Kaikkitietävä kertoja

Milloin moraalia voi olla, mikä jää ulkoisen ja sisäisen pakon ulkopuolelle? Silloin, jos uskomme oikeudenmukaisuuteen, karmaan, tässä elämässä tai seuraavassa: pahuus on lyhytnäköistä ja johtaa kolminkertaiseen menetykseen tai ikuiseen kadotukseen. Hyveen perikuviakin on olemassa, mutta he eivät ole tilastollisesti merkittäviä. Moraalisuus on laskelmointia ja ehdollistumista: saanko tunnustusta hyvyydestäni, piiskaa pahuudestani? Vain kaikkitietävä tuomari voi täyttää moraalin edellytykset.

Oikeudenmukaisuus edellyttää, että joku tietää kaikki tekomme ja punnitsee ne hyvän ja pahan vaa’alla; viimeistään kun veremme pysähtyy ja siirrymme seuraavaan maailmaan. Mutta ajattelevat koneet tuovat oikeudenmukaisuuden tähän maailmaan: akvaarioyhteiskunnassa joku tietää kaiken meistä – Facebook-statuksistamme, sähköposteista, turvakameroista hän kutoo koko elämämme. Ja sitä me pelkäämme: että koko se laittomuuden ja moraalittomuuden ryönä, jota joka ainoa meistä piilottelee, yhtäkkiä valahtaisi esiin yksityisyyden alban repeytyessä auki. Kuka tahansa, joku, näkisi, miten alasti ja likaisia me olemme.

Uusliberalistinen maailmanselitys voi tyydyttää jonkun oikeudenmukaisuuden tajua: kyvykäs ja ahkera niittää sadon; laiskuri itkee ja pyytää armoa. Se vetoaa ihmiseen kuten skientologia ja pyramidin huipulla oleva kulta-aarre. Ja kuten skientologia ja pyramidihuijaukset, se jättää olennaisen piiloon: järjestelmän voittajia ovat kovimmat kusettajat ja vallan hyväksikäyttäjät. Toki tarvitaan kyvykkyyttä ja ahkeruutta luomaan järjestelmä, jossa itse on aina voittaja ja häviäjänä aina veronmaksajat.

Yhteiskunnallinen epätarkkuusperiaate kuuluu: kokonaisvaltaisuus on kusetusta. Sosiaalinen maailmanselitys on aina vajavainen, sillä yhteiskunta on induktoinnin tavoittamattomissa. Liberalistit ja kommunistit onnistuivat ensin piilottamaan ja sitten unohtamaan tämän, ja siksi molempien aatteet kyettiin valjastamaan massojen hyväksikäytölle. Filosofien valtiot on puettu viattomuuden ja ristiriidattomuuden albaan, mutta lumivalkean puuvillan alla ne ovat likaisia.

VISA KURKI

Siltaa rakentamassa

Helmikuussa julistettiin suunnittelukilpailu Aurajoen ylittävän, uuden kevyen liikenteen sillan yleissuunnittelusta. Silta on osa Ihmiselle parempi keskusta -hanketta. Moni ei kuitenkaan koe sillan parantavan keskustaa, pikemminkin sen pelätään pilaavaan Aurajoen merkittävää kulttuurimaisemaa. Myös sillan sijoituspaikkaa on kritisoitu kovaäänisesti: eihän uusi silta johda mihinkään!

