Kuvataide: Taidemuseon eläkepäivät

Kukka-astelemien maailma tuo mieleen isoäidin kodin ja eläkepäivillä taiteelliset lahjansa löytäneiden hienostorouvien harrastukset. Turun taidemuseon kevään Floromania-näyttely saa ensinäkemältä katsojan miettimään, kenelle näyttely on suunnattu. Onko se rouvien inspiraation lähde vai tarjotaanko näyttelyssä kenties uusia näkökulmia vanhahtavan perinteiseen ja ennakkokäsityksiä sisältävään teemaan?
Taidemuseo on koonnut näyttelyn yhteistyössä Viron valtion taidemuseon kanssa ja näyttelyssä on esillä hyvin runsas kokoelma tunnettuja nimiä, kuten Adamson-Eric, Ville Vallgren, Elin Danielson ja Johann Köler. Floromania käsittelee kukkien ja kasvien teemaa barokista nykyaikaan maalauksin, käyttöesinein, koristein, koruin sekä kasvikirjoin ja patsain. Materiaaliltaan ja sisällöltään näyttely tarjoaa monipuolisen katsauksen, sillä museon alakerran huoneet käsittelevät kukkia kuvaavissa teoksissaan niin kuoleman, paratiisin kuin muotokuvamaalauksen aiheet ja esittelevät siten myös kukkien symboliikkaa eri periodeissa.
Museon seinillä ei siis ole vain harmonisia kukka-asetelmia, vaan myös teoksia, joissa pieninä detaljeina pilkahtavat ruusun lehdet. Posliiniastiat, kukkatiarat sekä kasvikirjat antavat perspektiiviä kukka-aiheisiin, mutta myös laajentavat kukkataiteen käsitettä muun muassa luonnontieteiden sekä muotoilun maailmaan ulottuvaksi. Vaikka näyttely kaikin puolin pyrkii murtamaan ennakkoluuloja kulahtaneisiin ja kitschiltä näyttäviin kukkiin sekä tarjoaa temaattisesti kattavan katsauksen, se ei anna katsojalle suuria ja uusia elämyksiä, vaan korkeintaan avaa kukka- ja kasviaiheista symboliikkaa.

ENNISOFIA SALMELA

Floromania – Turun taidemuseo
29.1.-30.5.2010
avoinna ti-pe 11-19, la-su 11-17

Kirjat: Kulttuuriperintöä ja tuottamista

Kulttuurituotanto on kirja, jonka ilmiselvä päätarkoitus on toimia oppikirjana. Sen tekijöistä suurin osa on Turun yliopiston kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen henkilökuntaa, ja aihevalinnat sen mukaisia. Tavallaan paketissa on myös mainostuksen, tai oppialan oikeutuksen, makua. Kyseessä on kuitenkin erittäin toimiva johdatus aihepiiriinsä, joten kirja on käyttökelpoinen myös kohdealueensa ulkopuolella.
Keskeisin paino on kulttuuriperinnön tuotteistamisella, jota tarkastellaan monelta suunnalta. Mukana on mm. Coimbran yliopiston markkinointi maailmanperintökohteeksi, Satakunnan maisemien hyödyntäminen markkinoinnissa ja puukaupunkien säilyttäminen. Erityisesti mieleen jää Outi Tuomi-Nikulan erinomainen, kriittinen artikkeli itäsaksalaisten kartanonomistajien paluumuutosta ja kotitilojensa tuotteistamisesta myyttisine ulottuvuuksineen.
Teoksen loppuosassa on kolme muista poikkeavaa artikkelia digitaalisen kulttuurin puolelta. Niistä kiehtovin on Petri Saarikosken kuvaus Porissa 2008 toteutetusta yhteisöpelistä. Saarikosken kieli on tosin sen verran termipainotteista, että se ei ehkä aukea pelitutkimusta tuntemattomalle lukijalle aivan helpolla. Riikka Turtiaisen ja Sari Östmanin artikkelia käyttäjien itse tuottamien verkkoaineistojen tutkimuskäytöstä puolestaan voi lämpimästi suositella tutkimuseettiseksi oppaaksi kenelle tahansa aiheen äärellä aloittelevalle opiskelijalle. Se on täynnä hyvää pohdintaa erilaisten julkisten foorumien eri siteerausehdoista – sekä käyttösäännöistä että kohteliaisuudesta riippuvista.
Kirjan huonona puolena on se, että rajaus on tehty laitoksen omien oppiaineiden pohjalta. Niinpä varsinkin ammattikorkean puolelle saman alan opiskelijoita houkuttava erilaisten tapahtumien järjestäminen loistaa poissaolollaan. Näin ollen Kulttuurituotantoa ei voi täysin varauksetta pitää oman alansa kokonaan kattavana yleisesittelynä, vaan se on nimenomaan oman taustayhteisönsä tutkimuskohteiden esittelyä. Hyötyä siitä toki on silti muillekin aihepiiristä kiinnostuneille ja sen parissa työskenteleville.

