Matemaattisen säntillistä taidetta

TURUN YLIOPISTON matematiikan professori Jarkko Karin työhuoneeseen astuessa huomaa, että kyseessä on juuri matemaatikon huone. Suuri liitutaulu on täynnä symboleja, joista lyhyen matematiikan lukenut ei ymmärrä paljoakaan.

Tänään puhutaan kuitenkin hiukan erilaisesta matematiikasta, tarkalleen ottaen M. C. Escherin (1898-1972) taiteesta. Hollantilainen kuvataiteilija-graafikko on erityisen tunnettu mahdottomia esineitä ja asioita esittävistä teoksistaan. Hänen alaansa ovat yhtälailla metamorfoosit kuin vääristyneet perspektiivit. Työt ovat vaatineet geometrista tarkkuutta.

”Täytyy kyllä sanoa, etten seuraa kuvataidetta juurikaan, enemmänkin musiikkia”, Kari myöntää.
Laskettavuuden teoriaa opettava Kari kaappaa kuitenkin Escherin töistä tehdyn katalogin mielenkiinnolla tarkasteluunsa. Moni kirjan kuvista löytyy myös hänen tiilityksen luentodioistaan.

”Itseäni kiinnostavat Escherin symmetriat. Hän yhdistelee töissään eri kuvia jatkuvaksi, mahdottoman tuntuiseksi kokonaisuudeksi. Perspektiivejä vääristelemällä hän saa objektit taipumaan toivotunlaisiksi.”

Escher opiskeli aluksi arkkitehtuuria ja sitten koristetaidetta. Kumpikin ala näkyy hänen töissään. Piirroksista löytyy niin lintuperspektiivistä kuvattuja Baabelin torneja kuin yhteen liimautuneita hahmoja. Juuri islamilainen ornamentiikka on antanut paljon vaikutteita hollantilaistaiteilijan töille. 1800-luvulla tutkijat osoittivat, että islamin taiteilijat sisällyttivät töihinsä kaikki nykyaikana tunnetut laatoitusvariaatiot.

”Kaikki seitsemäntoista eri tiilitystapaa löytyvät. Escheriltä en ole niitä kaikkia vielä löytänyt”, Kari toteaa.
Jos Escher ei islamilaisen taiteen mestareiden variaatioihin aivan ylläkään, hänen taiteensa on päätynyt länsimaiseen alitajuntaan. Hänen kuvansa ovat tuttuja muun muassa lukion psykologian kirjoista, ja onpa hänelle tehty tribuutti legotaiteessakin.

Humoristisuus ja viihdyttävyys ovat Escherin valtteja. Taidetta seuraa kuin hyvin toteutettua taikatemppua. Katsojan aivot työskentelevät kuumeisesti ratkaistakseen matemaattisen arvoituksen: miten tämä on mahdollista?
Escheriä on mahdollista ihailla Suomessakin vielä toukokuun ajan. Taiteilijan näyttely on esillä Amos Anderssonin taidemuseossa Helsingissä.

”Ajattelin käydä siellä vierailulla”, Kari sanoo.

Teksti: Heini Kilpamäki

Kuvat: The M. C. Escher Company B. V.

M.C. Escher:  Mahdottomia maailmoja 3.3.-31.5.2010 Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä
Näyttelyn yhteydessä paljon oheisohjelmaa, opastuksia, työpajoja ja esitelmiä.

Rakkaudesta vaatteisiin

Kärsämäentielle maaliskuussa avattu Evergreen Garderobi täydentää Turun tuttujen vintage-liikkeiden, kuten Olga-Neidin, Boutique Minnen ja Vintag Eija’sin tarjontaa.

EVERGREEN GARDEROBI myy vaatteita ja asusteita pääosin naisille. Eniten liikkeessä näkyy 60–80-luku, mutta vaatteita on myös viime vuosilta.

”Vaatteet ovat arkeen, juhlaan tai hassunhauskoja. Vaatteet ovat vintagea 50–60-luvuilta, retroa 70–80-luvuilta tai uudempaa second-handia”, liikkeen omistaja Sirpa Kiviharju kertoo.

Valikoidut vaatteet ja asusteet on kerätty vuosien varrella pääosin kirpputoreilta. Liikkeen vaatteet eroavat kirpputorikamasta siinä, että ne ovat puhtaita, hyväkuntoisia ja korjattuja. Siksi vintage-vaatteet myös maksavat hieman kirpparivaatteita enemmän.

”Tämä on vaatekauppa, ei kirpputori”, Kiviharju korostaa.

