Ravintola Pippurimylly. Hugo. Kerttu. Cup & Pint. RantaKerttu ja Hunsvotti.

Kun alkaa listata Ravantit-perheyrityksen omistamia ravintoloita ja pohtii niille yhteistä nimittäjää, mieleen tulee ainakin yksi asia.

Ne ovat poikkeuksellisen hyviä.

Tuntuu, että Ravanttien ravintoloiden puuttuminen tekisi Turusta baarielämän kannalta synkän joutomaan, jonka ei-turkulainen osakunta voisi kaikin mokomin upottaa mereen.

Maine syntyy pienistä asioista. Hugossa voi syödä nachot ja osallistua riemastuttavaan tietovisaan, jossa hyödynnetään audiovisuaalista tekniikkaa. Harvassa turkulaisbaarissa läppä lentää tuntemattomien välillä pöydästä toiseen näin pidäkkeettömästi.

Kortteliravintola Kertussa voi pestä ja lingota vaatteensa. Odotellessa pyykkärit lukevat lehtiä luomusiiderin ääressä tai nauttivat hampparibuffetin antimista. Ruokalistan halvin pasta-annos ”Opintotukea odotellessa” mahdollistaa opiskelijalle ravintolaillan loppukuussakin.

Ja aina kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina Cup & Pint vapahtaa kaupungin krapulaiset rehevällä darrabuffalla.

Yrittäjä on selvästi perillä siitä, mitä me juuri nyt kaipaamme.

Martinmäen
Emmerdale

Ravantit ovat vaikuttaneet Turun ravintolaelämässä jo 1970-luvulta lähtien. Ensimmäinen ravintola, Martissa edelleen toimiva Pippurimylly avattiin vuonna 1974.

Pippurimyllyn nimellä on mielenkiintoinen tarina. Sitä ehdotti Ravanttien perhetuttu, tekstiilisuunnittelija ja Marimekon perustaja Armi Ratia.

”Ratia toi terveisiä Milanon muotimessuilta ja sanoi, että laittakaa ravintolalle nimeksi Pippurimylly, että se on nyt Euroopassa kova sana”, ravintoloiden nykyinen toimitusjohtaja Viljo Ravantti selittää.

Pari muutakin perheyrityksen ravintolaa on ehtinyt vuosikymmenten saatossa avata ja sulkea ovensa Turussa. Kiinamyllynkadun Pikku Mylläri sekä nykyisen U Hospodan paikalla sijainnut Mylläri Matti poistuivat kuvioista 1980-luvun lopulla.

Vuonna 1993 avatun Hugon talkoissa nuori Viljokin oli mukana hakkaamassa reikää pankin seinään.

Ravanttien paikat sijaitsevat hieman sydänkeskustan ulkopuolella, keskustan ja kaupunginosien rajamailla. Baarit ovat kortteliravintoloita, joissa viihtyy niin isä kuin tytärkin.

”Martinmäki on työläistaustainen kaupunginosa. Hugossa viihtyy monta polvea. Jotkut ovat sanoneet, että se on ainoa varteenotettava pubi lähiseudun asukkaille. Hugo on vähän niin kuin Emmerdale”, Ravantti lohkaisee.

Pyykkipäivä
baarissa

Kertun itsepalvelupesula on tullut monelle tarpeeseen. Kertussa pestään vuodessa 1 500 koneellista pyykkiä, noin 5 koneellista päivässä.

Yleinen pesula etenkin baarin yhteydessä on harvinainen.

”Katselin itse aikanaan kämppiä Läntiseltä Pitkäkadulta, eikä kaikissa ollut tilaa pesukoneelle. Ehkä sillä oli oma vaikutuksensa, vaikkakin pesukone oli täällä rappujen alla jo kun ostimme Kertun”, Ravantti selittää.

Myös viime kesänä Förin läheisyyteen avattu RantaKerttu tarjoaa pyykinpesumahdollisuuden. Sataman läheisyys houkuttelee pyykille erityisesti veneilijöitä ja kesämökkiläisiä.

Uusin tulokas Ravanttien baarikavalkadissa on toteutettu tyylikkäästi alkuperäisen Kertun tapaan. RantaKerttu on hieno, mutta todellinen pommi on alakerrassa.

Merimiesbaari Hunsvotti ei ole syntynyt vain naulaamalla pari ankkuria seinään. Kellarissa on aidon salakapakan tuntu. Tiski on laivan muotoinen ja baarissa leijuu vahva tervan tuoksu. Se tulee seinille ripustetuista vanhoista kalaverkoista.

”Tässä oli ennen Rocca-ravintola, jonka alakerrassa oli viinikellari. Kirjahyllyt on vanhoja viinihyllyjä, jotka sahasimme paloihin, kun ei niitä jaksanut pihallekaan kantaa.”
Ensi kesänä jokivarsi saa vielä lisää kävelykadun tuntua, kun RantaKerttu raivaa pihalleen terassin.

”Taistelimme pitkään rakennusluvan kanssa, mutta saimme sen lopulta läpi”, Ravantti selittää.

Paksun vaahdon
paikkoja

Vanhemmat Ravantit Osmo ja Helena ovat siirtyneet eläkkeelle. Nykyään ravintoloista vastaavat veljekset Viljo sekä Matti, joka toimii myös kokkina. Viljolle päätyminen ravintolabisnekseen ei aina ollut yhtä selvää.

”Olen periaatteessa yo-pohjalta lähtenyt näihin hommiin, käynyt sitten ravintoloitsijakoulutuksen oppisopimuksella. Ennen sitä olin muun muassa YK:n rauhanturvaajana Lähi-Idässä”, nyt 35-vuotias ravintoloitsija kertoo.

Laajentumissuunnitelmia ei ole koskaan tehty kovin pitkälle. Niihin aikoihin, kun Rautatieaseman kupeessa lopetti Paviaani-niminen baari, Viljolla oli tapana käydä kulman takana Kertussa työasioissa. Aikansa katseltuaan Ravanteille tuli mieleen, että tuonhan voisi ostaa.

Paikka kunnostettiin ja avattiin 2009.

”Tein yhtä aikaa Cup & Pintin remonttia ja omakotitaloremonttia ja lisäksi odotimme vaimon kanssa lasta. Tällaista yhdistelmää en suosittele kellekään.”

Hyvää jälkeä tuli ainakin kulmabaarista. Cup & Pint on paikka nuoreen ja aikuiseen makuun. Sisustus on viimeisen päälle kotoisa.

Soittolistojen on eteen nähty vaivaa ja erikoista ohjelmaakin löytyy. Kaksi kertaa kuukaudessa järjestettävällä iltapalaklubilla voi siemaista unettavan kopsun ja hiihtää edestakaisin vaikka Reinoissa samalla, kun Dj Pikkumikko huolehtii tuutulauluista.

Ravanttien ravintolat ovat uuden vuosituhannen hybridejä ja vetovoimaisia juuri sen vuoksi. Musiikki vaihtelee Nick Drakesta Yonaan. Kaljan sijaan voi ottaa cappuccinon tai syödä vaikka  salaatin.

Iltaelämässä paikat, jotka onnistuvat olemaan monta paikkaa kerralla, ovat saamassa yhä enemmän suosiota. Turussa ei ole aina ollut helppoa saada hyvää kahvia iltakymmeneltä. Nyt on.

”Kahvi on tuoretta ja latte kuumaa ja siihen on saatu paksu maitovaahto – seikkoja, jotka eivät onnistu aina edes niiltä paikoilta, jotka veloittavat tästä juomasta viisikin euroa”, toteaa Turun Sanomien ravintolakriitikko Cup & Pintista.

”Ravanttiloissa” viihtyy urbaania ja laatutietoista väkeä, jotka tietävät, miltä latten vaahdon pitää näyttää.

Snobbailemaan Viljo ei kuitenkaan ala.

”Tarkoitus on pitää matalan kynnyksen paikkoja. Ravintolamme ovat kaikille.”

Nykyään Ravantit asuvat Mynämäessä, eikä keskustan baareissa tule käytyä entiseen tahtiin. Omat klassikkoravintolat Viljollakin kuitenkin on.

”Alvar on ollut mulle sellainen olohuone. Asuin joskus viisi vuotta sen yläkerrassa. Ravintoloista tykkään istua Mamissa. Olen nimittäin lainannut niille pöydänjalan”, Ravantti virnistää.

Teksti: JANTSO JOKELIN
Kuva: LAURI HANNUS

Nokkahuilu on Tommi Penttiselle tuttu reissukaveri.

Mistä biisistä haluaisit tehdä seuraavan kuorosovituksen, TYYn kuoron puheenjohtaja Tommi Penttinen?
Olen pitkään miettinyt, saisiko Moonsorrow-yhtyeen Sankaritarina-kappaleesta eeppisen kuorosovituksen.

Opiskelet pääaineenasi matematiikkaa ja olet hyvin musikaalinen. Oletko jonkin sortin renessanssinero?
Siihen kai vaadittaisiin vähän laajempaa kemian, biologian ja maantieteen osaamista, jotta olisi perusrenessanssimies. Musiikki ja matematiikka tukevat kivasti toisiaan.