J. TUOMAS HARVIAINEN

Maarit Grahn & Maunu Häyrynen (toim.):
Kulttuurituotanto: Kehykset, käytäntö ja prosessit.
SKS
2009

Elokuvat: Jännän äärellä

Mel Gibsonin tähdittämä salaliittotrilleri tyytyy kierrättämään kliseitä.

Mikäli Hollywood-elokuviin on uskominen, ei mattimeikäläisen juurikaan parane ryppyillä korruptoituneille suuryhtiöille ja heidän edustajilleen. Nuo mustiin pukuihin sonnustautuneet pirulaiset kun pystyvät seuraamaan kohteidensa liikkeitä sekunnin murto-osan tarkkuudella ja hoitelevat potentiaaliset ilmiantajat päiviltä samalla hetkellä, kun nämä päättävät avata suunsa. Vastarintaan kannattaa nousta ainoastaan silloin, jos on yhtä kova jätkä kuin Mel Gibson. Pienen ihmisen puolesta tuulimyllyjä vastaan taisteleva Mel-setä näet erottaa jo kaukaa hyvikset pahiksista ja näyttää läpimädälle systeemille, mistä kana pissii.
Pimeyden ytimessä -elokuvassa näyttelijäveteraani esittää tyttärensä murhaa selvittävää poliisi Thomas Cravenia. Jäljet johtavat mahtimiesten valtapeliin, jossa soraäänet on vaimennettava mahdollisimman tehokkaasti. Katsojalle tämä on toki päivänselvää jo alkumetreiltä saakka.
Martin Campbellin ohjaustyön suurin ongelma onkin siinä, että se on nähty jo aiemminkin – eikä pelkästään käsikirjoituksen pohjana toimineen brittiläisen televisiosarjan muodossa. Teos etenee jännityselokuvana niin kaavoihin kangistuneesti, että katsojaa uhkaa hyvin nopeasti kyllästyminen. Asetelman tuttuus ja siitä aiheutuva tahaton koomisuus saavat aikaan myös sen, että Gibsonin koskettavaksi tarkoitettuun isälliseen tuskaan on vaikea suhtautua vakavasti.
Kenties lopputuloksesta oltaisiin saatu enemmän irti, mikäli elokuvan käsitys päähenkilönsä moraalisesta ylemmyydestä ei olisi niin jyrkän ehdoton. Nyt kostotarinan kaksinapaisuus estää elokuvaa syventymästä oman käden oikeuteen luottavan päähenkilönsä ongelmalliseen luonteeseen. Pimeyden ytimen sijaan Campbell hädin tuskin raapaisee sen pintaa.

TUOMAS JALAMO

Pimeyden ytimessä
Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Mel Gibson, Ray Winstone
Ensi-ilta: 5.2.

