Teatteri: Läkähdyttävä visio rakkaudesta

Klassikoiden ongelma on harmittavan usein se, että emme osaa enää lukea niitä. Aiheet ovat ikuisia, mutta kieli, kulttuuri ja inhimillinen tajunta niiden ympärillä muuttuvat. Ehkä teoksesta ei osata kaivaa esiin sitä, mikä meille on tärkeää ja ilman muuta ymmärrettävää. Toisinaan tarvitsemme jonkun, joka osoittaa sen meidän puolestamme.

Anna Karenina on moderni näytelmä klassisesta teoksesta. Ohjaaja Andriy Zholdak on tietoisesti karsinut teoksesta pinnan, joka kuuluu sen kirjoitushetkeen, ja keskittynyt tulkitsemaan Tolstoin tarinaa oman maailmamme läpi. Naamioiden, kakun ja pornon värittämät tekno-orgiat eivät tunnu teennäiseltä nykyaikaistamiselta, vaan osoittavat tiettyjen elämän aspektien ikuisuuden ja toisaalta mielettömyyden.

Näytelmä ei ole helppo. Yli nelituntinen eepos on läkähdyttävä niin näyttelijöille kuin yleisöllekin. Aivan kuin sen tehtävä olisi uuvuttaa pääpari henkihieveriin ja syöstä katsoja mukaansa. Missään vaiheessa näytelmä ei kuitenkaan pudota kärryiltä, vaan draaman kulkua seuraa janon vallassa. Vaikka tulkinnassa on otettu suuria vapauksia, tekstissä pysytään tiukasti.

Zholdakin teos on älyllisesti aktivoiva ja jopa puhdistava teatterin perinteisessä merkityksessä. Ohjaus on osoitusta selkeästä visiosta. Kohtaukset ovat hulluja, yltäkylläisiä ja tunneilmaisultaan välittömiä. Anna Kareninan ja hänen rakastajansa Vronskin välillä pysyy nääntymätön tahto.

Raivokkaan suhteen kuvaus on raadollisuudessaankin hellää ja ymmärtäväistä. Se on kuvaus rakkaudesta puhtaimmassa muodossaan, täynnä uhkarohkeutta, intohimoa ja väkivaltaa.

Hieman etäisiksi jäävät draamanpätkät, jotka toistetaan identtisinä useita kertoja peräkkäin. Onko tässä kyse Zholdakin tutkimasta ihmisyyden mekanisoitumisesta? Ja mitä lopussa oikeastaan tapahtuu?

”Nykyihmisen täytyy etsiä elävää tunnetta, ihminen ilman rakkautta on arvaamaton”, kirjoittaa Zholdak käsiohjelmassa. Kuten hän teoksellaan ehdottaa, etsinnän voi hyvin aloittaa teatterista. Toisinaan unohdamme, että teatterin vastuulla on ihmisen sielu.

Työryhmältä kaiken ilmaisuvoiman vaativa produktio haastaa myös katsojan ja lunastaa odotukset kokonaisvaltaisuudellaan.

JANTSO JOKELIN

Anna Karenina Turun kaupunginteatterissa.

Pääosissa Krista Kosonen, Stefan Karlsson, Markus Järvenpää ym.
Kevään esitykset loppuunmyytyjä,
syksyn esitykset nyt myynnissä.

Elokuvat: Tunteikkaan akateemikon kärsimykset

Tom Fordin esikoiselokuva ei ole pelkkiä kauniita kuvia.

Kun elokuvan takana on entinen muotisuunnittelija, osaa katsoja varautua tavallista hiotumpaan visuaaliseen ilmeeseen. Tästä huolimatta Tom Fordin debyyttiohjaus A Single Man onnistuu hätkähdyttämään ylitsevuotavalla esteettisyydellään. Jo ensimmäisistä kuvista lähtien otosten sommittelu on puhdasta sokeria silmille. Värisävyjä korostaa harkittu rakeisuus, ja kamera liikkuu vimmaisesti täydellisestä lähikuvasta toiseen. Positiivisempi yllätys on kuitenkin se, ettei elokuva jää pelkäksi silmänlumeeksi.

