Rajana vain jumppasalin katto

Kehonrakennus vaihtui jumppaohjaamiseen, kun opiskelijaliikunta tempasi Henna Eklundin mukaansa neljännesvuosisata sitten.

”Jaksaa, jaksaa! Pyörii, pyörii, wuu-uuh!”

Pieni, ponihäntäpäinen nainen motivoi bike-tuntilaisia Sport Henrikissä.

Teknoversio Pinkin Get the party started -kappaleesta jumputtaa maanisesti ja hikeä putoilee puuskuttavien opiskelijoiden otsilta, kun kuntopyöriin lisätään vielä vähän vastusta. Tällä tunnilla ei huvita löysäillä.

Ohjaajan otteissa on kokemusta, sillä Paimiossa syntynyt ja sittemmin turkulaistunut Henna Eklund on vetänyt yliopistoliikunnan tunteja jo 25 vuotta. Aluksi tavoitteet olivat muualla: kehonrakentajan urasta haaveillut Eklund aloitti 13-vuotiaana kuntokeskuksessa painonnoston ja kävi jopa lajin kisoissa, mutta hiljalleen liikunnanohjaus alkoi vetää puoleensa.

”Jumppavetäjäni sanoi silloin, että olen liian lihaksikas ohjaajaksi”, siro nainen muistelee hymyillen.
Kommentista huolimatta 18-vuotias Eklund aloitti jumppaohjaajana Turun yliopistolla. Tästä kuullessaan myös kuntokeskuksen ohjaaja pyysi häneltä näytetuntia, ja epäilykset unohtuivat. Eklundin kehonrakennus jäi, ja sittemmin hän on vetänyt tunteja valtaosassa Turun kuntoklubeista.

Ohjaaminen on hyvää vastapainoa Eklundin kiireiselle päivätyölle lääkefirman logistiikan parissa.

”Salissa musiikki ja ihmiset saavat kaiken muun unohtumaan. Tunnin jälkeen on aina hirveän hyvä olla”.

Eklund rakastaa varsinkin tunteja, joissa ”käy tajuttomasti ihmisiä ja painetaan aina täysillä, vain katto rajana”. Hän on yliopistoliikunnassa mukana edelleen, koska pitää opiskelijoiden ohjaamista erityisen antoisana.

”Ryhmät ovat isoja, eivätkä opiskelijat nipota turhista vaan ovat aina innolla mukana. Kaikki tsemppailevat”, hän kiittelee.

Educariumin tunneilla voi ruuhkaisimmillaan olla yli sata osallistujaa. Eklundilla on hyvä kasvomuisti, ja tunneilta tuttuja naamoja tulee vastaan yllättävissäkin yhteyksissä: esimerkiksi synnyttäessään kaksosiaan hän tunnisti yhden lääkäreistä entiseksi jumpparikseen.

Ohjaajakonkarin energisyys ei rajoitu vain liikuntasaleihin. Nainen juoksee lähes joka aamu kymmenen kilometrin lenkin, tekee täyspitkän työviikon sekä iltaisin ja viikonloppuisin ohjaa tunteja ympäri Turkua. Lisäksi hänellä on kolme lasta, joita hän kuskailee niin ikään urheiluharrastuksiin. Puolimaratoneja Eklund juoksee vuosittain ”muutamia”.

”En ole koskaan osannut luovuttaa. Liikunta on tapani purkaa energiaa ja saada siitä voimia”, supernainen summaa.

Teksti: Annemari Anttila

Kuva: Lauri Hannus

Median lihavuuskoulu puntarissa

Katariina Kyrölä teki kansainvälisesti ensimmäisen lihavuutta ja sen mediaesityksiä käsittelevän väitöskirjan, joka tarttuu useaan eri genreen ja mediaan. Median koulussa katsojat opetetaan reagoimaan tiedostamattoman torjuvasti lihavuuteen, hän väittää.