Itse lukeudun sillan kannattajiin. Uskon että uusi kevyen liikenteen silta, kaupungin pyörätieverkoston kehittäminen sekä kävelykeskustan laajentaminen edistävät hyötyliikuntaa ja elävöittävät keskustaa. Sillan paikka Kauppiaskadun ja Rettiginrinteen välillä on tähän tarkoitukseen mitä mainioin. Silta ja siihen liittyvät kevyen liikenteen väylät tulevat nivomaan yhteen kaupallisen keskustan korttelit, kirjastokorttelin sekä historiallisen kulttuurikorttelin. Kun tulevaisuudessa kävelee Kauppatorin Kauppiaskadun puoleista laitaa ja katsoo kohti jokea, tulee silta toimimaan Kauppiaskadun jatkeena, ja houkuttelemaan liikkumiseen jokirannan suuntaan. Kauppiaskadun pää on muutettu viihtyisäksi ja vehreäksi pihakaduksi, paikaksi jossa voi nauttia vaikka kirjastosta lainatusta kirjasta. Sijainti on erittäin hyvä myös ajatellen sillan toimivuutta joen itärannalta käsin. Yliopistojen ja Kupittaan suunnalta tuleva pyöräliikenne pääsee uutta siltaa pitkin suorinta reittiä ydinkeskustaan, kun Hämeentien pyörätietä jatketaan sillalle ja uudistettua Kauppiaskatua pitkin pääsee pyöräilemään Yliopistonkadulle saakka.

Hyvä suunnittelu takaa, ettei sillasta tule pelkkää passiivista esteenylittämisrakennelmaa vaan paikka, joka kutsuu ohikulkijoita viihtymään, pysähtymään ja nauttimaan maisemista. Turussa on jo yksi vastaava silta, Teatterisilta. Teatterisillan rakentamista vastustettiin aikoinaan raivokkaasti, mutta tänään se on monen turkulaisen päivittäin käyttämän kulkureitin tärkeä sidoskohta, monelle myös pysähtymisen paikka. Uusi kevyen liikenteen silta voisi sijaintinsa kannalta toimia vielä Teatterisiltaakin paremmin tällaisena viihtymisen siltana, sillä alue on vehreämpi ja hiljaisempi kuin Teatterisillan alue.
Silta voi siis ylityksen lisäksi tarjota myös elämyksen. Tämän koin itse yhtenä viime kesän lämpimänä iltana, kun istuin hyvässä seurassa Teatterisillan penkillä nauttimassa eväistä. Siinä istuessani mietin miten mahtavaa on, että kaupungin keskustassa voi viettää tällaisia hetkiä. Toivottavasti saan kokea vastaavia elämyksiä uudella kevyen liikenteen sillalla kesällä 2013.

MIKAELA SUNDQVIST
Turun kaupunginvaltuutettu ja ympäristö- ja kaavoituslautakunnan jäsen (vihr)

Maisteri Toivo Suulas vastaa

Rakas Toivo, eräs pitkäaikaisimmista unelmistani on SHO:n postituslistalta pois pääseminen. Uskotko haaveideni käyvän toteen vai saanko kaiken toivon jo heittää?
Virheistään oppinut

Haaveet, kaikki turhat haaveet, minut on jo saaneet, huutamaan huomiseen lauloi Sorsan Riki, tuo lemmen jättiläinen ja keltaisten katujen yskivä tulkki, jonka hurmaava ääni oli kuin korallinsininen tunnelmavalo vasten puuaitaa betoniviidakossa. Soi musiikki sielussa ja syvällä korvissa; ja silloin kesällä yhdeksäntoistajotain me kaikki lapset istuimme joen penkalla onget viritettyinä valmiina vastaanottamaan sen, mitä maailmalla oli meille tarjota, haaveidemme kehäpäätelmät ja kukka-asetelmat, vasten saarnipuuta ahventa ja siika. Ja Riki Sorsa, lähti purjelaivalla vailla määränpäätä, vain haaveet, nuo kirotun kauniit haaveet taskussaan. Ja taustalla soi foni nuoruuden muistolle, kenties vielä joskus muistamme, mitä on viattomuus. Ja onks siin jotain liikaa kysyy jo Rikikin.

