Varokaa, taidetta!

”En minä voi sinne tulla”, vanha koulukaveri urahti kun yritin saada häntä mukaani taidenäyttelyn avajaisiin. ”Siellä on kuitenkin vain taiteilijoita ja niiden kanssa pitäisi osata puhua.”  Hölmistyin. Ystävältä oli taiteen perusasiat sekaisin. Eihän avajaisissa nyt puhuta taiteesta. Sinne mennään juomaan halpaa valkkaria ja tapaamaan tuttuja. Lue lisää

Fluorattu sukupolvi

26. huhtikuuta 1986. Olen seitsemänvuotias, istun portailla ja minulla on uudet punaiset kiiltonahkakengät. Ilta on lämmin, ohikulkijoiden kengistä tulee hauska ääni kun ne osuvat portaisiin. Klop, klop, klop. Iltataivas punertaa. Sinä iltana kukaan ei pelännyt. Ei vielä. Uutiset Ukrainasta saapuivat hitaasti. Joditabletit nieltiin tottelevaisesti, mutta sieniä ei jätetty metsään vaikka joku väitti niiden säteilevän. Eihän niissä näkynyt mitään kummallista. Hirveää haaskaamista jättää ilmainen sato metsään.
Lue lisää

Eroon pahanhajuisesta vauvasta ja vinkkejä päiväkotilookiin

Lapsena odotin joka joulu jännityksellä pakettien avaamista. Yritin päätellä muodosta, olisiko siellä kauan himoittu balettibarbie vai taas uusi kehittävä puulelu. Seitsemänkymmentälukulaisen päättäväisyydellä äitini vastusti barbieita. Ne edustivat väärää naiskuvaa ja amerikkalaista kaupallisuutta. Vaaleanpunaisten unelmien sijaan sain leikkiä siskon vanhalla nukkeperheellä, jonka äidillä oli ruma ruskea kukkamekko. Leikkasin siltä tukan. Selitän tällä traumallani sitä että omistan yli neljäkymmentä paria kenkiä. Lue lisää

Luontokokemuksia 420 merkissä

”Statuspäivitykset tuovat mieleen sen, mitä Dostojevski kirjoitti ranskalaisten porvarisperheiden huviretkistä luontoon. Ranskalainen ei halua vain ’palata luontoon’ kieriskelemällä ruohikossa; hän haluaa tuntea, että toiset katsovat häntä kieriskelemässä ruohikossa.” Näin kirjoitti ystäväni kustannustoimittaja Antti Arnkill blogissaan Facebookista.

Lue lisää

Häpeämätön ministeri

”Isällä on aina ollut pokkaa. En usko hänen tuntevan häpeää missään muodossa, niin kuin ei tunne hänen poikansakaan.”
Ylläoleva sitaatti on peräisin joulukuun 2010 Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä, jossa ulkoministeri Alexander Stubb ja hänen isänsä Göran Stubb puhuvat suhteestaan. Epäilemättä äidinkieleltään ruotsinkielinen Stubb samaistaa häpeän ja pelon. Rohkea ihminen on häpeämätön, ei piittaa muiden mielipiteistä vaan pyrkii omaan päämääräänsä keinoja kaihtamatta. Häpeäminen on luusereiden hommaa.

Stubbin väite kuulosta hurjalta. Häpeänhän pitäisi olla se joka tekee meistä ihmisiä. Häpeä saa meidät pohtimaan tekojemme seurauksia ennalta, ottamaan toiset huomioon ja miettimään miten muut näkevät meidät.

Häpeää kokematon ihminen kuulostaa sosiopaatilta, tyypiltä, joka ei ymmärrä sosiaalista koodistoa tai tekojensa vaikutusta muihin. Ja tuskin hovikelpoinen sliipattu ulkoministerimme on sellainen, joka edes polttareissaan maalaisi takapuolensa punaiseksi ja yrittäisi piereskellä porilaistenmarssin. Jotain huolimattomasti heitetty lausahdus silti kertoo.

“Häpeä on kadonnut”, sanoi kulttuuriantropologian emeritusprofessori Matti Sarmela vuosi sitten Helsingin Sanomissa. ”Nykyään ei ole enää mitään, minkä edessä hävetä, sillä yhteisöä ei enää ole”, hän selvensi. Vanha häpeän tunne oli sidoksissa asemaan kyläyhteisössä. Kun joku mokasi, koko kylä sai hävetä.

