Jännittäviä ihmisiä

Kolmannes opiskelijoista kärsii esiintymisjännityksestä ja joka kymmenennellä se haittaa opintoja. Ongelman kanssa ei kuitenkaan tarvitse jäädä yksin, vaan siihen löytyy apua.

Yliopistossa on mahdollista opiskella niin, ettei kertaakaan joudu esiintymään yleisön edessä – paitsi sillä yhdellä pakollisella puheviestinnän kurssilla. Yliopiston ulkopuolella vuorovaikutus- ja esiintymistilanteisiin kuitenkin joutuu vääjäämättä. Jo työpaikkahaastattelussa hakijan pitää myydä itsensä: tähän tarvitaan verbaalista lahjakkuutta ja pelotonta itsensä likoon laittamista.

Mutta entä jos sydän hakkaa, ääni pihisee eikä suusta tule ulos yhtään järkevää lausetta? Haastattelu jännittää niin paljon, ettei saa nukutuksi yöllä ja syödyksi aamulla. Unelmatyöpaikka menee sivu suun, vaikka tietäisi olevansa kullanarvoinen työntekijä.

Monella jännitys tiivistyy yksittäisiin tilanteisiin, mutta on myös niitä, jotka kärsivät siitä jatkuvasti läpi koko elämän. Alituinen jännittäminen tuntuu umpikujalta, josta ei ikinä pääse eteenpäin, ja pahimmillaan se aiheuttaa voimakasta ahdistusta ja jopa masennusta. Kun elämänpiiri tuntuu kapenevan ja itsetunto heikkenee entisestään jatkuvien epäonnistumisten jälkeen, alkaa esilläolon ja mokaamisen pelko seurata eri elämänalueille.

YTHS:n Terveystutkimuksen mukaan opiskelijoista kokee jännitystä noin kolmannes ja joka kymmenennellä se haittaa opintoja. Tavallisia ongelmallisen jännityksen oireita ovat ylenpalttinen stressi, esiintymistilanteita sisältävien kurssien välttäminen ja alisuoriutuminen. ”Monelle jännittämisen paljastuminen on merkki epäonnistumisesta”, kertoo psykologi Minna Martin YTHS:ltä.

Jännitys ei ole vika

Jännitykselle voi ja kannattaa tehdä jotain. YTHS:llä on pitkät perinteet jännittäjien hoidossa, ja jokainen jännittäjä otetaan tosissaan.

Jännittäjiä hoidetaan niin yksilöinä kuin ryhmässäkin. Helpoimmassa tapauksessa opiskelijalle voi riittää Jännittäminen osana elämää -oppaaseen tutustuminen. Opas sisältää faktatietoa jännittämisestä, antaa käytännön harjoituksia ja kertoo mistä elämää hankaloittavaan jännitykseen voi saada apua. Vertaistoimintaan keskittyvä lyhytterapiaryhmä on toiminut Turussa vuodesta 2003.

”Jännittäminen kuuluu aivan luonnollisena osana esiintymiseen, eikä sitä tarvitse häpeillä tai peittää”, Martin muistuttaa.

Tämä tuntuu olevankin keskeinen ongelma jännittäjille. Monet ovat niitä, jotka vaativat itseltään paljon eivätkä anna itselleen lupaa epäonnistua. Tämä pahimmillaan johtaa kierteeseen, jossa esiintyminen muodostuu painajaismaiseksi: mitä enemmän esiintymistä välttelee, sitä jännittävämmäksi se tulee. Välttelemällä ei myöskään ole mahdollisuutta saada positiivista kokemusta esiintymisestä.

Usein sosiaalisiin tilanteisiin liittyvä jännitys juontaa juurensa lapsuudesta. ”Monilla on taustalla koulukiusatuksi joutuminen. Päälle jää pelko, että muut voisivat jotenkin tuomita ja ilkkua”, Martin tähdentää. ”Sellaisten kokemusten jälkeen voi olla vaikea palauttaa perusturvallisuuden tunnetta sosiaalisissa tilanteissa.”

Karaistuminen on eräs oppi, jota jännittäjille tuputetaan. Kun tarpeeksi usein asettaa itsensä alttiiksi jännittäville tilanteille, tulee niistä helpompia. Karaistumismetodissakin piilee kuitenkin ongelma, joka voi jopa pahentaa epäonnistumisen kierrettä.

”On totta, että tärkeä osa jännityksen kanssa työskentelyä on päin pelkoa meneminen sen sijaan, että jättäydytään välttelemään jännityksen aiheuttajia. Kannattaa kuitenkin tehdä se pienin siedättävin askelin, jotta syntyy onnistumisen kokemuksia eikä liian ylivoimaisia tilanteita.”

