Saippuaa & niskalenkkejä

Ammattipaini vaatii fyysistä kuntoa, lavakarismaa ja draaman tajua.

Jos tapahtuman nimi on Talvisota, olisi kai voinut arvata, että ilta avataan mieslauluyhtyeen herkällä Maamme-tulkinnalla.
Vähemmän arvattavaa on, että suomenruotsalainen vapaapainija Valentine keskeyttää isänmaallisen esityksen astumalla pröystäillen kehään ja alkaa laulaa kansallislaulua ruotsiksi. Yleisö osoittaa mieltään äänekkäästi: ”Suomi, suomi, suomi!”
Valentinesta tulee välittömästi heel.
Nyt lavalle ryntää muinaissuomalaista soturihenkeä uhkuva Häijy-Heimo Ukonselkä. Kilttiin ja sotamaalauksiin sonnustautunut primitiivinen äijä heiluttaa lelutapparaa ja ajaa svenssonin häntä koipien välissä kulisseihin. Patrioottinen yleisö ilmaisee hyväksyntänsä.
Ukonselkä on tämän illan ehdoton face.
Siis mitä nyt taas?
Olen Helsingin kaivohuoneella seuraamassa vapaapainitapahtumaa, jossa Suomen ammattipainijoiden kärki ottaa mittaa toisistaan. Luvassa on neljä tuntia ihonmyötäisiä trikoita, hikeä ja draamaa.
Painijat jakautuvat karkeasti heeleihin ja faceihin eli pahiksiin ja sankareihin. Yleisön oletetaan kannustavan facea, joka taistelee rehellisesti ja hyvien periaatteiden puolesta.
Aina ei kuitenkaan ole selvää, kumpi on kumpi. Ensimmäisessä ottelussa Johnny ”The Saint” McMetal kohtaa norjalaisen polvisuojasankari Gabriel Antonikin. Painijat saavat kahtalaista palautetta. ”Homo syö paskaa”, huudetaan yleisöstä, mutta en ole varma kummalle viesti on osoitettu.
Nyt tulee se ensimmäinen kysymys. Voiko tätä ottaa vakavasti?

Vapaapainin juuret ovat amerikkalaisessa 1800-luvun vaudeville- ja karnevaaliperinteessä. Voimamiesten painiottelut olivat yleistä huvia, ja ottelun kulku oli usein ennalta määrätty. Otteleminen oli tarinankerrontaa, jonka tarkoituksena oli antaa yleisön rahoille vastinetta.
Joidenkin mukaan showpainilla on yhtymäkohtia jopa 1500-luvun Euroopassa syntyneeseen Commedia dell’arteen, joka perustui vakiintuneisiin hahmoihin ja henkilökemioihin ja johon kiinteänä osana kuuluivat myös naamiot.
Modernia lajia kutsutaan monella nimellä. Showpaini kertoo lajin näytösluonteesta. Ammattipaini-termi tulee suoraan Yhdysvaltojen pro wrestlingistä. Amerikkalainen versio lajista on varmasti megalomaanisin ja teatraalisin. Yhdysvalloissa se toisaalta myös elättää ihmisiä. Trikoosankarit ovat ammattiryhmä.
Eksoottisempiakin versioita löytyy. Meksikolainen lucha libre on amerikkalaista vastinettaan ilmavampi ja akrobaattisempi painimuoto. Painijat esiintyvät naamioituneina, ja inspiraatiota haetaan muinaisista jumalista, eläimistä ja muista arkkityypeistä. Laji on oikeasti visuaalista ja viihdyttävää.
Showpainijat eivät kuitenkaan usein miellä lajiaan teatteriksi, ainakaan julkisesti.
”Itse käytän ammattipaini-sanaa. Se korostaa sitä, että laji on urheilua, eikä mitään näytöstä”, kertoo metallisoturi Stark Adder, yksi Suomen tunnetuimmista painijoista. Hän myös valmentaa Fight Club Finlandin painikoulun oppilaita.
Kyllä, Suomessa on mahdollista kouluttautua vapaapainijaksi. Puolen vuoden koulutus maksaa 600 euroa, minkä jälkeen pääsee takuuvarmasti esiintymään FCF Wrestlingin tapahtumissa. Töitäkin on siis tiedossa. Monet käyvät myös ulkomailla painimassa ja hakemassa lisäoppia.
Kuulostaa paremmalta diililtä kuin humanistisen maisterintutkinto.
”Koulutus antaa pelimerkit, joiden pohjalta omaa painijuutta aletaan kehittää. Kun puoli vuotta tulee täyteen, katsotaan millainen painija on fysiikaltaan ja luonteeltaan.”

Suomessa puhutaan usein vapaapainista, vaikka samalla nimellä kutsutaan myös täysin erilaista olympialajia. Ammattipainin säännöt perustuvat löyhästi painiin, mutta viihteellisyys on vienyt lajin uusiin sfääreihin. Ottelut ovat ennalta sovittuja ja noudattavat selkeää draaman kaavaa. Iskut eivät mene perille saakka, eikä nyrkein saa edes lyödä.
Painijat saattavat viiltää salaa naamansa auki vaatteisiin piilotetulla partaterällä. Mitä näyttävämpää murjonta on, sen parempi.
Sanoivat ammattilaiset mitä tahansa, on lajiin suhtauduttava huumorilla. Hahmot ovat mielikuvituksekkaita karikatyyrejä, joiden välisille henkilökemioille rakentuu koko näytöksen draama. Jokaisella on oma vakiintunut sisääntulokappale. Kunnia ja miehuullisuus kukkivat.
Onko tämä nyt varmasti urheilua?
”Urheilu on suomalaisille pyhä lehmä, ja viihteelliseen lajiin on suhtauduttu epäillen. Yritämme murtaa tätä käsitystä. Lapsethan ovat tästä ihan villinä, he ovat hyvää yleisöä”, Adder kertoo.
Nuoria poikia on kieltämättä paljon. He muodostavat myös yleisön äänekkäimmän osan. He ovat omaksuneet yleisöltä vaadittavat käyttäytymismallit. Tilanteisiin sopivat mantrat, kuten ”this is wrestling” ja ”that was awesome” tulevat kuin apteekin hyllyltä. Suurimmille painijoille tehdään kunniaa.
Onko vapaapaini sittenkin suuri kollektiivinen näytös, jonka näyttelemiseen osallistuvat painijoiden lisäksi koko yleisö? Jos näin on, vapaapaini on onnistunut jossain sellaisessa, mihin varsinainen teatteri ei ole kunnolla pystynyt – yleisön aktivoimisessa.
”Minulta on murtunut molemmat ranteet ja toinen tärykalvo puhjennut kahdesti. Kerran tulin päälleni betoniin niin, että maahan jäi verinen läntti. Ja jotkut vielä sanovat, etteivät iskut mene perille”, Adder ihmettelee.
”En suhtaudu painijaminääni hahmona. Yleisön pitää tietää, että olen aitoa asiaa, kun astun kehään. Hahmon pitää perustua siihen, mitä on oikeasti. Jos yleisö huomaa, ettei hahmo ole todellinen, he eivät halua tulla katsomaan otteluita.”
Stark Adder vaikuttaa olevan kotonaan arkaaisissa soturivaateissa. Hänen sisääntulokappaleensa on Manowaria, ja se sopii kuvaan. Nettisivuilla häntä luonnehditaan ”suoraselkäiseksi soturiksi, joka johtaa Fight Club Finlandia esimerkillään kohti kunniaa ja voittoa”.
Hahmot ovat selvästi arkitodellisuudesta irrallaan. On vaikea kuvitella, että esimerkiksi täysin mykkä ja naamioitu viittahiippari El Exentrico olisi siviilissä hahmonsa kaltainen.
”Osa hahmoista on sarjakuvamaisempia. Niille on oma paikkansa”, Stark Adder toteaa.
Sympaattiselta tuntuukin, että kaikenlaiset tyypit hyväksytään joukkoon. Painijoissa näkee niin ylipainoisia äijiä kuin pienikokoisia naisiakin.
Mukaan mahtuu myös kukkakeppimäinen Jessica Love, jonka hameen alla killuu varmasti jotakin koulutytölle sopimatonta. Tikkareita heittelevä Love on kuulemma ristiinpukeutuja tosielämässäkin.
Ehkä hahmoissa on kuitenkin totuuden siemen.

Joku on sanonut, että vapaapaini on miesten Kauniit ja rohkeat. Se on näppärästi sanottu. Yleisössä on toki myös naisia, mutta ehdoton enemmistö on nuoria miehiä. Ja jos miehille aikoo tehdä saippuaa, on sekaan sotkettava verta ja hikeä.
Auroran ja Jessica Loven vääntäessä koulutyttöpuvuissa erityisesti naisyleisö kirkuu hirvittäviä asioita teuraslehmästä, rumuudesta ja paskuudesta. Yllättävää kyllä, koominen transvestiitti on tämän ottelun face.
Mitä enemmän ilta menee draamaksi, sitä hauskempaa minulla on. Suomenmestaruusottelussa kohtaavat jo aikaisemmin uhitelleet Valentine ja Ukonselkä.
X Factor -ohjelmasta tunnettu tuomari Renne Korppila esiintyy Barbien kanssa Valentinen managerina. Ottelun aikana he tietenkin sekaantuvat peliin ja saavat tuomarin huomion herpaantumaan, jolloin Valentine voi pelata häijyä peliään.
”Jos tuomari ei nähnyt, sitä ei tapahtunut”, kuuluu kirjoittamaton sääntö. Tästä aukeaa jälleen uusi draaman taso.
Juoni on yleisön tiedossa. Edellisessä ”jaksossa” eli Lokakuun luuvitosessa Valentine petti Heimon. Nyt Ukonselkä janoaa kostoa ja oikeutta ikisuomalaisuuden nimeen.
Draamaa pedataan myös internetissä, jossa painijat lähettävät testosteroninkatkuisia videoviestejä toisilleen. Korppila ja Valentine yrittävät saada Heimon luopumaan ottelusta uhkailemalla ja hakkaamalla tätä. Mutta muinaisugrilainen villimies ei taivu. Otteluun kasaantuu entistä enemmän odotuksia. Tänä iltana Ukonselän pitää piestä Valentine maanpäälliseen Tuonelaan.
Painija ei ole tuomittu moraaliseen rooliinsa. Todennäköisesti hän käy uransa aikana läpi useita vaihdoksia heel ja face -roolien välillä. Sepä onkin tämän saippuan koukku. Kun yleistä hyväksyntää nauttiva sankari yhtäkkiä iskeekin tuolin tuomarin päähän, se yllättää yleisön varmasti.
Vapaapaini sisältää voimakkaita tunteiden ilmauksia, jotka manifestoituvat väkivaltaan ja toisaalta lojaaliuteen ja veljeyteen. Tunteiden käsittelyyn voi juro suomalaisäijäkin samaistua.
Ukonselkä pieksee itserakkaan Valentinen ja lunastaa ammattipainin suomenmestaruusvyön. Finntrollin metsähevi räjähtää soimaan ja yleisö hurraa. Osalla on jo Ukonselkä-fanipaidat päällä.

