iPaavi

Minulla oli ystävä, joka nukkui pois aivan liian nuorena. Lue lisää

Kyllä yleisö tietää

Bioware-yhtiön luomat Mass Effect -scifiroolipelit ovat aina saaneet osakseen yksimielistä ylistystä. Aivan vastikään sarjan päätösosan ilmestymisen myötä ääni on kuitenkin muuttunut kellossa. Fanit eivät nimittäin olleet tyytyväisiä tarinan loppuratkaisuun.

Lue lisää

Olet saapunut kohteeseen

Ajat ovat muuttuneet siitä, kun vanha Jooseppi kiersi kameransa kanssa kylästä toiseen taltioimassa syntyneet, kuolleet ja kaiken siltä väliltä. Siinä missä valokuvaaminen joskus oli oman teknisen vihkiytymisen vaativa ammattikuntansa, kulkee nykyisin jokaisen kuluttajan povarissa ainakin kamerapuhelin. Ammattina kuvaamisesta on tässä rytäkässä tulossa kirjoittamisen kaltaista trapetsitaiteilua: siinä, missä tuotantovälineet ovat lähes kaikkien saavutettavissa, tyyli ja taito ratkaisevat – ja joskus silkka lykkykin.

Turpoavien megapikselien loppusijoituspaikka on tietenkin netissä. Otosten kiihtyvä jakaminen sosiaalisessa mediassa aikaansaa monituisia seurauksia: nolojen känniotosten aiheuttamasta myötähäpeästä aina nerokkaan outsider-taiteen globaaliin levikkiin. Tekniset kumoukset muuttavat myös kytkentöjä aivoissamme. Tila ja aika hahmottuvat uudella tavalla, ja onkin jännää arvuutella, kuka aikamme some-guruista nostetaan Einsteinin ja Eisensteinin kerhoon tajuntamme uudistajana. No, tuskin ainakaan sitä tyyppiä joka kuvasi kaikki syömänsä pitsat.

Kuvien geotäggäys on tässä kuhinassa yksi mielenkiintoinen sivujuonne. Ennen muinoin valokuva toimi yleensä itsenäisenä näkymänä jonnekin. Google Mapsin, Flickrin ja Foursquaren aikana otos tavataan kiinnitettynä karttaan, minä olin täällä -todisteena. Kuva on yhä useammin osa bittivirtaa kuin erillinen lohko todellisuutta.

Street View:n kaltaiset palvelut todella mahdollistavat odottamattomia nautintoja, kuten sen että valokuvien avulla pääsee matkustamaan. Tovi sitten ihastelin Bratislavassa asuvan ystäväni Facebookissa jakamia kuvia ja hyppäsin katunäkymään jatkamaan kokemustani. Onhan se aikamoista: toisessa maassa majailevan kuoman kanssa voi tehdä iltapäiväkävelyitä kelistä ja tilin saldosta välittämättä.  Jos moinen ei maistu, voi aina muumioitua takaisin keihäsmatkojen aikakauteen.

Silti minua hieman arvelluttaa, mitä itse kuville on tapahtumassa – tai oikeastaan meille, katsojina. Sillä jos valokuva on vain kulkuväline uusiin paikkoihin, on sillä logiikan lyhyen oppimäärän mukaan lähinnä välinearvoa. Kuvien itseisarvo ja niiden tuottama pysähtyminen ovatkin olleet jo jonkin aikaa notkollaan: liukkaissa digitaalisissa verkostoissa kun ei stoppeja kovin syvään kumarreta. Hyvien kuvien tehtävä on silti nimenomaan jähmettää katsojansa, naulita vaelteleva katse johonkin syvempään. Ikoneista sanotaan, että niissä pyhyys katsoo katsojaa, ja siinä ollaan mielestäni asian ytimessä. Erittäin hyvän kuvan tunnistaa siitä, ettei sen luota kaipaa enää minnekään.

LAURI HANNUS

Kirjoittaja on valokuvaaja, jonka suosikkisivusto on The Last Page of the Internet.

Meemien valtakunta

”If you’re having adventure problems I feel bad for you son, I fired 99 arrows but my knee took 1”, toteaa anonyymi nettisurffaaja YouTube-videon kommentissa. Vitsiä on mahdoton ymmärtää, mikäli ei tiedä, että lause on yhdistelmä räppäri Jay-Z:n lyriikkaa ja Skyrim-roolipelistä irrotettua lentävää lausetta. Lue lisää

Pedon sylissä

Isomoottoriset amerikkalaisautot ovat kiehtoneet minua lapsesta saakka, vaikka en luullakseni voisikaan vähempää haikailla 1950-luvun konservatiiviseen auvolaan. Kasvoin valkoisen Saabin takaistuimella pohjoismaisilla teillä, joten syyllistä on etsittävä populaarikulttuurista.