Toivo on sitä mieltä, että toivoa ei kannata heittää kuin saapasta suvikarnevaaleilla. Kas millainen maailma meillä olisi jos meillä ei olisi toivoa, ei janoa uneksia, että vielä kerran se purjelaiva saapuu satamaan, siihen kotisatamaan, jossa on kirjepaperia ja silkkiä ja nailonsukkia ja Raikkaan Ensio vilkuttamassa lippunauhojen ynnä kreppipaperin alla. Niin, olisiko Metsolan Erkkikään kyennyt luopumaan viinapirusta ilman haaveiden viimeistä kättä, korttipakkaa, jossa pekka oli joka kerta se Kaukovaaran Kari, tuo inha, mutta yksinäinen kunnanvaltuuston kuningas. Vaan ei jäänyt pekka käteen, kiersi Erkki koijarilta jalat solmuun ja sivakoi kohti lakeuden huippua.

Kullatut kruunut, lottovoitot, ensijulkaisut, sähköpostilistat ja päiväkirjojen sivuille piirretyt kuvat suutelevista rakkaista, kaikki kuorrutettu pelolla, vuorattu levottomuuden usvaisella elmukelmulla. Oi miksi, oi miksi sinä Virheistäsi oppinut pelkäät ja piiloudut? Tartu leiviskää sarvista, ole Erkki ja usko, ravutkin uivat takaperin, vaikka ne ovat etuperäiseläimiä. Haaveet on tehty valloittamista varten, niin kuin Everest, kuu ja syrämmet, tai siis, miksi kukaan muuten olisi keksinyt laittaa pinnojen väliin viilipurkinpalaa jos se ei olisi mahdollista.

Viilee Suomi-eksotiikka

Joskus tunnen oloni Pariisissa Suomen surkeimmaksi suurlähettilääksi, joka ei tiedä kotimaastaan kuin sen, että siellä on kylmä, lunta, pimeää, hassu kieli ja joulupukki. Viisi vuotta sitten se vielä riitti.
Hämmästytin paikallisia sellaisilla tiedoilla kuin että Suomi ei ole Islanti ja että meillä on euro, naispresidentti ja toinen kotimainen kieli. Hytisin tyytyväisyyttäni, kun paikalliset nyökyttelivät uteliaina. Nykyään pariisilaiset pyytävät listaa kiinnostavimmista uusista indie-artisteista, nykytaiteilijoista ja maaseudun matkakohteista. Öö. Kuopiossa syödään kalakukkoa?
Minulla on useita pariisilaisia ystäviä, jotka käyvät Helsingissä useammin kuin minä ja tietävät, kuinka revontulet syntyvät. Olen viime aikoina pysyäkseni kärryillä päntännyt tarkkaan, kuinka monta prosenttia suomalaisista puhuvat äidinkielenään ruotsia, kuinka paljon saamelaisia on jäljellä ja mitkä ovat unkarin ja suomen kielen todelliset yhtäläisyydet. Osaan lentoyhtiöiden ja VR:n hinnastot sekä Kiasman tulevat näyttelyt ulkoa. Ilmakitaran maailmanmestaruuskisat järjestetään Oulussa ja Aki Kaurismäkeen voi hyvällä tuurilla törmätä Coronan baaritiskillä Helsingissä.
On rankkaa olla kotoisin uudesta trendimaasta.

Uskokaa tai älkää, mutta pariisilaisia kiinnostavat juustohöylä, kesämökkeily ja suomen kielioppi. He haluavat käydä eksoottisessa Jyväskylässä, tanssia Turun Dynamossa, ostaa Aino Vainion ja Marimekon vaatteita, saunoa saaristossa ja syödä tuoreita herneitä Suomenlinnassa. He tahtovat hengailla Helsingin Kalliossa, juoda kaljaa junan ravintolavaunussa ja kerätä hilloja suolla. He ovat ihan itse hankkineet yksityiskohtaiset tietonsa, jotka usein hämmästyttävät minuakin. Ai sekö on teille elämys? Oikeasti? Ja että Suomessako tapahtuu sellaista? Enpä ole kuullutkaan. Oho hups.
Olen tottunut aikoinaan puolustelemaan Suomea: a) Pimeää on, mutta kesäisin on pelkkää valoa! b) Suomalaiset ovat ehkä hiljaisia, mutta he ovat rehellisiä! c) Olemme luonnonläheistä kansaa, mutta meillä on myös kaupunkikulttuuria! Viime vuosina puolustelu on kääntynyt päälaelleen. Minä valitan kaamoksesta, mediamaksusta ja toimimattomista Pendolinoista. Pariisilaiset hehkuttavat. Hävettää.