Jännityksen hoidosta on lähes poikkeuksetta hyötyä jännittäjälle. Parantumisesta ei puhuta, sillä jännittäminen ei ole sairaus. Sen sijaan jännittämisen kanssa voi oppia elämään, ja sitä voi pitää myös vireyttävänä voimavarana.

Joskus jännitystä voidaan hoitaa myös lääkkeillä, mutta silloin hoidetaan jännityksen oireita eikä varsinaista ongelmaa. Martin puhuukin vertaisryhmän terapeuttisesta luonteesta. Ryhmässä yhteinen ongelma on jatkuvasti läsnä, jolloin siihen todella päästään käsiksi.

Ujoille omaa puheviestintää

Turun yliopistossa on jokaisen opiskelijan käytävä pakollinen puheviestinnän harjoituskurssi jo kandidaattivaiheessa. Kielikeskuksessa ja mediatutkimuksen oppiaineessa on mahdollista suorittaa kurssi myös ujojen ja jännittäjien ryhmässä. Anne Sirkiä-Välimäki on jo vuosia vetänyt puheviestintää ujoille ja jännittäville humanisteille.

Tavalliseen puheviestinnän kurssiin verrattuna kokee Sirkiä-Välimäki ujokurssien olevan haasteellisempia – mutta myös palkitsevampia. ”Paras palkinto minulle on ollut aina se, kun vaikeaa jännitystä poteva opiskelija onnistuu puheessaan”, hän toteaa.

Ujojen puheviestintä on matalan kynnyksen kurssi, jolla esiintymisen lisäksi harjoitellaan rentoutumisen ja esiintymisjännityksen hallinnan keinoja. Kurssilaisille pyritään antamaan positiivisia esiintymiskokemuksia. Kurssilla myös tehdään selväksi, että jännittäjäkin voi olla hyvä puhuja.

Moni jännittää kurssille tuloa ja lykkää sitä viimeiseen asti, mutta kokeekin positiivisen yllätyksen kurssille tultuaan. ”Opiskelijat arvelevat kurssin olevan jotain kauhean pelottavaa tai typerää”, Sirkiä-Välimäki kertoo. Palautteesta päätellen harjoitellut tekniikat antavat itseluottamusta esiintymisen hallitsemiseen, ja tieto jännittämisen yleisyydestä huojentaa.

Ujojen kursseille onkin selvästi tilausta. ”Kurssit ovat aina tulleet täyteen kun niitä on tarjottu”, Sirkiä-Välimäki toteaa ja painottaa vielä, että ainoa keino jännittämisen helpottamiseen on harjoittelu.

Puheviestintä kouluissa

Jännittäjien kanssa työskentelevät luovat katseensa myös Suomen peruskouluun ja lukioon. Vaikka puheviestintää harjoitellaankin koulussa, on jännityksen määrä kasvussa. Martin tähdentää, ettei pelkkä esiintymistaitojen harjoittelu riitä, vaan pitäisi myös harjaannuttaa muita vuorovaikutustaitoja sekä suvaitsevaisuutta ja hyvänä yleisönä oloa.

Kouluissa puheviestinnän opetus on toki kirjattu kansalliseen opetussuunnitelmaan, mutta todellisuus vaihtelee suuresti eri koulujen välillä. Esiintymistaitojen harjoittelu onkin riippuvaista lähinnä äidinkielen opettajan kiinnostuksesta. Turun yliopistossa äidinkielen opettajan koulutukseen kuuluu 10 opintopisteen suuruinen puheopin tutkinto, joka sisältää ilmaisutaitoa ja puheviestintää.

Nuorten äidinkielen opettajien mielestä opetuksen määrä tuntuu vähäiseltä, eikä se anna tarpeeksi valmiuksia puheviestintätilanteiden ohjaukseen. Etenkin esiintymisjännitykseen pureutuminen koetaan vaikeaksi. Puheviestintätilanteita koulussa harjoitellaan liian virallisesti esitelmin ja puhein, ja rennot esiintymistilanteet jäävät helposti kokonaan huomioimatta. Moni koulu tarjoaa kyllä ilmaisutaitoa tai draamaa valinnaisena, mutta yleensä vain yhden viikkotunnin vuodessa – eivätkä ujoimmat tietenkään uskaltaudu näille kursseille.

Kun ylioppilaskirjoitukset ovat jatkuvassa muutospaineessa, on uumoiltu myös suullisten kokeiden tulemisesta osaksi ylioppilastutkintoa. Puhetaitojen testaus koko lukioikäluokalta olisi melko massiivinen hanke, mutta se myös asettaisi valtakunnallisen vaatimuksen kunnollisesta puheviestinnän opetuksesta.

