Kriisin kautta uuteen elämään

Alexander Payne kuvaa jälleen kriisin kohtaavan miehen selviytymistarinan.

ELOKUVA. Ohjaaja Alexander Payne muistetaan parhaiten sysimustista komedioistaan About Schmidt (2002) ja Sideways (2004). Paynen elokuvissa toistuvat ikäkriisit ja roadtrippailu, mutta yksinkertaisimmillaan tarinoita yhdistää ihmisen epätäydellisyys.

Paynelaisittain The Descendantsinkin pääosassa on kärsivä mies. Matt King on varakas havaijilainen lakimies, jonka elämä heittää voltin vaimon vajotessa koomaan kohtalokkaan veneonnettomuuden seurauksena. Matt yrittää nyt ensimmäistä kertaa kommunikoida kahden ongelmallisen tyttärensä kanssa. Kuolemaa tekevästä vaimosta paljastuva salaisuus ajaa uusioperheen Paynelle ominaiselle lomamatkalle.

George Clooney tekee loistavan suorituksen elämänsä kriisiä kokevana Mattina. Massahurmaajan maineen saanut näyttelijä onkin osuva valinta vasta isyyden alkeita opettelevaksi keski-ikäiseksi. Samalla hän myös onnistuu sisäistämään Paynen tragikoomisen tyylin. Elokuvassa esiintyvät pienet yksityiskohdat Clooneyn harvinaisen naurettavasta juoksutyylistä aina hävyttömän tyylittömiin havaijipaitoihin vielä korostavat elokuvan arkipäiväistä luonnetta.

Vaikka The Descendantsin huumori on surkuhupaisaa, osoittautuu tarina myös aidosti koskettavaksi. Jatkuva kyynelkanavien kutittelu alkaa tosin vaikuttaa myös turhan tarkoituksenmukaiselta. Herkän puolen itsestään löytänyt Payne keskittyy myös niin tiukasti Mattiin, että tämän tyttärien tarina jää turhan ontoksi. Ohjaaja saa virheensä anteeksi ahdistuksesta vapauttavalla loppukohtauksella.

***1/2

IDA KANKAANPÄÄ
The Descendants (USA 2011)
O: Alexander Payne
N: George Clooney, Shailene Woodly, Amara Miller, Nick Krause

Rautaakin vahvempi Meryl Streep

Tähtinäyttelijä pelastaa sentimentaalisuuteen horjahtavan Rautarouvan.

ELOKUVA. Margaret Thatcher oli tiukka mimmi. Määrätietoinen nainen jyräsi tiensä läpi miesten maailman aina Iso-Britannian pääministerin valtaistuimelle asti. Samalla hän niitti mainetta alempien luokkien riistäjänä, joka hyvästeli ajatuksen hyvinvointiyhteiskunnasta kääntämälle katseen kohti amerikkalaisia aatteita.

Rautarouva ei kuitenkaan keskity kuvaamaan hallitsijan hirmutekoja, vaan pääosassa on dementian kanssa taisteleva Thatcher, joka harhaisena höpisee jo kuolleen miehensä kanssa. Ohjaaja Phyllida Lloyd haluaa kurkistaa rouvan henkilökohtaisen rautaesiripun taakse, mutta päätyykin kuvaamaan Thatcherin lähes epäuskottavan inhimilliseksi olennoksi. Margaretin ura puolestaan nähdään naiseuden uhraamisena sekä äidin ja vaimon roolin laiminlyömisenä.

Lloydin intiimi lähestymistapa luo utopistisen käsityksen ihmismonsteriksi mielletyn Thatcherin yksityiselämästä. Sentimentaalisesti kuvatun mummelin arkipäivä linkittyy kehnosti varsinaisen rautarouvan uran kronologiaan. Vaikka valkokangas täytetäänkin uutiskatsauksilla, ei materiaalista ole edes historian oppitunniksi.

Ontuvan otteen pelastajaksi nousee kuitenkin meikkitaiteilijan ja puvustajan avustuksella Thatcheria ilmiömäisesti tulkitseva Meryl Streep. Ilman tätä Hollywoodin vanhan naiskaartin yhtä valovoimaisinta ja karismaattisinta tähteä olisi Rautarouva pahasti ruostunut.
***
IDA KANKAANPÄÄ

Rautarouva (The Iron Lady, Iso-Britannia/Ranska 2011)
O: Phyllida Lloyd
N: Meryl Streep, Jim Broadbent, Alexandra Roach

Sijaiskärsittyä sivullisuutta

”Miksei henkisesti eksyneille ollut kyltitystä. Jos todellisuus oli mielenporauslautta, miten pelastautua siltä.”

