Torupillin kaikuja Töölössä

Tylkkäri tapasi virolaisen etnometallin sankarit Helsingin Talvipuutarhan uumenissa. Töölöläiseen kasvihuoneeseen pakkasesta löytäneet veljeskansalaisemme, Metsatöll-yhtyeen rumpali Atso sekä basisti Kuriraivo, vastailivat viidakossa lymynneen toimittajan yllätykseksi kysymyksiin selvällä suomen kielellä.

Vuodesta 1999 lähtien omia polkujaan seurannut Metsatöll tunnetaan paikalliseen traditioon nojaavasta ajanlaskustaan, pyhien lehtojen suojelutyöstä sekä itsetehdyistä muinaissoittimista.
Uusimmalla, maaliskuussa julkaistavalla Äiö-levyllä kuullaan muun muassa kelopuusta ja lehmän verisuonista väkerrettyä soitinta nimeltä ”instrument of angst”.
”Soitin kuulostaa siltä, kuin kaikki olisi ollut ihan vitussa sata vuotta”, remahtavat miehet nauruun.
Äio syntyi syrjäisellä maatilalla kolmensadan kilometrin päässä Tallinnasta.
”Meillä on ollut paljon aikaa tehdä levyä. Laman johdosta ei muita töitä juuri ole ollut. Olemme sitten keskittyneet yhtyeeseen ja tulokset näkyvät uudella levyllä” Kuriraivo hymähtää.
”Lama on kyllä ollut Metsatöllille oikein hyvä”, Atso lisää.
Pieni viron kieli sekä voimakkaat folk-vaikutteet yhdistyvät Metsatöllin musiikissa moderniin metalliin. Viron kielen käyttäminen kuulostaa kaupallisesti ottaen rohkealta, mutta sen käyttö on ollut yhtyeelle selvää alusta pitäen.
”Metsatöll ei olisi enää omanlaisensa ilman viron kieltä, olisi vain kornia laulaa englanniksi vaikkapa Espanjassa ja olla itse eestiläinen. Emme tee työtämme muiden ehdoilla”, Atso virnistää.
Miksi Töllit sitten ovat Eestissä aivan oma ilmiönsä? Raskas musiikki on lyönyt läpi neuvostoajan jälkeisessä vapaan kansallistunnon Virossa. Onko kyse uudesta isänmaanrakkauden kanavasta, vai jostain aivan muusta?
”Patriooteiksi emme viitsi tunnustautua. Sillä leimautuu Virossa ja Suomessa vain natsiksi, toisin kuin vaikkapa USA:ssa. Rakastamme toki maatamme ja olemme sillä tavalla isänmaallisia, ehkä se näkyy myös musiikissamme”, Atso toteaa.
Muinaisusko, luonto ja mytologiat ovat Metsatöllille tärkeitä inspiraation lähteitä. Bändi ei ole kuitenkaan saanut mainittavimmin vihamiehiä luterilaisessa Virossa.
”Emme ole uskovaisia, mutta kyllä tämä tematiikka heijastelee tietysti jotain ajatuksistamme. Mikä on ollut joskus pyhää, sen pitäisi mielestämme säilyä”, Kuriraivo tiivistää.
Metsatöll on ehtinyt tähänastisen uransa aikana muun muassa julkaista materiaalia yhdessä Viron kansallisen mieskuoron kanssa, järjestää kiertueen muinaisten pyhien lehtojen säilyttämiseksi sekä esiintyä yli 250 keikalla ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Mitä seuraavaksi?
”Näkisimme bändimme jatkavan kansainvälistymistään. Olemme tehneet vuosia työtä ja hioneet omaa juttuamme, nyt katsomme mihin se riittää”, päättää Kuriraivo.

Teksti: Tuoma Mäkinen

Kahvi on kuin henkilökohtainen päiväkirja

Latte Cafen pitäjä Gérard Gassoun haaveena on oma paahtimo. Tulevaisuudessa hän haluaisi valikoimaansa kahvilaatuja ympäri maailmaa ja omilta viljelmiltään Togosta.