Viimeinen ottelu käydään legendaarisen Starbuckin sekä japanilaisen Tajirin välillä. Kanadalainen Starbuck toi vapaapainin Suomeen vuonna 2003. Häntä pidetään yleisesti suomalaisen vapaapainin pioneerina. Hän on Suomen se vapaapainija, ellei edesmennyttä Ludvig Borgaa lasketa.
Tajiri puolestaan on viekas japanilainen, joka sylkee vihreää myrkkyä vastustajan kasvoihin.
Nyt meno on kovaa. Liikeet ovat yhtä teatraalisia kuin ennenkin, mutta kaikesta huomaa, että nämä kaksi ovat ammattilaisia. Sen aistii jännitteestä, jonka he rakentavat Kaivohuoneen saliin. Tässä lajissa ammattilaisuus ei olekaan sitä, kuinka murskaavia liikkeitä toiseen kohdistaa. Hyvästä painijasta hehkuu draaman taju.
Ottelun lähestyessä loppuaan taistelijat ovat hien ja vihreän värin peitossa, uupuneita ja kylmän tietoisia tehtävästään. Ottelu päättyy, kun toinen jää tonttiin ja tuomari laskee kolmeen.
StarBuck saa pidettyä Tajirin maassa. Hän nousee voittajana köysille ja kylpee yleisön riemussa. Hän lähestyy dramaattisesti Tajiria ja ehdottaa kädenpuristusta. Pitkän piinaavan tuijotuksen päätteeksi Tajiri paiskaa kättä sovinnon merkiksi. Yleisö yltyy majesteettiseen meteliin. Vain jouset puuttuvat.
Tunnen kylmät väreet selässäni. Miten ihmeessä he tekivät sen. Herättivät pienen pojan sisälläni.
”Mies voi hyvin niin kauan kuin pikkupoika hänen sisällään elää”, Starbuck kirjoittaa kotisivuillaan. En voisi olla enempää samaa mieltä.

Teksti: Jantso Jokelin

Kuvat: Kai Jokela

Missä on usko?

Ateistisen kasvatuksen saanut lähti etsimään uskon ja pyhyyden merkityksiä. Selvisi, että uskonnoton ihminen on mahdoton ajatus.

Minulla ei ole uskontoa. En koskaan käynyt koulun uskonnontunneilla, pyhäkoulussa tai rippikoulussa. En osallistunut jumalanpalveluksiin tai rukoillut. Elin jyrkän ateistisessa perheessä, joka hädin tuskin vietti joulua. Pyhä ja Jumala olivat minulle vain kieltä.
Uskonto näyttäytyi minulle perhetaustani vuoksi käsittämättömänä toimintana, sepitettyinä satuina ja aivopesuna. Päädyin kuitenkin opiskelemaan uskontotiedettä. Enää en voinut suhtautua siihen pelkkänä syöpänä, joka tuhoaa maailman. Opin ymmärtämään uskonnollista ajattelua.
Mircea Eliaden Pyhän ja profaanin teesi pysäytti minut.

”Miten suuressa määrin ihminen kieltääkään maailmasta pyhän, hän ei koskaan onnistu kokonaan luopumaan uskonnollisesta käyttäytymisestä.”
Tajusin, että myös vannoutuneen pakanallisella suvullani on uskonto. Minäkin kasvoin eräänlaiseen taideuskoon, jonka dogmatiikka oli toisinaan hyvin vahva. Että suurin totuus ihmisestä paljastuu pimennetyssä salissa. Että kirjoissa on tislattu ydinmehu siitä, mikä ihmiselle on tärkeää.
Teatteri on edelleen ainoita paikkoja, jossa oikeasti sammutan kännykän. En koskaan jätä kirjaa auki tai taittele sivuja hiirenkorville.
Tämä on uskonnollista käyttäytymistä.
Rimbaud, Tarkovski ja Artaud
ovat ohjanneet minut kohti suurempaa visiota maailmasta. Carl Jungin ajatukset ikuisista arkkityypeistä ja myyteistä ovat saaneet minut pyhyyden kaltaiseen tilaan. Minä oikeasti uskon häntä. En tosin tiedemiehenä vaan hulluna.
Mutta oikeaa uskontoa, sen paremmin kuin jumalaakaan minulla ei ole. Sen sanominen on aivan kuin olisin jäänyt jostakin paitsi. Kun kuulen ihmisten kertomuksia pyhän kokemisesta ja rauhasta, olen melkein kateellinen. Miksi minulla ei ole uskoa? Miksi en usko mihinkään?
Päätin kysyä papeilta, miten uskonnoton ihminen voi lähestyä omaa suhdettaan uskoon.

+

Vietnamilainen mies kiertää hämärää kirkkosalia rukousnauha kädessä. Alttarin edessä hän kumartaa ristiä ja jatkaa. Tummaa valoa hehkuvat lasimaalaukset tuijottavat saliin. Hiljaisuutta halkovat ainoastaan vaimeat askeleet ja rukousnauhan olematon rapina.
En uskalla liikkua tai sanoa mitään. Tällä ihmisellä on uskonto. Tämä on hänen rituaalinsa. Se levittää ympärilleen salaperäisen ilmapiirin, joka saa minut varuilleen. Mies tuskin huomaa minut hiipiessäni hitaasti seinien varjoissa.
Pyhän Birgitan Ja Autuaan Hemmingin Seurakunta on Turun seudun katolinen yhteisö, jolla on noin 1200 jäsentä. Suurin osa heistä on maahanmuuttajataustaisia. Salia kiertävä isä Paolo Nguyen Toan Tri on toinen seurakunnan papeista.
Toinen on puolalaissyntyinen isä Peter Gebara SCJ. Lyhenne tulee sanoista Societas Cordis Jesu, Jeesuksen pyhän sydämen palvelijat.
Olen tullut kysymään, miten uskonnoton ihminen voi saavuttaa yhteyden pyhyyteen.
”Uskon lahja on mysteeri, sillä se tulee itsestä. Ei kukaan, edes paavi, voi sanoa sinulle mikä Jumala on. Se tulee sinusta”, Isä Peter selittää.
Hän muistuttaa, että monet profeetat ja pyhät henkilöt ovat aikanaan olleet samassa tilanteessa kuin minä. He eivät ole seuranneet valmiita johtajia tai jumalia vaan määrittäneet itse mihin uskovat. Itse Jeesuskin sanoutui irti fariseusten, arvostettujen juutalaisten opettajien, käsityksistä.
”Sinun täytyy kysyä itseltäsi: Kuka minä olen? Miksi minä elän?”, Peter sanoo.
”Mitä paremmin tuntee itsensä, sitä lähempänä on Jumalaa.”
Ennakkoluuloni saavat kovan iskun. Mielessäni katolisen kirkko on ollut juuri se konservatiivisin ja brutaalein. Se, jonka tilillä on inkvisitiota, vieraiden kulttuurien käännytystä ja aggressiivista lähetystyötä.
Mutta Isä Peter ei missään nimessä halua käännyttää minua. Hän tahtoo minun olevan varma uskostani ja määrittelevän sen itse. Hän uskoo, että vasta kun ihminen näkee mahdollisimman laajasti, usko tulee mahdolliseksi. Hänen puheensa on kaunista ja filosofista.
Tämä on täysin vastakohtainen ajatus sille, mitä kotona on opetettu uskonnon ahdasmielisyydestä.
”Monen ihmisen elämässä uskonto vaikuttaa vain silloin, kun he käyvät kirkossa. Mutta uskoa pitää ruokkia kuin ruukkukasvia vedellä tai se lakastuu.”
Isä Peterin toteamus palauttaa mieleeni erään toisen sensein sanat. Kapinallisista elokuvista tunnettu mestariohjaaja Miloš Forman sanoi Sodankylässä vieraillessaan: ”Elokuvalla ei ole voimaa muuttaa maailmaa. Se on voimakas kokemus vain sen kahden tunnin ajan, jonka istumme pimeydessä.”
Voiko usko muuttaa maailmaa, jos se tulee olevaksi vain kirkossa? Edes ihmisen sisäistä maailmaa?
Jeesus on arkkityyppi johtajasta, joka näki laajasti. Rauhan ja ymmärryksen symboli. Hän oli profeetta, valaistunut, ymmärtänyt ikuisuuden. Onko uskon tehtävä tulla hänen kaltaisekseen?
”Kyllä, mutta emme koskaan voi tulla täysin hänen kaltaisekseen. Jeesus on Jumala, pyhistä pyhin.”
Entä se pyhä sitten? Mikä on pyhän kokemus? Mistä se tulee?
”Pyhyys on meissä. Se on Jumalasta”, Isä Peter toteaa.