KIRJA. Joni Pyysalo vaati taannoisessa Varsinais-Suomen runoviikon seminaaritilaisuudessa nykylyriikan avantgardisteja keskittymään muotokokeilujen sijaan tekstisisältöihin.

Kun aiemmin tyylikeinojensa valossa varsin konservatiivisena lyyrikkona ansioituneen Pyysalon esikoisnovellikokoelma paljastuu suoranaiseksi kikkakolmosten aarreaitaksi, herää kysymys, ovatko kirjailijan pihlajanmarjat päässeet happamoitumaan tekstilajivaihdoksen yhteydessä.

Teoksen luettuaan voi todeta, että eivät ole. Ja muita novelleja on parasta kotimaista novellistiikkaa vuosikausiin. Pyysalo osoittautuu erinomaiseksi prosaistiksi ja saa ladattua uuteloihinsa kosolti pelkän näppärän tarinankuljetuksen tai yksiulotteisen moraliteetin ylittävää substanssia.

Ilmaisu on tiivistä ja hallittua, mutta samalla yllättävänkin sävykästä. Kielen tylsänpulskeasta, suomalaiskansallisesta tarkoituksenmukaisuudesta ei tekstissä ole jälkeäkään.
Kokoelman temaattisena selkärankana kulkee erilaisia ilmenemismuotoja saava merkityksettömyyden tuntu. Novellien kahta puolta varhaiskeski-ikää sijoittuvat protagonistit kuvataan urautumista, pysähtymistä ja vieraantumista tihkuvissa elämäntilanteissa.

Sosiaaliset ongelmat ja ympäristön luomat paineet kasautuvat teksteissä henkilökohtaisiksi umpikujiksi, asetelmien taustalla ammottavat elämänhallinnan tukkimattomat madonreiät. Mielekäs ja tavoitteellinen toiminta taantuu epätoivoiseksi merkityksen perässä kompasteluksi arkisen tyhjyyden lannistavissa kehyksissä.

Teoksen nokkela otsikko alleviivaa sivullisuuden lohdutonta tematiikkaa. Olosuhteiden piinaamat henkilöhahmot ovat omien tarinoidensa ”muita”, hajakeskisten maailmankuvien sijaiskärsijöitä. Vaikka Pyysalon novellistiikka on hahmokeskeistä, ei tekstiä pilata kyökkipsykologisella selittelyllä saati sitten sentimentaalisella sinappihunnulla.

Nokkeluudet eivät pääty kokoelman leikkisälle kansilehdelle. Tekstiä on rikastettu joukolla kaunokirjallisia alaviitteitä ja kerrontaa rikkovia (typo)graafisia tehokeinoja. Teoksen päättävä, lähinnä loppukevennyksen virkaa ajava ”Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta” sisällyttää ilmaisuunsa myös kuvitteellisen kustannustoimittajan yliviivaamaa ainesta.

Tekstuaalinen, etäännyttävä venkoilu tekee fiktiosta ilahduttavan monikerroksista. Eskapistinen viihdelukija lienee kauhuissaan, mutta itse toivotin maltillisesti annostellun metamaterian enemmän kuin tervetulleeksi.

MIIKKA LAIHINEN

Joni Pyysalo: Ja muita novelleja. WSOY 2011. 161 s.

Bezzerwizzer antaa mitä lupaa

PELI. Trivial Pursuit on yksi lautapelien ehdottomista klassikoista. Moni akateeminen viisastelija saa pelissa salaista tyydytystä erityisesti silloin, kun tietää vastauksen kysymykseen, jonka kanssa vastustaja takeltelee. Uusi lautapeli Bezzerwizzer antaa tähän näsäviisasteluun ja toisen joukkueen kysymysten ryöstämiseen avoimen mahdollisuuden.

