Takku” -blogiprojekti määrittelee itsensä näin: ”Takussa julkaistu sisältö ei välttämättä edusta kollektiivia, sen yksittäisiä jäseniä, yhteiskunnallisia liikkeitä tai mitään tiettyä ideologiaa.” Politiikan ei siis tarvitse olla henkilöitynyttä. Vain viestillä on merkitystä.

Blogien poliittista vaikuttavuutta on vaikeaa mitata, sillä Suomessa poliittinen aktiivisuus liitetään vahvasti puoluepolitiikkaan. Jos blogikirjoittaja vaikkapa kehottaa olemaan äänestämättä, tekstin vaikutus voi näkyä puolueiden kannatuksen laskuna nousun sijaan.

Ulkoparlamentarismia ajavat blogit pyrkivät aktiivisesti laajentamaan politiikan käsitettä. Niiden vaikutukset näkyvät vasta kun hyväksytään, että politiikka ei palaudu äänestämiseen.

Turkulainen ”Vapaa kulttuuri” -blogi ja muiden kaupunkien vastaavat ovat joitakin vuosia olleet tärkeitä talonvaltausten ja spontaanien mielenosoitusten koollekutsujia. Kukaan tuskin on kuitenkaan äänestänyt niiden inspiroimana.

Näiden yhteiskunnallisten toimijoiden huuto on vastaisku syyllistäville syrjäytymispuheille.
Kirjoittajat eivät hyväksy heille asetettuja poliittisen käyttäytymisen normeja, mutta eivät suostu myöskään marginalisoitaviksi. He eivät ole jättäytyneet politiikan ulkopuolelle, vaan luovat uutta politiikkaa. Verkossa ja kaduilla.

Suosittu vasemmistolainen blogi ”Vallankumouksen hedelmiä” määrittelee asian seuraavasti: ”politiikkaa voi tehdä suoraan, politiikkaa voi tehdä ilman lässytystä, politiikkaa voi tehdä niin että siitä nauttii.”
VEIKKA LAHTINEN

Jussi Halla-ahon blogi ”Scripta”: www.halla-aho.com/scripta/
Mediaprojekti ”Takku”:

http://takku.net/

”Vapaa kulttuuri” -blogi:

http://vapaakulttuuri.blogspot.com/

”Vallankumouksen hedelmiä” -blogi:

http://www.vallankumous.org/blogi/

Peliteollisuus tarvitsee tekijöitä

Digitaalisen pelimaailman yritykset kokoavat eri alojen osaajat saman katon alle.

Siinä missä elokuvateollisuudella on Suomessa vakiintuneet koulutusohjelmat, peliteollisuuteen päädytään yleensä harrastuneisuuden, itseoppineisuuden ja jopa puhtaan sattuman kautta.

Suomalainen peliteollisuus on 85 miljoonan euron liikevaihdollaan sisällöntuotannon saralla Suomen suurin vienninala. Maailmanlaajuisesti katsottuna peliteollisuus on toiseksi suurin heti elokuvateollisuuden jälkeen.

Yllättävää kyllä, musiikkiteollisuus on vasta kolmannella sijalla.
Suomessa vakiintuneita pelialan yrityksiä toimii noin 60–70 kappaletta. Ne ovat keskittyneet Helsingin, Oulun ja Tampereen seuduille.

Rannikkoseuduilla, kuten Turussa, ei peliteollisuutta juuri ole.

Tunnetuin suomalainen pelialan yritys lienee espoolainen Remedy Entertainment, joka tuli kansainväliseen tietouteen Max Payne -peleillään vuonna 2001. Tavallinen suomalainen pelialan yritys työllistää useimmiten alle 20 henkeä, vasta-alkajat keskimäärin 5 henkeä. Remedy onkin 40 työntekijän henkilöstöllään Suomen suurimpia tekijöitä.

Kasvavalla alalla tarvitaan kiihtyvällä tahdilla uutta työvoimaa.

Harrastuneisuudella jalansijaa

Peliala profiloituu helposti koodareiden omaksi puuhakerhoksi. Näin ei kuitenkaan ole, vaan osaajia menestyvään yritystoimintaan tarvitaan aina sisällön suunnittelijoista graafikoihin ja ohjelmoijiin saakka.

”Peliala on kansainvälinen ja osaamisintensiivinen artesaaniala”, Suomen peliteollisuuden kattojärjestö Neogamesin puheenjohtaja KooPee Hiltunen summaa. ”Hyvä koulutus antaa mainiot valmiudet, mutta viime kädessä oma osaaminen on määräävä tekijä pelialalle työllistymisessä.”

Oman osaamisen markkinointi ja kattava työportfolio ovat tärkeitä alalle työllistymisessä.

Tärkeää on myös verkostoituminen alalla vaikuttavien ihmisten kanssa. Helsingissä järjestetään joka kuukausi  IGDA-iltoja, joissa voi tutustua suomalaisen peliteollisuuden työntekijöihin rennossa baari-ilmapiirissä.