+

Mitä enemmän ikuisia aiheita ajattelee, sitä irvokkaammalta popin ja pornon kulttuuri näyttää. En voi nähdä sitä syntisenä tai pahana, sillä en ole koskaan oppinut ajattelemaan sellaisten käsitteiden kautta. Mutta avutonta ja sisällötöntä se kyllä on.
Muistan pikkusiskoni joskus ihmetelleen, miten ihmiset voivat käyttää kallisarvoista aikaansa Big Brotherin katsomiseen, kun he tietävät kuolevansa joskus. En osannut sanoa mitään.
Taide on ruokkinut elämäni uskonnollista tarvetta. Se on myös monen uskonnon tavoin työntänyt minut kauas massakulttuurin ihanteista. Kun on istunut neljä päivää kotona, lukenut ja pohtinut jungilaisuutta, kaupunkikulttuuriin on vähän vaikea päästä kiinni. Ihmisille puhuminenkin tuntuu ontuvalta.
Toisaalta toinen pyhän ilmenemismuoto, puhdas erotiikka, on onnistunut tuomaan minut niin lähelle ihmistä kuin mahdollista. Sillä on kyky eliminoida ihmisestä kaikki erillisyys. Sen energia on loputonta.
Mutta senkin olemme pilanneet käsittämättömillä ihanteilla ja banaliteeteilla. Jään tuijottamaan videovuokraamon ikkunaan liimattua, itsetarkoituksellisen törkeää Bitch Slap -julistetta. Mitä Peter tuosta ajattelisi?

+

Seuraava kohteeni on Turun ortodoksinen kirkko, jonka kirkkoherra, isä Ion Durac on luvannut kuulla ajatuksiani. Lähestyn häntä samoilla kysymyksillä kuin Peteriä. Miten uskonnottomaksi kasvanut voi uskoa?
”Tahdon, että ihmiset miettivät, mihin uskovat. En halua ketään seurakuntaan vain paperilla olevan luvun vuoksi”, isä Ion sanoo.
En kohtaa käännytystä tässäkään seurakunnassa. Asiaani suhtaudutaan intiimisti ja ymmärryksellä. Pyhyyden kokemiseen isä Ion ei kuitenkaan lähde ohjaamaan.
”Pitää pyrkiä olemaan parempi joka päivä, mutta pyhyyteen pääseminen on äärimmäisen vaikeaa, emmekä tavoittele sitä jokapäiväisessä elämässä. Luostarielämä on asia erikseen.”
Olen aina kunnioittanut nöyryyttä ihmisessä, oli motiivina sitten pienuus Jumalan tai kosmoksen edessä. Yksi syy uskonnolliseen kaipuuseeni on päästä eroon ylpeydestä. Siitä, joka kasautuu terveen kunnianhimon päälle. Siitä, joka saa kävelemään leveästi ja aukomaan päätä joka tilanteessa. Tunnen sen itsessäni. Se on vastenmielistä.
”Jokaisella on varmasti ollut hetkiä, että on ajatellut olevansa parempi kuin muut. Ylpeys on perisynti. Siitä muut synnit lähtevät”, Ion sanoo.
Ortodoksikirkon katto on kynttilänliekin muotoinen muistutuksena siitä, että uskonnon pitää olla palavaa. Samasta syystä jumalanpalveluksissa poltetaan kynttilöitä. Rukousten täytyy palaa kuin tuli.
Se on kaunis ajatus. En koskaan voisi kuulua kirkkoon tai varsinkaan rukoilla vain tavan vuoksi. Uskon täytyisi olla jotain, joka täyttää minut merkityksellä ja toivolla.
Kun kuvittelen palavan uskon, en kuitenkaan ajattele ensimmäisenä ortodoksisuutta. Ajattelen afroamerikkalaisia kirkkomenoja, kuoron resitoimassa värjyviä spirituaaleja orjuuden riivaamassa Etelässä. Siellä kirkolla oli selkeä merkitys. Uskonto oli ravitsevaa kuin ruoka ja vesi.
”Sielu tarvitsee ravintoa siinä missä ruumiskin”, isä Ion muistuttaa.
Huomattavan samanlaisen lausahduksen sain isä Peteriltä.

+

Evankelis-luterilainen seurakunta on valtioon sulautunut instituutio, joka näkyy kansan kaikilla elämänalueilla. Myös minun, jota ei ole kastettu eikä konfirmoitu.
Olen istunut koulun uskonnollisissa tilaisuuksissa ja hiljentynyt ruokarukoukseen vasten tahtoani. Tuen tahtomattanikin kirkon toimintaa elämällä tässä yhteiskunnassa. Kun kuolen, on hyvin todennäköistä, että minut vähintäänkin haudataan kirkon hautausmaalle.
Saan myös postissa Kirkko ja me -lehden. Sen nahkea paperi palaa takassa huonosti.
Kyllä, luterilainen usko on massaluonteensa ja hegemoniansa vuoksi ollut se suurin inhokkini. Aina en ole mieltänyt sitä edes uskonnoksi, ja siksi sen ymmärtämiseen minulta menee varmasti pisimpään.
Kun opettaja roikottaa juhlasalissa niskasta koko uskonnollisen viisun ajan kieltäydyttyäni seisomasta, ei valtionuskonnosta jää kovin hyvä maku suuhun.
Päätän kuitenkin kokeilla kirkon uutta palvelua, nettipappia. Lähetän sähköpostin, jossa kysyn luterilaisen pastorin näkökulmaa uskonnottoman mahdollisuuksista lähentyä uskoaan.
Lähetän viestin nettipapin tiedotukseen, josta se toimitetaan anonyymina papille. Myös hän vastaa minulle nimettömänä. Konsepti on kuin kaksituhattaluvun rippituoli. Nyt vain odotan vastausta viisi päivää.
Kuinka ollakaan, pappi tarjoaa erilaisia tapoja osallistua seurakunnan toimintaan. Hän ehdottaa Usko tai älä -keskusteluryhmää, aikuisrippiä, kristillisiä opiskelujärjestöjä ja kastetta.
Toisaalta uskoa voi olla helpompi lähestyä lähtemällä mukaan sen toimintaan. Toisaalta Peter ja Ion eivät ehdottaneet mitään. Molemmat painottivat omaa etsintää ja sisäistä pohdintaa ennen syvempää seurakuntaan perehtymistä. Jotenkin heidän tapansa vetoaa minuun enemmän.
Nettipapin puheenvuorossa on kuitenkin kauniita ajatuksia etsimästäni pyhästä.
On hyvä muistaa, ettei pyhä asu kirkoissa vaan on mukana jokapäiväisessä elämässämme. Pyhä on jotakin sellaista, jota ei saa häpäistä tai koskettaa ilman lupaa. Joku löytää pyhän helpoiten kirkosta, joku vaikka metsästä. Silti kyse voi olla samasta pyhästä, jonkunlaisesta Jumalan kohtaamisen hetkestä. Meidän Jumalamme on persoona ja kohtaa meistä jokaisen persoonana, kullekin sopivimmalla tavalla.
Minun Jumalani ei välttämättä ole luoja. Se voi yhtä hyvin olla jotakin, joka on minussa. John Steinbeckin mukaan miehenä oleminen tarkoittaa sitä, että on ”puoliksi mielenvikainen, puoliksi jumala.” Määritelmä resonoi sieluni kanssa. Toisinaan tunnen oloni enemmän luonnonvoimaksi kuin ihmiseksi.
Jos ihminen toimii, kuten Jumala on käskenyt tai Jeesus opettanut, molemmat tavallaan vaikuttavat reaalisessa maailmassa. Sitä kautta molemmat myös ovat olemassa. Varmasti jo Jeesuksen hahmoa säännöllisesti pohtimalla elämä voi saada uuden suunnan.
Tarvitsen elämääni sankareita. Se, ovatko ne todellisia tai fiktiivisiä on samantekevää. Huomaan Jungin nostavan taas päätään.
Huomaan myös, että nettipappipalvelu on lisännyt minut vaivihkaa kirkon sähköpostilistalle. Kiitos ja näkemiin.

+

Onko hartaus ilman jumalaa mahdollista? Yritän kuvitella tilanteen, jossa olisin ollut mahdollisimman tyyni ja sisäisessä tasapainossa. Jälleen kuulen päässäni kirjailijan äänen.
”Jos energia padotaan, me sekoamme. Äärimmäinen rauha jota kaihoamme ei ole suositeltava tila. Meidät on jostain syystä rakennettu siten, ettei se ole mahdollista.”
Tällä kertaa ääni kuuluu Charles Bukowskille, jonka juoppouden ja kaaoksen värittämät kertomukset ovat usein päästäneet minut lähelle liikkumatonta hartautta.
Olen ihminen. Täynnä energiaa, elämänhalua, väkivaltaa ja egon ailahteluja. En ole tyyni enkä valaistunut. Olen puoliksi mielenvikainen, puoliksi jumala.
En ole minkään kirkon jäsen. Uskonto minulla kuitenkin on.
Kirjaston yläkerroksessa on ääretön määrä musiikkia. Eri versioita siitä, mikä on totuus. Vanhaa suistobluesia, afrikkalaista griottimusiikkia ja juutalaisia sävelmiä. Traktaatteja, jotka puhuvat minulle syvempää uskonnollista kieltä kuin mikään pyhä kirjoitus.
Istun kuuntelutuoliin, vedän kuulokkeet päähän ja laitan levyn soimaan.
Tästä eteenpäin kaikki on vain avaruuden vapaata leikkiä.

Teksti: Jantso Jokelin

Kuva: Maija Kurki

Alaston totuus

Tylkkärin toimittaja harrasti nudismia Naturistikarnevaaleilla.