Sinulla on tapana esiintyä nokkahuilun kanssa monissa paikoissa ja tilanteissa. Mistä tämä juontaa juurensa?
Yksi kaverini majoittui luokseni Ruisrockin aikana vuonna 2005. Hänellä oli nokkahuilu mukanaan. Hän veresti vanhoja traumojaan ja soitteli huilua. Innostuin siitä, ja olen sen jälkeen pitänyt nokkahuilua enemmän tai vähemmän mukanani reissussa. Nokkahuilun kanssa pystyy musisoimaan moniäänisesti.

Olet kotoisin Joensuusta. Miten päädyit Turkuun opiskelemaan matematiikkaa?
Heti lukion jälkeen halusin pois Joensuusta ja tulin Turkuun silloisen tyttöystäväni kautta. Silloin ajattelin vähän naiivisti, että matematiikka on samanlaista kaikkialla. Vaikka olisin tuolloin tiedostanut eroavaisuudet, olisi Turun matematiikka oikeastaan silti ollut ykkösvaihtoehtoni. Täällä matematiikka on painottunut diskreettiin matematiikkaan verrattuna muihin yliopistoihin Suomessa. Differentiaali- ja integraalilaskenta eivät ole kiinnostaneet minua. Pahoitteluni Kari Yliselle.

TYYn kuoro täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Mitä juhlavuosi pitää sisällään?
Kaupunginkirjastoon tulee huhtikuussa kuorosta näyttely. Toukokuussa on juhlakonsertti Sigyn-salissa. 12. helmikuuta on kvartettikonsertti, tällä kertaa vähän isompana. Lokakuussa tehdään pieni pääkaupunkikiertue.

Tammikuussa TYYn kuoro järjesti jälleen koelaulut. Kuinka paljon koelauluihin osallistuva keskimäärin jännittää esitystään?
En ole tuomaristossa vaan hoidan hallinnollisia asioita. Mutta kyllä siellä jotkut jännittävät silminnähden. Osa on tietysti kokeneita esiintyjiä. Olen jännittänyt yhdet koelaulut sillä tavalla, etten saanut hengitettyä kunnolla. Se ei tehnyt kovin hyvää laulusuoritukselle.

Olet mieskvartetissa, jonka nimi on Kosteat kosijat. Onko nimi enne?
Se kuvastaa aika hyvin kvartetin ohjelmistoa. Valtaosa kappaleista on juomalauluja, hence kosteat. Sitten on serenadeja tai lempi-aiheisia kappaleita, joista kosijat tulee. Nimen hupaisuuden voi ajatella viittaavan myös yleisesti ohjelmiston viihteellisyyteen.

TYYn kuoron virallisten harjoitusten jälkeen kuorolaiset kokoontuvat aftersingeihin. Mitä niissä tapahtuu?
Olemme Proffan kellarissa ja nautimme vapaavalintaisia juomia, keskustelemme kuorosta ja elämästä. Välillä lauletaan. Viime vuonna aloimme pitää myös kuoroliikuntaa joka toinen viikko.

Mitä musiikkia kuuntelet kuoroharjoitusten ulkopuolella?
Kuuntelen kaikkea death metallista psykedeelisen transen kautta slaavilaiseen kuoromusiikkiin.

Seurasitko Kuorosota-ohjelmaa?
Minulla ei ole televisiota. Meillekin tuli itse asiassa viestiä siitä, että sinne haetaan laulajia. Mutta se olisi vaatinut 100-prosenttista läsnäoloa ja harjoituspäivä olisi osunut meidän kuoron harjoituspäivään.

Huhu kertoo, että harrastat liftaamista. Mistä mihin olet liftannut viimeksi?
Liftasin Sodankylästä Nordkappiin viime kesänä Sodankylän elokuvajuhlien jälkeen. Rauli Elenius oli matkaseurana. Meillä oli sellainen testi, että liftasimme ylioppilaslakit päässä. Suomea puhuvat eivät ottaneet meitä kyytiin. Ruotsalaisen uskonnonopettajan ja hollantilaisen hävittäjälentäjäkokelaan kyytiin pääsimme.

Harrastat elokuvajuhlilla käymistä. Menetkö joka vuosi Sodankylään?
Sodankylän elokuvajuhlilla olen ollut vain kolmena vuonna. Espoo Cinéssa olen sen sijaan ollut seitsemän kertaa. Olen opetellut viime vuosina aktiivisesti käyttämään projektoreita. On hyödyllistä opetella kuoleva taito, kun isoissa teattereissa siirrytään digiprojisointiin. Olen myös ajattelut liftata leffafestarilta toiselle ja pitäväni sapatin.

Teksti: LAURA MYLLYMÄKI
Kuva: LAURI HANNUS

”Lukeminen tuntuu ruumissa, se on kuin aivot tanssisivat", Tuomas Tolonen toteaa.

Tuomas Tolosen kotiin astuessa ei voi olla huomaamatta kirjoja. Hyllyt peittävät lähes koko seinäpinnan ja nousevat portaiden mukana ylös makuhuoneeseen. Siellä on kaikkein pyhin, filosofia. Kirjat ovat Toloselle harrastus ja työ, erottamaton osa elämää.

Turun yliopistossa tuntiopettajana toimiva Tolonen on opettanut uransa aikana omien sanojensa mukaan ”pöyristyttäviä määriä” kursseja filosofiasta, estetiikasta, taide- ja kulttuurihistoriasta sekä kirjallisuudesta – kaikesta mikä käsittelee humanististen tieteiden avainkysymyksiä. Hänen estetiikan kurssinsa on jo klassikko. Sen hän piti ensimmäisen kerran jo vuonna -79.

Lukion filosofian ja uskonnon opettajan työstä Tolonen on jäänyt eläkkeelle, mutta opettamista hän ei ole lopettanut. Yliopiston lisäksi hän opettaa edelleen Taideakatemialla.

”Minun identiteettini on sataprosenttisesti filosofian opettaja. Sieluani voi raapia alitajuntaan asti, mutta muuta ei tule löytymään.”

Tolonen puhuu paljon ja värikkäästi. Vakava äänensävy purkautuu velmuilevaan hymyyn tuon tuosta. Häntä kuunnellessa ei voi olla huomaamatta, kuinka omistautunut hän on opettamilleen asioille. Hän sanoo olevansa ”hirmu onnellinen” siitä, että työ ja harrastus ovat aina olleet sama.

”Kaiken filosofian, runouden ja taiteen tarvitsen oman elämän ymmärtämiseen ja ylläpitämiseen.”

Epämuodikkaasti
fenomenologi

Tolonen valmistui ”joskus seitsemänkymmentäluvulla” filosofian laitokselta ja päätyi sinne assistentiksi. Tutkijanura ei kuitenkaan jatkunut pitkään, sillä analyyttinen filosofia valtasi Suomen yliopistot, ja fenomenologit Tolonen mukaan lukien tippuivat viroilta.

”Se oli likaista peliä”, Tolonen sanoo, mutta hymy suupielessä ei kieli katkeruudesta.

”Ihan vahingossa laitoksen johtoon tuli väärä mies.”

Fenomenologiaan keskittynyttä filosofian laitosta ei Suomesta löydy. Tolosen mielestä se on sääli, sillä siksi maassamme kulttuurikeskustelu kulkee toisella polulla kuin Keski-Euroopassa. Monet aikamme tunnetuimmista ajattelijoista – kuten Michel Foucault ja Jacques Derrida – pohjaavat fenomenologeihin, Martin Heideggeriin ja Edmund Husserliin. Fenomenologia eroaa analyyttisestä filosofiasta siten, että se ei erota kieltä ja tajuntaa toisistaan ja on siten kiinnostunut kokemuksesta itsestään.

”Oikea filosofia on jännittävää puuhaa, se tempaa mukaansa. Mutta sitä filosofiaa ei harrasteta Suomen yliopistoissa. Suomesta on tullut suoraan sanoen filosofinen takapajula.”

Todellinen opettaja opettaa kuitenkin myös vapaa-ajallaan. Tolosen keittiönpöydän ääressä on tilaa niille, joita fenomenologian kysymykset kiinnostavat.

”Minun luona käy suurempi trafiikki kuin monella laitoksella.”

Veljeskatraassa kasvanut Tolonen ymmärsi jo pienenä porukassa oppimisen merkityksen.

”Koulunkäynnissä olin virtuoosi. Mutta se johtui ainoastaan siitä, että me veljien kanssa muodostettiin porukka, jossa vanhempi opetti nuorempaa. Meillä oli hirmuisen hyvä motivaatio.”

Yliopistossa opiskelu sen sijaan ei ole Tolosen muistoissa kulta-aikaa. Hän kertoo olleensa vähän eksyksissä opinnoissaan ja vaihteli pitkään kirjallisuuden ja filosofian välillä. Hän sanoo ymmärtävänsä opiskelijoita hyvin, koska kamppaili itse samojen ongelmien kanssa.