”Kannattaa myös muistaa, että globaalina alana työmahdollisuudet eivät rajoitu pelkästään Suomeen”, Hiltunen tähdentää.

Turkulainen pelimies

Turkulaisen pelialan yrityksen Tribeflame Oy:n toimitusjohtaja Torulf Jernström päätyi pelialalle mielenkiinnon ja yrittäjyysinnon kautta. Hän on aikaisemmin työskennellyt Nokian tuotekehityksessä.

Tribeflame Oy hankkii lautapelilisenssejä ja työstää niistä virtuaalisia versioita Applen iPadille. Yrityksessä 3 ohjelmoijaa ja yksi graafikko.

Jernströmin toimenkuvaan kuuluu toimistobyrokratiasta huolehtiminen, projektien aikatauluttaminen ja lisenssien hankkiminen.

”Työpäivät ovat normaaleja kahdeksasta neljään -päiviä. Ylitöitä ei yleensä tehdä, ellei ulkopuolisen tahon asettama deadline ole lähestymässä.”

Yrityksen perustaminen oli Jernströmin mielestä suhteellisen helppoa, mutta lisenssien hankkiminen huomattavasti  hankalampaa. Myös toiminnan rahoittamisessa voi törmätä vaikeuksiin. Tribeflame toimii tällä hetkellä riskipääomasijoittajien rahoituksen turvin.

Pelialalle haluaville myös Jernström antaa neuvoksi harrastuneisuuden ja verkostoitumisen.
”Ohjelmoijamme olivat vanhoja tuttuja, jotka olivat aikaisemmin väsänneet omia pelejään harrastuksena ja graafikon valinnassa katsottiin portfoliotöitä. Aloittelijan kannattaa aloittaa pelien kehittäminen hankkimalla työkumppaneita, jotka täydentävät omia taitoja ja päinvastoin.”

Teksti: JOOSE NURMINEN

Rasismia ja suvaitsemattomuutta vastaan toimittava nyt

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan tiloihin tehtiin polttopulloisku 28.10. torstaiyönä. Oulussa oli tapahtunut seksuaalivähemmistöihin kohdistuneita pahoinpitelyitä, ja ylioppilaskunta oli julkaissut kannanoton suvaitsevaisuuden puolesta. Hyökkäyksen motiiviksi epäilläänkin nimenomaan ylioppilaskunnan kannanottoa.

Turun vasemmisto-opiskelijat Avanti ja Åbo Gröna Vänster ovat tyrmistyneitä kehityksestä. Jo kesällä tehtiin kaasuisku Pride-kulkueeseen Helsingissä ensimmäistä kertaa maamme historiassa, ja heti perään Helsingin SETA:n toimiston ikkunoita rikottiin ja oveen piirrettiin hakaristi.

Hyökkäykset seksuaalivähemmistöjen oikeuksia kohtaan kumuloituivat yhteen päätepisteeseensä 12.10. lähetetyn Ylen Ajankohtaisen kakkosen Homoillan jälkeen. Ohjelmassa kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen mm. kertoi, miten homoseksuaalit toteuttavat seksuaalisuuttaan, vaikka tietävät sen olevan väärin.

Mielestämme rasistisia piirteitä saanut maahanmuuttokeskustelu on osa samaa kehitystä. Äärioikeisto nousee Euroopassa, ja sama ilmiö on havaittavissa myös Suomessa. Päivi Räsänenkin toivoi Ylioppilaslehden haastattelussa 29.10., että Suomi vastaanottaisi ensisijaisesti kristittyjä pakolaisia. Lokakuun viimeisenä viikonloppuna Turussa riehui skinheadien joukkio, jonka tunkeutuminen kebabravintolaan saatiin estettyä viime tingassa. Joukko äärioikeistolaisia nuoria häiritsi lauantaina 20.11. Turun Kauppatorilla pidettyä rauhanomaista rasisminvastaista mielenosoitusta. Väkivallalta onneksi vältyttiin.

Poliisiammattikorkeakoulun tuoreen tutkimuksen mukaan niin kutsutut viharikokset ovat viime vuosina lisääntyneet huomattavasti. Pidämme kehitystä äärimmäisen huolestuttavana. Haluamme elää turvallisessa ja moniarvoisessa Suomessa, jossa jokainen voi kulkea kulkueissa ja julkistaa kannanottoja ilman pelkoa. Äärioikeiston nousuun pitää vastata selkeillä kannanotoilla kaikkien ihmisoikeuksien turvaamisen puolesta, sekä ylipäätään poliittisilla toimenpiteillä ja -analyysillä. Populismiin pitää vastata konkreettisen työn kautta.

Yhteiskunnan lisääntyvä epävarmuus kumpuaa ihmisten syrjäyttämisestä ja toimeentulo-ongelmien kasautumisesta. Syy kehitykseen ei kuitenkaan löydy yksittäisistä ihmisistä tai ihmisryhmistä, vaan oikeiston harjoittamasta politiikasta ja hyvinvointiyhteiskunnan tietoisesta alasajosta.