Saavun Porin Yyterin kylpylään uteliaana, mutta varautuneena. Kylpylä toimii viikonlopun ajan näyttämönä Luonnonmukaiset ry:n järjestämille Naturistikarnevaaleille. Turun ylioppilaslehti on tervetullut tapahtumaan, mutta myös toimittajalta toivotaan ”klubiasua”.
Seuranani kylpylässä on lähes kaksisataa naturistia ilkosen alasti. Saapuessani sekapukuhuoneeseen, jossa entuudestaan toisille vieraat ihmiset käyskentelevät ilman rihman kiertämää, tunnen oloni kiusaantuneeksi: vaatteet päällä nudistien keskuudessa on alaston olo!
Soluttaudun joukkoon ja riisuunnun Aatamin asuun. Ensimmäisenä siirryn saunatilaan, josko tuttu alastontila madaltaisi kynnystä siirtyä nudismin maailmaan. Rempseä viiksekäs mies kertoo kaskua kissan pesemisestä pyykinpesukoneessa, kun liityn naturistien seuraan saunanlauteille. Saunassa tilanteessa ei tunnu olevan mitään poikkeuksellista, ja tunnen oloni rentoutuneemmaksi. Pian keskustelu kääntyy naturismiin.
”Ei pienellä lapsella ole mitään alastomuutta vastaan. Vika on kasvatuksessa!”, mies julistaa muiden saunojien nyökkäillessä hiljaa. Miehen päivitellessä yhteiskunnan suhtautumista julkiseen alastomuuteen, kuulen hänen äänessään turhautuneisuutta.
”Toistaiseksi meidän tosin täytyy vaatetukseemme nähden taipua joko hyvällä tai pahalla vallitseviin lakeihin ja poliisimääräyksiin sekä maassa vallitsevaan siveelliseen käsitykseen ja tapaan”, kirjoitti yksi vuosisadan alun naturismin saksalaisista oppi-isistä Richard Ungewitter (1869‑1958) teoksessaan Die Nacktheit (1907; Alastomuus). Vaikka postmoderni naturismi ei samaista itseään  kansallissosialismin aikana tukahdutettuun alkuperäiseen saksalaiseen alastonliikkeeseen, ovat yhtäläisyydet silti ilmeisiä.
Olen saunonut kylliksi ja siirryn kylpylätilaan. Luonnonmukaisessa asussa on ilmavaa, mutta viileää. Eteeni avautuva näkymä on yllättävän arkinen. Kylpylätila on täynnä uivia, oleskelevia ja oluttuopin äärellä istuvia ihmisiä, poikkeuksellista on ainoastaan paljaan pinnan määrä. Naturistit painottavat voimakkaasti, ettei nudismissa ole eroottista vivahdetta. Voin allekirjoittaa väitteen, tilanne tuntuu lähinnä vaivaannuttavalta.
Koen ihmisten katseet kiusallisina, sillä vaikka olen yhtä alasti kuin muut läsnäolijat, tunnun silti erottuvan joukosta. Päädyn monien muidenkin suosimaan avonainen kylpytakki -ratkaisuun pitkälti käytännön syistä; kylpytakki sekä lämmittää että antaa hyvän säilytyspaikan kynälle ja lehtiölle. Vaikka kylpytakki ei sinänsä peitä ”kriittisiä alueita”, se tuo turvallisen puettuna olemisen tunteen.
”Hävynverho muutoin alastomalla ruumiilla, viikunanlehti, on sanalla sanoen ainoastaan merkki, jonka voi mielivaltaisesti ottaa pois tai pukea ylleen aivan selvänä ilmaisukeinona. — Sukupuolielin ei ole silloin peitossa, mutta kumminkin on kekseliäästi ilmaistu, että ’nyt ei’ ole kysymys siitä”, kirjoitti alaston saksalainen yli vuosisata sitten, ja kuinka oikeassa hän olikaan.
Nudistikarnevaalin osanottajat vaikuttavat estottomilta ja helposti lähestyttäviltä, mutta pyytäessäni haastattelua lehtijuttuun asenteet muuttuvat välittömästi. Suurin osa naturisteista harrastaa alastomuutta vain kaapissa, omia nimiä tai naamoja ei haluta julkisuuteen.
”Jos kertoisin tuttavilleni harrastavani nudismia, huhu voisi lähteä liikkeelle kulovalkean tavoin”, kertoo nimettömänä pysyvä kohta eläkkeelle siirtyvä maanviljelijä, joka on ollut mukana toiminnassa vuosikymmenen ajan.
”Täällä kaikki ovat tasa-arvoisia ammattiin katsomatta, oli sitten lääkäri tai tavallinen pulliainen”, maanviljelijä kertoo syyksi alastomuudelleen.
”Vapaus yhdistää meitä”, kommentoi vain liiveihin verhoutunut vierustoveri.
Edes oma tuttavapiiri tietää harvoin naturistien tekemisistä ja jotkut eivät ole kertoneet edes parhaille ystävilleen. Etenkin työyhteisöltä tietoa tunnutaan pimittävän, sillä nudistin leima voi monissa ammateissa tarkoittaa työuran loppua.

Perhosasuinen Leila Sillanpää, 59, suostuu kuitenkin haastatteluun muitta mutkitta. Hänelle naturismi on elämäntapa, toisin kuin satunnaisesti alasti esiintyville nudisteille.
”Olenhan syntynytkin alasti! Alasti olo on luonnollinen tapa elää ja olla”, Sillanpää perustelee ratkaisuaan.
Sillanpään seurassa oleva Pentti Turunen, 59, on samoilla linjoilla.
”Tämä on elämäntapa eikä harrastus. Onhan kotonakin mukavampi tehdä kotitöitä ilman vaatetusta”, Turunen toteaa.
”Yritän elää oman luonteeni mukaan ja pyrin noudattamaan terveellisiä, vai pitäisikö sanoa tavallisia, elämäntapoja. Naturisteja on kuitenkin laidasta laitaan: jotkut syövät vain vihanneksia, jotkut lihaa, toiset juovat alkoholia, toiset eivät”, Sillanpää kertoo.
Sillanpää ei koskaan ole peitellyt naturismiaan, eikä ole kokenut sitä ongelmallisena.
”En ole opettajan ammatissani ikinä salannut tätä, sillä ei ihmisiä kiinnosta mitä vapaa-ajallaan tekee”, Sillanpää huomauttaa. Avoimesti naturistina olo on kuitenkin eri asia kuin aatteen tyrkyttäminen. Vaikka Sillanpää ja Turunen kuuluvat järjestäytyneeseen Luonnomukaiset-naturistiyhdistykseen, ei tarkoitus ole pitää melua julkisuudessa.
”Luonnonmukaisten filosofia on ollut se, että pidetään matalaa profiilia.”, Turunen huomauttaa.
Ehkä matala profiili onkin yksi syistä miksi naturalismista liikkuu paljon harhaluuloja.
”Julkisuudessa naturismi yhdistetään helposti pornoon. Mikään ei ole yhtä epäseksikästä kuin alaston ihminen!”, Sillanpää julistaa nauraen.
”Aina poskiin saakka ulottuvasta puvusta huolimatta esiintyy naisten ruumis nykyään ’alastomampana’, vieläpä erotisesti alastomampana, kuin ilman vaatteita. Viimeksi mainitussa tapauksessa esiintyy koko ruumis silmälle samalla tavalla, kun taas vaatetten lävitse ei enää näy koko ruumis, vaan sen yksityiset, aivan tarkoituksella valitut, taitavasti näytteille asetetut osat”, totesi myös Ungewitter alastonteoksessaan.
Häveliäälle silmälle hieman kiusallinen näky ovat tanssilattialla pyörähtelevät parit, jotka tanssivat luonnollisesti ilkosillaan. Vaikka kyse on silkasta valssista, ei hieman eroottista pohjavirettä voi kokonaan kieltää.
”Iholla tanssiminen on vieraan ihmisen kanssa hieman epämiellyttävä tilanne ihan vaatteet päälläkin. En aio tanssia muiden ihmisten kanssa paitsi vaimoni”, vastaa Jyrki, 48.
Jyrki ja hänen puolisonsa Sanna, 37, ovat lähteneet Naturistikarnevaaleille kahdestaan, kun lapset ovat hoidossa. Jyrkillä ja Sannalla on kerrottavanaan naturisteille tyypillinen tarina: lapset olivat pienenä mukana alastontapahtumissa, mutta murrosiän kynnyksellä kiinnostus lopahti.
”Lapsia ujostuttaa. Poika perustelee kieltäytymistään sillä, että kaverit saisivat tietää että on nudisti”, Sanna kertoo.