Läski, plösö, pullukka. Lihavia kuvailevat määreet ovat harvoin neutraaleja. Turun mediatutkimuksesta tohtoriksi väittelevän Katariina Kyrölän mukaan medioiden koulussa opimme suhtautumaan lihavuuteen. Lihavuudesta on nykyisessä mediakulttuurissa tullut niin keskeinen ja tunnelatautunut aihe, että sen uhka leijuu kaikkien yllä. Painonsa hallintaa vaaditaan erityisesti naisilta ja etnisiltä vähemmistöiltä.

Tukholmasta tavoitettu Kyrölä kertoo valaisevan esimerkin median huomaamattomasta vallasta: Fat Actress -televisiosarjassa naispäähenkilö yrittää epätoivoisesti laihduttaa saadakseen näyttelijäntöitä. Yhdessä jaksossa päähenkilö koittaa laihdutusmetodia, jossa pitää kuvittelun avulla pienentää itseään.

”Melkein kaikki, joille olen näyttänyt tämän kohtauksen automaattisesti alkavat vetää hartioita kohti korvia ja siristää silmiä, ikään kuin tekevät itseään pienemmäksi siinä katsoessaan. Kun kohtaus saavuttaa koomisen huippukohtansa, ja ihmiset alkaa nauraa, niin asennotkin vapautuvat.”

Iloisesti kertoileva Kyrölä toteaa kohtauksen toimivan esimerkkinä suurelle osalle mediakulttuuria.

”Me reagoimme huomaamattomasti kehoillamme mediakuvastoihin. Nauru voi olla erityisen hedelmällinen tapa tilanteen helpottamiseen ja hahmottamiseen: siinä tajuaa, että tässähän katsoessa pienentää itseään. Ja se on juuri sitä, mitä naisilta vaaditaan nyky-yhteiskunnassa.”

Lihavuuden käsittelyyn Kyrölä päätyi julkkisten ihannoitua ruumillisuutta käsitelleen gradunsa kautta.

”Huomasin, ettei lihavuudesta tai ruumiinmuodoista, jotka jää normien ja ideaalien ulkopuolelle ole juurikaan tehty tutkimusta. Iso osa feministisestä tutkimuksesta on keskittynyt siihen, että miten kauneusihanteita tuotetaan. Se, mitä sysätään ulkopuolelle ihanteesta on kuitenkin vähintään yhtä tärkeää ihanteiden tuottamisessa.”

Kyrölä on myöntänyt kärsineensä itsekin syömishäiriöistä.

”Nykykulttuurissa naiseksi kasvaneena olen kyllä käynyt osani lävitse näitä kaikenlaisia kroppatraumoja”, hän kertoo.

Kysyn humanistilta lihavuuden tutkituista haitoista terveydelle. Hän naurahtaa ja kertoo, että sama kysymys kysytään lähes aina. Hän alleviivaa, ettei hänen tutkimuskohteenaan ole  lihavuuden terveysvaarat. Kriittinen hän on silti.

”Tämän tutkimuksen yksi pointti on kyseenalaistaa lääke- ja terveystieteessä valtavirtaa oleva näkökulma, jonka mukaan lihavuus on itsestäänselvä ongelma. Maailmallahan on suuressa nosteessa Health at Every Size -liike, jossa promotoidaan terveyttä, tasapainoista ruokavaliota ja liikunnallisuutta ilman, että painoon tuijotettaisiin laisinkaan.”

Teksti: Petri Rautiainen

Kuva: Lauri Hannus

Valon metsästäjä

Valokuvaaja Steve McCurry etsii vartioimatonta hetkeä.

Valokuvaajalle kamera on kuin kolmas käsi. Tämä tulee ensimmäisenä mieleen, kun Steve McCurry astelee huoneeseen kahdeksan tuhannen dollarin kamera kainalossa. Laite on jatkuvassa valmiudessa, jos vaikka tapahtuisi jotain.

