Ylioppilaskunta aallokossa

Aalto-yliopistolta löytyy optimismia ja jyrkkiä jakolinjoja.

SUOMEN KORKEAKOULUPOLITIIKAN lempilapsen syntymä oli myrskyisä. Aalto-yliopiston perustaminen jakoi yliopiston eri opiskelijaryhmät leireihin. Vaikean alun jälkeen ristiriidat ovat laantumassa ja ylioppilaskunta on vakauttamassa asemaansa.

Aalto-yliopisto muodostui Teknillisen korkeakoulun, Helsingin kauppakorkeakoulun sekä Taideteollisen korkeakoulun liittyessä yhteen rajoja rikkovaksi innovaatioyliopistoksi. Jo yhdistymissuunnitelmat herättivät opiskelijoiden keskuudessa laajalti vastustusta, ja vanhoja korkeakouluja edustaneet opiskelijajärjestöt ottivat kiivaasti yhteen Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan AYY:n hakiessa muotoaan syksyllä 2009.

Kiistaa aiheutti muun muassa se, että Helsingin kauppakorkeakoulun ylioppilaskunta säätiöi rahansa perilliselleen Kauppatieteiden ylioppilaille eikä AYY:lle. Taideteollisen ja kauppatieteellisen ylioppilaskuntien seuraajia sapetti myös se, että uuden ylioppilaskunnan edustajistoon hyväksyttiin yksinkertaisen äänten enemmistön päätösmenettely, joka suosii teekkareita. Edustajisto onkin ollut opiskelijaryhmien mittelön päänäyttämö. Sen kokouksissa käytetään räiskyviä puheenvuoroja ja edustajiston sähköpostilista on hehkunut tulikivenkatkuisena.

Uuden yliopiston opiskelijoista on teekkareita leijonanosa, noin viisitoista tuhatta. Kauppatieteellisellä opiskelijoita on nelisen tuhatta, taideteollisella kaksi tuhatta. Aalto-yliopiston ydin sijaitseekin kiistatta Teknillisen korkeakoulun kampusalueella Otaniemessä.

Aalto avasi ovensa vuodenvaihteessa. Vielä neljän kuukauden jälkeen Aalto-kriittisiä äänenpainoja kuuluu etenkin Taideteollisen korkeakoulun ja kauppakorkeakoulun opiskelijoiden keskuudesta.

”Suurin osa opiskelijoista ei olisi halunnut nähdä koko hankkeen toteutumista. On yksilöitä, jotka hyötyvät tietyissä koulutusohjelmissa, mutta suurin osa ei näe muuta kuin uuden yliopiston liput ja muuttuvat byrokratiasysteemit”, Taideteollisen korkeakoulun ylioppilaskunnan perillisen TOKYO ry:n puheenjohtaja Ilmari Amkil kommentoi.
Teekkarit ovat tarttuneet muutokseen huomattavasti varauksettomammin.

”Alkuvaiheessa meilläkin oli ennakkoluuloja, mutta nyt näemme ennemmin mahdollisuuksia”, Teekkarijaoston puheenjohtaja Henna Mattila toteaa.

”Niin kauan kun täällä on vanhojen koulujen aikaan aloittaneita opiskelijoita, tulee olemaan jonkinlaista Aallon vastustusta ja ennakkoasenteita. Kun uudet opiskelijat aloittavat, asenteet muuttuvat ja syntyy uudenlaista yhteistyötä.”

Samoilla linjoilla on KY ry:n kulttuurivastaava Katariina Lindholm.

”Tällä hetkellä alakulttuurit elävät vahvana, enkä koe että niitä on mitään järkeä tukahduttaa. Meidän perinteemme ovat niin rikkaat ja erilaiset, että olisi tyhmää jos ne ajettaisiin alas”, hän huomauttaa, mutta uskoo, että yhteinen sävel voi löytyä.

Yksi vahvimmista yhteisistä tunnusmerkeistä on ollut ylioppilaskunnan oma aikakauslehtimuotoinen ylioppilaslehti Aino. Lehden päätoimittaja Anna Munsterhjelm uskookin vakaasti tulevaan.

”Uskon ehdottomasti että Aalto ja AYY pystyvät saamaan aikaan sitä muutosta, mihin molemmat tähtäävät. Kaikki on pitkälti kiinni ihmisistä, muutosvastarinta hidastaa molemmissa”, hän toteaa.

YLIOPISTON SÄÄTIÖMUOTOISUUS on saanut kritiikkiä. Organisaatio on ottanut mallia yrityselämästä ja elimiä, joissa opiskelijoilla on edustus, on karsittu. Osasyynä tähän on AYY:n tietoinen uhkapeli. Sen sijaan, että ylioppilaskunta olisi puolustanut professorien, henkilökunnan ja opiskelijoiden kolmikantaa, se on siirtänyt vaikuttamisen uudistusten valmisteluvaiheeseen.

”Vaikutusmahdollisuutemme eivät ole heikentyneet. Jos epämuodollinen puoli ei ole kunnossa, ei vaikuttaa voi kolmikantaelimissäkään”, AYY:n hallituksen koulutuspoliittinen vastaava Atte Harjanne kommentoi.

Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan keskustoimistolla häärätäänkin kiireisenä, jotta yliopiston suunta olisi toivottu. Jos jostain löytyy intoa uuden yliopiston ja ylioppilaskunnan rakentamiseen, niin sieltä.

”Haluamme, että uuden Aalto-yliopiston vaikutus Suomen korkeakoulukenttään on valtava. Emme kuitenkaan halua, että Aaltoa käytettäisiin muottina, ainoastaan esikuvana”, Harjanne korostaa.

”Jotkut asiat menevät Aallossakin väistämättä reisille.”

Aalto suosii innovatiivisuutta sekä yliopiston että ylioppilaskunnan puolella. Vanhoja rakenteita on pyyhkäisty pois ja uusia on rakennettu puhtaalta pöydältä. Samalla ylioppilaskunnan ja yliopiston välistä kuilua on kavennettu.

Tulevaisuudessa yliopiston hallinto ja AYY tulevat toimimaan samoissa tiloissa. Harjanne kuitenkin korostaa, että Suomeen mahtuu monenlaisia tapoja hoitaa asioita. Aalto tarjoaa vain yhden esimerkin.

Vaikka Aalto-yliopisto syntyi suurissa pöydissä eikä ruohonjuuritaso juuri vaikuttanut yliopiston kokoonpanoon, sysäsi se liikkeelle tuoreita voimia. Teknillisten, kauppatieteellisten ja taideteollisten aineiden vuorovaikutus nähdään tulevaisuuden lupauksena ja uuden Nokian syntyalustana. Toistaiseksi paperilla nopeasti tehdyt uudistukset eivät ole näkyneet kuitenkaan opiskelijoiden arjessa, sillä vanhat toimintatavat ovat juurtuneet sekä opiskelijoiden että henkilökunnan keskuuteen.

AALLON JA AYY:N tulevaisuus näyttää kaikesta huolimatta lupaavalta. Yliopiston resursseja eivät uhkaa leikkaukset ja ylioppilaskunnassa vallitsee edistysusko. Kaikki ei ole kuitenkaan muuttunut. Ylioppilaskunnan edustajistossa riidellään ja AYY sekä KY ry. kävivät hiljattain keskenään pitkää kädenvääntöä KY:n arkistojen sijoituspaikasta ja käyttöoikeuksista. Nykyään kiistelevät kuitenkin vain pienet piirit. Aalto menee eteenpäin.

Teksti ja kuvitus: Heikki Isotalo

Nousevan auringon ylioppilaskunta

Olen ollut Aalto-skeptikko. Kolmen vanhan korkeakoulun yhdistäminen innovaatioita tuottavaksi tiedetehtaaksi on edustanut minulle kaikkea, mikä yliopistouudistuksessa on mennyt pieleen. Keinotekoinen huippuyliopisto käärii rahat, kun maakuntien korkeakoulut kituuttavat. Samaan aikaan olen saanut kyräillä vahingoniloisena, kun Aallosta on kantautunut uutisia opiskelijajärjestöjen välisistä kiistoista. Eiväthän ne saa yhteistyötä toimimaan edes keskenään, miten käy yhteistyölle elinkeinoelämän kanssa!

Vierailu Espoon Otaniemessä, Aalto-yliopiston ja Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan ytimessä sai minut pohtimaan ennakkoluulojani. Yliopiston paraatisivu on näyttävä. Tyylikkäästi sisustetuissa tiloissa graafiset suunnittelijat ja teekkarit luovat uutta ja kaunista, samalla kun siisteihin jakkupukuihin pukeutuneet kylterit markkinoivat tuotteet ulospäin. Itse ylioppilaskunta taas majailee tilavassa huoneistossa, jossa Turun yliopiston ylioppilaskuntaan verrattuna monikertainen työntekijämäärä seilaa konttorista toiseen pirteänä ja hyvällä yhteishengellä varustettuna uusimman tekniikan ympäröimänä.

Oma ylioppilaskuntamme tuntuu väsyneeltä ja voitetulta vanhalta sotaratsulta. AYY on ennakkoluulottomasti etsinyt oman tavan vaikuttaa yliopistonsa asioihin suoraan pöydissä, joissa strategiat kirjoitetaan. Samaan aikaan TYY on puolustanut joskus seitsenkymmentäluvulla hankittuja etuisuuksia, paikoin heikoin tuloksin. Näytämme liberaalin Aallon rinnalla vanhoihin tapoihin lukkiutuneilta konservatiiveilta. Elämmekö ylioppilaskuntamme syksyä?

Asiaa ei ehkä voi nähdä näin yksisilmäisesti. Ylioppilaskuntamme tekee hartiavoimin työtä ollakseen kiinni ajassa. Sille edullisista vaikuttamisen malleista luopuminen olisi ollut turhaa riskinottoa, panikoimisella muutostilassa ei saavuteta kestäviä tuloksia. Samaan aikaan Turun yliopisto kamppailee varainhankintansa kanssa, mutta ei ole missään nimessä pudonnut korkeakoulujen kärkikelkasta.

