Punahilkat suden suussa

Tämä palsta on koko kevään käyttänyt kallista aikaansa vihakirjoitteluun ja perussuomalaisten arvojen soimaamiseen. Viime viikolla oli vappu ja punahilkat ampaisivat jälleen kaduille 60-luvun kirstuista kaivetut banderollit käsissään kumoamaan maailmaa, joka on ajanut heidän ohitseen jo aikoja sitten siinä missä isänmaalaistenkin ohi. Koska täysin viattomia ihmisiä on syytetty vasemmistolaisiksi, stallareiksi ja ties miksi, on aika kumota myytti poliittisesta kahtiajaosta ja hyväntahtoisten ihmisten sitoumuksista.
Baskimaata mytologisoidaan kumouksellisuuden ytimenä Euroopassa. Moni kuvittelee että siellä kytee Espanjan sisällissodan anarkistien ajattelu ja vapaa itsenäisyys. Jos kokee hotellin baarissa pilvipäissään ja punatähtibaskerissaan junttimurhaaja Nikolae Ceasescua kehuvat nelikymppiset teinit jälki-EU:n uusina cheguevaroina on kuitenkin pahasti hakoteilla. He ovat hyvinvointikapinallisia, eivät muuta.

Nykyinen kotikaupunkini on Berliini, ”vapaa kaupunki”, kuten monet sitä kutsuvat. Vasemmiston vappumarssien aikana monet ravintolat ovat kiinni, ihmiset pysyvät kodeissaan ja kaupat pitävät ovensa sulki, koska uusi vasemmisto marssii. Yleensä loukkaantuneita on satoja, kuolleitakin kymmenkunta. Anarkistit ovat yhtä hukassa agendassa kanssa kuin uusnatsitkin, eivätkä selvästi kunnioita Berliiniä sellaisena kuin se on: satojen eri kansallisuuksien ja miljoonien yksilöiden peilinä, jota ei tarvitse särkeä.
Esimerkkejä on loputtomiin. Siinä missä taantumusneisto ja oikeisto myös vasemmisto ja radikaalit ovat hakoteillä. He kaikki haikailevat maailmaa jossa heidän toiminnallaan oli merkitystä. Onneksi sellainen maailma on mennyt eikä palaa. Taisteluillaan ja kampanjoillaan he tekohengittävät liikkeitä jotka ovat pystyyn kuolleita. Vasemmiston punahilkat ovat joutuneet vanhaa vastustaan pahemman suden suuhun.

Minä en kannata anarkisteja, vasemmistoa, vihreitä tai kommunisteja, en kannata perussuomalaisia, uusnatseja tai Muutos 2011 -puoluetta, minä en kannata edes humanismia, hyvinvointivaltiota tai evoluutiota enkä kristinuskoa, buddhalaisuutta, katolilaisuutta tai islamia. Vapulla ei alun perin ollut mitään tekemistä joukkoliikkeiden kanssa, vaan sitä juhlittiin kevään ja uuden alun kunniaksi. Kenties meillä on vielä mahdollisuus aloittaa jotain uutta ennen kuin tukehdumme aatteellisen tunnelin sisään.

VILLE-JUHANI SUTINEN

DIFFERENT QUESTIONS FOR THE SAME PROBLEM

I will now join the many fellow writers in Finland who will get to the task of discussing the event that took place in a small community of Oaxaca, Mexico, the past Tuesday, April 27th. The attack on an international aid caravan conducted by one of the armed paramilitary groups operating in that Mexican State resulted in the death of a Finn, Jyri Jaakkola. Finnish authorities are demanding an answer to this, adding themselves to the rest of the Mexican population when we all ask ourselves: what is going on in this country?