Elokuvat: Katastrofin ainekset

Aleksi Salmenperän uusi elokuva on virkistävän ilkeä perhekuvaus.

Mustalle komedialle on tyypillistä ajatus siitä, että kauheimpienkin epäonnistumisten takana ovat lähes poikkeuksetta hyvät aikeet. Ohjaaja Aleksi Salmenperä taiteilee uudessa Paha perhe –teoksessaan varsin onnistuneesti tällä tragedian ja synkän huumorin häilyvällä rajalla. Elokuvan tarina seuraa Ville Virtasen esittämää isää, joka ex-vaimonsa kuoleman seurauksena pyrkii puuttumaan lastensa elämään tuhoisin seurauksin.
Vaikka kehyskertomuksessa on vahvoja farssin piirteitä, pitäytyy Salmenperä tyylikkäästi hillityssä ilmaisussa. Lakoninen kerronta ei sorru turhaan selittelyyn, minkä ansiosta elokuvan villeimmätkin juonenkäänteet pysyvät hienosti kasassa. Tuottajana toiminut Aki Kaurismäki lienee osaltaan vaikuttanut teoksen anteeksipyytelemättömään ilmaisuun, joka varmasti jakaa yleisön mielipiteet tiukasti kahtia. Pahan perheen tapauksessa valittu tyyli tukee mainiosti tummanpuhuvaa sisältöä.
Kokonaisuus jää kuitenkin vielä kaipaamaan hienoista tiivistämistä. Tarinan perusasetelma jää keskivaiheen jälkeen pyörimään ikävästi paikalleen ennen lopun onnistuneempaa irrottelua. Tästäkin huolimatta Paha perhe on suomalaisen elokuvan kentällä piristävän tinkimätön tapaus jo pelkästään siitä syystä, että se uskaltaa olla aidosti hervottoman ilkeä. Salmenperän maailmassa tehtyä ei saa tekemättömäksi, ja tunnelin päässä häämöttävä valo osoittautuu aina laihaksi lohduksi.

TUOMAS JALAMO

Paha perhe
Ohjaus: Aleksi Salmenperä
Pääosissa: Ville Virtanen, Lauri Tilkanen
Ensi-ilta 29.1.

Levyt: Vampire Weekend – Contra

Voidaankohan nelihenkiseen Vampire Weekendiin koskaan suhtautua vailla epäluuloa? Yhtyeen raikas debyytti oli ilmestymisvuotensa pirteimpiä poplevyjä, mutta samalla yliopistonelikon ylinokkelia lyriikoita ja afropopin monimutkaista rytmiikkaa yhdistävä kamaripop ärsytti tavalla joka ei juonnu vain siitä, että Paul Simonin Graceland-levy oli ensin. Jokin puhtoisissa, historiallisia viitteitä viljelevissä valkoisissa kundeissa leikkimässä etnisten musatyylien kanssa sai poistamaan varmistimen hipster-haulikosta.
Niin tai näin, kevyesti elektronisoituneella toisella levyllään Vampire Weekend antaa huomattavasti vähemmän aihetta penseyteen. Yhtye ei ole koskaan jättänyt musiikillisia lainojaan ulkokohtaisiksi, mutta vasta nyt se onnistuu rikkomaan sitä vaivanneen älyllisen etäisyyden. Vaikka se siis poukkoileekin skasta afrorytmien kautta dancehalliin, se onnistuu kuulostamaan tarkoituksenmukaiselta, tunteisiin käyvältä indiepopilta. Olkoonkin, ettei ketään välttämättä kiinnostaisikaan se, miten Ezra Koenig saa samaan biisin mahdutettua viittauksen sekä nicaragualaiseen militanttiliikkeeseen, The Clashin singleen sekä 80-luvun videoräiskintään.
PETRI RAUTIAINEN

