”Tapahtuman on tarkoitus tarjota ohjelmaa, josta myös yliopiston ulkopuoliset voivat kiinnostua”, sanoo tapahtuman toteutuksesta vastaavan työryhmän puheenjohtaja Salla Mistola.
Tapahtuman kaupunkiteema syntyi Mistolan mukaan varsin nopeasti sopivien ja kiinnostavien elokuvien myötä. Tapahtumassa on tarkoitus esittää kahden illan aikana seitsemän elokuvaa aina propagandafilmeistä lastenelokuviin. Elokuvia on alustamassa historian oppiaineiden henkilökuntaa, esimerkiksi professori Hannu Salmi ja dosentti Kari Kallioniemi.

”Elokuvien esitys alkaa kumpanakin iltana vasta yhdeksältä, jotta ulkona olisi tarpeeksi pimeää elokuvia varten”, Mistola perustelee.

Tapahtuman takana on historian opiskelijoiden kymmenhenkinen työryhmä, joka on saanut apua mm. Varsinais-Suomen elokuvakeskukselta ja Turku 2011-hankkeelta.

”Tapahtuma on osa kulttuuripääkaupunkihankkeen Tule mukaan -kampanjaa, jonka tarkoitus on saada myös pienemmät toimijat mukaan kulttuuripääkaupunkivuoden tapahtumiin.”
Tapahtumalla on viralliset jatkot kumpanakin päivänä, perjantaina Cosmic Comic Cafessa ja lauantaina Kukassa.

Teksti: SAMULI MAXENIUS

Kinokult – elokuvatapahtuma
kaupungista, kaupungilla, kaupunkilaisille
Sirkkalan kampusalue 10. –11.9. klo 21.00
Ilmainen sisäänpääsy.

Turku Vintaasin tansseista sai esimakua viime lauantaina Aboa Vetus & Ars Nova -museon Aula-kahvilan terassilla, kun kollektiivin dj:t raottivat vintagelevylaukkujaan.

Turussakin tarjoutuu viimein mahdollisuus pyörähdellä trendikkäästi paritansseja nostalgisten iskelmien tahdissa. Itsensä Turku Vintaasisiksi ristinyt kulttuurikollektiivi aikoo rantauttaa lavatanssit keskelle opiskelijaelämää.

Syyskuun puolen välin tienoilla Åbo Akademin Kårenilla järjestetään suurtanssit, jossa dj:t Esko Routamaa, Piitu, Anssi, Noora ja Maija ovat koonneet soittolistoilleen tanssisuomen ikihittejä ja erikoisuuksia iskelmän kulta-ajalta aina 70-luvulle. Elävästä musiikista vastaa itseään mannermaiseksi iskusävelmistö-orkesteriksi tituleeraava Aninkaisten sävel.

Turku Vintaasin nimen takaa löytyy luonnollisesti vintagekulttuuri. Ennen tansseja on mahdollista petrata taitojaan tanssikouluttaja Terttu Nurmisen opeissa. Lyhyen oppitunnin aikana opitaan vakiotanssien perusaskeleet.

Musiikin ja tanssin lisäksi Kårenilla on esillä turkulaisten vintage-putiikkien asusteita. Turku Vintaasi toivoo suomitanssien löytävän tiensä turkulaisten sydämiin.

”Mikään tanssilattioiden taituri  tai vintagemuodin asiantuntija ei suurtansseissa tarvitse olla. Osallistujilta toivomme iskelmälavoille sopivaa pukeutumista ja häpeilemätöntä tanssijalkaa”, Turku Vintaasin jäsen Niilo Rinne sanoo.

Teksti: VENLA PÖYLIÖ

Kuva: LAURI HANNUS

Turku vintaasi:
Suurtanssit Kårenilla 18.9.

Tällä palstalla tunnetut turkulaiset kertovat suosikkipaikoistaan.
Ensi numerossa ruokabloggari Janna Kurth paljastaa Turun parhaan ravintolan.

Apteekin ikkunasta voi tuopin äärellä tuijotella vaikka ohikulkijoita.

41 vuotta Turussa asuneen avaruustähtitieteen professorin Esko Valtaojan mukaan Uusi Apteekki on kaupungin olutravintoloiden aatelia.

”Eihän Turussa muuta juomapaikkaa ole kuin Uusi Apteekki, kysy vaikka Varekselta! Siinä on kaikki, mitä kunnon kantakapakalta vaaditaan: tuttu henkilökunta, vakioasiakkaat, vuosikymmenestä toiseen muuttumattomana pysyvä sisustus, ei televisiota tai jalkapalloporukoita”, Valtaoja julistaa.

Suurille opiskelijaporukoille Apteekki voi olla haastava, sillä haalareissa sisääntulo ja laulaminen on perinteikkäässä kuppilassa kielletty. Apteekki on sisustukseltaan tummanpuhuva ja ikkunasta avautuu näkymä vilkkaasti liikennöidylle Kaskenkadulle.

Valtaojan mielestä paikan vahvuuksiksi lukeutuu myös kattava viskivalikoima ja mielekäs seura. Apteekista löytyy hänen mukaansa Turun todellinen kulttuuriväki, joka saapuu paikalle taidenäyttelyiden avajaisista ja muista korkeakulttuurin ilmentymistä.

Kokeile myös näitä: Panimoravintola Koulu, Eerikinkatu 18. Vakio-oluina muun muassa Ope, Lehtori ja Maisteri. Teerenpeli, Eerikinkatu 8. Tarjolla oman panimon kuohuvaa sekä pientä purtavaa.Mallaskukko, Yliopistonkatu 37. Perinteinen olutravintola ja lämmin tunnelma. Cup & Pint, Humalistonkatu 17. Trendikäs hengailupaikka, jossa voi nauttia juotavan lisäksi myös toasteja ja salaatteja. Cosmic Comic Café, Kauppiaskatu 4. Sarjakuva- ja seurapelivalikoima vertaansa vailla.

Teksti: VENLA PÖYLIÖ

Kuva: LAURI HANNUS

Pelimieheys voi olla elämäntapa tai vaihe ennen vakavaa suhdetta. Don Juan ja Auervaara olivat yksittäisiä tapauksia, mutta nykyään pelimiehet liikkuvat myös ryhmissä. Pienen alakulttuurin jäsenet eivät lähde ulos keilaamaan, vaan metsästämään naisia (tai sargaamaan, kuten sama kuuluu alan slangilla). He osallistuvat gurujensa istuntoihin ja kirjoittavat nettifoorumeille onnistuneista kaadoistaan. Kaverit kannustavat.

Yhä useammin pokausopeilla pyöritetään kannattavaa bisnestä. Nettiyhteisöt, opetusvideot ja useat pokausgurut niin ulkomailla kuin Suomessa tekevät rahaa kertomalla, kuinka saada seksiä upeilta naisilta. Teorioiden mukaan naisia voi oppia käsittelemään, eikä hurmaustaito ole pelkkä synnyinlahja. Ja kauppa käy.

”Naistensaanti on kuitenkin asia, minkä takia miehet on valmiita tekee kirjaimellisesti mitä vaan, mikä auttaa erilaisia huijareita höynäyttämään hyväuskoisia nettirunkkareita”, kommentoi nimimerkki Mr. D suljetulla suomalaisella Pelimies-nettifoorumilla.

Pokausteollisuuden selkärankaa ovat seuraavat ohjeet: pitää tehdä aloitteita, olla erikoinen ja käyttäytyä röyhkeästi.

Neil Straussin Pelimies-kirja (The Game, 2005) esittelee seuraavia Mystery-nimisen pelimiesgurun niksejä: mikäli tuntemattomassa seurueessa on nainen, jonka liiveihin haluaa uida, kannattaa jutella muille porukan jäsenille huomaamatta naista. Liiallinen innokkuuden osoittaminen tappaa tunnelman.