”Kukaan ei jaksa opiskella, jos ei ole motivaatiota. Motivaatio syntyy siitä, kun tajuaa, mistä asiasta opiskelussa on kyse. Mutta miten opiskeluiden alussa voi tajuta sen asian, mikä pitäisi oppia?”

Tolonen suosittelee opiskeluporukoiden muodostamista kaikille, sillä keskustellessa oppii paremmin kuin yksinään.

Luennoitsijana
herätyssaarnaaja

Tolosen opettajamaisuus näkyy luennoilla siinä, ettei hän tyydy ainoastaan etäisesti luennoimaan, vaan ottaa yleisönsä huomioon. Yli neljäkymmentä vuotta opetettuaan hän tietää miten puhua niin, etteivät kuulijat nukahda.

”Luennoidessa olen kuin herätyssaarnaaja: mitä suurempi innostus yleisössä näkyy, sitä suuremman innostuksen se minulle antaa, ja panokset kovenevat.”

Vuosikymmenten kokemus ei ole tehnyt opetuksesta automaatiota. Hän sanoo, että joka ikinen kerta asiat on mietittävä alusta loppuun paikan päällä.

”Aina kun luennoin Platonista, kysyn itseltäni, mistä siinä Platonissa on oikein kyse. Tällä tavalla löytää outoja ja uusia juttuja tutusta asiasta.”

Hän kertoo myös vaihtelevansa puhetyyliä.

”Välillä puhun yleiskieltä ja välillä pudottelen filosofiaa kuin riittitekstiä. Sitä on vaikea ymmärtää, joten sen jälkeen pitää demonstroida.”

Augustinuksen kieliteoria avautuu kertomuksella siitä, kuinka Tolosen veljekset opettivat koiraa puhumaan. Vapaan tahdon käsite puolestaan selkenee tarinalla isoäidistä, joka tahtoi saada rippikoulupastorin omakseen.

”Olen muuttanut filosofian opettamisen lähes yksityiselämän juoruiksi”, hän nauraa.

Tolonen korostaa, että tarvitsemme taidetta ja filosofiaa oman elämämme käsittämiseen. Hän ei halua, että opiskelijalle jää käsitys, että on olemassa kahtiajako korkeakulttuurin ja yksityiselämän kokemusten välillä. Ihmisen pitäisi syventyä omiin kokemuksiin ja antaa niille oikeutta.
Myös taiteen ymmärtämisessä avainsanana on kommunikaatio.

”Nykytaidetta katsotaan sen suhteen, onko se hyvännäköinen objekti. Se luo esteettistä distanssia, eikä teos pääse vaikuttamaan suoraan sydämeen. Taidekin on kommunikaatiolaji. Kuvia on katsottava kuin toista subjektia.”

Hän sanoo taideinstituution olevan nykyään vain rahanvaihtojärjestelmä. Kaupankäynti rapauttaa koko systeemiä.

”Toisin sanoen elämme huumausainekulttuurissa. Uskonto tuottaa uskonnollisia elämyksiä, taide taide-elämyksiä ja benjihyppy jotain mukavaa. Taide ei perimmäisessä merkityksessä ole tekemisissä elämysten kanssa. Nykytaide yrittää keinotekoisesti stimuloida tunteita. Jos lähtee seuraamaan tuntemuksia, menettää kosketuksen todellisuuteen.”

Tolosen mielestä ihmisen pitäisi suuntautua ulospäin eikä miettiä vain itseään.
Samasta syystä hän on pysytellyt etäällä tietokonemaailmasta. Hänestä sosiaalisuuden harjoittaminen tietokoneen kautta on kumma juttu.

”Sosiaalisuus on todellista läsnäoloa. En ymmärrä, miten läsnäoloa voidaan harjoittaa tietokoneen kautta.”

Hän myöntää kaipaavansa lapsuuden kimpassa olemista.

”Osaan vanhanaikaisen olemisen tavan. Osaan lukea tekstiä kirjasta, mutta tietokoneelta lukeminen on vierasta. Netistä saa tekstin nopeasti käsiin, mutta pitää se silti lukea ja ymmärtää.”

Filosofia
= ilo

Tolonen kertoo, että hän kykenee edelleen uppoutumaan romaaniin samalla intensiivisyydellä kuin pikkupoikana. Sama pätee myös filosofiaan.

”Mitä syvemmälle olen päässyt filosofian maailmassa, sitä hauskempaa elämä on ollut. Olen vakavissani miettinyt, miten saisin todistettua, että filosofia on yhtä kuin ilo.”

”Lukeminen tuntuu ruumissa, se on kuin aivot tanssisivat. Sen kautta maailma valkenee mukavasti”, Tolonen sanoo ja vakavoituu.

”Pidän filosofiaa äärimmäisen tärkeänä. Mitä vähemmän filosofiaa harrastetaan, sitä pahempi se on yhteiskunnalle.”

Menneiden aikojen tekstien lukemisen tarkoituksena ei ole kuitenkaan vanhojen asioiden pyörittely vaan yhteys toisenlaiseen ajatteluun. Tolonen sanoo filosofian olevan tärkeää, koska se luo yhteistä merkitystilaa. Esimerkiksi monet keskeiset käsitteet kuten vapaus ja demokratia ovat 1700-luvun perintöä. Filosofian tarkoitus on kritisoida ja tuottaa uudelleen merkitystilaa elävänä.
Kommunikaation tärkeys näkyy myös filosofian luonteessa. Tolonen sanoo lukemalla keskustelevansa muiden filosofien kanssa. Ajattelukin on pohjimmiltaan keskustelua itsensä kanssa.

”Filosofian avulla mietin, mikä on todellisuus. Sellainen todellisuus, joka on tärkeä minun omalta kannaltani.”

Tolosen elämään kuuluu toki muutakin kuin filosofia. Lastenlapset toistuvat usein puheessa, ja heidän kanssaan isoisä-Tolonen viihtyy erinomaisesti. Ruumiillinen puoli tulee hoidetuksi remontoidessa ja tennistä pelaamalla. Siihenkin löytyy esikuva filosofien maailmasta.

”Gadamer harrasti myös tennistä. Satavuotiaana tosin katsoi sitä vain televisiosta. Siinä minulla on idoli!”

Ttolonen elää kuten opettaa. Hän sanoo yrittävänsä herätä jokaiseen päivään kuin kaikki alkaisi alusta.
”Se ja tulevaisuuden suunnitelmat pitävät mielen hilpeänä. Istua kiikkustuolissa ja miettiä miltä minusta nyt tuntuu – se on turhinta mitä tiedän!”

Teksti: KATI SAONEGIN

Kuva: LAURI HANNUS

Ville Valkonen asui Turun Varissuolla opiskellessaan IB-lukiossa. Tammikuussa hän vietti päivänsä toimimalla vaalitoimitsijana Varissuon kirjaston äänestyspisteellä.

Järki vai tunteet, TYYn edustajiston uusi puheenjohtaja Ville Valkonen?
Sekä että. Uskon, että ne eivät ole toisensa poissulkevia asioita vaan täydentävät toisiaan.

Sinulla on Facebookissa yli 900 kaveria. Oletko suosittu?
Omalla tavallani olen. Minun on helppo tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Nautin ihmisten seurasta enkä ole kovin nirso. Kaikista ihmisistä löytää jotain hyvää.

Minkälaisia tavoitteita sinulla on edustajistokaudelle?
Ensimmäinen tavoite on edustajiston tietotason parantaminen. Seuraava tavoite on avoin ja luottamuksellinen keskusteluilmapiiri. Kolmas tavoite on edustajiston johdolla koko TYYn tuominen jäsenistöä lähelle. Se tarkoittaa sitä, että jäsenistö tietää, mitä TYY tekee, ja kokee työn myös tärkeäksi.

Olet kokoomuksen jäsen, mutta kannatat puoluepoliittisesti sitoutumatonta ylioppilaskuntaa. Miksi et ollut kokoomuksen ehdokkaana TYYn vaaleissa?
Mielestäni ylioppilaskunnan ei pidä olla poliittinen järjestö. Ymmärrän poliittisuuden viittaavan siihen, että vaikutetaan koko yhteiskuntaan. TYYn tehtävä on olla Turun yliopiston opiskelijoiden edunvalvoja eikä yleismaailmallinen yhteiskunnallinen toimija, joita puolueet ovat.

Opiskelet kauppakorkeakoulussa. Mitä muiden tiedekuntien opiskelijat voivat oppia kauppatieteilijältä?
Kauppakorkeakoululaiset ovat usein määrätietoisia ja pystyvät tietynlaiseen laskelmoivaan prosessiajatteluun. Se esimerkiksi erottaa TuKYn monesta muusta opiskelijajärjestöstä. Lisäksi verkostoituminen on meille tärkeää, ja kauppakorkeakoulun ja TuKYn rakenteet tukevat sosiaalisen kanssakäymisen taitojen harjoittelua.