”Huominen ei sovikaan, pidän kahvilan kiinni. Velvollisuuksia perheen kanssa.” Latte Cafen Gérard Gassou kirjoittaa minulle päivää ennen haastattelua.
Siirrämme tapaamisen samaan iltaan.
Kristiinankadun Latte Cafe henkilöityy togolaiseen Gassouun. Aina kun valkoiseksi sisustettu kahvila pitää oveaan auki, Gassoun voi luottaa seisovan sen puunvärisen tiskin takana.
Niin nytkin.
”En ole niin muodollinen, voimme vaan jutella vapaasti”, leppoisa Gassou tervehtii.
Gassou valmistaa kahvikupin etiopialaisista pavuista ja kertoo olevansa alunperin Togon vuoristoseudulta, pienestä kylästä joka on elänyt kaakaosta ja kahvista sukupolvien ajan. Perheen perässä Suomeen saapunut Gassou suoritti ruokailualan tutkinnon Ranskassa.
Hän kertoo olleensa viime päivinä väsynyt. Se on helppo ymmärtää, sillä Latte Cafe on auki viikon jokaisena päivänä, aamun tunneista usein yöyhteen. Huominen on hänen ensimmäinen vapaapäivänsä, jos joulua ja uuttavuotta ei lasketa.
Gassou tekee tiskin takana töitä seuraavan askeleen eteen: oman paahtimon. Sen jälkeen hän voisi jopa tuoda omaa togolaista kahviaan sukunsa viljelmiltä.
”En tee paahtimohanketta oman kahvini takia, vaan idea olisi tuoda se muiden alkuperämaakahvien oheen. Olisin tottakai onnellinen jos voisin sanoa, ’tämä on minun kahviani’, mutta mistä tahansa tuleva kahvi voi olla hyvää. Kahvi on kuin henkilökohtainen päiväkirja – ei kaikki tykkää kaikesta.”
”Sinun pitäisi kokeilla tätä, ihmiset tuntuvan tykkäävän siitä”, Gassou sanoo ja tarjoilee kahvin. Tämä tuntuu olevan hänen lempilauseitaan. Hän sanoo sen haastattelun aikana ainakin kolmesti, viitatessaan kahvilan erilaisiin tee-, kahvi- ja kaakaolaatuihin. Siinä tiivistyykin liikeidea: uusien makulöytöjen tarjoaminen.
Nimenomaan tarjoaminen, ei tuputtaminen. Kysyn Gassoulta miksi kahvilaa luonnehditaan niin usein ”sympaattiseksi”.
”Luulen sen johtuvan siitä, että yritän todella kuunnella mitä ihmiset haluavat”, hän pohtii.
”Valinta pitää aina antaa kuluttajalle – koskaan ei saa pakkosyöttää, koska silloin hän ei välttämättä palaa.”
Latte Cafen ensimmäinen vuosi tulee olemaan rankka, ja sen Gassou myöntää. Työtunteja ei lasketa, tulot menevät vuokran ja kulujen ohella investointeihin.
Se on vaativa projekti, myös perheelle. Gassoun pienet lapset vierailevat vapaasti kahvilassa vaimon äitiysloman loppuun, sen jälkeen vaaditaan organisointia.
”Jos minun pitää valita perheen ja kahvilan välillä, niin valitsen perheen. Mutta haluan samalla, että täällä on joku – koitankin kouluttaa työharjoittelijan – sillä ihmiset tuntuvat todella pitävän tästä paikasta. Tai ainakin sen vaikutelman olen saanut.”

Teksti: Petri Rautiainen

Kuva: Lauri Hannus

Tuukka Simonen tekee työtä, jolla on tarkoitus

Yrityksen perustaminen käy toisilta kuin luonnostaan. Auttaa huomattavasti, mikäli liikeidea pohjautuu omaan elämäntapaan ja yrityksen toimintaympäristö on tullut tutuksi eletyn arjen kautta.