Evergreen Garderobin vaatteet silitetään ja pestään. Omistaja uskookin niiden olevan jopa parempia kuin uudet kaukaa ulkomailta tulevat vaatteet.

”Liikkeemme vaatteissa ei ole enää pesuissa poistuvia viimeistely- ja ’säilöntäaineiden’ jäämiä.”

Evergreen garderobi toimii myös verkossa. Se on mukana netissä toimivassa House of Ecossa, jonka tavoitteena on helpottaa kuluttajaa löytämään ekologisia tuotteita – muodin, kauneuden, sisustuksen sekä ruoan saralta.

Evergreen Garderobiin on tulossa myös oma mallisto.

Kiviharjulla oli liikkeen perustamiseen kaksi syytä.

”Ensinnäkin minulla on pitkä kokemus vaatetusalalta ja arvostan vaatteita suuresti. Toiseksi vaatteiden kierrättäminen on jotain konkreettista, mitä jokainen voi tehdä ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Vaatteet eivät saisi olla kertakäyttöisiä. Vaatteilla on tarina kerrottavanaan ja näin meistä jokainen jatkaa tarinaa.”

Kiviharjun työ nuorten parissa ammattikorkeakoulun muotoilun koulutusohjelman opettajana on näyttänyt, että nuoret aikuiset ovat ympäristötietoisia. Omistaja uskoo, että tulevaisuudessa kertakäyttömuodin kuluttaminen vähenee.

”Tällä hetkellä tuntuu, että on paljon nuoria, jotka ovat löytäneet oman tyylinsä. He tietävät mitä haluavat, kun tulevat vaateliikkeeseemme. Yhdestä rekistä otetaan 50-luvun hame, toisesta 2000-luvun toppi ja kolmannesta 80-luvun kengät”, Kiviharju kertoo.

Pukeutumisvinkiksi Kiviharju antaa, että jos peilin edessä tuntuu, että vaate ei ole hyvä, niin silloin sitä ei kannata ostaa.

”Epäröintiä aiheuttavan vaatteen ostamatta jättäminen on myös ympäristöystävällinen teko”, hän muistuttaa.
Materiaalilla on myös merkitystä. Vaatteen pitää olla kuin toinen iho.

”Jos vaate on halpa, kannattaa miettiä, missä kunnossa se on sitten pesujen jälkeen.  Evergreen garderobin vaatteet ovat kestäneet aikaa ja kestävät edelleen.”

TANJA KRÖGER

Evergreen Garderobi
osoitteessa Kärsämäentie 35B,
verkossa www.eg-garderobi.fi/

Tanssilavojen taikaa

Järven ranta, koivikko, yötön yö, kukkamekkoiset lettipäiset tytöt ja haikeasti kaikuva tango liittyvät lavatansseihin mielikuvissa ja vanhoissa Suomi-Filmeissä. Millainen on lavatanssien nykypäivä ja todellisuus? Keitä tanssimassa oikeasti käy?

Turun Yliopistossa opiskelevat Ella Peltomäki, 20, Kaisu Mäki, 26, ja Jasmin Moussa, 21, ovat lavatansseja harrastavia nuoria.

”Mitään tyypillistä lavatanssijaa ei olekaan. Lavoilla käy niin värikästä väkeä. Osa tietysti käy tansseissa seuran etsiminen mielessä, mutta enemmän on sellaisia tanssiharrastajia”, tytöt pohtivat.

Talvikaudella Turun lähin nuorison suosiossa oleva tanssipaikka on Auran nuortentalo. Turusta sinne ajaa noin 30 minuuttia. Ihmiset saapuvat parkkipaikalle heti kahdeksan jälkeen tanssien alkaessa. Monet tanssiharrastajat käyvät tansseissa pitkänkin matkan päässä paikoissa, joissa käy hyviä tanssijoita tai vanhoja tuttuja.

”En valitse tanssipaikkaa vain esiintyjän mukaan, mutta monet seuraavat tiettyä artistia, joten täytyy vähän katsoa, kuka on esiintymässä, jotta paikalla olisi muitakin tanssijoita”, Mäki kertoo.

”Tällä hetkellä suosituimpia esiintyjiä ovat Finlanders, Sinitaivas, Varjokuva ja Johanna Pakonen”, Peltomäki kertoo.
”Olen kyllä musiikin suhteen kaikkiruokainen, en kuuntele pelkästään iskelmää.”