Kysyin siskoltani määritelmää ihmisestä, joka ei tunne häpeää. Nilsiän öljysheikki, hän vastasi hetkeäkään epäröimättä. Kahdeksankymmentäluvulta vuoteen 2008 asui Nilsiässä, Pohjois-Savossa, mistä äitini on kotoisin, mies, joka kutsui itseään Nilsiän öljysheikiksi. Tauno Kuosmanen väitti jalostavansa keittiönsä nurkassa öljyä, pukeutui pilailupuodista ostettuun sheikkiasuun ja etsi filippiiniläistä toista vaimoa työvoimaksi. Kaksinnaimiseen oli saatu lupa oikeusministeriltä.

Ministeri ymmärsi kuulemma hyvin miehen ongelmaa. ”Sillä pitäähän sheikillä useampi muija olla.” Julkisuuteen sheikki ponkaisi Karpolla on asiaa -ohjelmassa vuonna 1986. Yli kaksikymmentätuhatta ihmistä jonotti kuuntelemaan kylähullun esiintymisiä. Suosio hiipui vasta kun sheikki alkoi myydä öljyään pikkupulloissa lääkkeeksi mm. AIDSiin, syöpään, truumaan, sydämen tukkeutumiseen ja vapinaan. Sisko muisti miehen hyvin kylältä. Lapsilla oli tapana seurata häntä. Turistejakin hän veti, vaikka nilsiäläiset tosin muistivat terottaa ettei mies ollut kyliltä vaan Vesijärveltä.

Tosi-TV:n aikana Tauno Kuosmasta ei pidettäisi hulluna vaan miehenä, jolla on vahva myyvä brandi. Hänelle pedattaisiin oma ohjelma-aika ja nettikauppa. Hävetä saisivat ne, jotka eivät koskaan pääse televisioon. Ne, jotka ovat liian tylsiä, rumia tai köyhiä. Menestyjät puolestaan. Heillä ei ole aikaa pysähtyä häpeämään.

LEENA PARKKINEN
kirjoittaja on kirjailija, joka uskoo Mikko Rimmisen
opetukseen: ”Kirjoittamista ajaa eteenpäin häpeä.”

ULGOMAALAALAISET VIE GAIKKI MEIÄN KIRJALISUUSPALKINNOT111!!!

”Onko se iso vai pieni juttu?” kysyi kirjailija Alexandra Salmela, kun hänelle kerrottiin hänen kirjansa olevan Finlandia-palkintoehdokkaana. Slovakialaissyntyinen Salmela on viehättävän pihalla suomalaisen kirjallisuusmaailman nousuista ja laskuista. Hänen romaaninsa 27 Eli kuolema tekee taiteilijan on raikas nuoren naisen kehityskertomus, mutta ehkä kaikkein poikkeuksellisinta siinä on sen kirjoittaja, Prahassa dramaturgiksi opiskellut ja entisessä Tšekkoslovakiassa syntynyt tekijä. Salmela kertoi, että kirjailija Mikko Rimmisestä tuli sattumalta hänen suosikkikirjailijansa. Kun nuorelta kirjailijalta kysyttiin Finlandia-ehdokkaiden julkistuspäivänä hänelle tärkeitä suomalaiskirjailijoita, pää löi tyhjää. Onneksi vieressä seisoi saman kustantamon toinen Finlandia-ehdokas Mikko Rimminen. ”Mikko Rimminen”, Salmela sai sanottua.

Salmela todistaa, että suomalainen kirjallisuus ei ole enää moottorisaha ja kossupullo kourassa huutelevien korpikirjailijoiden juttu. Ja että suomen pyhästi varjeltu kieli on leikkisä, muuttuva ja yhä uusien muuttajien opeteltavissa. Jos neljä vuotta Suomessa asunut kolmen lapsen äiti pystyy kirjoittamaan uutta luovaa kieltä, meidän on lopulta ravisteltava käsityksiämme siitä miten ainutlaatuisia me olemme ja miten ainutlaatuinen oma kielemme on. Mitä suomalaisuus lopulta on.