Turun kauppakorkeakoulusta ”gradua vaille valmis” Tuukka Simonen on monessa mukana. Mies on muun muassa vegaaniurheilijayhdistyksen puheenjohtaja, Turun kaupungin rakennuslautakunnan ja TYYn ravintolavaliokunnan jäsen sekä breakdance-ohjaaja. Joulukuussa Simosesta tuli myös yrittäjä.
”Idea oman yrityksen perustamisesta syntyi viime kesän interrail-reissulla. Olin matkalla kolmen vegaanin kanssa, joten ruoan hankkiminen oli oma projektinsa. Berliinissä vegaaniruoan tarjonta oli kuitenkin todella runsasta. Ymmärsin, että kysyntää löytyisi kyllä kotimaastakin”, Simonen muistelee.
Simonen kypsytteli ideaa syksyn, kävi yrityksen perustamiskurssin kauppakorkeakoulussa ja haki tietotaitoa yrityspalvelukeskus Potkurista. Verkkokauppa Vegetukku.fi avattiin viimein 10.1.2010 kello 10:01. Simonen pyörittää bisnestä kommuuniasunnon huoneestaan. Ja kysyntää riittää.
”Ekokaupat tekevät hyvää työtä terveellisen ruokavalion ja ekologisen elämäntavan puolesta, mutta niiden tuotteet on hinnoiteltu opiskelijan saavuttamattomiin. Haluan tarjota vegaani- ja luomutuotteita siten, että kaikilla on niihin varaa”, Simonen taustoittaa liikeideaansa.
Hänen visionsa on, että joskus tuotteita myydään myös tavallisissa pikkukaupoissa – huokeaan hintaan tietenkin.
Simonen tuntee yrityksensä tuotteet, potentiaaliset asiakkaat ja kilpailijat erinomaisesti, sillä omaa vihreää elämäntapaa on takana reilusti. Simonen ei ole syönyt lihaa 15 vuoteen, ja ryhtyi täysvegaaniksi nelisen vuotta sitten. Kuntosaliharrastuksenkin hän aloitti ”todistaakseen että vegaanikin voi bodata”. Simonen myös bloggaa ahkerasti ilmastoasioista.
”Hiilidioksidineutraalius on so last year. Päästöjä pitää poistaa enemmän kuin itse tuottaa”, Simonen linjaa.
Yrittäjän ilmastohuoli konkretisoituu liiketoiminnassa. Vegetukun myyntituotoista ohjataan rahaa CarbonFundille, joka rahoittaa energiansäästöhankkeita, päästöttömän energian tutkimusta ja sademetsien suojelua.
”Jokaisen ostetun tuotteen päästövähennys vastaa suunnilleen 60 kilometrin ajoa uudella henkilöautolla”, Simonen kuittaa.
Haastattelun lopuksi Simonen kuvaa omaa ajattelutapaansa. ”Olisi hienoa, jos ihmiset eläisivät mukavaa elämää aiheuttamatta haittaa ympäristölle tai tuleville sukupolville. En ole mikään nihilisti – kyllä elämän täytyy olla myös mukavaa”.

Teksti: Liisa Kemppainen

Kuva: Marja Saleva

Äänen moniottelija

Toteavaa puhetta, jonka taustalla kulkevat äänet liikenteen kohinasta tiskien kilinään. Näin alkaa turkulaisen esitystaiteilija Kimmo Modigin dokumentaarinen ääniteos Kutsumaton vieras. Ylen tilaama teos on esitetty radion lisäksi teatterifestivaali Baltic Circlessä, jossa se kuultiin pimennetyssä illallisravintolassa.
Äänitaiteen lisäksi Kimmo Modig on ilahduttanut turkulaisia performansseilla ja toimimalla klubi-iltoja järjestävässä Disko WTF Dj-kollektiivissa. Taiteilija vastasi Tylkkärille kysymyksiin taiteesta ja Turusta.

Haluat tulla kutsutuksi esitys-, etkä äänitaiteilijaksi, miksi?
Ääni on minulle vain väline. Yhtä hyvin voisin tehdä savikippoja. Äänitaiteen syntyyn liittyi myös vahvasti ajatus kapinasta visuaalisuuden ylivaltaa vastaan. Minusta ei ole kovin mielekästä asettaa  taidemuotoja vastakkain.