Lauantaina 10. huhtikuuta Aurassa pääesiintyjänä on takavuosien tangokuningatar Johanna Pakonen ja lämmittelijänä In The Mood. Pakonen laulaa tuttuja iskelmiä ja In The Mood myös rautalankaa sekä vauhdikkaampia kappaleita kuten jiveä ja boogie woogieta.

Naiset asettuvat kiltisti hakuriviin lattian seinustalle. ”Rivi” ei ole suoraviivainen muodostelma vaan rönsyilevä muuri. Innokkaimmin tanssimaan pyrkivät hakeutuvat rivin etuosaan ja asettuvat niin sanotusti tyrkylle. Miehet seisovat lattian keskellä naisten riviä vastapäätä. Jotkut tekevät hakuja jo ennen kuin musiikki alkaa soida. Tanssiin kutsuksi käy joko pyyntö ”Saanko luvan?”, ”Tuletko tanssimaan?” tai pieni pään nyökkäys tai käden ojennuskin, jos hakija on ennestään tuttu. Hausta ei sovi kieltäytyä ellei hakija ole liian juovuksissa tai käyttäydy muuten sopimattomasti.

Sosiologian jatko-opiskelija Johanna Nurmi on tutkinut pro gradussaan tanssiravintolan sukupuolittuneita käytäntöjä. Nurmi ei itse harrastanut lavatansseja, joten tanssiravintolakulttuuri ja sen käyttäytymiskoodit näyttäytyivät aluksi vieraana. Jo ensimmäisellä tutkimuskäynnillään hän huomasi rikkovansa tanssipaikan konventioita.

”Meidän ei ollut tarkoitus tanssia, vaan pelkästään havainnoida. Seisoimme kuitenkin hakualueella ja kieltäydyimme tanssista. Se herätti närkästystä.”

Nurmi kertoo myös välttämiskäytännöiksi kutsumistaan eleistä, joilla naiset voivat hienovaraisesti torjua hakijan jo ennen kuin tulevat haetuksi.

”Tanssista kieltäytyminen on epäkohteliasta, joten naiset välttelevät tilanteita, joissa heidän pitäisi kieltäytyä. Joidenkin eleiden ja liikkeiden tarkoitus oli hienovaraisesti torjua hakija. Nainen välttelee katsekontaktia tai kääntyy muualle. Jos mies huomaa tämän ajoissa, hän välttyy epämiellyttävältä julkiselta torjunnalta.”

Orkesteri kuuluttaa seuraavan tahtilajin ja loputkin miehet rohkaistuvat hakemaan daamia. Orkesteri soittaa aina peräkkäin kaksi samaa tahtilajia olevaa kappaletta kuten valssia tai tangoa. Naisia on enemmän ja kaikki eivät pääse tanssimaan, joten jotkut ystävykset tanssivat myös keskenään. Varmimmin lattian vetävät täyteen tutut foksi ja valssi, mutta suosittuja ovat myös fusku ja bugg, näyttävät ja vauhdikkaat kädenalitanssit. Perinteiset tangot ja humpat ovat harvinaisempaa herkkua. Jenkan tai polkan alkaessa lattia tyhjenee kuin taikaiskusta. Niitä kaikki eivät osaa tai jättävät ne tanssimatta, koska kyseessä ovat raskaat ja hikiset tanssit.

”Suosikkitanssejani ovat hidas valssi ja bugg. Jos kumpaakaan niistä ei pääse tanssimaan, ilta on kyllä piloilla”, Mäki toteaa.

”Minulla ei ole yhtä suosikkia, kaikki tanssit ovat hyviä, jos viejä on hyvä”, Peltomäki kertoo.

”Paritanssien viehätys perustuu juuri liikkeiden yhteen sulautumiseen ja toisen liikkeisiin reagoimiseen”, Mäki pohtii.

”Joskus tanssi on niin hienoa, ettei sitä pysty selittämään. Sellaisten kokemusten takia käyn tanssimassa”, Peltomäki kertoo.

Baarin puolella suosituin juoma on vesi. Osa kilauttaa kiltisti 20 sentin vesimaksun kolehtiin. Tanssijat eivät juuri käytä alkoholia, mutta ravintolassa on myös niitä, jotka ovat tulleet pikemminkin iltaa viettämään kuin tanssimaan ja rohkaistuvat lattialle vasta useamman tuopillisen jälkeen.

”Vakavasti tanssia harrastavat välttävät runsasta alkoholin käyttöä. He eivät tarvitse rohkaisuryyppyä ja ovat tarkkoja maineestaan, koska alkoholi vaikuttaa myös tanssitaitoihin. Tanssipiireissä ollaan hyvin tietoisia siitä, ketä pidetään hyvänä tanssijana”, Johanna Nurmi selvittää.

