Ote on elokuvan First Blood loppukohtauksesta, jossa itkunsekainen entinen merijalkaväen eliittisotilas istuu pikkukaupungin poliisiaseman lattialla, ja kertoo, kuinka hänen kaverinsa kuoli pommi-iskussa. Elokuva tunnetaan paremmin sille myöhemmin annetulla nimellä Rambo: First Blood, ja se on Rambo-elokuvien sarjan ensimmäinen, kiistatta moniulotteisin osa.

Elokuvan perusjuoni on toki yksinkertainen: henkisesti epävakaa ex-sotilas kohtaa paikallisen poliisin, joka ottaa hänet silmätikukseen ja jonka alaiset kohtelevat häntä väkivaltaisesti. Rambo napsahtaa, pistää poliisit nyrkeillään nippuun ja pakenee vuorille sotimaan yhden miehen sotaansa.

Näin First Bloodin ensimmäistä kertaa ala-asteikäisenä. Niin nuorena suurimman vaikutuksen tekivät tietysti Rambon uskomattomat taistelutaidot ja ninjamainen kyky hiippailla metsän siimeksessä ja paeta takaa-ajajiltaan. Rambo oli kova jätkä. Mutta muistan myös sen, kuinka epäreilulta Rambon kohtelu elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa tuntui. Miksi se yksi poliisisetä oli niin ilkeä? Lapsena kokonaisuutta oli vaikea käsittää.

Vasta myöhemmin olen löytänyt elokuvan loppukohtauksen uudelleen, ja ymmärtänyt, että kyseessä on aina ajankohtainen, syvästi poliittinen elokuva, joka ei kerro myyttisen sankarihahmon taistelusta ilkeitä poliiseja vastaan, vaan siitä, mitä yksilölle tapahtuu, kun sodan jättämät traumat tekevät sopeutumisesta normaaliin arkeen ja yhteiskuntaan mahdotonta. Ennen kaikkea se kritisoi yhteiskuntaa, joka on valmis lähettämään nuoriaan maailman taistelukentille, muttei pidä näistä huolta sotien jälkeen. Samaa teemaa ei löydy sarjan muista osista, joissa Rambon tehtävä on lähinnä listiä mahdollisimman monta periamerikkalaisten hyveiden vastustajaa kommunisteista burman diktatuurin sotilaisiin.

First Bloodin julkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi 30 vuotta. Törmäsin äskettäin YouTube-videoon, jossa Irakissa ja Afganistanissa sotineet Yhdysvaltain merijalkaväen veteraanit kertoivat itkien sodissa tekemistään hirveyksistä. Siviilien ampumisen, väkivaltaisen kohtelun ja täysin mielivaltaisesti tehtyjen ohjusiskujen osalliset eivät enää olleet ylpeitä siitä, mitä olivat tehneet. Monelle on ollut mahdotonta sopeutua normaaliin elämään ja arkeen. Voi olla, että First Blood on vain halpaa viihdettä, mutta sen perimmäinen teema on edelleen tärkeä.

JUUSO JANHUNEN
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja populaarikulttuuritiedolla pätemisen ammattilainen.

Klassisen musiikin elitistisyys on ollut jo kauan vanha haiseva illuusio. Kun suuret massat haluavat uskoa johonkin, siihen on mahdotonta vaikuttaa. Heidän mielestään se on kallista, sisälle ei pääse farkut jalassa ja katsomon keski-ikä on kuusikymmentä. Tosiasiassa halvin tie sisälle kustantaa seitsemän euroa ja ketään ei käännytetä ovelta, ellei ole alasti. Viimeinen kohta on silkkaa ikärasismia.

Kaiken tämän takia ei siis ole ihme, että niin moni vastusti Helsingin uuden Musiikkitalon ideaa.
Vaan kuinkas sitten kävikään? On helpottavaa huomata, että Musiikkitalo on onnistunut rikkomaan kovimman pintajään. Liekö markkinointi osunut ajan hermoon, mutta jotakin radikaalia on tapahtunut, sillä ystäväni törmäsi jo alkusyksyllä konsertissa käydessään riemastuttavaan ilmiöön: ihmiset eivät osanneet käyttäytyä! He taputtivat väärässä kohdassa, tömisyttivät jalkojaan ja remusivat.