Teit Manillaan performanssin, jossa välineinäsi olivat lähinnä c-kasetit ja maaninen puhe.
Mikä oli teoksen lähtökohta?
Halusin testata kuinka vähällä harjoittelulla uskallan mennä yleisön eteen ja kiihdyttää itseni hypermaaniseen tilaan, turvaleluinani pari löydettyä kasettia ja John Cagen noppapelit. 60-luvun käsitetaide on minulle aihevarkauskohde numero yksi.

Olet asunut Turussa nyt reilun vuoden. Kokemuksesi kaupungista?
Pidän melkein kaikesta täällä, paitsi liikennejärjestelyistä. Turkulaiset voisivat myös tajuta, että keikat ja taide maksavat ja lopettaa vinkumisen. Hinnat ylös.

Odotuksesi Turun kulttuuripääkaupunkivuoden 2011 suhteen?
Tule hyvä kakku, älä tule pannukakku. En osaa kommentoida enempää.

Mielenkiintoista taidekentällä juuri nyt?
Esitys-lehti, jossa on runojani. Tuuli Inari on helvetin hyvää musiikkia. Masi Tiitan, Anna-Mari Karvosen ja Heidi Lindin esitys Bakkantit 2. Odotan myös paljon Antti Nylénin uudelta kirjalta, siitä saa taas tunteenpaloa.

Teet myös kokeellista, sampleista ammentavaa elektronista
musiikkia nimellä Akahiljane, mistä siinä on kyse?
Akahiljane on yksi tuttu maalta, jolle järjestän välillä keikkoja. Ei musiikissa ole millään paitsi musiikilla väliä, tekijänoikeudet oli satavuotinen kokeilu, joka epäonnistui.

Teksti: Juuso Janhunen
Kuva: Kai Jokela

Kimmo Modigin Kutsumaton vieras on kuultavissa Ylen Areenalla 23.12. asti,
osoitteessa: http://areena.yle.fi/audio/571849

”Yes we could have”

Soile Koskinen on 27-vuotias ympäristöaktivisti. Joulukuussa hän lähtee Kööpenhaminan ilmastokokoukseen osoittamaan mieltä. Hän kertoo miksi kannattaa lähteä kokoukseen, johon ei edes usko.

Koskinen saapuu haastatteluun pukeutuneena mustaan paitaan, jossa lukee Climate Justice Now! Sitten alkaa show. Koskinen tiputtelee teräviä kommentteja ilmastopolitiikasta ja ympäristöaktivismista sellaiseen tahtiin, että toimittajaa hengästyttää.
Koskinen kertoo pohtineensa pitkään mikä olisi tehokasta ympäristötoimintaa. Hauskat symboliset aktiot, laiton suora toiminta vai molemmat? Koskinen päätti perustaa ystäviensä kanssa Hyökyaalto-verkoston.
”Hyökyaalto kannustaa suoraan toimintaan. Valtion ja kapitalismin vastustaminen on meistä välttämätön osa ilmastovastarintaa.” Lue lisää

Sarjakuvien ei tarvitse kumartaa kuvia

Linnankadulla Dynamon vieressä katse osuu näyteikkunaan, joka on täynnä sarjakuvia. Tapaan sisällä Underground Ullakon omistajan Petteri Ojan. Hän on mies Zum Teufel -kustantamon takana. Se keskittyy lähinnä sarjakuviin, mutta julkaisee myös musiikkiäänitteitä ja kirjoja.

Zum Teufel -kustantamon tuotteita ei vaivaa turha kainous. Esimerkiksi Jyrki Nissisen Auttajahai ei kuvia kumarra. Ojalta kysyttäessä mies toteaakin, ettei kustantamolta kertakaikkiaan ilmesty tavaraa mitä hän itse ei allekirjoita.
”En julkaise mitään mistä en itse tykkää”, Oja sanoo.
Yksi Zum Teufelin julkaisuista on Pertti ”Veltto” Virtasen Tahdon vuodelta 2006. Virtanen on Ojalle tuttu kustannusalan ulkopuolelta, kun hän toimi vuoden tämän eduskunta-avustajana.
”Poliittinen agenda ei ollut peruste avustajantyölle, tunsin Velton entuudestaan ja hän on hyvä tyyppi”, Oja korostaa.
Oja oli fanittanut Velttoa jo tämän muusikkoajoilta asti.
Avustajantyö jätti liian vähän aikaa sarjakuville, joista on Ojalle tullut harrastuksen lisäksi leipätyö. Lue lisää

Väärien mielipiteiden veteraani

Laulaja Mihail Borzykin pitää Putinin Venäjällä opposition ääntä – nuoremmasta rokkarisukupolvesta ei siihen ole.