Suomalaisuus syntyi 1800-luvun nationalistisessa hengessä, se kuvitettiin Düsseldorfissa ja Pariisissa oppinsa saaneiden taiteilijoiden kuvituksin, joukkoon sekoitettiin tippa porilaisten marssia ja ryssävihaa. Tuloksena syntyi kuva yhtenäisestä kansasta, jota ei ole koskaan ollut olemassa. Ei edes Talvisodan päivinä, jolloin sen puolesta pyhimmin rummutettiin. Sanontaa ”Kyllä kansa tietää”, käytti ahkerimmin Veikko Vennamo, populisti ja SMP:n poliitikko, joka halusi ylläpitää kuvaa yhtenäisestä, samoin ajattelevasta joukosta, jonka arvot ovat aidompia ja syvemmällä huussin takana kuin kaupunkilaisten hajuvesirimppakinttujen. Vennamoa äänesti iso joukko sodanjälkeistä väliinputoajasukupolvea, joka tunsi itsensä turvattomaksi ja oli hädissään kun pellot pantiin pakettiin ja naiset saivat traktorikortin. Totuus on, ettei yhtenäistä suomalaista kansaa ollut edes Vennamon päivinä. Puhumattakaan hänen oppipoikansa Timo Soinin ajasta.

Suomalaisuus merkitsee kieltä ja kulttuuria, mutta ei vain yhtä kieltä ja yhtä yhtenäistä kulttuuria. Se on sekoitus Alexandra Salmelaa, Vuosaaren metron kikattavia somalityttöjä matkalla steissille, Töölöläismummon villakoiraa, romanikerjäläisiä ja sitä aamua kun aurinko nousee Uittamon rannasta.

P.S. Yllä oleva otsikko on varastettu Helsingin Sanomien
kulttuuritoimittaja Esa Mäkisen Facebook-statuksesta.

LEENA PARKKINEN
Kirjoittaja on kirjailija ja Salmelan palkinneen Helsingin Sanomien raadin jäsen

Kuolema kauppakeskuksessa

Saksalaisilta poistettiin huumorintaju ja lisättiin se istumalihaksiin, kuiskaa suomalainen kirjailijakollega. Istumme kuudetta tuntia greiswaldilaisessa lesungissa, lukutilaisuudessa. Esiintyjinä on pääasiassa saksalaisia kirjailijoita, mausteina muutama ulkomaalainen erikoisuus kuten me ja ruotsalainen Amanda. Amanda, kaksikymmentäkaksivuotias ihmelapsi (kaksi romaania ja näytelmä) on ainut, joka nauraa samoissa kohdissa kuin me. Esimerkiksi äitivitsit hiljentävät salin: kunnon saksalaiselle äiti on pyhä.

Kun minut ensimmäistä kertaa pyydettiin Saksaan lukemaan esikoiskirjaani, pidin kutsujia hulluina. Ketä ihmeessä kiinnostaisi tuntematon suomalainen naiskirjailija lukemassa kummallista teostaan suomeksi? Kaikkein oudointa oli esitysaika: perjantai-iltana kello kuusi. Luulisi että opiskelijayleisöllä olisi parempaakin tekemistä. Mutta tupa oli täynnä. Ihmiset jonottivat parinkymmenen euron pääsylippuja ja kuuntelivat kiltisti ensin vierasta kieltä, sitten näyttelijän tulkitsemaa käännöstä saksaksi. Tuntikausia!

Suomessa kirjailija saa olla tyytyväinen, jos kirjakauppayleisöksi valikoituu kolme ihmistä joista vain yksi on oma äiti. Kerran matkustin neljä tuntia suomalaiseen pikkukaupunkiin suuren ostoskeskuksen kirjakauppaan. Yleisöäkin oli: henkilökuntaa ja vuoroaan odottava dekkaristi. Kesken luentani, jossa yritin painottaa henkilöhahmoni dramaattista kuolemaa, ääneen parahti kauppakeskuksen megafoneista tip tap, tip tap, tipetipe tip tap. Joululaulut vuorottelivat K-kaupan vaippamainosten kanssa, myös norjalainen lohi oli tarjouksessa. Keikan jälkeen kirjakauppias valitteli yleisökatoa (Kaari Utriolla oli ollut enemmän) ja sanoi lauseen jonka muistan aina: ”Tämähän on sinullekin melkein kuin työtä.” Niinpä hain K-kaupasta sitä tarjouslohta ja ajoin bussilla neljä tuntia takaisin kotiin tuntien syyllisyyttä siitä että olin tuottanut kauppiaalle pettymyksen. En tosin taloudellista, koska kirjakauppakeikoista ei makseta mitään.