Teksti: LIISA KYTTÄLÄ

Kuvitus: ANNA-LEENA KILPELÄINEN

Kamppailua brasilialaisittain

Biokemian tutkija Eve Karelehto ei paini ainoastaan tutkimuskysymysten kanssa.

Yksi Suomen tämän hetken lupaavimmista brasilialaista jujutsua harrastavista naisista on onnistunut yhdistämään akateemisen uran ja kilpaurheilun.

Turun yliopiston tutkijana työskentelevä Eve Karelehto, 27, tekee parhaillaan väitöskirjaansa solubiologiasta, Eph-reseptoreista.

Samalla hän harjoittelee seitsemän kertaa viikossa Finnfighters’ Gymillä brasilialaista jujutsua, tuttavallisemmin BJJ:tä, ja sitä tukevia lajeja. Ennen kilpailuja harjoituksia saattaa kertyä viikkoon jopa 11.

Viime vuonna Karelehto voitti oman paino- ja vyöluokkansa Suomen mestaruuden. Kultamitali irtosi myös arvostetuissa Finnish Open -kisoissa. Hämmästyttävää on, että Karelehto on harrastanut lajia vasta kaksi ja puoli vuotta.

Pienempiäkin kilpailuja on kertynyt runsaasti. ”Kilpailuissa joutuu kohtaamaan oman tekniikkansa puutteet. Otteleminen opettaa ennakoimaan vastustajan liikkeitä ja käyttämään tämän virheitä hyväkseen”, Karelehto kertoo.

BJJ:ssä on useita vyöluokkia: valkoinen, sininen, purppura, ruskea ja musta. Vyöluokissa eteneminen voi viedä vuosia, ja siksi samassa sarjassa saattaa otella hyvin eritasoisia kilpailijoita. Karelehto sai tämänhetkisen sinisen vyönsä vain reilun vuoden harrastamisen jälkeen.

Suomen mestaruuden ansiosta hän sai lahjaksi lentoliput tammikuussa Lissabonissa järjestettyihin EM-kilpailuihin. Siellä vastaan sattui hallitseva MM-hopeamitalisti.

”Häviäminen harmittaa aina”, Karelehto myöntää, mutta pitää saavutuksena sitä, että otteli täydet kuusi minuuttia, ja ottelu ratkesi pisteillä.

Ottelu saattaa nimittäin päättyä vain muutamassa sekunnissa, jos toinen tekee lopetuksen – lukitsee vastustajansa nivellukkoon tai kuristukseen niin, että tämä joutuu luovuttamaan.

”Lukon voi tehdä mihin niveleen tahansa”, Karelehto kertoo ja havainnollistaa puhuessaan lukon kyynärpäässä, olkapäässä tai polvissa. ”Tehokkaita ovat myös kaulan verisuonikuristukset. Niistä lähtee taju muutamassa sekunnissa, jos tekniikka on oikea.”

Kuulostaa hurjalta. BJJ ei silti ole väkivaltainen laji. ”Tarkoitus ei ole satuttaa, vaan asemoida itsensä niin, ettei vastustaja voi kuin luovuttaa. Brasiliassa lajista käytetään jopa lempinimeä Arte suave (hellä taide).”

Oikealla tekniikalla on tärkeä merkitys. BJJ, kuten useat kamppailulajit, ei vaadi paljon voimaa, jos tekniikka on kohdallaan.

Tätä on aina ollut vähän vaikea uskoa. ”Tekniikan täytyy olla huomattavasti parempi, jotta voimalla ei olisi merkitystä”, Karelehtokin myöntää.

Vapaaottelukenttien koulimaa

Brasilialainen jujutsu on nuori ja jatkuvasti kehittyvä ”uusi kamppailulaji”. ”BJJ muistuttaa judon mattokamppailua. Sen sisarlaji on lukkopaini”, Karelehto kuvailee Suomessa vielä melko tuntematonta lajia.

Lajin kehittäjiä olivat brasilialaiset Gracien veljekset, Helio ja Carlos. Vuonna 1914 Brasiliaan saapui japanilainen judomestari Mitsuo Maeda, joka tunnettiin nimellä Konde Coma (Taistelun kreivi). Hän opetti Gracien veljeksille judoa ja aseettomaan lähitaisteluun jo 1300-luvulla erikoistunutta japanilaista jujutsua.

Gracien veljekset kehittivät lajia edelleen niin, että se antoi fyysisesti heikommalle, mutta teknisesti taitavalle taistelijalle paremmat mahdollisuudet itsepuolustukseen. Aluksi Gracien veljekset testasivat uutta lajiaan vapaaotteluissa. Sallittua oli tuolloin näennäisesti kaikki, ainakin lyönnit ja potkut.