Bezzerwizzerin besserwisseröintikortti eli B-laatta antaa joukkueelle tilaisuuden vastata toisten joukkueiden kysymyksiin, mikä tekee pelistä sosiaalista. Aiheiden kirjo on myös erittäin laaja – kahdenkymmenen teemaan mukaan mahtuu kaikkea tekniikasta ja taloudesta designiin ja tapakulttuuriin. Kysymykset eivät ole kovin vaikeita, mutta niiden taso vaihtelee joskus vähän epäreilunkin tuntuisesti.

Pelaaja tai useamman pelaajan joukkue pääsee itse järjestämään kysymyksiään yhden, kahden, kolmen ja neljän pisteen kysymyksiksi omien vahvuuksiensa mukaan. Aiheita voi myös sääntöjen puitteissa vaihtaa. Vaihtamiseen oikeuttava Z-laatta tarjoaa kuitenkin myös oivan taktikointivälineen – sillä voi vaihtaa paitsi omia aiheitaan, myös vastapuolen aiheita. Pelikumppanien heikkouksien ja vahvuuksien tuntemisesta on siis kiistatonta etua.

TYL

Sodanvastainen tappokone

“Yritän pitää hänet kasassa, mutta hänen sisälmyksensä valuvat ulos… Yritän, ja kukaan ei auta! Hän vain huutaa, että haluaa mennä kotiin. Ja kutsuu minun nimeäni.”

Ote on elokuvan First Blood loppukohtauksesta, jossa itkunsekainen entinen merijalkaväen eliittisotilas istuu pikkukaupungin poliisiaseman lattialla, ja kertoo, kuinka hänen kaverinsa kuoli pommi-iskussa. Elokuva tunnetaan paremmin sille myöhemmin annetulla nimellä Rambo: First Blood, ja se on Rambo-elokuvien sarjan ensimmäinen, kiistatta moniulotteisin osa.

Elokuvan perusjuoni on toki yksinkertainen: henkisesti epävakaa ex-sotilas kohtaa paikallisen poliisin, joka ottaa hänet silmätikukseen ja jonka alaiset kohtelevat häntä väkivaltaisesti. Rambo napsahtaa, pistää poliisit nyrkeillään nippuun ja pakenee vuorille sotimaan yhden miehen sotaansa.

Näin First Bloodin ensimmäistä kertaa ala-asteikäisenä. Niin nuorena suurimman vaikutuksen tekivät tietysti Rambon uskomattomat taistelutaidot ja ninjamainen kyky hiippailla metsän siimeksessä ja paeta takaa-ajajiltaan. Rambo oli kova jätkä. Mutta muistan myös sen, kuinka epäreilulta Rambon kohtelu elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa tuntui. Miksi se yksi poliisisetä oli niin ilkeä? Lapsena kokonaisuutta oli vaikea käsittää.

Vasta myöhemmin olen löytänyt elokuvan loppukohtauksen uudelleen, ja ymmärtänyt, että kyseessä on aina ajankohtainen, syvästi poliittinen elokuva, joka ei kerro myyttisen sankarihahmon taistelusta ilkeitä poliiseja vastaan, vaan siitä, mitä yksilölle tapahtuu, kun sodan jättämät traumat tekevät sopeutumisesta normaaliin arkeen ja yhteiskuntaan mahdotonta. Ennen kaikkea se kritisoi yhteiskuntaa, joka on valmis lähettämään nuoriaan maailman taistelukentille, muttei pidä näistä huolta sotien jälkeen. Samaa teemaa ei löydy sarjan muista osista, joissa Rambon tehtävä on lähinnä listiä mahdollisimman monta periamerikkalaisten hyveiden vastustajaa kommunisteista burman diktatuurin sotilaisiin.

First Bloodin julkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi 30 vuotta. Törmäsin äskettäin YouTube-videoon, jossa Irakissa ja Afganistanissa sotineet Yhdysvaltain merijalkaväen veteraanit kertoivat itkien sodissa tekemistään hirveyksistä. Siviilien ampumisen, väkivaltaisen kohtelun ja täysin mielivaltaisesti tehtyjen ohjusiskujen osalliset eivät enää olleet ylpeitä siitä, mitä olivat tehneet. Monelle on ollut mahdotonta sopeutua normaaliin elämään ja arkeen. Voi olla, että First Blood on vain halpaa viihdettä, mutta sen perimmäinen teema on edelleen tärkeä.