Naturismin kannattajat tuntuvat edustavan kattavaa otosta eri yhteiskuntaluokista, mutta ei ikäluokista. Suurin osa naturisteista on saavuttanut keski-iän, ja nuoriso puuttuu toiminnasta lähes tyystin. Useimmille naturismi, tai pikemminkin nudismi, tuntuu olevan harrastus, muutamille elämäntapa. Kaikkia yhdistävää aatetta on hankala löytää osanottajien keskuudesta.
”Naturismi perustuu lähinnä mukavan alastomuuden ideologiaan”, kertoo turkulainen Suomen Naturistiliiton puheenjohtaja Juha Johnsson, 43, liiton edustamasta aatteesta.
”En näe että meillä olisi mukana vahvasti luonnonmukaista ajattelua alastomuuden lisäksi”, Johnsson pohtii.
Suomen naturistit ovat järjestäytyneet käytännössä kahteen paikalliseen naturistiyhdistykseen, jotka molemmat toimivat kattojärjestö Suomen Naturistiliiton alaisuudessa. Liitolla on yhteensä jäseniä alle viitisensataa. Kattojärjestö toimii linkkinä tiedotusvälineisiin ja yhteiskunnan päättäjiin päin.
Naturistit pyrkivät välttämään huonoa julkisuutta pitämällä etäisyyttä sensaatiomedioihin – Naturistikarnevaalejakin Turun ylioppilaslehti uutisoi yksinoikeudella. Koko naturistien toimintaa tuntuu leimaavan vaivihkaisuus.
”Kaikki tilaisuudet järjestetään niin, että on oma paikka käytössä. Me saamme olla rauhassa, eikä kukaan muu häiriinny”, Johnsson kertoo.
”Naturisteja ei tulisi sekoittaa itsensäpaljastajiin.”
Juha Johnsson onkin edustanut käytännössä yksin naturistiliikkeen alastonta julkisivua, sillä hän on toiminut Suomen Naturistiliiton puheenjohtajana yhdistyksen perustamisesta lähtien vuodesta 2004. Puheenjohtajuus oli tarkoitettu kiertäväksi velvollisuudeksi, mutta Johnssonin lisäksi kukaan muu ei ole innostunut julkisuudessa liiton puheenjohtajana toimimisesta.
Johnsson kiiruhtaa laittautumaan illan ohjelmaa varten. Karnevaalien vietto alkaa, ja osa vieraista koristautuu näyttäviin juhla-asusteisiin. Valitettavasti tähän päättyvät kokemukseni. Toimittajaa ei suinkaan ajeta pois riettaiden orgioiden tieltä, vaan julkisen liikenteen aikataulujen pakottamana.
”Eikä puku kaikesta tästä huolimatta kuulu ihmiseen, se ei ole hänelle kasvanut, ei syntyessä annettu: aivan alastomana tulee ihminen maailmaan, ilman verhojen jälkiäkään”, kirjoitti R. Ungewitter. Siitä huolimatta verhoudun vaatteisiini ja jään pohtimaan näkemääni.
En löytänyt kiehtovaa ajatusrakennelmaa tai syvempiä luontosuhteeseen nivoutuvia merkityksiä alastomuuden suosimiselle. Löysin joukon ihmisiä jotka pitivät alastomuudesta, ja jotka viettivät aikaa samanhenkisten ihmisten parissa. Vaikka vaatteetta ihmisten kanssa seurustelu ei tuntunutkaan luontevalta, on alastomuuden harrastamisessa tai elämäntapana pitämisessä hankala nähdä mitään tuomittavaa.
Naturismin piilottelu jäi kuitenkin vaivaamaan. Tekisi mieli esittää kysymys, olisiko naturistien aika tulla ulos kaapista.

Teksti: Heikki Isotalo

Kuva: Kai Jokela

Julkiset viimeiset sanat

Mitä haluaa sanoa ihminen, joka tietää kohta kuolevansa?

YHDYSVALLOISSA TELOITETTIIN vuonna 2009 52 vankia. Eniten teloituksia tehtiin Teksasin osavaltiossa, jossa kuolettavan ruiskeen sai 24 rikollista. Teksasin lukumääriä voi pitää korkeina, kun niitä vertaa tilastoissa toisena olevaan Alabamaan, jossa teloituksia toimeenpantiin kuusi.
Koska tuomioistuinten päätökset ja toimeenpanotiedot ovat julkisia, ne löytyvät internetistä. Teloitettujen nimien, iän, rodun ja rikostaustan lisäksi Teksasin liittovaltion rikosoikeuslaitoksen sivuilta löytyvät myös teloitettavien viimeiset lausunnot. Kylmien tilastojen keskeltä nämä henkilökohtaiset loppusanat ovat koskettavaa luettavaa. Mitä haluaa sanoa ihminen, joka tietää kohta kuolevansa?

JUMALA JA PERHE. Useimmat teloitettavista käyttävät viimeisen lausuntonsa uskonnollisiin tunnustuksiin ja rukouksiin sekä perheenjäsenten hyvästelemiseen. Uskonnollinen retoriikka on televisiosta tuttua, Jumala pelastaa ja antaa armoa. Lausunnoissa uskotaan, että kuoleman myötä tässä elämässä tehdyt synnit on sovitettu. Vanhemmilta ja sisaruksilta pyydetään anteeksiantoa ja toivotaan voimia jaksaa eteenpäin.
Koskettavien ja tunteellisten vetoomusten joukkoon mahtuu myös analyyttisia ja tyyniä toteamuksia. ”It’s done – Se on tehty”, toteaa kaksoismurhasta tuomittu.
Jotkut, kuten tammikuussa teloitettu Kenneth Mosley, jättävät lausunnon kokonaan väliin.

VIIMEISESTÄ LAUSUNNOSTA voi tulla myös omituisen huumorin ja julkisuuden väline. Näin kävi vuonna 2007, kun kuolemaantuomittu Patrik Knight julisti pari kuukautta ennen tuomionsa täytäntöönpanoa kertovansa viimeisenä lausuntonaan vitsin, jonka hän tulisi valitsemaan verkossa järjestettävällä kilpailulla. Knightin tempaus ja siihen liittyvät Myspace-sivut saivat paljon mediahuomiota, mutta Knight väitti loppuun asti, että hän halusi tempauksellaan kiinnittää ihmisten huomion syyttömiin, joita kuolemaantuomittujen joukossa hänen mukaansa oli.
Teloitushetkellä hän ei kuitenkaan kertonut vitsiä vaan totesi: ”Kuolema on minut vapauttanut, se on kaikista suurin vitsi”.
Toisin kuin Knight, joka ei koskaan kiistänyt syyllisyyttään, jotkut tuomituista vakuuttavat loppuun asti, että teloitettavana on väärä henkilö.
”He pumppaavat pian suoniini myrkkyä, jota eläinlääkäriyhdistys ei kelpuuta edes koirien lopettamiseen. Olen koiriakin vähäisempi, vaikken ole se mies, joka tämän (murhan) teki”, julistaa  viime lokakuussa murhasta teloitetun Reginald Blantonin lausunto.
Lukiessa ei voi olla ajattelematta, että ehkä hän puhui totta.

Teksasin kuolemaantuomitut verkossa:
www.tdcj.state.tx.us/stat/deathrow.htm

Teksti: Juuso Janhunen

Kuvitus: Jaakko Suomalainen

Kuolleita: Rambo Aureliano Buendía

Rambo Aureliano Buendía (s. 13.01.2010) kuoli kotiakvaariossaan viime lauantain ja sunnuntain välisenä aikana (13.–14.2.). Rambo oli kuollessaan noin kuukauden ikäinen.
Kuolinsyy ei ole varmistunut, mutta toimitus epäilee luonnollista kuolemaa luonnottoman huonojen elinolosuhteiden vuoksi. Rambo eli koko elämänsä yksin mätänevien lajitoverien ja homekokkareiden keskellä tyhjän akvaarion autiudessa.
Rambo vietti valtaosan elämästään uiden tuntemattomasta syystä ylösalaisin. Muutenkin Buendían suvun ainoa eloonjäänyt kärsi ymmärryksen puutteesta. Elämänsä ehtoopuolella hänellä oli tapana pyöriä mekaanista volttia hämmentävän pitkiä aikoja. Buendía eli nimensä mukaisesti ja omisti loppuelämänsä yksitoikkoiselle ja merkityksettömälle toimelle.
Rambo oli kenties Turun tunnetuin triopsi-eliölajin edustaja. Lajille tunnusomaista kolmatta silmää hän ei koskaan kasvattanut. Hän jäi vaivaisen senttimetrin mittaiseksi triopsien kasvaessa usein jopa 5–8 senttisiksi.
On epäselvää, oliko Rambo hermafrodiitti.
Toimitus löysi Rambon viikonlopun jälkeen akvaarion pohjalle käpertyneenä. Elvytys ei enää kannattanut. Rambo oli jo siirtynyt raikkaammille vesille taivaallista volttia heittämään.
JANTSO JOKELIN

Rakkaudesta autoihin

Jotkut tykkää pojista, jotkut tykkää tytöistä. Edward Smith ja muut mechafiilit tykkäävät kulkupeleistä – jopa niin paljon, että rakastelevat niiden kanssa.

KYSYKÄÄ VAIKKA AUDI-MIEHELTÄ: autoissa on jotain seksikästä. Nämä huippuunsa hiotut designin ja insinööritaidon taidonnäytteet yhdistetään mainoksissa hallintaan, nopeuteen, naisiin. Lujaa kulkeviin statussymboleihin liittyy reilusti fetisismiä.
Joillekin hellyydenpito ei jää auton kurvikkaan pinnan hinkkaamiseen tai sen kehräävän moottorin äänen kuunteluun. Jotkut hakevat seksuaalista tyydytystä  auton koskettelusta, he jopa kokevat auton korvaavan muunlaisen seurustelusuhteen. Heitä kutsutaan mechafiileiksi.
Heille auton etuosa merkitsee rakastajan hymyileviä kasvoja, muodokas perä vastaa ihmistakalistoa ja pakoputki, no, pakoputki on anus.

ENSIMMÄINEN JULKINEN KATSAUS ilmiöön oli tutkijoiden Padmal da Silvan ja Amanda Pernetin psykiatrinen kirjoitus Pollution in ’Metroland’: An unusual paraphilia in a shy young man. Se kertoo nuoresta miehestä, joka kiihottuu äärettömän paljon Austin Metro -autoista.
Maailmanlaajuinen läpimurto tapahtui kuitenkin vasta BBC American My car is my lover-dokumentin myötä. Skandaalihakuinen dokkari avasi autotallin ovet selälleen ja esitteli autorakkaat maailmanlaajuiselle yleisölle. Sen kehyskertomuksena on kahden mechafiilin roadtrip kohti suurta autotapahtumaa, jossa he kohtaavat ensi kertaa kaltaisensa netin ulkopuolella.
Ilmiö ei välttämättä ilmennyt parhaassa mahdollisessa valossa: näemme muun muassa salaa kuvatun pätkän siitä, miten lähes kuusikymppinen Edward Smith rassaa yön tunteina omaa vaihdekeppiään ulkona olevan auton luona.
Smithin estotonta autojen hyväilyä katsellessani muistin vanhan Madventures-viisauden: ”but who are we to judge”, ja päätin ottaa häneen yhteyttä.