Being a Mexican student myself, and currently living in Turku, I am granted with a rare “privilege”. I am actually able to see my own country from the outside, while observing the development of the international community’s opinion on the deterioration of Mexico due to the uprising violence. I see my country from the distance and confirm what I had realized some time ago: Mexico is one of the most complex countries in the world. Today, my motherland is a synonym of drugs, violence, human rights violations, you name it. The truth is that it is all of that and much more, because there are many different Mexicos (yes, in plural) coexisting. Jyri Jaakkola died in one of these Mexicos. Talking about this nation is to talk about a place where social complexity beats as if it were the heart of the land itself. That is why, of out of the many concerns that the unfortunate death of Jyri has arouse, I would like to address the problem not from the most logical angle for many, i.e. Humand Rights, but from that which Europe has decided to openly combat in 2010: poverty and social exclusion.

With over 80,000,000 people living below poverty line in European territories, the EU is planning to take direct measures to fight this situation. Mexico alone estimates over 40,000,000 of its population lives under such conditions. Prioritizing the discussions, I ask you: are Human Rights-related issues the root of the problems in this country? I believe that, to a larger extent, it is poverty and social exclusion what has brought Mexico to where it is now. Organized crime and violence in Mexico have been feeding upon these two main issues for many years now. At the same time, poverty and social exclusion  are two things that the current economic model does not seem to be able to eradicate.

Capitalism is about choice. We choose what and where to buy depending on our interests. Now let’s think, as consumers, what kind of choices can we come up with to help the current economic model become more socially concerned? Can we choose to limit some of our capitalist freedom so that others can get fairly paid? Can we retake a local economy model as a way to fight grand-scale corruption, poverty, and social exclusion? We would be taking several steps back in terms of consumerism choices, I know, but we would be taking a firm step forward towards a more equal global society.

Poverty did not kill Jyri Jaakkola, but it developed the context in which he died, as many other Mexicans do. This is what I see from here, what do you see?

CARLOS ULIBARRI
CARLOSULI22@GMAIL.COM

Iskelmähurmio

Teininä en yksinkertaisesti pystynyt käsittämään, miksi sukulaisten häissä piti soittaa pelkkää suomalaista iskelmää ja tanssia paritansseja, joita ehkä viisi vieraista osasi kunnolla. Siistimpää olisi silloin ollut hipata ilman askelsääntöjä brittirockin ja -popin tahtiin.

Niin ne ajat muuttuvat. Tänä vappuna löysin itseni Helsingin Korjaamon vaunusalista We Love Helsinki -vapputanssiaisista. Paikka kuhisi tyttöjä kellohameissa. Pojat näyttivät kerrankin viihtyvän valkoisissa kauluspaidoissaan ja mustissa pikkutakeissaan. Joka toisella oli ylioppilaslakki päässä. Diskopallo pyöri katossa. Kaikessa oli erityistä hohtoa.
Seinälle heijastetulla mustavalkofilmillä naiset tanhusivat iloisina ja baarin puolella juhlijat skoolasivat skumppalasejaan nojaten vanhojen ratikkavaunujen kylkiin. Stereoista kajahti Nuoruustango. Ei voi mitään. Trendikästä tai ei, olin myyty.
Tanssilattialla oikeilla askelilla, vaatteilla tai tyylillä ei ollut mitään väliä. Harjaantuneet paritanssijat vetivät foksiaan sulassa sovussa illan freestylereiden kanssa ja toisin päin. Jotkut paikalle saapuneista istuivat tyytyväisinä pöydissään, toiset odottivat tanssilattian reunalla seuraavaa hakijaansa. Osa fiilisteli tanssiliikkeitään ystävän kanssa. Tärkeintä oli hyvä tunnelma, joka sulatti sydämen. Kuka olisi uskonut  – iskelmämusiikki voi yhdistää.

