Matka virran alkulähteelle

Aurajoki on Varsinais-Suomen kansallismaisema, jonka varrella näkyy suomalaisen työn ja elämän pitkä historia. Se on noin seitsemänkymmentä kilometriä pitkä, josta keskivertoturkulainen tuntee vain muutaman kilometrin. Yritin kävellä Aurajoen alusta loppuun, Liedosta aina alkulähteille saakka.

Nykyihmiselle se ei ole pitkä matka. Moottoriajoneuvo taittaa 70 kilometrin matkan alle tunnissa, junalla se hujahtaa puolet nopeammin. Mutta aikaa, joka kuluu matkan taittamiseen kävellen on nykyihmisen vaikea vaistomaisesti edes arvioida. Matkan kesto riippuu kantamuksista, maastosta, säästä, jaksamisesta.

Ja varmasti myös seikoista, joita emme edes osaa ottaa huomioon. Emme tunne maastoa emmekä omia rajojamme. Pitkät etäisyydet ovat kadonneet kokemuspiiristämme.

Pidän kävelemisestä. Maisemat vaihtuvat nautinnollisella nopeudella ja mieli saa edetä ajatuksesta toiseen kaikessa rauhassa. Ajatukseni viihtyvät verkkaisessa vauhdissa. Siinä täytyy olla jotakin ihmistajunnalle luonnollista.

Pitkiä etäisyyksiä olen kävellyt kuitenkin vain harvoin. Nyt olen itsepäisesti päättänyt kävellä Aurajoen viertä koko pituuden, Turusta aina Oripäähän saakka, Liedon, Auran ja Pöytyän pitäjien kautta. Tahdon nähdä lähteen, josta Varsinais-Suomen tyyni ylpeys kumpuaa. Tahdon nähdä asuinkaupunkini läpi virtaavan joen koko kuvan, nähdä mistä se saa alkunsa ja millainen on joen historia ennen kuin se Turun Metsämäen tienoilla muuttuu koko kaupungin julkkikseksi.

Mukanani on arkkitehti Viri Teppo-Pärnän laatima ansiokas opas Tien lumo, joka perehdyttää syvemmin maisematien historiaan ja Aurajokilaakson kauneuksiin.

”Kun matkustuspaikkojen välissä sijaitseva perinteinen matkustustila hävisi, paikkakunnat tulivat  lähemmäksi toisiaan ja törmäsivät toisiinsa. Ne menettivät aikaisemman ajallisen ja paikallisen identiteettinsä, joka oli määräytynyt välissä olleen tilan perusteella”, kirjoittaa kulttuurihistorioitsija Wolfgang Schivelbusch teoksessa Junamatkan historia.

Rautatie muutti ihmisen suhteen matkustamiseen. Se hävitti välimatkan ja ajan ja toi kaupungit lähemmäksi toisiaan. Maaseutu ja erityisesti paikat paikkojen välissä unohtuivat.

Pitkän taipaleen käveleminen muutti minun käsitykseni matkustamisesta. En olisi koskaan voinut uskoa, kuinka onnelliseksi minut tekee tuntea jokainen kilometri nahoissani ja kaikilla aisteillani.

Myös Aurajoki näytti kätketyt puolensa. Emme enää ole  vain pinnallisia kaupunkituttuja. Yhteinen matkanteko lähensi.

Ensimmäinen päivä
Liedon kirkonkylä – Auran Lahto

Hyvä on, vedämme tässä kohtaa vähän mutkia suoriksi. Aloitamme kuvaajan kanssa Liedosta, noin kymmenen kilometrin päästä Turun keskustasta. Se tuntuu hyvältä alkupisteeltä Turuntielle suuntautuvalle vaellukselle. Aurajoen alkupää on useimmille tuttu satamasta Metsämäkeen saakka. Sen voi kaupunkilainen helposti taittaa vaikkapa sunnuntaikävelyllä.

Paikallistamme joen kirkon viereltä ja lähdemme seuraamaan sitä. Edessäpäin ovat kylät, joiden läpi Aurajoki matelee, sekä ne levottomat kaudet, kosket, joista olen kuullut puhuttavan.

Liedon keskustan jälkeen pääsemme Vanhalle Tampereentielle, joka kulkee Aurajoen viertä koko matkan ja muuttuu Aurassa Turuntieksi. Keskiajalla rakentunut tie kulkee Varsinais-Suomen vanhimpien kylien ja asutusten halki. Se on tunnettu myös nimellä Varkaantie, jonka historiallisuudesta keskustellaan.

Liedon Mäkkylä tutustuttaa vanhaan aurajokilaaksolaiseen ryhmäkyläasutukseen, joka on Suomessa käymässä harvinaiseksi. Vanhan aitan kivilaiturille kelpaa pysähtyä juomaan ja venyttelemään.

Liedon seudun ehdoton kohokohta on Nautelankoski, joka saa veden putoamaan 17 metriä 600 metrin matkalla. Se on Aurajoen suurin koski, lähes kolminkertainen muihin verrattuna. Koskea ympäröi historiallinen mylly-ympäristö, luontoalue ja museokokonaisuus.

Alueella on merkkejä myös esihistoriallisesta asutuksesta, ensimmäisistä suomalaisista, jotka leiriytyivät joen tuntumaan ja jäivät taloksi. Veden saanti on aina ollut ihmisen elinkeinoelämän keskeinen määrittäjä. Merenranta on tuolloin ylettynyt tänne saakka.

Aurinko näyttää koko loistonsa, kun oikaisen itseni rantakalliolle. Torkahdan hetkeksi kosken pauhuun.

Aurajoki on myllyjen joki. Kymmenet myllyt sen varrella ovat jauhaneet viljaa ihmisten tarpeisiin. Hyvälle myllylle ollaan tultu kauempaakin jauhattamaan. Myllyt ovat olleet merkittäviä myös seudun sosiaaliselle elämälle. Mylly-ympäristöissä ihmiset ovat kohdanneet, vaihtaneet ajatuksia ja virkistäytyneet. Nautelankosken kyläkeinulla nuoret ovat ottaneet huimia vauhteja ja tavanneet toisiaan.

Matka jatkuu hitaasti kohti Auran kirkonkylää. Joki katoaa välillä istutusmetsän muurin taakse. Mutta on se koko ajan läsnä. Tie kulkee sen verran lähettyvillä, että peltomaiseman muotoja muokkaava uoma pysyy jatkuvasti havaittavissa. Kartan mukaan tie ylittää joen vasta aivan sen loppumetreillä Oripään keskustassa. Tämä tuskin on sattumaa.

Kävellessä on pidettävä taukoja, muistettava juoda ja syödä energiapitoisia eväitä. Pysähdymme ladon seinustalle tankkaamaan ja veistelemään varpaankynsiä lyhyemmiksi. Mainittavia rakkoja ei vielä ole uusista vaelluskengistä huolimatta.

Auran kirkonkylä on lähes viiden kilometrin päässä nykyaikaisesta asemanseudusta. Tämä erillisyys toistuu varsinais-suomalaisissa pitäjissä. Latomainen kirkko hallitsee peltonäkymää yli kilometrin. Kirkkomaalla on pakko laskea rinkka jälleen maahan. Montaa kilometriä ei enää pysty.

Seinä tulee äkkiä vastaan. Jalat käyvät raskaiksi ja selkää pakottaa. Pari kilometriä kirkon jälkeen hakeudumme joen tuntumaan ja etsimme pellonreunasta teltalle suojaisan paikan. Valmistamme kuninkaalliset pussiateriat kaasukeittimellä ja jäämme tuijottamaan alkuillan kultaamaa jokea, joka virtaa tyynenä kuin itse toivoisimme olevamme.

Ennen unta pitää muistaa harras venyttely, muuten huomisesta tulee jäykkä päivä.

Kävelyä noin 20 kilometriä.

Toinen päivä
Auran Lahto – Pöytyän Reppuniemi

Hyinen ja levoton yö ei paljoa paina, kun nousee kirpeässä ilmanalassa ja näkee ensi töikseen aamuun aukeavat uneliaat rantatörmät.

Aurajoen vaiheet ovat alkaneet koskettaa uudella tavalla. Kaupungissa siitä – kuten ihmisistäkin – näkee usein vain pinnan, jolloin oma suhtautuminenkin muuttuu pinnalliseksi. Täällä joki elää, sinnikkäänä ja sinfonisena kuin ihminen.
Toisinaan käy sääliksi, kun se kärvistelee kapeana ja käppyräisenä laakean peltomaiseman läpi. Välillä se joutuu taistelemaan elintilastaan esihistorian muovaamassa laaksossa. Vain harvoin se yltyy laulamaan levottomana koskena. Kosket ovatkin tähänastisen matkan kauneimpia taidonnäytteitä, kuin Aurajoen sielun liikahduksia.

Aamupalan voimin kävelemme Auran keskustaan. Vanhat teollisuusrakennukset ympäröivät pääkatua. Haravoiva eläkeläisjoukko kääntyy tuijottamaan meitä täysin estotta astellessamme taajamaan. Keskustassa saamme Ferrari-lippispäiseltä äijältä pitkän katseen, jossa ei ole hyväksynnän häivääkään – pelkkää jäätä.

Varsinais-suomalainen takakireys näyttää täällä kasvonsa. Pakollisten vesihankintojen jälkeen suuntaamme pois ihmisten ilmoilta.

Pian keskustan jälkeen saavumme Kuuskoskelle, joka on toinen merkittävä myllyhistorian muistuttaja. Paikalla on ollut myllytoimintaa jo 1500-luvulla. Vanha ratas ja myllynkivi kertovat tarinaa vesivoiman historiasta. Kosken yli vievältä kivisillalta aukeaa hieno näkymä jokilaaksoon.

Kyläkeskittymien punamullatut talot patinoituvat ajan mittaan kauniisti. Tulee olo, että ne kuuluvat tänne, kuin osana luontoa. Kivijaloista pitäisi pystyä päättelemään rakennuksen ikä sen perusteella, ovatko ne luonnonkiveä vai leikattuja. Osa tienvarren maatalorakennuksista ajoittuu aina 1700-luvulle asti.

Rinkan hihnat ovat hanganneet ihon verille lonkka- ja solisluiden kohdalta. Kävely alkaa poltella myös jaloissa, vaikka pidämme taukoja entistä enemmän. Iltapäivällä saavutamme Pöytyän Riihikosken keskustan. Syömme retkiateriat syrjäisellä padolla, minkä jälkeen kuvaajan on lähdettävä bussilla takaisin Turkuun.

