Ei työ- vaan elämää varten

Tänä suorittamisen ja vinoutuvan huoltosuhderakenteen aikakautena ihminen kasvaa veronmaksajaksi. Veroa ihmiset maksavat muun muassa palkasta. Palkkaa saa, kun tekee töitä mahtipontisen kuuloisessa työelämässä, jossa akateemiset ihmiset eivät juuri saamamme tiedon mukaan osaa lainkaan toimia. Tällainen kuva maalautuu julkisessa keskustelussa, jossa ”työelämäosaamisen kursseja” vaativat vuorollaan Akavan opiskelijavaltuuskunta AOVA* ja Helsingin Sanomien uutisointi koulutuksen arviointineuvoston raportista**.

Työelämäosaaminen. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Että osaa herätä aamulla seitsemältä ja viitsii sanoa moikka sille hienhajuisellekin kaverille vesiautomaatin vieressä? Että tietää, missä excelissä on summapainike ja osaa ”toimia tehokkaasti tiimissä” vaikka kaikki muut olisivat mulkkuja? Parempia vastauksia otetaan vastaan – itse en ole sellaisia jatkuvan ja tarpeettoman aggressiivisen tivaamisenkaan jälkeen saanut.

On toki aivan ensisijaisen tärkeää, että yliopisto kykenee koulutuksen lomassa hahmottamaan opiskelijalle, mitä opituilla tiedoilla ja taidoilla voi tehdä. Sivistysyliopiston pitäisi suhtautua vakavasti laissa määritettyyn koulutustehtäväänsä, joka käytännössä tarkoittaa osaavan työvoiman kouluttamista julkiselle ja yksityiselle sektorille. Tällä hetkellä valitettavan moni opintopolku vertautuu työkalupakkiin, jota opiskelijat vuosikaudet keräävät sokkona kasaan. Korjattavan vipstaakin luokse saapuessa alkaakin sitten arpominen, että mitäs näillä vehkeillä oikein saa aikaan. Kokeilemalla oikea ase löytyy, mutta olo ei ole varma. Välineet ovat ehkä passelit, mutta niiden alkuperäiset käyttötarkoitukset epäselviä.

Juuri, koska ongelma on aito ja vakava, geneeristen työelämätaitokurssien väläyttely  nappaisee allekirjoittanutta otsalohkosta kahta kauheammin. Sen sijaan, että keskustelu ohjataan laastariratkaisuun, joka sisällyttää opetussuunnitelmiin kaiken- muttei minkään kattavaa työelämätaitosössötystä, pitäisi nähdä metsä puilta. Opetussuunnitelmatyössä pitäisi tarttua pelottomasti oppimistavoitteisiin ja keksiä keinot, joilla ne saadaan näkyväksi myös opiskelijoille. Pitäisi löytää tapa, jolla alan tiede ja käytäntö voivat olla jatkuvassa dialogisessa suhteessa toistaan ruokkien, ei resursseja varastaen.

Loppujen lopuksi, gradun ja kimaltelevan tutkintotodistuksen tuolla puolen, työelämä kaikessa mystisessä yleistermiydessään tarkoittaa työyhteisöjä. Niistä jokainen on oma mikrokosmoksensa, jonka luonnonlakeihin ei varsinaisesti voi varautua. Työelämän sijaan tuota todellisuutta voi kutsua vaikka elämäksi.

LOTTA AARIKKA
Kirjoittaja on tällä hetkellä työelämässä ilman erityisiä työelämätaitoja, iik.

*http://www.akava.fi/opiskelijat/akavan_opiskelijat/ajankohtaista/yliopistojen_tyoelamaopintojen_maaraam_ja_laatuun_panostettava.html
**http://www.hs.fi/kotimaa/Arviointi+Lukio+ei+valmenna+korkeakouluun/a1305556203219

Vaikuttavaa?