Auran nuortentalolla tanssijoiden ikähaarukka on laaja. Nuorimmat ovat vasta 15-16-vuotiaita ja suurin osa noin 20-35-vuotiaita. Joukossa on myös vanhempia pariskuntia, jotka tanssivat lähinnä keskenään. Pukeutuminen on enimmäkseen siisti ja rento. Nuoret tytöt pukeutuvat kuten yökerhoon. Illan trendinä näyttävät olevan paljettitopit ja tiukat trikoolegginsit. Miehet puolestaan pukeutuvat raidallisiin tai ruudullisiin kauluspaitoihin sekä rentoihin housuihin. Vain harvoilla on kokopuku tai solmio.

”Ensikertalaisen tunnistaa lavalla liian hienosta tai epäkäytännöllisestä pukeutumisesta ja vääränlaisista kengistä. Lavalle ei kannata tulla piikkikoroissa”, Moussa kertoo.

”Minulle on sanottu, että sovin ihan lavatanssien tyyliin”, Mäki naurahtaa. ”Teen myös itse paljon tanssivaatteita.”
”Minä tiedän, etten sovi. Minulta ei löydy kukkaa eikä mekkoa. Pukeudun ihan fiiliksen mukaan, mutta en halua näyttää siltäkään, että olisin menossa jumpalle”, kertoo Peltomäki.

Illan aikana ei juuri seurustella kavereiden kanssa vaan aika vietetään mahdollisimman tehokkaasti hakurivissä ja tanssiessa. Tanssit päättyvät viimeiseen valssiin jo ennen yhtä ja tanssilava tyhjenee. Kuumimmat tanssijuorut ja illan kohokohdat säästetään kotimatkalle.

Kesälavoja Turussa ja lähiseudulla:
www.valasranta.fi
www.esakallio.net
www.laurilanlava.net
www.sarkanlava.com
www.uittamonlava.net
www.littoistenlava.net

Yleisimmät lavatanssit:

FOKSI
Yleisimmän lavoilla tanssittava nelijakoiseen musiikkiin tanssittu syliotteen tanssi, jota voi tanssia useimpiin iskelmäkappaleisiin. Askeleiden rytmi on hidas-hidas-nopea-nopea.

VALSSI
¾ -rytmiseen musiikkiin tanssittava tanssi, joka on myös yleisin häätanssi.

TANGO
Suomalaiseen luonteeseen sopiva haikea ja dramaattinen musiikkilaji. Tanssi on muunnos kansainvälisistä tangoista. Suomalaisen tangon perusaskeleet ovat kuten foksissa, mutta musiikkiin eläytyminen on erilaista.

HUMPPA
Käytetään myös yhteydessä ”mennä humpalle” eli mennä tanssimaan. Humppa on suomalainen tanssi ja perusaskel on joustava ja sambaan perustuva.

RUMBA, SAMBA CHA CHA
Lavoilla usein tanssittavia latinalaistansseja eli lattareita.

FUSKU
Jivestä muunneltu suomalainen lavoille sopiva kädenalitanssi, jossa tanssitaan erilaisia kuvioita. Fuskua tanssitaan yleensä nopeaan foksimusiikkiin.

BUGG
Ruotsista peräisin oleva kädenalitanssi eli rock-tanssi.

Teksti: Jenni Elo

Kuvat: Jaana Vuorenpää

Elokuvat: Terroristit poikki ja pinoon

From Paris With Love on puuduttava ja asenteiltaan vastenmielinen toimintaelokuva.

Aikaisemmin pieniä klassikoitakin ohjanneen Luc Bessonin (Leon, Suuri sininen) nimi on viime aikoina esiintynyt toinen toistaan onnettomampien rahanlypsyprojektien yhteydessä. Viime vuonna nähty animaatio Arthur ja Maltazard sai kriitikot repimään hiuksia päästään, eikä miehen käsikirjoittama ja tuottama From Paris With Love pane yhtään paremmaksi. Juosten kustu toimintatuuba olisi ilman nimekästä tähtikaartia luultavimmin päätynyt suoraan videolevitykseen.

Elokuvan kehystarina vaikuttaa mielikuvituksettomuudessaan teini-ikäisen kynäilemältä. Jonathan Rhys Meyersin esittämä agenttikokelas saa tehtäväkseen lyöttäytyä yhteen kokeneemman pyssysankarin (John Travolta) kanssa. Pian kaksikon maalitauluiksi kelpaavia huumekauppiaita ja terroristeja hyppii vastaan joka kulman takaa. Silloin tällöin nähdään myös takaa-ajoja ja isoja räjähdyksiä.