Jotakin Musiikkitalo on tehnyt oikein, sillä asiakkaiden houkutteleminen on ollut työlästä kahdelle muulle suurelle musiikki-instituutiolle. Se onnistui siinä, missä Finlandiatalo, Kansallisooppera ja lukuisat muut pienemmät musiikki-instituutiot epäonnistuivat. Laaja tarjonta sekä populaarimusiikin että klassisen saralta oli osuva veto, samoin rakennuksen avoin yleistunnelma.

Ilmastonmuutos on ollut läpi syksyn huikaiseva. Nykyisin Radion sinfoniaorkesterin lipuista käydään raakaa kamppailua ja Wienin filharmonikkojen kevätpiipahdus myytiin loppuun parissa minuutissa. Elämme aikoja, jollaisia ei ole klassisen musiikin alalla ennen nähty.

Korkeakulttuuri on siis laskeutunut kansan pariin. Vai olisiko sittenkin niin, että kansa on viimein suostunut tuulettamaan ikivanhoja käsityksiään ja astunut sisään ovesta, joka on ollut vuosikaudet auki? Kulttuuri ei voi edelleenkään hakea ketään kotoaan. Tärkeintä on muistaa, että kaikki tapahtuu katsojan ehdoilla – kyllä ohjelmistossa on mistä valita. Ja jokainen saa tulla paikalle sellaisena kuin on, vaikka sitten taputtamaan väärässä kohdassa. Pääasia on, että tulee ja nauttii.

Tätä klassisen musiikin kulttuuri on parhaimmillaan.

Jokin aika sitten löysin itseni keskeltä oopperaa, jossa leikittiin Barbara-nukeilla, viskottiin ruumiita kohtauksesta toiseen, laulettiin aarioita ruumisarkusta käsin ja farssin sankari oli nuori pizzalähetti. Kun vuosi sitten ylikaupalliset muovijalkineet eivät vielä naurattaneet, nyt huomasin ulvovani: lisää!

Klassinen musiikki ja ooppera eivät ole ryppyotsaisia taidemuotoja. Se pitäisi jo nähdä Leif Segerstamin vapaan ilottelevasta esipuheesta Turun Filharmonisen orkesterin esitteessä ja Kansallisoopperan Paavo Arhinmäelle omistetusta rap-videosta.

Nyt kun kansa on uskaltautunut Musiikkitalon mediaseksikkäästi räjähtelevistä heiluriovista sisälle, ehkä he tämän jälkeen eksyvät myös Kansallisoopperan puolelle. Edes niiden Crocsien takia.

MARISSA MEHR

Kuvan ajatus on kaunis. Jos pysyttelee omassa kotona missä on mukavaallallaa ja kaikki samaa mieltä, ei tule haastetuksi, ei kiistele, ei löydä uusia tapoja ajatella ja toteuttaa itseään. Kauhean kaunis ajatus, toki, tasavahvoin perustein myös hirvittävää kuraa. Kuvassa nimittäin kiteytyy juurikin se akateeminen halipiiriylimielisyys, joka hätyytti viime keväänä uurnille hämmentävän suuren joukon henkisiä kotirottia. Lisäksi kuvan yksinkertaistava ilosanoma antaa valheellista tietoa elämästä.

Simba, anna kun minä selitän.

Ensinnäkin kuvasta puuttuu kolmas mylpyrä: ”epäilen, että tein kammottavan virheen ja haluan suunnata maitojunalla kotioppäite”. Omalta mukavuusalueelta poistumisen taikuus on paradoksaalinen jo sanasemanttisesti: ei sitä turhaan kutsuta mukavuusalueeksi – sen ulkopuolella on nimittäin epämukavaa. Kun kokemus ja ympäristö alkavat tuntua mukavilta, ovat ne mukavuusalueellasi. Ja sieltä sitä pitäisi taas kingetä etsimään sitä uutta epämukavaa?

Kannattanee myöntää, että tätä kirjoittaessa syyllistyn jeesustelun syntiin. Olen kyseenalaistanut kovaan ääneen lukioaikaisten kaverien elämänvalintoja, pilkannut heidän ”on tää Pori ihan kiva kaupunki” -kommenttejaan ja miettinyt yön hiljaisina tunteina miten hieno ihminen olen, kun olen paitsi päättänyt sivistää itseäni yliopistossa myös matkustellut paljon ja muuttanutkin monta kertaa. Olen ajatellut, että ellen sivisty, näe ja koe juuri niitä asioita, joita ihmiset ympärilläni arvostavat, olen huono.