Vaikuttaminen. Kas siinä sana, joka saa monet kavahtamaan tai vähintäänkin hörähtämään. Vaikuttaminen on puisevaa kuin pyramidin pykääminen, vaikuttaminen on itseriittoisten pyrkyrien touhuja, vaikuttaminen on turhaa taistelua turhien asioiden puolesta. Vaikuttaminen on kähmintää ja puolilaillisia koplauksia. Vaikuttaessa selkiin ilmestyy puukonmentäviä aukkoja ja kaksi naamaa ei riitä alkuunkaan. Vaikuttaminen on säälittävää ajantuhlausta, koska asioihin ei kuitenkaan voi vaikuttaa.

Vaikuttaminen on varmasti kaikkea edellä mainittua – ja tuhottomasti muuta. Meillä kaikilla on ennakkoluulomme vaikuttamisesta. Oli kuvasi vaikuttamisesta sitten miten ruusuinen tai rosoinen, tosiasia on, että vaikuttamista et pääse karkuun. Sitä on kaikkialla: Sinuun vaikutetaan ja Sinä vaikutat. Joka päivä. Joka sanalla, jonka sanot ja joka Sinulle sanotaan. Joka lailla, joka säädetään ja joka määräyksellä, jonka tuleva esimiehesi jyrähtää. Joka kuiskauksella, jonka mielitiettysi korvaasi supattaa.

Maailmassa harva saa ansionsa mukaan. Onneksi omaan onneensa voi jokseenkin hyvin vaikuttaa, mikäli osaa vaikuttamisen taidon. Politrukki livauttaa itsensä asemaan, johon pelkällä asiantuntemuksella ei olisi mitään asiaa. Rautainenkin tietotaitaja jää nurkkaan nyhjäämään, jos ei ymmärrä kuka, missä, milloin ja miksi asioista päättää.

Kaikki ihmisrakennelmat parisuhteesta ja alatason puuhaseurasta suuryritykseen ja Kiinan kansantasavaltaan toimivat samojen periaatteiden mukaan: asioita ideoidaan, valmistellaan, niistä päätetään ja ne toteutetaan. Kaikkien vaiheiden välissä hyörii tietty määrä vaikuttajia. Mittasuhteet muuttuvat, mutta ketju on sama.

On älyllistä epärehellisyyttä ajatella, että vaikuttamiskyky kehittyisi mitenkään muuten kuin vaikuttamalla. Opiskeluajat tarjoavat mainioita mahdollisuuksia kehittyä tässäkin taiteessa – tartu tarjottuun. Oli syysi vaikuttaa sitten oma ura, seesteinen perhearki tai parempi maailma, aloita ihmeessä oman itsesi ja maailman vuoksi vaikuttamisharjoittelu mahdollisimman aikaisin. Tee se määrätietoisesti ja avoimin mielin.

Vaikuttaminen. Kas siinä sana, joka saa jotkut ilahtumaan tai vähintäänkin hymyilemään. Vaikuttaminen on kallisarvoista perustyötä yhteiskunnan eteen, vaikuttaminen on suursieluisten ihmisten kamppailua oikeudenmukaisen huomisen puolesta. Vaikuttaminen on sovittelua ja arvojen etsintää. Vaikuttaessa luonteeseen kaivertuu kauniita piirteitä ja arkijärki riittää pitkälle. Vaikuttaminen on ihmisyyttä syvimmillään, koska kaikki mitä koskaan saadaan aikaan, on vaikuttamisen tulosta.

VILLE VALKONEN

Kirjoittaja on vaikuttaja ja vaikutettava – kuten meistä jokainen.
Tällä hetkellä hän palvelee TYYn edustajiston puheenjohtajana.

Suhdesotkuja virtuaalimaailmassa

Videopelit mielletään usein lasten ja nuorten harrastukseksi. Entertainment Software Associationin tekemän tutkimuksen mukaan videopelejä kuluttavat kuitenkin eniten kolmekymppiset miehet. Tämän valossa Atlus-yhtiön vastikään julkaistu Catherine edustaa kenties pelihistorian osuvinta kohderyhmämarkkinointia.