”Tämäkö se lehdistötilaisuus on?” McCurry kysyy lempeän ihmeissään. Salon taidemuseon autiossa kahvilassa istuu kourallinen toimittajia. Auringonvalo vuotaa sisään vanhan veturitallin ikkunoista kuin maailma olisi juuri syntynyt.

Alle viikko sitten McCurry lensi Intiasta New Yorkiin ja siitä Suomeen.

”Tulin juuri junalla Helsingistä. Oli hyvin erilaista kuin Intiassa, kaikki on täällä niin tyyntä ja hiljaista.”

McCurry on matkustanut kameran kanssa suurimman osan urastaan. Into uuden löytämiseen on säilynyt jo yli kolmekymmentä vuotta jatkuneen uran ajan.

”Haluaisin olla yllättynyt joka päivä. Minusta on ihmeellistä, että täällä ihmiset ajattelevat, että tällainen elämä on normaalia. Mutta tämä todellisuus on normaalia vain täällä”, McCurry muistuttaa.

McCurry on kuvannut ihmisiä konfliktien keskellä. Hänen kuvansa ovat osoittaneet, että sodassa olevan valtion voi kuvata monella tavalla. Monet lehtikuvaajat tyytyvät graafisiin asetelmiin, joissa aseet, bunkkerit ja itkevät lapset näyttelevät pääosaa.

”Minusta mielenkiintoisempaa kuin ammuskelevat ihmiset on se, miten naiset, lapset ja siviilit pärjäävät näissä olosuhteissa, konfliktitahojen välissä.”

Elämän jatkuminen äärimmäisissä olosuhteissa onkin yksi modernin valokuvan vahvimmista teemoista. Kuvatoimisto Magnum Photos, jonka valokuvaaja myös McCurry on, näyttää suorastaan erikoistuneen selviämisen ja sinnikkyyden teemoihin.

McCurry tunnetaan myös henkilökuvista. Hänen kuuluisin valokuvansa on afgaanityttö, jonka vavahduttavat kasvot ovat nousseet eräänlaiseksi 1900-luvun Mona Lisaksi.

”Ihmisen kasvot kertovat tarinaa, eivät välttämättä totuudenmukaista, mutta tarinaa kuitenkin”, McCurry pohtii.

Tylkkärin kuvaaja saa kiusallisen tehtävän kuvata mestarikuvaaja. McCurry etsii rauhassa näyttelytilasta valon optimin ja kuvauttaa itsensä siinä.

”Kuvauspaikkani määräytyvät valon mukaan. Valo sanelee sen, mihin menen ja koska”, McCurry selittää.
Aikamme on loppumassa. McCurry kättelee hyvästit vasemmalla kädellä. Oikealla pitää varjella laitetta.

Teksti: Jantso Jokelin

Kuva: Lauri Hannus

Tieteen ja taiteen välissä

Kulttuurihistorian tutkija ja performanssitaiteilija Asko Nivala uskoo, että taiteen voi määritellä vain tekemällä taideteoksen.

KULTTUURIHISTORIOITSIJA Asko Nivala kirjoittaa apurahan turvin väitöskirjaa saksalaisen kirjallisuusteoreetikon Friedrich Schlegelin historianfilosofiasta. Historiantutkimuksen sivussa hän tekee performanssitaidetta MVET-taiteilijaryhmässä.

Nivala päätyi ryhmän neljänneksi jäseneksi pari vuotta sitten juuri tutkimusaiheensa vuoksi. Ryhmän kolme perustajajäsentä ovat taustaltaan kuvataiteilijoita, mutta käsittelivät silloin taiteessaan saksalaisen romantiikan filosofian herättämiä kysymyksiä.

Nivalan mielestä tieteen tulee voida suhtautua itseensä myös ironisesti. Performanssiryhmän nimi on lyhenne Messiaanisesta Visuaalisen Etiikan Tutkimuskeskuksesta.