Näin pääsemme perimmäisten kysymysten äärelle: Mikä intellektuellikonklaavi määrittää epämukavuusalueen ja miksi siellä seikkaileminen on jotenkin hyvä juttu a priori? Jos ihminen on harmiton ja tyytyväinen ikiloimaalainen parturikampaaja, eikö hänen pitäisi saada olla sitä rauhassa? Kuinka moni epämukavuusaluekuvan jakaja olisi itse valmis lähtemään Loimaalle? Eikö juuri epämukavuusalue, jossa ihmisillä on tapana haahuilla vajavaisin tiedoin, uhatulla ja epävarmalla fiiliksellä, ole omiaan negatiivisten kokemuksien hankkimiseen ja ennakkoluulojen vahvistumiseen?

Uskon ihmiskunnan kehittyvän paremmaksi, jos yksilöt viitsivät olla empaattisia ja kokea uutta. Tämä liike mahdollistuu aidosti vain heidän omasta tahdostaan, ei painostuksen ajamana.

LOTTA AARIKKA
Kirjoittaja ei ole koskaan käynyt Loimaalla.

Syksyllä lehden välissä tuli kutsu Turun lääketiedepäivien näyttelyyn. Kyllä uteliaisuus niin paljon heräsi, että olihan se mentävä katsomaan. Vähän tuli tosin valelääkäriolo. Lekurimessuthan nuo olivat – keräsin mukaani mm. 19 kynää ja elimillä kuvitetun huivin, jonka mainosslogan humanististen tieteiden kandidaatin päässä on kyllä aika harhaanjohtavaa mainontaa – ”kaikki mitä terveyteesi tarvitset”.

Lääkenäytteitä en edes yrittänyt itselleni huijata. Yhden pokkarin ostin Duodecim-kustannuksen pisteeltä ja jälkeenpäin vasta huomasin, että vaikka moneen kertaan totesin olevani humanisti enkä siis mitenkään yrittänyt valelääkäriksi tekeytyä, oli minusta sellainen tehty; kuitissa kun luki ”jäsenhinta”. Ihmekö siis, että valelääkäreitä tupsahtelee kuin sieniä sateella, kun lääkäriseurakin näin herkästi tekee melkeinpä ohikulkumatkalla olleesta uteliaasta humanistista jäsenensä? Kenet voi haastaa, kun on joutunut valelääkäriksi vastoin tahtoaan?

Vaikka voisihan se olla hauskaakin, kun asiaa oikein ajattelee. Palkka on hyvä, lääkärin titteli kunnioitusta herättävä ja aina olisi jännitystä elämässä, kun ei koskaan tietäisi milloin jää kiinni. Valelääkärin toimihan on kovasti muodissakin.

Minkähän alan valelääkäriksi sitä alkaisi sitten? Yleislääkärinä olisi varmaan helpointa – kirjoittelisi Buranaa särkyä valitteleville (lääkärikäsiala ja lääkefirmojen mainoskyniä on jo) ja soisi huomionkipeille vähän aikaa. Valekirurgin urassa olisi kyllä enemmän hohtoa ja leikkausvaatteissa jotain tv-sarjojen luomaa glamouria. Toisaalta siitä jäisi varmaan melko pian kiinni… Vaan nyt sen keksin: minusta tulee valepatologi. Vai onko muka koskaan kuultu, että asiakkaat olisivat tulleet valittamaan? Tuskin ainakaan kuolemantuottamussyytettä saisi.

Ehkä sittenkin pitäydyn vain humanistina ja tyydyn ideoimaan pari uutta tv-ohjelmaformaattia. Tässäpä ensi kaudelle viihdettä viikonlopun parhaaseen katseluaikaan: Leikkii lääkäriä kanssa! Ohjelmassa ryhmä valelääkäreitä pestautuu tekaistuin todistuksin terveydenhuollon töihin ja joka viikko yksi putoaa. Lopuksi vähiten valituksia/syytteitä saanut voittaa vakituisen viran. Haastavampi formaatti olisi Leikkaa lääkärien kanssa, jossa kilpailijat esittävät kirurgiaan erikoistuvia. Voittaja on se, jonka potilaista suurin prosenttiosuus jää eloon tarpeelliset osat tallella, ilman puristimia ja leikkausliinoja sisuksissaan. Formaatin ongelmana voisi tosin olla potilaiden löytäminen. Mutta mitäpä ihmiset eivät tekisi päästäkseen televisioon, minkä jo Big Brother on todistanut!