MECHAFIILIT PITÄVÄT YHTEYTTÄ toisiinsa netin välityksellä, mutta siitä huolimatta heitä on vaikea löytää. Sivustoja selaamalla kouraan jää vain eri medioissa satoja kertoja toistettu skandaalitarina Edward Smithistä ja ohjeen siitä, miten peniksellä hyväillään auton pakoputkea – lyhyesti: anna kylmetä rauhassa sekä varo teräviä kulmia.
Lopulta löydän sattumalta kommenttiketjujen kautta itse Smithin, joka suostuu vastaamaan dokumentin herättämiin kysymyksiin.
”Olin hieman pettynyt viimeiseen versioon, vaikka se oli kokonaisuutena merkittävä ja uraauurtava”, Smith vastaa kysymykseen dokumentin näkökulmasta.
”Olin varautunut negatiiviseen palautteeseen, ja sainkin paljon loukkauksia netin kautta. Mutta sain myös paljon positiivista kannustusta rohkeudesta ja vakaumuksesta intohimooni. Koko juttu sai minut todella pohtimaan masturboimistani autojen ja ilma-alusten kanssa viimeiseltä 40 vuodelta.”
Niin, ilma-alusten. Smithin lukuisiin seksikumppaneihin kuuluu hänen oman kertomansa mukaan myös sellainen kuuluisuus kuin TV-sarja Airwolfin helikopteri. Kyseessä on hänen ”intensiivisin seksikokemuksensa”.

SMITH KERTOO AUTORAKASTAJIEN olevan rakkaudenilmaisuissaan hyvin eriasteisia. Myös naisia on mukana. Tällaisten ilmiöiden kohdalla on usein kovaa painetta luokitella ne kliinisesti etäälle normaalista elämänmenosta, kauhisteltaviksi oikuiksi.
”Minua ei huoleta se, että minut laatikoidaan ’epänormaaliksi’”, Smith vastaa.
”Myönnän, että intohimoni ovat outoja – todella outoja! Mutta masturbaatiotakin pidetään vasta nyt terveenä toimena. En koskaan vahingoittaisi autoa, olen hyvin hellä kun hyväilen niitä.”
Smithin rakkaudenosoitukset eivät jää hänen mukaansa pelkkään auton kanssa sekstaamiseen. Hän kirjoittaa niille runoja, suukottelee ja hyväilee niitä.
”En osaa selittää, miksi rakastuin ajoneuvoihin ja lentokoneisiin teini-iässä. Himoan myös sukellusveneitä ja avaruusaluksia, niiden suunnittelu saa ne lentämään ilmassa, teitä pitkin ja vedessä. Niiden kauneus liikkuu syvällä, sydämeni lävitse.”
PETRI RAUTIAINEN

Rambo elää

Viime Tylkkärissä kerroimme toimituksen yrityksestä kasvattaa esihistoriallisia triops-äyriäisiä. Yritys sai synkän käänteen vain yhden triopsin selvittyä reilun viikon ikäiseksi, sekin homeisessa vedessä väärinpäin räpiköiden.
Yksinäinen triopsi, joka tätä nykyä Rambo Aureliano Buendíana tunnetaan, on saattanut syödä mitättömät lajikumppaninsa eksistentiaalisen bulimian puuskassa. Kuoriutumattomat munat kellastuivat ja pilaantuivat hyhmäksi. Rambo sinnitteli kriittisen parin viikon yli äärimmäisen matalassa ja likaisessa vedessä lajitovereidensa mätänevien raatojen keskellä.
Yhtä triopsia on vaikea olla yliruokkimatta, joten ylenmääräinen ruoka muuttui nopeasti hyytelömäisiksi homepalloiksi. Emme nähneet sen juurikaan syövän, eikä se kasvanut paketin mainostamaa huippuvauhtia. Kolmatta silmää emme myöskään paikallistaneet. Mutta se eli ja liikkui, ja se oli meille tärkeintä.
Rambo elää yhä. Hän tosin ui edelleen väärinpäin, eikä erityisesti näytä nauttivan elämästään. Kaadoimme akvaarion puolilleen raikasta lähdevettä ja ruokimme sitä parhaan kykymme mukaan. Olennolla on tätä nykyä ainakin enemmän puhdasta elintilaa, eikä nälkäkuoleman pitäisi akuutisti uhata.
Väillä Rambo piristyy ja näyttää huimia vesikieppejä. Hän ei kuitenkaan ole vielä suostunut kääntymään oikeinpäin. Aika näyttää, miten kapinalliselle käy.
JANTSO JOKELIN

Rock out!

Mistä on kyse raskasta rokkia 35 vuotta soittaneessa bändissä, jonka nimi tarkoittaa spiidihullua ja siihen lisättiin ö heavy metal -uskottavuuden takia? Miksi vuodesta toiseen muuttumaton musiikki vetää faneja? Ja ovatko kuulijat yhtä friikkejä kuin esiintyjät?

MOTÖRHEAD ON LÄHINNÄ raskaan rockin ystäville tuttu brittibändi. Se on legendaaristen tarinoiden lähde, jonka syylänaamainen solisti ja keulakuva Lemmy Kilmister on viettänyt elämänsä sex, drugs and rock’n’roll -tyylille uskollisena 1960-luvulta asti.
Hard rock tai heavy metal eivät ole erityisen lähellä sydäntäni. Lattarimusiikin ja popin ystävänä tunnistan bändin yli kolmenkymmenen albumin tuotannosta ehkä neljä biisiä. Ennen keikkaa mietinkin, mikä t-paidoistani olisi hevihemmojen seassa rock-uskottavin. Erottuuko vaaleanpunainen ylikansallisen urheiluvaatefirman olkalaukku liikaa joukosta?
Ennen keikan alkua Helsingin jäähallille jonottaa tummanpuhuva kuulijamassa, mutta myös pellavapäisiä lapsia. Ei täällä olekaan niin hurjaa. Sisällä väki näyttää melkein samalta kuin ennen lätkämatsia. Tosin ikähaarukan ylä- ja alapää puuttuvat ja painotus on vahvasti kolmenkympin ylittäneissä miehissä. Kahdella vastaantulijalla kolmesta talvitakin alta pilkistää suosikkijoukkueen fanikaulahuivin sijaan musta Motörhead England -t-paita.
OLETIN TÖRMÄÄVÄNI BÄNDIÄ 1970-luvulta asti kuunnelleisiin ikämiehiin, mutta heitä ei juuri näy. Fanituotetiskin vieressä keikan alkua odottaa sen sijaan AC/DC-huiviin ja vihertävään Motörheadin paitaan pukeutun Tobias, 9, isänsä Teron, 40, kanssa.
”Olen kuunnellut Motörheadia jo ainakin neljä vuotta. Kuuntelen myös esimerkiksi Metallicaa, Green Dayta ja Ramonesia. Haluaisin kuulla tänään Ace of Spadesin”, Tobias kertoo.
”Tämä on tällainen äijien juttu, äitiä ei otettu mukaan. Meillä on katsomopaikat, kentältä poika ei näkisi mitään. Toivottavasti äänentoisto on hyvä, eikä musiikki puuroudu”, miettii Tero ja kaivaa Tobiaksen kuulosuojaimia esiin.
Illan lämppärinä soittaa suomalainen Blake. Kentälle mennessä järjestäjän lappu varoittaa huomaavaisesti epileptikoita keikan strobovaloista. Yleisön lämmittäjän tehtävä ei liene koskaan erityisen kiitollinen, mutta eturivissä on silti muutama kourallinen innostuneita kuulijoita, yksinäinen piiskatukka heiluu mukana. Hallissa on viileää ja monella on toppatakki niskassa.
”Onko teillä hyvä meno? Totta kai, kun Motörhead on kaupungissa! Kai te meitä kestätte vielä parin biisin verran?” kysyy solisti, ja jatkaa vielä neljän kappaleen ajan.
”Voisittekste vittu lopettaa?” tiedustellaan yleisöstä.
Puolen tunnin settiin mahtuu yksi melkein tutulta kuulostava biisi. Blaken soittaessa jäähallin kenttä on puolillaan, mutta juuri ennen h-hetkeä väkimäärä tuplaantuu äkkiä ja katsomot täyttyvät. Mukana istuu sekalaista kuulijakuntaa ja lapsia vanhempineen, jotka on ilmiselvästi raahattu väkisin mukaan. Kentän reunalla hengaavat myös epäilyttävästi Antti Nylénilta ja Pertti Neumannilta näyttävät tyypit, eivät silti yhdessä.