Jos nainen avaa keskustelun, voi nolata tämän pehmeästi: ”Iisisti, beibi, älä käy päälle!”. Monimerkityksellisen, usein negatiivissävyisen, kommentin (neghit) tarkoitus on herättää naisen huomio. Hän on saattanut tottua kehuihin ja drinkkien tarjoajiin. Nolaus saa hänet pysähtymään.
Kehuva kaveri (wingman) on hyvä lisä ja kirjava pukeutuminen (peacock) jättää tilan muut miehet varjoonsa.

Kaikki voi kuitenkin mennä pieleen, vaikka kuinka lukisi oppaita. Tai juuri siksi.
”Olin tanssimassa baarissa. Eräs mies pysäytti minut ja sanoi olevansa pahoillaan siitä, että tanssin niin kehnosti. Jäin kuuntelemaan tämän omahyväisen äijän jorinoita. Hän vaikutti tosi epäaidolta. Keskustelun edetessä kävi ilmi, että hän ’lämmitteli’ minua kaverilleen, joka ei ollut saanut aikoihin.Eipä saanut silloinkaan”, kertoo 25-vuotias humanististen tieteiden kandi.

”Tuntematon jätkä tuli viereeni, ja kertoi miten on niin jumalattoman älykäs, ja kietoi samalla käden suvereenisti ympärille. Haloo, älykäs hemmo viestittää siitä älystään jollain muulla tavalla kuin sikailemalla! Piti sitten läpsiä sormille ihan kunnolla ennen kun tajusi, että muhun ei kosketa jollen anna itse siihen lupaa”, jatkaa 22-vuotias filosofian ylioppilas.

Tylkkärille avautuneet opiskelijanaiset eivät tunnu lämpenevän juuri millekään pelimiesten metkuille. Roolin vetämistä pidettiin vastenmielisenä. Omilla saavutuksillaan leveileminen, aseman korostaminen ja rahoilla rehentely saivat miinuksia.

”Viimeisin oli surullinen yritys lähestyä baarin ulkopuolella vedoten valtavaan määrään rahaa, joka löytyy lompakosta. Ei kiinnosta, jos haluan seksiä, en halua sitä lompakolta”, lataa 26-vuotias filosofian ylioppilas.

Röyhkeyden sijaan kampuksen naiset kannustavat kohteliaisuuteen. Se on piirre, josta pelimiesyhteisöt puhuvat halveksien. Oppien mukaan kiltit nössöt jäävät ilman, kun todelliset pelimiehet vievät naiset. Oven avaaminen on kuitenkin vain yksi kohteliaisuuden muoto.

”Kohteliaisuudella en tarkoita välttämättä korrektia käytöstä tai konservatiivisuutta vaan muiden huomioon ottamista. Mies, joka kunnioittaa muita, kuuntelee muiden mielipiteitä ja ottaa ne vakavasti on viehättävä. Hhänen seurassaan tahtoo viipyä pitkään”, muistuttaa 23-vuotias teologian opiskelija.

Vaikka pelimiesoppaat pursuvat gigolo-ohjeita, pohjimmiltaan niissä on kyse epävarmuudesta eroon pääsemisestä. Ehkäpä neuvoista olisi hyötyä muillekin jännittäjille. Oppaat nimittäin pitävät mokaamista ainoana mahdollisena keinona karaista itseään. Ääriratkaisuna ujouden kitkemiseen voi käyttää karaokeharrastusta tai sitä, että soittelee tuntemattomille ihmisille ja pyytää näiltä leffavinkkejä.

Itselleen nauraminen voi tosiaan toimia. Vaaleanpunaiseen cowboy-hattuun ei kuitenkaan ole pakko pukeutua. Vähempikin riittää.
”Mene mukaan mahdollisimman monenlaiseen toimintaan, järjestöihin ja urheilupiireihin, joissa on molempia sukupuolia. Näin on helpoin tutustua vastakkaiseen sukupuoleen”, neuvoo lääketieteen kandi, 24.

”Jos hakee tuntemattomista samanhenkistä seuraa, esimerkiksi bändipaita voi olla hyvä valinta baariin. Mä ainakin voisin kiinnostua jos näkisin pojalla oman lempibändin paidan päällä”, ehdottaa filosofian ylioppilas, 22.

Lopuksi terveisiä kampuksella ja kaupungin yössä liikkuville pelimiehille:
”Sinkkuna arvostan hyviä playereitä, jotka antavat naisen heti ymmärtää että kyse on vain seksistä. Ei tule ongelmia, ja molemmat ovat tyytyväisiä. Huono playeri pelaa naisen tunteilla, ja aiheuttaa mennessään surua ja murhetta. Keskeistä on siis puhua totta, tai vähintäänkin puhua vain mitä tarkoittaa. Lipevät sänkypuheet on siis paras unohtaa, ja keskittyä hetkeen.”

Tylkkärin kyselyyn osallistui kolmekymmentä 20–30-vuotiasta naista eri koulutusaloilta. Vastaajien joukossa oli niin sinkkuja kuin sitoutuneitakin.

Teksti: HEINI KILPAMÄKI
Kuvitus: ELLI VUORINEN

______________________________________________________________________

Peli ei ole mentetty

Suomalainen pelimiesyrittäjä ilmoittaa päivätaksakseen 10 000 euroa, lisäkustannuksina hotelli-, matka- ja ruokailukulut. Kyseinen pokausvalmentaja kuuluu 2000-luvun medianäkyvimpiin suomalaisguruihin, mutta ei ole alan ainut yrittäjä. Opetus tapahtuu ryhmissä, mutta kurssimaksu nousee silti satoihin euroihin osallistujaa kohden.

Ohjelma lupaa eheämmän itsen löytämistä. Hinnoittelu kertoo, että kysyntää löytyy. Onko kyse arkuuden markkinoista?
YTHS:n psykologi Minna Martinin mukaan noin kolmasosa opiskelijoista jännittää esiintymistä, ja hiukan pienempi prosentti sosiaalista kanssakäymistä. Merkille pantavaa on, että erilaisissa jännittäjäryhmissä sukupuolijakauma menee tasan. Ei voida puhua kummankaan sukupuolen ongelmasta.
”Vastaanotolla käy paljon nuoria miehiä ja naisia, jotka kertovat, etteivät ole koskaan seurustelleet tai olleet sängyssä. Ihmiselle saattaa vahvistua fantasia siitä, että hän on yksin ongelmansa kanssa. Mutta olen sanonut vastaanotolla usein, että olen kuullut saman jutun todella monta kertaa. Olisi tärkeää, että ihmiset pystyisivät olemaan levollisesti asian kanssa.”
Standardi siitä, mikä on missäkin elämänvaiheessa normaalia, muodostuu pienen mutta äänekkään ryhmän perusteella.

Teksti: HEINI KILPAMÄKI

Nykyihmiselle se ei ole pitkä matka. Moottoriajoneuvo taittaa 70 kilometrin matkan alle tunnissa, junalla se hujahtaa puolet nopeammin. Mutta aikaa, joka kuluu matkan taittamiseen kävellen on nykyihmisen vaikea vaistomaisesti edes arvioida. Matkan kesto riippuu kantamuksista, maastosta, säästä, jaksamisesta.

Ja varmasti myös seikoista, joita emme edes osaa ottaa huomioon. Emme tunne maastoa emmekä omia rajojamme. Pitkät etäisyydet ovat kadonneet kokemuspiiristämme.

Pidän kävelemisestä. Maisemat vaihtuvat nautinnollisella nopeudella ja mieli saa edetä ajatuksesta toiseen kaikessa rauhassa. Ajatukseni viihtyvät verkkaisessa vauhdissa. Siinä täytyy olla jotakin ihmistajunnalle luonnollista.