Entä mitä kauppatieteilijä voi oppia muilta?
Paljon. Oman kokemukseni mukaan erityisesti humanistisessa tiedekunnassa arvostetaan sivistystä itseisarvona. Kauppakorkeakouluun taas ehkä hakeutuu sellaista väkeä, joka näkee koulutuksen välineenä. Toivoisin, että myös kauppakorkeakoululaiset voisivat oppia ajattelemaan, että jo oppiminen itsessään tuo elämään paljon uutta.

Mihin käytät vapaa-aikasi?
Jos en käytä aikaani mihinkään muuhun, harrastan liikuntaa ja kirjoittamista. Kirjoitan blogia ja ihan omaksi ilokseni fiktiotakin. Luen myös mielelläni. Nyt loppumetreillä on Sota ja rauha, joka on ihan huippu.

Oletko luonteeltasi enemmän sovittelija vai haastaja?
Tämä on haastava kysymys. Ehkä olen kuitenkin sovittelija varsinkin toisten ihmisten kanssa työskennellessäni. Olen asioiden problematisoija.

Pidät yhteiskunnallista blogia, joka kantaa nimeä Järkiaate. Mikä maailmassa mättää?
Ärsyttävää on epäoikeudenmukaisuus, joka liittyy kansainväliseen taloudelliseen epäoikeudenmukaisuuteen sekä monien yhteiskuntien sisällä vallitsevaan epäoikeudenmukaisuuteen. Se tarkoittaa sitä, että kaikki eivät saa yhtäläisiä edellytyksiä elämään. Toinen on lyhytnäköisyys. Ihmiskunta toimii valitettavan lyhytnäköisesti. Meidän poliittiset rakenteemme kannustavat tähän toimintaan.

Olet kasvissyöjä. Mitä mieltä olet sikatilavideoista?
Mielestäni on tärkeää nostaa epäkohtia keskusteluun. Minustakin löytyy se pieni radikaali. Se, että jokin asia on laiton, ei välttämättä tee siitä väärää.

Sinulla on saksalainen tyttöystävä. Mitä ohjeita antaisit kaukosuhteessa eläville?
Kannattaa tehdä määrätietoisesti töitä suhteen eteen. Se ei ole asia, joka tapahtuu itsestään. Mikäli sen ottaa itsestäänselvyytenä, edellytykset suhteelle ovat huonommat kuin jos sen ottaa tosissaan. Viime vuonna olin kolme kertaa Saksassa ja tyttöystävä sitten useammin täällä.

Mikä haluat olla isona?
Hyvä ihminen. Lisäksi kauppatieteilijän on aina pakko vastata yrittäjä. Haluan olla esimies haasteellisessa tehtävässä yksityisellä puolella, kirjailija tai poliitikko. Uskon, että elämässä voi tehdä monia asioita. Jos elämän jakaa viiden vuoden jaksoihin, käytettävissä on 7−9 eri elämää.

Kuka on esikuvasi?
Mahatma Gandhi. Hän on sekä hengellinen että poliittinen esikuvani. Hänellä oli vahva näkemys, ja hän teki kaikkensa sen eteen, mikä oli hänen mielestään oikein. Kunnioitan myös Jyrki Kataista. Hän on alusta asti ollut aatepoliitikko. Hän on pystynyt riittävän nuorena luomaan selkeän kuvan yhteiskunnasta ja työskennellyt määrätietoisesti sen eteen.

Teksti: LAURA MYLLYMÄKI

Kuva: LAURI HANNUS

Mihail Kurvisen opiskelukaverit kyselivät häneltä Venäjän nykypolitiikasta, joten Kurvinen päätti käsitellä aihetta blogissaan.

Poliittisen historian opiskelija Mihail Kurvinen, miksi päätit perustaa Venäjää käsittelevän blogin?
Idea syntyi, kun luin venäläisiä blogeja, joissa kirjailijat ja toimittajat tuovat mielipiteitään vapaasti esille. Aloin helmikuussa 2011 pitää videoblogia venäjäksi, jossa referoin lukemiani blogeja. Pian kuitenkin siirryin kirjoittamaan ja vaihdoin kielen suomeksi. Opiskelutoverini kyselivät minulta paljon Venäjän nykypolitiikasta, joten päätin kertoa siitä blogissani. Kirjoitan teksteistä noin kolmasosan itse ja niiden rinnalle nostan kiinnostavia artikkeleita. Julkaisen Venäjän sisäpolitiikkaa käsitteleviä tekstejä, dokumenttielokuvia sekä satiirisia videoita ja kuvia.

Kerrot blogissasi tavoittelevasi vastausta kysymykseen, miten Venäjää voi ymmärtää. Miten vastaat?
Blogini on poliittinen kannanotto. Pyrin kysymys kerrallaan avaamaan tilanteita, jotka näyttävät ulkoapäin hankalilta. Tavoitteeni ei ole vain uutisoida, vaan haluan ymmärtää tapahtumia.

Mikä on Venäjällä parasta?
Pidän venäläisestä kulttuurista. En tarkoita balettia tai muuta sellaista, vaan ihmisten välistä kanssakäymistä. Venäläisten ystävien kanssa olen samalla aaltopituudella. Kuuntelen paljon venäläistä musiikkia ja lauluissa sanoma on minulle kaikista tärkeintä.

Entä pahinta?
Sanonta kuuluu, että Venäjällä on kaksi ongelmaa: tiet ja typerykset. Allekirjoitan toisen puolen, sillä tiet ovat todella surkeita! Venäjällä oikeusjärjestelmä ei toimi, eivätkä ihmiset luota poliisiin. Itse en usko vaalien rehellisyyteen, mutta aion silti äänestää parlamenttivaaleissa. Se on ainut tapa varmistaa, ettei joku muu äänestä puolestani. Jos vaaleissa äänestää puoluetta, joka saa alle seitsemän prosentin kannatuksen, äänet jaetaan voittajapuolueille. Täytyy siis äänestää yhtä suurista puolueista.

Mikä venäläisen kirjallisuuden klassikko jokaisen tulisi lukea?
Oma suosikkini on Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Pidän romaanin piilevästä satiirisesta huumorista, joka kritisoi Neuvostoliiton järjestelmää. On tärkeää, että romaanilla on joku sanoma.

Mitä mieltä olet Vladimir Putinista?
Ihmiset kysyvät minulta tätä usein, enkä osaa vastata. Putinia voi aina haukkua, mutta se on yksipuolista. Venäläiset tuntuvat kaipaavan vahvaa johtajaa. Monilla on ikivanha ajatus, että virkamiehet ovat huonoja ja tsaari on hyvä. Ehkä se johtuu siitä, että maa on niin valtavan iso. Mielestäni Putinin ei kuitenkaan olisi pitänyt lähteä presidentinvaaleihin. En pidä järjestelmästä, jonka hän on luonut. Putinin ympärille on muodostunut henkilökultti.

Millaisia Venäjää koskevia asioita suomalainen media jättää käsittelemättä?
Mediassa käsitellään paljon ulkopolitiikkaa. Toisaalta keskivertosuomalaisia venäläinen sisäpolitiikka ei välttämättä kiinnosta, joten kannattaako siitä kertoa? Suomalaisissa lehdissä on välillä todella hyviäkin juttuja, joissa toimittaja on käynyt paikan päällä. Ehkä media voisi tuoda enemmän esille positiivisia asioita. Minulla on sama ongelma blogissani, sillä kritisointi on aina helppoa. Yritän kuitenkin kertoa myönteisistäkin asioista.

Minne Venäjällä kannattaa matkustaa?
Pietariin ehdottomasti! Se tunnetaan maan kulttuuripääkaupunkina, vähän kuten Turku nyt, mutta pysyvästi. Pietari on täynnä kulttuuria, museoita ja kahviloita. Sinne matkustaminen on helppoa, eikä viisumin hankkiminen ole vaikeaa. Oma kotiseutuni on noin 70 kilometria Pietarista ja nuo viimeiset kilometrit ovat aina ongelmallisia. Kun kävin viimeksi tapaamassa ystäviä ja sukulaisia, juna jäi puolitiehen ja täytyi järjestää autokyytejä.

Blogisi nimi on Suuri ja Mahtava. Mikä on sellaista omassa elämässäsi?
Perheeni on mahtava ja melko suuri. Tyttöystäväni ja kaksi veljeäni kannustavat minua asioissa, joita teen. Olen onnekas.

Teksti: JENNI VALTA
Kuva: LAURI HANNUS

www.suurijamahtava.com

”Elämässä on aina kaihoa ja rosoa, eikä kaikki mene putkeen. En kuitenkaan halua näyttää sellaista maailmaa, jossa kaikki olisi ihan vitun paskaa”, miettii Helsinki-filmin toimitusjohtaja Aleksi Bardy.