”Tiede ja taide ovat kaksi eri näkökulmaa samaan todellisuuteen. Ne ovat autonomisia alueita, mutta niiden väliin jää harmaata aluetta, jolla haluan liikkua. Taiteen tekeminen tuo jotakin uutta myös tieteeseeni. Samoin voin ottaa akateemisesta työstäni aineksia taiteeseeni.”

Nivalan mielestä raja tieteen ja taiteen välillä on häilyvä, joten loikka ei tuntunut suurelta. MVET:n taide on teoreettista ja käyttää tieteestä tuttuja konventioita, kuten luentoja. Akateemisessa maailmassa taas on tunnustettu tieteen kertomusluonne.

”Keskustelua siitä, onko historiantutkimus fiktiota, koska se on kertomuksellista, on käyty jo vuosikymmeniä. Kertomuksellisuus on nähty uhkana tieteen objektiivisuudelle”, Nivala muistuttaa.

Taiteessa Nivalaa kiehtoo etenkin sen vapaus verrattuna tieteeseen.

”Taiteilijana voi kirjoittaa ihan mitä haluaa, toisin kuin tieteilijänä.”

Erityisen hyvin tämä kuvaus sopii performanssiin. Nivala pitää performanssitaiteelle ominaisena sitä, että se on vielä institutionalisoituneen taidemaailman ulkopuolella. Alakulttuuriluonteen vuoksi performansseja pidetään usein myös vaikeasti lähestyttävänä.

”Koska performanssi on nuori taiteenlaji, sitä ei voi palauttaa mihinkään tuttuun. Siksi se vaatii yleisöltä enemmän.”

Uusimmassa teossarjassaan MVET-ryhmä matkasi Berliinistä Saksan läpi Rotterdamin ja myi ja osti tavaroita. Miksi ihmeessä?

”Me halusimme tutkia taiteen keinoin talouden toimintamekanismeja – sitä, kuinka saimme kasvatettua esimerkiksi vesipullon tai perunan arvoa nimeämällä ne taide-esineiksi.”

Vaikka Nivala liikkuu sulavasti taiteen ja tieteen välillä, hän puolustaa taiteen autonomiaa suhteessa taideteoriaan.

”Nykyään taiteilijoiden täytyy kirjoittaa taiteestaan pseudotieteellistä tekstiä, jotta heidät otettaisiin vakavasti. Pelkään, että se hävittää taiteesta sen, mikä minua siinä eniten kiehtoo – mahdollisuuden tehdä asiat toisin kuin akateemisessa maailmassa. Akateeminen keskustelu on siinä mielessä kieroa, että sitä voi käydä vain tieteen kielellä. Jos valmiutta keskustella akateemisesti omasta taiteesta korostetaan liikaa, muuttuu taide helposti vain teorian kuvitukseksi.”

Teksti: Anna-Elina Matilainen

Kuva: Lauri Hannus

Torupillin kaikuja Töölössä

Tylkkäri tapasi virolaisen etnometallin sankarit Helsingin Talvipuutarhan uumenissa. Töölöläiseen kasvihuoneeseen pakkasesta löytäneet veljeskansalaisemme, Metsatöll-yhtyeen rumpali Atso sekä basisti Kuriraivo, vastailivat viidakossa lymynneen toimittajan yllätykseksi kysymyksiin selvällä suomen kielellä.