Pitkiä etäisyyksiä olen kävellyt kuitenkin vain harvoin. Nyt olen itsepäisesti päättänyt kävellä Aurajoen viertä koko pituuden, Turusta aina Oripäähän saakka, Liedon, Auran ja Pöytyän pitäjien kautta. Tahdon nähdä lähteen, josta Varsinais-Suomen tyyni ylpeys kumpuaa. Tahdon nähdä asuinkaupunkini läpi virtaavan joen koko kuvan, nähdä mistä se saa alkunsa ja millainen on joen historia ennen kuin se Turun Metsämäen tienoilla muuttuu koko kaupungin julkkikseksi.

Mukanani on arkkitehti Viri Teppo-Pärnän laatima ansiokas opas Tien lumo, joka perehdyttää syvemmin maisematien historiaan ja Aurajokilaakson kauneuksiin.

”Kun matkustuspaikkojen välissä sijaitseva perinteinen matkustustila hävisi, paikkakunnat tulivat  lähemmäksi toisiaan ja törmäsivät toisiinsa. Ne menettivät aikaisemman ajallisen ja paikallisen identiteettinsä, joka oli määräytynyt välissä olleen tilan perusteella”, kirjoittaa kulttuurihistorioitsija Wolfgang Schivelbusch teoksessa Junamatkan historia.

Rautatie muutti ihmisen suhteen matkustamiseen. Se hävitti välimatkan ja ajan ja toi kaupungit lähemmäksi toisiaan. Maaseutu ja erityisesti paikat paikkojen välissä unohtuivat.

Pitkän taipaleen käveleminen muutti minun käsitykseni matkustamisesta. En olisi koskaan voinut uskoa, kuinka onnelliseksi minut tekee tuntea jokainen kilometri nahoissani ja kaikilla aisteillani.

Myös Aurajoki näytti kätketyt puolensa. Emme enää ole  vain pinnallisia kaupunkituttuja. Yhteinen matkanteko lähensi.

Ensimmäinen päivä
Liedon kirkonkylä – Auran Lahto

Hyvä on, vedämme tässä kohtaa vähän mutkia suoriksi. Aloitamme kuvaajan kanssa Liedosta, noin kymmenen kilometrin päästä Turun keskustasta. Se tuntuu hyvältä alkupisteeltä Turuntielle suuntautuvalle vaellukselle. Aurajoen alkupää on useimmille tuttu satamasta Metsämäkeen saakka. Sen voi kaupunkilainen helposti taittaa vaikkapa sunnuntaikävelyllä.

Paikallistamme joen kirkon viereltä ja lähdemme seuraamaan sitä. Edessäpäin ovat kylät, joiden läpi Aurajoki matelee, sekä ne levottomat kaudet, kosket, joista olen kuullut puhuttavan.

Liedon keskustan jälkeen pääsemme Vanhalle Tampereentielle, joka kulkee Aurajoen viertä koko matkan ja muuttuu Aurassa Turuntieksi. Keskiajalla rakentunut tie kulkee Varsinais-Suomen vanhimpien kylien ja asutusten halki. Se on tunnettu myös nimellä Varkaantie, jonka historiallisuudesta keskustellaan.

Liedon Mäkkylä tutustuttaa vanhaan aurajokilaaksolaiseen ryhmäkyläasutukseen, joka on Suomessa käymässä harvinaiseksi. Vanhan aitan kivilaiturille kelpaa pysähtyä juomaan ja venyttelemään.

Liedon seudun ehdoton kohokohta on Nautelankoski, joka saa veden putoamaan 17 metriä 600 metrin matkalla. Se on Aurajoen suurin koski, lähes kolminkertainen muihin verrattuna. Koskea ympäröi historiallinen mylly-ympäristö, luontoalue ja museokokonaisuus.

Alueella on merkkejä myös esihistoriallisesta asutuksesta, ensimmäisistä suomalaisista, jotka leiriytyivät joen tuntumaan ja jäivät taloksi. Veden saanti on aina ollut ihmisen elinkeinoelämän keskeinen määrittäjä. Merenranta on tuolloin ylettynyt tänne saakka.

Aurinko näyttää koko loistonsa, kun oikaisen itseni rantakalliolle. Torkahdan hetkeksi kosken pauhuun.

Aurajoki on myllyjen joki. Kymmenet myllyt sen varrella ovat jauhaneet viljaa ihmisten tarpeisiin. Hyvälle myllylle ollaan tultu kauempaakin jauhattamaan. Myllyt ovat olleet merkittäviä myös seudun sosiaaliselle elämälle. Mylly-ympäristöissä ihmiset ovat kohdanneet, vaihtaneet ajatuksia ja virkistäytyneet. Nautelankosken kyläkeinulla nuoret ovat ottaneet huimia vauhteja ja tavanneet toisiaan.

Matka jatkuu hitaasti kohti Auran kirkonkylää. Joki katoaa välillä istutusmetsän muurin taakse. Mutta on se koko ajan läsnä. Tie kulkee sen verran lähettyvillä, että peltomaiseman muotoja muokkaava uoma pysyy jatkuvasti havaittavissa. Kartan mukaan tie ylittää joen vasta aivan sen loppumetreillä Oripään keskustassa. Tämä tuskin on sattumaa.

Kävellessä on pidettävä taukoja, muistettava juoda ja syödä energiapitoisia eväitä. Pysähdymme ladon seinustalle tankkaamaan ja veistelemään varpaankynsiä lyhyemmiksi. Mainittavia rakkoja ei vielä ole uusista vaelluskengistä huolimatta.

Auran kirkonkylä on lähes viiden kilometrin päässä nykyaikaisesta asemanseudusta. Tämä erillisyys toistuu varsinais-suomalaisissa pitäjissä. Latomainen kirkko hallitsee peltonäkymää yli kilometrin. Kirkkomaalla on pakko laskea rinkka jälleen maahan. Montaa kilometriä ei enää pysty.

Seinä tulee äkkiä vastaan. Jalat käyvät raskaiksi ja selkää pakottaa. Pari kilometriä kirkon jälkeen hakeudumme joen tuntumaan ja etsimme pellonreunasta teltalle suojaisan paikan. Valmistamme kuninkaalliset pussiateriat kaasukeittimellä ja jäämme tuijottamaan alkuillan kultaamaa jokea, joka virtaa tyynenä kuin itse toivoisimme olevamme.

Ennen unta pitää muistaa harras venyttely, muuten huomisesta tulee jäykkä päivä.

Kävelyä noin 20 kilometriä.

Toinen päivä
Auran Lahto – Pöytyän Reppuniemi

Hyinen ja levoton yö ei paljoa paina, kun nousee kirpeässä ilmanalassa ja näkee ensi töikseen aamuun aukeavat uneliaat rantatörmät.

Aurajoen vaiheet ovat alkaneet koskettaa uudella tavalla. Kaupungissa siitä – kuten ihmisistäkin – näkee usein vain pinnan, jolloin oma suhtautuminenkin muuttuu pinnalliseksi. Täällä joki elää, sinnikkäänä ja sinfonisena kuin ihminen.
Toisinaan käy sääliksi, kun se kärvistelee kapeana ja käppyräisenä laakean peltomaiseman läpi. Välillä se joutuu taistelemaan elintilastaan esihistorian muovaamassa laaksossa. Vain harvoin se yltyy laulamaan levottomana koskena. Kosket ovatkin tähänastisen matkan kauneimpia taidonnäytteitä, kuin Aurajoen sielun liikahduksia.

Aamupalan voimin kävelemme Auran keskustaan. Vanhat teollisuusrakennukset ympäröivät pääkatua. Haravoiva eläkeläisjoukko kääntyy tuijottamaan meitä täysin estotta astellessamme taajamaan. Keskustassa saamme Ferrari-lippispäiseltä äijältä pitkän katseen, jossa ei ole hyväksynnän häivääkään – pelkkää jäätä.

Varsinais-suomalainen takakireys näyttää täällä kasvonsa. Pakollisten vesihankintojen jälkeen suuntaamme pois ihmisten ilmoilta.