JUUSO JANHUNEN
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja populaarikulttuuritiedolla pätemisen ammattilainen.

Musiikkielitismin tuska ja tuho

Oopperassa käydessäni en uskonut ikinä törmääväni näkyyn, jossa suuri lauma solisteja tanssii finaalissa neonväriset Crocsit jalassa. Ja ei, kyseessä ei ollut hupiooppera. Tuli mieleen, että tämäkö on sitä usein parjattua rikkaiden pönöttäjien elitismiä.

Klassisen musiikin elitistisyys on ollut jo kauan vanha haiseva illuusio. Kun suuret massat haluavat uskoa johonkin, siihen on mahdotonta vaikuttaa. Heidän mielestään se on kallista, sisälle ei pääse farkut jalassa ja katsomon keski-ikä on kuusikymmentä. Tosiasiassa halvin tie sisälle kustantaa seitsemän euroa ja ketään ei käännytetä ovelta, ellei ole alasti. Viimeinen kohta on silkkaa ikärasismia.

Kaiken tämän takia ei siis ole ihme, että niin moni vastusti Helsingin uuden Musiikkitalon ideaa.
Vaan kuinkas sitten kävikään? On helpottavaa huomata, että Musiikkitalo on onnistunut rikkomaan kovimman pintajään. Liekö markkinointi osunut ajan hermoon, mutta jotakin radikaalia on tapahtunut, sillä ystäväni törmäsi jo alkusyksyllä konsertissa käydessään riemastuttavaan ilmiöön: ihmiset eivät osanneet käyttäytyä! He taputtivat väärässä kohdassa, tömisyttivät jalkojaan ja remusivat.

Jotakin Musiikkitalo on tehnyt oikein, sillä asiakkaiden houkutteleminen on ollut työlästä kahdelle muulle suurelle musiikki-instituutiolle. Se onnistui siinä, missä Finlandiatalo, Kansallisooppera ja lukuisat muut pienemmät musiikki-instituutiot epäonnistuivat. Laaja tarjonta sekä populaarimusiikin että klassisen saralta oli osuva veto, samoin rakennuksen avoin yleistunnelma.

Ilmastonmuutos on ollut läpi syksyn huikaiseva. Nykyisin Radion sinfoniaorkesterin lipuista käydään raakaa kamppailua ja Wienin filharmonikkojen kevätpiipahdus myytiin loppuun parissa minuutissa. Elämme aikoja, jollaisia ei ole klassisen musiikin alalla ennen nähty.

Korkeakulttuuri on siis laskeutunut kansan pariin. Vai olisiko sittenkin niin, että kansa on viimein suostunut tuulettamaan ikivanhoja käsityksiään ja astunut sisään ovesta, joka on ollut vuosikaudet auki? Kulttuuri ei voi edelleenkään hakea ketään kotoaan. Tärkeintä on muistaa, että kaikki tapahtuu katsojan ehdoilla – kyllä ohjelmistossa on mistä valita. Ja jokainen saa tulla paikalle sellaisena kuin on, vaikka sitten taputtamaan väärässä kohdassa. Pääasia on, että tulee ja nauttii.

Tätä klassisen musiikin kulttuuri on parhaimmillaan.

Jokin aika sitten löysin itseni keskeltä oopperaa, jossa leikittiin Barbara-nukeilla, viskottiin ruumiita kohtauksesta toiseen, laulettiin aarioita ruumisarkusta käsin ja farssin sankari oli nuori pizzalähetti. Kun vuosi sitten ylikaupalliset muovijalkineet eivät vielä naurattaneet, nyt huomasin ulvovani: lisää!

Klassinen musiikki ja ooppera eivät ole ryppyotsaisia taidemuotoja. Se pitäisi jo nähdä Leif Segerstamin vapaan ilottelevasta esipuheesta Turun Filharmonisen orkesterin esitteessä ja Kansallisoopperan Paavo Arhinmäelle omistetusta rap-videosta.

Nyt kun kansa on uskaltautunut Musiikkitalon mediaseksikkäästi räjähtelevistä heiluriovista sisälle, ehkä he tämän jälkeen eksyvät myös Kansallisoopperan puolelle. Edes niiden Crocsien takia.