Pelin päähenkilö on Vincent, 32-vuotias nörtti, joka pistää mieluummin vähät rahansa uusimpaan älypuhelimeen kuin ajattelee pitkäjänteisesti. Tyttöystävä Katherine haluaisi sankarimme aikuistuvan ja menevän kanssaan naimisiin. Ahdistunut Vincent päätyy humalaisen illan päätteeksi sänkyyn Catherine-nimisen blondin kanssa, jonka seurauksena miestä alkavat vainota toistuvat freudilaiset painajaiset. Pelaajan täytyy muun muassa paeta jättikokoista demonivauvaa ja vastailla parisuhdemoraalia koskeviin kysymyksiin.

Jonkinasteinen sitoutumiskammo tuntuu yhdistävän nuoria aikuisia lähestulkoon universaalisti. Catherine lienee ensimmäinen peli, jonka sisältö perustuu yksinomaan tämän kollektiivisen turhautuman työstämiseen. Myös tässä suhteessa peli on riemastuttavalla tavalla itsetietoinen. Pelimaailmassa kohdataan puhuvien lampaiden muodossa muita suhdesotkujen kanssa painiskelevia miehiä. Heiltä voi saada neuvoja siihen, miten pahasta unesta voi parhaiten selviytyä.

On vaikea kuvitella Catherinea vahvempaa metakokemusta: se on peli pelaajista pelaajille. Peli, jossa itse pelaamisen sijaan suurempaan rooliin nousee se, miksi pelaaja pelaa. Pelissä on myös mahdollista pelata varsinaista peliä muistuttavaa peliä pelin sisällä. Alkaako jo huimata? Niin minuakin.

Ennen kaikkea on virkistävää huomata, miten hulvattomia ideoita syntyy, kun yleisö liitetään suoraan osaksi taideteosta. Pelit sopivat tähän tehtävään hyvin, koska osallistuminen on niissä niin suuressa roolissa. Catherine osoittaa, ettei neroutta kenties olekaan pelkästään vanhan kaavan muuttaminen, vaan se, että määrittelee uudelleen koko kaavan merkityksen.

TUOMAS JALAMO

Kirjoittaja on mediatutkimuksen opiskelija ja vapaa toimittaja, joka nukkuu suurimman osan öistään rauhassa.

Koska minä sanon niin

En ymmärtänyt perustelua lapsena, kun naapurin setä kielsi nurmikolla kävelyn. En hyväksynyt sitä teini-ikäisenä, kun vartija kielsi skeittaamasta parkkihallissa.

Minusta se ei saisi riittää perusteluksi aikuisillekaan. Kuntauudistuksen tapauksessa kuulen kuitenkin päässäni lapsuudesta tutun lauseen. En ihmettelisi, jos näkisin lähipäivinä lööpin: ”Henna Virkkunen: Koska minä sanon niin”.

70 on pelottava luku. Vertailun vuoksi: vuonna 1609 Suomessa oli 130 hallintopitäjää, ja väkiluku oli tuolloin 6 prosenttia nykyisestä. Eihän se kokoomuksen mielestä mitään tarkoita, mutta kansanperinteen opiskelijana (lue: ei-tuottavana yksikkönä) tällaisia asioita tulee mietittyä.

Toimittajana tulee myös nähtyä paljon paikallisuutta. Kun menen Luvialle katsomaan juhannussalon pystytystä, ihmiset muistuttavat olevansa nimenomaan Luodonkylästä, eivät siis mistä tahansa ”Luvialta”.

Pakkoliitokset eivät tietenkään yksin tuhoa ihmisten paikallisidentiteettiä tai yhteisöllisyyden kokemusta. Mutta jos Luodonkylässä ei asu ketään, juhannussalko lahoaa pystyyn.
Mätä juhannussalko kuulostaa kyllä eeppiseltä, mutta näkisin mielelläni maakunnissa jotain muutakin.

Harvoin iltapäivälehtien lööpissä uutisoidaan koko uutispäivä. Viime viikon keskiviikosta tuli ”musta keskiviikko”, kun samana päivänä luettiin madonluvut kunnille, varuskunnille ja Nokian työntekijöille.