Pian keskustan jälkeen saavumme Kuuskoskelle, joka on toinen merkittävä myllyhistorian muistuttaja. Paikalla on ollut myllytoimintaa jo 1500-luvulla. Vanha ratas ja myllynkivi kertovat tarinaa vesivoiman historiasta. Kosken yli vievältä kivisillalta aukeaa hieno näkymä jokilaaksoon.

Kyläkeskittymien punamullatut talot patinoituvat ajan mittaan kauniisti. Tulee olo, että ne kuuluvat tänne, kuin osana luontoa. Kivijaloista pitäisi pystyä päättelemään rakennuksen ikä sen perusteella, ovatko ne luonnonkiveä vai leikattuja. Osa tienvarren maatalorakennuksista ajoittuu aina 1700-luvulle asti.

Rinkan hihnat ovat hanganneet ihon verille lonkka- ja solisluiden kohdalta. Kävely alkaa poltella myös jaloissa, vaikka pidämme taukoja entistä enemmän. Iltapäivällä saavutamme Pöytyän Riihikosken keskustan. Syömme retkiateriat syrjäisellä padolla, minkä jälkeen kuvaajan on lähdettävä bussilla takaisin Turkuun.

Tästä eteenpäin olen omillani. Joki, tie, Viri ja minä. Saan ajatuksesta outoa voimaa ja jatkan eteenpäin kuin uutena miehenä. Keskustan jälkeen vanha herra tulee tiellä vastaan ja yllättäen alkaa jutella.

”Onko pitkä matka?”

”Oripäähän olen matkalla, joen alkuun”, vastaan.

”No ei ole pitkä matka enää.”

Minusta on. Olen totta puhuen aivan poikki. Tuntuu, että jalat sanovat itsensä irti hyvin pian.

”Äkkiä sinä sinne kävelet!” mies tokaisee.

Onko tämä huumoria vai keljuilua, vai olenko vain näyttöpäätteen kangistaman sukupolven kelvoton vesa? Mies vaikuttaa olevan tosissaan. Ehkä hän kävelisi sinne vielä tänään.

Raahustan eteenpäin ja etsin sopivaa telttapaikkaa. Sen löytäminen on osoittautunut haasteeksi yksityistonttien ja muhkuraisen pellon miehittämässä Aurajokiympäristössä. Päätän kokeilla Reppuniemeen vievää tienhaaraa ja löydän kuvankauniin kotiseutumuseon. Joenmutkassa on 1700-luvun lankkusaha, riihi, tuulimylly ja aittoja sekä vanha suojeluskuntatalo Kyntäjäntupa. Löydän museoympäristöstä paikan kodilleni täksi yöksi.

Joki on jo reilusti pienempi kuin viime yönä Aurassa. Kuulas vesi on mielentila, joka siirtyy katsojaan. Silloin tällöin auto kohisee maantiellä. Kukaan ei tiedä missä minä olen.

Kävelyä noin 17 kilometriä.

Kolmas päivä

Pöytyän Reppuniemi – Oripää

Teltta kestää koko yön jatkuvan vesisateen. Aamiainen kannon nokassa keitetyllä vedellä. Aamu on tihkusateen tuhertama ja sumuinen. Linnut vertailevat melodioitaan Reppuniemen risukossa ja Aurajoki avaa hitaasti luomensa.
Pakkaan teltan ja kävelen Reppuniemestä Pöytyän kirkolle. Täälläkin, kuten Aurassa, kirkonkylä ja uusi keskusta ovat erillään. Taas joku museo, vanha kirkkomaa on jylhänpunaisen hirsimuurin ympäröimä.

Ostan vettä ja eukalyptuspastilleja. Imeskely edistää syljeneritystä ja lisää nesteiden liikkuvuutta. Teippaan ruvelle hankautuneet lonkat laastarilla, nostan rinkan selkään ja jatkan matkaa.

Sataa, muttei liikaa. Ilma on tiivistä ja hengitettävää. Välillä pellolla kaikuu fasaanin riekaisu.

Minä elän, sanan kaikissa merkityksissä. Myös siinä, että kroppani toimii kohta todennäköisesti kasvualustana uusille eliöille. Olen paskainen ja alan uupua matkantekoon, mutta olo on rauhallinen.

Löydän tienvarresta oudon pirtin, johon pääsee sisään. Se on täynnä ajan kerrostumia ja sekalaista tavaraa: ikivanhoja lääkepulloja, haalarit ja jopa vanha puinen sänky. Avoimesta ikkuna-aukosta näkee joelle. Välikatto on osaksi romahtanut. Poistun kunnioituksella.

Oikealle jää myös vanha meijeri. Välillä näkyy minulle tutumman näköisiä latoja, niitä harmaita ja vinossa tönöttäviä. Yhteen niistä on pakko kavuta sisään pitämään sadetta ja hyppimään heinissä. Korkeimman heinäkasan päälle käpertynyt tumma lato-olento tarkkailee puuhiani korvat pystyssä. Kissa.

Matkalla on vielä yksi historiallinen mylly, sekä tienviiitta, joka osoittaa vanhalle sudenkuopalle. Tahtoisin mennä katsomaan sitä, mutta se tietäisi 1,5 kilometriä lisää jaloilleni. En pysty kävelemään edes sen vertaa ylimääräistä.

Joki laihtuu. Oripään kunnan tienoilla se on enää vaatimaton puro, joka pääsee vain vaivoin tunkeutumaan asutusten ja peltojen läpi. Nyt sen yli voisi jo terve mies hypätä. Vaan en minä.

Muutama kilometri keskustaan. Seinä alkaa tulla vastaan. Puren huulta ja laulan. Laulaminen on vähentänyt kipua ja jouduttanut matkaa huomattavasti. Tämän täytyy olla yksi laulun varhaisimpia funktioita.

Jatkan sitkeästi, vaikka kaikkialle sattuu. Iho on hiertynyt auki uusista kohtaa. Jalkapöydät säteilevät terävää, sietämätöntä kipua. Kun taajama vihdoin alkaa itken ja nauran vuorotellen. Olen Oripäässä, todellakin.

Pysähdyn kaivonkannelle riisumaan kengät. Oikea pikkuvarpaani muistuttaa mätää vadelmaa. Reidet tärisevät holtittomasti. Aura on nääntynyt olemattomaksi noroksi, kuten minäkin.

Pääsen jotenkin Oripään huoltoasemalle, jossa mekaanikot turisevat kahvikupin ääressä ja seuraavat eduskunnan kyselytuntia. Syön talon rasvaisimman annoksen. Mieleni tekisi vielä jatkaa Virttaan kankaille toteamaan, mistä Aurajoki sanan mukaan saa alkunsa, mutta jalkani eivät enää kanna. Olen varmasti surkea näky. Vaikka lepäisin päivän, en pystyisi niihin 6–12 kilometriin, jonka matka vähintään vaatisi. Tunnen itseni häviäjäksi.

Noin 60 kilometriä. Enempään en pystynyt rinkan kanssa, jonka punnitsin myöhemmin 21 kilon painoiseksi. Siinä on kuusi kiloa liikaa kokoiselleni miehelle. En ole koskaan ollut näin poikki, edes liftattuani Norjan läpi tai viikon kestäneen reiviputken jälkeen.

Otan bussin Tampereelle. Moottoriajoneuvossa istuminen tuntuu käsittämättömältä. Etäisyys katoaa, enkä enää tiedä missä olen.

Käveleminen on muuttanut käsitykseni matkalla olemisesta, etäisyydestä ja ajasta. Yhtäkkiä kiidän kitkatta eteenpäin 20-kertaisella nopeudella, enkä näe mitään.