Tarina sijoittuu 60-luvun Yhdysvaltoihin ja seuraa Colin Firthin esittämän professorin elämää yhden merkittävän päivän ajan. Mies on vastikään menettänyt elämänkumppaninsa auto-onnettomuudessa ja hautoo salaisesti itsemurhaa. Tunnetasolla kokonaisuus lepää vahvasti Firthin hienovaraisen tulkinnan varassa, joka tekee monitasoiselle hahmolle oikeutta. Koskettavasta roolisuorituksesta välittyy kyynisen pinnan alle piiloutuva romantikko.

Vaikka elokuvan melodramaattisuus on paikoin vaarassa saada jo hieman pateettisia sävyjä, onnistuu Ford kuitenkin pitämään katsojan puolellaan. Pieniin yksityiskohtiin takertuva kuvakieli muistuttaa jatkuvasti siitä, että tapahtumia tarkastellaan juuri masennusta potevan päähenkilön näkökulmasta, minkä vuoksi kliseisemmätkin ratkaisut ovat perusteltavissa osana tuskastuneen runosielun maailmankuvaa. Tunteet ne ovat akateemikoillakin.

TUOMAS JALAMO

A Single Man
Ohjaus: Tom Ford
Pääosissa: Colin Firth, Julianne Moore
Ensi-ilta 5.3.

Elokuvat: Zen ja sodankäynnin taito

Vuohia tuijottavat miehet on nokkela, mutta turhan kiltti satiiri.

Irakin sotaan kohdistuva kritiikki valkokankaalla on toistaiseksi tapahtunut pääosin jännityksen ja draaman keinoin, esimerkiksi elokuvissa In the Valley of Elah (2007) ja Hurt Locker (2009). Brittijournalisti Jon Ronsonin samannimiseen kirjaan perustuva Vuohia tuijottavat miehet sen sijaan käyttää aseinaan parodiaa ja vinksahtanutta huumoria. Grant Heslovin ohjaama teos ei ole sarjassaan täysin onnistunut tapaus, mutta sisältää silti kourallisen hienoja oivalluksia.

Lähtöasetelma on herkullinen. Ewan McGregorin esittämä toimittaja törmää sattumalta työmatkallaan Irakissa George Clooneyn tulkitsemaan Lyn Cassadyyn, joka paljastuu Yhdysvaltain armeijan salaisen new age -yksikön entiseksi jäseneksi. Hallitusrahoitteisen projektin tarkoituksena on ollut kouluttaa mielensä voimalla taistelevia meediosotilaita, joiden erityiskykyihin kuuluvat vaikkapa ennustaminen ja seinien läpi juokseminen.

Parhaimpina hetkinään Vuohia tuijottavat miehet on hillittömän hauskaa seurattavaa. Clooney ja McGregor ovat mainio parivaljakko, joiden kemia nostaa käsikirjoituksen tarjoamat puitteet astetta korkeammalle tasolle. Lyhyestä kestostaan huolimatta elokuvaa vaivaa kuitenkin hienoinen epätasaisuus. Terävimmät vitsit on sijoiteltu turhan kauas toisistaan, minkä vuoksi teoksen muut osat tuntuvat usein pelkästään pohjustukselta seuraavaa sketsiä varten.

Iskevämpää otetta olisi toivonut myös elokuvan yhteiskunnalliseen sanomaan. Heslov kyllä piruilee tasapuolisesti niin armeijan machokulttuurille kuin kukkaihmisten maailmanparannusideologiallekin, mutta kokonaisuus jättää ikävästi jälkeensä hieman sovittelevan jälkimaun. Kenties suurissa studiotuotannoissa on vielä mahdotonta esittää turhan röyhkeitä näkemyksiä Setä Samulin viimeaikaisista sotilasoperaatioista.