Hivenen Aalto-uskosta tarttui kuitenkin minuunkin. Aallon innovaatioyliopiston julkisuuskuva luo uskoa uudistuksiin ja tulevaan myös yliopiston sisällä. Aurinko paistaa aallokon yllä. Edistysuskoa voisi näkyä joskus meilläkin.

HEIKKI ISOTALO

Perinteikäs publiikki onkin nuori traditio

Kesäkuu on tunnetusti lakkiaisten ja koulujen kevätjuhlien aikaa, mutta kesän korvalla myös yliopisto juhlii valmistuneitaan.

TIEDEKUNTIEN PUBLIIKKIEN arvokkaat menot tuntuvat tuulahduksilta aikojen takaa, mutta ne eivät ole kantautuneet meidän päiviimme katkeamattomana perinteenä. Vuosikymmenten ajan yliopistokulttuuria leimasi koruttomuus ja akateemiset juhlaperinteet pysyttelivät taka-alalla.

Sosiologi Ismo Kantola pitää akateemisten juhlamenojen ja rituaalien katoamisen yhtenä syynä 60-luvulla tapahtunutta siirtymää eliittiyliopistosta massayliopistoon. Opiskelijamäärien kasvu teki perinteiden noudattamisesta aiempaa hankalampaa.

Toisaalta juhlaperinteiden ajautuminen marginaaliin heijasteli aikakauden henkeä. Elitistiset traditiot eivät sopineet yhteen tasa-arvoistumisen korostamisen kanssa.

Ennen publiikkien yleistymistä maisteriksi valmistuvat vain hakivat todistuksensa tiedekunnan kansliasta. Toisaalta lähes kaikista tiedekunnista kerrotaan, että publiikkeja on edeltänyt pienimuotoisempia tapoja juhlistaa valmistuneita esimerkiksi kakkukahveilla tai yhteisellä todistustenjakotilaisuudella.

JUHLAPERINTEET ALKOIVAT palata arvoonsa vasta 1990-luvulle tultaessa, jolloin publiikkeja ryhtyivät ensimmäisten joukossa järjestämään kasvatustieteilijät.

Lääketieteellisessä tiedekunnassa tehtiin 90-luvun lopulla aloite lääkärivalaperinteen elvyttämiseksi ja samaan yhteyteen alettiin suunnitella juhlallisia publiikkeja. Muissa tiedekunnissa publiikit tulivat tavaksi vasta vuosituhanteen vaihteessa tai sen jälkeen.

Kantolan mukaan akateemisten juhlaperinteiden katkos on helpompi selittää kuin niiden arvostuksen uudelleennousu. Yhdeksi selittäjäksi Kantola ehdottaa yhteiskunnallista muutosta, jonka myötä maailma alkoi kollektiivisessa kokemuksessa näyttää aikaisempaa epävarmemmalta.

”Lisääntynyt vapaus koetaan nykyoloissa kasvavana epävarmuutena tulevaisuudesta. Kun yhteisön käsitys itsestään hämärtyy, tulee yhteisön simulointi juhlallisin menoin uudestaan mielekkääksi. Tästä katsannosta nykyisten publiikkimenojen funktio olisi siis varsin toisenlainen kuin ennen 1960-luvun murrosta.”

Samaan aikakauteen liittyy yleisempikin juhlakulttuurin vakavoituminen. Kantolan mukaan esimerkiksi lukiolaisten vanhojen tanssit saivat 90-luvulla aiempaa vakavamman muodon.

”Kun vielä 80-luvun alkupuolella asut etsittiin vanhempien vaatevarastoista ullakolta, alkoi 90-luvulle tultaessa olla yleistä, että asut vanhojen tansseihin hankittiin pukuvuokraamoista ja liikkeistä, joita tähän tarkoitukseen ilmestyi”, muistuttaa Kantola, jonka oman väitöstilaisuuden aikoihin helmikuussa 2007 kävi ilmi, että lukiolaisten juhlat olivat tyhjentäneet vuokraamot frakeista.

PUBLIIKIT ON suunniteltu joka tiedekunnassa oman näköisiksi, mutta vaikutteita niihin on omaksuttu perinteisistä akateemisista tilaisuuksista, kuten promootiojuhlista. Publiikkiperinteen voikin nähdä juontuvan maisteripromootioista, joita Turun yliopistossakin vietettiin vielä 1950-luvun puolivälissä. Tietty muodollisuus, arvokkuus ja rituaalit ovat leimallisia publiikkien ohjelmalle.

Kantola epäilee, että se yhteisöllisyys, jota juhlamenoissa rituaalein vahvistetaan, on kuitenkin enää hetkellistä. Näin voi ajatella olevan jo siitäkin syystä, että koko vuosikurssin yhteisenä juhlana publiikki toimii oikeastaan vain lääketieteilijöillä. Muissa tiedekunnissa osallistujia on keskimäärin puolet valmistuneista.

Valmistuvalle opiskelijalle publiikki merkitsee arvoistansa päätöstä vuosia kestäneelle puurtamiselle. Halua osallistua juhliin heikentää kuitenkin monella se, että kaverit valmistuvat eri aikaan. Valtiotieteiden maisteriksi valmistuvaa Sanna Kollasta publiikkiin osallistuminen kiinnostaa.

”Olisi mukava päästä juhlimaan publiikkiin, kun valmistumisen eteen on niin paljon pakertanut. Kivointa olisi, jos joku opiskelukavereista osallistuisi publiikkiin samaan aikaan. Mutta ei se surun asia ole, jos osallistuminen jostain syystä jää. Perheen kesken pidetään joka tapauksessa jonkinlaiset valmistujaiset ja ne ovat publiikkia tärkeämmät.”

Teksti: Liisa Reunanen

Kuvitus: Elli Vuorinen

Valokuva: Turun yliopiston arkisto

Riittämättömyyden oireita

Stereotypiat hallitsevat syömishäiriökeskustelua.  Heillä, joilla on kosketuspintaa syömishäiriöön joko sairastavana, sairaudesta toipuneena tai läheisenä, ei ole riittävästi puheenvuoroja kertoa oleellista. Syömishäiriötoipilas ja syömishäiriöyhdistyksen työntekijä kertovat, mistä sairaudessa on kyse.

Luurankomainen tyttö juoksee veren maku suussa hyytävässä lumimyrskyssä, jättää keksit kauppaan kalorien pelossa, punnitsee itsensä monta kertaa päivässä…

Tätäkö on syömishäiriö – vain ja ainoastaan tätä? Syömishäiriöt nousevat aika ajoin yhteiskunnalliseen keskusteluun: keskiössä ovat langanlaihuus ja syömättömyys.

Syömishäiriö ei ole yksiselitteinen: se ei ole ikä-, koko-, tai sukupuolisidonnainen sairaus. Syömishäiriössä ei ole kyse syömisestä ja ruuasta, vaan sairas oireilee ruuan ja syömisen kautta.

Erilaisesti oireilevia syömishäiriötä sairastavia yhdistää ennen kaikkea tunnemaailma – tunne omasta riittämättömyydestä ja kelpaamattomuudesta läheisille, itselleen, ikätovereille, yhteiskunnalle… Tunnemaailmaan vaikuttavia tapahtumia voivat olla esimerkiksi koulukiusaaminen, riitaisat perhesuhteet ja seksuaalinen hyväksikäyttö.

”Olen aina ollut laiha ja saanut ihailevia kommentteja laihuudestani. Koin, että laihuus on ehkä ainut asia, jossa voin olla hyvä. Muiden mielestä olin muuten epäonnistunut. Koska olin edes jossain hyvä, halusin olla siinä paras. Yritin kadota muiden näkyvistä. Toisaalta äärimmäinen laihuus oli ainut tapa olla positiivisesti näkyvä, mutta se oli myös tapa rangaista ja vahingoittaa itseään”, kertoo koulukiusattu Noora, 26, jonka syömishäiriöhistoria alkaa yläasteajoilta.

Monet olettavat, että syömishäiriö on sitä, että nuoret tytöt ihailevat malleja ja haluavat olla heidän kaltaisiaan. Tätä Noora ei allekirjoita vaan korostaa, että päänsisäinen kaaos on helppo piilottaa ulkonäön ja syömisen kontrollointiin – tai täydelliseen kontrolloimattomuuteen.
”Syömishäiriötä sairastavan ongelmana on tunteiden tunnistaminen ja ilmaisu sekä järkevän pahanolonpurkamiskeinon puuttuminen. Syömishäiriötä sairastavilla on enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Kokemukset eri, tunnemaailma sama”, toteaa Lounais-Suomen syömishäiriöperheet ry:n projektipäällikkö Kirsi Broström.

Anoreksia, bulimia, BED, epätyypillinen syömishäiriö, bulimareksia. Diagnooseja diagnoosin perään. Onko fyysisen kunnon ja oireiden pohjalta luoduissa diagnooseilla virkaa? Oireisiin keskittyessä olennainen eli syiden vyyhti oireiden taustalla unohtuu.

”Minulla on ollut ainakin neljä eri diagnoosia. En ole ollut samaa mieltä diagnoosien kanssa. Se on ihan yks hailee minun kannaltani, mitä paperissa lukee. Diagnoosin vaihtuminen ei muuta päässäni olevia ajatuksia. Oireet vain vaihtelevat”, Noora kritisoi diagnoosien korostamista.

”Syömishäiriödiagnoosien lätkiminen on järjetöntä, koska syömishäiriö ei useinkaan näy päälle. Kannatan ajatusta, että puhutaan syömishäiriöstä, joka oireilee monilla eri tavoin”, myös Broström toteaa.

Omien osastohoitojakson pohjalta Noora kertoo hoidon suunnittelun pohjautuvan siihen, että potilaan laihduttaminen on mennyt äärimmäisyyksiin, koska hän vain sattuu olemaan perfektionisti. Diagnostiset kriteerit näyttelevät pääosaa. Jos syömishäiriöinen ei täytä tiettyjä kriteereitä, hän ei saa hoitoa.

Tilanne on täysin kestämätön, kun psyykkisistä ongelmista kärsivän ihmisen terveydentilaa ja hoidon tarvetta arvioidaan fyysisen kunnon perusteella.