Voihan se olla toki pelkkää nostalgiaakin, jonkinlaista kaipuuta aikaan x, jolloin elämä oli erilaista, simppelimpää ja huolettomampaa. Bileissä osasin yhtäkkiä asettaa itseni paikkaan ja aikaan. Oli yllättävän liikuttavaa ajatella, että tätä samaa biisiä on todennäköisesti tanssinut minua ennen äitini ja isoäitini jossakin päin Suomea, jonkinlaisena hetkenä, jonkinlaisissa tunnelmissa. Iskelmämusiikki on kuin henkistä perintöä, vanhempien viisas neuvo, jota osaa arvostaa ja kuunnella vasta, kun kasvaa vähän vanhemmaksi.
Ei ihme, että vapputanssiaisten keski-ikä kieppui kolmenkympin tienoilla. Aletaan lähestyä ikää, jolloin nuoruudesta laulaminen tuntuu ensimmäistä kertaa hieman haikealta.
Ja vaikka kuplivaa sai alehintaan, en todistettavasti nähnyt yhtäkään överiksi vetänyttä juhlijaa. Se on jo aikamoinen saavutus iskelmämusiikilta. Tai sitten minä olen vain kasvanut aikuiseksi. Tai olen ollut liian kauan ulkomailla muistaakseni, etteivät omanikäiseni enää käyttäydy vappuna samalla tavalla kuin 90-luvulla.

Ei minusta kyllä valitettavasti silti saa paritanssimestaria tekemälläkään. Mutta ei tarvitsekaan. Kuva maaseutukylän tanssilavasta, jossa vain vanhemmat viilettävät tanssilattialla Heidi Kyrön tahdissa, on vanhentunut. Dynamossakin voisi nykyään soittaa Love Will Tear Us Apartin rinnalla vanhaa Carolaa. Tai ehkä siellä jo soitetaankin. Ei olisi yllätys.

PIHLA HINTIKKA

Jäähyväiskolumni: Tunteella

Se alkoi avustajasuhteesta. Kirjoitin aluksi aivan pienen jutun katusoitosta. Pian huomasin tarjoavani laajaa artikkelia pornografiaan liittyvästä muistelukerronnasta. Eikä kulunut kauaa, kirjoitin Tylkkäriin vakiopalstaa. Päädyin myös tutkimaan kylähulluuden olemusta Kauppatorilla.
En tiedä edesauttoivatko nämä journalistiset kokeilut pääsyäni lehden toimittajaksi. Niin joka tapauksessa kävi. Minut päästettiin toimitukseen rellestämään.
Vuoteen liittyy hauskoja muistoja. Yksi ensimmäisiä kuvitusideoitani oli kasata vanhoista Tylkkäreistä muuri ja maalata siihen spraymaalilla @-merkki. Punaisia jälkiä voi bongata vieläkin TYYn ulkoilmoitustaulun viereisestä valkoisesta seinästä. Vähän hävettää.
Kuluneen vuoden aikana olen myös uhkapelannut raveissa, viettänyt viikonlopun yksin Utsjoen tutkimusasemalla, syönyt hyönteisiä ja deittaillut netissä. Esiinnyin myös kokeellisen tiedemiehen kaavussa Tohtori Huuhaa -palstalla, jossa testasin epäilyttäviä troppeja itseeni.

Ongelmani on, etten osaa erottaa työtä muusta elämästä. Kun etsin uskoa ja pyhyyttä lehtijuttua varten, en ajatellut juuri muuta kahteen viikkoon. Aihe riivasi minua yhtä lailla aamu- kuin iltateen ääressä. Kirjoitin tunteella, en järjellä.
Ajattelin, että jos jotain pohtii niin paljon, siitä on pakko seurata mielenkiintoista luettavaa. Missä on usko? -jutusta sain enemmän kiittävää palautetta kuin mistään kirjoituksestani koskaan. Ja koko juttu pyöri vain oman napani ympärillä. Pakko se on kai uskoa.