Erityisen hämmentävää kokonaisuudessa on sen suorasukaisen rasistinen ja misogynistinen pohjavire. Pahat hahmot ovat poikkeuksetta joko stereotyyppisiä uskonnollisia kiihkoilijoita Lähi-idästä tai kokaiinikauppaa ravintolassaan harjoittavia kiinalaisia, joita elokuvan maailmassa on parempi ampua kysymättä. Julmassa ympäristössä on mahdollista luottaa ainoastaan hikisten machomiesten väliseen toverilliseen ystävyyteen, naiset kun ovat joko huoria tai itsemurhapommittajia. Tämän nolostuttavan näkemyksen ohjaaja Pierre Morel haluaa syöttää katsojalle ilman itseironian häivääkään. Tympeää ja ryppyotsaista kerrontaa on vaikea niellä teoksessa, jossa ylipainoinen, nahkatakkiin sonnustautunut Travolta juoksentelee vapaan maailman vihollisten perässä sinko kainalossaan.

TUOMAS JALAMO

From Paris With Love
Ohjaus: Pierre Morel
Pääosissa: John Travolta, Jonathan Rhys Meyers
Ensi-ilta 30.4.

Elokuvat: Kuinka pullamössö kesytetään

Teini-idoli Miley Cyrus deittailee urheilijapoikaa ja pohtii elämän suuria kysymyksiä elokuvassa The Last Song.

Aina ei ole helppoa olla nuori. Vanhempien avioero harmittaa, eikä kukaan ymmärrä. Pianonsoittokaan ei enää kiinnosta entiseen tapaan. Onneksi sentään lähiympäristössä asuu rantalentopalloa harrastava ihana poika, jolla on myös ollut elämässään tosi vaikeata. Siis niin kuin ihan oikeasti.

The Last Song on Disneyn Hannah Montana -elokuvista tutun Miley Cyruksen yritys kohota vakavasti otettavaksi draamanäyttelijäksi. Lopputulos vastaa täydellisesti siihen kohdistuneita ennakko-odotuksia. Puiseva melodraama aliarvioi niin vanhemman kuin nuorenkin kohdeyleisönsä saarnaamalla aikuistumisen tärkeydestä mustavalkoisesti kuin pahainen kukkahattutäti.

Roolisuoritukset herättävät kautta linjan myötähäpeää. Toisaalta on ymmärrettävää, että Cyruksen rinnalla Greg Kinnearin kaltaiset kokeneemmatkaan näyttelijät eivät vaivaudu yrittämään, sillä halvasta saippuaoopperasta muistuttavaa dialogia tuskin olisi edes mahdollista taikoa yhtään elävämmäksi.

Surkuhupaisa kalkkuna huipentuu vielä epätoivoiseen yritykseen herätellä yleisön kyynelkanavia, mikä antaa katsojalle lähestulkoon hyväksyttävän syyn pysytellä hereillä elokuvan läpi. Lopun kohtausten siirappinen lässytys on näet pakollista nähtävää kaikille tahattoman komiikan ystäville.

TUOMAS JALAMO

The Last Song
Ohjaus: Julie Anne Robinson
Pääosissa: Miley Cyrus, Greg Kinnear
Ensi-ilta 30.4.

Näyttelyt: Tähdet identiteettiä etsimässä

Kuusi kertaa Jack Nicholsonin kasvot ja pimeä huone. ”Is there any way to stop this metamorphosis?”, Nicholson kysyy.

Candice Breitzin neljä videoteosta sisältävässä näyttelyssä Espoon modernin taiteen museossa Emmassa käsitellään identiteetin muotoutumista viihdekulttuurin kielellä. Breitz osoittaa teoksillaan, millainen voima massakulttuurilla on.
Teoksessa Him, 1968–2008 Jack Nicholsonin 23 elokuvaroolia käyvät keskustelua toistensa kanssa. Jokaisella on omat roolinsa eri tilanteissa ja elämänvaiheissa. Teos näyttää identiteetin muotoutumiseen kuuluvan roolipelin osana elämää eikä metamorfoosia voi estää tai pysäyttää.

Siinä missä miespuolista identiteettiä rakennetaan omasta itsestä käsin, teos Her, 1978–2008 rakentaa naisen identiteettiä lapsien ja avioliiton kautta. Meryl Streepin roolien käymä dialogi tuo esiin yksinäisyyden pelon ja puhe kääntyy omasta itsestä aviomieheen ja lapsiin.