”Ensimmäinen osastojaksoni kesti noin kaksi kuukautta. Tulin raskaaksi ja tunsin pärjääväni. Raskaus sujuikin hyvin, mutta sen jälkeen oireilu alkoi taas. Kerroin seurannassa, että minulla ei mene hyvin. En ollut tarpeeksi laiha päästäkseni osastohoitoon. Olin päiväosastolla kaksi viikkoa, mikä ei riittänyt alkuunkaan. Päiväosasto ei kuitenkaan ollut sopiva, koska en ollut sinne tarpeeksi sairas, mutta olin silti liian sairas. Terapiaan olin taas liian laiha”, Noora kuvailee muutaman vuoden takaista tilannetta.

Osastohoitojakson jälkeen on mahdollisuus käydä sairaanhoitajan vastaanotolla kerran kuukaudessa. Jos potilaan toive on pureutua syihin oireiden taustalla, Syö enemmän, älä oksenna -mantrat eivät tue potilaan toipumista. Syömishäiriöisten hoito muuttuu sairaita hyödyttäväksi siinä vaiheessa, kun hoitoa suunnittelevat ja hoitotyötä tekevät tahot sisäistävät, että hoidossa on keskityttävä potilaan ajatusmalleihin ja niiden purkamiseen, ei painokäyrän tuijottamiseen.

”Seurantakäyntien jälkeen menin kotiin ja jatkoin elämää samalla tavalla. Söin, mutta söin liikaa ja oksensin liikaa. Välillä olin syömättä. Halusin psykiatriselle poliklinikalle, jotta saisin asioita kuntoon. Lähetteen saaminen psykiatrian polille oli kolmen vuoden projekti. Lähete poukkoili edes takaisin syömishäiriö- ja psykiatriapolin välillä. Koko ajan sain kuitenkin käydä syömishäiriöpolilla uusimassa reseptejäni”, Noora kertoo.

Lounais-Suomen Syömishäiriöperheet ry pyrkii nostamaan esiin hoidon keskeisiä ongelmia. Hoidossa mättävät eniten moniammatillisen hoidon puute, aikuisten syömishäiriöisten hoitopaikkojen vähyys tai oikeastaan olemattomuus ja se, että epätyypillisiin syömishäiriöihin ei puututa. Yhdistys on saanut kuulla monista hylätyistä terapiahakemuksista. Kelan linja on se, että jos potilas aktiivisesti syömishäiriöoireilee, hän ei saa Kelan tukemaa terapiaa.

”Yhdistyksen kokemuksen mukaan KELA:lta ei saa terapiaa, jos päädiagnoosina on syömishäiriö, mikä on äärimmäisen pöyristyttävää. Syömishäiriötä sairastavalle saatetaan laittaa terapiahakemukseen päädiagnoosiksi keskivaikea masennus. Jos syömishäiriö ei oireile, saa terapiaa, mutta kun ei ole olemassa sellaista syömishäiriötä, joka ei oireilisi. Ihminen haluaa terapiaan, koska oireilee ja oireet aiheuttavat kärsimystä. Miten saadaan oikeasti tietää, kuinka moni sairastaa syömishäiriötä, jos syömishäiriö päädiagnoosina tai aktiivinen oireilu ei saa näkyä terapiahakemuksissa”, Broström kysyy.

Syömishäiriöistä ei saada luotettavaa tietoa, jos sairaus ei saa näkyä B-lausunnossa, joka on KELA:n vahvistamalle lomakkeelle laadittu lääkärinlausunto pitkän työkyvyttömyyden arvioimiseksi sekä jonkin etuuden tarpeen selvittämiseksi. Tilastot vääristyvät. Hoitoa suunnittelevat tahot pohtivat, miksi järjestää terapiaa ja kuntoutusvalmennusta ryhmälle, jota ei ole. Syömishäiriöitä sairastavien määrä on tilastojen mukaan alhaisempi kuin todellisuudessa, koska sairaus on siivottu pois potilaiden papereista.

Sekä Kirsi Broström että Noora tuovat esiin ärtymyksen siitä, että jotkut pitävät vain alipainoista oikeasti sairaana ja syömishäiriöisenä.

Yhteiskunnalliset syömishäiriökeskustelut keskittyvät hyvin pitkälti anoreksian oirekuvaan, vaikka anoreksia ei ole edes lukeudu yleisimpiin syömishäiriön muotoihin. Myös sairastavien keskuudessa anoreksialla on keskeinen asema. Anoreksiaa glorifioidaan: anoreksiasta voi muodostua tavoite. Bulimiaa ja BED:tä sairastaviin saatetaan suhtautua epäonnistuneina anorektikkoina.

”Anoreksian korostaminen luo yksipuolisen kuvan. Tässä yhteiskunnassa on kiinnostavampaa olla luurangon laiha kympin tyttö, joka ei syö mitään. Ei ketään kiinnosta, jos on keskinkertainen ja oksentaa 10–20 kertaa päivässä. Tätä pidetään ällöttävänä. Yhtä lailla kuin todella vakavaa alipainoon ihminen voi saada sydänkohtaukset oksennettuaan ja vedettyään laksatiiveja ja nesteenpoistajia päiväkaudet”, Noora herättelee.

”Kulttuurinen näkökulma on tärkeä. Kontrolli, suorittaminen, tarpeettomuus ja tehokkuus korostuvat. Ihannekansalainen ei tarvitse lepoa ja tekee töitä paljon, eikä hänen tarvitse miettiä, miltä tuntuu. Anorektikon ajatellaan pystyvän johonkin. Jos tarvitsee puhua oireilusta, miksi puhua vain anorektikon syömättömyydestä. Miksi ei puhuta rajuista bulimiaoireista? Oman oksennuksen syömisestä, siitä miten molemmista päistä tulee verta… Kun ihminen on halannut wc-pyttyä 10 vuotta, siitä on glorifiointi kaukana”, Broström jatkaa syömishäiriöiden yksipuolisen käsittelyn purkamista.

Onko syömishäiriöön sairastuneen koko loppuelämä jatkuvaa oireilua ja hyvästit heitetty terveelle ja mielekkäälle elämälle? Syömishäiriötä sairastavalla on äärimmäisen tiukat rutiinit, joista irti pääseminen ja päästäminen on vaikeaa. Syömishäiriö kehittyy aina johonkin tarpeeseen. Kun oire alkaa käydä tarpeettomaksi, väylä kohti syömishäiriötöntä elämää avautuu.

”Viime kesänä olin hoitopaikassa, jossa ei keskitytty kiloihin ja ruokamääriin. Kesän jälkeen näistä asioista ei ole kysytty. Kun kukaan ei keskity ruokaan ja painoon, ei minunkaan tarvitse, vaan voin keskittyä asian ytimeen. Onhan paraneminen soutamista ja huopaamista. Kukaan ei voi parantaa, pitää parantua itse. On opittava sietämään, että ruuan ja kehon kautta ei voi kontrolloida elämää jatkuvasti. Paha olo ja sairastaminen vievät paljon energiaa. Asioiden, joita ei ole sairauden aikana voinut tehdä, tekeminen taas motivoi paranemaan. Lapset ovat myös suuri motivaattori. Lapsistani on iloa minulle. Minusta ei ole heille iloa, jos käyn salaa oksentamassa”, Noora kertoo.

Syömishäiriöstä toipuminen on pitkä ja kivinen tie. Hoitava taho saattaa tuomita vuosia sairastaneen syömishäiriöisen kroonikoksi, vaikka terve elämä monen sairaan vuoden jälkeen ei ole mahdotonta. Kaupungilla kävelee vastaan sairaita ja toipilaita, mutta yhtä lailla sairaudesta puristavasta otteesta irti päässeitä.

Paraneminen on mahdollista – jokaiselle.

PAINORAUHAN JULISTUS

Lounais-Suomen syömishäiriöperheet ry toi ympäri maailmaa vietettävän Älä laihduta -päivän Suomeen – tarkemmin ottaen Turkuun – kaksi vuotta sitten. Tänä vuonna yhdistys on lähettänyt haasteen Syömishäiriöliiton muille jäsenjärjestöille, joten päivää vietetään ensimmäistä kertaa valtakunnallisesti.

”Päivän tarkoituksena on muistuttaa, että jokaisella on oikeus olla sen kokoinen kuin hyväksi tuntee”, tiivistää Älä laihduta -päivän organisoija Susanna Raitamäki.

Media esittelee jatkuvalla syötöllä uusia dieettejä. Toisinaan tuntuu, että elämä on laihduttamista varten. Kauneus, onnellisuus ja terveys eivät kuitenkaan ole kokoon sidottuja asioita.

”Älä laihduta -päivä herättää ajattelemaan, onko laihduttaminen koskaan todella auttanut ja kannattaako syömistä miettiä kalorien ja rasvan määrän kautta. Jollekin voi myös laihduttelun kautta kehittyä elämänmittainen syömishäiriö”, Raitamäki muistuttaa.

Älä laihduta -päivää vietetään 6.5.  Päivällä infomateriaalin jakamista kävelykadulla ja Hansa-korttelissa. Älä laihduta -seminaari klo 17–20.  Nuorten taide- ja toimintatalo Vimma,  Aurakatu 16.

Teksti: Sanna Läylönen

Kuvitus: Elli Vuorinen

Markkinointia yliopiston ehdoilla

Yliopistoa pitää markkinoida, mutta sen ei tarvitse olla ristiriidassa kriittisen keskustelun kanssa, sanoo viestintäjohtaja Maija Palonheimo.

VIIMEISEN PARINKYMMENEN vuoden aikana yliopistojen viestintä on mullistunut. Siinä missä ennen kyhättiin tiedotteita henkilöstölle, työskentelee yliopistojen viestintäyksiköissä nykyään markkinoinnin ammattilaisia.
Yliopistoille annettu mahdollisuus – tai langetettu velvollisuus – kerätä omaa pääomaa muuttaa viestinnän roolia entisestään. Turun yliopistollakin varainhankinnan käytännön vastuun kantaa viestintä yhdessä vararehtori Tapio Reposen kanssa.
Turun yliopiston viestintäjohtajana viran perustamisesta asti olleen Maija Palonheimon mukaan varainkeruu on johtanut siihen, että yliopiston pitää pystyä entistäkin paremmin perustelemaan olemassaolonsa. Viestintä joutuu vastaamaan ulkopuolelta esitettyyn kysymykseen siitä, mitä hyötyä tieteestä on.