Tästä eteenpäin olen omillani. Joki, tie, Viri ja minä. Saan ajatuksesta outoa voimaa ja jatkan eteenpäin kuin uutena miehenä. Keskustan jälkeen vanha herra tulee tiellä vastaan ja yllättäen alkaa jutella.

”Onko pitkä matka?”

”Oripäähän olen matkalla, joen alkuun”, vastaan.

”No ei ole pitkä matka enää.”

Minusta on. Olen totta puhuen aivan poikki. Tuntuu, että jalat sanovat itsensä irti hyvin pian.

”Äkkiä sinä sinne kävelet!” mies tokaisee.

Onko tämä huumoria vai keljuilua, vai olenko vain näyttöpäätteen kangistaman sukupolven kelvoton vesa? Mies vaikuttaa olevan tosissaan. Ehkä hän kävelisi sinne vielä tänään.

Raahustan eteenpäin ja etsin sopivaa telttapaikkaa. Sen löytäminen on osoittautunut haasteeksi yksityistonttien ja muhkuraisen pellon miehittämässä Aurajokiympäristössä. Päätän kokeilla Reppuniemeen vievää tienhaaraa ja löydän kuvankauniin kotiseutumuseon. Joenmutkassa on 1700-luvun lankkusaha, riihi, tuulimylly ja aittoja sekä vanha suojeluskuntatalo Kyntäjäntupa. Löydän museoympäristöstä paikan kodilleni täksi yöksi.

Joki on jo reilusti pienempi kuin viime yönä Aurassa. Kuulas vesi on mielentila, joka siirtyy katsojaan. Silloin tällöin auto kohisee maantiellä. Kukaan ei tiedä missä minä olen.

Kävelyä noin 17 kilometriä.

Kolmas päivä

Pöytyän Reppuniemi – Oripää

Teltta kestää koko yön jatkuvan vesisateen. Aamiainen kannon nokassa keitetyllä vedellä. Aamu on tihkusateen tuhertama ja sumuinen. Linnut vertailevat melodioitaan Reppuniemen risukossa ja Aurajoki avaa hitaasti luomensa.
Pakkaan teltan ja kävelen Reppuniemestä Pöytyän kirkolle. Täälläkin, kuten Aurassa, kirkonkylä ja uusi keskusta ovat erillään. Taas joku museo, vanha kirkkomaa on jylhänpunaisen hirsimuurin ympäröimä.

Ostan vettä ja eukalyptuspastilleja. Imeskely edistää syljeneritystä ja lisää nesteiden liikkuvuutta. Teippaan ruvelle hankautuneet lonkat laastarilla, nostan rinkan selkään ja jatkan matkaa.

Sataa, muttei liikaa. Ilma on tiivistä ja hengitettävää. Välillä pellolla kaikuu fasaanin riekaisu.

Minä elän, sanan kaikissa merkityksissä. Myös siinä, että kroppani toimii kohta todennäköisesti kasvualustana uusille eliöille. Olen paskainen ja alan uupua matkantekoon, mutta olo on rauhallinen.

Löydän tienvarresta oudon pirtin, johon pääsee sisään. Se on täynnä ajan kerrostumia ja sekalaista tavaraa: ikivanhoja lääkepulloja, haalarit ja jopa vanha puinen sänky. Avoimesta ikkuna-aukosta näkee joelle. Välikatto on osaksi romahtanut. Poistun kunnioituksella.

Oikealle jää myös vanha meijeri. Välillä näkyy minulle tutumman näköisiä latoja, niitä harmaita ja vinossa tönöttäviä. Yhteen niistä on pakko kavuta sisään pitämään sadetta ja hyppimään heinissä. Korkeimman heinäkasan päälle käpertynyt tumma lato-olento tarkkailee puuhiani korvat pystyssä. Kissa.

Matkalla on vielä yksi historiallinen mylly, sekä tienviiitta, joka osoittaa vanhalle sudenkuopalle. Tahtoisin mennä katsomaan sitä, mutta se tietäisi 1,5 kilometriä lisää jaloilleni. En pysty kävelemään edes sen vertaa ylimääräistä.

Joki laihtuu. Oripään kunnan tienoilla se on enää vaatimaton puro, joka pääsee vain vaivoin tunkeutumaan asutusten ja peltojen läpi. Nyt sen yli voisi jo terve mies hypätä. Vaan en minä.

Muutama kilometri keskustaan. Seinä alkaa tulla vastaan. Puren huulta ja laulan. Laulaminen on vähentänyt kipua ja jouduttanut matkaa huomattavasti. Tämän täytyy olla yksi laulun varhaisimpia funktioita.

Jatkan sitkeästi, vaikka kaikkialle sattuu. Iho on hiertynyt auki uusista kohtaa. Jalkapöydät säteilevät terävää, sietämätöntä kipua. Kun taajama vihdoin alkaa itken ja nauran vuorotellen. Olen Oripäässä, todellakin.

Pysähdyn kaivonkannelle riisumaan kengät. Oikea pikkuvarpaani muistuttaa mätää vadelmaa. Reidet tärisevät holtittomasti. Aura on nääntynyt olemattomaksi noroksi, kuten minäkin.

Pääsen jotenkin Oripään huoltoasemalle, jossa mekaanikot turisevat kahvikupin ääressä ja seuraavat eduskunnan kyselytuntia. Syön talon rasvaisimman annoksen. Mieleni tekisi vielä jatkaa Virttaan kankaille toteamaan, mistä Aurajoki sanan mukaan saa alkunsa, mutta jalkani eivät enää kanna. Olen varmasti surkea näky. Vaikka lepäisin päivän, en pystyisi niihin 6–12 kilometriin, jonka matka vähintään vaatisi. Tunnen itseni häviäjäksi.

Noin 60 kilometriä. Enempään en pystynyt rinkan kanssa, jonka punnitsin myöhemmin 21 kilon painoiseksi. Siinä on kuusi kiloa liikaa kokoiselleni miehelle. En ole koskaan ollut näin poikki, edes liftattuani Norjan läpi tai viikon kestäneen reiviputken jälkeen.

Otan bussin Tampereelle. Moottoriajoneuvossa istuminen tuntuu käsittämättömältä. Etäisyys katoaa, enkä enää tiedä missä olen.

Käveleminen on muuttanut käsitykseni matkalla olemisesta, etäisyydestä ja ajasta. Yhtäkkiä kiidän kitkatta eteenpäin 20-kertaisella nopeudella, enkä näe mitään.

Istuin Aurajoen kanssa aamupuurolla ja iltateellä, kuvasin sen ja kävelin sen rinnalla. Näin sen kapenevan kilometri kilometriltä ja lopulta kuihtuvan pieneksi luruksi. Ennen kaikkea annoimme toisillemme aikaa. Se on pitkän ystävyyden tae.

Matkan saldo Liedosta Oripäähän: Noin 60 kilometriä, 18 jättitrampoliinia, 3 rakkoa ja yksi irronnut varpaankynsi.

Teksti: Jantso Jokelin

Kuvat: Lauri Hannus

Näkemystä matkaan toi Viri Teppo-Pärnän teos Tien lumo (Aurajokisäätiö 2010). Kiitos Aurajokisäätiölle avusta ja kannustuksesta.

Raha vai vauraus?

Mitä raha on? Voiko maailmantaloutta ja prosentteja ymmärtää? Kaksi Zeitgeist-liikkeen edustajaa ja taloustieteilijä keskustelivat taloudesta, hajoavista puhelimista, sekä siitä, mikä on rahan ja varallisuuden ero.

INTERNETISSÄ LEVIÄVÄN dokumentin synnyttämä maailmanlaajuinen liike hylkää rahatalouden kestämättömänä, kritisoi kaikkia järjestäytyneitä uskontoja ja poliittisia järjestelmiä ja suhtautuu päivätyöhön orjuutena.

Yhdysvaltalaisen Peter Josephin luomat Zeitgeist-dokumentit ovat keränneet miljoonia katsojia ja synnyttänyt jopa maailmanlaajuisen Z-liikkeen, jolla on jo satoja tuhansia kannattajia. Keskeinen tehtävä on herättää ihmiset pohtimaan rahatalouden heikkouksia ja vaihtoehtoa nykyiselle järjestelmälle, joka Josephin mukaan perustuu epätasa-arvoon, niukkuuteen ja rikkaimman oikeuteen.

Rahan kannalta tärkeä dokumenttielokuva on Zeitgeist: Addendum, jossa Peter Joseph tarjoaa näkemyksiään monia askarruttaviin talouden mysteereihin, kuten siihen mitä raha on ja mikä määrää sen arvon. Tylkkäri kutsui kaksi Z-liikkeen edustajaa ja taloustieteilijän keskustelemaan markkinataloudesta ja rahan vallasta.

”HETI DOKUMENTIN alussa sekoitetaan kaksi eri asiaa, raha ja varallisuus keskenään. Raha ei ole periaatteessa mitään, sehän on paperia”, pohtii Tomi Kortela, Turun yliopiston taloustieteen laitoksen assistentti. Hän ottaa kantaa dokumentin alkuun, joka pyrkii selittämään rahan olemuksen.

”Raha on ennen ollut erilaisia hyödykkeitä. Sen jälkeen se sidottiin kultaan. Lopulta on tullut nykyinen paperirahajärjestelmä, jossa rahaa ei ole sidottu mihinkään. Raha on velkakirja, joka toimii ainoastaan vaihdon välineenä. Raha ainoastaan helpottaa sitä, että voimme erikoistua tuottamaan mitä haluamme”, Kortela jatkaa.
Zeitgeist-liikkeen Jussi Valonen muistuttaa rahan takana piilevästä ongelmasta.

”Epätasa-arvo on luonteeltaan taloudellista. Maapallolla on paljon luonnonvaroja, mutta niiden käyttö jakaantuu hyvin epätasaisesti juuri sen takia, että omaisuus on kasautunut tietyille ihmisille”, Valonen toteaa.
”Yleensä, kun jokin hanke pitäisi tehdä, ongelma on se, että ei ole rahaa. Vaikka resursseja olisi, rahaa ei ole”, toinen zeitgeistilainen Ilkka Suominen jatkaa.

Raha saattaa olla siis vain paperia, mutta vauraus ja hyödykkeet ovat usein sen takana. Tämä on kiistatta eräs aikamme ongelma.