Mutta kuten näyttelijä tarvitsee ohjaajan, toimittaja tarvitsee hyvän päätoimittajan. Ilman häntä olisin satunnaisten päähänpistojen vietävissä. Olisi kaikkien kannalta parempi, että minulle sanottaisiin välillä ”ei”. Valitettavasti ylioppilaslehtien päätoimittajat eivät ole kovin hyviä siinä.
Mitä kirjoittaisin ylioppilaslehdistä? Viimeistään nyt olen menettänyt sydämeni. Sotkuiset toimitukset, pienet budjetit ja nuori toimitusväki tekevät toimitustyöstä mielenkiintoista ja mielikuvituksekasta. Ylioppilaslehdissä on voimaa. Ne puhuvat meille.
On tullut aika väistyä uuden toimituksen tieltä. Liikutus on niin suuri, että joudun siteeraamaan Manowaria.

By moonlight we ride
Ten thousand side by side
With swords drawn held high
Our whips and armor shine

Kiitos kaikille lukijoille ja tukijoille!

JANTSO JOKELIN

Maisteri Toivo Suulas vastaa

Moi. Miten pääsis maisteriksi ilman et pää hajoais ja rahat loppuis?
Yks tälläne Virtane vaa

Ymmärrettäväähän on tämä ajan kuluttava ilmapiiri ja keinupiiri ja sellainen olo, että onko minusta, mutta ei hätää, osasit kääntyä oikein neuvontatiskin puoleen; KYLLÄ, minä olen alan, ja kaikkien alojen myös, asiantuntija, ekspertti ja aikamoinen eli toisinaan suurempi signore. Niin, arvoisat lukijani te rakkaat vadelmani tavan marjojen joukossa, ette ehkä tienneet, että Toivo on moninkertainen maisteri, suurmaisteri sanottaisiinko sekä eräiden alojen erikoistirehtööri, oikea oltermanni! Olen suorittanut, mikäli muistini palvelee minua korrektisti, käytännöllisen maantieteen, epäkäytännöllisen semiotiikan, symboliikan, energiahoitotieteen sekä yleisten ja hyväksi havaittujen tapojen ynnä käytänteiden maisteritutkinnot. Kehultahan kehu voi haista, mutta tutkintojeni suorittamiseen kului aikaa noin kolme vuotta, eikä edes tullut liki hiki, vaikka teki samalla kahta työtä ja pelasi iltaisin lisätienestien varjolla totoa ja Afrikantähteä ja Heitä sikaa. Oli se elämää se maisteriopiskelu; Vintterin vahaa, huusivat professorit ja taputtivat nahkasalkuillaan Toivoa selkään ja sitten toisiaan selkään ja sitten taas Toivoa selkään.

Oli se hurjaa aikaa, vanhalla Remingtonilla naputtelin graduja keväisin ja syksyisin tahkosin ruotsia ja latinaa ja alkemiaa ynnä jumaloppia että mannermaista filosofiaa, kas Toivo se ymmärsi, että kyllä kieli on aina kieli, sillä pärjää kaikkialla ja tullissa ja joskus kiperissä tilanteissa aamuisin. Oli ruutuvihot, mustekynät ja sulka hatussa, komiasti helkkyi laulu sekä tovereiden kesken kumotut täydet punssilasit ja skånelaiset ja frankkien linnaviini. Oli se vipinää se opiskeluaika, akvaviittia naisten sylistä ja naisia akvaviitissa, ja ne tanssiaiset Talvipuutarhassa, siellä vilkkui nilkka ja moni muu.

Tentaamit ja kalkkipitoiset kalliot, niitä civikset ja beaanit pelkäsivät täristen kuin tytinä tohtorskan joulupedissä. Mutta jo tuolloin Toivo ymmärsi, että eihän tässä huolta suurempaa, riittää vain kun on tarpeeksi älykäs, johdonmukainen ja ymmärrykseltään cime. Ei elämässä ole mitään hätää, vaikka tuhkaa sataa taivaalta, kapitalistit imevät toisten mehut ja pekaanipähkinät eivät mene tasan, sillä sellaiset ovat vain riparoiskeita, jotka lähtevät pesemällä.