”Se voi olla kova paikka yliopistolaisille, sillä ajatellaan, että tiede on itseisarvo, jota ei tarvitse perustella”, Palonheimo myöntää.

Markkinointi ei enää vaadi asiakkaita, joille myydään tuotteita. Tavoitteena on vaikuttaa ihmisten mielikuviin esimerkiksi henkilöstö- ja opiskelijarekrytoinnin onnistumiseksi. Yliopistokaan ei enää pärjää ilman näkyvyyttä.
”Yliopistot ovat nousseet niin merkittäväksi yhteiskunnalliseksi tekijäksi, että ne näkyvät joka tapauksessa ja niistä on tietty mielikuva. Jos mielikuvaan voidaan vaikuttaa, se kannattaa tehdä”, Palonheimo muotoilee.

MEDIASSA YLIOPISTON rehtorin kanta saatetaan esittää suoraviivaisesti koko yliopiston mielipiteenä. Se käy entistä loogisemmaksi, kun rehtorista leivotaan ”yliopiston toimitusjohtajaa”. Yrityksissä on selvää, kuka voi puhua niiden suulla julkisuudessa.

Vastakkainen näkemys on ajatus yliopistoista moniäänisinä yhteisöinä.

Viestinnän tehtävä on toisaalta tarjota mahdollisuus ja paikka kriittisellekin keskustelulle, toisaalta markkinoida yliopistoa ulospäin. Palonheimo myöntää, että joskus nämä tavoitteet ovat keskenään ristiriidassa.

”Eihän siitä viestintäjohtajana nauti, jos aamulla lehden avatessaan siellä ensimmäisenä kritisoidaan kauheasti Turun yliopistoa. Totta kai minä haluaisin kertoa mahdollisille tuleville opiskelijoille ja työntekijöille Turun yliopistosta pelkkää hyvää.”

Palonheimo kuitenkin kiistää visusti, että ristiriita koskaan johtaisi kriittisen keskustelun hyssyttelyyn. Julkisuutta ei voi kahlita. Pitkällä tähtäimellä erimielisyydet ja niiden nostaminen keskustelun kohteeksi vain osoittavat, että yhteisö on avoin.

”Yliopistolla pitää syntyä uusia kohtaamisia ja ajatuksia. Eihän samanmielisyydestä ja herttaisessa lintukodossa elosta synny mitään kehitystä.”

PALONHEIMO NÄKEE markkinoinnin lisääntymisessä myös myönteisiä puolia. Valheella on lyhyet jäljet, joten avoimuus pakottaa organisaatiot huolehtimaan perustehtävästään. Hän on seurannut yliopiston hallintoa aitiopaikalta viimeiset kahdeksan vuotta ja pitää viime vuosien suurimpana muutoksena juuri avoimuuden lisääntymistä.

”Yliopisto on avautunut muun yhteiskunnan suuntaan. Avoimuus on nostettu strategiaankin yhtenä arvona kriittisyyden ja luovuuden rinnalle.”

Palonheimo painottaa keskustelupalstoilla huutelun sijaan sellaisten tilanteiden luomista, joissa yhteisön jäsenet kohtaisivat toisiaan myös kasvotusten. Tavoitteena on keskustelevan toimintakulttuurin luominen, mistä viestinnän osallistuminen johtoryhmän työhön on hänestä hyvä esimerkki.

Palonheimo haluaa puolustaa yliopiston autonomiaa ja omaa erityislaatua. Se pitää ottaa huomioon viestinnässä.
”Perustutkimus on joidenkin kriitikkojen mielestä nollatutkimusta eikä yleissivistävä koulutus valmenna ammattiin. Yliopisto ei voi kuitenkaan liikaa yrittää mukautua siihen, mitä ulkopuoliset siltä odottavat.”

Yliopiston hyödyllisyyden perusteleminen ei siis tarkoita yksin taloudellisen hyödyn osoittelua. Sivistystehtävästä ja itseisarvoista vain pitää kertoa niin, että ulkopuolisetkin ymmärtävät.

Sama pätee Palonheimon mielestä muuhunkin kehitystyöhön: yliopistoa pitää kehittää, mutta ei muiden ehdoilla.
”Viime aikoina on puhuttu, että tehdään nyt yliopistolle tällainen strategia kuin opetusministeriö haluaa. Itseämme vartenhan se strategia tehdään, ei siksi että ministeriö ilahtuu”, Palonheimo puuskahtaa.

PALONHEIMO EI OLE kaikilta osin tyytyväinen siihen, kuinka yliopiston viestintä on pystynyt palvelemaan opiskelijoita. Painopiste on ollut henkilökunnan tiedottamisessa. Sähköpostilistat ovat toistaiseksi ainut media, jonka voi edes toivoa tavoittavan kaikki opiskelijat.

Työnjakoa yliopistoviestinnän ja ylioppilaskunnan välillä olisi tarpeen tarkentaa. Usein on laskettu sen varaan, että TYY hoitaa viestinnän.

”En ollenkaan aliarvioi sitä osaamista, jota ylioppilaskunnasta löytyy. Sillä on viestinnässä oma roolinsa, mutta päävastuun täytyy olla yliopistolla.”

Palonheimo odottaa paljon uudelta hankkeelta, jonka tavoitteena on koota kaikki yliopistolaisten tarvitsemat verkkotyökalut ns. sähköiselle työpöydälle intranetiin. utu.fi-sivusto palvelee vastaisuudessa ennen kaikkea ulkoisia sidosryhmiä. Siten sähköisen työpöydän voi ajatella olevan myös yksi vastaus sisäisen viestinnän ja ulkoisen markkinoinnin väliseen ristiriitaan.

Onnistuessaan työpöydästä voisi kuitenkin muotoutua ensimmäinen väline, joka tavoittaa jokaisen yliopistolaisen. Työpöydälle on tarkoitus luoda myös keskustelumahdollisuuksia. Palonheimo haastaakin opiskelijat mukaan sähköisen työpöydän kehitystyöhön.

”Siitä voi tulla toimiva vain jos käyttäjät saadaan mukaan jo kehittelyvaiheessa.”

Teksti: Anna-Elina Matilainen

Kuva: Hanna Oksanen

Liekehtivä kulttuuri

Pelastaako vuoden 2011 Euroopan kulttuuripääkaupunkistatus Turun kulttuurielämän?

Kulttuuripääkaupunkivuodella on kunnianhimoinen tavoite. Hankkeen ei ole tarkoitus olla vain vuoden projekti, joka unohtuu yhtä nopeasti kuin tulikin. Tavoitteena on turkulaisen kulttuurielämän rikastaminen, kaupunkilaisten hyvinvoinnin kasvattaminen sekä pitkälle vuoden 2011 jälkeenkin näkyvät vaikutukset.

Kulttuuripääkaupunkivuosi pyrkii jo nyt karistamaan harteiltaan elitismin leimaa. Vuosi on ainakin ennakkomainonnan perusteella suunnattu koko kaupungille aina ruohonjuuritason hankkeista lähtien.

”Mukana on runsaasti hankkeita jotka eivät ole niin sanottua korkeakulttuuria, mistä kulttuuripääkaupunkihanketta usein syytetään”, Turku 2011 -säätiön viestintäpäällikkö Saara Malila toteaa.

”Kulttuuri on sitä mikä tulee ihmisiä lähelle”, hän korostaa.

Rajaa ylä- ja alakulttuurin välillä halutaan häivyttää. Perinteisiä korkeakulttuurin muotoja tuodaan ihmisten pariin ja heitä temmataan osallistumaan itse taiteen tekoon. Samalla harrastelijaproduktioita on nostettu osaksi ohjelmaa.

”Ohjelma kumpuaa valta- ja vastakulttuurin yhteistyöstä”, Malila tiivistää.

Suurin osa tapahtumista keskittyy itse kulttuuripääkaupunkivuoteen ja vain harvalle on suoraa jatkoa. Kulttuurin elävöittäminen perustuu Malilan mukaan enemmänkin ihmisten herättämiseen kulttuurin pariin, sekä tärkeiden verkostojen tarjoamiseen paikallisille taide- ja kulttuuripiireille.

”Vuosi tulee toimimaan piristysruiskeena koko seudulle”, Malila kuvailee.

Kulttuuripääkaupunkivuodelle löytyy kuitenkin kyseenalaistajansa. Vastareaktiona vuodelle syntyi Turku Euroopan alakulttuuripääkaupunki 2011 -hanke, joka julistaa kulttuurin kaupunkilaisten vapaaksi leikkikentäksi. Hankketta ei johdeta ylhäältäpäin, vaan se luottaa ruohonjuuritason aktiivisuuteen.

”Jokainen on taiteilija. Kulttuurin tekemiseen ei tarvita rahaa, sillä kaikenlainen kulttuuri on arvokasta”, alakulttuuripääkaupunkihankkeen tiedottaja Suvi Auvinen toteaa, mutta huomauttaa että myös kulttuuripääkaupunkivuodella on oma kohdeyleisönsä. Vastakulttuuria ei Auvisen mukaan hankkeella voi kuitenkaan synnyttää.

”Vastakulttuuria ei voi syntyä niin ahtaissa raameissa. Kulttuuripääkaupunkivuoden rakenne ja organisaatio ovat liian jäykkiä.”

Auvinen pelkää, että kulttuuripääkaupunkivuosi ei tule pelastamaan Turun kurjistuvaa kulttuuritilannetta. Huolenaiheena ovat niin sivukirjastojen alasajo, taiteilijoiden tilaongelmat kuin elokuvakulttuurin kuolema. Auvinen päinvastoin ennustaa, että vuonna 2012 kaupungissa tulee olemaan suunnaton määrä työttömiä kulttuurintuottajia.
”Tuntuu että Turussa on käynnissä kulttuurivaino”, hän tiivistää.