MERI VIRTALA

Yleinen mielipide vaikuttaa edelleen olevan se, että kolmiulotteisuus ei itsessään tuo elokuviin minkäänlaista lisäarvoa. Väitän, ettei ongelma ole niinkään siinä, ettei uutta tekniikkaa olisi mahdollista hyödyntää luovasti. Pikemminkin kyse on siitä, että 3D:tä on suurimmaksi osaksi käytetty uskomattoman tylsämielisesti, ja sisällön luomisen sijaan lähinnä paikkaamaan sen puutetta. On varsin kuvaavaa, että kolmiulotteisuuden ”kulmakivenä” pidetään vieläkin parin vuoden takaista Avataria. Se on elokuvana lähinnä Tanssii susien kanssa -eepoksen pateettisempi versio, jossa joku on käynyt töhrimässä intiaanit ja Kevin Costnerin sinisellä maalilla.

Tältä pohjalta on loogista, että vuonna 2012 3D:stä on tulossa loputtomien uusintajulkaisujen luvattu formaatti. Ideoiden kierrätyksestä muutenkin innostuneelle Hollywoodille tässä on tietysti aihetta onanointiin. 3D-versio on remake, jossa alkuperäistä elokuvaa ei tarvitse edes tehdä uudelleen. Hurraa!
Kukaan ei liene missään vaiheessa kaivannut näitä toinen toistaan turhempia versiointeja. Leijonakuningas 3D tekee tuskin Mufasan kuolemasta yhtään liikuttavamman. Tähtien Sota: Episodi 1 3D osoittaa George Lucasin ymmärtäneen väärin fanien valitukset siitä, että elokuvan hahmot olivat liian yksiulotteisia. Titanicin uudessa tulemisessa taas pääsee ihastelemaan moniulotteisuuden vaikutusta sekä jäävuoreen että Kate Winsletin tisseihin.

Kenties olen vain kärsimätön. Erikoistehostepioneeri Georges Méliès joutui 1900-luvun alussa tiettyjen kriitikoiden silmätikuksi, koska hänen elokuviaan pidettiin vain teknisenä brassailuna. Ensimmäisissä äänielokuvissakin on merkittävää lähinnä se, että ne sattuvat olemaan ensimmäisiä äänielokuvia. Tästä huolimatta on selvää, että mikäli 3D mielii tosissaan lyödä itsensä läpi, täytyy sen pystyä tarjoamaan yleisölle muutakin kuin pelkkää samaa vanhaa kalliimmissa kuorissa. Kolmanteen ulottuvuuteen siirtyminen ei houkuta ketään, mikäli siellä ei yksinkertaisesti tapahdu mitään mielenkiintoista.

TUOMAS JALAMO

Kirjoittaja on mediatutkimuksen opiskelija ja vapaa toimittaja, jolla on huono syvyysnäkö.

TÄMÄNKIN ne ovat saaneet läpi, ajattelin. Ylellisyyden mielikuvan. Onneksi se murtuu kahvintuotannon ja kertakäyttöjätteen politisoituessa. Yhtiöt vetoavat jo eettisellä kahvikupilla, jonka hinnasta oletettavasti jaetaan almuja tuotantoprosessin alimmille. Starbucksin uusi tunnuslause kuuluukin It’s not what you’re buying, it’s what you’re buying into (Ei se mitä ostat, vaan mihin ostat itsesi).
Oma lukunsa on jäte, jota pahvimukeista kertyy vuodessa niin paljon, että siitä saisi varmasti rakennettua toisen kuun. Mikä ei olisi lainkaan hullumpi ajatus. Mutta kahvin olisi oltava ekologista, erityisesti koska se on massatuote.
Uskon, että eettisyyden ja ympäristöajattelun myötä pahvikahvista tulee yhä ylevämpi reliikki. Näen, kuinka bakeliittimuseoiden kylkeen rakennetaan tulevaisuudessa pahvikahvinäyttelyitä.

ITSE olen jo vuosia pitänyt ikkunalaudallani Robert’sin pahvista espressokuppia. Se on pieni ja siro kuin kukka. En edes raaski säilyttää siinä mitään. Minusta se on kaunis, kauniimpi kuin Aalto-maljakko tai Iittalan pöyristyttävä kippo. Sen olemuksessa on jotain häviävää ja samalla kuninkaallista.
Se muistuttaa minua linnasta, jonka rakensimme suolle.