Roolihahmot jatkuvat teoksissa King (A portrait of Michael Jackson) sekä Queen (A portrait of Madonna), joissa fanit imitoivat Michael Jacksonia sekä Madonnaa. Muotokuvissa tähdet ovat poissa. Fanit laulavat idoleidensa lauluja sekä imitoivat heidän esiintymistään. Popkuninkaalliset ovat yleisön luomia tuotteita.

Teoksissa näkyvä fanikulttuuri osoittaa median mahtavan voiman ja samalla se näyttää, kuinka mediakulttuuri on vaikuttanut identiteetin muokkaamiseen. Him -teoksessa esitetty kysymys, ”Who are you?” herää uudelleen näitä fanien esityksiä katsoessa. Vastaus lienee sama kuin Nicholsonin dialogissa: ”I don’t know.”

Eteläafrikkalaisen Candice Breitzin näyttely on ripustettu keskelle Emman toista näyttelyä, Afrikan voimaa. Videoteosten kuorolaulu kaikuu Afrikan voimassa luoden voimakkaan assosiaation afrikkalaiseen perinnemusiikkiin, mutta samalla melkoisen kontrastin todellisuuden ja mediaviihteen välille. Näyttely ei vain näytä rooleja identiteetin muotoutumisessa, vaan itsessään muokkaa koko museotilaa ottaen oman roolinsa kaikuen käytävillä.

ENNISOFIA SALMELA

Candice Breitz, 24.2.–6.6.2010
Espoon modernin taiteen museo Emmassa

Levyt

The Fall – Your Future Our Clutter
Domino Records
2010

Radiolegenda John Peel luonnehti syvästi ihailemaansa The Fall -yhtyettä sanomalla sen olevan ”aina sama, aina erilainen”. Pysyvintä pitkäikäisessä punk/new wave -bändissä on ollut laulaja Mark E. Smith, taustajoukkojen kuluttaessa enemmän tai vähemmän tiuhaan studio-oven saranoita. Epävirallisten mittausten mukaan mukaan lyhimmän pestin ennätystä pitää hallussaan kitaristi Arthur Kadmon, jonka panos jäi 16 sekunnin mittaiseksi.

Koska olennaiset peruskivet ovat jämerästi paikalleen, The Fall kuulostaa 28. studiolevyllään juurikin itseltään. Mark E. Smithin omat polkunsa tallaava laulu on risteytys pubinnurkkaan jämähtänyttä brittijuoppoa ja julistavaa informaatioajan saarnaajaa. Jo alkujaan hämärää ja tiettyjä äänteitä ylikorostavaa mongerrusta on ajettu efektilaitteiden läpi, mikä tuo lauluun lisärosoisuutta ja epäpuhtautta.

The Fall lainaa tarvittavat puitteet rockabillystä ja garagerockista, loppu on punkista tuttua virheiden ja haparoinnin estetisöintiä: epäselväksi jäävää huutoa ties kenelle ja uskollisen äänentoiston kaukaa kiertäviä hälyääniä.

PETRI RAUTIAINEN

Kirjat: Uuden yliopistolain mieli ja kieli

Tuukka Tomperi (toim.)
Akateeminen kysymys?
Vastapaino
2009

”Siinä tapauksessa yliopistot ohjataan nyt uudistumaan lyhytjänteisellä taloudellisella ajattelulla, jonka pitävyyttä ei ole empiirisesti osoitettu, jonka ennakko-oletukset ovat menneisyydestä ja joka ei parhaalla tavalla vastaa tulevia tutkimuksellisia ja koulutuksellisia tarpeita.”

Innovaatio ja autonomia. Siinä kaksi uudistetun yliopiston tärkeintä termiä. Ensimmäisellä tarkoitetaan tieteellisen tutkimuksen kaupallista hyödyntämistä. Se esiintyy jo vuoden 2003 Opetusministeriön tiede- ja teknologianeuvoston raportissa useammin kuin ”tiede” tai ”tieto”. Autonomia-sanalla taas markkinoitiin vuoden alussa voimaan astunutta uutta yliopistolakia, jota opiskelijat ja yliopiston henkilökunta vastustivat. Teos Akateeminen kysymys? pyrkii kertomaan miksi.