Maanpuolustuksesta en ole tippaakaan huolissani. Ehkä se on pasifistisesti vinoutuneen kotipuolen perua.

Halonen on kuitenkin oikeassa siinä, ettei mikään kunta ei voi olla vain varuskuntansa varassa.
Enemmän harmittaa niiden puolesta jotka valitsevat aseellisen palveluksen ja joutuvat matkustamaan puoli Suomea lähimpään varuskuntaan. Kohtahan alokkaat ovat samassa asemassa kuin sivarit (joille on Suomessa yksi koulutuskeskus).

Syytän luonnollisesti jokaista, joka ei äänestänyt Väyrystä. Hänellä on koko ajan ollut vaihtoehto kaupungistumispakolle, palveluiden alasajolle ja paikallisuutta vastaan sotiville pakkoliitoksille.
Väyrynen olisi todennäköisesti jättänyt allekirjoittamatta hallituksen valmisteleman kuntauudistuslain. Ei se välttämättä mitään olisi auttanut, mutta presidentiltä se olisi edes joskus kiva ele.

Elämme outoja aikoja. En olisi ennen vuotta 2012 voinut kuvitella tuntevani sympatiaa keskustaa kohtaan. Mutta kuten olemme nähneet, globalisoituva maailma ruokkii ääriliikkeitä.

Viime viikolla suustani pääsi ensimmäistä kertaa ”Helsingin herrat”. Eikä se ollut ironiaa.

JANTSO JOKELIN

Kirjoittaja odottaa Arvid Järnefeltin toista tulemista.

Sodanvastainen tappokone

“Yritän pitää hänet kasassa, mutta hänen sisälmyksensä valuvat ulos… Yritän, ja kukaan ei auta! Hän vain huutaa, että haluaa mennä kotiin. Ja kutsuu minun nimeäni.”

Ote on elokuvan First Blood loppukohtauksesta, jossa itkunsekainen entinen merijalkaväen eliittisotilas istuu pikkukaupungin poliisiaseman lattialla, ja kertoo, kuinka hänen kaverinsa kuoli pommi-iskussa. Elokuva tunnetaan paremmin sille myöhemmin annetulla nimellä Rambo: First Blood, ja se on Rambo-elokuvien sarjan ensimmäinen, kiistatta moniulotteisin osa.

Elokuvan perusjuoni on toki yksinkertainen: henkisesti epävakaa ex-sotilas kohtaa paikallisen poliisin, joka ottaa hänet silmätikukseen ja jonka alaiset kohtelevat häntä väkivaltaisesti. Rambo napsahtaa, pistää poliisit nyrkeillään nippuun ja pakenee vuorille sotimaan yhden miehen sotaansa.

Näin First Bloodin ensimmäistä kertaa ala-asteikäisenä. Niin nuorena suurimman vaikutuksen tekivät tietysti Rambon uskomattomat taistelutaidot ja ninjamainen kyky hiippailla metsän siimeksessä ja paeta takaa-ajajiltaan. Rambo oli kova jätkä. Mutta muistan myös sen, kuinka epäreilulta Rambon kohtelu elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa tuntui. Miksi se yksi poliisisetä oli niin ilkeä? Lapsena kokonaisuutta oli vaikea käsittää.

Vasta myöhemmin olen löytänyt elokuvan loppukohtauksen uudelleen, ja ymmärtänyt, että kyseessä on aina ajankohtainen, syvästi poliittinen elokuva, joka ei kerro myyttisen sankarihahmon taistelusta ilkeitä poliiseja vastaan, vaan siitä, mitä yksilölle tapahtuu, kun sodan jättämät traumat tekevät sopeutumisesta normaaliin arkeen ja yhteiskuntaan mahdotonta. Ennen kaikkea se kritisoi yhteiskuntaa, joka on valmis lähettämään nuoriaan maailman taistelukentille, muttei pidä näistä huolta sotien jälkeen. Samaa teemaa ei löydy sarjan muista osista, joissa Rambon tehtävä on lähinnä listiä mahdollisimman monta periamerikkalaisten hyveiden vastustajaa kommunisteista burman diktatuurin sotilaisiin.