The Blues Brothers oli ensimmäinen autoelokuvani. Komedian mielipuoliseksi yltyvä poliisiautojen kolariorgia helli esipuberteettista sisäistä anarkistiani ja tarjosi ensimmäiset sävärit kiihottavasta törmäyksestä. Keskeistä katarttisessa romutuksessa on tietenkin se, että autoistaan suhteellisen ehjinä nousevat lainvalvojat tuntuvat olevan täyttymyksen jälkeisen tutinan lamauttamia. Tiedostavassa iässä nähty David Cronenbergin Crash tuntuikin sitten jokseenkin latelevalta otokselta samasta: kolarit kiihottivat leffan elostelijoita. J. G. Ballardin kohuttua alkuperäisteosta en ole lukenut vieläkään.

Viime aikoina moisen vastuuttoman kaahailun luulisi laantuneen, mutta mitä vielä. Amerikkalaisen autoteollisuuden kriisi ei ilmeisesti ole ehtinyt purra viihdeteollisuuden eetokseen, sillä lahden takaa kantautuu pohjan perukoille yhä entistä kutkuttavampia ajamisen ja seksin salvoksia. Viime vuotisessa Drivessa Ryan Goslingin esittämä täydellisen eleetön palkkakuski ajautuu rakkauden vuoksi veriseen noidankehään. Tumma tragedia lukitsee keskushenkilöidensä kohtalonkulut vitosvaihteelle.

Drive ei hienoudestaan huolimatta kuulu siihen automytologioiden saagaan – nyt seuraa juonipaljastus – jonka kulminaatiopisteenä on suuri loppukolari, täyttymys. Elokuvan jättämä levoton olo tuntui jokseenkin eurooppalaiselta angstilta. Ohjaajan tanskalaisuudella voi toki olla osuutensa asiaan. Yhtä kaikkea elokuva heitti minut takaisin öisen valtatien varteen, hapuilemaan kohti keulavaloja.

Löysin suureksi onnekseni takaisin Dodge-myytin alkulähteelle erään Elizabeth Grantin kyydissä, joka myös pop-vamppi Lana Del Reynä tunnetaan. Video Gamesin ovat kuulleet kaikki, mutta tuoreen levyn nimibiisi Born to Die videoineen porautuu syvälle kahdeksansylinteristen kosmologiaan. Kappaleessa kohtalokkaasti huokaileva Lana kaipaa kalkkiviivoille,  videossa laulaja kapuaa kasvoja myöten tatuoidun pahan pojan autoon. Nuoripari saa toisensa, mutta väkivaltainen mies osoittautuu melko huonoksi kuskiksi. Lana kuolee. Amerikan lipun hurme liehuu taustalla.

Videota voisi pitää ällöttävänäkin, mutta siinä on outoa tenhoa joka aukeaa aina vastakohtien törmätessä toisiinsa – kirjaimellisesti. Vielä olennaisempaa lienee se, että tietty romantiikka voidaan tavoittaa vain tietyn aikakauden välinein. Hybridiautolla ajetaan kohti auringonnousua, mutta Challengerin kohtalona on räjähtää liekkeihin.

Vain tarpeeksi tuhlaileva moottori voi siivittää nopeasti loppuunpalavaa lempeä.

LAURI HANNUS
Kirjoittaja on valokuvaaja, joka  ole koskaan omistanut autoa

Suhdesotkuja virtuaalimaailmassa

Videopelit mielletään usein lasten ja nuorten harrastukseksi. Entertainment Software Associationin tekemän tutkimuksen mukaan videopelejä kuluttavat kuitenkin eniten kolmekymppiset miehet. Tämän valossa Atlus-yhtiön vastikään julkaistu Catherine edustaa kenties pelihistorian osuvinta kohderyhmämarkkinointia.

Pelin päähenkilö on Vincent, 32-vuotias nörtti, joka pistää mieluummin vähät rahansa uusimpaan älypuhelimeen kuin ajattelee pitkäjänteisesti. Tyttöystävä Katherine haluaisi sankarimme aikuistuvan ja menevän kanssaan naimisiin. Ahdistunut Vincent päätyy humalaisen illan päätteeksi sänkyyn Catherine-nimisen blondin kanssa, jonka seurauksena miestä alkavat vainota toistuvat freudilaiset painajaiset. Pelaajan täytyy muun muassa paeta jättikokoista demonivauvaa ja vastailla parisuhdemoraalia koskeviin kysymyksiin.

Jonkinasteinen sitoutumiskammo tuntuu yhdistävän nuoria aikuisia lähestulkoon universaalisti. Catherine lienee ensimmäinen peli, jonka sisältö perustuu yksinomaan tämän kollektiivisen turhautuman työstämiseen. Myös tässä suhteessa peli on riemastuttavalla tavalla itsetietoinen. Pelimaailmassa kohdataan puhuvien lampaiden muodossa muita suhdesotkujen kanssa painiskelevia miehiä. Heiltä voi saada neuvoja siihen, miten pahasta unesta voi parhaiten selviytyä.