MARISSA MEHR

Loft Apartment syntyi kattohuoneistossa

Turkulaiset psykologian opiskelijat Aaro Vahtera ja Sanni Pesonen ovat saavuttaneet hipsterimäisellä elektropopillaan jo pienen kulttimaineen.

Aurajoen varrella pienessä kattohuoneistossa puuhaillaan suomalaisen indie-musiikkiskenen tuoretta ilmiötä. Näyttöinä on useita mainintoja suosituissa musiikkiblogeissa ja jo pari tupaten täynnä ollutta keikkaa Turussa. Se on paljon bändiltä, jonka meriitit ovat pitkälti SoundCloud-musiikkipalvelussa verkossa.

Auranhelmen yläkerroksen sisätiloja koristavat kosketinsoitin, mikrofoni ja Mac-kannettava, joiden takana hääräävät Aaro Vahtera ja Sanni Pesonen. Asunnon ikkunasta avautuu näkymä ympäröiviin kerrostaloihin.

Aaro ja Sanni ovat Turun yliopiston psykologian opiskelijoita. Opiskelujensa lomassa kaksikko alkoi jutella musiikista, ja viime kesänä he päättivät lyödä voimansa yhteen. Tuloksena oli Loft Apartment, joka tekee tunnelmallista elektropoppia.
”Loft Apartment oli aluksi pelkästään mun juttu, mutta kun Sannin kanssa teimme musiikkia, nimi alkoi koko ajan tuntua suussa paremmalta”, Aaro kuvailee nimivalintaa.

Kun laitetaan brittiläinen elektro, garage-musiikki, house ja katebushmainen pop tehosekoittimeen, saadaan aikaan se, mistä Loft Apartmentissa on kyse. Aaro ja Sanni ja eivät peittele, etteikö heidän lempimusiikkinsa olisi vaikuttanut linjaan. Erikoisella reseptillä saa aikaan erikoisen cocktailin.

”On ollut hauskaa huomata, miten erilaisista piireistä tulevat ihmiset ovat diggailleet meidän musiikkiamme. Oli taustalla sitten poppia, rokkia tai elektronista musiikkia, biisimme ovat saaneet kehuja kautta linjan”, Sanni kuvailee.

Musiikkibisnes on muuttunut paljon siitä, mitä se oli ennen internetiä. Kun aiemmin bändien piti lähettää demoja levy-yhtiöille, nykyisin tilanne on kääntynyt päälaelleen. Levy-yhtiöt etsivät internetin syövereistä sopivia kandidaatteja listoilleen.

Aaro ja Sanni ovat olleet yllättyneitä bändin saamasta positiivisesta palautteesta. He ovat saaneet yhteistyökyselyjä jopa ranskalaisesta levy-yhtiöstä. Duo pitää edelleen jalat maassa ja keskittyy nyt keikkailuun levyn tekemisen sijaan.
”Tykkäämme siitä, mitä tällä hetkellä teemme. Voimme rauhassa tehdä uusia biisejä ja julkaista niitä SoundCloudissa. Lisäksi keikkailu tuntuu mukavalta, vaikka tietenkin näin ensi alkuun todella jännittävältä. Esitämme keikoilla biisejä, joita ei ole verkossa saatavilla”, Aaro kertoo.

Mistä Loft Apartmentin biisit sitten kertovat? Elämästä, ihmisyydestä ja ihmismielestä. Yhtä teemaa sanoituksiin ei ole haluttu valita. On kuitenkin jotain teemoja, joita ei käsitellä.

”Rakkauslauluja on tehty jo niin paljon, ettei meidän tarvitse tehdä sellaisia”, Sanni naurahtaa.

Loft Aparmentin sanoituksista ja laulusta vastaa Sanni. Aaro taas puuhailee soitinten takana. Molemmilla on taustaa instrumenttien parissa, joten työnjakoa katsotaan aina biisien mukaan.

Maailmalla poika- ja tyttöbändit ovat huomattavasti yleisempiä kuin miehen ja naisen muodostamat duot. Sannin ja Aaron mukaan yhteistyö toimii kuitenkin mutkattomasti.

”Yhteistyö on toiminut todella hyvin. Voi olla, että yksi vahvuuksistamme on nimenomaan se, että saamme biiseihin sekä mies- että naisnäkökulmaa”, Aaro analysoi.