Vähättely on suomalaisten synti. Alexander Stubb esitti jokin vuosi sitten uudeksi Suomi-sloganiksi “Cool Suomi”-käsitettä, joka tyrmättiin tutkimustulosten valossa täysin vanhoillisena ja vain ilmastoon liittyvänä surkeana mielikuvamarkkinointina. Tyypillistä.
Kun pariisilainen ystäväpariskunta sai puoli vuotta sitten lapsen, pojan nimeksi tuli Arto – kirjailija Arto Paasilinnan mukaan. Ystäväni hymistelivät joukolla runollista, kaunista ja tyylikästä nimeä. Ensin minua nauratti. Mieleeni tulvivat lööppiotsikot Paasilinnan kolaroinnista ja rattijuopumussyytteistä sekä kuva pohjois-pohjanmaalaisella ala-asteellani olleesta flanellipaitaisesta hiljaisesta pojasta. Arto? Trendinimi? Suu auki toljottavan hämmästyksen jälkeen nielaisin nolon tyyppisuomalaisen mielipiteeni. Mitä vikaa Artossa muka on? Ei sitten niin yhtään mitään.
PIHLA HINTIKKA

Mutku liha on hyvää

Minulla on huono omatunto siitä, etten ole kasvissyöjä. Edes kusella yliopiston vessassa en voi käydä, ilman että oveen liimattu tarra muistuttaa minua synnistäni. Minä syön lihaa, jota tehotuotetaan. Tehotuotanto satuttaa karvaisia ja söpöisiä eläimiä, eikä lihansyönti muutenkaan ole mitenkään kestävä ratkaisu maailman ruokatuotannon kannalta. Ergo: minä satutan karvaisia ja söpöisiä eläimiä ja tuhoan maailman.

Ihmisen kyky olla välinpitämätön vallitsevaa pahaa kohtaan on mielenterveyden edellytys. Jos olisimme jatkuvan tietoisia kaikesta siitä vääryydestä, joka maailmassa velloo menemään, ei naurattaisi, panettaisi, saati nukuttaisi.
Välinpitämättömyys voi olla harkittua epätietoisuutta (ks. myös kiellossa eläminen) tai tiedostamatonta, puhdasta epätietoisuutta. Käsitettävä todellisuus rajautuu oman navan ympärille, koska siihen on lyhyempi matka kuin muualle. Harva hakkasi kattilankansia nuorten mielenterveystyön puolesta ennen kuin veri ehti vähän lentää ja kävimme ylittämässä uutiskynnyksen Keski-Euroopassa saakka. Vasta julkisen mielipiteen paine tai yhteisöllinen tragedia pakottaa meidät suurena halipiirikollektiivina parantamaan maailmaa.

Edellä mainitun vuoksi oma syyllisyydentuntoni lihansyönnistä kyrpii. Kuka on päättänyt, että juuri tämä asia on se, josta minun pitää huolehtia ja olla jatkuvan tietoinen? Kusellakin!
Omasta mielestäni se, että opiskelijat ja ylipäätään nuoret ihmiset ovat vuosi vuodelta vähemmän kiinnostuneita omista asioistaan, on huolestuttavaa ja väärin. Tekee mieli käydä ravistelemassa kampuksen lampaita, että ettekö nyt saatana tajua, että kun te nukutte, virtsaa lorisee muroihinne. Että ei se facebook-ryhmään liittyminen välttämättä pidä suomalaista yliopistokoulutusta maksuttomana.