”Hyvät tarinat saavat kokijan ymmärtämään erilaisia vaikuttimia. Haluaisin ymmärtää Hitleriä, mutta petyin aihetta käsittelevään Perikato-elokuvaan. En tajua elokuvan myötä yhtään enempää, mitä hänen päässään liikkui”, toteaa Helsinki-filmin perustaja ja toimitusjohtaja Aleksi Bardy.

Vuonna 2003 perustettu Helsinki-filmi on toteuttanut isoja hittejä, kuten Jussin voittaneen Napapiirin sankarit -elokuvan. Muita yhtiön menestyksekkäitä elokuvia ovat esimerkiksi Kielletty hedelmä (2009), Tyttö sinä olet tähti (2005) ja Hymypoika (2003).

41-vuotiaalla Bardylla on takanaan lukuisia elokuvatuotantoja niin tuottajan kuin käsikirjoittajan roolissa sekä melkein kahdenkymmenen vuoden kokemus television maailmasta.

Nuoriso-
kapinallinen

Bardyn etelähelsinkiläisessä lapsuudenkodissa punersi vasemmistolaishenki, ja ensikosketus työväenliikkeeseen haettiin Suomen Demokratian Pioneerien Liitosta.

Kirjoittamisesta ja piirtämisestä kiinnostunut Bardy julkaisi ensimmäisen oman lehtensä kaverinsa Lassen kanssa 10-vuotiaana. Yläasteikäisenä mukaan astuivat tietokoneharrastuksen myötä ohjelmointia koskevat artikkelit alan lehdissä, ja lukioikäisenä Bardy päätoimitti Suomen Lukiolaisten Liiton jäsenlehteä Improbaturia.

”Maailmani jakautui pahoihin oikeistolaisiin ja hyviin vasemmistolaisiin. En kuitenkaan ollut sitä mieltä, että kaikki oli paskaa. Kannatettavia asioita olivat kaikki kapinallisuuden muodot ja toisinajattelu, nuoret ja vanhat, naiset ja vihreät. Pelkästään yhteiskunta oli perseestä.”

Lukion jälkeen Bardy työskenteli vuoden Helsingin ylioppilaslehdessä toimittajana jatkaen samaa, paasaavaa linjaansa.

”Erityisen ylpeä olen armeijan ympäristövaikutuksia käsittelevästä artikkelista, jonka otsikko oli Armeija ampuu merta ja metsää.”

Ylkkärin pestin jälkeen Bardy työskenteli kolme vuotta kulttuuritoimittajana Ylellä. Haave elokuva-alasta vahvistui kuitenkin vuosi vuodelta.  Opiskelupaikka Taideteollisen korkeakoulun dokumenttielokuvan linjalla irtosi viimein, viidennellä yrittämällä keväällä 1994.

Parhaaseen
katseluaikaan

Bardy työskenteli opintojen ohessa käsikirjoittajana suomalaiskotien kestosuosikeissa, Kotikatu- ja Salatut elämät -sarjoissa.

”Salkkareissa” Bardy toimi myös esimiehenä.
”Olin kapitalismin etulinjassa heilumassa ruoskan kanssa, vailla mahdollisuutta vaikuttaa niihin ehtoihin, joilla työtä tehtiin. Pätkätyön ja alan julma puoli on, että ne, jotka eivät jaksa juosta riittävän kovaa, siirretään syrjään.”

Bardy näkeekin työn isossa koneistossa kaksijakoisesti. Toisaalta käsikirjoittajille annetaan suhteellisen vapaat kädet, toisaalta sarjan juoni oli sidottu viihdyttävyyteen. ”Sarja ei ikinä lopu, eikä tule ikinä valmiiksi. Se on kauhean kuluttavaa.”

Bardy ei kuitenkaan näe saippuaoopperamaailmassa työskentelyn sotivan hänen vasemmistolaista arvomaailmaansa vastaan. Parhaassa tapauksessa ne voivat jopa palvella toisiaan.

”Mitä se hyödyttää, jos teen lyhytelokuvan, joka näytetään Tampereen lyhytelokuvajuhlilla ja keskiyöllä TV2:lla? Sen yleisö on jo valmiiksi kulttuurin puolella ja jossain määrin vasemmistolainen. Eikö olisi yhteiskunnallisempaa mennä sinne, mitä yleisö katsoo?”

Bardy kuitenkin myöntää, että saippuaoopperan kautta yleisön puhuttelu saattoi jäädä monilta osin pintaraapaisuksi. Hän kuitenkin sanoo, ettei haluaisi tehdä tyhjää viihdettä.

Kahden vuoden Salkkari-rupeaman jälkeen Bardy irtisanoutui ja pestautui Filmiteollisuuteen käsikirjoittamaan Itse Valtiaat -sarjaa. Sitä kautta Bardy tutustui Filmiteollisuuden porukkaan ja alkoi puhua oman tuotantoyhtiön perustamisesta.

Paasaus jää
taka-alalle

Helsinki-filmin perustamisen taustalla oli Bardyn ajatus siitä, että hän tietää kaiken elokuvan tekemisestä paremmin kuin muut. Bardya myös askarrutti mahdollisuus luoda työpaikka, jossa työskentelyn henki olisi inhimillisempi kuin alan muissa työpaikoissa.

”Olen aina ollut vasemmistolainen. Se on merkinnyt sitä, että olen halunnut ajatella asioita myös työntekijän ja niin sanotusti tavallisen ihmisen näkökulmasta. En voi silti sanoa, että Helsinki-filmi olisi elokuva-alan työnantajana radikaalisti erilainen kuin muut. Noudatamme kuitenkin alan työehtosopimusta, vaikka se ei ole yleissitova ja meillä on suhteellisen paljon vakituisia työsuhteita”

Julistavaa vasemmistolaisuutta ei Helsinki-filmin tuotannoista tunnista. Elokuvat näyttäytyvät ulkopuoliselle suhteellisen kevyinä ja helppoina, vaikka yhtiöllä on myös puhtaasti taiteellista tuotantoa, kuten Kukkia ja sidontaa tai Muukalainen.

”En ole missään vaiheessa menettänyt idealismiani, mutta tietty ehdottomuus on kadonnut. Elokuvatyö ja poliittisuus ovat osa minua. En silti ajattele, että olisin pelkästään näiden kahden navan ympärillä.”

Bardy pyrkiikin omien sanojensa mukaan tuottamaan sellaisia elokuvia, jotka eivät väitä, vaan jotka esittelevät ongelman, johon ei ole yhtä selkeää ratkaisua. ”Parhaat elokuvat ovat sekä viihteellisiä että ajatuksia herättäviä. Eihän Napapiirin sankarit väitä mitään kuntauudistuksista tai nuorisotyöttömyydestä.”

Suomalainen
(elokuva) on nössö

Bardy haluaa viestittää työnsä kautta kahta asiaa: toivoa ja ymmärrystä. Hän ei halua tehdä elokuvia, joiden loppuratkaisu olisi itsemurha.

”Elämässä on aina kaihoa ja rosoa, eikä kaikki mene putkeen. En kuitenkaan halua näyttää sellaista maailmaa, jossa kaikki olisi ihan vitun paskaa.”

Viimeisin Helsinki-filmin tuotos on Kjell Westön samannimiseen romaaniin pohjautuva Missä kuljimme kerran.
”Westön tarina kuvaa hienosti suojeluskuntiin liittyvien yläluokan poikien ajatuksia ilman minkäänlaista sormella osoittelua tai demonisointia. Tarina ymmärtää molempien puolten emotionaaliset puolet ja näyttää, miten optimismi jälleen valtaa Suomen.”

Viime vuosina suomalainen elokuva on nostanut hurjasti profiiliaan elokuvateattereissa. Silloin kun Bardy aloitti opintonsa, kotimaisia elokuvia ei katsonut juuri kukaan.

”Suomalaisen elokuvan rahoitustilanne on parantunut, mutta se on vieläkin kesken verrattuna muihin Pohjoismaihin. Meillä on hyvä yleisösuhde ja joka vuosi tehdään hyviä elokuvia. Mitään syytä erityiseen itsetyytyväisyyteen ei kuitenkaan ole: nykyisilläkin budjeteilla voisi tehdä laadullisesti ja sisällöllisesti parempia ja rohkeampia elokuvia, jos haastaisimme itseämme ja toisiamme enemmän.”

Bardy näkeekin kotimaisen elokuvan kentällä pienen vaaran klikkiytymisestä Suomi-genreen, jota on helppo lähteä toistamaan.

”Kaipaan sellaisia irtiottoja, mitä Ruotsissa tehdään. Siellä on tilaa kummallisillekin elokuville, joka ei välttämättä tarkoita, että ne olisivat yleisölle liian vaikeita. Tällaisia ovat esimerkiksi Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in) sekä Apinatytöt (Apflickorna).”

Bardy nostaa hattua myös joillekin suomalaisille pätkille, kuten elokuville Rare Exports, Pussikaljaelokuva ja Hyvä Poika. Puhuessaan hän mainitsee usein myös ohjaaja Dome Karukosken.