On vaikea kuvitella Catherinea vahvempaa metakokemusta: se on peli pelaajista pelaajille. Peli, jossa itse pelaamisen sijaan suurempaan rooliin nousee se, miksi pelaaja pelaa. Pelissä on myös mahdollista pelata varsinaista peliä muistuttavaa peliä pelin sisällä. Alkaako jo huimata? Niin minuakin.

Ennen kaikkea on virkistävää huomata, miten hulvattomia ideoita syntyy, kun yleisö liitetään suoraan osaksi taideteosta. Pelit sopivat tähän tehtävään hyvin, koska osallistuminen on niissä niin suuressa roolissa. Catherine osoittaa, ettei neroutta kenties olekaan pelkästään vanhan kaavan muuttaminen, vaan se, että määrittelee uudelleen koko kaavan merkityksen.

TUOMAS JALAMO

Kirjoittaja on mediatutkimuksen opiskelija ja vapaa toimittaja, joka nukkuu suurimman osan öistään rauhassa.

Sodanvastainen tappokone

“Yritän pitää hänet kasassa, mutta hänen sisälmyksensä valuvat ulos… Yritän, ja kukaan ei auta! Hän vain huutaa, että haluaa mennä kotiin. Ja kutsuu minun nimeäni.”

Ote on elokuvan First Blood loppukohtauksesta, jossa itkunsekainen entinen merijalkaväen eliittisotilas istuu pikkukaupungin poliisiaseman lattialla, ja kertoo, kuinka hänen kaverinsa kuoli pommi-iskussa. Elokuva tunnetaan paremmin sille myöhemmin annetulla nimellä Rambo: First Blood, ja se on Rambo-elokuvien sarjan ensimmäinen, kiistatta moniulotteisin osa.

Elokuvan perusjuoni on toki yksinkertainen: henkisesti epävakaa ex-sotilas kohtaa paikallisen poliisin, joka ottaa hänet silmätikukseen ja jonka alaiset kohtelevat häntä väkivaltaisesti. Rambo napsahtaa, pistää poliisit nyrkeillään nippuun ja pakenee vuorille sotimaan yhden miehen sotaansa.

Näin First Bloodin ensimmäistä kertaa ala-asteikäisenä. Niin nuorena suurimman vaikutuksen tekivät tietysti Rambon uskomattomat taistelutaidot ja ninjamainen kyky hiippailla metsän siimeksessä ja paeta takaa-ajajiltaan. Rambo oli kova jätkä. Mutta muistan myös sen, kuinka epäreilulta Rambon kohtelu elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa tuntui. Miksi se yksi poliisisetä oli niin ilkeä? Lapsena kokonaisuutta oli vaikea käsittää.

Vasta myöhemmin olen löytänyt elokuvan loppukohtauksen uudelleen, ja ymmärtänyt, että kyseessä on aina ajankohtainen, syvästi poliittinen elokuva, joka ei kerro myyttisen sankarihahmon taistelusta ilkeitä poliiseja vastaan, vaan siitä, mitä yksilölle tapahtuu, kun sodan jättämät traumat tekevät sopeutumisesta normaaliin arkeen ja yhteiskuntaan mahdotonta. Ennen kaikkea se kritisoi yhteiskuntaa, joka on valmis lähettämään nuoriaan maailman taistelukentille, muttei pidä näistä huolta sotien jälkeen. Samaa teemaa ei löydy sarjan muista osista, joissa Rambon tehtävä on lähinnä listiä mahdollisimman monta periamerikkalaisten hyveiden vastustajaa kommunisteista burman diktatuurin sotilaisiin.

First Bloodin julkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi 30 vuotta. Törmäsin äskettäin YouTube-videoon, jossa Irakissa ja Afganistanissa sotineet Yhdysvaltain merijalkaväen veteraanit kertoivat itkien sodissa tekemistään hirveyksistä. Siviilien ampumisen, väkivaltaisen kohtelun ja täysin mielivaltaisesti tehtyjen ohjusiskujen osalliset eivät enää olleet ylpeitä siitä, mitä olivat tehneet. Monelle on ollut mahdotonta sopeutua normaaliin elämään ja arkeen. Voi olla, että First Blood on vain halpaa viihdettä, mutta sen perimmäinen teema on edelleen tärkeä.

JUUSO JANHUNEN
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja populaarikulttuuritiedolla pätemisen ammattilainen.