Syyttävällä sormella ei saisi kuitenkaan osoittaa väärään suuntaan. Turku 2011-säätiö on olemassa nimenomaan kulttuuripääkaupunkivuoden takia, eikä sen rahoitus ole suoraan pois muilta Turun kulttuuripalveluilta.

Turun kaupungin kulttuurilautakunnan puheenjohtaja Elina Rantanen (vihr.) on iloinen Turun kulttuuripääkaupunkistatuksesta, mutta huolissaan kulttuurin tilasta jatkossa.

”Kulttuuripääkaupunkivuoteen on panostettu paljon rahaa ja sen ympärillä on uutta, positiivista luovaa kulttuurihenkeä. Vastapoolina on kaupungin peruskulttuuritoiminnan rahoituksen jatkuva lasku, joka heikentää peruskulttuurin toimintaedellytyksiä”, Rantanen painottaa.

Rantanen korostaa, että kulttuuritoimen käytössä olevat varat ovat olleet jo pitkään laskussa kasvavien tilavuokrien ja muiden kustannusten takia. Hupenevilla varoilla esimerkiksi entisen kirjastoverkon ylläpitäminen ei ollut mahdollista.

Vaikka Turun tilanne ei ole valtakunnallisessa vertailussa poikkeuksellinen, toivoo Rantanen muutosta ajattelutapaan, jolla kulttuuriin suhtaudutaan. Siihen satsattu raha ei mene hukkaan, vaan näkyy suoraan kaupunkilaisten hyvinvoinnissa ja johtaa pienempään terveyspalveluiden tarpeeseen.

”Tällä hetkellä rahaa pyörii kulttuuripääkaupunkivuoden ympärillä, mikä on hyvä asia, mutta vuoden jälkeen ei voida jäädä tuudittautumaan siihen”, hän huomauttaa. Rantanen toivoo erityisesti kaupungilta panosta kulttuuripääkaupunkivuoden perinnön vaalimiseen.

”Hanke menee hukkaan jos ei osata pitää yllä vuoden aikaansaannoksia”, Rantanen tuhahtaa.
Pysyvää jälkeä toivoo myös Turku 2011-säätiön ohjelmajohtaja Suvi Innilä.

”Kaikki hankkeet eivät välttämättä näy suurelle yleisölle paljoakaan, sillä on hankkeita, joilla on pidempiaikaisia välillisiä vaikutuksia”, Innilä toteaa.

”Vuoden ansiosta kaupunkilaisten viihtyisyys lisääntyy samalla kun kulttuuripalvelut lisääntyvät. Kulttuuripääkaupunkivuotena voidaan käynnistää prosesseja, joita ei milloinkaan muulloin olisi ollut mahdollista aloittaa.”
Kulttuurin ja hyvinvoinnin yhteyttä painottaa myös kulttuuripääkaupunkivuoteen liittyvä monitieteinen hanke TIUKU (Tieteen ja kulttuurin Turku, hyvinvoiva kaupunki).

”Hankkeen tavoitteena on lisätä Turun kaupunkilaisten, yliopiston, median ja eri kulttuuritoimijoiden välistä yhteistyötä ja sitä kautta edistää kaupunkilaisten hyvinvointia”, hankkeen koordinaattori Henry Karlsson kertoo.

TIUKU:n asiantuntijaryhmässä on edustettuna lähestulkoon kaikki Turun yliopiston tiedekunnat, eikä yhtä monialaista hyvinvointitutkimusta ole ennen tehty. Toiveena on hyvinvointitutkimuksen professuurin perustaminen Turun yliopistoon

TIUKU:un kuuluu Hyvinvointitutkimuksen tori, jossa pyritään vuorovaikutuksen keinoin tuomaan yliopiston tutkimusta esille, sekä Tiedebussi, joka kiertää Turun lähialueita ja tuo esimerkiksi yliopiston professoreja vierailulle kouluihin ja vanhainkoteihin. Suunnitteilla on myös kansainvälinen kongressi.

”Näemme, että kulttuuripalveluilla on suora vaikutus ihmisten hyvinvointiin, sekä fyysiseen että henkiseen. Siksi palveluille onkin tärkeää helppokäyttöisyys ja tavoitettavuus”, Karlsson painottaa.

Vuosi voi olla pian, mutta sen vaikutuksia voidaan arvioida vain viiveellä. Turku 2011 -arviointiohjelman työ on juuri alkanut ja se tulee kestämään vuoteen 2016 saakka. Arviointiohjelman tehtävänä on nähdä kulttuuripääkaupunkivuoden kestävä vaikutus Turun kulttuuri- ja elinkeinoelämään.

”Kulttuuripääkaupunkivuosi ei voi olla vain yhden vuoden happening-tapahtuma”, arviointiohjelman johtajana toimiva kaupunkimaantieteen professori Harri Andersson toteaa.

Pääkaupunkivuodella voi olla pitkän aikavälin vaikutuksia, jotka eivät ole välittömästi havaittavissa. Andersson viittaakin tutkimukseen, joka paljastaa että Helsingin olympialaisien vaikutukset Helsinkiin alkavat tietyiltä osin näkyä vasta nyt, viidenkymmenen vuoden jälkeen.

”Jos ajatellaan kulttuuripääkaupunkivuoden tavoitteita ja sitä mitä hankkeita vuoteen on valikoitunut, voisi ennakoida että pitkän aikavälin vaikutuksia syntyy”, Andersson ennustaa.

Mainoslauseen mukaisesti Turku palaa vuonna 2011. Toivottavasti liekki ei pala loppuun. Tai jos palaa, jättäisi edes jälkeensä kytevän hiilloksen.

Teksti: Heikki Isotalo

Kuva: Lauri Hannus

Gradukulma: Ohjeeksi äidille

”VALMISTAUTUESSASI ÄITIYDEN suureen tehtävään valmistaudut samalla suorittamaan vaativaa palvelusta isänmaallesi”, muistutti Suomen sosiaalihallitus raskaana olevia naisia vuonna 1941.

Laura Svärd tutki kulttuurihistorian pro gradu -työssään  suomalaista vanhemmuutta normittaneita, äideille suunnattuja opaslehtisiä vuosilta 1937-1970. Oppaat jaettiin neuvolassa, jossa käyminen oli ehtona valtion äitiysavustuksen saamiseksi.

Äitiysavustuksen  oli määrä vähentää laittomia abortteja ja se lanseerattiin osana muuta väestöpolitiikkaa.  Svärdin mukaan valtion tarjoama avustus ja valistus korvasivat sitä välittömän yhteisön ohjausta ja tukea, jota vaille ydinperhe jäi kaupungistuvassa yhteiskunnassa.

Svärdin gradu kytkeytyy osaksi suomalaista perhe- ja sukupuolijärjestelmien historiaa.  Opaslehtiset paitsi antoivat käytännön ohjeita lapsen hoitoon, myös asettivat äideille korkean vaatimustason suitsuttamalla ihanteellista äitiyttä.  Ainakin 1950-luvun puoliväliin asti oppaissa oli vallalla porvarillinen maailmankuva, jonka mukaan äiti oli kodin sydän, ahkera, pyyteetön ja epäseksuaalinen.

Svärdin tutkimusjakson oppaissa ei mainittu sanallakaan raskaudenjälkeisestä masennuksesta tai ristiriitaisista tunteista lasta kohtaan. Kyse oli Svärdin mukaan ylistämällä alistamisesta.

”Äidin työ oli otettava vastaan kunniatehtävänä ja kansalaisvelvollisuutena turhista valittamatta.”

Ihanteellisesti määritetty äitiys ei rajoittunut pelkästään lapsen hoitamiseen, vaan määritti koko naisen olemusta luonnetta ja ulkonäköä myöten.

”Myös nuoret tytöt ja näiden ruumis määriteltiin tämän tulevaisuuden tehtävän kautta”, Svärd toteaa.

Isät loistivat poissaolollaan Svärdin tutkimissa opaslehtisissä, ensimmäiset julkaisut eivät maininneet miehistä mitään. Vuonna 1942 puhuttiin aviomiehestä, jota naisen tulisi miellyttää, mutta miehen suhdetta lapseen ei käsitelty mitenkään. Oppaiden mukaan lasten hoitaminen oli yksinomaan naisen työtä, vaikka isää myöhempinä vuosikymmeninä kehoitettiinkin viettämään vapaa-aikaa leikkien lastensa kanssa.

Lapsiaan hoitava isä ilmestyi oppaisiin  vasta Svärdin tutkimusjakson jälkeen 1970-luvulla, kun vanhemmuus otti askeleita tasa-arvoisempaan suuntaan.

Opaslehdissä määritetty vanhemmuus muuttui Svärdin tutkiman jakson sisällä, sukupuoliroolien varovasti löyhentyessä osin feministisen ajattelun myötä. Isänmaan asettamat velvoitteet ja ihanteet laimenivat ja äitiyden ilo kuvattiin yksilökohtaisempana. Myöhemmät oppaat tarjosivat myös tieteellistä asiasisältöä aikaisempia enemmän kuvaten esimerkiksi raskauden biologiaa.

Ohjelehtisissä pitkän aikavälin kehitys näkyy Svärdin mukaan käännekohtana vuonna 1956, jolloin Lastensuojelun keskusliitto otti ohjelehtisten toimitusvastuun. Siihen saakka ylilääkäri Raija Jalas oli vastannut julkaisun sisällöstä aina sen ilmestymisestä lähtien. Jalaksen rotuhygieniaa ja konservatiivisia käsityksiä painottava valistus oli nostanut äitien vaatimustasoa vuosi vuodelta aina tähän taitekohtaan asti.

Nykyään neuvolatoiminta ja lastensuojelu perustuvat moniarvoisemmalle maailmankuvalle kuin Svärdin tutkimusjaksolla, mutta lapsen normatiivinen paras ei Svärdin mukaan nykyäänkään ole arvovapaata.  Perheiden valintoja säädellään yhä ylhäältä auktoriteeteista käsin.

“Tämän saattavat huomata esimerkiksi vegaaniruokavaliota suosivat, epätyypillisissä perhemuodoissa elävät tai vaikka rokotuksista kieltäytyvät vanhemmat.”