Sisäinen sikaniskani haluaa kaksi listaa. Toiseen kirjattaisiin ne asiat, joista olen tietoinen ja joista minun pitäisi pääasiassa sosiaalisen paineen vuoksi välittää. Toiseen laitettaisiin ne epäkohdat, joista minun mielestäni kaikkien pitäisi olla kiinnostuneita, vaikka eivät ole. Nämä listat voisivat sitten näppärästi kompensoida toisiaan: minä saan syödä pihvin, kunhan heti sen laskeuduttua ajan ihmislampaiden asiaa.
Sisäinen humanistini tietää, etteivät listat auta, sillä moraaliset dilemmat eivät ole suoraa verrannollisia, eivät kääntäenkään. Sisäisen humanistini syyllisyys kasvaa päivä päivältä. On vain ajan kysymys, koska viherpiiperryspropaganda saa sen selkärangan murrettua ja se joutuu luopumaan jälleen yhdestä asiasta, joka tekee sen onnelliseksi. Kiitos siitä.

LOTTA AARIKKA

Vieraskynä: Puhallus

Viime aikoina on paikallisista medioista saatu lukea varsin kitkerää kritiikkiä Turun kaupungin palvelutuotannon järjestelysuunnitelmista. Päiväkotien, lastenkotien ja vanhainkotien sulkemiset eivät tunnu saavan kovin suurta hyväksyntää. Vaikka suurelta osin – en kokonaan – yhdynkin esitettyyn kritiikkiin, minua on silti hieman ihmetyttänyt. Ei kritiikin sisältö sinänsä, vaan tämä yhteiskunnallinen konteksti, jossa se esitetään.

Kun seuraamme aikaamme, saamme ylitsevyöryvällä tavalla kuulla sosiaali- ja terveystoimen rakennemuutoksen jatkamisen ja nopeuttamisen välttämättömyydestä. Jollain tieteenalalla tätä ilmiötä muuten kutsutaan hegemoniaksi. Useissa viimeksi käydyissä vaaleissa on valittu selkeä porvarillinen enemmistö niin eduskuntaan, kuntiin kuin Euroopan parlamenttiinkin. Enemmistö ei pyri ainakaan saamaan malttia keskusteluun, puhumattakaan esitettyjen argumenttien kyseenalaistamisesta.
Kehitys, joka kunnallisten palvelujen osalta on käynnissä, on juuri sitä rakennemuutosta, jota kovaan ääneen vaaditaan! Ei asia sen kummempi ole. Ne palvelut, joilla joku voi tehdä bisnestä, ajetaan julkisena tuotantona alas, ja loput tiivistetään isoihin yksiköihin, joissa lain henkeä uhmaten tuotetaan vaadittu määrä ja laatu mahdollisimman vähin kustannuksin. Mitä kuviteltiin, jos ei tätä? Ei ole kysymys laadusta tai hinnasta, vaan siitä, että sellainen palvelutuotanto, josta joku nappaa itselleen kymmenen prosentin tuoton, on jotenkin automaattisesti julkista palvelutuotantoa parempaa.

Turussa vuonna 1999 hyväksytyssä SDP:n periaateohjelmassa todetaan, että ”Jokaisella on vastuu kykyjensä mukaan ottaa selvää ja osallistua, puuttua tapahtumien kulkuun.”. Tältä osin taitaa vielä hieman olla tavoiteltavaa. Miten muuten voi olla niin, että mies, joka on vastuussa yhteisten verotulojen leikkaamisesta reilun miljardin euron vuosivauhdilla, voi kirkkain silmin paasata julkisen talouden kestävyysvajeesta tai rakkaudestaan hyvinvointivaltiota kohtaan ilman, että hänet nauretaan lavalta?

Maassamme on meneillään kaikkien aikojen yhteiskunnallinen puhallus. Porvari on tehnyt kotiläksynsä ja osaa sumuttaa kansalaisia niin, että ”tämä hallitus ei leikkaa” -väite menee läpi, vaikka samalla kouluja, päiväkoteja ja vanhustenhoitoa ajetaan alas. Jos nykyinen meno on hyvinvointivaltion rakastamista, niin syleily saisi jo pikkuhiljaa hellittää. Ei nimittäin enää henki kulje.
Moniko muuten tiesi, että Turun terveyskeskuspäivystys on yksityisen yrityksen hoivissa? Viidettä tuntia jonottaessa se saattaa unohtua.