First Bloodin julkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi 30 vuotta. Törmäsin äskettäin YouTube-videoon, jossa Irakissa ja Afganistanissa sotineet Yhdysvaltain merijalkaväen veteraanit kertoivat itkien sodissa tekemistään hirveyksistä. Siviilien ampumisen, väkivaltaisen kohtelun ja täysin mielivaltaisesti tehtyjen ohjusiskujen osalliset eivät enää olleet ylpeitä siitä, mitä olivat tehneet. Monelle on ollut mahdotonta sopeutua normaaliin elämään ja arkeen. Voi olla, että First Blood on vain halpaa viihdettä, mutta sen perimmäinen teema on edelleen tärkeä.

JUUSO JANHUNEN
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja populaarikulttuuritiedolla pätemisen ammattilainen.

Musiikkielitismin tuska ja tuho

Oopperassa käydessäni en uskonut ikinä törmääväni näkyyn, jossa suuri lauma solisteja tanssii finaalissa neonväriset Crocsit jalassa. Ja ei, kyseessä ei ollut hupiooppera. Tuli mieleen, että tämäkö on sitä usein parjattua rikkaiden pönöttäjien elitismiä.

Klassisen musiikin elitistisyys on ollut jo kauan vanha haiseva illuusio. Kun suuret massat haluavat uskoa johonkin, siihen on mahdotonta vaikuttaa. Heidän mielestään se on kallista, sisälle ei pääse farkut jalassa ja katsomon keski-ikä on kuusikymmentä. Tosiasiassa halvin tie sisälle kustantaa seitsemän euroa ja ketään ei käännytetä ovelta, ellei ole alasti. Viimeinen kohta on silkkaa ikärasismia.

Kaiken tämän takia ei siis ole ihme, että niin moni vastusti Helsingin uuden Musiikkitalon ideaa.
Vaan kuinkas sitten kävikään? On helpottavaa huomata, että Musiikkitalo on onnistunut rikkomaan kovimman pintajään. Liekö markkinointi osunut ajan hermoon, mutta jotakin radikaalia on tapahtunut, sillä ystäväni törmäsi jo alkusyksyllä konsertissa käydessään riemastuttavaan ilmiöön: ihmiset eivät osanneet käyttäytyä! He taputtivat väärässä kohdassa, tömisyttivät jalkojaan ja remusivat.

Jotakin Musiikkitalo on tehnyt oikein, sillä asiakkaiden houkutteleminen on ollut työlästä kahdelle muulle suurelle musiikki-instituutiolle. Se onnistui siinä, missä Finlandiatalo, Kansallisooppera ja lukuisat muut pienemmät musiikki-instituutiot epäonnistuivat. Laaja tarjonta sekä populaarimusiikin että klassisen saralta oli osuva veto, samoin rakennuksen avoin yleistunnelma.

Ilmastonmuutos on ollut läpi syksyn huikaiseva. Nykyisin Radion sinfoniaorkesterin lipuista käydään raakaa kamppailua ja Wienin filharmonikkojen kevätpiipahdus myytiin loppuun parissa minuutissa. Elämme aikoja, jollaisia ei ole klassisen musiikin alalla ennen nähty.

Korkeakulttuuri on siis laskeutunut kansan pariin. Vai olisiko sittenkin niin, että kansa on viimein suostunut tuulettamaan ikivanhoja käsityksiään ja astunut sisään ovesta, joka on ollut vuosikaudet auki? Kulttuuri ei voi edelleenkään hakea ketään kotoaan. Tärkeintä on muistaa, että kaikki tapahtuu katsojan ehdoilla – kyllä ohjelmistossa on mistä valita. Ja jokainen saa tulla paikalle sellaisena kuin on, vaikka sitten taputtamaan väärässä kohdassa. Pääasia on, että tulee ja nauttii.

Tätä klassisen musiikin kulttuuri on parhaimmillaan.