SAARA UOTILA

Ekoelämää Walesin hobittikylässä

Jos J.R.R. Tolkienin Hobittila olisi oikeasti olemassa, se luultavasti näyttäisi samalta kuin Walesiin parhaillaan kohoava kylä nimeltä Lammas.

”LAMMAS” ON NOIN kolmenkymmenen englantilaisen idealistin hanke Pembrokeshiressä, Glandwrin kylän tuntumassa. Vaikka rakentajien joukosta löytyy myös suomalaisia, kylän nimi ei juonna juuriaan suomen kielen villaista eläintä tarkoittavasta sanasta.

”Lammas tarkoittaa englannin kielessä sitä hetkeä, jolloin aikaisinta vehnäsatoa aletaan korjata. Se on myös pakanallinen elokuun alun juhla. Kylä sai nimen ’Lammas’, sillä idea sen perustamisesta syntyi tuohon samaan vuodenaikaan”, kertoo kylän edistymisestä tiedottava Jane Wells sähköpostitse.

Valmistuttuaan Lammas on yhdeksän pientilan yhteisö, jonka asukkaita yhdistää halu elää nykyaikaista elämää ympäröivän luonnon olosuhteisiin sopeutuen, maapalloa rasittamatta.

Ihanteena on myös se, ettei nopeasti loppumaisillaan olevia fossiilisia polttoaineita käytetä. Lampaan asukit viljelevät itse noin 75% tarvitsemistaan tuotteista, ja näitä he myös myyvät Glandwrin toreilla. He ostavat kylästä tarvitsemansa tuotteet ja lähettävät lapsensa sinne kouluun – kyseessä ei siis ole yhteiskuntaa vastustava hippijoukkio, vaan Lammas-yhteisö pyrkii sopeutumaan läheiseen kulttuurielämään ja rikastuttamaan sitä.

TALOT RAKENNETAAN YHTEISVOIMIN ja ne valmistuvat orgaanisista tai kierrätetyistä materiaaleista: tukirakenteet tehdään käsittelemättömistä luonnonpuista, seinien eristeet heinäpaaleista ja ikkunat käytetyistä autojen tuulilaseista, jotka eristävät kylmyyttä paremmin kuin tavalliset yksikerroksiset ikkunat. Taloihin on mahdollista vetää sähköt, mutta ei vesivessaa.

Jotkut hobittitaloista saattavat näyttää pieniltä, mutta ulkonäkö pettää samalla tavoin kuin jäävuortenkin: suurin osa näiden talojen sisätiloista on maan alla. Käytäntö toimii edukseen kahdesta syystä. Ensinnäkin ympäröivä maakerros eristää kylmyydeltä. Toiseksi talot ovat näin vain pieniä maakumpareita, eivätkä pilaa luonnon estetiikkaa.

Hobittitalo kuulostaa ihanteelliselta, koska se sopii pieneenkin budjettiin: rahaa tarvitaan noin 3000 puntaa (3300 euroa) ja aikaa neljä kuukautta.

EKOKYLÄÄ RAKENTAVAT aivan tavalliset lapsiperheet. Jotkut ovat kotoisin suurista kaupungeista, toiset ovat asuneet maaseudulla ennenkin. Vakituisten asukkaiden joukkoon mahtuu myös yksi suomalainen sairaanhoitaja miehensä kanssa.

Perheet ovat kuitenkin kohdanneet valintansa vuoksi myös arvostelua: miten lapsia voi kasvattaa tuollaisessa ympäristössä? Kylään muuttavan Dalen neljähenkinen lapsiperhe on rakentanut hobittitalon ennenkin, ja perheen äiti puolustaa elämäntapaa heidän kotisivuillaan.

”Lapset rakastavat mutaa, ötököitä, kuoppien kaivamista ja telttailua kynttilänvalossa. Äidit valittavat likapyykistä ja nykyajan mukavuuksien puutteesta, kun taas isät jaksavat töiden jälkeenkin lukea lapsille iltasadun.”

VAIKKA LAMMAS ON Walesin suurin ekotalojen rakennushanke, se ei ole ensimmäinen. 1990-luvulla walesilainen muusikko Tony Wrench rakensi vaimonsa kanssa ekotalon, joka sai osakseen niin paljon huomiota, että Wrench kirjoitti rakennustöistä kirjan Building a Low Impact Round House. Oppaan ohjeita noudattamalla ekotalon voisi rakentaa Suomeenkin. Tosin kotimaassamme saattaa olla hieman kylmä aivan yhtä luonnonmukaisen asumisen vaatimuksiin.

KAROLIINA KERPPO

Katso kuvia Lammaksesta kylän verkkosivuilta.

Jos ekohanketta haluaa mennä seuraamaan lähempää, kylässä voi vierailla etukäteen sovittuna päivänä.

Lammas ottaa mielellään myös rakennusapua vastaan, ja vapaaehtoiseksi voi ilmoittautua kylän kotisivuilla www.lammas.org.uk/getinvolved.

Suomi vs. Ihmiskauppa

Poliittisesti ihmiskauppa tunnustettiin suomalaiseksi ongelmaksi vuonna 2005. Suomi toimii ihmiskauppaa vastaan, mutta vielä on paljon työtä jäljellä, jotta ihmiskaupan vastainen toiminta hyödyttäisi uhreja itseään.

IHMINEN SULLOTAAN VÄKIVALLOIN auton takakonttiin kohteessa A. Hänet kuljetaan kohteeseen B ja sidotaan patteriin. Ilmiselvästi ihmiskauppaa, eikö?

”Ihmiskauppa voi olla kuvatun kaltaista toimintaa. Yleinen käsitys on, että ihmiskauppa on orjakauppaa ja edellyttää todella vakavaa vapaudenriistoa. Usein ihmiskauppa kuitenkin  toteutetaan psykologisen pakottamisen ja manipuloinnin keinoin”, tammikuussa Turun yliopistosta oikeustieteiden tohtoriksi väitellyt Venla Roth purkaa ihmiskaupan stereotypiaa.

”Ihmiskaupassa on kyse toisen ihmisen hyväksi käyttämisestä erilaisten kontrollikeinojen avulla. Ihmiskauppa voi olla esimerkiksi taloudellista ja seksuaalista hyväksikäyttöä sekä pakkoavioliittoja. Toinen ihminen pyrkii käyttämään toista ihmistä hyväkseen – yleensä pyrkimällä hyötymään taloudellisesti. Alisteisessa asemassa olevalla uhrilla ei ole mahdollisuutta luopua hyväksikäyttösuhteesta”, Roth jatkaa.

Vähemmistövaltuutetun toimistossa ylitarkastajana työskentelevä Roth tarkasteli väitöskirjassaan, miten Suomen ihmiskaupan vastainen toiminta tällä hetkellä täyttää ne odotukset ja vaatimukset, jotka sille on asetettu.

Suomessa ihmiskauppa on lähinnä työperäistä ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Työperäinen ihmiskauppa tai siihen rinnastettava hyväksikäyttö on Rothin mukaan Suomessa hämmästyttävän yleistä. Sitä tapahtuu monilla aloilla, kuten marjanpoiminnassa ja siivousalalla. Tähän ihmiskaupan muotoon voi sisältyä esimerkiksi erittäin vakavan väkivallan uhkaa, velkasuhteisiin pakottamista ja palkkojen takaisin perintää.

”Viime vuosina Suomessa on tehty paljon ihmiskauppaa vastaan. Uskon, että toimenpiteillä on ollut huomattava vaikutus ihmiskaupan uhrien auttamiseen, ihmiskaupan ennaltaehkäisemiseen ja rikostorjuntaan. Vielä on kuitenkin paljon tehtävää. Meidän pitäisi uudelleen ymmärtää ihmiskauppa-käsite, sillä se vaikuttaa uhrien tunnistamiseen ja kaikkiin ihmiskaupan vastaisiin toimenpiteisiin.”

Uhrien tunnistaminen on tärkeää. Siten tunnistetut uhrit saisivat ne oikeudet, joihin heillä on lainmukainen oikeus, ihmiskauppaan syyllistyneet saataisiin paremmin rikosoikeudelliseen vastuuseen ja heiltä korvaukset uhreille. Roth painottaa, että meidän pitää keskustella, mitä ihmiskauppa on suomalaisessa ympäristössä.

Suomessa on ihmiskaupan uhreille auttamisjärjestelmä, joka tarjoaa peruspalveluita niillekin, joilla ei ole mahdollisuutta saada apua muuta kautta. Rothin mukaan sen paremmin uhrit kuin viranomaisetkaan eivät kuitenkaan tunne järjestelmää kyllin hyvin.

Miltä näyttää ihmiskaupan vastaisen toiminnan tulevaisuus Suomessa?

”Suomessa on paljon omistautuneita ihmisiä, jotka tekevät töitä sen eteen, että mentäisiin parempaan suuntaan. Uskon, että jonain päivänä voimme sanoa, että rakenteet ovat kunnossa. Nyt  tilanteen ei voi sanoa olevan sellainen kuin sen pitäisi olla. Kaiken edellytyksenä on ilmiön tunnistaminen ja vastuun ottaminen.”

Teksti: Sanna Läylönen

Kuva: Lauri Hannus

CEDAW-sopimus 30 vuotta

NAISTEN SYRJINNÄN POISTAMISTA koskeva CEDAW-sopimus hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa vuonna 1979 yli kolmekymmentä vuotta sitten. Vaikka Suomi ratifioi sopimuksen jo vuonna 1986, sopimusta ei vieläkään noudateta kaikilta osin.

Yksi keskeisimmistä CEDAW-sopimuksen piiriin kuuluvista ongelmista on ihmiskauppa. Vuosina 2007-09 Etyjin ihmiskaupan vastaisen erityisedustajana toiminut Eva Biaudet korosti Turun oikeustieteellisen tiedekunnan järjestämässä CEDAW-juhlaseminaarissa, että ihmiskauppaa on tarkasteltava uhrin näkökulmasta.

Biaudet nosti erityisenä ongelmana esiin sen, että ihmiskaupasta ei ole selvää kokonaiskuvaa, mikä vaikuttaa myös tuomioihin.