POLIITTISEN, TALOUDELLISET ja uskonnolliset instituutiot ohjaavat ihmisen ajattelua ja elämää. Näistä instituutioista erityisesti rahataloutta ei kyseenalaista juuri kukaan, ja se onkin nykymaailmassa lähes uskonnollisessa asemassa, esitetään Addendum-dokumentissa.

Dokumentti väittää myös, että vauraaksi mielletty länsimainen maailma elää todellisuudessa niukkuudessa. Resurssit pidetään yksityisten yritysten takana ja kulutustuotteista tehdään helposti hajoavia myynnin edistämiseksi.

”Yhtiöt haluavat myydä mahdollisimman paljon tuotteita, ja he kehittävät tietoisesti tuotteen, jonka käyttöikä on lyhyt. Tämä johtaa niukkuuden sykliin ja syntyy enemmän jätettä kuin silloin jos tehtäisiin pitkäikäisiä ja kestäviä tuotteita”, Valonen selventää.

”Meitä ohjaa taloudessa ainoastaan kyvyt ja tarpeet. Sen verran pitää tehdä, että tyydytetään maksimaalinen määrä tarpeita resurssien puitteissa. Tahdomme resursseistamme mahdollisimman paljon irti siten, että se hyödyttäisi mahdollisimman monia”, taloustieteilijä vastaa.

Mysteeriksi jää, hyödyttävätkö yhtiöt kuten General Motors ja Coca-Cola todella mahdollisimman monia.

PROSENTTI MAAILMAN VÄESTÖSTÄ omistaa neljäkymmentä prosenttia planeettamme resursseista. Puolet maapallon asukkaista elää alle kahdella dollarilla päivässä. Lama toisensa jälkeen runtelee maailmantaloutta ja koettelee aina erityisesti sen köyhimpiä. Ilmastonmuutos tulee muuttamaan yhteiskunnan taloudellisen ja geopoliittisen rakenteen globaalilla tasolla. Nämä ovat Zeitgeistin teesejä maailman tilasta.

Vaikea väittää vastaan. Vahvalla omatunnon äänellä varustetut pohtivatkin tuskastuneina yhtä ja samaa asiaa. Mitä minä voin tehdä?

Jos vastaus on kerta toisensa jälkeen ”en yhtään mitään”, ihmisen sisään jää pysyvä ristiriita. Mielenterveyden säilyttämiseksi syömme reilun kaupan luomua, kierrätämme lasipurkit ja ostamme kilin Afrikasta. Globaalin rahatalouden ymmärtäminen on yhdelle maailmankansalaiselle vaikeaa. Tämän myöntää myös taloustieteilijä.

”Kahdesta asiasta olen liikkeen kanssa samaa mieltä. Ensimmäinen on se, että valtio tuskin tulee ratkaisemaan mitään ongelmia, se itse asiassa melko varmasti vain lisää niitä. Luottamus, jota osoitamme poliitikkoja kohtaan, on aika varmasti väärin. Toinen asia on se, että teknologia tulee ratkaisemaan meidän ongelmamme”, Kortela summaa.

Zeitgeist on siitä harvinainen vastaliike, että se tarjoaa kokonaisen vision paremmasta maailmasta. Uusiutuviin energiamuotoihin ja vapaisiin resursseihin perustuva maailma on kaunis ajatus, mutta kuinka paljon sen rakentaminen nykyisillä resursseilla vaatisi, on kinkkinen kysymys.

Onko zeitgeist anarkismia, poliittis-ekologinen ääriliike vai jotain aivan muuta? Ainakin se on nostanut esiin valtavia kysymyksiä, joihin maailma tarvitsee vastauksia hyvin pian. Olethan sinä varmasti miettinyt asioita?

Teksti: Jantso Jokelin

Kuva: Lauri Hannus

Paimion viisaan päiväkirjat

August Pyölniittu laski planeettojen välisiä etäisyyksiä ja suunnitteli ikiliikkujaa kolmekymmentä vuotta. Pieni mökki keskellä Paimion peltoa oli uutteran kyläoriginellin koti ja tutkimusasema.

Pajapellon tila on hellyttävä näky. Rinteeseen rakennettu keltainen mökki seisoo jykevän kivijalan varassa. Lanta haisee, käp-pyräinen omenapuu kurottautuu ikkunan eteen. Suureen pihakiveen on kiinnitetty muistoreliefi tiedemies ja maanviljelijä August Pyölniitulle, syntynyt 1887, kuollut 1979.

Paimion viisaana tunnettu mies eli tässä. Ajatteli, tutki ja kirjoitti. Naimattomana kuollut originelli omisti koko elämänsä tutkimukselle, kulutti rahansa kirjoihin ja lehtiin ja kaiken ohessa viljeli maata. Samassa talossa asuneet siskot Ida ja Olga pitivät huolta taloudesta. Pitipä Ida mökissä vielä pyhäkouluakin kolmekymmentä vuotta.

Astutaan sisään. Porstuan kautta pääsee tupaan, jonka unenomainen tunnelma kertoo jokaisella ilmassa kieppuvalla hiukkasellaankin kuluneesta ajasta ja eletystä elämästä. Tuvan puolella on uuni, kerrossänky sisaruksille ja suuri kirjoituspöytä Augustille. August on tosin vallannut talon kaikki tasot kirjoilleen ja laskelmilleen.

Vanha Remington-kirjoituskone, jota myös Orwellin kaltaiset mestarit suosivat, lepää tuvan suurimmalla pöydällä täysin palvelleena. Sillä on kirjoitettu tuhansia sivuja tutkimuksia, päiväkirjaa ja mietelmiä. Pöydällä on paperinippuja täynnä lukuja, joiden merkityksestä kenties vain August itse osaisi kertoa. Hauraalla penkillä on vielä vanhempi, selvästi loppuun naputeltu kirjoituskoneen runko.

Talossa on lisäksi minimaalinen makuuhuone sekä Augustin oma työhuone, kirjahyllyjen ja lehtipinojen täyttämä hämäränhohtoinen tutkimuskamari. Kirjat kertovat tähtitieteestä ja maailman synnystä, fysiikasta ja lääketieteestä. Oikeastaan vain taide, runot ja historia puuttuvat. Ne eivät Augustia kiinnostaneet.

On kirjoja jotka näyttävät tien kirkasvetisille järville, mutta myös niitä, jotka ovat tienosoittajia matalaan suohon, johon hukkuminen on vaikeaa. Puhumattakaan sellaisista teoksista, jotka ovat milloin kuivilla, milloin vihreillä kuusen havuilla peitettyjä tunkiokasoja.

”Aku ei ole impulsiivinen eikä seuraa mitään päähänpälkähdyksiä. Ikiliikkujaakin hän suunnittelee vuosikymmeniä. Hän on aika vääjäämätön ja tiukka ihminen”, kertoo Pyölniittu-museon hoitaja Johanna Lehto-Vahtera.

”Maanviljelykin on hänelle vähän sellainen kiviriippa. Hän olisi halunnut vain kirjoittaa ja tutkia.”

Lehto-Vahtera on hoitanut Pyölniitun museota jo lähes kaksikymmentä vuotta. Aboa Vetus & Ars Novan nykyinen museonjohtaja otti parin viikon arkistointityön vastaan vuonna 1991 ja jatkoi seuraavina kesinä. Parin vuoden kuluttua Paimion koulukeskuksen varastosta löytyi tuhansia konekirjoitusliuskoja, koko August Pyölniitun elämäntyö. Lehto-Vahtera oli kirjoitusten ensimmäinen lukija.

Nyt Lehto-Vahtera puhuu ”Akusta” kuin vanhasta ystävästään. Preesensissä.

”Kyläläisten haastatteluissa toistuu se, että Aku on erikoinen ja originelli, mutta toisaalta arvostettu hahmo. Häntä sanotaankin Paimion viisaaksi”, Lehto-Vahtera selittää.

”Mutta mitä originellimpi on, sitä vaikeampi on tietysti löytää sielunkumppania”, hän lisää.

August eli koko elämänsä naimattomana kahden siskonsa kanssa. Avioliittoon hänellä ei ollut halua tai otollisia tilaisuuksia. August tiedosti poikkeavan luonteensa jo varhain.

Minussa on jotakin, josta voin päättää etten ole samallainen kuin tavalliset ihmiset. Vuonna 1906 tulin varmuuteen siitä, mitä se ”jotakin” on, joka kieltää minua torpan poikana jatkamasta isäni ammattia: tulin varmaan vakaumukseen, että tuleva elämäntehtäväni on uusien keksintöjen tekeminen. Ensin olivat koneelliset keksinnöt etusijassa, mutta sittemmin ovat ”aatteelliset” keksinnöt tulleet minulle yhä tärkeämmäksi.

Augustin suurin haave oli kehittää ikiliikkuja, jota hän kutsui neonturpiiniksi. Ikiliikkujan oli toimiessaan määrä tuottaa energiaa tyhjästä, Augustin versiossa neonmolekyylien välityksellä. Tämä on tietysti termodynamiikan lakien vastaista, mutta se ei Augustia hidastanut.

”Vasta viimeiset kymmenen vuotta se on ollut käyttökelpoinen idea”, Pyölniittu toteaa radiohaastattelussa 1960-luvulla. Vanhan miehen ääni on leikkisä, rosoinen ja koskettava. Pienestä kasettimankasta tuleva ääni täyttää karismallaan koko tuvan.

Pyölniitun mökistä tulee mieleen, että juuri tällainen museon täytyisikin olla. Kaikki alkuperäiset esineet ovat niillä sijoillaan ja huoneistosta huokuu elämän henki. ”Museo” on näkymätön kehys sen ympärillä, mitä Augustin ja siskojen todellisuus todella oli. Vain harsot pöytien suojana kertovat tapahtumien painuneen jo vääjäämättömään menneisyyteen.

Kuka haluaisi tutustua henkilöön, joka tunnetaan, mutta omaperäisenä.

August on erikoinen hahmo, jota jotkut voisivat nimittää kylähulluksi, ellei hän kaikesta päätellen olisi hyvinkin kärryillä siitä, mitä todellisuudessa tapahtuu. Ehdoton omistautuminen tieteelle ja kirjoittamiselle on ollut kuitenkin niin irrallaan muun maaseudun todellisuudesta, että toiseus on leimannut Augustin suhdetta kaikkiin kanssaihmisiin.

”Se on fakta, että August on ollut originelli, yksin ja oman tien kulkija. Mutta ei hän hullu ole, muuten kuin ehkä ikiliikkujamielessä”, Lehto-Vahtera pohtii.