Televizor oli 1980-luvun puolivälissä Neuvostoliiton suosituimpia uuden aallon bändejä. Rokkia soitettiin tiukan seulan läpi. Puolue kontrolloi Leningradin ainoaa soittoklubia, ja varmisti esiintyjien sanoitusten korrektiuden. Televizor oli ensimmäisiä sääntöjä rikkoneita yhtyeitä. Konsertissa kriittisiä lauluja esittänyt yhtye kiellettiin puoleksi vuodeksi.
Nykyään totalitarismi on itänaapurissa jo kauan haudattu, mutta ei Venäjä sananvapauden ihannemaalta näytä Putinin ikeen allakaan. Suomessa Novaja Gazeta -lehden vieraana esiintyneen Televizorin perustaja Mihail Borzykin maalaa huolestuttavaa kuvaa kotimaansa kehityksestä. Venäjällä aika etenee sykleissä, ja paluuta vanhaan on tehty jo jonkin aikaa. Siitä laulajan yhtyeen uusimman levyn nimi, Deja Vu.
“Viimeksi kesällä Pietarin kaupungin hallinnossa työskentelevä entinen KGB-kenraali järjesti konserttipaikalle miliisit vahtimaan. Minulle sanottiin, että mikäli laulan tapani mukaan ”Putin is a facist”, minut pidätetään. Putka ei houkutellut, joten lauloin siinä biisissä miehestä nimeltä ”Mutin”, eikä mitään tapahtunut.”
Borzykin bändeineen on mustalla listalla radiossa ja televisiossa, siinä missä muutkin Putinin Yhtenäinen Venäjä -valtapuoluetta kritisoivat. Toisaalta se pitää miehen turvassa. Kun ei ole enää liian tunnettu tai suosittu, voi vastarintaa artikuloida niinkin suorasanaisesti mitä Televizorin lauluissa. Vallanpitäjät eivät yleensä jaksa välittää, vaan tyytyvät vähättelemään vääräleukojen suosiota.
Musiikin ohella Borzykin reagoi yleisen ilmapiirin muutokseen osallistumalla Garri Kasparovin johtaman oppositioliikkeen järjestämille erimielisten marsseille. Ensin yksityishenkilönä, sitten jo esiintyjänä. Muita muusikoita marsseilla ei Borzykinin mukaan näe. He eivät halua herättää huomiota, vaan valitsevat harmittoman pop-tuotteen tekemisen. Toiset pelkäävät, toisia ei vain kiinnosta. Jonkinlainen ymmärryksen puute ja putkiaivoisuus tuntuu vaivaavan kasvavaa enemmistöä Borzykinin mukaan. Mediakin myllyttää aggressioita ja ksenofobiaa.
“Ihmiset muuttuvat julistaviksi patriooteiksi, he eivät ajattele enää omilla aivoillaan. Etenkin nuorille on joskus tosi pelottavaa jutella. Heidän ajatuksensa ovat niin sekaisin, etteivät he osaa yhdistää yksinkertaisia asioita toisiinsa. Jos miliisi hakkaa heidän kaverinsa hengiltä, se on heille yksilön ongelma, eikä hallinnossa nähdä mitään väärää. “

Teksti: Samu Valleala
Kuva: Marja Saleva

Rubén Valencia Núñez – Taistelija

Valtion murhayrityksestä selvinnyt meksikolainen Rubén Valencia Núñez  on elävä esimerkki siitä, miten kaukana Meksiko edelleen on demokratiasta.