Kuvataide: Jos metsään haluat mennä nyt

Kolme kaupunkilaisnaista meni metsään, jossa muovisäkkilinnut laulaa, nippuside-ruoho on vihreää ja sateenkaari kiiltää kaikissa rakennusmuovin väreissä. Galleria Titanikin Ihmisen luonto on Villin luontokiertueen toinen näyttely, jonka tähdet Pia Sirén, Paula Lehtonen sekä Outi Yli-Viikari ovat tuoneet muovisen metsän, liikkuvat kivet ja purkautuvat vuoret Aurajoen rannalle. Ihmisen luonto kertoo, kuinka keinotekoista luonnon kokeminen kaupungissa on; muovilintu taivaalla on yhtä luonnollinen kuin palmupuut Espanjan rantakaupungeissa.
Sirénin Construction Site -installaatio kuvaa rakennustyömiesten itse tekemää, omaa metsää. Paula Lehtonen taas pohtii installaatiossaan Merkkiviidakko liikennemerkein, mikä ohjaa ihmisen liikkumista. Hän tarkastelee opitun ja vaistonvaraisen toiminnan sekä kaupunkitilan ja luonnon vuorovaikutuksellista suhdetta heijastamalla tyhjiin liikennemerkkeihin luonnon omia viittoja, vuoria ja puita. Luonnossa kulkija kiinnittää huomion muuttolintuihin ja tulivuoren purkauksiin, kun taas kadun kulkija havainnoi ja liikkuu liikennemerkkien avulla.
Outi Yli-Viikari käsittelee luonnonvoimien kokemista teoksessaan, joka on osa lyhytelokuvien sarjaa Ihmisen ja eläimen ympäriltä. Mielenkiintoisen Yli-Viikarin teoksesta tekee liikkumattoman ja pysähtyneen objektin kuvaaminen liikkeen keinoin. Kivi videoteos sukeltaa kiven sielunmaisemaan tehden jähmettyneestä elävän ja rennosti soljuvan luonnonvoiman.
Ihmisen luonto on keinotekoinen tila, mutta se on luonnon inspiroima. Näyttelyn ensimmäinen ja tilaltaan suurin Sirénin teos avautuu katsojalle hyvin helposti sekä nopeasti ollen tervetullut ponnahduslauta näyttelyn perähuoneiden teoksiin. Yli-Viikarin teoksen meditatiivinen ja hämärä tunnelma saa katsojan pysähtymään ja pohtimaan luonnonvoimien rinnakkaisuuksia. Lehtonen taas antaa katsojalle vaikeammin avautuvan tehtävän selkein symbolein selitettynä, joka tosin voi jäädä malttamattomalle avautumatta kaikissa monimuotoisissa merkityksissään.