Lehto-Vahtera siivoaa Pyölniitun museon joka kevät. Asumattoman peltomökin vitsauksena ovat hiiret ja hyönteiset. Kunnossapito vaatii paljon työtä, mutta se ei museologia näytä haittaavan. Akun elämä ja teot ovat vieneet hänen sydämensä.

Teksti: Jantso Jokelin

Kuvat: Lauri Hannus

Pyölniitun mietteet kirjasta Järkevä toivo (2004), toimittanut Johanna Lehto-Vahtera.

August Pyölniitun museo on avoinna sopimuksesta, heinäkuun sunnuntaisin klo 12–15 sekä Varsinais-Suomen museopäivinä elokuun viimeisenä viikonloppuna. Pyölniittu-päivää vietetään heinäkuun viimeisenä sunnuntaina klo 12–15. Museo sijaitsee Paimion Maljamäessä, viitoitus tieltä 110. Tiedustelut (02) 474 5319 tai (050) 586 7733 / Jouni Lehtiranta.

Myllysillan arvoitus ratkesi

TURKULAINEN! Tunsitko viime viikolla vavahtelua rakkaassa maaperässämme? Kyseessä oli Tampereen teknillisen yliopiston ja Tampereen yliopiston yhdistyksen ETO:n (ei-Turkulaisen Osakunnan) ekskursio TurkuXQ. Matkan aikana salaviekkaat tamperelaiset yrittivät taas moneen otteeseen upottaa Turkua muun muassa hyppimällä Kauppatorilla samaan tahtiin 50 hengen voimin.

ETO järjestää kahdenlaisia tapahtumia vuodessa: ensimmäisenä tietenkin legendaarinen Turku-excu, toisena Hervannan lähiöbaarikierros, jonka päätteeksi todetaan ykskantaan Tampereen huonotasoisempienkin kuppiloiden olevan keskivertoa Turku-baaria parempia.

Vieraidemme tämänvuotinen TurkuXQ alkoi mukavassa  nousuhumalassa Auran ABC:llä. Siellä lyötiin maahan kiila, jonka tarkoituksena on nakertaa Turkua pikkuhiljaa irti muusta Suomesta. Erään teorian mukaan merkit kiiloista alkavat jo näkyä. Myllysillan vajoamisen voi nähdä osana laajempaa Turkua uhkaavaa katastrofia. Toinen teoria taas esittää kaupungin suunnitelmallisesti purkavan siltoja Aurajoelta ja luovan näin kahtiajakautunutta Turkua. Onko joki meidän muurimme?

Turkuun saavuttuaan ei-turkulaiset siirtyivät Proffan kautta Kauppatorille, jossa mustaa makkaraa jaettiin sivistysmielessä Turun kansalaisille. Varsin nopeasti parikymmentä kiloa tuota epäilyttävää herkkua ohikulkijoiden suihin hävisikin.

Seuraava rasti oli Puutorin vessa – maailman ensimmäinen A-oikeudet saanut yleinen käymälä – jossa omistaja Lasse Laaksosen johdolla laulettiin muutama teemaan sopiva (ryyppy)laulu.

Ohjelma huipentui Myllysillalla. Rakennelma pyrittiin sortamaan hyppimällä sen juurella. Myös muutama aprilliheliumpallo lähti ei-turkulaisten mukaan muistoksi.

Samassa yhteydessä vieraamme heittivät Aurajokeen Tammerkoskesta noudettua vettä. Tavoitteena oli ensinnäkin puhdistaa saastaista Auraa ja toiseksi pikkuhiljaa upottaa Turku lisäämällä jokeen vettä vuosittain.

ETO:lle Turku tuntuu omaavan lähes samanlaisen erillisstatuksen kuin Las Vegas – se on juuri se mystinen kaupunki, jossa kaikki on mahdollista eikä tekoja tarvitse selittää. What happens in Turku, stays in Turku.

Teksti: Matias Ikkala

Kuva: Marko Hakkarainen

Löytö

Sukeltaminen arjen löytöretkeilyyn kannattaa. Aloittaa voi vaikka pullopostin lähettämisestä.

Autoja vilahtelee Tuomiokirkkosillalla tiuhaan ohi maanantaisena iltapäivänä. Olemme sopineet tapaamisen muuan Eino Väärän kanssa kahdeksi. Etsin katseella henkilöä, joka näyttäisi odottavan tai etsivän jotain. Emme ole aikaisemmin tavanneet kasvotusten.  Olemme olleet yhteydessä ainoastaan sähköpostitse – ja sitä ennen pullopostitse.
Mies ohittaa minut nahkatakissaan ja kääntyy ympäri:

”Ei se Heini ole?”

Paiskaamme kättä. Väärä on vain vähän itseäni pidempi, hymyileväinen herrasmies. Hän on jäänyt toukokuussa eläkkeelle ilmastointiteknikon toimesta. Hän kertoo, ettei ollut aluksi tunnistaa minua. Näytin ilmeisesti pipo päässä erilaiselta kuin Facebookin kuvassa.

Tuomiokirkkosilta ei ole satunnainen valinta kohtaamisellemme. Täältä posti lähti liikkeelle.

Toissa kesänä istuimme kaveriporukalla Tuomikirkon puoleisella rantanurmikolla. Idea pullopostista syntyi spontaanisti. Kirjoitin viestiin kiitokset luonnon pelastajalle ja pyysin häntä ilmoittamaan löydöstä anonyymiin sähköpostiini. Korkki kiristyi niin tiukalle kuin sen sai, ja pullo lähti ajelehtimaan kohti satamaa.

Pullo ehti matkata joessa lähes vuoden päivät. Väärä teki löydön Kalanpyrstön rantakivikosta ollessaan kevätmelonnassa. Sähköpostia hän muisti lähettää vasta pari kuukautta myöhemmin.

”Posti oli kuivumassa”, hän kertoo.

Väärä lupautuu tarjoamaan kahvit. Jatkamme matkaamme Mansikkapaikka -nimiseen kahvitupaan. Koriste-esineitä pursuava kahvila osoittautuu Väärän lempipaikaksi. Hän kertoo olevansa myös Kirjakahvilan kävijä. Sisään päästyämme tilaan hänen laskuunsa mustaherukkateetä. Hän ottaa piirakkaa.

Väärä ei ole aiemmin saanut pullopostia, mutta melontakaverit ovat kyllä löytäneet pulloja silloin tällöin. Kun he ovat ottaneet yhteyttä lähettäjiin, ei vastakaikua yleensä kuitenkaan ole kuulunut.

”On tuo yleensä sellainen tsoukki. Mutta tämä ei ollut”, Väärä sanoo ja katselee samalla lupaamani palkkiota, kahvipakettia ja suklaalevyä.

Aurajoen ympäristö on kahviseuralleni tuttu jo päälle 60 vuoden ajalta. Väärän vanhemmat muuttivat Kauhajoelta Halistenkosken yläjuoksulle, kun hän oli puolivuotias. Joen rannoilla Väärä on oppinut uimaan ja kalastamaan.

”Aurajoen suulle tulleet rakennukset sopivat hyvin maisemaan, ja rannat ovat kaunistuneet ja siistiytyneet siitä mitä ne olivat 1960-luvulla”, hän arvioi joen rannoilla tapahtunutta muutosta.

Joen parjattu kunto on aktiivimelojan mielestä parantunut ja kalakannat elpyneet.

”Kyllä joen puhtaus on mielestäni parantunut viime vuosien aikana. On kiinnitetty huomiota peltojen suojavyöhykkeisiin rannoilla, ja kiinteistöjen puhdistuslaitteisiin.”

Entä pitkäaikainen harrastus sitten, mikä siinä on parasta?

”Hienointa siinä on kiireettömyys ja se että pääsee paikkoihin, jonne veneillä ei pääse. Tietysti täytyy varata aikaa enemmän matkantekoon.”

Väärä on ylpeä Turusta ja turkulaisuudestaan, vaikka ei täytäkään paljasjalkaisuuden määritelmää. Mikäli hän saisi esitellä turistille Aurajoen kauneinta maisemaa, sellaisia löytyisi sekä ydinkeskustan tuntumasta että sen ulkopuolelta.

”Kyllä kaunein mutka on kun tuomiokirkko alkaa näkyä kirjastotalon kohdalta ja Tuomaansillan jälkeen Koroisten ristin tullessa näkyviin, sekä tietenkin Halistenkoskella.”

Joen maisema on pantu merkille kansainvälisestikin. Pari vuotta sitten Aurajoki julistettiin eurooppalaiseksi kulttuurijoeksi. Ainoana suomalaisena jokena se pääsi italialaisen Ferraran yliopiston johtaman hankkeen listalle.

Kiitosta saivat selvityksessä erityisesti luontopolut joen ympäristössä. Aurajoki oli myös kaikista listatuista joista pisimmälle valjastettuna virkistyskäyttöön.

”Turun Euroopan kulttuuripääkaupunkivuotena 2011 Aurajokea tullaan käyttämään elementtinä paljon aina avajaisista lähtien. Taiteen ohella aiotaan lisätä joen virkistyskäyttöä kulttuurikuntoilun avulla, ja avata muun muassa lisää melontapisteitä”, kertoo Turku 2011 -projektin viestintäpäällikkö Saara Malila.

Siitä meloja-aktiivi Väärä on varmasti hyvillään.

Mitä muuta vesistö kätkeekään? Pullopostien lisäksi Aurajoesta on nostettu polkupyöriä, liikennemerkkejä, puistonpenkkejä, avaimia ja lompakoita. Osa on kadonnut pikkujoulujen vietossa, pysäköinti kielletty -merkki kenties omavaltaisen autoilijan toimesta.

Joki on kertomattomien tarinoiden aarreaitta.

Joka syksy Turussa järjestetään sukellusnäytös, joka on osana kansainvälistä Aware-projektia. Paikallisten sukeltajaseurojen jäsenet tuovat pintaan pohjaan eksynyttä tavaraa. Tapahtuma kerää paikalle suuren uteliaiden yleisön, ja se uutisoidaan paikallisuutisissa näyttävästi. Tempauksen tarkoituksena on viihdyttämisen ohella valistaa vesistöjen puhtaanapidosta.

Pintaan nostettujen tavaroiden jaolle ovat pyrkineet kaikki aina varakkaammista herroista alkaen.
Tuoreessa muistissa on varmasti Jönköping-kaljaasin alkoholilastin nosto Rauman edustalla. Ensimmäisessä maailmansodassa upotetun lastin jaolle saapui liikemies Peter Fryckman. Hän vaati saalista itselleen sillä oikeutuksella, että osa juomista oli kuulunut hänen isoisänsä isälle.