Maailmanlaajuisesti tunnetuksi BJJ viimein tuli vapaaotteluista, jotka järjestettiin Yhdysvalloissa 1990-luvulla. Siellä lajin edustajat voittivat muiden kamppailulajien ottelijat leikiten, vaikka olivat näitä pienikokoisempia.

Brasilialaiset ovat yhä lajin huippuja – BJJ:n synnyinmaassa heillä on parhaat harjoitusmahdollisuudet. Myös Gracie-suvun jäsenet ovat edelleen kärkinimiä. Yksi suvun harvoista mustavöisistä naisista, Kyra Gracie, on tällä hetkellä oman painoluokkansa maailmanmestari.

”Nykyisin BJJ:n voidaan ajatella jakautuvan kolmeen kategoriaan: itsepuolustus-, vapaaottelu- ja urheilumuotoon”, Karelehto kertoo. Näistä yleisin on urheilujujutsu, jota Karelehtokin harrastaa.
”Uusia tekniikoita kehitetään jatkuvasti, mutta ne on suunnattu nimenomaan lajin urheilumuotoon. Alkuperäinen filosofia itsepuolustustaidoista kumpuavasta itseluottamuksesta ja elämänhallinnasta on nykyisin jäänyt hieman taka-alalle.”

Henkistä sisua

Vaikka otellessa ei ole tarkoitus satuttaa, vahinkoja sattuu. Myös Karelehdolta on muun muassa murtunut kylkiluita ja revähtänyt nivelsiteitä.

”Kipu kuuluu lajiin kuin lajiin, ei sitä pidä pelätä. Tämä on kamppailulaji, ei mitään kuntojumppaa”, Karelehto kuittaa kauhistelut.

”Tärkeää on henkinen kestävyys. Kilpailut opettavat hallitsemaan jännitystä ja paineita, joita useimmiten itse luo itselleen.”

Siksi Karelehto uskoo lajista alkuperäisten ihanteiden mukaan olevan hyötyä myös itsepuolustuksessa, vaikkei uskallakaan uhota päihittävänsä katujen gangstereita: omia taitoja on oppinut käyttämään myös paineen alla.

Itse luodut paineet eivät ole tuntemattomia kilpaurheilun ulkopuolisessakaan maailmassa. BJJ:n parissa hikoillut tunnit eivät siis mene hukkaan myöskään tutkijan ammatissa.

”BJJ kehittää tutkijalle oleellista kärsivällisyyttä ja paineensietokykyä.” Karelehto pohtii. ”Ja tutkijan työhän on myös tiimityöskentelyä ja muiden auttamista.”

Brasilialaisen jujutsun kantava voima onkin lajin poikkeuksellinen yhteisöllisyys. Karelehto kiittää seurakavereitaan, jotka kannustavat, ruoskivat ja opettavat häntä jatkuvasti.

Miehet ja naiset treenaavat lajia yhdessä, eikä Karelehto innostu ajatuksesta, että naisille järjestettäisiin erillisiä harjoituksia.

Ensinnäkin naisharrastajia on hyvin vähän. ”Lisäksi lajin ideologia pienemmän mahdollisuudesta puolustautua vahvempaansa vastaan toteutuu hyvin, kun harjoituksissa sparrataan – eli otellaan harjoitusmielessä – vaihtelevan tasoisten ja vahvuisten harrastajien kanssa. Tekniikan kantavuus tulee testattua päivittäin.”
Miehiä vastaan sparraaminen vaatii sitkeää asennetta, koska lähes aina nainen on heikompi. Mutta tekniikan kehittyminen palkitsee siten, että välillä pystyy antamaan vastustakin.
”Useimmille miehille sillä ei ole väliä, että harjoittelee tytön kanssa”, Karelehto hymyilee. ”Taitava vastustaja kehittää esimerkiksi omia heikkouksiaan ja ottelee niin, että molemmat hyötyvät.”

Miesten kanssa harjoittelu näyttääkin sisuunnuttaneen Karelehdon, kun hän listaa tavoitteitaan.
”Kehittyä jatkuvasti ja olla hyvä, piste. Ei ainoastaan hyvä naiseksi”, hän tokaisee. ”Toivon myös auttavani joskus muita esimerkiksi valmentajana.”

”Aktiivinen kilpaileminen on yhä mahdollista, vaikka olenkin jo 27”, Karelehto pohtii. ”BJJ:ssä taidoille ei ole yläikärajaa.”