Teksti ja kuva: Ennisofia Salmela

Kirjat: Ihmistieteiden eläimet

Pauliina Kainulaisen ja Yrjö Sepänmaan toimittama Ihmisten eläinkirja lähestyy suhdetta eläimiin ihmistieteiden suunnalta. Ilman esipuhettakin huomaisi, että kyseessä on luentosarjan pohjalta syntynyt, varsin monipuolinen joukko puheenvuoroja jatkuvasti pinnalla olevaan ja vaikeaan aiheeseensa. Se on sarja artikkeleita, joissa ihmistä ja eläintä analysoidaan mm. uskonnon, taiteen ja etiikan suunnista, menemättä propagandan puolelle. Jopa selkeästi idealistisin teksteistä, Leena Vilkan Eläinten oikeudet, pysyy asiallisissa rajoissa, vaikka esittääkin selkeitä toiveita paremmasta tulevaisuudesta.
Artikkeleita yhdistää keskeisenä teemana ”kohtaaminen”, mutta muuta yhteistä niillä ei useimmiten olekaan, pois lukien toistuva suden käyttäminen esimerkkinä. Hajanaisuus haittaa hiukan lukemista, mutta antaa tilaa erilaisille, erittäin onnistuneille teksteille. Teuvo Laitila esittelee länsimaisen islamin eläinsuhdetta tavalla, joka varmasti lisää monen lukijan tietoutta aiheesta, vaikka jättääkin ulkopuolelleen eläinten surkeat olot useissa muslimimaissa. Satu Raussi puhuu tehotuotannon eri aspekteista ottaen huomioon useita näkökantoja ja tavoitteita harvinaisen laajasti. Artikkelin lukeminen olisi erittäin suotavaa niin tehotuotannon kiihkeille kannattajille kuin vastustajillekin. Seppo Knuuttila esittelee hyvin ihmisen ja eläimen määrittelyn rajoja myyteissä ja historiassa. Läpileikkaus on lyhyt mutta tehokas. Maria Suutala liikkuu pitkälti samalla alueella, keskittyen enemmän käsiteanalyysiin esimerkkien kautta. Hän tarjoaa eläinmäisyyttä uudeksi, positiiviseksi termiksi ihmisen eläintä muistuttaville puolille.
Hieman irrallaan muista ovat kirjan kaksi viimeistä artikkelia, jotka ovat myös sen hienointa kärkeä. Juhani Pallasmaan esittely eläimistä ihmistä omalla tavallaan paljon etevämpinä arkkitehteina on todella kiinnostavaa luettavaa, joka saa haluamaan kuulla heti lisää. Ulla Remeksen teksti eläimistä suomalaisessa taiteessa saa ohuidenkin esimerkkien kautta sanottua paljon eläimestä ja eläimellisyydestä ilmaisun väylänä. Jäin kaipaamaan kirjalta oikeastaan ainoastaan yhtä tekstiä lisää – uskontoartikkeleiden joukkoon olisi ollut hyvä sijoittaa myös muutama sana Vanhan Testamentin lukuisista eläinsuojeluohjeista, jotka nyt ohitetaan parilla sivulauseella.
Ihmisten eläinkija on erinomainen esimerkki teoksesta, jollaisia vakavista aiheista käytäviin keskusteluihin tarvittaisi lisää. Se on akateeminen mutta kansantajuinen, valaiseva ja kiehtova, mutta ei unohda itsekritiikkiä missään vaiheessa. Se toivottavasti löytää lukijansa niin filosofian ja uskontotieteen opiskelijoista kuin eläinten oikeuksista kiinnostuneistakin.
J. TUOMAS HARVIAINEN

Elokuvat: Verenimijöiden maailmanloppu

Daybreakers on heikkouksistaan huolimatta viihdyttävä vampyyrielokuva.

Ilmastonmuutos ei sittenkään liene tulevaisuuden suurin huolenaihe. Vuonna 2019 useimmat planeettamme asukkaat ovat näet muuttuneet verenhimoisiksi vampyyreiksi, jotka metsästävät viimeisiä ihmispakolaisia maailman verivarantojen lähetessä loppuaan. Lajimme viimeinen toivo lepää ihmisiä laiduntavan firman leivissä korvikeseerumia kehittävän Edwardin (Ethan Hawke) harteilla.
Herkullisesta lähtöasetelmastaan huolimatta Spierigin veljesten ohjaama Daybreakers ei ole täysin onnistunut teos. Elokuvan käsikirjoitus sortuu toisella puoliskollaan turhan yksioikoisiin ratkaisuihin, mistä johtuen Spierigien sinänsä kunnianhimoinen visio ei aivan välity katsojalle asti. Vastaavasti tarinan yhteiskunnalliset rinnastukset jäävät melkoisen luonnosmaisiksi ja kärjistetyiksi. Viimeistelemättömyys näkyy myös lopun juonenkäänteiden vaivaannuttavassa ja osin perustelemattomassa melodraamassa.
Hurmeinen kauhusatu pysyy silti kauttaaltaan mielenkiintoisena, sillä matkan varrelle on ripoteltu tasaisesti hauskoja ja omaperäisiäkin ideoita. Lisäksi vaikkapa Twilightin siirappisen teiniromantiikan vastapainona on mukava vaihteeksi katsoa toisenlaista vampyyrikuvausta, jossa päät irtoilevat ja veripalttu täyttää surutta kankaan.
TUOMAS JALAMO

Daybreakers
Ohjaus: Michael ja Peter Spierig
Pääosissa: Ethan Hawke, Sam Neill
Ensi-ilta 22.1.