Fryckmanin esimerkkiä on parodioitu myös Aurajoen juoma-aarteiden yhteydessä.

”Samana syksynä Jönköping-tapauksen aikaan puhdistettiin Aurajokea ja saaliiksi saatiin kokonainen muovipussillinen keskikaljaa. Paikalle ilmaantui mies, joka ilmoitti kassin kuuluvan hänelle. Mutta hän lisäsi että ”tai eivät minulle, vaan minun isälleni”, miehen isä kun tapasi näillä puistonpenkeillä aina istua”, kertoo sukelluskouluttaja Jouko Moisala kymmenen vuotta myöhemmin.

Hyvästä selityksestä palkittiin parilla ”perintökaljalla”.

Teksti: Heini Kilpamäki

Kuvat: Lauri Hannus

Lue lisää:
Laaksonen, Hannu: Turun historiaa kahdeksalta vuosisadalta
Niskala, Meiju: Olet tässä (Turku)

Kotikaupunki uusin silmin

VAIKKA KAUPUNGISSA OLISI asunut koko ikänsä, siitä on mahdollista löytää uusia puolia. Tätä filosofiaa taiteilija Meiju Niskala vaalii kirjassaan Olet Tässä ( Turku). Tehtäväkirjan ja matkaoppaan välimuoto tarjoaa uusia tapoja tarkastella kaupunkia. Kirjan synnyn taustalla löytyy sääli Turkua ja kaupunkilaisia kohtaan.

”Ajatellaan, että Turku on yhtä kuin Turun linna ja tuomiokirkko. Edes paikalliset eivät tiedä, kuinka paljon hienoja tarinoita heidän kaupunkiinsa liittyy. Ja siksi niistä ei puhuta”, Jyväskylästä kotoisin oleva Niskala pahoittelee.

Aikoinaan Kerttulinmäellä päivää paistatellessaan hän tuli miettineeksi, miksi kalliota ei oltu raivattu pois muuten rakennetun alueen tieltä. Syy löytyi: kalliolla sijaitsi ennen kaupungin hirttopaikka.

”Siinä tunsi olonsa todella pieneksi, yhdeksi lenkiksi pitkässä ketjussa. Samalla kalliolla jolla olin lukemassa Bridget Jonesin tyylistä hömppäkirjaa, oli moni aikoinaan heittänyt henkensä.”

Vastaavanlaiset oivallukset ruokkivat Niskalan ajatuksia kirjasta, joka loisi lukijan ja kaupungin välille uutta suhdetta. Suhde syntyy kokemuksista ja tarinoista.

”Tavoitteena on, että Turku ei olisi sen asukkaille vain läpimenopaikka. Tila, jonka ohi kuljetaan matkalla jonnekin.”
Niskala kertoo vierastavansa myös kaupallisia arvoja.

”Kapinoin sitä vastaan, että elämykset syntyvät rahasta. Että ainoastaan maksamalla on mahdollista saada onnellisuuden kokemuksia.”

Aivan. Ensisijaisesti urbaani löytöretkeilijä tarvitsee vain uteliaan ja avoimen mielen. Matkailulehti Mondo palkitsikin Olet tässä (Turku) -kirjan kunniamaininnalla vuonna 2006.

HEINI KILPAMÄKI

Kokeile näitä ilmaiseksi!
1. Mikäli löydät ostoskärryyn tai kadulle unohtuneen kauppalistan, osta viikon elintarvikkeet sitä mukaillen.
2. Kävele kaupunkisi kadut aakkosjärjestyksessä läpi. Projektiin voi kulua vuosi tai useampi. Olet jo lähellä loppufanfaaria, kun pääset Ö-kirjaimella alkavalle kadulle.
3. Kysy tuntemattomalta tietä kauneimmalle näköalapaikalle, romanttiseen metsään tai omituisemmalle nähtävyydelle.
4. Seuraa paikallislehden uutisia Marttojen kesäretkestä tai Kiviseuran äitienpäiväleiristä. Perusta oma retkikunta ja ilmoittaudu mukaan.
5. Astu sisäpihoille aina kun vain mahdollista. Paitsi pyörätelineitä, voi sisäpihoilta löytyä myös vanhoja pittoreskejä maalaisaittoja, puutarhoja, kelomökki tai kaunis patsas.
Lähde: Arjen löytöretkeilijän aakkoset, www.summamutikka.com

UTU in spiritum

Ammattivalokuvaajillekin eksyy joskus häiriöitä otoksiin. Mutta miltä tuntuu kun kuvaan eksyy kuolleen läheisen henki tai itse arkkienkeli Mikael? Otimme selvää minkälaisia otuksia kampusalueen pimeimmissä nurkissa majailee.

ORBIT TAI ”ENKELIPALLOT” ovat esimerkiksi huonossa valaistuksessa kuviin ilmestyviä valopalloja, jotka johtuvat ilmassa leijailevien hiukkasten heijastuksista. Ne voi tulkita pölyksi, tai kuten monet rajatiedon innokkaat etsijät, enkeleiksi sekä kuolleiksi hengiksi.

Muun muassa Diana Cooper, Enkelipallot-teoksen kirjoittaja, ylläpitää laajaa orbigalleriaa nettisivuillaan ja tulkitsee myös lukijoidensa lähettämiä otoksia. Valitettavasti Cooper ei innostunut Tylkkärin lähettämistä kuvista, joten tyydyimme vertailemaan kampusalueelta löytyneitä orbeja internetin kuvastoon.

Kuvauspäivänä 2.3.2010 noin kello 20.30 tuomiokirkon edustalle ilmestyi massiivinen henkiportaali, josta tulvi kirkkaita toisiinsa sulautuneita rakkaudenenkeleitä sekä mahdollisesti muutamia keijukaisia ja yksisarvisia. Kuvassa esiintyy myös vaaleansinisiä arkkienkeli Mikaelin lähettejä ja kuolleiden henkiä.

Myös Fennicumin etupihalta bongattiin suuri rakkaudenenkeleiden yhteensulautuma ja kourallinen kuolleiden henkiä.  Vahvoista ennakko-oletuksista huolimatta Lucifer ei siis norkoilekaan uskontotieteen toimistolla.

Päärakennuksen katolla näytti olevan toinen henkiportaali, josta nousi arkkienkeli Mikaelin menehtyneitä kuljettavia lähettejä. Lisäksi täällä esiintyi hyvin kirkas rakkaudenenkelien joukkio jota ympäröi Mikaelin sininen energia.
Joidenkin lähteiden mukaan kuvauspäivä eli tiistai oli Mikaelin viikonpäivä, joten hänen enkeleidensä runsaus on ymmärrettävää.

Yliopistoalue on epäilemättä mystinen alue, onhan se vuosisatoja toiminut myös Suomen hengellisenä keskuksena. Oli siis jopa ennalta arvattavaa löytää kampukselta joukoittain enkeleitä ja muita henkiotuksia.
Vai liekö kuvauspäivän runsas lumisade vaikuttanut asiaan – mene ja tiedä.

Teksti: Matias Ikkala

Kuvat: Lauri Hannus

www.dianacooper.com/angelsorbsunicorns/angelorbs

Kotisohvan päräyttävät mätöt

Oksettavien perinneruokien syöminen on muotia. Sekoboltsit matkaoppaat, reality-sarjat ja kokkiohjelmat esittelevät kilpaa kokeilevia elämäntapoja ja kaiken kokemista piittaamatta sen enempää omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan kuin eettisistä kysymyksistä.

Tylkkäri on huolissaan matkustelun ja turismin aiheuttamista vaikutuksista ympäristöön ja paikalliseen kulttuuriin, mutta ymmärtää silti extremen viehätyksen. Esittelemme muutamia tapoja syödä epäilyttäviä asioita lähtemättä kaukomaille.

Kotisirkat

Edible.com on syötäviin hyönteisiin erikoistunut yhtiö, joka tunnetaan laajalti myös sivettikissan ulostaman kahvin valmistajana. Yhtiö lahjoittaa huomattavan osan tuotostaan uhanalaisten lajien suojeluun, ja ötökkäviljelmät työllistävät alkuperäisasukkaita paikalliskulttuuria säilyttävällä tavalla. Netistä tilattavat kummajaistuotteet ovat siis varsin eettistä naposteltavaa.

Yhtiö väittää myös huolehtivansa tarkkaan tuotteiden hygieniasta ja turvallisuudesta. Sikäli kuin esimerkiksi paistettua tarantellaa syödessä sellainen sattuu tulemaan mieleen.

Kullankeltainen kotisirkka (acheta domestica) on suorastaan sarkofagimainen näky: ötökältä on perattu jalat ja tuntosarvet, minkä jälkeen torso on paistettu uunissa ja pyöritelty vihreässä currymausteessa.

Sirkan syöminen tuntuu ajatuksena luotaantyöntävältä. Pohjoismaisessa yhteiskunnassa lähes kaikki eläintuotteet jauhetaan ja prosessoidaan tunnistamattomaksi massaksi. Juuri kotisirkan kokonaisuus tekee sen syömisestä vaikean ajatuksen. En ole tottunut syömään eläimiä kokonaisina, varsinkaan siipien, silmien ja raidallisen takaruumiin kanssa. Kuollut hyönteinen on jotain, joka imuroidaan ikkunoiden välistä kesähelteiden päätteeksi. Ruokapöydässä sitä ei suvaita hetkeäkään.

Menen kuitenkin asiaan ja haukkaan sirkan peräpään irti enempiä empimättä. Ötökän syöminen tuntuu samalta kuin avantouinti: ruumis huutaa, että tämä on järjetöntä, mutta aivot ymmärtävät, että se on vain pakko tehdä.

Maku on jauhomainen ja hiukan pähkinäinen. Mausteseos tuo kokonaisuuteen juustokuminamaista sivumakua. Pää ei maistu sen kummemmalta kuin takaruumis. Koostumus on rapsakka ja kuiva. Sirkkoja voisi syödä kuin mitä tahansa sipsejä. Idea on huomattavasti inhottavampi kuin itse makuelämys.

Jättimuurahaiset

Erään teorian mukaan on evoluution ansiota, että monia hyönteisiä pidetään pelottavina. Kun avaan purkillisen trooppisia jättimuurahaisia, ensimmäinen ajatukseni on, ettei minun todellakaan kuuluisi olla missään tekemisissä tämän lajin kanssa.