Esimerkkiä näytti lajin kehittäjäveljeksistä vanhempi, Helio Gracie, joka kuoli 95-vuotiaana vuonna 2009, ja treenasi loppuun saakka.

Brasiliassa ovat arvostetuimmat valmentajat, mutta sinne ei Karelehto ole vielä ehtinyt. Hän huokaisee lajin synnyinmaan olevan lähes jokaisen harrastajan pyhiinvaelluskohde.
”Joskus on sinne vielä päästävä.”

Teksti: KAROLIINA KERPPO

Kuva: LAURI HANNUS

Paranoidi Britannia

Lamasta toipuva Yhdistynyt kuningaskunta lisää videovalvontaa ja pelkää maahanmuuttoa.  Onko Britanniasta tullut vähemmän suvaitsevainen tai suorastaan vainoharhainen?

Iso-Britanniaa kohahdutti helmikuussa pääministeri David Cameronin pitämä puhe. Sen viesti oli tiivistettynä, että maan monikulttuurisuutta korostanut politiikka on epäonnistunut.
Cameronin mielestä maan nykyinen malli tarjoaa kasvualustan erilaisille ääriliikkeille. Erityisen huolestunut pääministeri oli terrorismista. Lue lisää

”Vaalikampanjointi on sananvapauden ydinaluetta”

Kampuksen kampanjointikielto on oikeusoppineiden mielestä kyseenalainen.

Eduskuntavaaliehdokkaita on kielletty kampanjoimasta Turun yliopiston kampusalueella. Perusoikeuksien toteutumiseen erikoistuneen tutkija Juha Lavapuron mielestä linjaus on perustuslain vastainen.

”Suomen perustuslaki turvaa sanan- ja kokoontumisvapauden. Poliittinen toiminta on vieläpä sananvapauden ydinaluetta, jota ei lähtökohtaisesti voi rajoittaa edes lailla”, Turun yliopistosta joulukuussa väitellyt Lavapuro sanoo.

Turun yliopiston linjaus on, että yliopiston tilat ja piha-alue ovat vaalihumusta vapaata vyöhykettä. Periaate on ollut sama aina 90-luvulta saakka, jolloin linjaus syntyi silloisten hallintojohtajan ja tilapalvelupäällikön yhteistyönä. Yliopiston hallituksen virallista päätöstä asiasta ei ole.

”Pelisäännöt ovat, että yksittäisten ehdokkaiden tai puolueiden vaalitelttoja tai flaijerin jakoa ei kampuksella sallita. Tapahtumia, joissa kaikilla puolueilla on mahdollisuus osallistua, voidaan sen sijaan järjestää. Ehdokkaat ja puolueet voivat myös vuokrata yliopiston tiloja käyttöönsä niin kuin muutkin”, Turun yliopiston viestintäjohtaja Maija Palonheimo tiivistää.

Esimerkiksi Helsingin yliopistossa on Palonheimon mukaan samat säännöt, mutta tiloja ei edes vuokrata poliittisiin tarkoituksiin.

Lavapuro pitää yliopiston aluetta julkisena tilana, jonka käyttöä ei voi tällä tavoin rajoittaa. Ongelmaksi muodostuu ensinnäkin se, kuka määrittelee ”kampusalueen”. Tutkija pitää kuitenkin itsestään selvänä, että myös yliopiston sisätiloissa pitää voida kampanjoida.

”Juuri julkisuudestahan yliopistolakikin lähtee liikkeelle. Yliopistojen opetuksen on oltava julkista eikä sitäkään julkisuutta voi rajoittaa pelkästään vetoamalla yliopiston sisäisiin pelisääntöihin tai tilojen hallintaan. Muutoinkin yliopiston kampusalue ja esimerkiksi yleiset aulatilat ovat lainsäädännön näkökulmasta yksiselitteisesti yleisiä paikkoja, jotka ovat yleisön käytettävissä.”

Mikäli kampanjointi käy häiritseväksi, pitää asiaan soveltaa Lavapuron mielestä järjestyslakia.

Oikeustieteen professori Heikki Kulla pitää kiellon laittomuutta Lavapuroa tulkinnanvaraisempana. Hänen mukaansa ainakin yliopiston sisätiloissa rajoituksia voi asettaa toiminnan häiritsevyyden perusteella. Ulkoalueille tilanne on Kullasta selvempi, eikä kampanjointia voida ilman hyviä perusteita kieltää.

Kullan mielestä myös yliopistojen oikeudellisen aseman muutoksella on vaikutusta siihen, tulkitaanko kampus julkiseksi tilaksi. Yliopistot muuttuivat vuoden 2010 alusta valtion virastoista itsenäisiksi julkisoikeudellisiksi laitoksiksi tai säätiöiksi. ”Yksityinen yrityskään ei ole velvollinen sallimaan poliittista kampanjointia tiloissaan”, Kulla muistuttaa.