Elokuvat: Mestarietsivän ylivilkkaushäiriö

Guy Ritchien versio Sherlock Holmesista on vauhdikas, mutta teennäinen.

Hollywoodiin siirtyneen brittiohjaaja Guy Ritchien ura alkoi lupaavasti kymmenisen vuotta sitten ilmestyneillä Puuta, heinää ja muutama vesiperä ja Snatch -elokuvilla. Komediallisten rikoskuvausten suola oli niiden hektisessä leikkauksessa ja hilpeän hahmokaartin nokkelassa sanailussa. Myöhemmin Ritchie on kuitenkin osoittautunut harmittavasti yhden tempun poniksi, minkä nyt ensi-iltansa saava Sherlock Holmes osaltaan vahvistaa. Arthur Conan Doylen salapoliisiseikkailujen modernissa tulkinnassa tutun tyylin kierrätys tuntuu kovin väkinäiseltä.
Elokuvan tarina on pohjimmiltaan perinteinen kissa ja hiiri -leikki nimisankarin ja maailman herruutta havittelevan konnan välillä. Turhan pitkäksi venytetyn ja epätasaisen keitoksen toimivimmaksi ainesosaksi nousee Holmesin roolissa riehuva Robert Downey Jr. Eksentrisestä hahmosta täysin rinnoin nauttivan näyttelijän innostus tarttuu helposti myös yleisöön. Huomionarvoista on myös Downeyn mainio kemia tohtori Watsonia esittävän Jude Lawn kanssa.
Kokonaisuus ei tästäkään huolimatta ota ilmaa alleen. Ritchien hyperaktiivisen kerronnan suurin ongelma on sen suhteessa latteaan käsikirjoitukseen. Kuvatulvan tulisi toimiakseen sisältää huomattavan paljon enemmän ideoita ja oivalluksia. Elokuva toistaa kyllästymiseen asti samoja vitsirakenteita, minkä vuoksi efektishow pyörii ikävästi paikallaan näennäisen nopeasta tempostaan huolimatta. Tällaisenaan Sherlock Holmesin ADHD-estetiikka tuntuu ainoastaan itseisarvoiselta, eikä lainkaan niin nokkelalta kuin pääsankarin maine edellyttäisi.
TUOMAS JALAMO

Elokuvat: Varoitus tulevaisuudesta

The Age of Stupid on vangitseva, mutta turhan hampaaton ilmastodokumentti.

Indie-rumpalista dokumentaristiksi kasvaneen Franny Armstrongin kolmas pitkä ohjaustyö The Age of Stupid on hätähuuto ihmiskunnalle, joka ei ymmärrä reagoida ilmastonmuutoksen aiheuttamaan uhkaan. Elokuva koostuu eri puolilla maapalloa kuvatusta dokumenttimateriaalista, jonka näyttelijä Pete Postletwhaiten esittämä fiktiivinen hahmo esittelee katsojalle. Kertoja tarkastelee nykypäivää vuodesta 2055 käsin, jolloin kehityksen aiheuttamat katastrofit ovat jo ehtineet pyyhkiä sivilisaation maan kamaralta.

Lähtöasetelma vaikuttaa melkoisen suoraviivaiselta sormen heristelyltä, mutta Armstrong ymmärtää välttää turhaa saarnaamista. Kerronta on tiivistä mutta iskevää, ja dokumentin henkilöt täydentävät osuvasti toinen toistaan. Lue lisää

Seuraava sivu »