Rahastuksen ulottuvuudet

Käsi ylös, kuinka moni on vielä aidosti innostunut 3D:stä? Tuota tekniikan riemuvoittoa on saanut ihastella nyt kotimaisissakin elokuvateattereissa muutaman vuoden, mutta sen tilanne ei tuona aikana ole juurikaan kohentunut. Vielä tavallistakin kovemman hinnan maksaminen leffalipusta tuntuu kohtuuttomalta vain siitä ilosta, että saa päähänsä hassut lasit, jotka jättävät ruman jäljen nenään.

Yleinen mielipide vaikuttaa edelleen olevan se, että kolmiulotteisuus ei itsessään tuo elokuviin minkäänlaista lisäarvoa. Väitän, ettei ongelma ole niinkään siinä, ettei uutta tekniikkaa olisi mahdollista hyödyntää luovasti. Pikemminkin kyse on siitä, että 3D:tä on suurimmaksi osaksi käytetty uskomattoman tylsämielisesti, ja sisällön luomisen sijaan lähinnä paikkaamaan sen puutetta. On varsin kuvaavaa, että kolmiulotteisuuden ”kulmakivenä” pidetään vieläkin parin vuoden takaista Avataria. Se on elokuvana lähinnä Tanssii susien kanssa -eepoksen pateettisempi versio, jossa joku on käynyt töhrimässä intiaanit ja Kevin Costnerin sinisellä maalilla.

Tältä pohjalta on loogista, että vuonna 2012 3D:stä on tulossa loputtomien uusintajulkaisujen luvattu formaatti. Ideoiden kierrätyksestä muutenkin innostuneelle Hollywoodille tässä on tietysti aihetta onanointiin. 3D-versio on remake, jossa alkuperäistä elokuvaa ei tarvitse edes tehdä uudelleen. Hurraa!
Kukaan ei liene missään vaiheessa kaivannut näitä toinen toistaan turhempia versiointeja. Leijonakuningas 3D tekee tuskin Mufasan kuolemasta yhtään liikuttavamman. Tähtien Sota: Episodi 1 3D osoittaa George Lucasin ymmärtäneen väärin fanien valitukset siitä, että elokuvan hahmot olivat liian yksiulotteisia. Titanicin uudessa tulemisessa taas pääsee ihastelemaan moniulotteisuuden vaikutusta sekä jäävuoreen että Kate Winsletin tisseihin.

Kenties olen vain kärsimätön. Erikoistehostepioneeri Georges Méliès joutui 1900-luvun alussa tiettyjen kriitikoiden silmätikuksi, koska hänen elokuviaan pidettiin vain teknisenä brassailuna. Ensimmäisissä äänielokuvissakin on merkittävää lähinnä se, että ne sattuvat olemaan ensimmäisiä äänielokuvia. Tästä huolimatta on selvää, että mikäli 3D mielii tosissaan lyödä itsensä läpi, täytyy sen pystyä tarjoamaan yleisölle muutakin kuin pelkkää samaa vanhaa kalliimmissa kuorissa. Kolmanteen ulottuvuuteen siirtyminen ei houkuta ketään, mikäli siellä ei yksinkertaisesti tapahdu mitään mielenkiintoista.

TUOMAS JALAMO

Kirjoittaja on mediatutkimuksen opiskelija ja vapaa toimittaja, jolla on huono syvyysnäkö.

Joukossa tyhmyys tiivistyy

IHMISELLÄ on sisäänrakennettu tarve olla osa ryhmää.
Jopa niin kutsutut oman tiensä kulkijat muodostavat klikkejä, vaikka eivät sitä haluaisi itselleen saatikka muille myöntää. Pahimpia heistä ovat musiikkielitistit.
Musiikkielitistejä yhdistää ”hyvä” musiikkimaku. Hyvä maku on heistä tavallisesti yhtä kuin sopivassa suhteessa shufflattuna vaihtoehtomusiikin pioneereja ja ensi elokussa Flow-festivaaleilla esiintyviä tulokkaita.
Alansa asiantuntijoina esiintyvät musiikkielitistit ovat laumaeläimiä, jotka luottavat usein hämmästyttävän vähän omaan arvostelukykyynsä. Mediat ovat elitistin onneksi pullollaan laumanjohtajia, tuttavallisemmin kriitikoita, jotka päättävät elitistin puolesta mitä milloinkin kuunnella ja mistä keskustella.
Mutta ei ole elitistinkään elämä aina helppoa.

Lue lisää

Ei ole helppoa sinullakaan

VIDEOPELIT ovat nykyään harvoin oikeasti vaikeita. Painotus on siirtynyt haasteesta elokuvallisempaan elämykseen, jossa pelaaja talutetaan kädestä pitäen teoksen alusta loppuun. Lähestymistapa estää turhautumisen, mutta toisaalta saa aikaan myös sen, ettei pelien läpäiseminen tunnu enää kovin kummoiselta saavutukselta.

Lue lisää

Seuraava sivu »