Istuin Aurajoen kanssa aamupuurolla ja iltateellä, kuvasin sen ja kävelin sen rinnalla. Näin sen kapenevan kilometri kilometriltä ja lopulta kuihtuvan pieneksi luruksi. Ennen kaikkea annoimme toisillemme aikaa. Se on pitkän ystävyyden tae.

Matkan saldo Liedosta Oripäähän: Noin 60 kilometriä, 18 jättitrampoliinia, 3 rakkoa ja yksi irronnut varpaankynsi.

Teksti: Jantso Jokelin

Kuvat: Lauri Hannus

Näkemystä matkaan toi Viri Teppo-Pärnän teos Tien lumo (Aurajokisäätiö 2010). Kiitos Aurajokisäätiölle avusta ja kannustuksesta.

Jussi Valonen (vas.), Ilkka Suominen ja Tomi Kortela monitahoisen pöydän ääressä.

INTERNETISSÄ LEVIÄVÄN dokumentin synnyttämä maailmanlaajuinen liike hylkää rahatalouden kestämättömänä, kritisoi kaikkia järjestäytyneitä uskontoja ja poliittisia järjestelmiä ja suhtautuu päivätyöhön orjuutena.

Yhdysvaltalaisen Peter Josephin luomat Zeitgeist-dokumentit ovat keränneet miljoonia katsojia ja synnyttänyt jopa maailmanlaajuisen Z-liikkeen, jolla on jo satoja tuhansia kannattajia. Keskeinen tehtävä on herättää ihmiset pohtimaan rahatalouden heikkouksia ja vaihtoehtoa nykyiselle järjestelmälle, joka Josephin mukaan perustuu epätasa-arvoon, niukkuuteen ja rikkaimman oikeuteen.

Rahan kannalta tärkeä dokumenttielokuva on Zeitgeist: Addendum, jossa Peter Joseph tarjoaa näkemyksiään monia askarruttaviin talouden mysteereihin, kuten siihen mitä raha on ja mikä määrää sen arvon. Tylkkäri kutsui kaksi Z-liikkeen edustajaa ja taloustieteilijän keskustelemaan markkinataloudesta ja rahan vallasta.

”HETI DOKUMENTIN alussa sekoitetaan kaksi eri asiaa, raha ja varallisuus keskenään. Raha ei ole periaatteessa mitään, sehän on paperia”, pohtii Tomi Kortela, Turun yliopiston taloustieteen laitoksen assistentti. Hän ottaa kantaa dokumentin alkuun, joka pyrkii selittämään rahan olemuksen.

”Raha on ennen ollut erilaisia hyödykkeitä. Sen jälkeen se sidottiin kultaan. Lopulta on tullut nykyinen paperirahajärjestelmä, jossa rahaa ei ole sidottu mihinkään. Raha on velkakirja, joka toimii ainoastaan vaihdon välineenä. Raha ainoastaan helpottaa sitä, että voimme erikoistua tuottamaan mitä haluamme”, Kortela jatkaa.
Zeitgeist-liikkeen Jussi Valonen muistuttaa rahan takana piilevästä ongelmasta.

”Epätasa-arvo on luonteeltaan taloudellista. Maapallolla on paljon luonnonvaroja, mutta niiden käyttö jakaantuu hyvin epätasaisesti juuri sen takia, että omaisuus on kasautunut tietyille ihmisille”, Valonen toteaa.
”Yleensä, kun jokin hanke pitäisi tehdä, ongelma on se, että ei ole rahaa. Vaikka resursseja olisi, rahaa ei ole”, toinen zeitgeistilainen Ilkka Suominen jatkaa.

Raha saattaa olla siis vain paperia, mutta vauraus ja hyödykkeet ovat usein sen takana. Tämä on kiistatta eräs aikamme ongelma.

POLIITTISEN, TALOUDELLISET ja uskonnolliset instituutiot ohjaavat ihmisen ajattelua ja elämää. Näistä instituutioista erityisesti rahataloutta ei kyseenalaista juuri kukaan, ja se onkin nykymaailmassa lähes uskonnollisessa asemassa, esitetään Addendum-dokumentissa.

Dokumentti väittää myös, että vauraaksi mielletty länsimainen maailma elää todellisuudessa niukkuudessa. Resurssit pidetään yksityisten yritysten takana ja kulutustuotteista tehdään helposti hajoavia myynnin edistämiseksi.

”Yhtiöt haluavat myydä mahdollisimman paljon tuotteita, ja he kehittävät tietoisesti tuotteen, jonka käyttöikä on lyhyt. Tämä johtaa niukkuuden sykliin ja syntyy enemmän jätettä kuin silloin jos tehtäisiin pitkäikäisiä ja kestäviä tuotteita”, Valonen selventää.

”Meitä ohjaa taloudessa ainoastaan kyvyt ja tarpeet. Sen verran pitää tehdä, että tyydytetään maksimaalinen määrä tarpeita resurssien puitteissa. Tahdomme resursseistamme mahdollisimman paljon irti siten, että se hyödyttäisi mahdollisimman monia”, taloustieteilijä vastaa.

Mysteeriksi jää, hyödyttävätkö yhtiöt kuten General Motors ja Coca-Cola todella mahdollisimman monia.

PROSENTTI MAAILMAN VÄESTÖSTÄ omistaa neljäkymmentä prosenttia planeettamme resursseista. Puolet maapallon asukkaista elää alle kahdella dollarilla päivässä. Lama toisensa jälkeen runtelee maailmantaloutta ja koettelee aina erityisesti sen köyhimpiä. Ilmastonmuutos tulee muuttamaan yhteiskunnan taloudellisen ja geopoliittisen rakenteen globaalilla tasolla. Nämä ovat Zeitgeistin teesejä maailman tilasta.

Vaikea väittää vastaan. Vahvalla omatunnon äänellä varustetut pohtivatkin tuskastuneina yhtä ja samaa asiaa. Mitä minä voin tehdä?

Jos vastaus on kerta toisensa jälkeen ”en yhtään mitään”, ihmisen sisään jää pysyvä ristiriita. Mielenterveyden säilyttämiseksi syömme reilun kaupan luomua, kierrätämme lasipurkit ja ostamme kilin Afrikasta. Globaalin rahatalouden ymmärtäminen on yhdelle maailmankansalaiselle vaikeaa. Tämän myöntää myös taloustieteilijä.

”Kahdesta asiasta olen liikkeen kanssa samaa mieltä. Ensimmäinen on se, että valtio tuskin tulee ratkaisemaan mitään ongelmia, se itse asiassa melko varmasti vain lisää niitä. Luottamus, jota osoitamme poliitikkoja kohtaan, on aika varmasti väärin. Toinen asia on se, että teknologia tulee ratkaisemaan meidän ongelmamme”, Kortela summaa.

Zeitgeist on siitä harvinainen vastaliike, että se tarjoaa kokonaisen vision paremmasta maailmasta. Uusiutuviin energiamuotoihin ja vapaisiin resursseihin perustuva maailma on kaunis ajatus, mutta kuinka paljon sen rakentaminen nykyisillä resursseilla vaatisi, on kinkkinen kysymys.

Onko zeitgeist anarkismia, poliittis-ekologinen ääriliike vai jotain aivan muuta? Ainakin se on nostanut esiin valtavia kysymyksiä, joihin maailma tarvitsee vastauksia hyvin pian. Olethan sinä varmasti miettinyt asioita?

Teksti: Jantso Jokelin

Kuva: Lauri Hannus

Pajapellon tila on hellyttävä näky. Rinteeseen rakennettu keltainen mökki seisoo jykevän kivijalan varassa. Lanta haisee, käp-pyräinen omenapuu kurottautuu ikkunan eteen. Suureen pihakiveen on kiinnitetty muistoreliefi tiedemies ja maanviljelijä August Pyölniitulle, syntynyt 1887, kuollut 1979.