Suomalaiset ovat Bardyn mukaan elokuvanteossa vielä yleisesti ottaen liian nössöjä. Hänen mielestään muutos lähtee tekijöistä itsestään. Henkilökohtaisesti Bardy haluaisi kehittyä elokuva-alalla kaikkea osaamistaan hyödyntäen.

”Tarinan työstäminen ajatuksesta valkokankaalle kestää usein pitkään. Esimerkiksi Häjyt-elokuvan kirjoitusprosessi kesti kahdeksan vuotta.  Kirjoittamisen ajatustyö tapahtuu kävellessä ja polkupyöräillessä, ratikassa tai taksissa istuessa. Tavallisten ihmisten keskellä.”

Tommi Läntinen Logomossa, VPK:n vanhan vara-auton edessä.

TURUN päärautatieasema kuhisee marraskuisessa illassa. Aseman läpi kulkevat junat vievät ihmisiä kohden satamaa ja pikkujoululaivaa.

Sinne on menossa myös muusikko Tommi Läntinen, 52. Edessä on kolmen päivän keikkaputki risteily-yleisön viihdyttäjänä.

”Mulla on kaikki keikat loppuunmyyty. Laivalla on aina hyvä fiilis ja meno. Se ei paljoa normaaleista baarikeikoista poikkea”, Läntinen sanoo tottuneesti.

Kolmikymmenvuotisen uran tehnyt rokkari aloitti englanninkielessä Boycott-yhtyeessä. Sooloartistiksi siirryttyään hän on kirjoittanut lauluja, joilla on pohja suomalaisessa alitajunnassa. Via Dolorosasta on sukeutunut mahtipontinen mieshymni. Syvälle sydämeen sattuu -kappale on puolestaan vakiintunut koulukiusaamisen vastaiseksi julistukseksi.

Nyt Läntinen ottaa vastaan Tylkkärin haasteen ja tutustuu kulttuuripääkaupunkivuoden Tuli on irti! -näyttelyyn. Tarkoituksena on etsiä artistin omaa sisäistä roihua.

TURUSSA syntynyt, nykyään espoolainen Läntinen on kuulunut Turun kulttuuripääkaupunkivuoden virallisiin esiintyjiin. Siltikään hän ei ole katsastanut taidenäyttelyitä.

”Olin Logomossa viimeksi silloin, kun se ei ollut edes valmistunut. Oli kylmä sää ja yksi seinä oli vielä kokonaan auki”, Läntinen muistelee avajaisjuhlallisuuksia.

Taiteen suhteen artisti kertoo olevansa kaikkiruokainen. Kaikkia performansseja hän ei tosin ole aina ymmärtänyt.

”Joskus näkee esityksen, josta on vaikea saada kiinni. Mutta sitten käyn ajattelemaan, että joku on oikeasti tehnyt duunia tätä varten ja uskonut asiaansa. Tämän ajatuksen kautta voi diggailla lähes mitä vaan.”

Entä mitä ajatuksia tuli herättää Läntisessä?
”Se on fasinoiva elementti. Tulella on se vaikutus, että sitä jää aina tuijottamaan.”

Muusikko hiljentyy ajattelemaan.

”Siinä on aina se alistussuhde – ihminen ja tuli. Meillä on ajatus siitä, että hallitsemme tulta, vaikka oikeasti niin ei ole. Liekki palaa, sydän on levoton ja sielu roihuaa. Se on kuin rakkaus. Joskus homma lähtee lapasesta.”

MATKALLA näyttelytiloihin Läntinen avaa oven ja päästää naiset sisään niin kuin vain herrasmies tekee.

”Welcome to my nightmare!” Tommi virnistää ja suuntaa oviaukolta ripeästi vanhanmallisen paloauton luo. Rokkari intoilee, josko saisi kiesistä keikkabussin. Auto on alun perin Paimion vapaapalokunnan kalustoa vuodelta 1950.

”Tämä auto toimi vielä VPK:n vara-autona vuosituhannen vaihteessa”, Logomon opas Timo Raunio kertoo.

Into juuri paloautoon selittynee osittain omakohtaisuudella. Läntisen perheestä löytyy nimittäin entinen palomies. ”Nuorempi veljeni oli savusukeltajana. Sitten hän joutui töissä tilanteeseen, jossa hän sammutti palavaa huoneistoa makuuasennossa. Liekkejä katsellessaan hän ilmoitti puhelimitse pomolleen lopettavansa työt tämän keikan jälkeen. Perheeseen oli juuri syntynyt toinen lapsi.”

NÄYTTELYN teema on vuonna 2827 tapahtunut Turun palo. Pohjoismaiden historian tuhoisin kaupunkipalo poltti kolme neljäsosaa entisestä pääkaupungista.

”Eikö se ollut niin, että katot olivat kuivaa pärettä ja siksi palo levisi niin helposti?” Tommi muistelee.

Tiedekeskus Heurekan ja Turun museokeskuksen yhteisnäyttelyssä katastrofia on kuvattu muun muassa näyttävän pienoismallishow’n avulla. Valo- ja savuefektit esittelevät palon etenemistä kaikkiaan kahdeksan minuutin ajan.

Tuli syttyy palamaan Aninkaistenmäellä.

”Ai saatana”, Läntinen säpsähtää.

Animaatio kaupungin pienoismallin taustalla juontaa palon kulkua kaupunkilaisten näkökulmasta. Ihmiset juoksevat tulta pakoon, keräävät omaisuuttaan ja ovat huolissaan omaisistaan.

”Poikani kehui tämän näyttelyn pystyyn. Nyt ymmärrän, miksi.”

TULI pienoismallin raunioissa on hädin tuskin sammunut, kun Läntisellä on jo kiire ruotsinlaivalle. Artisti tuikkaa parit poskisuudelmat toimittajalle ja poistuu taksitolpalle.
Jonkun täytyy sytyttää tuli lavalla tänä iltana.

Teksti: HEINI KILPAMÄKI
Kuva: LAURI HANNUS

NÄITÄ OLEN JO KOKEILLUT

Pallonriisto Sami Hyypiältä
”Meillä oli hyväntekeväisyysjalkapallo-ottelu lasten hyväksi Myllykoskella. Yritin pallonriistoa Sami Hyypiältä, mutta en onnistunut. Litmaselta kuitenkin sain pallon. Tosin hän pelasi samassa joukkueessa, joten hän syötti minulle.”

Pakkolasku Afrikassa
”Lensimme ystäväni kanssa hänen nelipaikkaisella yksityiskoneellaan, kun moottori sammui. Taistelimme ilmalennossa puolentoista tunnin ajan, kunnes laskeuduimme onnekkaasti maahan. Pimeys tuli tästä vartin kuluttua. Onneksi lähistöllä sattui olemaan kylä.”

Hiljaisuus Airistolla
”Soutelin pari vuotta sitten mökkirannassa. Oli aivan hiljaista. Merellä ei ollut ketään, eivätkä linnut tai muut eläimet pitäneet ääntä. Kokemuksesta jäi hyvä fiilis. Ajattelin, ettei tällaista tilannetta tule ehkä enää uudestaan vastaan.”

Tuomas Hovin kotiin on kertynyt väitöskirjatutkimuksen kenttätyömatkoilta lukuisia dracula-aiheisia t-paitoja, postikortteja sekä irvistävä Dracula-muki.

Folkloristiikan jatko-opiskelija Tuomas Hovi, tutkit väitöskirjatutkimuksessasi Romanian draculaturismia. Miksi?
Aihe löytyi oikeastaan sattumalta. Isälläni oli työmatka Romaniaan vuonna 2003 ja hän pyysi minut mukaan. En tiennyt maasta silloin mitään. Kun luin aiheesta, törmäsin Vlad Dracula ja Vlad Seivästäjä -nimellä tunnettuun historialliseen hahmoon ja Dracula-turismiin. Tarvitsin aiheen laudaturseminaariin, joten homma oli selvä.

Mitä Dracula-turismi on?
Historiallisen Draculan ja fiktiivisen kansanperinteen yhteentörmäys. Käytännössä se on erilaisia Dracula-kierroksia ympäri Romaniaa, joissa vieraillaan Vlad Seivästäjälle tai Bram Stokerin luomalle Dracula-hahmolle tärkeissä kohteissa kuten Borgon solassa tai Sighişoaran kaupungissa. Matkanjärjestäjinä toimivat Dracula-turismiin erikoistuneet matkatoimistot, joita on Romaniassa noin kymmenkunta.

Oletko itse osallistunut kierroksille?
Olen, kolme kertaa. Noin kuukausi sitten osallistuin Halloween-kierrokselle, johon kuului myös Halloween-juhla Transilvaniassa. Juhlassa oli erilaisia ohjelmanumeroita, esimerikiksi Draculan häät ja rituaalinen vampyyrintappo puuvaarnalla. Tarjolla oli sekä punaista glühweinia että punaiseksi värjättyä paikallista tuica-luomuviinaa Osallistujille annettiin risti ja valkosipulia Draculan karkotukseen.  Juhlaan kuului olennaisena osana myös vieraiden pukeutuminen. Minä olin Draculan uhri, joten kaksi pientä puremajälkeä kaulassa riitti.