Kolumbialaiset jättimuurahaiset (atta cephalotes) ovat maailman suurin muurahaislajike. Paikalliset intiaanit syövät niitä mielellään, sillä he uskovat lajilla olevan nuorentavia ja seksuaalista halukkuutta lisääviä vaikutuksia.

Tällaisella huuhaalla murkkujen syömistä pitääkin varmasti perustella itselleen, jos sellaisen meinaa kitusiinsa imaista. Muurahaiset ovat nimittäin todella häijyn näköisiä. En missään tapauksessa haluaisi syödä tai edes koskea palloperseiseen väkäleukaan. Raajat ja hampaat erottuvat selvästi, eikä kuulamainen läski perä suoranaisesti nosta vettä kielelle. Kun ötökkää pyörittelee kädellä, tuntuu, kuin se voisi koska tahansa herätä eloon.

Haju on pöyristyttävä ja tuo mieleen lähinnä esinahan ja linnun raadon. Kun vien ötökän suuhuni, minä todella mietin, miksi teen tämän. Kuori murtuu hampaiden välissä. Murkun sisällä odottaa hyytävä yllätys: rakenne ei ole kuivan hapero, vaan sisälmykset ovat tahnamaista mössöä. Kuvottavaa.

Tämä on varmasti pahinta, mitä olen koskaan syönyt. Murkkua saa jauhaa suussa liian pitkän tovin ennen kuin sen saa kunnialla alas. Esimakua voisi luonnehtia etäisen suklaiseksi, mutta suu ja nenäontelot täyttyvät pian kuolleen muurahaisen aromista, eikä mokkamaisuus pääse oikeuksiinsa.

Pekonimaisen pilaantunut maku aiheuttaa puistatuksia vielä pitkään nielemisen jälkeen, ja vielä tunnin kuluttua löydän suustani panssarinpalasia ja jalanpätkiä.

Muurahaisia saa Edibleltä myös dipattuna tummaan suklaaseen, mutta läpitunkevaa hyönteisen makua ei edes suklaa pysty peittämään. Tämä on todellinen extreme-ruoka.

Mätä hai

Mädätetty hai eli hákarl on islantilainen perinneruoka, joka valmistetaan heittämällä perattu holkeri eli jäähai kuoppaan useaksi kuukaudeksi, minkä jälkeen ruho roikkuu vielä monta kuukautta kuivumassa.

Hapanhaita on usein kutsuttu maailman kuvottavimmaksi ateriaksi. Huippukokki Gordon Ramsay oksensi syötyään sitä, ja hänen kollegansa Anthony Bourdain on nimennyt sen kaikista oksettavimmaksi syömäkseen ruoaksi.

Onnekseni Viikinkiravintola Harald tarjoilee hapanhaita Turun keskustassa. Viikinkikasteen nimellä kulkeva annos tarjoillaan yleensä vain muun ruokailun yhteydessä, eli yksinään annosta ei voi tilata. Ravintola todennäköisesti räjähtäisi polttariporukoista, jos mätä hai lisättäisiin normaalille ruokalistalle.

Itse hapanhaita on annoksessa noin arpakuution kokoinen pala. Tarjoilija vakuuttaa, että se on tarpeeksi. Kuution haju saa toivomaan, että maallinen vaellukseni olisi jo ohitse. Lemu on pistävän virtsamainen, hikinen ja kemiallinen. Annokseen kuuluva akvaviittisnapsi on luultavasti hyvä kyytipoika maailman häijyimmälle suupalalle.

Mutta mitä ihmettä? Maku ei ole lainkaan niin paha, kuin legenda on antanut ymmärtää. Hajuun verrattuna hai maistuu jopa miedolta. Loppupäässä aromi voimistuu, ja hapan maku puskee kunnolla esiin. Hiukan epämiellyttävää, mutta yksiselitteisen pahaksi sitä ei kuitenkaan voi kutsua. Henki saattaa tosin haista kuolleen papan nielulta vielä pitkään.

Eksoottiset snackit osoittavat, ettemme välttämättä ole niin avomielisiä, kuin saatamme luulla. Kukaan TYYn työntekijää ei suostunut syömään netistä tilattuja hyönteisiä. Sivarimme maistoi kuitenkin hapanhaita ja jopa puolusti sen makua.

Jos arvostelukriteerinä on puistattavuus, on jättimuurahais-snack pikku testimme ehdoton voittaja. Yökkörefleksiä ei tarvitse lähteä hakemaan Papualta, tuskan hien saa otsaan ihan kotisohvallakin.

Kotisirkat ja muurahaiset ovat Edible.comin tuotteita, joita saa Suomessa esimerkiksi
Pulju.net -kaupan kautta. Hapanhaita saa Harald-ravintoloista muun ruokailun yhteydessä.

Teksti: Jantso Jokelin

Kuvat: Lauri Hannus

Jutun kirjoittaja on kasvissyöjä

Vempain: Tasapainoisemmin, voimakkaammin, notkeammin

Palstalla esitellään outoja kapistuksia

Urheilija! Kaipaatko lisää tasapainoa, voimaa ja notkeutta? No, kukapa ei kaipaisi. Kaiken tämän voit saada pujottamalla ranteeseesi hologrammirannekkeen!

Power Balance on ranneke, jonne on syötetty samaa äänitaajuutta, jota on ihmisen biokentässä. Valmistajan mukaan ranneke ”reagoi positiivisesti kehon oman energiakentän kanssa”. Näin energia virtaa koko kehon läpi paremmin ja auttaa saavuttamaan huikeita urheilusuorituksia.

Olen lentää selälleni moisen bullshitin jälkeen, mutta kun veteraaniurheilijat Shaquille O’Neal ja Teemu Selänne selittävät valmistajan nettisivuilla uskovansa rannekkeen ihmeelliseen voimaan, ei auta muu kuin kokeilla itse.

Educariumille saapuu toimittajan vakiosaliremmin lisäksi hieman nolon oloinen rannekkeen omistaja. Hän ei ole toistaiseksi treenatessaan huomannut muuta vaikutusta kuin ranteessa esiintyvää kihelmöintiä.

Päätämme testata ensimmäiseksi videolta tutulla menetelmällä, jossa avustaja koittaa horjuttaa kädet levällään yhdellä jalalla seisovan testaajan tasapainostaan. Miehet rannekkeen kanssa ja ilman kaatuilevat, eikä kukaan myönnä tuntevansa mystistä efektiä energiakentässään saati tasapainossaan.

Kun siirrymme takakyykyn pariin, isken ylimielisyyksissäni tankoon 30 kiloa enemmän rautaa kuin normaalisti, mutta punnerran yllättäen sarjan loppuun. Sekä rannekkeen kanssa että ilman. Yllän Power Balance -rannekkeen kanssa kaikissa liikkeissä samoihin toistoihin kuin ilmankin, mutta en kertaakaan pidemmälle.

Kukaan testanneista ei havaitse rannekkeen välitöntä vaikutusta suorituksiin, mutta treeni on kieltämättä varsin onnistunut. Suurin osa kiiltävän muovinpalan taiasta on luultavasti placeboa.

Kun katson uudelleen sepustuksia energiavirroista ja performance technologystä, en voi olla miettimättä, kuinka monta kiekkojunnua luistelee tälläkin hetkellä mielestään tasapainoisemmin kohti NHL-unelmiaan.

SAMPO ROUHIAINEN

Turkulaiset teknotanssit syntyvät tekemällä itse

Turussa on reivattu neljällä vuosikymmenellä. Kesällä 1989 Hyperdelic Housers -kolmikko toi Suomeen ensimmäiset varastohallireivit. 2010-luvun Turussa tanssitaan edelleen pioneerien jalanjäljissä – tosin hyvin eri tavoin.

Vuonna ‘89…

Kesä 1989, Iso-Britannia. Ennätyksellisen kuuman kesän aikana brittiläistä yhteiskuntaa vavisuttaa uudentyyppinen musiikkikulttuuri. Ensimmäiset reivit – siis elektronisen musiikin tahdittamat laittomat bileet – tuovat pelloille tuhansia ja tuhansia ekstaasin voimalla tanssivia ihmisiä.

Ne olivat jotain ennennäkemätöntä, jotain minkä merkitystä kerrataan jälkeenpäin lukuisissa brittiläisissä artikkeleissa ja dokumenteissa.

Vapaasti yhteen kerääntyneet, räjähtäneen ekstaasibuumin ja housejumputuksen vapauttamat ihmiset muodostuivat myöhemmissä tulkinnoissa vastalauseeksi luokkayhteiskunnalle. Reivejä on pidetty tanssivina protesteina ajan yksilökeskeiselle hengelle – kuten tunnettua, silloinen pääministeri Margaret Thatcher oli kahta vuotta aikaisemmin todennut ”ettei yhteiskuntaa ole, on vain yksilöitä”.

Reivit osoittivat, että me-hengen sytyttämiseen tarvittiin oikeastaan vain hieman tilaa ja kovaa soitettua elektronista musiikkia.

Kesä, 1989, Turku. Esko Routamaan, Tommi Grönlundin ja Mika Vainion muodostama Hyperdelic Housers järjestää vapaaehtoisten tuella ensimmäiset kotoiset reivit. Tästä alkaa noin kolmen vuoden jakso, jolloin lukemattomat tanssinnälkäiset turkulaiset pääsevät kokemaan uudenlaisen acid house -musiikin ravintolarajoitteiden ulkopuolella. Koko yön kestäviä tapahtumia on milloin missäkin: varastoissa, vuokratuissa biletiloissa, Kupittaan vanhalla savitehtaalla.

Näiden acid house -kekkereiden myötä Suomeen rantautuu uudenlaisen musiikkityylin lisäksi moderni bilekulttuuri. Huumeiden laaja viihdekäyttö jää tosin aikalaistodistajien mukaan Brittein saarille.

Toki Suomessa oli tanssittu ennenkin, mutta enimmäkseen hillitysti pari- ja diskotanssia. Muutos koko yön kestävään savun ja äänekkään acid housen yhteiskokemukseen oli ”täydellinen”, kertoo muutoksen kokenut, pelkällä etunimellä esiintyvä Heikki.

”Kannattaa muistaa, että keskiolutbaarit menivät kymmeneltä kiinni, yökerhot viimeistään puoli kaksi. Ovella oli kymmenen kerberosta kyttäämässä, ettei nuoriso vaan villinny liikaa – kaikki oli siis ihan kekkoslandiaa vielä”, Heikki muistelee.