”Minut yritettiin murhata samana päivänä, kun olin tehnyt valituksen poliisin hyökkäyksestä sosiaalikeskukseen. Sen jälkeen olen kiertänyt Eurooppaa kertomassa Oaxacan tilanteesta”, kertoo Etelä-Meksikosta, Oaxacan osavaltiosta kotoisin oleva Rubén Valencia Núñez. Lue lisää

Mykkä todistaja

Suorapuheinen kulttuurivaikuttaja Jörn Donner on pitkän uransa aikana tullut tunnetuksi niin elokuvantekijänä, tuottajana kuin kirjailijanakin. Nyt ensi-iltansa saava Kuulustelu on Donnerin ensimmäinen ohjaustyö yhdeksään vuoteen.
Turun Kinopalatsin sohvalla istuva Jörn Donner on juuri saanut valmiiksi uuden elokuvan. Tositapahtumiin perustuva Kuulustelu sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Suomeen, jossa Minna Haapkylän esittämä neuvostovakooja Kerttu Nuorteva joutuu tekemänsä virheen vuoksi viranomaisten käsiin.
Donner kertoo tarttuneensa projektiin ensisijaisesti tarinan aihepiirin vuoksi.
”Petollisuus ja vakoilu ovat teemoina kiehtoneet minua jo kauan. Nuortevan tapauksen satuttua silmieni eteen päätin hankkia käsiini kaikki aiheeseen liittyvät dokumentit ja työstää niiden pohjalta käsikirjoituksen”.

Kiehtova lähdemateriaali määrittelee vahvasti myös itse elokuvan raamit. Ohjaaja myöntää halunneensa esittää katsojalle pääasiallisesti Nuortevan henkilökuvan.
”Elokuvassa ohjaaja ja kamera ovat eräänlaisia mykkiä todistajia tapahtumille”, Donner kuvailee.
Alun perin kaksiosaiseksi tv-tuotannoksi suunniteltu teos paisui lopulta kokoillan elokuvaksi. Väkevä draama vaati paljon myös näyttelijöiltä.
”Harjoittelimme kohtauksia ryhmän kanssa pitkään asunnossani ennen varsinaisia kuvauksia”, Donner paljastaa. ”Olen muuallakin sanonut, että ilman Minna Haapkylää en olisi tätä elokuvaa tehnyt. Tässä mielessä Kuulustelu on myös eräänlainen kunnianosoitus hienolle esiintyjälle”.

Taannoisissa haastatteluissaan Donner on maininnut pitävänsä kotimaisen nykyelokuvan tasoa tasapaksuna. Ohjaaja myöntää katsovansa uusia teoksia verrattain vähän, mutta uskoo saman trendin tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta pätevän myös kansainvälisellä tasolla.
”Hyviä elokuvia ei ole viime vuosina satanut taivaalta. Olen kuitenkin pitänyt Michael Haneken ja Pedro Almodovarin elokuvista. Myös Woody Allen tuntuu jälleen piristyneen. Muita en viitsi edes mainita, koska ne ovat olleet niin huonoja.”
Aikansa Dagens Nyheter -lehden elokuvakriitikkona toimineelta Donnerilta on haastattelun lopuksi tietysti kysyttävä, minkälaisilta tämän omista teoksista kirjoitetut arvostelut ovat tekijän näkökulmasta vaikuttaneet. Vastaus on odotetusti kaunistelematon.
”Parempi jättää ne kokonaan lukematta”, ohjaaja mutisee.

Teksti: Tuomas Jalamo
Kuva: Juha Liukkonen

Syntynyt, elää ja kuolee griottina

Kun etno-orkesteri Faso Kan saapuu paikalle näyttää siltä kuin afrikkalainen suurperhe olisi lähtenyt reisssuun. Ranskaa, suomea ja Länsi-Afrikan heimokieliä pulputtavan joukkion ehdoton kingi on balafonisti Issa Dembele. Kultaketjuineen ja lökäpöksyineen tumma mies menisi hyvin katu-uskottavasta hiphop-artistista, mutta luvasssa on jotain aivan muuta. Dembele bändeineen esittää burkinafasolaista perinnemusiikkia afrikkalais-suomalaisin voimin.