ILLAN PÄÄESIINTUJÄ AMPAISEE samantien vauhtiin. Biisien poljento on tasaisen vankkaa ja ote rautainen, mutta tottumattomasta kappaleet kuulostavat melkein kaikki samalta. Tämän bändin tuotannossa ei ole erilaisia kausia tai kokeellisia elementtejä, hyväksi havaittu tyyli on ja pitää. Tahti hidastuu vasta encorena soitettavassa keikan ainoassa slovarissa, jonka perään tykitetään vielä pari superhittiä. Ne minäkin tunnistan.
Rumpali Mikkey Dee riehuu savupatsaiden keskellä triosta eniten ja on kuin transsissa oman soolonsa aikana. Välillä mies intoutuu venyttelemään ja viskelemään rumpukapuloita jonglöörimaisesti ilmaan. Taustalla riehuvat värivalot.
Lemmy tapittaa hattu päässä bassonsa kanssa yläviistosta osoittavan mikrofonin alla eikä ole vaikeaa uskoa, että 64-vuotias rockdinosaurus on tehnyt samaa jo yli 40 vuoden ajan. Rutiinia on. Viskin polttama ääni ja paksu brittiaksentti puurouttavat sanat ja välispiikit, mutta se ei kuulijoita tunnu haittaavan.
Yleisö on jäyhää, eikä edes kentällä intoile liikoja. Kappaleiden aikana ei taputeta, huomaan, ja yritän etsiä vaivihkaa kyllin hillityn asennon kädet taskussa. Biisien loputtua sopii hurrata ja rohkeimmat yhtyvät parinsadan lavan edessä ilmaa puivan nyrkin rytmiin parhaissa kohdissa.
”Mahtava yleisö, hyvä meno, mutta vituttaa nuo paskahousut, jotka istuvat perseellään katsomossa. Nyt tulee viimeinen biisi, kaikki ylös”, Lemmy komentaa.
Viimeisen kappaleen alkaessa tunnelma tihenee. Yritän sulautua joukkoon ja fiilistellä heiluttelemalla nyrkkiä.
Keikan jälkeen ulos purkautuu tyytyväisen oloinen yleisö, joka ei ole edes erityisen humalassa. He tuntuvat arvostavan sitä, että keikalla soitettiin kutakuinkin samat kappaleet kuin Motörheadin edellisellä Helsingin keikalla vuotta aiemmin samassa paikassa.
”Hyvä meno oli, sama setti kuin ennen”, kertovat nimettömäksi jääneet miesfanit hieman sammaltaen.
Juju lienee juuri siinä.
”Miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki?” ovat bändin miehet itse todenneet.

Teksti: Minna Uusivirta

Kuva: Maija Kurki

Kuolema kuittaa salasanat

Harva nuori miettii vähäisen perintönsä jakoa. Vielä harvempi miettii, kenelle virtuaalinen omaisuus päätyy.

SAIN TIETÄÄ VAIHTARIKAVERINI kuolemasta Facebookin kautta. Olo oli kieltämättä hämmentynyt. Asuntolan hengenluoja lähti, kuten tavataan sanoa, liian aikaisin. Mietityttämään jäi kuitenkin myös  välitön seuraus: virtuaaliset osanottopuheet. Tuntui absurdilta, että profiilikuvissaan pullo kädessä riekkuvat kaverit muistelivat kaihoisin sanankääntein ystäväänsä jättäessään viimeiset terveiset isännättömäksi jääneen profiilin seinälle. Facebookin hautajaisissa ei ole pukeutumisetikettiä, mutta voit osoittaa tyylitajusi klikkaamalla ”tykkää”-nappia osuvan osanoton kohdalla.

MUTTA MINNE KATOAVAT kuvat, sähköpostit ja ”Which Michael Jackson hit song are You?” -testin tulokset? Jääkö edesmenneen käyttäjän avatar leijumaan virtuaalihaamuna yläasteaikojen mustataustaisille kotisivuraunioille, kunnes maksu Cayman-saarten nettipäämajaan jää maksamatta ja yhteys katkeaa viimeisen kerran?
Nettikansa on ilmeisesti tullut ajatelleeksi asiaa. Facebookin When I Die I Give My Friends Permission To Change My Status To “Is Dead” -ryhmissä on yhteensä lähes miljoona jäsentä tai fania. Eri yhteisöpalvelut ovat silti pullollaan kauan sitten kuolleiden ihmisten profiilisivuja, joiden seinillä ystävien R.I.P-viestit pölyttyvät biteissä. Joukosta löytyy jopa vuosia sitten kuolleille lähetettyjä syntymäpäiväonnitteluja.
Juhani Lassila IRC-galleriaa ja Habbo Hotellia ylläpitävästä Sulake-yhtiöstä kertoo, että he joutuvat kuukausittain tekemisiin asian kanssa. Useimmiten omaiset pyytävät IRC-Gallerian profiilin sulkemista. Pyydettäessä yhtiö toimittaa käyttäjän lataamat kuvat ja merkinnät omaisille.
Kaikella internetiin tuotetulla sisällöllä on tekijänsä, ja tekijällä oikeus teoksiinsa. Ei siis ole aivan yksiselitteistä, kenelle oikeudet vaikkapa kuolleen ihmisen sähköpostisalasanoihin voidaan myöntää. Varsinkin suuret yritykset ovat tarkkoja asiakkaittensa yksityisyydestä. Esimerkiksi Irakissa kaatuneen amerikkalaissotilaan isä joutui hakemaan oikeuden poikansa Yahoo-tunnuksiin tuomioistuimen kautta.

YHÄ SUUREMPI OSA ihmisten elämänhallinnasta on päiväkirjan tai puhelinmuistion sijaan tallessa verkon palvelimilla. Niinpä pulmaan virtuaalisesta perinnöstä on jo kehitetty ratkaisukin. Death Switch -palvelu tarjoaa käyttäjälleen mahdollisuuden lähettää kuolemansa jälkeen itse kirjoittamiaan jäähyväisviestejä ja toimintaohjeita nettiomaisuutensa hoitoon.
Palvelu toimii yksinkertaisuudessaan seuraavasti: Rekisteröidyttyään käyttäjä kirjoittaa viestin ja valitsee sille haluamansa vastaanottajat. Lisäksi käyttäjä valitsee, kuinka usein hänen on kuitattava elossaoloilmoitus. Palvelu lähettää tarkastusviestejä ja käyttäjä kuittaa ne. Jos vastausta ei kuulu, Death Switch siiryy ”Worry Modeen” ja lähettää muutaman tarkistusviestin. Jos vastausta ei vieläkään kuulu, käyttäjän oletetaan siirtyneen kuuntelemaan pehmeämpien näppäimistöjen helinää, ja palvelu lähettää etukäteen kirjoitetun viestin valituille vastaanottajille.
Tämäkään palvelu ei toimi ilman ansaintalogiikkaa. Tarjolla on luonnollisesti myös Premium-versio 19,95 dollarin vuosihintaan. Death Switch Premiumilla voit lähettää jopa 30 erilaista viestiä yhteensä 300 vastaanottajalle ja liittää mukaan monipuolisemmin liitetiedostoja.

MITÄ VIESTIIN SITTEN pitäisi kirjoittaa ja kenet valita vastaanottajaksi?
Tuntuu karulta kirjoittaa tekstiä, jonka pitäisi kelvata viimeiseksi viestiksi. En halua, että haudan takaa lähtee banaali luettelo toimenpiteistä, jotka lankeavat sureville.
Päädyn toistaiseksi muutamaan latteaan hyvästelylauseeseen ja liitän loppuun listan hyödyllisiä tietoja. Salasanoja, vara-avaimen kätköpaikan, toiveen tuhkan sirottelemisesta jonnekin metsään… Valitsen vastaanottajaksi äidin. Voinhan kuitenkin käydä päivittämässä viestini milloin haluan, tai perua koko homman. Toivottavasti.

Teksti: Sampo Rouhiainen

Kuvitus: Anna-Leena Kilpeläinen

Treffeillä verkossa

Poseerauksia, horoskooppeja ja romanttisia unelmia. Internetin deittisivustot ovat baareihin kyllästyneiden, pelimiesten, sulkeutuneiden ja hypersosiaalisten maailma, jossa etsitään kiihkeästi sitä oikeaa.

KAIKKI ALKOI ERÄÄNÄ alkusyksyn iltana, kun päädyin sattumalta selaamaan Suomi24:n deittiprofiileja. Täysin uusi, eksoottinen heimo näyttäytyi minulle ensimmäistä kertaa kaikessa kirjavuudessaan. Tribaalitatskaiset sonnit, buutsipimut, maalaistytöt, ujot humanistit ja seksimaanikot olivat kaikki kiltisti saman palvelun alla, kaikilla yhteinen tarkoitus: löytää elämäänsä uusi ihminen, joka muuttaisi kaiken.
Jäin pohtimaan, millaisia suhteita netissä solmitaan. Mistä ihmiset puhuvat, mitä he itsestään kertovat? Pian minulle ei enää riittänyt pelkkä profiilien selaaminen. Tahdoin tietää enemmän ihmisistä, joiden kanssa en kadulla kulkiessani vaihtaisi sanaakaan.
Olen utelias yksineläjä, jolla ei ole koskaan liikaa tekemistä eikä mitään menetettävää. Niinpä seuraavaan ajatukseen ei ollut pitkä matka. Kirjauduin Suomen suurimpaan deittipalveluun ja aloin etsiä merkityksellisiä ihmisiä. Tämä on tarina kokemuksistani nettideittailun maailmassa.