Jatkossa Loft Apartment keskittää voimiaan keikkailuun. Etenkin Turussa yhtye aikoo keikkailla sekä mahdollisuuksien mukaan kauempana Aurajoen liplatuksesta. Lisäksi SoundCloudiin on tulossa lähitulevaisuudessa uutta materiaalia.

Teksti: JOEL KANERVA
Kuva: LAURI HANNUS

Loft Apartment
SoundCloudissa: http://soundcloud.com/loft-apartment

Jenkkitytön pauloissa

Turkuun sijoittuvassa romanttisessa komediassa huumori ja draama ovat harmonisessa tasapainossa.

ELOKUVA. Ohjaaja Samuli Valkaman Hulluna Saraan -elokuvan keskiössä on kolmiodraama, jossa rokki-isä ja tämän tenavatähtimenneisyydestä traumatisoitunut Ville-poika rakastuvat samaan naiseen. Miesten palvoma Sara on saapunut Amerikasta opettamaan suomalaisille rivitanssia.

Tarinassa on kaksi painopistettä: isän ja pojan suhteen syveneminen sekä Villen ja Saran romanssi. Jälkimmäinen on viatonta deittailua, jossa kaksi siipirikkoa lähestyy toisiaan. Isän ja pojan suhteessa puolestaan sukelletaan syvemmälle. Enemmänkin kämppiksiä kuin lähisukulaisia muistuttava pari on tottunut kohtaamaan elämän haasteet leikkisällä painiottelulla. Suhdesotkuihin sekaantuminen pakottaa miehet viimein keskustelemaan. Ainakin melkein.

Kotimaisen komedian kompastuskiviä on usein ollut pökkelösti hoideltu näytteleminen tai ala-arvoisen huono huumori. Valkama ja toinen käsikirjoittaja Katri Manninen ovat kuitenkin ihailtavasti onnistuneet tekemään lopulta vakavaksikin kääntyvästä tarinasta kepeän ja hauskan.
Elokuva on jo ennen ensi-iltaansa saanut huomiota naispääosaan valikoituneen Lost-näyttelijä Emilie de Ravinin ansiosta. Aussitähti meinaa kuitenkin jäädä suomipoikien varjoon. Syy voidaan osittain langettaa ontoksi jäävän taustatarinan harteille, mutta myös Jussi Nikkilän ja Ville Virtasen lyömättömällä kemialla on osuutta asiaan.

Elokuva onnistuu vielä nappaamaan lisäpisteen Villen tenavatähtiesityksellä, jossa poikaraukka esittää Hanna Ekolan hitin Villihevosia. Tarkkaavaisimmat katsojat huomaavat ratsuteeman jatkuvan ovelasti läpi elokuvan.
****
IDA KANKAANPÄÄ
Hulluna Saraan (Love and Other Troubles, Suomi 2012)
O: Samuli Valkama
N: Jussi Nikkilä, Ville Virtanen, Emilie de Ravin

Alaston piilopaikka

Shame-elokuvassa Steve McQueenin ja Michael Fassbenderin yhteistyö on raakaa, mutta samalla kaunista katsottavaa.

Huoliteltu ulkokuori, keskiluokkaiset tilitiedot takaava toimistotyö ja harkitun minimalistisesti sisustettu asunto Manhattanilla saavat Brandonin näyttämään varsin onnekkaalta kolmekymppiseltä. Kaveri sattuu kuitenkin olemaan seksiaddiktoitunut juppi, jonka päivät kuluvat pornon, ahkeran runkkaamisen ja maksullisten naisten parissa. Mies on oman alansa Amerikan Psyko, jota syyllisyydentunto kuitenkin inhimillistää.

Rutiinit saapuu sekoittamaan yhtä sekavassa tilassa oleva pikkusisko Sissy, jonka avoin ja rietas olemus saa Brandonin sekoamaan. Shame paljastuukin kertomukseksi kahdesta yksinäisestä. Sisarusten välillä pysyy insestiin viittaava jännite, mutta ohjaaja Steve McQueen ei keskity synkkien salaisuuksien paljastamiseen.