Cultural Shock vs Multicultural Interaction

The process of Cultural Shock starts off right from the first days of your arrival to the foreign country you will be living in. During this period of time, known as the “Honeymoon”, you will probably find the host culture rather interesting and appealing. After the first months comes the “Negotiation” phase, in which the differences between the local culture and your own start becoming evident. Very often in this phase all sorts of culturally awkward situations get triggered, some of which might get considered as culturally offensive or even senseless to you. In a few words, you might find yourself going through some mood swings that will probably make you feel that most people are rather annoying. Finally, the “Adjustment” phase is reached after 6 – 12 months of being in contact with the foreign culture and all its craziness. By now you have successfully developed the necessary tools to adapt to the alien culture, and most probably you have grown up a little inside.

However, Cultural Shock can be easily misunderstood with just “multicultural interaction”, meaning you might be hanging out with guys from all over the world right now, without going through the process of transforming yourself by doing it. The difference lies in avoiding personal confrontation with an alien context by trying to keep in touch with a familiar environment, which will only keep you off from going out of your own cultural “bubble”. While you might hang out in parties, classes, dinners, or trips with new friends from Brazil, Greece, Italy, Peru, China, Kenya, Germany, Russia, etc., this does not guarantee that you will experience real Cultural Shock. Most of the time, what one gets out of being caught in these routines without deep personal reflection, is just a narrow perception of others based on cultural stereotypes, which does not necessarily help developing cultural adaptation or personal growth. Getting to know yourself through an open personal confrontation with a whole new culture(s) is not the same than having friends with different cultural backgrounds.

It is true, Cultural Shock has its ugly side – homesickness, excessive sleep, compulsive eating/drinking/weight gain, irritability, stereotyping host nationals, etc. – but it also has its reward if you manage to go through its different phases properly. This reward might just come up once you get back to your home culture where, ironically, you might have a hard time re-adapting. Why would you have a hard time going back to what you already know? If you are lucky, because you have changed through this experience you are living today. In which phase are you in right now, is it the Honeymoon, the Negotiation, or the Adaptation? If you have not even started yet, then you have a train to catch, one that will take you to find out who you are and who you are to become.

CARLOS ULIBARRI
CARLOSULI22@GMAIL.COM

Römpsällä on asiaa

Olen perin kyllästynyt tinnitukseen, joka pyrkii ärsyttämällä opettamaan minulle, miten olla nainen. Eri leirit näkevät korrektin naiseuden erilaisena ja edellyttävät eri käyttäytymisnormeja, mutta lopulta perusvaatimukset ovat melko samat. Pitäisi olla söpö ja sisukas, suloinen mutta räjähtävän energinen, älykäs mutta vähän hömppä. Minulla on ongelma: En ole kiinnostunut olemaan millään tavalla erityisesti nainen, sillä sukupuoli on ominaisuus, johon ei voi (ainakaan ilman kivuliaita leikkauksia) vaikuttaa. Sukupuolen kanssa eletään. En tiedosta jatkuvana takaraivojyskytyksenä kengännumeroani enkä ärsyttävästi väpättäviä sieraimiani. Ilman kulttuurisia kommervenkkejä vittu ei ole edellä mainittuja kummoisempi kaveri.

Minä en kuulu enkä halua kuulua mihinkään tyttöilluminatiin vain siksi, että minulla on pillu. Pidän korkokengistä, koska minulla on kauniit sääret ja PMMP:stä, koska se on hyvää musiikkia. Se ei tarkoita, että tuntisin jotain syvää sielunsisaruutta koko uimahallin pukuhuoneen kanssa. Tyttöilyyn perustuva bondailu kiinnostaa minua yhtä vähän kuin väpättäväsieraimisten tukikerhon puheenjohtajuus.
Viimeisimmän raivon asian suhteen revin VR:n laatujulkaisusta ”Matkaan”  -lehdestä, jossa naistoimittaja kirjoitti naistaiteilijasta, joka kertoi pinkissä studiossaan että tyttöjen pitää saada leikkiä seksuaalisuudellaan ilman, että heitä leimataan objekteiksi. Myöhemmin saman lehden sivuilla minua kehotettiin harrastamaan jotain perkeleen rullaluistelua, koska se on tyttömäisen sporttista, mutta samalla aika hurjaa, iik. Jos vaginallinen elämä edellyttää minulta tällaista aivotonta vouhaamista ja itsensä hypettämistä, käännyn mieheksi.