Entä kuka on Vlad Seivästäjä?
Valakian (nyk. Romania) ruhtinas 1400-luvulta. Vlad kutsui itseään nimellä Vlad Dracula, Seivästäjän hän sai lisänimenä julmien tekojensa ansiosta. Romanian Dracula-matkoilla kuulee paljon nimenomaan Vladiin liittyviä tarinoita. 1400-luvulta lähtöisin oleva tarina esimerkiksi kertoo, miten hän hyökkäsi Brasovin kaupunkiin ja seivästytti kymmeniä, jopa satoja tuhansia uhreja ja söi aamiaista seivästettyjen uhrien ”metsän” keskellä. Bram Stoker otti Vladilta nimen käyttöönsä Dracula-kauhuromaaniaan varten.

Mikä on sinulle tärkein Dracula-tarina tai -tuotos?
En ole oikeastaan koskaan ollut Dracula-fani. Francis Ford Coppolan Dracula-elokuva vuodelta 1992 on kuitenkin tähän mennessä tehnyt suurimman vaikutuksen. Näin sen 13-vuotiaana, joten ikäkin varmasti vaikutti osaltaan siihen, että elokuva kolahti.

Mitä eroa on Draculalla ja vampyyrilla?
Historiallinen Dracula ei ollut vampyyri. Stokerin Dracula on vampyyri, mutta eroaa kansanperinteen vampyyrista varsinkin ulkoisesti: Dracula on hieno aatelis- ja herrasmies, kun taas vampyyri on kansanperinteessä ollut pöhöttynyt, ruma ja groteski maanviljelijä, joka haisee pahalta.

Twilightissa ja True Bloodissa kaikki vampyyrit ovat kuitenkin seksikkäitä ja hyvännäköisiä ja vetävät puoleensa vain kauneimmat naiset…?
Viime vuosikymmeninä fiktiivinen vampyyrihahmo on muuttunut hirviöstä jopa sankariksi. Twilight-elokuvissa se on saavuttanut kulminaatiopisteen: enää ihmismäisemmäksi vampyyri ei voi muuttua. Oletettavasti seuraava vaihe on paluu hirviömäiseen, eläimelliseen suuntaan.

Uskotko, että vampyyreita tai Dracula on oikeasti olemassa?
En. Minulla on sen verran tieteellisen maailmankuvan, etten usko yliluonnollisten olioiden olemassaoloon. On kuitenkin selvää, että vampyyreihin on uskottu ja että joku voi nykyäänkin uskoa itse olevansa vampyyri.

Team Edward vai Team Jacob?
Haluaisin olla vastaamatta tähän kysymykseen, mutta jos on pakko, niin valitsen Team Edwardin. Sen verran vampyyrit kuitenkin kiinnostavat enemmän kuin ihmissudet.

Teksti: VENLA PÖYLIÖ
Kuva: LAURI HANNUS

Robin Hull on suomen ainut snooker-ammattilainen.

Robin Hull, 37. Suomen paras snooker-pelaaja ja moninkertainen Suomen mestari. Takana vuosien kokemus ammattilaistasolla kehissä, joita dominoivat normaalisti pääasiassa brittiläiset pelaajat.

Tässä joukossa tätä nykyä turkulainen Hull on noussut parhaimmillaan maailmanlistalla sijalle 31. Hän on haastanut kaikkein parhaimmat pelaajat ja onnistunut saamaan kovia päänahkoja voittamalla useita maailmanmestareita ja muita nimimiehiä.

Alun perin Hullin kiinnostus snookeria kohtaan alkoi isän huomaamasta lehtimainoksesta. Espoon Ritz-biljardisaliin avattiin snooker-pöytiä, joilla poika lähti kokeilemaan taitojaan.

”Asuin nuoruuteni Espoossa, ja brittiläinen isäni tunsi jonkin verran snookeria. Sitä kautta kiinnostus lajia kohtaan heräsi. Snooker vei nopeasti mennessään”, Hull kertoo.

Snookerin harjoittelu ja pelistrategian opiskelu eivät olleet helppoa Suomessa 1980—1990-lukujen vaihteessa. Kirjat olivat huonoja, eikä lajilla ollut minkäänlaista TV-näkyvyyttä.

”Isäni brittiläiset sukulaiset nauhoittivat televisiosta otteluita ja lähettivät nauhoja Suomeen. Tämä oli parasta valmennusta, mitä tuohon aikaan oli saatavilla.”

Hull aloitti pelaamisen verrattain vanhana, 15-vuotiaana. Nykyisin ammattilaisuudesta haaveilevien suositellaan aloittavan reilusti alle 10-vuotiaana. Hullin onneksi hänen tekniikkansa on tullut aina ikään kuin luonnostaan. Se auttoi lajiin sisäänpääsyssä.

”Alussa tein kovimman duunin oikeanlaisen peliajattelun kehittämisessä. Nauhoja katsomalla analysoin, millaisia strategioita kannattaa miettiä missäkin tilanteessa. Opin sen, että kannattaa pitää mieli avoinna, eikä tilanteissa ole vain yhtä oikeaa pelitapaa.”

Halu kehittyä
vei Britteihin

Ennen ammattilaisuuttaan Hull kiersi runsaasti amatöörikisoja ja saavutti menestystä ulkomailla. Vuonna 1992 hän voitti alle 21-vuotiaiden maailmanmestaruuden, ja vuonna 1997 hän valloitti ykköspaikan amatöörien Euroopan mestaruuskisoissa.

”Kuten missä tahansa lajissa, sitä oppii parhaiten pelaamalla parempiaan vastaan. Tällä hetkellä realistiset mahdollisuudet saavuttaa snookerissa huippu on vain muuttamalla Britteihin ja tekemällä armoton määrä töitä pöydän ääressä.”

90-luvun alkupuolella Hull tekikin juuri näin. Briteissä elämä täyttyi snookerista, ja edellisen tappion jälkeen oli vain mielessä seuraava turnaus. Vanhemmat jarruttelivat hänen uravalintaansa, mutta snooker oli jo vienyt mukanaan. Koulujen käynti jäi taka-alalle.
Vielä 90-luvulla ammattilaisuuteen tarvittiin vain tukku rahaa, jolla ostettiin ammattilaiskortti. Tällöin ammattilaiskehissä kiersi likimain tuhat miestä. Nykyisin sarja on suljettu ja siinä on mukana sata pelaajaa.

”Pelin taso on noussut huomattavasti ja rajatussa sarjassa pelaavat vain lajin todelliset osaajat.”

Peliongelma
karkasi käsistä

Pelit amatööri- ja ammattilaiskehissä eroavat Hullin mukaan kuin yö ja päivä. Hullin parhaat saavutukset ovatkin tulleet juuri amatöörikisoissa, joissa hänellä on useita voittoja.
Ammattilaiskehissä hänen uransa paras saavutus on vuoden 2006 UK Championshipin puolivälieräpaikka. Turnaus on heti maailmanmestaruuskisojen jälkeen toiseksi arvostetuin kilpailu kalenterissa.

Suorituksen arvoa nostavat entisestään Hullin kokemat terveysongelmat. Vuonna 2004 Hull sai vakavan korvasairauden, jonka myötä hän joutui jättämään väliin suuren osan kaudesta 2004—2005.

”Olin pitkään sairaalassa vuodepotilaana, ja sain etäisyyttä lajiin. Se oli ensimmäinen kerta, kun pidin pitkän tauon snookerista. Siinä samalla tuli mietittyä elämän merkitystä ja muita tärkeitä asioita.”
Virusinfektion ohella Hullin uraa on vaikeuttanut peliongelma. Rahapelit olivat osa snooker-pelaajien elämäntapaa Briteissä. Kuvioon kuuluivat muun muassa urheiluvedonlyönti ja harjoituspelien pelaaminen rahasta. Välillä summat kasvoivat niin suuriksi, että rahapelaaminen alkoi haitata muuta elämää.

”Olen joutunut pelaamaan snooker-turnauksia valtavien paineiden alla pelkästään taloudellisista syistä. Peliongelman myöntäminen oli vaikea paikka. Tämän vuoden alusta lähtien olen kuitenkin ollut kuntoutuksessa.”

Hullilla oli takana kaksikymmentä vuotta aktiivista rahapelaamista ennen kuin hän laittoi sille lopullisen stopin. Yhtenä syynä lopettamiseen oli ongelmien heijastuminen perhe-elämään, ex-avovaimon ja 2-vuotiaan pojan arkeen.

Hullin vaikeudet tulivat julkisuuteen, kun tieto snooker-ammattilaisen joutumisesta käräjille levisi mediassa lokakuun lopussa. Syynä käräjöintiin olivat maksamattomat pikavipit. Oikeus langetti Hullille viiden kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen.