PASI AHOLA
Kirjoittaja on Turun kaupunginhallituksen
varajäsen (sd).

Maisteri Toivo Suulas vastaa

Kerro Toivo, Moro. Kuin mont mitallii Suomi saa olympialaisista, voittaako Leijonat viimeinki kultaa ja miten käy Virpi Kuitusen?
Raipe

Mutta entäs karpaasit, nuo kivivesurilla veistetyt jykevät jäälohkareet, Suomen mäntyisten petäjien kasvattamat happi-ihmeet, nuo Salpausselän voidellut sankarit… Vai oliko sittenkin kysymys karpaateista? Nämä esteistä suurimmat, viimeiset hiljaiset, kevyt rapa poskilla yskivät vuosituhantista vertaan mättäälle alppimajan juurelle, missä odottavat kisaoluensa perimmäiseen pisaraan imuttaneet suurlähettiläät, lippu tanassa vartoaa kansa ja huutaa nyrkki ruotsalaisen aristokraatin poskessa: missä olet LapinMies, ja Hartsa, pää kenossa kohti uusia seikkailuja, kymppikassi ja matkaradiossa telluksen lauluja. Ja missä olet Mika, kuivatettuna Suopursussa (?); fingerporillisiin vaihdetut kullatut kokardit, katkennut sauva cocktailtikkuna ja sen päässä sokerisompa, oman maan juurikkaista tottakai. Kyllä karpaattien kelpaa levätä, antaa kansan odottaa, kyyneleitä ne vain ovat, jotka jäätyvät kotiterassin muovituoleille. Vaan mitä noista muista, toteaa optimistinen kisaturisti ja ruttaa samalla myös tanskalaisten pulkat: Eläköön kotimaa, Vennamo ja Saaristomeri, lippujen iskulauseet ja neitomme kurvit, siellä alhomme sankarit ovat kypsyneet vastaamaan avokämmenellä julman globaalin maailman haasteisiin ja tässä on sulle ja tässä on sulle!
Vaan ei auta edelliskesän talit olaksissa, ei pidä liisteri sohjosäällä. Proteiinipuuro paloi pohjaan ja siitäkös iso parku syntyy. Onneksi on lama ja yhteiskunnassa syvä hätä, kas säästyy kunnilta tonttimaat ja heeroksilta autoverot. Nimimerkki kysyy, minne nyt rakennetaan kivipuutarha ja auringon mukaan kääntyvä erkkarilapa, ketä kansa nyt palvoo? Taas(han) meitä poloisia, sorrettuja fennomaaneja syrjitään ranskalaisten ja hollantilaisten ja korealaisten toimesta ja ruotsalaisten tuomareiden toimesta, ja voi sitä ikävää kun starttipyssyllä osoittelevat. Kyllä nyt vanha Thunberg kääntyisi sinkkiarkussaan jos kurjan tilanteemme tietäisi. Vanhat kansiin ja uutta lunta tykkiin, sillä onneksenne ei Suomen maasta supisuuresta lopu sankarit, ei katoa katajaiset kipsipatsaat eikä mynthonpastillit. Huraa, huraa, huraa!

Suhmuroinnin aika

Ehkäpä merkittävin vuosituhannen alun poliittisista taisteluista koskee “poliittisen” ja ei-ihmisten suhdetta. Kamppailun kulusta riippuu muun muassa se, missä määrin poliittisen käsite tai sen puhujat ovat tulevan todellisuuden osia.

Ilmastonmuutos ja eläimet ovat ilmeisimmät poliittiset ei-ihmiset. Ainoita ne eivät tietenkään ole: kaikki ihmisen ulkopuolelle määrittyvä kuuluu ei-ihmiseen, ja poliittinen koskee olentojen vaikuttavaa osallistumista. Ei-ihmisten poliittisuus on siis taistelukysymys, koska sillä on seurauksia.

