Turun ylioppilaslehti » Toimittajalta

Kieli poskessa

aemati — Wed, 09 Nov 2011 13:56:41 +0000

PIKKUVELJENI lanseerasi kerran adjektiivin bräksta. Se on sana, jota ei ollut aiemmin olemassa, mutta jolle oli ollut mielestäni selvä tilaus. Bräkstaa on esimerkiksi strömsöläinen nikkarointi, tasainen jälki käsityössä tai täydellinen musiikki. Sanan on tarkoitus kuvata illuusiota vaivattomuudesta ja asioiden tekemisen helppoudesta.
Näin käy minulle silloin tällöin. En aina löydä tilanteen tai tunnetilan kuvailemiseen sanoja. Olen se ärsyttävä tyyppi, jonka joka toinen lause on englannin- tai jopa ranskankielinen. Tiedättehän, you know. Comme ςi comme ςa. Oui oui. Käytän eri kieliä sekaisin ja mitä todennäköisimmin vielä väärin. Etsin jatkuvasti uusia tapoja kertoa juuri sen, mitä kulloinkin tarkoitan. Kuulostan luultavasti 24-vuotiaalta teiniltä.

JO hyvin varhaisessa vaiheessa minulle ja läheisilleni kävi selväksi, että matematiikka ja sen variaatiot eivät ole minua varten. Kun opin lukemaan, katsoin mummin kanssa televisiosta Kauniita ja rohkeita ja poimin puoliksi tiedostamattomasti vieraan kielen sanoja takaraivooni. Tukeuduin koulussa äidinkieleen ja englantiin. Kasiluokalla aloitin ranskan ja sain suurta nautintoa, kun pääsin kokeilemaan rajojani autenttisessa ääntämisessä. Saan muuten edelleen.
Tilanne pahenee aina, kun olen ulkomailla. Yhdysvalloissa jenkkienglantini autenttinen vaikutelma oli historiaa, sillä minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia kilpailla ääntämisessä paikallisten kanssa. Yhtäkkiä olin tyttö with a funny Scandinavian accent. Itseilmaisuni oli kriisissä, enkä tiennyt, miten minun olisi kuulunut puhua ja ilmentää itseäni. Imin kuitenkin vaikutteita kuin sieni. Opin, kuinka minun kuuluu käyttäytyä ikäisteni joukossa. Oppikirjoista opitun englannin tutut ilmaukset korvautuivat nuorten käyttämällä kielellä. Silti jäin keskustelutilanteissa usein kauas siitä, mitä olisin oikeasti halunnut sanoa.

RANSKALAINEN semiootikko Roland Barthes puhui aikanaan kolmannesta merkityksestä, jonka päästä katsoja voi saada kiinni elokuvaa seuratessaan. Kolmas merkitys on jotain elokuvallista, jota kieli ei voi saavuttaa. Emme myöskään täysin tiedä, mistä on kysymys, kun todistamme näitä kolmannen merkityksen hetkiä.
Barthesin ajatukset soveltuvat kenties myös arjen ihmettelemiseen. Ehkä nuo minulle niin tutut kielen päässä olevat, kiusalliset ilmauksettomat hetket ovat tosielämän kolmansia merkityksiä. Maailmaa ei voi eikä ehkä pidäkään täysin saavuttaa sanoilla. Who knows.

LAURA MYLLYMÄKI

Kirjoittaja on Tylkkärin toimittaja ja mediatutkimuksen opiskelija, joka fanittaa How I Met Your Motherin Barneyn kielellisiä vitsejä.