Vuodesta 1999 lähtien omia polkujaan seurannut Metsatöll tunnetaan paikalliseen traditioon nojaavasta ajanlaskustaan, pyhien lehtojen suojelutyöstä sekä itsetehdyistä muinaissoittimista.
Uusimmalla, maaliskuussa julkaistavalla Äiö-levyllä kuullaan muun muassa kelopuusta ja lehmän verisuonista väkerrettyä soitinta nimeltä ”instrument of angst”.
”Soitin kuulostaa siltä, kuin kaikki olisi ollut ihan vitussa sata vuotta”, remahtavat miehet nauruun.
Äio syntyi syrjäisellä maatilalla kolmensadan kilometrin päässä Tallinnasta.
”Meillä on ollut paljon aikaa tehdä levyä. Laman johdosta ei muita töitä juuri ole ollut. Olemme sitten keskittyneet yhtyeeseen ja tulokset näkyvät uudella levyllä” Kuriraivo hymähtää.
”Lama on kyllä ollut Metsatöllille oikein hyvä”, Atso lisää.
Pieni viron kieli sekä voimakkaat folk-vaikutteet yhdistyvät Metsatöllin musiikissa moderniin metalliin. Viron kielen käyttäminen kuulostaa kaupallisesti ottaen rohkealta, mutta sen käyttö on ollut yhtyeelle selvää alusta pitäen.
”Metsatöll ei olisi enää omanlaisensa ilman viron kieltä, olisi vain kornia laulaa englanniksi vaikkapa Espanjassa ja olla itse eestiläinen. Emme tee työtämme muiden ehdoilla”, Atso virnistää.
Miksi Töllit sitten ovat Eestissä aivan oma ilmiönsä? Raskas musiikki on lyönyt läpi neuvostoajan jälkeisessä vapaan kansallistunnon Virossa. Onko kyse uudesta isänmaanrakkauden kanavasta, vai jostain aivan muusta?
”Patriooteiksi emme viitsi tunnustautua. Sillä leimautuu Virossa ja Suomessa vain natsiksi, toisin kuin vaikkapa USA:ssa. Rakastamme toki maatamme ja olemme sillä tavalla isänmaallisia, ehkä se näkyy myös musiikissamme”, Atso toteaa.
Muinaisusko, luonto ja mytologiat ovat Metsatöllille tärkeitä inspiraation lähteitä. Bändi ei ole kuitenkaan saanut mainittavimmin vihamiehiä luterilaisessa Virossa.
”Emme ole uskovaisia, mutta kyllä tämä tematiikka heijastelee tietysti jotain ajatuksistamme. Mikä on ollut joskus pyhää, sen pitäisi mielestämme säilyä”, Kuriraivo tiivistää.
Metsatöll on ehtinyt tähänastisen uransa aikana muun muassa julkaista materiaalia yhdessä Viron kansallisen mieskuoron kanssa, järjestää kiertueen muinaisten pyhien lehtojen säilyttämiseksi sekä esiintyä yli 250 keikalla ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Mitä seuraavaksi?
”Näkisimme bändimme jatkavan kansainvälistymistään. Olemme tehneet vuosia työtä ja hioneet omaa juttuamme, nyt katsomme mihin se riittää”, päättää Kuriraivo.

Teksti: Tuoma Mäkinen

Kahvi on kuin henkilökohtainen päiväkirja

Latte Cafen pitäjä Gérard Gassoun haaveena on oma paahtimo. Tulevaisuudessa hän haluaisi valikoimaansa kahvilaatuja ympäri maailmaa ja omilta viljelmiltään Togosta.