JANTSO JOKELIN

ELETTIIN vuoden 2009 tammikuuta, kun musiikkielitistien nettiraamattu Pitchfork siunasi newyorkilaisen Animal Collectiven tuoreinta avantgarde-oksennusta lähes täysillä pojoilla. Sokeasti noihin pisteisiin luottaen musiikkielitistit ympäri maailmaa tarttuivat kyseiseen albumiin. Seurasi eeppiset mittasuhteet saanut kollektiivinen kusetus.
Jokaisen musiikkielitistin kohdalle tulee väistämättä hetkiä jolloin ajatukset eivät olekaan synkassa kriitikoiden kanssa. Tällaisissa tapauksissa kasvojensa menettämistä yli kaiken pelkäävän elitistin on tietysti helpointa valehdella kantansa itselleen sekä muille. Syväluotaavat analyysit näistä trendialbumeista voi mahdollisia keskusteluja silmällä pitäen copy-pasteta mieleensä vaikka sieltä Pitchforkin sivuilta.

LEVYARVIOITA selatessani tulen usein pohtineeksi, ovatko lukemamme kritiikit niin subjektiivisia, kuin meille uskotellaan. Onko kriitikoilla keskenään oikeasti lähes homogeeniset musiikkimaut, vai ovatko hekin lopulta vain virhearvioita pelkääviä elitistejä, joille on sattunut siunaantumaan statusta?
Mutta ketä kriitikot katsovat ylöspäin? Kuka kritisoi hierarkian korkeimmalla tasolla?
Kriitikoiden keskinäisellä nurkkakuntaisuudella pystytään selittämään monia asioita, esimerkiksi Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -ilmiö – The Beatlesin klassikkoalbumin mukaan nimeämäni lumipalloefekti, joka tarkoittaa umpitylsien levyjen käsittämätöntä, globaalia mediasuitsutusta.
Allekirjoittaneen mieliksi tuo jo vuonna 1967 julkaistu tekele on nyttemmin killunut myös sangen monen laumanjohtajan ”The Most Overrated Albums Of All Time” -listan kärkisijoilla.
Kehtaanpahan olla avoimesti tykkäämättä.

JOEL HAAPAMÄKI
Kirjoittaja on musiikkielitisti, joka pitää Kate Bushin uudesta albumista niin kuin kaikki muutkin.

JAPANILAINEN From Software -pelitalo on ottanut asiakseen tarttua tähän epäkohtaan. Parin vuoden takainen fantasiaseikkailu Demon’s Souls nousi kulttimaineeseen pitkälti siksi, että se veti toistuvasti maton pelaajien alta sadistisella vaikeusasteellaan. Kokemus teki myös allekirjoittaneesta satojen murskatappioiden karaiseman zen-mestarin. Ärsytys vaihtui lopulta hiljaiseksi hyväksynnäksi, kun peli pientenkin onnistumisien jälkeen tiputti minut maan pinnalle uudelleen ja uudelleen.
Nyt Demon’s Soulsille on ilmestynyt henkinen jatko-osa Dark Souls, jonka selvittämisen luvataan olevan lohduttomin urakka sitten Rubikin kuution. Modernit masokistit huutavat rivissä innostuksesta. Taas pääsee viskomaan ohjainta ikkunasta ja kiukuttelemaan seurustelukumppanille epäonnistuneen pelisession päätteeksi.

MIKÄ tekee itsensä kiusaamisesta kiehtovaa? Kenties elämme niin mukavassa kuplassa, että haluamme kehittää itsellemme kuvitteellisia vaikeuksia paetaksemme tylsyyttä. Ilmiön tiivistää First World Problems -niminen ironinen sivusto, johon on kerätty niitä hirvittäviä haasteita, joihin rikkaiden teollisuusmaiden asukit joutuvat törmäämään. Pitäisi jo lähteä töihin, mutta suihkussa on liian lämmin. Television ääniä on vaikea kuulla, mikäli syö samaan aikaan sipsejä. Kannettavan tietokoneen akku on lopussa, mutta laturi on yläkerrassa.