Reilu vuosi sitten aloitti Nuoren Voiman Liiton vetämä proosaklubi Prosak, joka on nyt tehnyt muutamia vierailuita Helsingin ulkopuolelle. Olen ollut yleisönä aina kun voin ja esiintyjänäkin kerran. Toivon, että idea varastettaisiin mahdollisimman laajalle. En sano tätä siksi, että minulla on oma kirja ojassa, vaan koska ääneen lukemisen kuunteleminen on vain niin kertakaikkisen mukavaa. Kuin olisi taas lapsi ja joku silittäisi otsaa. No, kuusi tuntia on sentään minullekin melkoinen annos. Mutta osaan sentään nauraa oikeissa kohdissa. Vaikka ystäväni ovatkin useimmiten eri mieltä.

LEENA PARKKINEN

Kirjoittaja on kirjailija, joka kirjoittaa tätä viimeisenä kiertuepäivänään berliiniläisessä hotellissa.

Kuka päästi Matti Klingen ulos?

Kun esipuberteettinen teinipoika fanittaa Hannah Montanaa, se on söpöä. Mutta kun emeritusprofessori Matti Klinge melkein nielaisee kielensä yrittäessään lipoa Björn Wahlroosin saapikkaita, lukija ei voi kuin kieriskellä kiusaantuneena.

Sunnuntaina 24. lokakuuta Hesarissa ilmestyneessä artikkelissa hengen aristokraatti ja hienostunut kosmopoliitti Klinge arvostelee Wahlroosin kartanostaan teettämän ”tyylikkään ja upean foliokokoisen 300-sivuisen kirjan”, jota ei myydä kaupassa. Luultavasti siksi, etteivät moukkamaiset rähmäkäpälät jättäisi siihen ugrilaisia barbaarisormenjälkiään.

Klinge mainitsee, että kirjalla on toki toimittajat: Merja Nieminen ja Irma Lounatvuori, mutta ylentää sumeilematta Wahlroosin kaikkien alojen asiantuntijaksi, ”aina näkyvän tyylikkääksi mieheksi”, joka on ”näyttävimmin sitoutunut identiteettimme eurooppalaisen korkeakulttuurin ja hienostuksen olemukseen”. Wahlroos saa Klingen suorastaan huudahtamaan, että mies on ”tullut omaksuneeksi historian ja taidehistorian täydellisen kurssin”. Siis palkatessaan asiantuntijat restauroimaan hulppean kartanonsa ja kirjoittamaan siitä kirjan. Se rasittanee korkeintaan shekkiä pitelevää peukaloa ja etusormea.

Onkohan Klingellä mennyt vuodet sekaisin? Eihän Wahlroos tänä vuonna jaa Tieto-Finlandiaa. Vai jöpöttääkö emeritusprofessorin tärkätyssä puntissa muuten vain hänen ajatellessaan Wahlroosin pinkkejä elegantteja pöksyjä? Innossaan Klinge menee jopa niin pitkälle, että vertaa Wahlroosia kreivi Gustaf Mauritz Armfeltiin. Helsingin sanomien kuvatoimitus tukee tätä ideaa. Jutun alareunassa on kuvat Armfeltista ja Wahlroosista samassa asennossa, uudempi kartanonherra pidellen somasti kahvikuppia. Vertauksessa Klinge kuitenkin erehtyy. Armfelt oli nimenomaan tunnettu siitä, että onnistui nuoleskelemaan tiensä kahden hallitsijan suosioon, Kustaa III:n ja Aleksanteri I:n. Ilkeiden juorupuheiden mukaan myös edellisen pöksyihin. (Väriä en osaa sanoa.) Professori Klingen ei pitäisi yhtään piilottaa kynttiläänsä hienostuneen vakkansa alle. Hän näköjään kykenee hehkutukseen, joka saisi turhamaisen Aleksanterinkin punastumaan.