”Tilannetta tulee katsoa uhrin näkökulmasta. Jos uhri on ollut alistetussa asemassa, tulee tilanne tulkita ihmiskauppana. Vaikka tuomari arvioisi, ettei hän olisi itse ollut tilanteessa hyväksikäytetty, sillä ei ole mitään merkitystä.”

”On ongelmallista, että parittamisen alle lasketaan tapauksia, jotka kuuluisivat ihmiskaupan puolelle”, Biaudet huomauttaa.

Biaudet vaatii yhteiskuntaa ottamaan vakavammin ihmiskauppaan liittyvät ongelmat. Ihmiskaupan uhreiksi joutuneita ei saa pitää syyllisinä esimerkiksi luvattomiin rajanylityksiin, vaan heille pitäisi tarjota inhimillistä apua.

Huolestuttavana Biaudet pitää sitä, että Dublinin sopimuksen nojalla saatetaan ihmiskaupan uhreja käännyttää lähtömaahan heidän iästä tai avuntarpeesta huolimatta.

”Esimerkiksi lapsen etu ei voi koskaan olla se, että häntä heitellään eri maiden välillä”, Biaudet huomauttaa.

HEIKKI ISOTALO

Kolkuttavalle avataan?

Korkeakoulujen pääsykokeet jäsentävät hakijoiden kevättä.

Valmennuskurssille vai ei?

Sanotaan, että esimerkiksi oikeustieteelliseen tai lääketieteelliseen tiedekuntaan ei kertakaikkiaan pääse ilman valmennuskurssia. Se onkin tilastollisesti harvinaista. Toisaalta se saattaa kertoa siitä, että opiskelupaikkaa todella haluavat pelaavat varman päälle, ja kursseilla istuu niitä, jotka joka tapauksessa läpäisisivät seulan.
“Koulumainen opiskelu toi lukemiseen rytmiä ja sisällöt omaksui paremmin, kun asiantunteva ihminen selitti niitä”, sanoo valmennuskurssin käynyt ja lääketieteelliseen tiedekuntaan vuonna 2008 hyväksytty Eero Kaipiainen.
Valmennuskurssi tukee parhaimmillaan omaa lukukuria, mutta kannattaa ottaa selvää kurssin tarpeellisuudesta ennen ilmoittautumista: monilla aloilla  kurssista ei ole ratkaisevaa hyötyä. Internetin vertaisneuvonta on tässä käyttökelpoista.
Joidenkin alojen pääsykokeisiin valmentavaa materiaalia löytyy myös verkosta ilmaiseksi esimerkiksi ainejärjestöjen tekemänä.

Kokeilemalla ja intuitiolla

Kaikki hakijat eivät pidä pääsykokeita kevään isoimpana juttuna.  Abiturientti Anni Välimäki ei aio käyttää valmistautumiseen huimia tuntimääriä.  Välimäki suunnittelee hakevansa opiskelemaan ainakin yleistä kirjallisuustiedettä Turun yliopistoon ja valokuvausta Turun taideakatemiaan.
Taideakatemian pääsykokeisiin valitaan hakijat ennakkotehtävien perusteella. Välimäki odottaa huhtikuussa annettavia tehtäviä jo innolla.
“Tehtäviin ajattelin oikeasti panostaa, hauskaa kun on hyvä syy tehdä jotain itselleen mieluista.”

Pääsykoekirjoista kallis lasku

Nopea ja onnekas saa pääsykoekirjat lainaksi kirjastosta tai kaverilta, mutta valtaosa pyrkijöistä ostaa kirjat itselle. Yleensä pääsykoekirjoihin muodostuu tiivis viha-rakkaus -suhde. Usein lempinimillä kulkevat teokset luovat tuleville opiskelukaveruksille jo ennalta jaettua, vuosikurssikohtaista kokemusmaailmaa.
Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan omaa tuotantoa olevat pääsykoekirjat julkaistaan aina kunkin hakuvuoden keväänä ja niitä saa ostaa 140 euron hintaan. Valintatoimikunnan puheenjohtaja Mikko Vuorenpää myöntää, että pääsykoekirjat ovat tärkeä tulonlähde tiedekunnalle, mutta korostaa ettei hakijakaan häviä tässä kaupassa.
“Jos käytettäisiin kaupallisten kustantamoiden kirjoja, hinta olisi todennäköisesti paljon korkeampi.”
Oikeustieteiden ylioppilaiden on kuitenkin kuultu myös haukkuvan pakkomyytävien kirjojen laatua.  Tarkastus jonka läpi kirjat käyvät ei tietysti voikaan vastata kaupallista kustannustoimitusta. Vuorenpää puolustaa kuitenkin myös kirjojen laatua.
“Kuten muissakin kirjoissa, myös pääsykoekirjoissa on keskinäisiä eroja. Toisista kirjoista pidetään enemmän ja toisista vähemmän.”

Pääsykoestressiä molemmin puolin pöytää

Sosiologian laitoksen yliassistentti Antti Kouvo tarkasti viime vuonna 400  pääsykoevastausta. Se oli Kouvon mukaan äärimmäisen raskas urakka, myös siksi että siihen suhtautui vielä suuremmalla vakavuudella kuin keskivertotentin tarkastamiseen.
Vähällä ei tietenkään hakijakaan pääse. Eero Kaipiainen alkoi lukea abikeväänään heti ylioppilaskirjoitusten päätyttyä ja teki kirjastossa arkisin täysiä työpäiviä pääsykokeeseen asti.
Suotavaa on sitoutua itseasetettuihin tavoitteisiin  niin vahvasti, ettei koko ajan tarvitse kysyä pänttäämisen mieltä. Jos tämä onnistuu, ei luovuttaminen Kaipiaisen mukaan käy mielessä, vaikka lukemiseen välillä leipiintyisikin.
Toisille kirjasto on korvaamaton keskittymisen tae, toiset taas tuovat lukemisen osaksi muuta elämää kahviloihin, puistoihin ja junamatkoille. Vippaskonsteja ei kuitenkaan Kouvonkaan mukaan ole: tärkeintä on lukea paljon ja ajatuksella.
“Viime vuoden pääsykoevastauksien hajonta oli suurta ja perustui nimenomaan siihen miten syvällisesti kukin oli omaksunut pääsykoekirjan sisällön.”,  Kouvo toteaa.

Teksti: Saara Uotila

Väivuosi voi olla hyvä kokemus

Monelle vastavalmistuneelle ylioppilaalle opiskelupaikan saaminen saattaa tuntua ylivoimaisen haastavalta.  Kilpailu opinahjoihin pääsystä on kovaa, ja välivuoden viettäminen tuntuu epäonnistumiselta. Kolme välivuoden viettänyttä nykyistä Turun yliopiston opiskelijaa kertoo, ettei tilanne suinkaan ole tämä – joskus välivuosi saattaa olla jopa parasta, mitä voi tapahtua.

Ella Vihervuori, 20, kulttuurihistorian opiskelija

Oliko välivuosi suunnitelmissasi?
Lukion jälkeen hain opiskelemaan maisema-arkkitehtuuria, mutten päässyt. Jo pääsykokeiden aikana toivoin, että edessäni olisi opiskelupaikan sijaan välivuosi. Lukio oli täyttänyt koko elämäni, enkä tiennyt, mitä tulevaisuudelta oikeasti halusin. Tuntui, että tarvitsin lomaa.
Mitä teit välivuoden aikana?
Lähdin syksyllä kuukaudeksi purjehtimaan sellaisten ihmisten kanssa, joita en tuntenut ennestään. Matkasimme Ranskaan asti! Pääsin myös töihin arkkitehtitoimistoon.
Välivuosi oli siis mielestäsi hyvä kokemus?
Kyllä. Sain erilaisia kokemuksia, muutin omaan asuntoon ja itsenäistyin. En ehkä vieläkään tiedä, mitä haluan ”isona” tehdä, mutta välivuosi auttoi ymmärtämään sen, ettei elämää kuulu pystyä suunnittelemaan kokonaan etukäteen. Täytyy tehdä asioita, joista nauttii. Kevään pääsykoetohinassa ymmärsin myös, että arkkitehtuurin sijaan halusin opiskella kulttuurihistoriaa. Ikävää vuodessa oli ainoastaan se, että moni vanhoista ystävistäni opiskeli jo, mutta itselle ei ollut vielä muodostunut uutta verkostoa opiskelukavereista. Töiden etsiminen tuntui aluksi vaikealta, mutta kasvattavaahan se vain oli.

Eero Suvanto, 21, tietojenkäsittelytieteilijä
Miksi pidit välivuoden?
Lukion jälkeen halusin mennä töihin ja säästää rahaa, jotta minun ei tarvitsisi käydä töissä opintojen ohella. Halusin myös käydä armeijan ennen opintoja, jottei tarvitsisi keskeyttää niitä vuodeksi. Viihdyin lukiossa hyvin, joten minulla ei koskaan ollut antipatioita opiskelua kohtaan. En silti halunnut suoraan lukion penkiltä yliopistoon. Kävin tosin TAIK:in elokuvaamisen pääsykokeissa nähdäkseni, millaisia pääsykoetilanteet todellisuudessa ovat.
Olit välivuoden siis töissä?
Vietin kaksi välivuotta, joista ensimmäisen olin puutarhurina ja toisen armeijassa. Nautin työn teosta, ja minulla oli myös paljon aikaa harrastaa elokuvaamista. Välivuoteni olivat antoisia, ja olen tyytyväinen päätökseeni.
Opiskelet nyt tietojenkäsittelytiedettä, vaikka haluaisit elokuvaohjaajaksi. Onko tämäkin sinulle välivuosi?
En osaa vielä sanoa. Turun yliopistossa on hauska opiskella, enkä pidä opettajan uraa lainkaan huonona vaihtoehtona. Helsinkiin haluaisin lähinnä sieltä saatavien kontaktien takia. Toisaalta uskon voivani tavoitella unelmaani elokuvaohjaajana, vaikka jatkaisinkin nykyisiä opintojani. Turun taideakatemiakin on hieno vaihtoehto. Aika näyttää, ja vielä ei ole myöhäistä muuttaa suunnitelmia!