TÄSSÄ yhteydessä on helppo ymmärtää, miksi vaikean konsolipelin voittaminen voi tuottaa niin suurta tyydytystä. Vaikka siitä ei ole mitään näkyvää hyötyä, on se silti saavutuksena suurempi kuin useimmat asiat valmiiksi pureskellussa ja haasteettomassa arjessa. Tärkeää ei ole lopulta se, mihin suoritukset johtavat. On vain mukava tuntea liikkuvansa pisteestä A pisteeseen B, niin että välimatka tuntuu kerrankin aidosti työläältä. Mikäli tuon tyydytyksen saavuttaminen vaatii vuonna 2011 kamppailun digitaalisia lohikäärmeitä vastaan, olen valmis teroittamaan miekkani.

TUOMAS JALAMO

Kirjoittaja on mediatutkimuksen opiskelija ja vapaa toimittaja, jonka elämä on täynnä tekaistuja ongelmia.

OMISTAMINEN on sitä paitsi kova sana rosvojen aikakaudella. Luvaton digitaalinen levitys nakertaa viihdeteollisuuden tuloja kuin halla torpparin leipää, ja uudenlaisten laillisten levityskanavien normalisoituminen vienee vielä aikansa. Huolettomaan latailuun tottunut nuoriso on kulttuurinmyyjien painajaisuni: kuin harhaoppinen munkki, joka on päättänyt lopettaa paavin taivaaseen asti kurottuvan katedraalin rahoittamisen. Kuka enää suostuu aneiden ostajaksi, kun armoa saa ilmaiseksikin? Uhkaako hyvää viihdekulttuuria tuho, jos tallenneostamisen alamäki jatkuu?
Ehkä osittain – muttei ainakaan klassikoiden kohdalla. Tästä pitävät huolen loputtomat fanimukaelmat Star Wars Uncutista Youtuben hämmentäviin legoparodioihin. Jedi-ritarien henki hohtaa kirkkaimpana juuri siellä, missä omistamisen rajat ovat hämärimmät. Jähmeä imperiumi lakimiesdroideineen on pinteessä. Henki vie voiton materiasta, intomielinen kohkaaminen surround-äänestä. Huikeasta kuvalaadustaan huolimatta pompöösi levynippu on tuotteena ristiriitainen: se johdattaa juuri sille pimeälle puolelle, jossa halutaan demokraattisten ihanteiden sijaan julistautua yksinvaltiaaksi, muita paremmaksi faniksi.

SKEPTIKON lukuohje mainontaan on se, että usein tuote lupaa juuri sitä mitä se ei ainakaan anna. Tupakka antaa vapauden valita, murokeksi hoikistavaa energiaa, bensafirma tiikereitä. Hetkien omistajuus on metafyysisestikin kinkkinen konsepti, mutta ainakaan marketin tallennehyllystä sitä ei jaeta. Pahvista tehty valomiekka on takapihan taisteluissa kaupasta ostettua parempi ase, sillä siinä kiteytyy tekemisen henki ja innostus. Juuri näiden sangen maallisten supervoimien avulla Tähtien sodan alkuperäinen mahtavuus syntyikin, ja tätä henkeä on syytä vaalia elintason ja pikselitiheyden kasvusta huolimatta.
Toisaalta on hyvä muistaa sekin, että juuri pahvivalomiekkojen kanssa tuhertavat vesat ovat seuraavan imperiumin potentiaalisinta asiakaskuntaa. Nuoruuden sankariteot kun on ollut tapana jossain vaiheessa paketoida hyllyn päälle ihasteltavaksi.

LAURI HANNUS

Kirjoittaja on valokuvaaja ja laiska kapinallinen.

RANSKALAINEN semiootikko Roland Barthes puhui aikanaan kolmannesta merkityksestä, jonka päästä katsoja voi saada kiinni elokuvaa seuratessaan. Kolmas merkitys on jotain elokuvallista, jota kieli ei voi saavuttaa. Emme myöskään täysin tiedä, mistä on kysymys, kun todistamme näitä kolmannen merkityksen hetkiä.
Barthesin ajatukset soveltuvat kenties myös arjen ihmettelemiseen. Ehkä nuo minulle niin tutut kielen päässä olevat, kiusalliset ilmauksettomat hetket ovat tosielämän kolmansia merkityksiä.  Maailmaa ei voi eikä ehkä pidäkään täysin saavuttaa sanoilla. Who knows.

LAURA MYLLYMÄKI

Kirjoittaja on Tylkkärin toimittaja ja mediatutkimuksen opiskelija, joka fanittaa How I Met Your Motherin Barneyn kielellisiä vitsejä.