Jokin aika sitten löysin itseni keskeltä oopperaa, jossa leikittiin Barbara-nukeilla, viskottiin ruumiita kohtauksesta toiseen, laulettiin aarioita ruumisarkusta käsin ja farssin sankari oli nuori pizzalähetti. Kun vuosi sitten ylikaupalliset muovijalkineet eivät vielä naurattaneet, nyt huomasin ulvovani: lisää!

Klassinen musiikki ja ooppera eivät ole ryppyotsaisia taidemuotoja. Se pitäisi jo nähdä Leif Segerstamin vapaan ilottelevasta esipuheesta Turun Filharmonisen orkesterin esitteessä ja Kansallisoopperan Paavo Arhinmäelle omistetusta rap-videosta.

Nyt kun kansa on uskaltautunut Musiikkitalon mediaseksikkäästi räjähtelevistä heiluriovista sisälle, ehkä he tämän jälkeen eksyvät myös Kansallisoopperan puolelle. Edes niiden Crocsien takia.

MARISSA MEHR

Epämukavaa päivänjatkoa kaikille!

Facebookissa levisi hetki sitten kulovalkean lailla jonkun ihan itse tussilla piirtämä kuva. Kuvaan oli merkitty lontooksi kaksi mylpyrää: mukavuusalue ja alue, jossa taika tapahtuu.

Kuvan ajatus on kaunis. Jos pysyttelee omassa kotona missä on mukavaallallaa ja kaikki samaa mieltä, ei tule haastetuksi, ei kiistele, ei löydä uusia tapoja ajatella ja toteuttaa itseään. Kauhean kaunis ajatus, toki, tasavahvoin perustein myös hirvittävää kuraa. Kuvassa nimittäin kiteytyy juurikin se akateeminen halipiiriylimielisyys, joka hätyytti viime keväänä uurnille hämmentävän suuren joukon henkisiä kotirottia. Lisäksi kuvan yksinkertaistava ilosanoma antaa valheellista tietoa elämästä.

Simba, anna kun minä selitän.

Ensinnäkin kuvasta puuttuu kolmas mylpyrä: ”epäilen, että tein kammottavan virheen ja haluan suunnata maitojunalla kotioppäite”. Omalta mukavuusalueelta poistumisen taikuus on paradoksaalinen jo sanasemanttisesti: ei sitä turhaan kutsuta mukavuusalueeksi – sen ulkopuolella on nimittäin epämukavaa. Kun kokemus ja ympäristö alkavat tuntua mukavilta, ovat ne mukavuusalueellasi. Ja sieltä sitä pitäisi taas kingetä etsimään sitä uutta epämukavaa?

Kannattanee myöntää, että tätä kirjoittaessa syyllistyn jeesustelun syntiin. Olen kyseenalaistanut kovaan ääneen lukioaikaisten kaverien elämänvalintoja, pilkannut heidän ”on tää Pori ihan kiva kaupunki” -kommenttejaan ja miettinyt yön hiljaisina tunteina miten hieno ihminen olen, kun olen paitsi päättänyt sivistää itseäni yliopistossa myös matkustellut paljon ja muuttanutkin monta kertaa. Olen ajatellut, että ellen sivisty, näe ja koe juuri niitä asioita, joita ihmiset ympärilläni arvostavat, olen huono.

Näin pääsemme perimmäisten kysymysten äärelle: Mikä intellektuellikonklaavi määrittää epämukavuusalueen ja miksi siellä seikkaileminen on jotenkin hyvä juttu a priori? Jos ihminen on harmiton ja tyytyväinen ikiloimaalainen parturikampaaja, eikö hänen pitäisi saada olla sitä rauhassa? Kuinka moni epämukavuusaluekuvan jakaja olisi itse valmis lähtemään Loimaalle? Eikö juuri epämukavuusalue, jossa ihmisillä on tapana haahuilla vajavaisin tiedoin, uhatulla ja epävarmalla fiiliksellä, ole omiaan negatiivisten kokemuksien hankkimiseen ja ennakkoluulojen vahvistumiseen?