Akateemisessa kysymyksessä ovat äänessä pääosin tieteentekijät, joiden alat taipuvat kaikkein huonoimmin uusien autonomisten yliopistojen innovaatioajatteluun. Yhteiskunta- ja kasvatustieteilijät peilaavat yliopistolain muutosta ja valmisteluprosessia tieteen sisäiseen, demokraattiseen keskusteluun. Heidän ihmettelevissä puheenvuoroissaan tulee esiin silloittamaton kuilu ulkoa tuodun tuloksellisuuspuheen ja oman kriittisen, historiallisen tulkintataidon välillä.
Nopeassa aikataulussa koottu kirja etenee muutosta vastustavien kokemusten ja tuntojen tilityksistä kirjan loppupään laajaan analyysiin yliopistolain tarkemmista sisällöistä ja merkityksestä.

Tuukka Tomperi selventää kirjan pisimmässä artikkelissa yliopistolain taustalla vaikuttavan idean lähteneen 80-luvulta. Hän kritikoi seikkaperäisesti sen läpivientiä muun muassa Opetusministeriön muistioita tulkitsemalla.
Tomperin mukaan muutoksen taustalla on havaittavissa tarve muuttaa yliopistojen ”anarkististen ja vapaiden tieteiden” autonomia talous- ja yrityselämän autonomiaksi. Yliopistoista tulee yhä enemmän managerialistisesti johdettuja yrityksiä, jotka kilpailevat toisiaan vastaan rahoituksesta ja parhaista oppilaista. Niiden aiempi vapaus tehdä omalakista tiedettä korvataan pakolla etsiä sijoitetulle rahalle vastinetta.

Tämä tarkoittanee tiettyjen ekonomisesti vaikeasti hyödynnettävien yliopistojen ja oppiaineiden painumista kannattamattomina pinnan alle. Tomperi huomauttaa, että on äärimmäisen ongelmallista, että kansallisia yliopistojamme ohjaillaan uusliberalismin hengessä.

Harmillisesti kirjassa ei kuitenkaan pääse ääneen taloustieteilijöitä, jotka olisivat tarjonneet tarkempaa ekonomista kontekstia. Ihmettelen muuten suuresti, ettei kirjassa mainita lainkaan uusliberalismin kirkkainta puolustajaa Milton Friedmania, joka jo 80-luvulla hahmotteli opetuksen järjestämistä markkinatalouden ehdoin ”vapautena valita”.

PETRI RAUTIAINEN

Kirjat: Mikä röyhkeys!

Hunter S. Thompson:
Suuri hainmetsästys
suom. Sami Heino, Seppo Lahtinen, Kalle Lintunen ja Pekka Markkula
Sammakko
2010

”Olin ollut siellä ennenkin ja muistin sen hyvin. Chicago – tämä häijy, haiseva eläintarha, tämä ilkeästi hymyilevä, kyynelkaasulta löyhkäävä romukaupunki, ihmisten kaikkien julmuuksien, typeryyksien ja mädännäisyyksien hienostunut kivikasamonumentti.”

Hunter S. Thompson, tuo gonzo-journalismin isä, muistetaan nykyisin ensisijaisesti elämästään sekoilun ytimessä. Pienemmälle huomiolle on jäänyt se, että hän oli uskomattoman lahjakas kirjoittaja, joka sekavimmillaankin onnistui välittämään jotakin aivan erityislaatuista siitä mitä näki ympärillään. Massiivinen, yli kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen entistä laajempana (muutama muualla julkaistu palanen yhä puuttuu) suomennettu Suuri hainmetsästys on täydellinen esimerkki tästä. Se on kokoelma lehtijuttuja, kirjeitä, esipuheita ja muita tekstinpätkiä, jotka rikkovat kaikkea sitä mitä on totuttu pitämään hyvänä lehtimiestapana.

Thompson riehuu, raportoi päissään, manipuloi tilanteita, tyrkyttää mielipiteitään. Hän tekee sen kuitenkin aivan valtavalla vimmalla, kertoen kaiken tavalla joka saa ventovieraatkin ihmiset ja asiat yhä elämään kuin ne olisivat välittömästi läsnä.

Tapa jolla Thompson kirjoittaa itsensä sisään kuvauksiinsa vaihtelee aiheesta ja tilanteesta riippuen: Kirjan keskiosuutta hallitseva pitkä jatkumo vuoden 1972 presidentinvaaleista Watergate-skandaaliin, ja myöhempi osuus seuraavien vaalien ympäriltä, ovat katkonaisia, toistavia ja usein jopa kylmän analyyttisia. Silti ne luovat jankkaavuuden sijasta vaikutelman muuttuvista olosuhteista ja uusista perspektiiveistä. Vastaavasti historiallisesti hyvin merkittävät tekstit kuten Kummaa ryminää Aztlanissa ovat täynnä osallistuvaa kiihkoa ja raivoa. Osassa on myös ajattomuuden tuntua – esimerkiksi Watergaten aikaisissa puheissa kaikkien haluttomuudesta avata kampanjarahoitussotkuja ja presidentistä syyttämässä ongelmistaan ”Itärannikon mediaa” voi helposti nähdä yhtymäkohtia nykyhetkeen.