”Musa oli ’vaihtoehtohetkiä’ lukuun ottamatta luokatonta listapaskaa. Kårenin lisäksi viikonlopun kohokohtia olivat TVO:n ’levyillat’, joissa usein soi indie- tai Stooges-henkinen rock – sitten tuli Hyperdelic Housersin varastohallimeininki, joka räjäytti pankin.”

Siinä missä brittien reivejä glorifioidaan edelleen kansakunnan yhdistäjänä, turkulaisen acid house -skenen merkityksestä löytyy lähinnä sivuhuomautuksia. Useimmiten acid-skene liitetään osaksi turkulaista punk-vastarintaa, epäkaupallisen ja omaehtoisen toiminnan jatkeeksi. Bilekulttuurin edelläkävijänä se ansaitsisi lisävalotusta, ainakin Heikin mukaan.

”Acid house -ilmiö oli ihan tasan yhtä merkittävä juttu Suomen musiikkielämälle kuin joku Suomen Talvisota 1939–1940 – minusta jopa merkittävämpi”

Käypä esimerkki on tanssikulttuurin mullistus.

”Acid house antoi suomalaiselle heteromiehelle luvan tanssia ihan tanssimisen ja musiikin itsensä vuoksi, ilman naiseniskutarkoitusta tai väkinäistä hassuhaalari-pelleilyä. Vielä joskus kesällä 1988 en olisi voinut kuvitella, että parin vuoden päästä tanssisin yön yli ihan vapaaehtoisesti.”

Ehkäpä Hyperdelic Housersin perintö onkin juuri pienissä muutoksissa, jotka ovat vakiintuneet yöelämän normeiksi. Edes ryhmän Grönlund ei näe hirveästi yhteyttä silloisen toiminnan ja vallinneen yhteiskunnallisen tilanteen välillä.

”Turussa on aina ollut äärimmäisen ummehtunut ja konservatiivinen ilmapiiri. Kun meidän toiminta oli omaehtoista, jotkut saattoivat kokea sen radikaalilla tavalla raikkaaksi ja innostavaksi. Ainakin itse olimme innostuneita ja näimme paljon vaivaa bileiden järjestämisen eteen.”

Myös Heikin mielestä reiveihin liitetty yhteisöllisyys on liioiteltu myytti, ainakin verrattuna uudentyyppisen musiikin murrokseen.

”Henkilökohtaisia tanssi-kicksejähän sieltä mentiin hakemaan, vaikka niissä bileissä oli toisaalta vahva yhdessä olemisen ja tekemisen meininki. Olihan se tavallaan suuri juttu, että toisilleen vieraat ja erilaisiin alakulttuuriryhmiin kuuluvat tyypit tanssi niissä halleissa vieri vieressä. Yksi leimallinen piirrehän oli, että bileissä kävi kaiken sorttista jengiä ja kaikilla oli hauskaa. En muista minkään sortin tappeluita, toki sedät siniset sulkivat bileitä aina silloin tällöin.”

Hyperdelic Housersin veturi alkoi hidastua 90-luvun alussa, ”uutuudenviehätyksen kadottua” ja muiden tahojen ottaessa yöelämän vetovastuuta. Grönlundin mukaan yksi osatekijöistä oli periturkulainen viranomaisvastustus.

”Joskus 90-luvun alkupuolella olimme oikeudessakin aiheesta ja siitä kaikesta alkoi olla jo liikaa vaivaa.”

… ja nyt

2010-luvulla reivikulttuuri ja pioneerien perintö on kuitenkin kaikkea muuta kuin kuollut. Ääripäästä löytyy huippusuosittu ja visuaalisesti viimeistelty Hitto-klubi, joka tuo uutta elektronista musiikkia tasaisin väliajoin Klubille. Toisaalla undergroundissa ihmiset tamppaavat lattiaa pienemmän budjetin epäkaupallisissa ja itsejärjestetyissä teknobileissä. Puitteissa ja yleisömäärissä on suurta eroa, mutta kenties syvemmältä löytyy yhtäläisyyksiä.

Hitto-dj Riku Mikkola aka NoBets kertoo juuri kolme vuotta täyttävän klubin syntyneen acid house -skenen tavoin reaktiona klubikulttuurin pysähtyneisyydelle.

”Hitto-klubi tehtiin punk-asenteella, koska ei ollut klubimusiikin saralla sellaista, missä saisi revitellä kunnolla, ilman ylimääräisiä säännöksiä. Kiksutrance-kulttuurissahan se porukka tulee sinne pääsääntöisesti tanssimaan. Hitoissa taas se sekoilu on kuitenkin tärkeintä, mitä myös se musiikki avittaa.”

Pioneerien tavoin Hitto-klubi on tuoreen konemusiikin eturintamassa. Heidän bileissään on myös onnistuttu kumoamaan yksi niistä asenteista, jota vastaan elektronisen musiikin tekijät ovat aina kapinoineet: jako ihastelevaan yleisöön ja jalustalle nostettuun esiintyvään artistiin. Hitto-dj:t ovat aina itse vahvasti mukana bilefiiliksessä.

”Kyllä se menee aina siihen, ettei puoli kahdesta eteenpäin muista mitä on tapahtunut”, Nobets naurahtaa.
”Porukkaa käy sitten myöhemmin kiittelemässä musiikista, ei se ihan perseelleen voi mennä.”

Seppo Uimonen taas on toiminut underground-teknobileiden järjestäjänä jo viitisen vuotta. Hänen mukaansa syy maanalaisuuteen tulee siitä, että ”baareissa meitä katsotaan vähän kieroon, ja musiikista tai volyymistä saatetaan huomautella.”

Ja volyymiä ug-bileissä piisaa. Toisteinen, äänekäs tekno ja riittävän virikkeetön valaistus helpottaa vajoamista transsiin.

”Teknon ja hardcore-technon vaikutus kehoon perustuu sille, että ne tuntuvat elimistössä”, Uimonen selittää.
”Musiikin tempo on reilusti normaalia sydämenlyöntitahtia nopeampi. Kun ihmiset vielä valvoo ja tanssii koko yön, siitä tulee transsimainen kokemus. Vähän sama kuin pitkän matkan juoksussa tai triathlonissa, mutta musiikin kanssa.”

Tanssikulttuuriin on vähintään diskosta lähtien kuulunut päihteet. Erityisen kovaan syyniin ovat joutuneet teknobileet. Uimonen, joka on itse absolutisti, kertoo että itse asiassa huumeet vaikeuttavat oloa heidän bileissään.

”Ne jotka hakee elämyksiä päihteiden tai viinan kautta eivät pysty nauttimaan siitä musiikista mitä soitamme. Nopea ja aggressiivinen musiikki vaikuttaa ilmeisen negatiivisella tavalla amfetamiinijohdannaisia vetävien ihmisten fiiliksiin.”

Pienen budjetin kellaribileissä myös korostuu ”ulossuljettujen” spontaani yhdessäolo.

”Monesti meidän tapahtumissa on kysytty esimerkiksi yleisöltä, jos joku voi myydä hetken lippuja tai käydä ostamassa vessapaperia. Ja sitten ihmiset ovat osallistuneet todella mielellään. Oikeastaan tee-se-itse tai tee-se-yhdessä-tekeminen luo sen kokonaisjutun musiikin kanssa.”

Näkeekö Uimonen skaalan ääripäistä löytyvistä järjestäjätahoista jotain yhteistä?

”Rakkaus musiikkiin. En halua mitenkään dissata isompien klubien järjestäjiä, en usko että kukaan tästä hyötyy taloudellisesti. Kyllähän tämä on vapaaehtoistyötä kaikki, meillä on vaan eri jutut mitä tehdään.”

Teksti: Petri Rautiainen

Kuvat: Esko Routamaa, Niko Vartiainen

Saippuaa & niskalenkkejä

Ammattipaini vaatii fyysistä kuntoa, lavakarismaa ja draaman tajua.

Jos tapahtuman nimi on Talvisota, olisi kai voinut arvata, että ilta avataan mieslauluyhtyeen herkällä Maamme-tulkinnalla.
Vähemmän arvattavaa on, että suomenruotsalainen vapaapainija Valentine keskeyttää isänmaallisen esityksen astumalla pröystäillen kehään ja alkaa laulaa kansallislaulua ruotsiksi. Yleisö osoittaa mieltään äänekkäästi: ”Suomi, suomi, suomi!”
Valentinesta tulee välittömästi heel.
Nyt lavalle ryntää muinaissuomalaista soturihenkeä uhkuva Häijy-Heimo Ukonselkä. Kilttiin ja sotamaalauksiin sonnustautunut primitiivinen äijä heiluttaa lelutapparaa ja ajaa svenssonin häntä koipien välissä kulisseihin. Patrioottinen yleisö ilmaisee hyväksyntänsä.
Ukonselkä on tämän illan ehdoton face.
Siis mitä nyt taas?
Olen Helsingin kaivohuoneella seuraamassa vapaapainitapahtumaa, jossa Suomen ammattipainijoiden kärki ottaa mittaa toisistaan. Luvassa on neljä tuntia ihonmyötäisiä trikoita, hikeä ja draamaa.
Painijat jakautuvat karkeasti heeleihin ja faceihin eli pahiksiin ja sankareihin. Yleisön oletetaan kannustavan facea, joka taistelee rehellisesti ja hyvien periaatteiden puolesta.
Aina ei kuitenkaan ole selvää, kumpi on kumpi. Ensimmäisessä ottelussa Johnny ”The Saint” McMetal kohtaa norjalaisen polvisuojasankari Gabriel Antonikin. Painijat saavat kahtalaista palautetta. ”Homo syö paskaa”, huudetaan yleisöstä, mutta en ole varma kummalle viesti on osoitettu.
Nyt tulee se ensimmäinen kysymys. Voiko tätä ottaa vakavasti?