Uskon ihmiskunnan kehittyvän paremmaksi, jos yksilöt viitsivät olla empaattisia ja kokea uutta. Tämä liike mahdollistuu aidosti vain heidän omasta tahdostaan, ei painostuksen ajamana.

LOTTA AARIKKA
Kirjoittaja ei ole koskaan käynyt Loimaalla.

Valelääkäri vastoin tahtoaan

Minusta tulee isona valelääkäri. Ai miksikö valelääkäri eikä oikea lääkäri? No onhan nyt paljon helpompaa lukea pari yleisopusta kansantaudeista ja opetella ajankohtaisia erikoisuuksia lääkärilehdestä tai vaikka netistä kuin päntätä vuosia päivät ja yöt, istua tenteissä ja suorittaa harjoittelujaksoja. Lääkäriseura Duodecimin lehteä luenkin jo huvikseni. Ei se vielä valelääkäriä tee, lehden kun voi tilata kuka vain.

Syksyllä lehden välissä tuli kutsu Turun lääketiedepäivien näyttelyyn. Kyllä uteliaisuus niin paljon heräsi, että olihan se mentävä katsomaan. Vähän tuli tosin valelääkäriolo. Lekurimessuthan nuo olivat – keräsin mukaani mm. 19 kynää ja elimillä kuvitetun huivin, jonka mainosslogan humanististen tieteiden kandidaatin päässä on kyllä aika harhaanjohtavaa mainontaa – ”kaikki mitä terveyteesi tarvitset”.

Lääkenäytteitä en edes yrittänyt itselleni huijata. Yhden pokkarin ostin Duodecim-kustannuksen pisteeltä ja jälkeenpäin vasta huomasin, että vaikka moneen kertaan totesin olevani humanisti enkä siis mitenkään yrittänyt valelääkäriksi tekeytyä, oli minusta sellainen tehty; kuitissa kun luki ”jäsenhinta”. Ihmekö siis, että valelääkäreitä tupsahtelee kuin sieniä sateella, kun lääkäriseurakin näin herkästi tekee melkeinpä ohikulkumatkalla olleesta uteliaasta humanistista jäsenensä? Kenet voi haastaa, kun on joutunut valelääkäriksi vastoin tahtoaan?

Vaikka voisihan se olla hauskaakin, kun asiaa oikein ajattelee. Palkka on hyvä, lääkärin titteli kunnioitusta herättävä ja aina olisi jännitystä elämässä, kun ei koskaan tietäisi milloin jää kiinni. Valelääkärin toimihan on kovasti muodissakin.

Minkähän alan valelääkäriksi sitä alkaisi sitten? Yleislääkärinä olisi varmaan helpointa – kirjoittelisi Buranaa särkyä valitteleville (lääkärikäsiala ja lääkefirmojen mainoskyniä on jo) ja soisi huomionkipeille vähän aikaa. Valekirurgin urassa olisi kyllä enemmän hohtoa ja leikkausvaatteissa jotain tv-sarjojen luomaa glamouria. Toisaalta siitä jäisi varmaan melko pian kiinni… Vaan nyt sen keksin: minusta tulee valepatologi. Vai onko muka koskaan kuultu, että asiakkaat olisivat tulleet valittamaan? Tuskin ainakaan kuolemantuottamussyytettä saisi.

Ehkä sittenkin pitäydyn vain humanistina ja tyydyn ideoimaan pari uutta tv-ohjelmaformaattia. Tässäpä ensi kaudelle viihdettä viikonlopun parhaaseen katseluaikaan: Leikkii lääkäriä kanssa! Ohjelmassa ryhmä valelääkäreitä pestautuu tekaistuin todistuksin terveydenhuollon töihin ja joka viikko yksi putoaa. Lopuksi vähiten valituksia/syytteitä saanut voittaa vakituisen viran. Haastavampi formaatti olisi Leikkaa lääkärien kanssa, jossa kilpailijat esittävät kirurgiaan erikoistuvia. Voittaja on se, jonka potilaista suurin prosenttiosuus jää eloon tarpeelliset osat tallella, ilman puristimia ja leikkausliinoja sisuksissaan. Formaatin ongelmana voisi tosin olla potilaiden löytäminen. Mutta mitäpä ihmiset eivät tekisi päästäkseen televisioon, minkä jo Big Brother on todistanut!