Kirjan suomennos on hämmästyttävän eheä huolimatta neljästä eri kääntäjästä. Teoksen hahmottamista helpottaisi huomattavasti, jos keskeisemmistä hahmoista olisi mukaan liitetty pienet henkilökuvaukset, kuten monissa vastaavan tyyppisissä kirjoissa on viime aikoina tehty. Thompsonin ilmaisu on kuitenkin niin vahvaa, että ilmankin tulee toimeen – onhan suorastaan uskottavampaa lukea huuruissa laadittua tekstiä niin että siitä ei tajua kaikkea. Samalla voi ihmetellä kuinka kukaan niin tolkuttomassa kunnossa oleva voi kirjoittaa mitään näin hienoa.

J. TUOMAS HARVIAINEN

Kertomus ikävöivästä isästä vei voiton

Kirjallisuuden ainejärjestöjen Ennen/jälkeen-kirjoituskilpailu keräsi osallistujia ympäri Suomen.

KEVÄTAURINGON valaisema Kirjakahvila alkaa täyttyä ihmisistä. Kohta luetaan kolme Turun yliopiston kirjallisuusaineiden järjestöjen Ennen/jälkeen-kirjoituskilpailun parhaimmistoa edustavaa tekstiä. Jokaisen palkitun kirjoituksen perään viisihenkistä raatia edustava kirjoittajakouluttaja Niina Repo kertoo tuomariston mielipiteen.

Ehkä voisi sanoa, että pienen palkinnon saavat myös kolmen Turun yliopiston kirjallisuusainejärjestön – Muusan, Prometheuksen ja Kammion – aktiivit. Heille tämä ilta merkitsee pitkän hankkeen maalilinjaa.

Mutta palataan vielä viime vuoden syksyyn. Idea kirjoituskilpailuun lähti kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoiden Muusalta. Mukaan lähtivät myös yleisen kirjallisuustieteen ja luovan kirjoittamisen opiskelijat.

”Idea teemaan lähti Sirkkalaan muutosta. Mietimme, mikä meitä kirjallisuuden opiskelijajärjestöjä yhdistää”, Prometheuksen Kati Saonegin kertoo.

Kilpailun kuluessa järjestäjien postiluukusta tipahti yli sata tekstiä. Aihe innoitti runouteen ja lyhytproosaan, esseitä tai draamaa ei tullut.

”Abortti-teema toistui aika paljon. Monissa teksteissä vanha muistelee nuoruuttaan”, Muusan Janica Rantanen summaa.

KILPAILUN VOITON vei Jenna-Marisha Rasi-Koskinen Vaaleanpunainen meri -novellillaan. Lasta ikävöivän isän psykologista sielunmaisemaa valottavaa voittonovellia kuvailtiin sanoilla ”uskottava, kiinnostava ja koskettava”.

”Isien näkökulma jää usein vähemmälle kun perheet hajoaa, ja halusin nimenomaan tuoda tämän näkökulman esiin”, Rasi-Koskinen kertoo.

”Usein puhutaan siitä, että isä kaipaa joko koko perhettä tai naista. Novellissani keskitytään vain lapsen kaipuuseen.”
Nokialainen Rasi-Koskinen toimii psykologina perheneuvonnassa, joten kovin etäältä hän ei aihettaan hakenut.

”Tykkään kirjoittaa ihmisen sisäiseen maailmaan liittyvistä prosesseista, kun ihmisen päässä tai henkilökohtaisessa historiassa tapahtuu jotain.”

Kirjoittamista Tampereen Viita-akatemiassa ensimmäistä vuotta opiskelevan Rasi-Koskisen novellia kiiteltiin muodon ja sisällön toimivuudesta: kärsivän ja tilannetta osittain kieltävän isän kokemus välittyy hakkaavan lauserytmin kautta.

Rasi-Koskinen kiittää luovan kirjoittamisen opintojaan oman äänen laventamisesta uusiin aiheisiin ja kirjoittamistyyleihin.

Kolme parhaimmaksi arvioitua tekstiä on luettavissa raadin perusteluineen Muusan Oheinen-lehdestä.

Teksti: Petri Rautiainen

Kuvat: Lauri Hannus

Seuraava sivu »