Yhtäältä ei-ihmisille on vaadittava poliittinen subjektius; toisaalta ei riitä, että ne mielletään liberaaleiksi subjekteiksi oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Mitä merkitsisi todeta, että ilmastolla on oikeus muuttumattomuuteen? Onko otsonikerroksella velvollisuus säilyttää status quo? Liberaali subjekti on antroposentrinen biopoliittinen fantasia, eikä sitä ole mahdollista soveltaa suoraan ei-ihmisten politiikkaan.

Toinen inhimillisyyden rintamalinja kulkee ei-ihmisten osallisuudessa poliittiseen järjestelmään. Parhaillaan on rakentumassa käytäntö, jossa tieteilijät sekä erilaiset arvioitsijat ja mallintajat ikään kuin edustavat ei-ihmisiä ilman mandaattia. Tietyt agendavallan elementit siirtyvät näille valtakirjarohmuille, mutta viimeinen sana säilyy poliitikoilla. Tulokset ovat luettavissa vaikkapa Kööpenhaminan ilmastokokouksen päätöslauselmasta.

Ensimmäiset yhteenotot ihmisen ja ei-ihmisen rajapinnalla on jo käyty. Kun valtiot, nuo suvereenin lippulaivat, runnoutuvat uusiin muotoihin yhä kesyttömämmän myrskyn kourissa, hivuttautuvat inhimillisen toimijan sieraimet vääjäämättä vesirajalle. Tieteen kulut tietoisuus- ja alkeishiukkashavaintoineen sabotoivat jo pilssipumppuja. On suhmuroinnin aika, ystävät.

SAMI TORSSONEN

Maisteri Toivo Suulas vastaa

Kerro Toivo, mitä on filiaalit ja mihin me niitä tarvitaan?

Kemisti

Aikoinaan kirjoittamassani Varsinaisen Suomen sivistyksellisten sanojen ja akateemisten fraasien käyttö pääpiirteittäin -oppisanakirjassa määrittelin termin filiaali seuraavasti: ”Se [filiaali] tarkoittaa päämerkitykseltään haarakonttoria, mutta on tunnettu kuitenkin tutummin yliopistoyksikkönä, joka on eroteltu emäyksiköstään ja ripoteltu ties minne, ties miksi (?), kuitenkin niin, että sillä on joku ennalta määritelty käyttötarkoitus, jonka maamme isät ovat käärineet kreppipaperiin ja antaneet filiaalille, jotta filiaali voi läiskytellä sillä funkkispöydän kulmaan ja huutaa isä, älä unohda minua.”
Niin, filiaali sananahan juontuu latinan kielen termistä filius, joka tarkoittaa pyhässä yksinkertaisuudessaan poikaa. Filiaali on siis yliopiston poika; yliopisto on Hugh Grant; poika laulaa epävireisesti, hänen nimensä on Marcus. Älkää hyvät valistuneet alumnoni sekoittako Marcus-poikaa kuitenkaan vanhaan stoalaiseen filosofiin Marcus Aureliukseen, joka nousi isänsä kustannuksella orpopojasta Rooman keisariksi. Ei, filiaalipojalle maksetaan kyllä elatusmaksuja. Kyllä, poika voi hyvin, vaikka vihelteleekin salaa Marseljeesia ja muita modernin ajan marssilauluja. Niin, isä lähettäisi pojan mielellään kauas merille, mutta poika onkin ylpistynyt, ei alistu tappelematta.
Väitetään myös, että filiaalit ovat merkkiosoitus siitä, mihin maalaisliittolainen aluepolitiikka raaimmillaan (tahi kauneimmillaan, riippunee marinadista) kykenee. Kas, kerran nousi talonpoika takajaloilleen, iski talikon porstuaan ja lähti kaupunkiin. Tästä pelästyneenä tekivät herrat frakeissaan sopimuksen talopojan kanssa: hävittäkää Karthago, mutta säästäkää meidät niin saatte Porin ja kolme viisasta opettajaa. Ja niin sivistys saapui Poriin. Vaan ei tähän tyytynyt talonpoika, meni pesuveden mukana myös Kajaani ja Mikkeli ja joku muukin, kunnes allekirjoitukset vaihtoivat omistajaa. Tätä niin sanottua pax Alkiota on nyt kestänyt hyvän tovin, mutta kuulkaa minä kerron, kerran vielä kajahtaa pitäjäin laulu ja silloin merrassa ei ole rapu, vaan maaseudun päivälehden päiväkäsky.