”Huominen ei sovikaan, pidän kahvilan kiinni. Velvollisuuksia perheen kanssa.” Latte Cafen Gérard Gassou kirjoittaa minulle päivää ennen haastattelua.
Siirrämme tapaamisen samaan iltaan.
Kristiinankadun Latte Cafe henkilöityy togolaiseen Gassouun. Aina kun valkoiseksi sisustettu kahvila pitää oveaan auki, Gassoun voi luottaa seisovan sen puunvärisen tiskin takana.
Niin nytkin.
”En ole niin muodollinen, voimme vaan jutella vapaasti”, leppoisa Gassou tervehtii.
Gassou valmistaa kahvikupin etiopialaisista pavuista ja kertoo olevansa alunperin Togon vuoristoseudulta, pienestä kylästä joka on elänyt kaakaosta ja kahvista sukupolvien ajan. Perheen perässä Suomeen saapunut Gassou suoritti ruokailualan tutkinnon Ranskassa.
Hän kertoo olleensa viime päivinä väsynyt. Se on helppo ymmärtää, sillä Latte Cafe on auki viikon jokaisena päivänä, aamun tunneista usein yöyhteen. Huominen on hänen ensimmäinen vapaapäivänsä, jos joulua ja uuttavuotta ei lasketa.
Gassou tekee tiskin takana töitä seuraavan askeleen eteen: oman paahtimon. Sen jälkeen hän voisi jopa tuoda omaa togolaista kahviaan sukunsa viljelmiltä.
”En tee paahtimohanketta oman kahvini takia, vaan idea olisi tuoda se muiden alkuperämaakahvien oheen. Olisin tottakai onnellinen jos voisin sanoa, ’tämä on minun kahviani’, mutta mistä tahansa tuleva kahvi voi olla hyvää. Kahvi on kuin henkilökohtainen päiväkirja – ei kaikki tykkää kaikesta.”
”Sinun pitäisi kokeilla tätä, ihmiset tuntuvan tykkäävän siitä”, Gassou sanoo ja tarjoilee kahvin. Tämä tuntuu olevan hänen lempilauseitaan. Hän sanoo sen haastattelun aikana ainakin kolmesti, viitatessaan kahvilan erilaisiin tee-, kahvi- ja kaakaolaatuihin. Siinä tiivistyykin liikeidea: uusien makulöytöjen tarjoaminen.
Nimenomaan tarjoaminen, ei tuputtaminen. Kysyn Gassoulta miksi kahvilaa luonnehditaan niin usein ”sympaattiseksi”.
”Luulen sen johtuvan siitä, että yritän todella kuunnella mitä ihmiset haluavat”, hän pohtii.
”Valinta pitää aina antaa kuluttajalle – koskaan ei saa pakkosyöttää, koska silloin hän ei välttämättä palaa.”
Latte Cafen ensimmäinen vuosi tulee olemaan rankka, ja sen Gassou myöntää. Työtunteja ei lasketa, tulot menevät vuokran ja kulujen ohella investointeihin.
Se on vaativa projekti, myös perheelle. Gassoun pienet lapset vierailevat vapaasti kahvilassa vaimon äitiysloman loppuun, sen jälkeen vaaditaan organisointia.
”Jos minun pitää valita perheen ja kahvilan välillä, niin valitsen perheen. Mutta haluan samalla, että täällä on joku – koitankin kouluttaa työharjoittelijan – sillä ihmiset tuntuvat todella pitävän tästä paikasta. Tai ainakin sen vaikutelman olen saanut.”

Teksti: Petri Rautiainen

Kuva: Lauri Hannus

Tuukka Simonen tekee työtä, jolla on tarkoitus

Yrityksen perustaminen käy toisilta kuin luonnostaan. Auttaa huomattavasti, mikäli liikeidea pohjautuu omaan elämäntapaan ja yrityksen toimintaympäristö on tullut tutuksi eletyn arjen kautta.