Voin kuvitella Helsingin Sanomien kulttuuriosaston riemun, kun Klinge lähetti juttunsa. Arvoisa Emeritusprofessori on tehnyt sen paremmin kuin yksikään Uutisvuodon vitsi, kirjoittanut parodian Matti Klingestä. Joku tietämätön empaattinen nuori ihminen voisi silkkaa lapsellisuuttaan kuvitella, että jonkun pitäisi kieltää Matti Klingeä kirjoittamasta ja ostaa hänelle nätti silkkirusetti, jolla hän voi leikkiä nurkassa yhdessä parisataa vuotta vanhojen ystäviensä kanssa, jolloin säästyisimme paljolta myötähäpeältä. Mutta tuo nuori ihminen olisi väärässä. Me tarvitsemme Matti Klingeä. Kuinka muuten voisimme taata Matti Klingen päiväkirjojen jatkuvan ilmestymisen? Kestäisimmekö sen että jäljellä olevat vuodet (2010- ) jäisivät päivittämättä ja joutuisimme tyytymään vain kahteentoista edelliseen osaan?

LEENA PARKKINEN
Kirjoittaja on kirjailija, joka asuu parhaillaan Saaren kartanossa eikä ole koskaan saanut taidehistorian cumuaan valmiiksi

Kuka pelkää romanikerjäläistä?

”Eräs kristillinen ystäväni tunnusti kerran, että ensimmäinen tunne, joka hänessä herää, kun hän näkee kerjäläisen lähestyvän taloaan, on epämieluisa. Minun kohdallani asia oli vielä pahempi: minussa se herätti riemua”, kirjoittaa Albert Camus romaanissaan Putoaminen. Päähenkilö Clemencelle almukipon kohtaaminen on performanssi. Hyvän teon tarkoitus on osoittaa paremmuus muille ihmisille.

Suomalaisen yleisönosastokirjoittajan reaktio on päinvastainen. Kerjäläiselle rahaa antava leimataan hyväuskoiseksi hölmöksi. ”Mafian taskuunhan ne rahat menevät.” Samaa toistelee Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, vaikka mitään konkreettisia todisteita romanikerjäläisten yhteyksistä järjestäytyneeseen rikollisuuteen ei ole. Clemencen kaltainen silmänpalvoja ei saisi täällä ihailevia katseita.

Suomalainen on tottunut siihen, että yhteiskunta hoitaa. Se, ettei yhteiskunta tai eurooppalainen oikeudenmukaisuus toimisi, on henkilökohtainen loukkaus.

Kansaneläkelaitoksen tutkimusprofessori Heikki Hiilamo kirjoitti Helsingin Sanomain sunnuntaidebatissa, että ”maahanmuuttajavihamielisyys on yksi seuraus epäonnistuneesta sosiaalipolitiikasta”. Eniten maahanmuuttajia pelkäävät ne, jotka pelkäävät myös omaa tulevaisuuttaan: työttömyyttä, syrjäytyneisyyttä, köyhyyttä. Samat ihmiset todennäköisesti ovat niitä, jotka innokkaimmin kannattavat kerjäämistä vastustavaa lakia.

Mutta on muitakin. ”Kun emme nopealla vauhdilla pysty koko köyhyyttä Euroopasta ja Euroopan jäsenvaltioista poistamaan, yritämme ainakin häivyttää niitä lieveilmiöitä omasta kotimaastamme”, sanoi Petri Salo (kok) kerjäämiskieltoa käsittelevässä laki-istunnossa. Logiikka on hurja. Tärkeää ei ole edes yrittää ratkaista ongelmia. Tärkeää on, ettei aseman poikki kulkevalle eiralaisrouvalle tule paha mieli hänen nähdessään huivipäisen teini-tytön polvillaan. Ja ettei äitiyslomasijaisena oleva siivooja näkisi, mihin hänkin voi joutua, jos yhteiskunta ei toimi.
”Lyhyellä aikavälillä kyse voi olla myös aidosta reviirikilpailusta”, Hiilamo kirjoittaa. Luokkaerot ovat nyt levinneet yhtä laajoiksi kuin seitsemänkymmentäluvulla. Köyhimmän luokan mielestä meillä ei ole varaa jakaa niistä murusista joita rikkaiden pöydältä tippuu.