Paimion viisaana tunnettu mies eli tässä. Ajatteli, tutki ja kirjoitti. Naimattomana kuollut originelli omisti koko elämänsä tutkimukselle, kulutti rahansa kirjoihin ja lehtiin ja kaiken ohessa viljeli maata. Samassa talossa asuneet siskot Ida ja Olga pitivät huolta taloudesta. Pitipä Ida mökissä vielä pyhäkouluakin kolmekymmentä vuotta.

Astutaan sisään. Porstuan kautta pääsee tupaan, jonka unenomainen tunnelma kertoo jokaisella ilmassa kieppuvalla hiukkasellaankin kuluneesta ajasta ja eletystä elämästä. Tuvan puolella on uuni, kerrossänky sisaruksille ja suuri kirjoituspöytä Augustille. August on tosin vallannut talon kaikki tasot kirjoilleen ja laskelmilleen.

Vanha Remington-kirjoituskone, jota myös Orwellin kaltaiset mestarit suosivat, lepää tuvan suurimmalla pöydällä täysin palvelleena. Sillä on kirjoitettu tuhansia sivuja tutkimuksia, päiväkirjaa ja mietelmiä. Pöydällä on paperinippuja täynnä lukuja, joiden merkityksestä kenties vain August itse osaisi kertoa. Hauraalla penkillä on vielä vanhempi, selvästi loppuun naputeltu kirjoituskoneen runko.

Talossa on lisäksi minimaalinen makuuhuone sekä Augustin oma työhuone, kirjahyllyjen ja lehtipinojen täyttämä hämäränhohtoinen tutkimuskamari. Kirjat kertovat tähtitieteestä ja maailman synnystä, fysiikasta ja lääketieteestä. Oikeastaan vain taide, runot ja historia puuttuvat. Ne eivät Augustia kiinnostaneet.

On kirjoja jotka näyttävät tien kirkasvetisille järville, mutta myös niitä, jotka ovat tienosoittajia matalaan suohon, johon hukkuminen on vaikeaa. Puhumattakaan sellaisista teoksista, jotka ovat milloin kuivilla, milloin vihreillä kuusen havuilla peitettyjä tunkiokasoja.

”Aku ei ole impulsiivinen eikä seuraa mitään päähänpälkähdyksiä. Ikiliikkujaakin hän suunnittelee vuosikymmeniä. Hän on aika vääjäämätön ja tiukka ihminen”, kertoo Pyölniittu-museon hoitaja Johanna Lehto-Vahtera.

”Maanviljelykin on hänelle vähän sellainen kiviriippa. Hän olisi halunnut vain kirjoittaa ja tutkia.”

Lehto-Vahtera on hoitanut Pyölniitun museota jo lähes kaksikymmentä vuotta. Aboa Vetus & Ars Novan nykyinen museonjohtaja otti parin viikon arkistointityön vastaan vuonna 1991 ja jatkoi seuraavina kesinä. Parin vuoden kuluttua Paimion koulukeskuksen varastosta löytyi tuhansia konekirjoitusliuskoja, koko August Pyölniitun elämäntyö. Lehto-Vahtera oli kirjoitusten ensimmäinen lukija.

Nyt Lehto-Vahtera puhuu ”Akusta” kuin vanhasta ystävästään. Preesensissä.

”Kyläläisten haastatteluissa toistuu se, että Aku on erikoinen ja originelli, mutta toisaalta arvostettu hahmo. Häntä sanotaankin Paimion viisaaksi”, Lehto-Vahtera selittää.

”Mutta mitä originellimpi on, sitä vaikeampi on tietysti löytää sielunkumppania”, hän lisää.

August eli koko elämänsä naimattomana kahden siskonsa kanssa. Avioliittoon hänellä ei ollut halua tai otollisia tilaisuuksia. August tiedosti poikkeavan luonteensa jo varhain.

Minussa on jotakin, josta voin päättää etten ole samallainen kuin tavalliset ihmiset. Vuonna 1906 tulin varmuuteen siitä, mitä se ”jotakin” on, joka kieltää minua torpan poikana jatkamasta isäni ammattia: tulin varmaan vakaumukseen, että tuleva elämäntehtäväni on uusien keksintöjen tekeminen. Ensin olivat koneelliset keksinnöt etusijassa, mutta sittemmin ovat ”aatteelliset” keksinnöt tulleet minulle yhä tärkeämmäksi.

Augustin suurin haave oli kehittää ikiliikkuja, jota hän kutsui neonturpiiniksi. Ikiliikkujan oli toimiessaan määrä tuottaa energiaa tyhjästä, Augustin versiossa neonmolekyylien välityksellä. Tämä on tietysti termodynamiikan lakien vastaista, mutta se ei Augustia hidastanut.

”Vasta viimeiset kymmenen vuotta se on ollut käyttökelpoinen idea”, Pyölniittu toteaa radiohaastattelussa 1960-luvulla. Vanhan miehen ääni on leikkisä, rosoinen ja koskettava. Pienestä kasettimankasta tuleva ääni täyttää karismallaan koko tuvan.

Pyölniitun mökistä tulee mieleen, että juuri tällainen museon täytyisikin olla. Kaikki alkuperäiset esineet ovat niillä sijoillaan ja huoneistosta huokuu elämän henki. ”Museo” on näkymätön kehys sen ympärillä, mitä Augustin ja siskojen todellisuus todella oli. Vain harsot pöytien suojana kertovat tapahtumien painuneen jo vääjäämättömään menneisyyteen.

Kuka haluaisi tutustua henkilöön, joka tunnetaan, mutta omaperäisenä.

August on erikoinen hahmo, jota jotkut voisivat nimittää kylähulluksi, ellei hän kaikesta päätellen olisi hyvinkin kärryillä siitä, mitä todellisuudessa tapahtuu. Ehdoton omistautuminen tieteelle ja kirjoittamiselle on ollut kuitenkin niin irrallaan muun maaseudun todellisuudesta, että toiseus on leimannut Augustin suhdetta kaikkiin kanssaihmisiin.

”Se on fakta, että August on ollut originelli, yksin ja oman tien kulkija. Mutta ei hän hullu ole, muuten kuin ehkä ikiliikkujamielessä”, Lehto-Vahtera pohtii.

Lehto-Vahtera siivoaa Pyölniitun museon joka kevät. Asumattoman peltomökin vitsauksena ovat hiiret ja hyönteiset. Kunnossapito vaatii paljon työtä, mutta se ei museologia näytä haittaavan. Akun elämä ja teot ovat vieneet hänen sydämensä.

Teksti: Jantso Jokelin

Kuvat: Lauri Hannus

Pyölniitun mietteet kirjasta Järkevä toivo (2004), toimittanut Johanna Lehto-Vahtera.

August Pyölniitun museo on avoinna sopimuksesta, heinäkuun sunnuntaisin klo 12–15 sekä Varsinais-Suomen museopäivinä elokuun viimeisenä viikonloppuna. Pyölniittu-päivää vietetään heinäkuun viimeisenä sunnuntaina klo 12–15. Museo sijaitsee Paimion Maljamäessä, viitoitus tieltä 110. Tiedustelut (02) 474 5319 tai (050) 586 7733 / Jouni Lehtiranta.

TURKULAINEN! Tunsitko viime viikolla vavahtelua rakkaassa maaperässämme? Kyseessä oli Tampereen teknillisen yliopiston ja Tampereen yliopiston yhdistyksen ETO:n (ei-Turkulaisen Osakunnan) ekskursio TurkuXQ. Matkan aikana salaviekkaat tamperelaiset yrittivät taas moneen otteeseen upottaa Turkua muun muassa hyppimällä Kauppatorilla samaan tahtiin 50 hengen voimin.

ETO järjestää kahdenlaisia tapahtumia vuodessa: ensimmäisenä tietenkin legendaarinen Turku-excu, toisena Hervannan lähiöbaarikierros, jonka päätteeksi todetaan ykskantaan Tampereen huonotasoisempienkin kuppiloiden olevan keskivertoa Turku-baaria parempia.