Vapaapainin juuret ovat amerikkalaisessa 1800-luvun vaudeville- ja karnevaaliperinteessä. Voimamiesten painiottelut olivat yleistä huvia, ja ottelun kulku oli usein ennalta määrätty. Otteleminen oli tarinankerrontaa, jonka tarkoituksena oli antaa yleisön rahoille vastinetta.
Joidenkin mukaan showpainilla on yhtymäkohtia jopa 1500-luvun Euroopassa syntyneeseen Commedia dell’arteen, joka perustui vakiintuneisiin hahmoihin ja henkilökemioihin ja johon kiinteänä osana kuuluivat myös naamiot.
Modernia lajia kutsutaan monella nimellä. Showpaini kertoo lajin näytösluonteesta. Ammattipaini-termi tulee suoraan Yhdysvaltojen pro wrestlingistä. Amerikkalainen versio lajista on varmasti megalomaanisin ja teatraalisin. Yhdysvalloissa se toisaalta myös elättää ihmisiä. Trikoosankarit ovat ammattiryhmä.
Eksoottisempiakin versioita löytyy. Meksikolainen lucha libre on amerikkalaista vastinettaan ilmavampi ja akrobaattisempi painimuoto. Painijat esiintyvät naamioituneina, ja inspiraatiota haetaan muinaisista jumalista, eläimistä ja muista arkkityypeistä. Laji on oikeasti visuaalista ja viihdyttävää.
Showpainijat eivät kuitenkaan usein miellä lajiaan teatteriksi, ainakaan julkisesti.
”Itse käytän ammattipaini-sanaa. Se korostaa sitä, että laji on urheilua, eikä mitään näytöstä”, kertoo metallisoturi Stark Adder, yksi Suomen tunnetuimmista painijoista. Hän myös valmentaa Fight Club Finlandin painikoulun oppilaita.
Kyllä, Suomessa on mahdollista kouluttautua vapaapainijaksi. Puolen vuoden koulutus maksaa 600 euroa, minkä jälkeen pääsee takuuvarmasti esiintymään FCF Wrestlingin tapahtumissa. Töitäkin on siis tiedossa. Monet käyvät myös ulkomailla painimassa ja hakemassa lisäoppia.
Kuulostaa paremmalta diililtä kuin humanistisen maisterintutkinto.
”Koulutus antaa pelimerkit, joiden pohjalta omaa painijuutta aletaan kehittää. Kun puoli vuotta tulee täyteen, katsotaan millainen painija on fysiikaltaan ja luonteeltaan.”

Suomessa puhutaan usein vapaapainista, vaikka samalla nimellä kutsutaan myös täysin erilaista olympialajia. Ammattipainin säännöt perustuvat löyhästi painiin, mutta viihteellisyys on vienyt lajin uusiin sfääreihin. Ottelut ovat ennalta sovittuja ja noudattavat selkeää draaman kaavaa. Iskut eivät mene perille saakka, eikä nyrkein saa edes lyödä.
Painijat saattavat viiltää salaa naamansa auki vaatteisiin piilotetulla partaterällä. Mitä näyttävämpää murjonta on, sen parempi.
Sanoivat ammattilaiset mitä tahansa, on lajiin suhtauduttava huumorilla. Hahmot ovat mielikuvituksekkaita karikatyyrejä, joiden välisille henkilökemioille rakentuu koko näytöksen draama. Jokaisella on oma vakiintunut sisääntulokappale. Kunnia ja miehuullisuus kukkivat.
Onko tämä nyt varmasti urheilua?
”Urheilu on suomalaisille pyhä lehmä, ja viihteelliseen lajiin on suhtauduttu epäillen. Yritämme murtaa tätä käsitystä. Lapsethan ovat tästä ihan villinä, he ovat hyvää yleisöä”, Adder kertoo.
Nuoria poikia on kieltämättä paljon. He muodostavat myös yleisön äänekkäimmän osan. He ovat omaksuneet yleisöltä vaadittavat käyttäytymismallit. Tilanteisiin sopivat mantrat, kuten ”this is wrestling” ja ”that was awesome” tulevat kuin apteekin hyllyltä. Suurimmille painijoille tehdään kunniaa.
Onko vapaapaini sittenkin suuri kollektiivinen näytös, jonka näyttelemiseen osallistuvat painijoiden lisäksi koko yleisö? Jos näin on, vapaapaini on onnistunut jossain sellaisessa, mihin varsinainen teatteri ei ole kunnolla pystynyt – yleisön aktivoimisessa.
”Minulta on murtunut molemmat ranteet ja toinen tärykalvo puhjennut kahdesti. Kerran tulin päälleni betoniin niin, että maahan jäi verinen läntti. Ja jotkut vielä sanovat, etteivät iskut mene perille”, Adder ihmettelee.
”En suhtaudu painijaminääni hahmona. Yleisön pitää tietää, että olen aitoa asiaa, kun astun kehään. Hahmon pitää perustua siihen, mitä on oikeasti. Jos yleisö huomaa, ettei hahmo ole todellinen, he eivät halua tulla katsomaan otteluita.”
Stark Adder vaikuttaa olevan kotonaan arkaaisissa soturivaateissa. Hänen sisääntulokappaleensa on Manowaria, ja se sopii kuvaan. Nettisivuilla häntä luonnehditaan ”suoraselkäiseksi soturiksi, joka johtaa Fight Club Finlandia esimerkillään kohti kunniaa ja voittoa”.
Hahmot ovat selvästi arkitodellisuudesta irrallaan. On vaikea kuvitella, että esimerkiksi täysin mykkä ja naamioitu viittahiippari El Exentrico olisi siviilissä hahmonsa kaltainen.
”Osa hahmoista on sarjakuvamaisempia. Niille on oma paikkansa”, Stark Adder toteaa.
Sympaattiselta tuntuukin, että kaikenlaiset tyypit hyväksytään joukkoon. Painijoissa näkee niin ylipainoisia äijiä kuin pienikokoisia naisiakin.
Mukaan mahtuu myös kukkakeppimäinen Jessica Love, jonka hameen alla killuu varmasti jotakin koulutytölle sopimatonta. Tikkareita heittelevä Love on kuulemma ristiinpukeutuja tosielämässäkin.
Ehkä hahmoissa on kuitenkin totuuden siemen.

Joku on sanonut, että vapaapaini on miesten Kauniit ja rohkeat. Se on näppärästi sanottu. Yleisössä on toki myös naisia, mutta ehdoton enemmistö on nuoria miehiä. Ja jos miehille aikoo tehdä saippuaa, on sekaan sotkettava verta ja hikeä.
Auroran ja Jessica Loven vääntäessä koulutyttöpuvuissa erityisesti naisyleisö kirkuu hirvittäviä asioita teuraslehmästä, rumuudesta ja paskuudesta. Yllättävää kyllä, koominen transvestiitti on tämän ottelun face.
Mitä enemmän ilta menee draamaksi, sitä hauskempaa minulla on. Suomenmestaruusottelussa kohtaavat jo aikaisemmin uhitelleet Valentine ja Ukonselkä.
X Factor -ohjelmasta tunnettu tuomari Renne Korppila esiintyy Barbien kanssa Valentinen managerina. Ottelun aikana he tietenkin sekaantuvat peliin ja saavat tuomarin huomion herpaantumaan, jolloin Valentine voi pelata häijyä peliään.
”Jos tuomari ei nähnyt, sitä ei tapahtunut”, kuuluu kirjoittamaton sääntö. Tästä aukeaa jälleen uusi draaman taso.
Juoni on yleisön tiedossa. Edellisessä ”jaksossa” eli Lokakuun luuvitosessa Valentine petti Heimon. Nyt Ukonselkä janoaa kostoa ja oikeutta ikisuomalaisuuden nimeen.
Draamaa pedataan myös internetissä, jossa painijat lähettävät testosteroninkatkuisia videoviestejä toisilleen. Korppila ja Valentine yrittävät saada Heimon luopumaan ottelusta uhkailemalla ja hakkaamalla tätä. Mutta muinaisugrilainen villimies ei taivu. Otteluun kasaantuu entistä enemmän odotuksia. Tänä iltana Ukonselän pitää piestä Valentine maanpäälliseen Tuonelaan.
Painija ei ole tuomittu moraaliseen rooliinsa. Todennäköisesti hän käy uransa aikana läpi useita vaihdoksia heel ja face -roolien välillä. Sepä onkin tämän saippuan koukku. Kun yleistä hyväksyntää nauttiva sankari yhtäkkiä iskeekin tuolin tuomarin päähän, se yllättää yleisön varmasti.
Vapaapaini sisältää voimakkaita tunteiden ilmauksia, jotka manifestoituvat väkivaltaan ja toisaalta lojaaliuteen ja veljeyteen. Tunteiden käsittelyyn voi juro suomalaisäijäkin samaistua.
Ukonselkä pieksee itserakkaan Valentinen ja lunastaa ammattipainin suomenmestaruusvyön. Finntrollin metsähevi räjähtää soimaan ja yleisö hurraa. Osalla on jo Ukonselkä-fanipaidat päällä.

Viimeinen ottelu käydään legendaarisen Starbuckin sekä japanilaisen Tajirin välillä. Kanadalainen Starbuck toi vapaapainin Suomeen vuonna 2003. Häntä pidetään yleisesti suomalaisen vapaapainin pioneerina. Hän on Suomen se vapaapainija, ellei edesmennyttä Ludvig Borgaa lasketa.
Tajiri puolestaan on viekas japanilainen, joka sylkee vihreää myrkkyä vastustajan kasvoihin.
Nyt meno on kovaa. Liikeet ovat yhtä teatraalisia kuin ennenkin, mutta kaikesta huomaa, että nämä kaksi ovat ammattilaisia. Sen aistii jännitteestä, jonka he rakentavat Kaivohuoneen saliin. Tässä lajissa ammattilaisuus ei olekaan sitä, kuinka murskaavia liikkeitä toiseen kohdistaa. Hyvästä painijasta hehkuu draaman taju.
Ottelun lähestyessä loppuaan taistelijat ovat hien ja vihreän värin peitossa, uupuneita ja kylmän tietoisia tehtävästään. Ottelu päättyy, kun toinen jää tonttiin ja tuomari laskee kolmeen.
StarBuck saa pidettyä Tajirin maassa. Hän nousee voittajana köysille ja kylpee yleisön riemussa. Hän lähestyy dramaattisesti Tajiria ja ehdottaa kädenpuristusta. Pitkän piinaavan tuijotuksen päätteeksi Tajiri paiskaa kättä sovinnon merkiksi. Yleisö yltyy majesteettiseen meteliin. Vain jouset puuttuvat.
Tunnen kylmät väreet selässäni. Miten ihmeessä he tekivät sen. Herättivät pienen pojan sisälläni.
”Mies voi hyvin niin kauan kuin pikkupoika hänen sisällään elää”, Starbuck kirjoittaa kotisivuillaan. En voisi olla enempää samaa mieltä.

Teksti: Jantso Jokelin

Kuvat: Kai Jokela

Seuraava sivu »