Turun kauppakorkeakoulusta ”gradua vaille valmis” Tuukka Simonen on monessa mukana. Mies on muun muassa vegaaniurheilijayhdistyksen puheenjohtaja, Turun kaupungin rakennuslautakunnan ja TYYn ravintolavaliokunnan jäsen sekä breakdance-ohjaaja. Joulukuussa Simosesta tuli myös yrittäjä.
”Idea oman yrityksen perustamisesta syntyi viime kesän interrail-reissulla. Olin matkalla kolmen vegaanin kanssa, joten ruoan hankkiminen oli oma projektinsa. Berliinissä vegaaniruoan tarjonta oli kuitenkin todella runsasta. Ymmärsin, että kysyntää löytyisi kyllä kotimaastakin”, Simonen muistelee.
Simonen kypsytteli ideaa syksyn, kävi yrityksen perustamiskurssin kauppakorkeakoulussa ja haki tietotaitoa yrityspalvelukeskus Potkurista. Verkkokauppa Vegetukku.fi avattiin viimein 10.1.2010 kello 10:01. Simonen pyörittää bisnestä kommuuniasunnon huoneestaan. Ja kysyntää riittää.
”Ekokaupat tekevät hyvää työtä terveellisen ruokavalion ja ekologisen elämäntavan puolesta, mutta niiden tuotteet on hinnoiteltu opiskelijan saavuttamattomiin. Haluan tarjota vegaani- ja luomutuotteita siten, että kaikilla on niihin varaa”, Simonen taustoittaa liikeideaansa.
Hänen visionsa on, että joskus tuotteita myydään myös tavallisissa pikkukaupoissa – huokeaan hintaan tietenkin.
Simonen tuntee yrityksensä tuotteet, potentiaaliset asiakkaat ja kilpailijat erinomaisesti, sillä omaa vihreää elämäntapaa on takana reilusti. Simonen ei ole syönyt lihaa 15 vuoteen, ja ryhtyi täysvegaaniksi nelisen vuotta sitten. Kuntosaliharrastuksenkin hän aloitti ”todistaakseen että vegaanikin voi bodata”. Simonen myös bloggaa ahkerasti ilmastoasioista.
”Hiilidioksidineutraalius on so last year. Päästöjä pitää poistaa enemmän kuin itse tuottaa”, Simonen linjaa.
Yrittäjän ilmastohuoli konkretisoituu liiketoiminnassa. Vegetukun myyntituotoista ohjataan rahaa CarbonFundille, joka rahoittaa energiansäästöhankkeita, päästöttömän energian tutkimusta ja sademetsien suojelua.
”Jokaisen ostetun tuotteen päästövähennys vastaa suunnilleen 60 kilometrin ajoa uudella henkilöautolla”, Simonen kuittaa.
Haastattelun lopuksi Simonen kuvaa omaa ajattelutapaansa. ”Olisi hienoa, jos ihmiset eläisivät mukavaa elämää aiheuttamatta haittaa ympäristölle tai tuleville sukupolville. En ole mikään nihilisti – kyllä elämän täytyy olla myös mukavaa”.

Teksti: Liisa Kemppainen

Kuva: Marja Saleva

Äänen moniottelija

Toteavaa puhetta, jonka taustalla kulkevat äänet liikenteen kohinasta tiskien kilinään. Näin alkaa turkulaisen esitystaiteilija Kimmo Modigin dokumentaarinen ääniteos Kutsumaton vieras. Ylen tilaama teos on esitetty radion lisäksi teatterifestivaali Baltic Circlessä, jossa se kuultiin pimennetyssä illallisravintolassa.
Äänitaiteen lisäksi Kimmo Modig on ilahduttanut turkulaisia performansseilla ja toimimalla klubi-iltoja järjestävässä Disko WTF Dj-kollektiivissa. Taiteilija vastasi Tylkkärille kysymyksiin taiteesta ja Turusta.

Haluat tulla kutsutuksi esitys-, etkä äänitaiteilijaksi, miksi?
Ääni on minulle vain väline. Yhtä hyvin voisin tehdä savikippoja. Äänitaiteen syntyyn liittyi myös vahvasti ajatus kapinasta visuaalisuuden ylivaltaa vastaan. Minusta ei ole kovin mielekästä asettaa  taidemuotoja vastakkain.

Teit Manillaan performanssin, jossa välineinäsi olivat lähinnä c-kasetit ja maaninen puhe.
Mikä oli teoksen lähtökohta?
Halusin testata kuinka vähällä harjoittelulla uskallan mennä yleisön eteen ja kiihdyttää itseni hypermaaniseen tilaan, turvaleluinani pari löydettyä kasettia ja John Cagen noppapelit. 60-luvun käsitetaide on minulle aihevarkauskohde numero yksi.