Oikeastaan kysymys on siitä, keistä me lopultakin olemme vastuussa. Niistäkö, jotka jakavat saman kielen ja valtion rajat kuin me, ihmisistä jotka osaavat takeltelematta Maamme-laulun sanat ja tunnistavat Pikkukakkosen Ransun? Vai kuuluuko meidän jakaa hyvästämme niille, joille Eurooppa merkitsee pakolaisleirejä ilman juoksevaa vettä, kesken jääneitä kouluja ja sukupolvien syrjintää? Eurooppalainen köyhyys ei lakkaa olemasta sillä, että se lakaistaan maton alle.

LEENA PARKKINEN

Kirjoittaja on kirjailija

Kuorrutetut painajaiset

Maailmassa on tosi pelottavia asioita: hommafoorumin nettikeskustelut, Pohjois-Korea ja hauet. Mutta se mikä saa minut oikeasti vapisemaan on kakkublogit.

Harrastan ruokaa, sen tekemistä, ajattelemista ja syömistä. Eikä minulla ole mitään kakkuja vastaan. Varsinkaan juustokakkua. Sellaista amerikkalaista, jonka päällä on tummaa kirsikkahilloa. Mutta kakkublogit. Niiden lukeminen aiheuttaa saman reaktion kuin näkisi jonkun puristavan mätää haavasta. Oksettaa ja kuitenkaan ei pysty kääntämään katsetta pois.

Ensimmäiseen kakkublogiini eksyin muutama vuosi sitten. Sen jälkeen olen klikannut monen niistä kirjanmerkkeihini.
Kakkublogin idea ei ole leipominen, se ei ole viaton innostus pykätä mansikkakiillekakkuja mummon syntymäpäiville ja napata siitä kuva samanmielisten katsottavaksi.

Kakkublogin pitäjä haluaa kuorruttaa sokerikakkunsa marsipaanilla, suklaaliljoilla ja passion-valkosuklaamoussella. Hän tekee täydellisen pinkin kopion Lois Vuittonin käsilaukusta ja koristelee komeuden syötävällä kimallelakalla.

Ristiäiskakku koristellaan muotilla tehdyllä sokerimassavauvalla sillä marsipaani ei kovetu täydellisesti. Villiin tyttöjen iltaan voi päätyä leopardikuosilla kuorrutettu komeus, jonka päälle makaavat marsipaanikäsiraudat.

Äitienpäivänä ei suinkaan tyydytä lasten väsäämään banaanimansikkasurvoskäärretorttuun vaan kootaan kolmikerroksinen sokerihunnutettu unelma, jossa on tilaa amerikkalaisen nettikaupan mallin mukaan luoduille purppuraisille pionikoristeille.

Kakkublogi on paikka, jossa sukupuoliroolit ovat kunniassaan, poikavauvoilla on aina vaaleansinistä ja pikkutytöille tehdään barbikakku. Kuvissa kakkublogien pitäjät poseeraavat blondattuina ja hoikkina pastelliväreihin puetun jälkikasvunsa kanssa. He hymyilevät kuin robotit ja puhuvat itsestään kisuleina ja äisköinä.

Taideteokset joutuu syömään viaton perhe, joka tuhoaa kakkublogistin luomat bulimiset painajaiset.

Kun kakkublogisti kirjoittaa, että ”nämä sokerikerubit olivat ihana haaste” hän on pursottanut niitä niska hikoillen koko yön. Virkkaus ja tee oma helminauhasi -blogeista kakkublogit erottaa niiden maaninen luonne. Kokenut kakkublogisti kehottaa hätätapauksessa pursottamaan koristeet vaikka pahvilaatikon päälle, jos täytteitä ei ole riittävästi kotona.

Kakkublogin pitäminen on ihmisen hätähuuto. Unohda kämppiksesi, jonka epäilet oksentavan rystyset verissä yliopiston vessassa. Naapurin Elisa taisi ostaa korinpohjapunospursottimen. Ensiapuna voi toimia vaikka kakkumokia listaava sivusto: cakewrecks.blogspot.com

Leena Parkkinen

Kirjoittaja on kirjailija, joka on pitänyt ruokablogia

Seuraava sivu »