Lauri Kattelus, 20, oikeustieteen opiskelija

Miksi vietit välivuoden?
Kirjoitusten jälkeen pyrin oikeustieteelliseen opiskelemaan. En kuitenkaan päässyt, ja pakollinen välivuosi oli minulle aluksi pettymys.
Oliko välivuosi kuitenkin lopulta hyvä kokemus?
Jälkeenpäin ajatellen vapaa teki minulle hyvää, vaikka ensin harmitti. Oli aikaa tehdä tulevaisuudensuunnitelmia ja kerätä opiskeluintoa. Kun hain opiskelemaan ensimmäistä kertaa, pänttäysmotivaationi ei ollut korkea, vaikka olisinkin kovasti halunnut opiskelupaikan. Olin välivuoden töissä Unicefilla ja sain järjestössä hyödyllistä työkokemusta, jonka ansiosta minulla on hyviä kontakteja oman alan töitä etsiessä niin opiskelujen aikana kuin valmistumisen jälkeenkin.
Viime keväänä hait opiskelemaan jo toista kertaa. Laitoitko tällä kertaa hakupaperit myös muualle kuin oikeustieteelliseen?
En. Välivuosi teki minut vain entistä varmemmaksi siitä, että haluan juristiksi. Siksi jaksoinkin opiskella pääsykokeisiin vuoden päästä niin paljon paremmin. Avointa yliopistoa en vuoden aikana kuitenkaan vielä ehtinyt kokeilla.

Teksti: Karoliina Kerppo

Akateemisista viiksistä hedonistiseen sikarikulttuuriin

Turun yliopiston ylioppilaskunta sai vuodenvaihteessa kaksikymmentäkuusi uutta alayhdistystä. Tänä vuonna rekisteröityneiden yhdistysten suurta määrää selittää ylioppilaskuntien yhdistyminen.

Uusien yhdistysten kirjo ulottuu aina Rauman ylioppilasteatteriyhdistyksestä väittelyseuraan ja opiskelijoille sijoitusvinkkejä jakaviin Akateemisiin arvopaperisäästäjiin.
Entisiä TuKY ry:n alaisuudessa toimineita ainejärjestöjä TYYhyn liittyi yhdeksän kappaletta, ja muuta toimintaa pyörittäviä alayhdistyksiä seitsemän.
TuKY:n alaisuudesta TYYn hoiviin siirtyi esimerkiksi oluen panemiseen ja juontiin erikoistunut Pintahiiva eeyr (ei edes yritetä rekisteröidä).
”Meidän tehtävänämme on mallasjuomakulttuurin edustaminen koko yhteisössä. Säännöissä lukee että edistämme sitä kauppakorkeakoululla ja universumissa yleensä, mutta toimimme lähinnä opiskelijoiden keskuudessa”, kertoo Tomi M. Virtanen, joka on Pintahiivan Kalifi, kuten yhdistyksen puheenjohtajaa kutsutaan.
Pintahiiva järjestää erikoisoluiden maistelutilaisuuksia, keskustelu- ja koulutustilaisuuksia sekä luonnollisesti harrastaa oluen juontia ja panemista, mutta vain omaan tarpeeseen.
Turun kauppakorkeakoulun ulkopuolella hieman kummastustakin herättänyt Sikariporras ry puolestaan kannustaa jäseniään rikkaaseen sikarikulttuuriin sekä hyvään käytösetikettiin.
”Sikariportaan tarkoitus on edistää TYYn jäsenistön hedonistista kulttuuria. Sikarit ovat päätarkoitus, mutta meillä on muutakin toimintaa, kuten viinin maisteluillat, viskin maisteluillat sekä muuta ruoka- ja juomakulttuuria”, Sikariportaan hallituksen puheenjohtaja Samuli Pasanen kuvailee.
”Mukana on myös jäseniä jotka eivät pidä sikareista”, Pasanen lisää.
Uusia yhdistyksiäkin syntyi. Ehkä merkillisimmästä päästä on Akateeminen viiksiseura joka puolustaa viiksien asemaa yhteiskunnassa sekä edistää tasa-arvoa yleensä.
”Hankimme esimerkiksi viiksenhoitovälineitä sekä järjestämme koulutustilaisuuksia”, viiksiseuran puheenjohtaja Juuso Haapanen kertoo yhdistyksen toiminnasta.
Yhdistyksen tarkoitus on olla aidosti tasa-arvoinen viiksekkyydestä huolimatta.
”Tarkoituksenamme ei ole syrjiä naisia, sillä naisia on myös mukana toiminnassamme. Periaatteessa viiksekkyys voidaan tulkita hyvin laajasti – kaikilla on mahdollisuus olla viiksekkäitä. Haluamme vaikuttaa siihen, ettei ihmisiä syrjitä ulkonäön tai muiden ominaisuuksien perusteella. Kaikilla on oltava tasa-arvo ja yhdenvertaisuus, on sitten viikset tai ei”, Haapanen selittää.
Pokerinpelaajatkaan eivät jääneet paitsioon, sillä TYYn alaisuuteen perustettiin myös pokerinpeluuseen erikoistunut Pokeriklubi ry.
”Tarkoituksemme on yhdistää pokerista kiinnostuneita ihmisiä. Pelaamme kerran kuussa sekä järjestämme pelaamiseen liittyviä tapahtumia, kuten esimerkiksi ekskursion Grand Casinoon Helsinkiin”, Pokeriklubin puheenjohtaja Erkki Tohmo selostaa. Vaikka yhdistyksen toiminta liittyy uhkapelaamiseen, ei se ole laitonta.
”Olemme selvittäneet laillisuutta Patentti- ja rekisterihallinnon juristien ja alan ammattilaisten kanssa. Kun emme vedä mitään välistä, eivätkä panokset ole liian isoja, toimintamme on täysin laillista. Tarkoituksemme onkin ennemmin sosiaalisen kanssakäymisen lisääminen”, Tohmo toteaa.

Teksti: Heikki Isotalo

Kuvitus: Elli Vuorinen

Haluatko väitellä asiasta?

Perinteisten akateemisten harrastusmahdollisuuksien kirjo kampuksella kasvoi, kun Turun yliopiston väittelyseura hyväksyttiin alayhdistykseksi.

Ensi töikseen seura aikoo järjestää kaikille avoimen ”väittelyyn orientoitumispäivän”.
”Toivomme saavamme mukaan Helsingin yliopiston väittelijäkonkareita ja kansainvälisen Eurodebate -väittelykilpailun kävijöitä”, seuran puheenjohtaja Keni Miettinen kertoo.
Valmisteilla on myös johonkin ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen tai eettiseen ongelmaan keskittyvä väittelytilaisuus, johon on lupautunut asiantuntijoita myös filosofian oppiaineesta.
”Väittely on joukkuelaji, jossa argumentointitaito, esiintyminen ja joukkuestrategia ovat ratkaisevassa osassa”, Ville Kokko, yksi seuran kuudesta perustajasta määrittelee.
Debatointi tapahtuu muutaman hengen joukkueissa. Aluksi arvotaan väite sekä se, kumpi joukkueista puolustaa väitettä. Toisen joukkueen tehtävänä ei yleensä ole pyrkiä kumoamaan väitettä, vaan ainoastaan osoittaa väitettä puolustavan joukkueen argumentointi kestämättömäksi.
Puheenvuorojen järjestys ja pituus sekä käytetyt arviointikriteerit riippuvat käytetystä väittelyformaatista; eräs käytetyimmistä on Brittiläinen parlamentaarinen debatti useine eri variaatioineen. Voittajan ratkaisee tuomaristo.
Väittely on sopiva harrastus kaikille jotka haluavat kehittää esiintymistaitojaan ja oppia perustelemaan mielipiteensä paremmin.
Hyvistä yleistiedoista on etua, sillä debatoitavat väitteet koskevat usein jonkin tietyn politiikan käyttöönottamista tai hylkäämistä jossakin kiistanalaisessa asiassa.
”Seuran harjoituksissa liikkeelle lähdetään perusteista ja rennolla meiningillä. Jos väittelijä menee lukkoon, aika lyödään poikki ja ajatukset saa kerätä rauhassa. Argumenttien rakentamista harjoitellaan myös teorian tasolla”, Miettinen kertoo.
Seuran tavoitteena on koota ainakin yksi joukkue Turun akateemiseen debattikisaan, joka järjestetään keväällä.
Miettisen mukaan väittelyssä kehittyvistä taidoista on hyötyä niin työelämässä kuin yleisestikin.
Akateemisen debatin yhtenä arvostelukriteerinä on usein joukkueen jäsenten yhteistyö. Kommunikaatiotaitoja tarvitaan, kun yhtä argumenttia joudutaan kehittämään useissa eri puheenvuoroissa.
Esiintyminen koetaan usein haastavaksi, vaikka nykyään yhä useammissa toimissa esiintymistaidon merkitys on kasvanut tai on jopa edellytys työpaikan saamiselle. Debatti tarjoaa hyvää vastalääkettä esiintymisjännitykseen ja auttaa lisäämään varmuutta.
Omien ajatusten johdonmukainen esittäminen ja perusteleminen on argumentoinnin kannalta ensiarvoisen tärkeää. Väittelyssä vääjäämättä kehittyvä looginen ajattelu on hyödyllistä, sillä omien ajatusten täsmällinen muoto on yllättävän usein hukassa.
”Useimmat riidat voitaisiin välttää pohtimalla ensin puhuvatko keskustelijat edes samasta asiasta”, Kokko toteaa.

Väittelytaidosta on hyötyä myös ”oikeissa” riidoissa siitä huolimatta, että järkiperustelut yleensä menettävät tehonsa kun tunteet todella kuumenevat. Väittelytaidolla on Miettisen mukaan nimittäin ennaltaehkäisevä vaikutus.
”Argumentoinnin ymmärtäminen helpottaa myös muiden, toisinaan kummallisilta vaikuttavien, näkemysten ymmärtämistä.”
JANI SINOKKI

Turun yliopiston väittelyseura kokoontuu joka toinen viikko, lisätietoja seuran facebooksivulta tai Keni Miettiseltä kmvmie@utu.fi.

Seuraava sivu »