MERI VIRTALA

Rahastuksen ulottuvuudet

Käsi ylös, kuinka moni on vielä aidosti innostunut 3D:stä? Tuota tekniikan riemuvoittoa on saanut ihastella nyt kotimaisissakin elokuvateattereissa muutaman vuoden, mutta sen tilanne ei tuona aikana ole juurikaan kohentunut. Vielä tavallistakin kovemman hinnan maksaminen leffalipusta tuntuu kohtuuttomalta vain siitä ilosta, että saa päähänsä hassut lasit, jotka jättävät ruman jäljen nenään.

Yleinen mielipide vaikuttaa edelleen olevan se, että kolmiulotteisuus ei itsessään tuo elokuviin minkäänlaista lisäarvoa. Väitän, ettei ongelma ole niinkään siinä, ettei uutta tekniikkaa olisi mahdollista hyödyntää luovasti. Pikemminkin kyse on siitä, että 3D:tä on suurimmaksi osaksi käytetty uskomattoman tylsämielisesti, ja sisällön luomisen sijaan lähinnä paikkaamaan sen puutetta. On varsin kuvaavaa, että kolmiulotteisuuden ”kulmakivenä” pidetään vieläkin parin vuoden takaista Avataria. Se on elokuvana lähinnä Tanssii susien kanssa -eepoksen pateettisempi versio, jossa joku on käynyt töhrimässä intiaanit ja Kevin Costnerin sinisellä maalilla.

Tältä pohjalta on loogista, että vuonna 2012 3D:stä on tulossa loputtomien uusintajulkaisujen luvattu formaatti. Ideoiden kierrätyksestä muutenkin innostuneelle Hollywoodille tässä on tietysti aihetta onanointiin. 3D-versio on remake, jossa alkuperäistä elokuvaa ei tarvitse edes tehdä uudelleen. Hurraa!
Kukaan ei liene missään vaiheessa kaivannut näitä toinen toistaan turhempia versiointeja. Leijonakuningas 3D tekee tuskin Mufasan kuolemasta yhtään liikuttavamman. Tähtien Sota: Episodi 1 3D osoittaa George Lucasin ymmärtäneen väärin fanien valitukset siitä, että elokuvan hahmot olivat liian yksiulotteisia. Titanicin uudessa tulemisessa taas pääsee ihastelemaan moniulotteisuuden vaikutusta sekä jäävuoreen että Kate Winsletin tisseihin.

Kenties olen vain kärsimätön. Erikoistehostepioneeri Georges Méliès joutui 1900-luvun alussa tiettyjen kriitikoiden silmätikuksi, koska hänen elokuviaan pidettiin vain teknisenä brassailuna. Ensimmäisissä äänielokuvissakin on merkittävää lähinnä se, että ne sattuvat olemaan ensimmäisiä äänielokuvia. Tästä huolimatta on selvää, että mikäli 3D mielii tosissaan lyödä itsensä läpi, täytyy sen pystyä tarjoamaan yleisölle muutakin kuin pelkkää samaa vanhaa kalliimmissa kuorissa. Kolmanteen ulottuvuuteen siirtyminen ei houkuta ketään, mikäli siellä ei yksinkertaisesti tapahdu mitään mielenkiintoista.

TUOMAS JALAMO

Kirjoittaja on mediatutkimuksen opiskelija ja vapaa toimittaja, jolla on huono syvyysnäkö.

Katoava malja

MUISTAN lukeneeni joskus kuninkaasta, joka murskasi jokaisen maljansa juotuaan siitä kerran. Tarina tuli mieleeni, kun join pahvimukista kahvia IC-junan taittopöydän ääressä. Käytön jälkeen heitin kupin pois nopeammin kuin päivän lehden. Silti pahvikahvin juominen säteili aamuun outoa ruhtinaallisuutta. Miksi?
Lue lisää

« Edellinen sivu — Seuraava sivu »