Elä ja anna muidenkin elää

Tiedätte mistä kirjasta puhun: vanhempien kunnioittamisen ja huorimattomuuden välistä löytyy käsky nimeltä ”Älä tapa”. Lamantappohengessä voisimme kenties kääntää käskyn positiiviseksi: ”Anna elää”. Vaan kenen elämän jättäisimme kyseenalaistamatta?

Mooseksen tullessa hapenpuutteisena vuorelta kivitaulujen kera hän ei suinkaan välittänyt viestiä universaalista oikeudesta olla tulematta tapetuksi. Kyse oli niinkin radikaalista ajatuksesta, kuin ettei ihan huvin vuoksi viipaloitaisi valittua kansaa – siis oman heimon porukkaa.
Vanhan testamentin Jumala ei toki seurannut omia sääntöjään, mikä perinne jatkuu valtion taholta edelleen esimerkiksi Yhdysvalloissa: ”Ei saa tappaa! Nyt kuolet.”
Jeesuksen teesit universaalista ihmisarvostakin kokivat pienen inflaation seuraavaksi muutamaksi tuhanneksi vuodeksi. Lähimmäisiksihän voi toki jättää laskematta esimerkiksi ämmät, neekerit, pakanat ja homoseksualistit ilman, että lihaksi syntyneen Jumalan oppi sen kummempia muutoksia kokisi.
Viesti oli silti sama kuin Gandhilla ja nykyään Tom Reganilla: anna lähimmäisesi elää. Kyse on vain siitä, kuinka lähellä lähimmäisen pitää olla.

Nyt olemme lähellä, lähempänä kuin koskaan. Joskus jopa tuntuu, että valkoinen kristitty heteromies ja musta lesbo musliminainen olisivat samanarvoisia – vaikka Sellon tragedia olikin kaikkien likaisten ulkomaalaispaskojen syytä (lähde: internet).
Mutta eräs korpimaa on vielä rämpimättä. Vain harvoin päästämme muita eläimiä kuin ihmisiä lähimmäisiksemme. Joskus toki. Groteskein esimerkki lähimmäisyyden mielivaltaisuudesta on kaupungissamme jälleen viime kulutusjuhlana julistettu eläinten joulurauha: saastaisten, kinkkuna tunnettujen sorkkaeläinten jonottaessa teurastajalle saavat ”Maija-vuohi sekä Mc Hehkun jäsenistöön kuuluva motoristipossu Orson” (lähde: MTV3) poseerata kameralle papin kanssa.

Spesismi, lajisyrjintä, on karva ja suomu kerrallaan murenemassa. Ihmisoikeudet ovat olemassa, jotta emme kohtelisi toisiamme kuin eläimiä – mikä kertoo karua kieltä siitä, miten heitä kohtelemme. Nykypäivän suurin syntinen löytyy kaupan lihatiskiltä: vaikka pihvin punnitsemista ei ehkä tappamiseksi luetakaan, ei tilanteessa todellakaan anneta elää.

Todistusaineisto kasvaa. Sika on itsetietoinen ja delfiini niin fiksu, että delfinaarioiden lähin vastine ovat Colosseumin orjat. Espanjassa ihmisen lisäksi myös neljä muuta ihmisapinalajia ovat saaneet oikeuden elämään ja vapauteen kidutuksesta. Saksassa eläinten oikeudet ovat jo perustuslaissa. Lihansyönnille ja turkistarhaukselle löytyy vielä yksi peruste: itsekkyys. Kantaako se pitkään?

Visa Kurki

Seuraava sivu »