”Joulukuussa 2010 otin runsaan määrän pikalainoja, jotka jäivät maksamatta. Tämä oli tietynlainen kulminaatiopiste ongelmani myöntämisessä. Rikos on aina rikos, mutta aion maksaa joka ikisen pennin takaisin.”

Tavoitteena
MM-kisat

Kun Hull tuli vaikeuksineen kaapista ulos, hänen tarkoituksenaan ei ollut antaa kasvoja peliongelmalle. Pikemmin hän on antanut haastatteluja medioille terapeuttisessa mielessä. Hull ei nosta itseään jalustalle, vaan pitää itseään ihan tavallisena suomalaisena miehenä.

Myös snookerin puolella Hull on laskenut itsensä aina tavikseksi tai kuten hän itse sanoo ”rivimieheksi”. Hull on osittain vaatimaton saavutusten suhteen, sillä vaikeasti saavutettavia sadan pisteen sarjoja hän on tehnyt urallaan 115 kappaletta. Se riittää kaikkien aikojen tilastossa sijalle 34.

Snookerin kirkkaimmaksi eliitiksi lasketaan 16 parhaan pelaajan lista, jonne Hull ei ole ikinä noussut.

Peliongelmat ja sairaudet ovat luultavasti tärkein syy, miksi Hull ei ole ikinä saavuttanut kaikkea potentiaaliaan ammattilaisena. Esimerkiksi vuoden 2007 maailmanmestaruusturnauksen hän joutui jättämään väliin sydämen rytmihäiriöiden takia.

”Rytmihäiriöt johtuivat samasta virusinfektiosta kuin korvasairauteni. Nykyisin ne saadaan pidettyä lääkityksen avulla kurissa, mutta osittain sairauksien takia päätin lopettaa urani vuoden 2008 alussa. Myöhemmin kuitenkin osoittautui, että pidin vain välivuosia.”

Korvasairauden myötä Hull kärsi tasapainoaistin ongelmista. Ne hankaloittivat aluksi lajin pariin palaamista. Rakkaus lajia kohtaan ja tasapaino-ongelmien korjaantuminen saivat kuitenkin hänet takaisin ammattilaiskuvioihin. Viime kesänä Hull onnistui lunastamaan itselleen ammattilaiskortin kaudelle 2011—2012 karsintaturnauksen voitolla.

37-vuotias Hull ei ole snooker-pelaajaksi erityisen vanha. Esimerkiksi viime kevään maailmanmestari John Higgins on häntä vain vuoden nuorempi.

”Tärkeintä on oikea asenne ja intohimo lajia kohtaan. Kyse ei ole iästä vaan siitä, miten asioita tekee. Yllättävän paljon lajissa ratkaisee positiivinen suhtautuminen ja usko itseensä.”
Tulevaisuudessa Hull aikoo panostaa edelleen snookeriin. Pelinälkää riittää, ja hän asettaa tavoitteensa menestyksensä mukaan. Erityisesti Hullia kiinnostaa suuret ranking-kisat, joita järjestetään runsaasti ensi keväänä.

Kauden päätavoite on asetettu tietysti huhtikuun maailmanmestaruuskisoihin.

Teksti: JOEL KANERVA
Kuva: LAURI HANNUS

Tylkkäri haastoi sarjakuvapiirtäjä Hypénin maistamaan antilooppia.

TUULI HYPÉN piirtää kohtalaisen paljon syömiseen liittyviä sarjakuvia, sillä hänellä on usein nälkä. Hypèn määrittelee itsensä kaikkiruokaiseksi, tosin enemmän kasvis- kuin lihansyöjäksi.

”Tähän mennessä olen maistellut perinteisempien liharuokien ohella biisonia, sammakonreisiä ja jänistä”, hän luettelee.

Tänään listalle lisätään antilooppi.

Texmex-ravintola Cantina Aztecan listoilta löytyy eksoottisempia liharuokia. Antiloopin lisäksi listalta voi tilata strutsia.

”Annoksessamme on hyppyantiloopin ulkofileetä, joka on marinoitu oluessa. Valmistaminen ei juuri poikkea muiden lihojen valmistamisesta. Maku on kuitenkin riistaisempi ja koostumus hiukan härän sisäfileemäinen”, kuvailee ravintolan keittiöpäällikkö Jari Palmroth.

Hypénin Nanna-sarjakuvaa on voinut lukea Turun Sanomista, Helsingin Sanomista ja Ilta-Sanomista. Nannaa on saatavilla myös kahden albumillisen verran. Sarja kertoo cityketusta, joka soluttautuu kaupunkielämään ja omaksuu ihmismäisen hahmon. Silti ihmisissä ja kaupungissa riittää kummasteltavaa entiselle metsäneläimelle.

Tuuli on opiskellut kulttuurihistoriaa Turun yliopistossa. Hän kirjoitti gradunsa digitaalisia pelejä koskevista moraalipaniikeista. Sarjakuvanpiirtäjä hänestä tuli kokeilun kautta.

”Osallistuin Sarjis 2009 -kilpailuun. Olin piirtänyt aina, joten päätin kokeilla myös sarjakuvaa. Sain kilpailussa kunniamaininnan ja vanhemmilta tekijöiltä taputteluja olalle.”

Hypénin mielestä hänen oma piirtäjänkutsumuksensa on aivan jotain muuta kuin tulosvastuuta.
”Jos haluaisi työllistyä helpoiten piirtämällä, olisi varmempaa tuottaa vektorigrafiikkaa. Mutta minulle on tärkeämpää viihdyttää ja hauskuuttaa ihmisiä kuin saada palkka ja työtunnit täsmäämään.”

SARJAKUVAT ovat esimerkiksi Yhdysvaltojen markkina-alueella varsin marginaalinen bisnes. Sarjakuva on päätynyt lähinnä muiden myyntiartikkelien kylkituotteeksi. Vastikään Suomessa vieraillut ankkapiirtäjä Don Rosa avautui yhteistyöstään Disneyn ja eurooppalaisen kustantajansa Egmontin kanssa. Hän kertoi, ettei ollut rikastunut sarjakuvalla, eikä yhteistyö toiminut kustantajan tai jättiyhtiön kanssa.

Suomessa asiat ovat hiukan paremmin. Tuttu hokema kuuluu, että ”suomalaisella sarjakuvalla menee lujaa”. Hypén on osittain samaa mieltä.

”Koen, että pääsin sarjakuvaskeneen helposti sisälle ja julkaiseminenkin onnistui. Toinen asia on, ostetaanko sarjakuvia.”

Sarjakuvia tekevät päivätyönä Suomessa vain harvat. Kärki tahkoaa tilipussia erityisesti oheistuotteista.

”Esimerkiksi Fingerporia piirtävä Pertti Jarla on päässyt siihen harvinaiseen pisteeseen, että hän saa jatkuvasti tarjouksia oheistuotteista aina Fingerpori-katiskoja myöten. Hänellä on varaa päättää, mihin haluaa lähteä mukaan.”

ANTILOOPPIANNOS saapuu puheensorinan saatellessa pöytään.

”Kaverini on kokeillut tätä ja kertoi, että liha on kuivanlaista”, Tuuli summaa ennakkoluulojaan.
Ensimmäinen pala livahtaa suuhun. Liha on ilmeisesti mediumia.

”Mureaa ja kosteaa. Ei ollenkaan jänteikästä ja sitkeää. Ei maistu antiloopin tuskanhiki läpi”, hän makustelee.

Ruoka saa osakseen pelkästään positiivisia huomioita.
”Todennäköisesti poikkean tänne toistekin syömään samaa annosta!”

Teksti: HEINI KILPAMÄKI
Kuva: LAURI HANNUS

NÄITÄ OLEN JO KOKEILLUT

Jehovan todistajien kokous
”Olin jutellut ovelleni tulleiden Jehovan todistajien kanssa jo hyvän aikaa muun muassa homoista, evoluutiosta ja dinosauruksista, kun sain kutsun heidän kokoukseensa. Ajattelin, että mikä jottei, voin käydä katsomassa. Kokouksessa minulle välittyi seurakunnasta hyvin tiivis vaikutelma. Mietin, ovatko nämä ihmiset keskenään näin onnellisia, vai onko tämä minua varten luotu esitys.”

Larppaus pakolaisen roolissa
”Otin osaa Dublin 2 -larppiin Helsingin keskustassa. Larpin oli tarkoitus herätellä yleisöä Euroopan ihmisoikeuskysymyksissä. Meitä osallistui parinkymmenen hengen joukko. Erikoista larpissa oli, että larppasimme oikeiden henkilöiden kertomusten pohjalta. Itse esitin nuorta kurdinaista. Kokemus oli henkisesti rankka.”

Kummitusjuttuja holveissa
”Vierailimme Edinburghin maanalaisissa holveissa. Kierroksella kerrottiin holvien historiasta ja kummitusjutuista. Meille annettiin sähkövirtoja mittaavia magneettilaitteita käteen, joita kunnon ghosthunteritkin käyttävät. Itse en nähnyt kummituksia. Se oli vähän sääli.”