ENSIMMÄISEN ONGELMAN muodostaa kiinnostavan ihmisen valitseminen ilmoituspaljouden joukosta. Kun ihmisen luonnollinen karisma on poissa, valinta pitää tehdä merkillisten merkkijonojen pohjalta.
Profiilien paljous ja etäisyys tekevät selaajasta tahtomattaan kylmän ja armottoman. Jos esittelyteksti alkaa tervehdyksellä ”Halipatsuippa” tai ”Hei vaan sun heiluvilles”, poistun profiilista välittömästi.
Jos suosikkisarjoissa mainitaan Angel, Dark Angel tai Criss Angel, tai jos ihminen mainitsee lempipuuhakseen ”lynityksen”, ajattelen välittömästi, ettei meillä ole mitään yhteistä, enkä koskaan voi muodostaa tämän ihmisen kanssa minkäänlaista vakavaa keskustelua.
Musiikkimakuaan monet kuvailevat kaikkiruokaiseksi. ”Kaikki menee laidasta laitaan”, ilmoittaa noin puolet. Ihanaa, pääsen siis vihdoin keskustelemaan mongolialaisesta kurkkulaulubluesista ja vertailemaan turkkilaisia luuttutrubaduureja.
”Eniten tulee kuitenkin kuunneltua ihan NRJ:tä.”
Ahaa.
Monet ihannoivat profiileissaan ”sohvalla löhöilyä ja telkun kattomista”. Myös tämä on minulle täysin vierasta kieltä. En omista televisiota, enkä löhöile koskaan. Yritän kuvitella itseni syysillan hiljaisuuteen tuijottamaan Greyn anatomiaa ihmisen kanssa, jonka olen tavannut netissä. Saman tien voin olla yksin.
Toisaalta minä en puolestani tunnu sopivan monille naisista. ”Olethan rikas ja hyvä kokki”. ”Etsitään hyvännäköistä, rikasta, hyvätapaista ja miksei tossun allekkin menevää mies seuraa!” En myöskään koe olevani ”nallekarhumainen” enkä ”pitkä ja hoikka naapurinpoika”, joten se siitä.
Suurin osa huhuilee kuitenkin melko tavallisten luonteenpiirteiden perään. Huumorintaju, puheliaisuus ja avoimuus saavat pisteitä. Huumorintajua hoetaan jopa niin paljon, ettei sillä ole enää mitään merkitystä. Uppoavatko Simpsonit ja kuollut vauva -vitsit varmasti samaan ihmiseen?

ALUKSI VASTAAN vain kuvallisiin ilmoituksiin. Kirjoitan ensimmäisen viestin henkilölle, joka profiilin perusteella vaikuttaa myös jossain määrin ajattelevalta olennolta. Hän vastaa kahdella rivillä pyytäen kuvaa. Lähetän kuvan. En kuule hänestä enää koskaan.
Seuraava vastaa viestiini neljällä rivillä. Vaihdamme pari pinnallista ajatusta, minkä jälkeen hän vaatii kuvan. Lähetän kuvan. Hän ei vastaa.
Neljännen ja viidennen tapauksen kanssa homma etenee kriittisen pisteen yli. He jatkavat keskustelua kuvan jälkeen. Puheenaiheet pyörivät opinnoissa, töissä, matkustamisessa ja musiikissa. Jossain vaiheessa viestit loppuvat.
Ihmiset etsivät epätoivoisesti seuraa, mutteivät vaivaudu ottamaan selvää juuri kenestäkään. Tutustumiseen suhtaudutaan viikonlopun mittaisena läpänheittona, josta hyvässä lykyssä voi seurata ”sutinaa”.
Suomi24:n foorumilla lukuisat miehet tilittävät naisten tavoittamattomuutta. Keskustelu loppuu muutaman lyhyen viestin tai kuvan lähettämisen jälkeen. Naiset puolestaan ilmiantavat ”pelureita” tai valittavat huonoista käytöstavoista. Molemmilla olisi siis parantamisen varaa.
Monilla on kuitenkin profiileissaan selvä suunnitelma tulevaisuudelle. ”Puhu mut pyörryksiin, tuo mulle kukkia, vie mut kävelylle, soita mulle usein, pompota mua mieles mukaan ja oon sun.”
Sekä suosikkini: ”Voitaisiinko aloittaa hiljalleen, tutustua, ja ihastua ja… Matkustaa, nauraa, kiusoitella toisiamme, tuntea auringon lämpö iholla ja veden suolaisuus suussa, nukahtaa sohvalle kynttilöiden palaessa eikä siltikään kämppä olisi palanut.”

ILMOITUSTEN SELAAMINEN turruttaa. Valtaosa profiileista on yhdentekeviä eivätkä niissä annetut tiedot kerro ihmisestä juuri mitään. Kirjoitustaidottomuus, kapeakatseisuus ja puhdas tyhmyys kukkivat. Harmittaa. Päätän siirtyä Cityn Deitti.netiin.
Hakukone antaa mahdollisuuden etsiä ihmisiä muun muassa iän, silmien ja hiusten värin, jopa horoskoopin ja koulutuksen mukaan. Tyydyn kuitenkin etsimään 18–27 -vuotiaita naisia Varsinais-Suomesta. Osumia löytyy 135.
Onnistun seulomaan massan seasta ilmoituksen, joissa mainitaan laadukkaat elokuvat ja kirjallisuus. Kirjoitan olosuhteisiin nähden mahdollisimman rehellisen viestin, jossa kerron kuka olen.
Neljän päivän kuluttua hän vastaa. Kiinnostuksemme ja arvomme tuntuvat sopivan yhteen ja viestittely jatkuu. Ensimmäistä kertaa tuntuu, kuin puhuisin omana itsenäni.
Tapaan hänet. Puhumme kirjailijoista, arkkitehtuurista ja viinistä. Kävelemme sateisessa kaupungissa ja käymme teellä. Kaikki sujuu varsin hyvin. Jatkamme keskustelua myös sähköpostitse.
Juttelen samaan aikaan myös muutamalle muulle. Erääseen tutustun paremmin, ja päätämme tavata. Käytän ns. Frasier-tekniikkaa: käyn kahvilla samoissa paikoissa kuin ensimmäisenkin kanssa, istun samoissa pöydissä ja tilaan samoja juomia. Kun seuralainen on ainoa muuttuja, pystyn arvioimaan heitä objektiivisesti.

KUUKAUSIA ON KULUNUT ensimmäisestä kohtaamisestani nettituttavuuksien kanssa. Enää en ole yhteydessä keneenkään, eivätkä he ole olleet yhteydessä minuun. Ehkä jokin lopullinen ei vain ole natsannut.
Monet ovat löytäneet kumppaninsa internetistä, eikä heidän elämänsä näytä lainkaan ikävältä. Toisaalta monet ovat sanoneet, etteivät kehtaa kertoa kavereille tai edes vanhemmilleen tavanneensa kumppaninsa netissä. Tietyn ikäluokan keskuudessa deittisivustoilla on säälittävyyden stigma. Kenties nykypäivän teinit ovat kasvaneet ilmapiiriin, jossa nettideittailu on luonnollisempi osa sosiaalista kulttuuria.
Internet seuranhakupaikkana ei varmasti sovi kaikille. Uskon ihmisiä, jotka sanovat löytäneensä onnen nettikumppanin sylistä, mutta itse koin sen kokeiluni alusta loppuun luonnottomana foorumina, josta 98 prosenttia on silkkaa tyhjänpäiväistä löpinää. Erään Suomi24-foorumilainen tiivistää kokemuksensa näin:
”Olen lopen kyllästynyt pureksimaan pullaa ja ryystämään laihaa kahvia, jauhamaan joutavia ja irvistelemään tekohymyä jonkin itseriittoisen sällintekeleen kanssa. Turhanaikaisilla treffeillä, joita oli varmaan kymmeniä.”
Hylkään kaikki deittisivut. Leijonakorumiehet ja lynittäjät pokatkoon toisensa. Tämä jätkä lähtee nyt baariin. Ehkä tapaan jonkun erityisen?

Teksti: Jantso Jokelin

Kuvitus: Elli Vuorinen

Löydä kaunis ihminen!

Internetin deittipalvelut lupaavat toinen toistaan jylhempiä tuloksia. Kun rekisteröidyt, löydät todellisen ja ikuisen rakkauden. Mainoskuvissa Dressman-miehet halaavat söpöjä villapaitanaisia lehtikasoissa. Rakkaus on nettipalveluille varmasti kovan luokan bisnes.
Deittisivusto BeautifulPeople.com sen sijaan on todellinen eliittiklubi. Yhteisö hyväksyy käyttäjikseen vain kauniita ihmisiä. Hyväksytyt käyttäjät äänestävät, onko uusi kokelas tarpeeksi kuuma yhteisön jäseneksi.
Mutta millaisia ovat maailmanlaajuisesti kauniiksi äänestetyt ihmiset? Nykyään sivustolle ei päästetä ulkopuolisia edes selaamaan. Uteliaan, tässä tapauksessa minun, on siis luotava oma profiili ja kokeiltava onneani.
Koeaikaa on vain 48 tuntia. Kuvien on siis parasta olla edustavia. Ehkä minun on kokeiltava jotakin muuta kuin omana itsenäni esiintymistä.
Menen kuvaajan kanssa studioon laukussani verkkopaita ja pullollinen vauvaöljyä. Päätän antaa juuri sen, mitä he haluavat nähdä: öljytyn mieshahmon poseeraamassa sovitussa asennossa, silmissään syvällinen katse. Jos kuvat ovat hyvälaatuisia ja ilme ja asento oikeanlaiset, riittääkö se?
Kirjautuessani sisään palvelu kysyy, haluanko lähettää ystäväkutsun sähköpostini osoitekirjan henkilöille. Lähetän kutsun kaikille nettituttaville, joiden kanssa en enää ole tekemisissä. Profiilini jää viikonlopun ajaksi kauniiden ihmisten armoille.
Sunnuntaina tulos on selvä. Saan sähköpostiviestin, jossa minua onnitellaan. Valtaosa käyttäjistä piti profiiliani viehättävänä. Olen siis sisällä. Tunnen ylpeyttä kuvaajani puolesta.
En ole FaceBookissa, mutta olen BeautifulPeoplessa. Mahtavaa.
Käyttöjärjestelmä on surkea ja palvelussa pyöriminen tuntuu nihkeältä. Mitä täällä nyt olisi tarkoitus tehdä?
Alan tietenkin arvostella muita. Ruma. Ihan jees. Leuan ja poskipäiden suhde ei miellytä. Huono kuva. Pian tunnen olevani osa valtavaa demokraattista koneistoa.
Monet sisään hyväksytyt eivät miellytä silmääni. Naiset ovat töröhuulisia ja laitettuja, miehet möhkälemäisiä, palomiesmyyttiin sortuneita ja omahyväisen näköisiä. En voi olla miettimättä kuin yhtä asiaa.
Eikö vähempikin riittäisi?

Jantso Jokelin

Seuraava sivu »