Vieraidemme tämänvuotinen TurkuXQ alkoi mukavassa  nousuhumalassa Auran ABC:llä. Siellä lyötiin maahan kiila, jonka tarkoituksena on nakertaa Turkua pikkuhiljaa irti muusta Suomesta. Erään teorian mukaan merkit kiiloista alkavat jo näkyä. Myllysillan vajoamisen voi nähdä osana laajempaa Turkua uhkaavaa katastrofia. Toinen teoria taas esittää kaupungin suunnitelmallisesti purkavan siltoja Aurajoelta ja luovan näin kahtiajakautunutta Turkua. Onko joki meidän muurimme?

Turkuun saavuttuaan ei-turkulaiset siirtyivät Proffan kautta Kauppatorille, jossa mustaa makkaraa jaettiin sivistysmielessä Turun kansalaisille. Varsin nopeasti parikymmentä kiloa tuota epäilyttävää herkkua ohikulkijoiden suihin hävisikin.

Ei-turkulaisen osakunnan logo. ETO aiheutti hämmennystä myös ylioppilaskunnassa korvaamalla Turku-salin vaakunan Tampereen vastaavalla.

Seuraava rasti oli Puutorin vessa – maailman ensimmäinen A-oikeudet saanut yleinen käymälä – jossa omistaja Lasse Laaksosen johdolla laulettiin muutama teemaan sopiva (ryyppy)laulu.

Ohjelma huipentui Myllysillalla. Rakennelma pyrittiin sortamaan hyppimällä sen juurella. Myös muutama aprilliheliumpallo lähti ei-turkulaisten mukaan muistoksi.

Samassa yhteydessä vieraamme heittivät Aurajokeen Tammerkoskesta noudettua vettä. Tavoitteena oli ensinnäkin puhdistaa saastaista Auraa ja toiseksi pikkuhiljaa upottaa Turku lisäämällä jokeen vettä vuosittain.

ETO:lle Turku tuntuu omaavan lähes samanlaisen erillisstatuksen kuin Las Vegas – se on juuri se mystinen kaupunki, jossa kaikki on mahdollista eikä tekoja tarvitse selittää. What happens in Turku, stays in Turku.

Teksti: Matias Ikkala

Kuva: Marko Hakkarainen

Autoja vilahtelee Tuomiokirkkosillalla tiuhaan ohi maanantaisena iltapäivänä. Olemme sopineet tapaamisen muuan Eino Väärän kanssa kahdeksi. Etsin katseella henkilöä, joka näyttäisi odottavan tai etsivän jotain. Emme ole aikaisemmin tavanneet kasvotusten.  Olemme olleet yhteydessä ainoastaan sähköpostitse – ja sitä ennen pullopostitse.
Mies ohittaa minut nahkatakissaan ja kääntyy ympäri:

”Ei se Heini ole?”

Paiskaamme kättä. Väärä on vain vähän itseäni pidempi, hymyileväinen herrasmies. Hän on jäänyt toukokuussa eläkkeelle ilmastointiteknikon toimesta. Hän kertoo, ettei ollut aluksi tunnistaa minua. Näytin ilmeisesti pipo päässä erilaiselta kuin Facebookin kuvassa.

Tuomiokirkkosilta ei ole satunnainen valinta kohtaamisellemme. Täältä posti lähti liikkeelle.

Toissa kesänä istuimme kaveriporukalla Tuomikirkon puoleisella rantanurmikolla. Idea pullopostista syntyi spontaanisti. Kirjoitin viestiin kiitokset luonnon pelastajalle ja pyysin häntä ilmoittamaan löydöstä anonyymiin sähköpostiini. Korkki kiristyi niin tiukalle kuin sen sai, ja pullo lähti ajelehtimaan kohti satamaa.

Pullo ehti matkata joessa lähes vuoden päivät. Väärä teki löydön Kalanpyrstön rantakivikosta ollessaan kevätmelonnassa. Sähköpostia hän muisti lähettää vasta pari kuukautta myöhemmin.

”Posti oli kuivumassa”, hän kertoo.

Väärä lupautuu tarjoamaan kahvit. Jatkamme matkaamme Mansikkapaikka -nimiseen kahvitupaan. Koriste-esineitä pursuava kahvila osoittautuu Väärän lempipaikaksi. Hän kertoo olevansa myös Kirjakahvilan kävijä. Sisään päästyämme tilaan hänen laskuunsa mustaherukkateetä. Hän ottaa piirakkaa.

Väärä ei ole aiemmin saanut pullopostia, mutta melontakaverit ovat kyllä löytäneet pulloja silloin tällöin. Kun he ovat ottaneet yhteyttä lähettäjiin, ei vastakaikua yleensä kuitenkaan ole kuulunut.

”On tuo yleensä sellainen tsoukki. Mutta tämä ei ollut”, Väärä sanoo ja katselee samalla lupaamani palkkiota, kahvipakettia ja suklaalevyä.

Aurajoen ympäristö on kahviseuralleni tuttu jo päälle 60 vuoden ajalta. Väärän vanhemmat muuttivat Kauhajoelta Halistenkosken yläjuoksulle, kun hän oli puolivuotias. Joen rannoilla Väärä on oppinut uimaan ja kalastamaan.

”Aurajoen suulle tulleet rakennukset sopivat hyvin maisemaan, ja rannat ovat kaunistuneet ja siistiytyneet siitä mitä ne olivat 1960-luvulla”, hän arvioi joen rannoilla tapahtunutta muutosta.

Joen parjattu kunto on aktiivimelojan mielestä parantunut ja kalakannat elpyneet.

”Kyllä joen puhtaus on mielestäni parantunut viime vuosien aikana. On kiinnitetty huomiota peltojen suojavyöhykkeisiin rannoilla, ja kiinteistöjen puhdistuslaitteisiin.”

Entä pitkäaikainen harrastus sitten, mikä siinä on parasta?

”Hienointa siinä on kiireettömyys ja se että pääsee paikkoihin, jonne veneillä ei pääse. Tietysti täytyy varata aikaa enemmän matkantekoon.”

Väärä on ylpeä Turusta ja turkulaisuudestaan, vaikka ei täytäkään paljasjalkaisuuden määritelmää. Mikäli hän saisi esitellä turistille Aurajoen kauneinta maisemaa, sellaisia löytyisi sekä ydinkeskustan tuntumasta että sen ulkopuolelta.

”Kyllä kaunein mutka on kun tuomiokirkko alkaa näkyä kirjastotalon kohdalta ja Tuomaansillan jälkeen Koroisten ristin tullessa näkyviin, sekä tietenkin Halistenkoskella.”

Joen maisema on pantu merkille kansainvälisestikin. Pari vuotta sitten Aurajoki julistettiin eurooppalaiseksi kulttuurijoeksi. Ainoana suomalaisena jokena se pääsi italialaisen Ferraran yliopiston johtaman hankkeen listalle.

Kiitosta saivat selvityksessä erityisesti luontopolut joen ympäristössä. Aurajoki oli myös kaikista listatuista joista pisimmälle valjastettuna virkistyskäyttöön.

”Turun Euroopan kulttuuripääkaupunkivuotena 2011 Aurajokea tullaan käyttämään elementtinä paljon aina avajaisista lähtien. Taiteen ohella aiotaan lisätä joen virkistyskäyttöä kulttuurikuntoilun avulla, ja avata muun muassa lisää melontapisteitä”, kertoo Turku 2011 -projektin viestintäpäällikkö Saara Malila.

Siitä meloja-aktiivi Väärä on varmasti hyvillään.

Mitä muuta vesistö kätkeekään? Pullopostien lisäksi Aurajoesta on nostettu polkupyöriä, liikennemerkkejä, puistonpenkkejä, avaimia ja lompakoita. Osa on kadonnut pikkujoulujen vietossa, pysäköinti kielletty -merkki kenties omavaltaisen autoilijan toimesta.