Lihaa tosin esitellään senkin edestä. Ohjaaja riisuu lohduttoman miesraunion monellakin tapaa. Tasaisesti toistuvat monotoniset jyystökohtaukset kuvastavat Brandonin sisällä vellovaa tyhjyyttä ja piilotettua kaipuuta. Sadetakkimiesten onkin turha lähteä teatteriin etsimään kiihotusta, sillä Shamesta on eroottisuus kaukana. Vaikka katsoja joutuu yhdyntöjen sarjatuleen, on seksi raakaa ja kylmää.

Steve McQueenin ja Michael Fassbenderin yhteistyö sai alkunsa ohjaajan ensimmäisessä pitkässä elokuvassa, joka nosti sekä ohjaajan että näyttelijän palkintopalleille. Shamessa Fassbenderin vereslihalle asti viety tulkinta tekee hänestä yhden tämän hetken kiinnostavimmista tähtinimistä.  McQueenin seuraavaan projektiin on jo kiinnitetty Brad Pitt, ja kukapa muukaan kuin Michael Fassbender.
****
IDA KANKAANPÄÄ

Kuva: CINEMA MONDO

Shame (Iso-Britannia 2011)
O: Steve McQueen
N: Michael Fassbender, Carey Mulligan, James Badge Dale

Dekadenssin helmi

Ja kerran tulee sinustakin, joka nyt tähtenä tuikit
silmissäni, aurinkona
valaiset luontoni, oi
enkelini, tärkeimpäni,
samanlaista lokaa, samanlaista
kuvottavaa saastaa – aivan
samanlaista tulee sinustakin, oi
kauneuden valtiatar, kun
sakramentit saatuasi
menet ruohon ja rehevien kukkien alle
luutarhan multiin
mätänemään.

KIRJA. Charles Baudelairen (1821-1867) keskeinen mestariteos, Pahan kukat, on lopultakin saatu kokonaan suomeksi. Tai ainakin melkein – Antti Nylénin käännös on vapauksia ottava tulkinta alkutekstistä, ei sille täydellisen uskollinen. Nylén on luopunut sekä loppusoinnuista että rakenteesta, ja korvannut jälkimmäisen omallaan. Mukana on myös alkuperäisiin kuulumatonta ainesta, sanoja jotka tuntuvat korostavan kokijan ääntä, osana tulkitsijan perspektiiviä. Kaiken kaikkiaan on kuin lukisi kirjaa, jonka on runoillut Antti Nylén Charles Baudelairen ideoiden pohjalta, ei itse Pahan kukkia.

Baudelaire on kuitenkin käännöksen kohteena erittäin haastava, ja vahvasta subjektiivisuudestaan huolimatta Nylénin tulkinta on arvokas. Se tavoittaa loistavasti kaikkein oleellisimman, eli Baudelairen runojen intensiivisen tunnelman, jossa himo ja mätäneminen, kapina ja alistuminen, ylettömyys ja rappio sekoittuvat elämää hallitsevaksi kirjoksi.

Kun ulkoisesti todella kauniiseen, sidottuun ja nauhakirjanmerkein varustettuun kirjaan on lisäksi painettu mukaan ranskankieliset alkutekstit, voi lukija vähälläkin kielitaidolla vertailla keskeisiä kohtia, inspiroituen nyt painetusta tulkinnasta. Siinä auttaa myös lopun erinomainen selitysosio. En ehkä ole kaikista kohdista samaa mieltä Nylénin kanssa, mutta hänen työpanostaan on helppo arvostaa.

Kiistaton klassikko saa uudessa käännöksessä ansaitsemansa, arvostavan käsittelyn. Teos on jokseenkin pakollista, mutta todella nautinnollista luettavaa kaikille rappiosta, gotiikasta, kissojen estetiikasta tai upeasta sanataiteesta pitäville, sekä tietenkin ranskan opiskelijoille.

Kirjaa voi lämpimästi suositella myös ihmisille, jotka eivät yleensä lue runoutta. Baudelairella oli hämmästyttävä kyky luoda huimia mielikuvia muutamalla sanalla, ja siten osoittaa mitä taidokas lyriikka voi saada ihmisessä aikaan. Ja myös sen Nylénin tulkinta lukijalleen välittää.

J. TUOMAS HARVIAINEN

Charles Baudelaire: Pahan kukat
suomeksi tulkinnut Antti Nylén
Sammakko
2011

Seuraava sivu »