Tasa-arvo on asia erikseen ja liittyy käsitteisiin, jotka eivät asu housuissa. Ymmärrän että esimerkiksi sukupuolikiintiöt luottamustehtäviin ovat siirtymäkauden ratkaisu: eriarvoistavaa normistoa ei saada muutettua kuin sen kumoavalla, lakiin sidotulla rakenteella. Siitä huolimatta en ikinä haluaisi tulla valituksi mihinkään tehtävään sen vuoksi, että minulla on tissit. Oikea tasa-arvo on sitä, että ihmisiä kohdellaan ihmisinä tasapuolisesti. Oman sukupuolen esilletuominen puolustautumistarkoituksessa (naisia ei saa kiusata) vain vahvistaa erottelevaa asennetta (miehiäkö saa?).
En yritä väittää, ettei sukupuolella olisi varsinkin ihmistieteissä ehdoton vaikutuksensa. Kulttuuri tukee ja häivyttää tiettyjä sukupuolisia erityispiirteitä ja se vaikuttaa meihin olentoina. Siitä huolimatta tarkasteltaviin asioihin on useimmiten paljon mielenkiintoisempiakin näkökulmia, jotka sivuutetaan, koska joka ainoan asian seksuaalistaminen on kauhean älykästä ja tiedostavaa.  Uskallan kuitenkin väittää, että esimerkiksi ”Matkaan” -lehti olisi paljon laadukkaampi, jos ihmiset edes hetkeksi unohtaisivat vipstaakiensa olemassaolon.

LOTTA AARIKKA

Suosi ulkomaan lasta

Suomalaiset! Maahamme on pesiytynyt syöpä, joka syö veronmaksajien rahoja kohtuuttomalla ja suhteettomalla tavalla. Viime vuonna uusien tulijoiden määrä kasvoi jo korkeimmaksi sitten kamalan kuusikymmenluvun. Kyseessä on lapsiväestömme, joka häikäilemättä käyttää hyväkseen julkisen sektorin palveluitamme antamatta itse mitään takaisin.
Päiväkodeissa ne kiusaavat toisiaan ja näin aloittavat vuosikymmeniä kestävän prosessin, joka maksaa miljoonan per syrjäytynyt. Ne kansoittavat maamme koulut ja haukkuvat opettajia, eivätkä silti opi edes kirjoittamaan Suomenkieltä. Miten täällä voi odottaa selviytyvänsä, jos ei vaivaudu edes opettelemaan Maamme kieltä? Suomen kieli, Suomen mieli!
Kesät ne katsovat oikeudekseen loikoa vanhempiensa elätteinä. Töihin pitäisi mokomat laittaa! Ja vielä kehtaavat väittää, että töitä ei löydy. Muualla maailmassa sentään osataan pitää lapset töissä ja nuhteessa. Tänä talvenakin oli monessa kaupungissa pulaa lumenluojista, ja silti lapset vain katsoivat oikeudekseen istua koulussa toimettomana. Se on hyysäystä se!