Faces Etnofestivalilla esiintynyt Dembele on tunnettu artisti kansainvälisestikin. Muutama vuosi sitten rakkaus sai Dembelen asettumaan Suomeen. Silloin syntyi myös Faso Kan, joka nykyään esiintyy ja opettaa rummutusta ja tanssia eri puolilla maata.
Ennen kaikkea Dembele kuitenkin määrittelee itsensä griottina, osana vanhaa ja tärkeää länsiafrikkalaista perinnettä. Griotit ovat vaeltavia runoilijamuusikoita, joiden tehtävä on paljon laajempi kuin pelkkä sävelillä viihdyttäminen.
”Kun kylässä on vaikkapa aviokriisi tai lapsi kadoksissa kutsutaan paikalle kylän griotit. Heidän tehtävänsä on myös muistaa sukujen ja klaanien suullinen perinne ja musisoida juhlissa ja erikoistilanteissa”, Dembele kertoo.
Länsimaisesti ajateltuna griotti toimii siis yhteisön seremoniamestarina, järjestysmiehenä ja tiedottajana. Eri tilanteille, kuten vaikkapa kadonneelle lapselle tai kokouskutsulle on olemassa omat melodiansa ja rytminsä.
”Griotit ovat kuin sosiaalista liimaa joka pitää yhteisön koossa ja terveenä”, Dembele selittää.
Muusikolla on oma selityksensä sille, miten tällainen ainutlaatuinen musiikkiterapian muoto on saanut alkunsa: työtä paiskiessaan joku on pitkästyksissään ruvennut tuottamaan ääntä naputtelemalla vaikka kuivia kurpitsoita. Rytmit ovat ilahduttaneet ja auttaneet työssä ja vähitellen on eriytynyt oma porukkansa vain soittamista varten. Dembelen mukaan nykyäänkin on tyypillistä, että pellolla on parikymmentä ihmistä töissä ja kymmenen ihmistä soittamassa tahtia.

Dembele oppi arvokkaan griotti-instrumentin, pullokurpitsasta koverretun balafonin soittamisen isältään. Griotismi siirtyy isältä pojalle ja Dembele välittää perinnettä satojen vuosien takaisilta esi-isiltä asti.
Nykyään griotit ovat kuitenkin uhattuna. Modernisaatio ja globalisaatio jyräävät perinteitä eikä kaupunkikulttuurissa grioteilla ole enää samaa merkitystä kuin kyläyhteisössä. Dembele uskoo, että griottien katoaminen olisi kohtalokasta.
”Jos sosiaalinen liima katoaa, Afrikan käy huonosti”, Dembele pelkää.

Burkina Faso, suomeksi ”kunnon ihmisten maa” kuuluu maailman köyhimpiin valtioihin. Dembele kaihoilee maansa yhteisöllistä tunnelmaa, joka on aivan eri luokkaa kun pohjolassa.
”Suomessa on vaikea elää”, hän sanoo suoraan, ”On vaikeaa sopeutua maahan jossa aurinko on luksusta eikä naapuri tervehdi.”
Afrikkalaisella musiikilla ei myöskään Suomessa elä, vaikka melko vilkkaan kulttuurivaihdon takia kiinnostusta sitä kohtaan löytyykin. Afrikassa griotti elää muiden tuella yhteisönsä kunnioitettuna jäsenenä, mutta suomessa Dembelen täytyy puurtaa milloin rekkakuskina ja milloin siivoojana.
Faso Kan toimii henkireikänä ja keinona levittää afrikkalaista lämpöä ja riemua Suomeenkin. Yhtyeen musiikki on tarkoitettu yhdessä koettavaksi ja jaettavaksi. Ainakin Facesin yleisö antautuikin ilolla sosiaalisen liiman vietäväksi.
Entä onko Dembele enää griotti, kun asuu suomessa eikä toimi tehtävässään?
”Kun on syntynyt griotiksi, myös elää ja kuolee griottina”, hän vastaa tiukan yksioikoisesti.

Teksti: Vera Saarivuori
Kuva: Jussi Vierimaa

Seuraava sivu »