Useat poliittiset opiskelijajärjestöt ovat vaatineet laajempia mahdollisuuksia tehdä vaalityötä yliopistolla. Ne ovat perustelleet toivettaan nuorten äänestysinnon kasvattamisella ja sillä, että yliopisto jos mikä sopii yhteiskunnallisen debatin areenaksi.

Viestintäjohtaja Palonheimo ei ole tullut ajatelleeksi, että kampanjointikiellossa voisi olla jotain epäselvää. ”Olemme ajatelleet, että kun olemme täällä vuokralaisina, voimme päättää kuinka tiloja käytetään. Emmehän hyväksyisi esimerkiksi uskonnollisten ryhmien tai joidenkin ääriryhmien kampanjointiakaan.”

Yliopisto suhtautuu tiloihinsa kuten tarjoamiinsa sähköisiin työvälineisiin: myöskään utu-sähköpostiosoitteen ja yliopiston verkossa toimivien kotisivujen käyttäminen vaalikampanjointiin ei ole sallittua.

Vastaavaa rajankäyntiä siitä, onko yliopisto julkista tilaa, käytiin esimerkiksi kaksi vuotta sitten Tampereella, kun Toimiva yliopisto -verkosto järjesti boikotin yliopiston tiloissa ravintolatoimintaa harjoittavaa Sodexo-ketjua vastaan ja jakoi siitä kertovia lentolehtisiä ruokalan ulkopuolella. Paikalle kutsuttiin poliisi, mutta lopulta ketään ei poistettu yliopiston tiloista.

Teksti: ANNA-ELINA MATILAINEN

Kuva: LAURI HANNUS

Raitista raivoa

Hardcore punk -bändi Raivoraittius noudattaa Straight edge -elämäntapaa ja suhtautuu kriittisesti päihdekeskeiseen kulttuuriin.

”Lähdetäänkö toukokuussa Kaakkois-Aasiaan kiertueelle?”, kysyi rumpali Janne Leimola bändikavereiltaan joulun alla. Yhtye oli perustettu edellisenä syksynä, eikä laulaja Timo Piikkilä ollut osallistunut vielä yksiinkään treeneihin. Kaikkien mielestä ajatus oli loistava ja kiertue lyötiin lukkoon.

Kyseessä on hardcore punk -bändi Raivoraittius, jonka jäsenet kieltäytyvät tupakasta, alkoholista ja huumeista. He eivät koe raittiuden rajoittavan elämäänsä, vaan se päinvastoin vapauttaa näkemään tekojensa seuraukset.

”Vähän yli vuosi sitten kohtasin baarissa humalaisen tuttavan, joka käyttäytyi typerästi. Tajusin, etten halua tulla samanlaiseksi kuin hän. Kun kävelin pienessä hiprakassa kotiin, päätin etten enää ikinä juo”, kertoo bändin kitaristi Jussi Toppari.

Leimola ja basisti Tuukka Toppari jättivät päihteet, koska eivät juurikaan nauttineet juomisesta. Piikkilä ei ole päihteiden käyttöä koskaan aloittanutkaan. Kaikki ovat olleet tyytyväisiä päätökseensä, mutta se on tuonut mukanaan joitakin muutoksia.

”Putosin pois opiskelupiireistä, kun jätin juomisen. Opiskelijajuhlia ilman alkoholia ei ole olemassa, joten lopetin niissä käymisen”, harmittelee kansainvälistä liiketoimintaa opiskeleva Tuukka Toppari.

Päihteettömyyden myönteisistä vaikutuksista bändin jäsenet mainitsevat tasapainoisemman olon sekä ajan ja rahan säästymisen itselle tärkeämpiin asioihin.

”Käyn edelleen baareissa kavereiden kanssa pelaamassa kikkeriä ja tanssimassa, mutta kykenen seuraavana päivänä urheilemaan tai treenaamaan bändin kanssa”, huomauttaa Leimola.

Yhteisöllinen alakulttuuri

Straight edge -liike sai alkunsa 80-luvun Yhdysvalloissa ja on syntymästään lähtien kytkeytynyt hardcore punk -musiikkiin. Käsitteen lanseerasi Minor Threat -yhtye, jonka ideologia loi aatteelle raamit: ”don’t smoke, don’t drink, don’t fuck”.

Alakulttuuriin tutustuminen on lujittanut bändin jäsenten päätöstä pysyä raittiina ja tehnyt päihteettömyydestä yhteisöllistä. He eivät kuitenkaan halua suhtautua aatteeseen dogmaattisesti.