Suomalaislapsi maksaa vanhemmilleen suoraan yli 100 000 euroa, ja verorahojen kautta vielä paljon enemmän. Eikö nämäkin rahat voisi käyttää tehokkaammin, vaikkapa maahanmuuttajien kotouttamiseen? Kotouttamisessa kyse on miljoonista, hyysääjävaltion järjestämässä suomalaislasten koulutuksessa taas miljardeista! Miljardeja näiden toivottomien nulikoiden opintiehen! Helmiä sioille!
Tämä järjetön resurssien tuhlaus sietää loppua. Ehdotankin, että passitamme lapset sinne mistä ovat tulleetkin ja otamme tilalle kunnon mamuja. He ovat sentään tehneet työtä koko elämänsä. Kovat kokemukset ovat varmasti kitkeneet turhat kiukuttelunpuuskat. Viimeistään karkotuksen uhalla saisimme varmasti pidettyä mölyt mahassa.
Mitä säästöjä! Voisimme lakkauttaa koko koulu- ja päiväkotilaitoksen ja korvata ne parilla Suomenkielen opettajalla! Hesen tiskille ei enää tarvitsisi kouluttaa filosofian maistereita mamuväestön ottaessa halukkaana paikkansa yhteiskunnassa! Kun peruskoulutus olisi tehokkaasti ulkoistettu muihin maihin, voisimme keskittyä poimimaan rusinat pullasta.

VISA KURKI

Kilttien ja tunnollisten superpommi

Paljon on puhuttu suurten ikäluokkien eläkkeelle jäämisestä ja vanhuuseläkeiän alarajasta. Meillä on edessämme todellinen eläkepommi, mutta sen keskiössä eivät suinkaan ole yksin eläköityvät mummot ja vaarit. Meidän nuorten aikuisten työkyvyttömyys se vasta kalliiksi tulee. Ja me olemme myös maksajia.
Alle kolmekymppisten eläkekustannukset maksavat jo nyt miljardeja vuosittain ja summa kasvaa järkyttävää vauhtia koko ajan. Nuorten aikuisten eläköitymisestä aiheutuvat verotulojen menetykset ja hoitokustannukset ovat kasvaneet yli kaksi miljardia viidessä vuodessa. Erityisesti nuorten naisten työkyvyttömyys ja sairauspäivärahapätkät ovat kasvaneet systemaattisesti. Suurin tekijä lienee kansallissairautemme masennus. Mielialalääkkeiden käyttö yleistyy yhä edelleen ja on nuorilla naisilla tuplasti yleisempää kuin ikäisillämme miehillä.

Mikä meistä nuorista naisista tekee suorittavia aikapommeja? On ristipaineet ja ruuhkavuodet, odotukset ja unelmat. Pitää olla menestynyt opinnoissa, työelämässä, sosiaalisissa suhteissa ja harrastuksissa. Pitää ottaa huomioon toisten tunteet ja omat. Ja pitää olla kaunis ja pitää olla laiha.
Eikö mikään riitä? Ei kukaan voi olla super-nainen, super-opiskelija, super-äiti, supersuosittu ja super-malli yhtä aikaa.

Masennuksen lisäksi myös syömishäiriöt lisääntyvät koko ajan. Kuten masennus, myös syömishäiriöt ovat yleisimpiä juuri nuorilla naisilla. Hoitoon voi olla vaikea päästä ja sen laatu vaihtelee. Syömishäiriöt ovat vakavia mielenterveyden sairauksia, joilla on oma osansa nuorten aikuisten sairauspoissaolojen ja työkyvyttömyyden lisääntymisessä. Itseinho, ahdistus ja masennus ovat kaikille syömishäiriöille yhteisiä oireita. Riskiryhmässä ovat erityisesti kiltit ja tunnolliset tytöt. Ne, joiden pitäisi pelastaa Suomi ja maailma.
Nuoret naiset sairastuvat yhä useammin elämänsä alussa, parhaassa työiässä. Nuorisotyöttömyyden rinnalla pitäisi puhua enemmän myös nuorisotyökyvyttömyydestä. Ajatus tulevaisuutemme toivoista työkyvyttömyyseläkkeellä on surullinen niin yksilön kuin yhteiskunnan kannalta. Miten pääsisimme eroon super-etuliitteistä?