Joki on kertomattomien tarinoiden aarreaitta.

Joka syksy Turussa järjestetään sukellusnäytös, joka on osana kansainvälistä Aware-projektia. Paikallisten sukeltajaseurojen jäsenet tuovat pintaan pohjaan eksynyttä tavaraa. Tapahtuma kerää paikalle suuren uteliaiden yleisön, ja se uutisoidaan paikallisuutisissa näyttävästi. Tempauksen tarkoituksena on viihdyttämisen ohella valistaa vesistöjen puhtaanapidosta.

Pintaan nostettujen tavaroiden jaolle ovat pyrkineet kaikki aina varakkaammista herroista alkaen.
Tuoreessa muistissa on varmasti Jönköping-kaljaasin alkoholilastin nosto Rauman edustalla. Ensimmäisessä maailmansodassa upotetun lastin jaolle saapui liikemies Peter Fryckman. Hän vaati saalista itselleen sillä oikeutuksella, että osa juomista oli kuulunut hänen isoisänsä isälle.

Fryckmanin esimerkkiä on parodioitu myös Aurajoen juoma-aarteiden yhteydessä.

”Samana syksynä Jönköping-tapauksen aikaan puhdistettiin Aurajokea ja saaliiksi saatiin kokonainen muovipussillinen keskikaljaa. Paikalle ilmaantui mies, joka ilmoitti kassin kuuluvan hänelle. Mutta hän lisäsi että ”tai eivät minulle, vaan minun isälleni”, miehen isä kun tapasi näillä puistonpenkeillä aina istua”, kertoo sukelluskouluttaja Jouko Moisala kymmenen vuotta myöhemmin.

Hyvästä selityksestä palkittiin parilla ”perintökaljalla”.

Teksti: Heini Kilpamäki

Kuvat: Lauri Hannus

Lue lisää:
Laaksonen, Hannu: Turun historiaa kahdeksalta vuosisadalta
Niskala, Meiju: Olet tässä (Turku)

Kotikaupunki uusin silmin

VAIKKA KAUPUNGISSA OLISI asunut koko ikänsä, siitä on mahdollista löytää uusia puolia. Tätä filosofiaa taiteilija Meiju Niskala vaalii kirjassaan Olet Tässä ( Turku). Tehtäväkirjan ja matkaoppaan välimuoto tarjoaa uusia tapoja tarkastella kaupunkia. Kirjan synnyn taustalla löytyy sääli Turkua ja kaupunkilaisia kohtaan.

”Ajatellaan, että Turku on yhtä kuin Turun linna ja tuomiokirkko. Edes paikalliset eivät tiedä, kuinka paljon hienoja tarinoita heidän kaupunkiinsa liittyy. Ja siksi niistä ei puhuta”, Jyväskylästä kotoisin oleva Niskala pahoittelee.

Aikoinaan Kerttulinmäellä päivää paistatellessaan hän tuli miettineeksi, miksi kalliota ei oltu raivattu pois muuten rakennetun alueen tieltä. Syy löytyi: kalliolla sijaitsi ennen kaupungin hirttopaikka.

”Siinä tunsi olonsa todella pieneksi, yhdeksi lenkiksi pitkässä ketjussa. Samalla kalliolla jolla olin lukemassa Bridget Jonesin tyylistä hömppäkirjaa, oli moni aikoinaan heittänyt henkensä.”

Vastaavanlaiset oivallukset ruokkivat Niskalan ajatuksia kirjasta, joka loisi lukijan ja kaupungin välille uutta suhdetta. Suhde syntyy kokemuksista ja tarinoista.

”Tavoitteena on, että Turku ei olisi sen asukkaille vain läpimenopaikka. Tila, jonka ohi kuljetaan matkalla jonnekin.”
Niskala kertoo vierastavansa myös kaupallisia arvoja.

”Kapinoin sitä vastaan, että elämykset syntyvät rahasta. Että ainoastaan maksamalla on mahdollista saada onnellisuuden kokemuksia.”

Aivan. Ensisijaisesti urbaani löytöretkeilijä tarvitsee vain uteliaan ja avoimen mielen. Matkailulehti Mondo palkitsikin Olet tässä (Turku) -kirjan kunniamaininnalla vuonna 2006.

HEINI KILPAMÄKI

Kokeile näitä ilmaiseksi!
1. Mikäli löydät ostoskärryyn tai kadulle unohtuneen kauppalistan, osta viikon elintarvikkeet sitä mukaillen.
2. Kävele kaupunkisi kadut aakkosjärjestyksessä läpi. Projektiin voi kulua vuosi tai useampi. Olet jo lähellä loppufanfaaria, kun pääset Ö-kirjaimella alkavalle kadulle.
3. Kysy tuntemattomalta tietä kauneimmalle näköalapaikalle, romanttiseen metsään tai omituisemmalle nähtävyydelle.
4. Seuraa paikallislehden uutisia Marttojen kesäretkestä tai Kiviseuran äitienpäiväleiristä. Perusta oma retkikunta ja ilmoittaudu mukaan.
5. Astu sisäpihoille aina kun vain mahdollista. Paitsi pyörätelineitä, voi sisäpihoilta löytyä myös vanhoja pittoreskejä maalaisaittoja, puutarhoja, kelomökki tai kaunis patsas.
Lähde: Arjen löytöretkeilijän aakkoset, www.summamutikka.com

ORBIT TAI ”ENKELIPALLOT” ovat esimerkiksi huonossa valaistuksessa kuviin ilmestyviä valopalloja, jotka johtuvat ilmassa leijailevien hiukkasten heijastuksista. Ne voi tulkita pölyksi, tai kuten monet rajatiedon innokkaat etsijät, enkeleiksi sekä kuolleiksi hengiksi.

Muun muassa Diana Cooper, Enkelipallot-teoksen kirjoittaja, ylläpitää laajaa orbigalleriaa nettisivuillaan ja tulkitsee myös lukijoidensa lähettämiä otoksia. Valitettavasti Cooper ei innostunut Tylkkärin lähettämistä kuvista, joten tyydyimme vertailemaan kampusalueelta löytyneitä orbeja internetin kuvastoon.

Kuvauspäivänä 2.3.2010 noin kello 20.30 tuomiokirkon edustalle ilmestyi massiivinen henkiportaali, josta tulvi kirkkaita toisiinsa sulautuneita rakkaudenenkeleitä sekä mahdollisesti muutamia keijukaisia ja yksisarvisia. Kuvassa esiintyy myös vaaleansinisiä arkkienkeli Mikaelin lähettejä ja kuolleiden henkiä.

Myös Fennicumin etupihalta bongattiin suuri rakkaudenenkeleiden yhteensulautuma ja kourallinen kuolleiden henkiä.  Vahvoista ennakko-oletuksista huolimatta Lucifer ei siis norkoilekaan uskontotieteen toimistolla.

Päärakennuksen katolla näytti olevan toinen henkiportaali, josta nousi arkkienkeli Mikaelin menehtyneitä kuljettavia lähettejä. Lisäksi täällä esiintyi hyvin kirkas rakkaudenenkelien joukkio jota ympäröi Mikaelin sininen energia.
Joidenkin lähteiden mukaan kuvauspäivä eli tiistai oli Mikaelin viikonpäivä, joten hänen enkeleidensä runsaus on ymmärrettävää.

Yliopistoalue on epäilemättä mystinen alue, onhan se vuosisatoja toiminut myös Suomen hengellisenä keskuksena. Oli siis jopa ennalta arvattavaa löytää kampukselta joukoittain enkeleitä ja muita henkiotuksia.
Vai liekö kuvauspäivän runsas lumisade vaikuttanut asiaan – mene ja tiedä.

Teksti: Matias Ikkala

Kuvat: Lauri Hannus

www.dianacooper.com/angelsorbsunicorns/angelorbs