Li Andersson
Puheenjohtaja, Åbo Gröna Vänster

Eva-Liisa Raekallio
Puheenjohtaja, Turun vasemmisto-opiskelijat Avanti ry.

SYL = maailmanparantaja

Suomen ylioppilaskuntien liiton kannanotot jakavat ylioppilasliikkeen.

Suomen ylioppilaskuntien liittoa on viime vuosina kritisoitu sen tekemistä yleispoliittisista kannanotoista, kuten ympäristöön ja kehitysyhteistyöhön liittyvistä linjauksista. Osa opiskelijoista ja ylioppilaskunnista on pitänyt opiskelijoiden edunvalvonnan ulkopuolelle laajennettujen kantojen tekoa SYL:lle kuulumattomana toimintana.

SYL:n hallituksen jäsenen Jukka Vornasen mielestä sekä SYL että ylioppilaskunnat ovat kansalaisjärjestöjä, joilla on myös yhteiskunnallinen tehtävä ottaa kantaa myös muihin kuin opiskelijoihin ja opiskeluun liittyviin kysymyksiin. ”Esimerkiksi ympäristöön ja kehitysyhteistyöhön liittyvät kysymykset koskettavat myös meitä opiskelijoita nyt ja tulevaisuudessa”, hän toteaa.

Itä-Suomen yliopiston ylioppilaskunnan puheenjohtajan Maria Röykän mielestä SYL:n kannanottojen tulisi aina olla jollain tavalla sidoksissa opiskelijoiden edunvalvontaan. ”SYL:n hallituksella on tietysti oikeutensa kannanottoja tehdä, mutta kyllä esimerkiksi alkoholin mielikuvamainontaa koskeva kannanotto oli aika erikoinen”, hän toteaa.

Erityisesti tämän vuoden aikana kritiikkiä on antanut kokoomusopiskelijoiden liitto Tuhatkunta, jonka puheenjohtaja Jenny Nyman on useaan otteeseen kritisoinut SYL:n kannanottoja.
Alkuvuodesta myös kahdessa ylioppilaskunnassa, juuri perustetuissa Itä-Suomen yliopiston sekä Aalto-yliopiston ylioppilaskunnissa pohdittiin SYL:n jäsenyydestä pois jättäytymisestä. Vaikka eroaikeiden taustalla oli taloudellisia perusteluja, myös ideologisilla eroilla SYL:oon oli vaikutuksensa erosuunnitelmiin.

Vornasen mielestä kysymykseen siitä, mihin SYL:ssä voidaan ottaa kantaa, on kaksi puolta. ”Toisaalta on olemassa oikeasti keskustelua siitä, mihin SYL:n tulisi ottaa kantaa. Toisaalta taas ’Ei kuulu SYL:lle’ argumenttia käytetään monesti myös silloin, kun ei rehellisesti uskalleta olla eri mieltä asiasta”, Vornanen kertoo.

Yleisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin kantaa ottaminen voi toisaalta myös politisoida ylioppilasliikettä ja SYL:a. ”Kannanotot voivat tietenkin jakaa jäsenistöä entistä enemmän, mutta toisaalta se myös aktivoi opiskelijoita toimimaan”, Vornanen perustelee.

SAMULI MAXENIUS

Anna Mäkipää SYL:n hallitukseen

Turun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksessa tänä vuonna toiminut Anna Mäkipää valittiin Suomen ylioppilaskuntien liiton hallitukseen lauantaina 20. marraskuuta. Valinta tehtiin SYL:n liittokokouksessa Järvenpäässä.

”Huikeat fiilikset ja ihmisten antama tuki on ollut vielä huikeampaa”, Mäkipää toteaa. Hänen mukaansa ensi vuodelle valittu hallitus vaikutti hyvältä. ”Uskon, että vuodesta 2011 tulee hyvä vuosi.”

Hallituksen uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Helsingin yliopiston ylioppilaskunnasta (HYY) Katri Korolainen-Virkajärvi, joka voitti vastaehdokkaansa Ilari Nisulan Oulun yliopiston ylioppilaskunnasta (OYY) äänin 79-67.

Muut hallituksen valitut olivat Janne Koskenniemi (JYY), Jarno Lappalainen (AYY), Annamaija Rönkkö (TTYY), Matti Tujula (HYY) sekä puheenjohtajavaalin hävinnyt Nisula (OYY).
Järjestön tärkeimmiksi päätavoitteiksi ensi vuodelle linjattiin maksuttoman koulutuksen turvaaminen, opintotuen sitominen indeksiin sekä vaikuttaminen siihen, ettei työurien pidentäminen vaikuta opiskelijoiden hyvinvointiin.

Erityiseksi kannanotoksi liittokokous nosti lomapankin kehittämisen, jolla pyrittäisiin turvaamaan ihmisten työssä jaksamista. Lomapankin ideana on, että työntekijä voi tallettaa lomansa säästöön ja käyttää ne haluamanaan hetkenä. Tämä helpottaisi erityisesti pätkätöissä olevien asemaa, joilla lomat jäävät usein pitämättä vaan ne otetaan rahana.

SAMULI MAXENIUS

Seuraava sivu »