SAARA-SOFIA SUTELA
Kaupunginvaltuutettu (kok)
Syömishäiriöliitto – SYLI:n puheenjohtaja

Uusi työntekijäsukupolvi

Alaansa vastaavassa työssä oleva korkeakoulutettu nuori aikuinen ilmoittaa ottavansa loparit monen tonnin kuukausipalkkaisesta työpaikasta ja kertoo lähtevänsä joogaohjaajaksi Portugaliin. Toinen valitsee työnsä alan vastaavuuden sijaan selkeiden työaikojen perusteella, jotta ehtii tehdä vapaa-ajalla sitä, mihin todellisuudessa haluaa energiansa kohdistaa: harrastaa agilityä koiriensa kanssa, tanssia raggaa tai soittaa vaikka kitaraa. Kolmas päättää alkaa yrittäjäksi, jotta saa olla oman itsensä herra.

Mahtaa nykypari- ja kolmekymppisiä edeltävällä sukupolvella nousta hiki pintaan. Hullu, menetit loistavan työpaikan hetken mielijohteen vuoksi! Hullu, koulutit itsesi ihan turhaan! Hullu, yrittäjyys on rankkaa ja muista lama! Hohhoijaa. Ajat ovat muuttuneet.

Edelliset sukupolvet saisivat tarkastella uutta työkenttää suurennuslasilla sen sijaan, että mollaisivat nuoria individualisteiksi, hedonisteiksi tai muuten vaan muista piittaamattomiksi unelmiaan tavoitteleviksi kokemusnarkomaaneiksi. Raha ei ole enää ainoa motivaatio tehdä töitä. Toki sitä tarvitaan, mutta moni on valmis luopumaan isoistakin summista sen takia, että itsellä on hyvä olo.

Kyse ei ole pelkästään luovan alojen hihhuleista, joille on niin helppo heristää sormea. Koulutusta arvostetaan ja sellainen useimmiten hankitaan. Useimmat kuitenkin tietävät, ettei se takaa töitä. Se ei ole enää niin vakavaa, sillä muita vaihtoehtoja joutuu pohtimaan nykyään jo ennen yliopiston kursseille ilmoittautumista.

Klassisessa esimerkissä korkeakoulutettu nuori aikuinen tekee rahan takia jonkinlaista päivätyötä, jotta voisi tehdä rinnalla sellaisia alaa vastaavia hommia, jotka kiinnostavat, mutta joista ei joko makseta palkkaa tai maksetaan nimellinen summa. Usein nykyään tällainen ratkaisu ei ole lopulta yhtään hassumpi.

Rahaa tärkeämpää onkin lopulta omanarvontunne, vaikutusvalta, motivaatio ja loppuun palamattomuus. Ystäväpiirissäni on jo järjetön määrä vapaaehtoisia yrittäjiä, freelancereita ja kevyessä alaa vastaamattomassa työssä olevia fiksuja, määrätietoisia ja onnellisia ihmisiä, jotka tekevät kiinnostavia asioita työn rinnalla.

Harva kaipaa enää virkaa tai vakituista työpaikkaa koulutusta vastaavassa työssä. Palkkatyö ei ainoastaan määritä identiteettiä tai arkielämää. Ja kun maailman työtilanne horjuu joka tapauksessa, on omaehtoisessa epävarmuudessa ehkä lopulta helpompi elää kuin odottaa päivää, jolloin pomolta tulee ilmoitus vähennyksistä johtuvasta irtisanomisesta.

Vuosi sitten pariisilainen ystäväni päätti lopettaa lähes kymmenvuotisen nousujohteisen mainostoimistouransa ja muuttaa Montpellieriin auttamaan mielenterveyskuntoutujia. Nykyään hän asuu heidän kanssaan, on läsnä, keskustelee ja tekee heidän puolestaan arkisia ostoksia. Hän on onnellisempi kuin koskaan. En voi kuin hymyillä.

PIHLA HINTIKKA

Seuraava sivu »