Olet asunut Turussa nyt reilun vuoden. Kokemuksesi kaupungista?
Pidän melkein kaikesta täällä, paitsi liikennejärjestelyistä. Turkulaiset voisivat myös tajuta, että keikat ja taide maksavat ja lopettaa vinkumisen. Hinnat ylös.

Odotuksesi Turun kulttuuripääkaupunkivuoden 2011 suhteen?
Tule hyvä kakku, älä tule pannukakku. En osaa kommentoida enempää.

Mielenkiintoista taidekentällä juuri nyt?
Esitys-lehti, jossa on runojani. Tuuli Inari on helvetin hyvää musiikkia. Masi Tiitan, Anna-Mari Karvosen ja Heidi Lindin esitys Bakkantit 2. Odotan myös paljon Antti Nylénin uudelta kirjalta, siitä saa taas tunteenpaloa.

Teet myös kokeellista, sampleista ammentavaa elektronista
musiikkia nimellä Akahiljane, mistä siinä on kyse?
Akahiljane on yksi tuttu maalta, jolle järjestän välillä keikkoja. Ei musiikissa ole millään paitsi musiikilla väliä, tekijänoikeudet oli satavuotinen kokeilu, joka epäonnistui.

Teksti: Juuso Janhunen
Kuva: Kai Jokela

Kimmo Modigin Kutsumaton vieras on kuultavissa Ylen Areenalla 23.12. asti,
osoitteessa: http://areena.yle.fi/audio/571849

”Yes we could have”

Soile Koskinen on 27-vuotias ympäristöaktivisti. Joulukuussa hän lähtee Kööpenhaminan ilmastokokoukseen osoittamaan mieltä. Hän kertoo miksi kannattaa lähteä kokoukseen, johon ei edes usko.

Koskinen saapuu haastatteluun pukeutuneena mustaan paitaan, jossa lukee Climate Justice Now! Sitten alkaa show. Koskinen tiputtelee teräviä kommentteja ilmastopolitiikasta ja ympäristöaktivismista sellaiseen tahtiin, että toimittajaa hengästyttää.
Koskinen kertoo pohtineensa pitkään mikä olisi tehokasta ympäristötoimintaa. Hauskat symboliset aktiot, laiton suora toiminta vai molemmat? Koskinen päätti perustaa ystäviensä kanssa Hyökyaalto-verkoston.
”Hyökyaalto kannustaa suoraan toimintaan. Valtion ja kapitalismin vastustaminen on meistä välttämätön osa ilmastovastarintaa.” Lue lisää

Sarjakuvien ei tarvitse kumartaa kuvia

Linnankadulla Dynamon vieressä katse osuu näyteikkunaan, joka on täynnä sarjakuvia. Tapaan sisällä Underground Ullakon omistajan Petteri Ojan. Hän on mies Zum Teufel -kustantamon takana. Se keskittyy lähinnä sarjakuviin, mutta julkaisee myös musiikkiäänitteitä ja kirjoja.

Zum Teufel -kustantamon tuotteita ei vaivaa turha kainous. Esimerkiksi Jyrki Nissisen Auttajahai ei kuvia kumarra. Ojalta kysyttäessä mies toteaakin, ettei kustantamolta kertakaikkiaan ilmesty tavaraa mitä hän itse ei allekirjoita.
”En julkaise mitään mistä en itse tykkää”, Oja sanoo.
Yksi Zum Teufelin julkaisuista on Pertti ”Veltto” Virtasen Tahdon vuodelta 2006. Virtanen on Ojalle tuttu kustannusalan ulkopuolelta, kun hän toimi vuoden tämän eduskunta-avustajana.
”Poliittinen agenda ei ollut peruste avustajantyölle, tunsin Velton entuudestaan ja hän on hyvä tyyppi”, Oja korostaa.
Oja oli fanittanut Velttoa jo tämän muusikkoajoilta asti.
Avustajantyö jätti liian vähän aikaa sarjakuville, joista on Ojalle tullut harrastuksen lisäksi leipätyö. Lue lisää

Seuraava sivu »