”En koe tehneeni yhtä päätöstä, joka määrittää loppuelämäni, vaan edessä on elämä täynnä päätöksiä. Liikkeen historia antaa aatteelle kehykset, joiden sisällä jokainen on kuitenkin vapaa määrittelemään, mitä straight edge heille merkitsee”, toteaa Piikkilä.

Straight edge -aatteeseen yhdistetään toisinaan Minor Threatin sanoitusten mukaisesti irtosuhteista kieltäytyminen. Raivoraittiuden jäsenet painottavat kokevansa toisen kunnioittamisen ehdotonta kieltäytymistä tärkeämpänä.

”Toisen ihmisen näkeminen saaliina inhottaa. Kieltäytyminen viittaa siihen, ettei käytä hyväkseen esimerkiksi jonkun sekavuustilaa”, huomauttaa Jussi Toppari.

Sanoma ennen soittotaitoa

Vaikka Raivoraittius nimenä viittaa yksiselitteisesti päihteettömyyteen, jäsenet kieltävät olevansa yhden asian yhtye. Biisien sanoitukset kertovat esimerkiksi eläinten oikeuksista, anarkismista, sukupuolirooleista ja pyöräilystä.

”Päätimme Jussin kanssa noin vuosi sitten Raivoraittiuden perustamisesta. Etsimme bändiin streittareita, jotka olisivat kiinnostuneita hardcoresta, anarkismista ja veganismista. Soittotaidoilla ei ollut niin väliä”, kertoo Leimola.

Bändille on tärkeää, että jäsenet ovat streittareita, jotta kukin voisi uskottavasti seistä sanoitusten takana.

”Ihmiset vaikuttavat joka tapauksessa teoillaan ympäröivään kulttuuriin. Haluamme tuoda esiin, että olemme streittareita, mutta se on vain yksi bändiä määrittävä aspekti”, kiteyttää Timo Piikkilä.

Teksti: JENNI VALTA

Kuva: LAURI HANNUS

Raivoraittius keikalla
Tehdas Teatterissa 1.4.
raivoraittius.bandcamp.com

Poliittinen kulttuuri kaipaa muutosta

Maahanmuutto, pakkoruotsi ja sukupuolineutraali avioliitto jakavat mielipiteitä.

Kertooko Perussuomalaisten huima gallupkannatus politiikan ja vanhojen puolueiden kriisistä?

Maria Lohela: Osittain. Kansalaisten kanssa puhuessa kuulee usein, että poliitikot ovat heidän mielestään vieraantuneet tavallisista ihmisistä ja puhuvat monimutkaista ja epäselvää kieltä.

Marjaana Hoikkala: Se on selkeästi protestia vallitsevaa systeemiä vastaan. Olen itse huolissani muutenkin politiikan uskottavuudesta, kun on ollut kaikenlaista kähmintää ja lahjusjupakoita. Politiikkaa ei enää nähdä yhteisten asioiden hoitamisena, mitä sen pitäisi olla, vaan poliitikkojen oman edun tavoitteluna.

ML: Poliitikot eivät myöskään osaa päästää irti politiikasta, sillä varsinkin isoissa puolueissa on paljon edustajia, jotka ovat olleet vuosikymmeniä eduskunnassa. Eduskuntaan pitäisi päästä uusia ja nuoria ihmisiä.

MH: Eduskuntaan tarvitaan enemmän ihmisiä, joilla on kokemus ihmisten arjesta, eikä niitä, jotka ovat tehneet pelkästään viimeiset 40 vuotta politiikkaa eduskunnassa. Nyt tarvitaan pöydän putsaus ja uusi alku, jonka jälkeen ei palattaisi enää vanhalle tielle. Lue lisää

Runoilijan muotokuva

James Franco esittää beat-runoilija Allen Ginsbergiä dramatisoidussa dokumentissa.

James Franco loistaa Rob Epsteinin ja Jeffrey Friedmanin elokuvassa Howl - Huuto.

Runoilija Allen Ginsberg (1926-1997) oli amerikkalaisen beat-sukupolven keskeisimpiä taiteilijoita. Hän ponkaisi julkisuuteen vuonna 1956 julkaistulla neliosaisella runolla Huuto, jossa kuvattiin suorin sanoin elämänmenoa Yhdysvalloissa toisen maailmansodan jälkeen. Runon ronski kieli ei miellyttänyt kaikkia.