Jäähyväiskolumni: Tunteella

aemati — Fri, 07 May 2010 09:11:42 +0000

Se alkoi avustajasuhteesta. Kirjoitin aluksi aivan pienen jutun katusoitosta. Pian huomasin tarjoavani laajaa artikkelia pornografiaan liittyvästä muistelukerronnasta. Eikä kulunut kauaa, kirjoitin Tylkkäriin vakiopalstaa. Päädyin myös tutkimaan kylähulluuden olemusta Kauppatorilla.
En tiedä edesauttoivatko nämä journalistiset kokeilut pääsyäni lehden toimittajaksi. Niin joka tapauksessa kävi. Minut päästettiin toimitukseen rellestämään.
Vuoteen liittyy hauskoja muistoja. Yksi ensimmäisiä kuvitusideoitani oli kasata vanhoista Tylkkäreistä muuri ja maalata siihen spraymaalilla @-merkki. Punaisia jälkiä voi bongata vieläkin TYYn ulkoilmoitustaulun viereisestä valkoisesta seinästä. Vähän hävettää.
Kuluneen vuoden aikana olen myös uhkapelannut raveissa, viettänyt viikonlopun yksin Utsjoen tutkimusasemalla, syönyt hyönteisiä ja deittaillut netissä. Esiinnyin myös kokeellisen tiedemiehen kaavussa Tohtori Huuhaa -palstalla, jossa testasin epäilyttäviä troppeja itseeni.

Ongelmani on, etten osaa erottaa työtä muusta elämästä. Kun etsin uskoa ja pyhyyttä lehtijuttua varten, en ajatellut juuri muuta kahteen viikkoon. Aihe riivasi minua yhtä lailla aamu- kuin iltateen ääressä. Kirjoitin tunteella, en järjellä.
Ajattelin, että jos jotain pohtii niin paljon, siitä on pakko seurata mielenkiintoista luettavaa. Missä on usko? -jutusta sain enemmän kiittävää palautetta kuin mistään kirjoituksestani koskaan. Ja koko juttu pyöri vain oman napani ympärillä. Pakko se on kai uskoa.

Mutta kuten näyttelijä tarvitsee ohjaajan, toimittaja tarvitsee hyvän päätoimittajan. Ilman häntä olisin satunnaisten päähänpistojen vietävissä. Olisi kaikkien kannalta parempi, että minulle sanottaisiin välillä ”ei”. Valitettavasti ylioppilaslehtien päätoimittajat eivät ole kovin hyviä siinä.
Mitä kirjoittaisin ylioppilaslehdistä? Viimeistään nyt olen menettänyt sydämeni. Sotkuiset toimitukset, pienet budjetit ja nuori toimitusväki tekevät toimitustyöstä mielenkiintoista ja mielikuvituksekasta. Ylioppilaslehdissä on voimaa. Ne puhuvat meille.
On tullut aika väistyä uuden toimituksen tieltä. Liikutus on niin suuri, että joudun siteeraamaan Manowaria.

By moonlight we ride
Ten thousand side by side
With swords drawn held high
Our whips and armor shine

Kiitos kaikille lukijoille ja tukijoille!

JANTSO JOKELIN

Masentunut maa

Jani Sipil — Thu, 22 Oct 2009 11:35:00 +0000

Jantso Jokelin

Masennuslääkkeitä syö Suomessa puoli miljoonaa ihmistä. Se on todella paljon. Tarvitsevatko he kaikki todella keskushermostoon vaikuttavaa lääkitystä? Miten lääkkeet vaikuttavat meihin tuntevina ja vuorovaikutteisina olentoina?

Monet psyykkisistä ongelmista kärsineet ystäväni ovat ihmetelleet, kuinka löyhin perustein masennuslääkkeitä myönnetään. Ensimmäiseltä psykiatriselta käynniltä voi lähteä kotiin resepti kourassa, eikä itse terapiaan kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Tähän vaikuttaa osaltaan myös resurssien puute.
Masentuneena tulisikin muistaa, että pelkkä lääke ei auta. Me tarvitsemme myös ihmisiä.
Suomessa lääkkeet syntyvät korkealuokkaisen tutkimuksen, lääkesuunnittelun ja kliinisten testien tuloksena. Myrkkyä tuskin markkinoille päästetään, ja lääkärit tekevät varmasti parhaansa edistääkseen suomalaisten mielenterveyttä.

Silti netti pursuaa kauhukertomuksia erityisesti SSRI-lääkkeiden dramaattisista sivuvaikutuksista. Aggressiota, seksuaalihäiriöitä, itsetuhoisuutta… Media on tapansa mukaan mennyt askeleen pidemmälle ja yhdistänyt lääkkeet jopa koulusurmiin.

Lääkekeskustelusta löytyy yliampumisia moneen suuntaan. Siksi kannattaakin miettiä, miten omaa tai läheisen masennusta voi hoitaa. Ovatko lääkkeet varmasti oikea ratkaisu?
Pidetään järki kädessä ja ystävät lähellä. Olemme tärkeitä.