Howl – huuto keskittyy kuvaamaan runon aiheuttamaa sensuurioikeudenkäyntiä, jossa runon kustantaja Lawrence Ferlinghetti (Andrew Rogers) on vastaamassa teoistaan. Samaan aikaan kotonaan nojatuolissa istuva Ginsberg (James Franco) antaa kuvan ulkopuolella pysyttelevälle toimittajalle haastattelua, jossa käydään läpi Huuto-runon syntyä ja runoilijan omaa elämään.

Varsinaista lineaarista juonta elokuvassa ei ole. Howl – huuto muistuttaa pikemminkin dramatisoitua dokumenttia kuin fiktiivistä draamaa. Tämä ei ole ihme, sillä elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut erityisesti dokumentaristeina tunnetuksi tullut kaksikko Rob Epstein ja Jeffrey Friedman.

Howlistakin olisi kenties tullut dokumentti, jos päähenkilö olisi ollut elossa. Koska Ginsberg oli kuollut, osaan piti valita näyttelijä. James Franco onnistuukin roolissaan niin hyvin, että häntä erehtyy välillä luulemaan aidoksi Ginsbergiksi. Elokuva on mielenkiintoinen yhdistelmä väri- ja mustavalkokuvaa sekä animaatiota ja arkistomateriaalia. Epstein ja Friedman rakentavat komean henkilökuvan yhdestä 1900-luvun tärkeimmästä runoilijasta.
****

HENR I WALTTER REHNSTRÖM

Howl – huuto, USA 2010
Ohjaus ja käsikirjoitus: Rob Epstein, Jeffrey Friedman
Pääosissa: James Franco, John Hamm, David Strathairn

Isä ja poika löytävät toisensa

James Cameronin tuottamassa elokuvassa retkikunta jää loukkuun valtavaan luolaverkostoon.

Esa´ala on Etelämerellä sijaitseva, pääosin valloittamaton luolasto, jota omapäisen ammattisukeltaja Frankin (Richard Roxburgh) vetämä retkikunta on tutkinut kuukausien ajan. Trooppisen myrskyn seurauksena ryhmä jää loukkuun luolaverkostoon, joka alkaa täyttyä vedestä. Mukana porukassa on myös Frankin poika Josh (Rhys Wakefield), joka kokee tulleensa laiminlyödyksi isän tutkimusmatkailun vuoksi. Ryhmän kiivetessä vaivalloisesti kohti päivänvaloa isä ja poika alkavat setviä tulehtuneita välejään. Lue lisää

Läpikulkumatkalla orgioissa

City-lehdestäkin tunnettu Walter de Camp kertoo matkakirjassaan Hekumallinen Berliini tutustumisestaan Berliinin heteroseksuaaliseen alamaailmaan. Hän kiertää niin julkiset sekasaunat, pornoteatterit, orgiat kuin SM-klubitkin, sekä perehtyy mm. kaupalliseen tantriseen hierontaan. Kokemusten ja kuvausten seassa on pitkiä, huolellisesti kirjoitettuja osuuksia Berliinin dekadenssin historiasta, varsinkin kiihkeältä 1920-luvulta.

Lupaavan alun jälkeen kirjan anti jää kuitenkin hyvin ohueksi. De Camp vaeltaa tapahtumien läpi kuin silmät auki oleva kiimainen turisti, joka ei kunnolla osallistu mihinkään. Kun hän liikkuu yksin, hän lähinnä tirkistelee, paria pientä poikkeusta lukuun ottamatta. Kulloisenkin naisystävänsä kanssa hän myös toimii, mutta kuin muista erillisenä saarena: SM-klubilla ei kokeilla sadomasokismia, eikä swinger-bileissä parinvaihtoa tai ryhmäseksiä. Rohkeinta, mitä tehdään, on julkinen parisuhdeyhdyntä, jota sitäkin seuraavat pohdinnat virheajoituksesta ja huonosta suunnittelusta. Esikuvana toimineen Christopher Isherwoodin intensiivisyydestä jäädään kovin kauas. Lue lisää

Painovoimaa, valoa

Helsinkiläisen Rubikin nimeään myöten aurikoinen kolmosalbumi Solar on soinut Tylkkärin toimituksessa lähestulkoon tauotta siitä saakka kun posti promolevyn toi. Toimivan popin ensimmäinen tunnusmerkki: levy viihtyy soittimessa.

Etenkin levyn avaava torvi-intro on työkaverieni mukaan mahtava päivänavaus.  Through The Haze Of Our National Anthems töräyttääkin levyn käyntiin ehtaan “valtakunnassa kaikki hyvin” -tyyliin. Intron nimi tuntuu niiaavan Radioheadin krautrock-palan The National Anthemin suuntaan, joka sekin on vahvasti torvivetoinen. Lue lisää

Seuraava sivu »