TUOMAS JALAMO

Vuohia tuijottavat miehet
Ohjaus: Grant Heslov
Pääosissa: George Clooney, Ewan McGregor
Ensi-ilta 26.2.

Levyt

Astrid Swan:
Better Than Wages
Johanna Kustannus
2009

Astrid Swanin debyytistä tulee kuluneeksi viisi vuotta. Esikoisalbumia seurannut Spartan Picnic keräsi ylistäviä arvosteluja kaksi vuotta sitten. Kolmas albumi Better Than Wages ottaa askeleen eteenpäin. Koneellisempi soundi joka karistaa lähes kyllästymiseen asti heitetyt rinnastukset Tori Amosiin ja kumppaneihin. Uutukaisella Swanin lisäksi musisoinnista vastaa kolmikko nimeltä The Drunk Lovers.

Koneellisempi soundi toimii. Astrid laulaa kuten ennenkin eli kauniisti ja kappaleet ovat mielenkiintoisia. Aiempaa materiaalin verrattuna uudet tuotokset ovat täyteläisempiä ja ytimekkäämpiä. Better Than Wages on malliesimerkki tasaisesta korkeasta laadusta.

Swanin sanoitukset tarkastelevat ilmiöitä laidasta laitaan: niitä on ilo lukea. Levy on tippua käsistäni. Kansilehtisessä ei ole lyriikoita! Visuaalinen ilme kerää ihastelevia katseita mutta… Lyriikoiden puuttuminen on järkytys! Astrid hyvä, saisiko seuraavalle albumille suloisten sävelten lisäksi lyriikat kirjattuna kansilehteen, jooko?

SANNA LÄYLÖNEN

Kirjat: Ilotytön iloton elämä

Elina Tiilikka: Punainen mekko
Gummerrus 2010, 288s.

Elina Tiilikan esikoiskirja Punainen mekko on saanut paljon huomiota. Romaani on parikymppisen naisen päiväkirjamainen vuodatus elämästä prostituoituna ankeassa pikkukaupungissa. Kaunokirjallisena teoksena se keskustelee hämmentävän tiiviisti Anna Kontulan kohutun väitöskirjan kanssa, joka on sosiologinen tutkimus suomalaisesta seksityöstä. Vaikka Tiilikka ei mainitse tekstissään Kontulaa kertaakaan nimeltä, rivien välistä paistaa selvästi, että tämän Punainen eksodus (2008) on tarkkaan luettu. Punainen mekko on kuin Punainen eksodus kaunokirjallisena muunnelmana.

Tiilikan kirjan minäkertojana toimii Noora, huutavan yksinäinen 20-vuotias tyttö, joka suhtautuu ylimielisesti läheisiinsä, ei pidä melkein kenestäkään ja on täydellisen kykenemätön ottamaan kontaktia muihin. Lukion jälkeen Noora on lähinnä vain ajelehtinut päämäärättömästi elämässään. Opiskelu ja työ symboloivat hänelle yhteiskunnallisia pakkoja, joista hän haluaa olla ehdottoman vapaa, kuten kaikista sovinnaisuuksista ylipäätään.  Prostituutiosta tulee Nooralle keino romantisoidun vapauden saavuttamiseksi. Viittaus Kontulan keskeiseen tutkimustulokseen, jonka mukaan naisia ajaa Suomessa seksityöhön pako matalapalkkatöistä, on Nooran henkilöhahmon kuvauksessa ilmeinen.

Kielellisesti tai älyllisesti Punainen mekko ei viettele. Kerronta on kliinisen naturalistista ja paikoin jopa inhorealistista, kaukana peruspornosta. Seksikohtauksia ja niiden jälkiseuraamuksia kuvatessaan Tiilikka suorastaan herkuttelee epämiellyttävien ja rumien yksityiskohtien runsaudella. Sekä intiimejä ruumiintoimintoja että kertojan päänsisäistä maailmaa lukija seuraa vaivaannuttavan läheltä, mutta minkäänlaista tirkistelyn nautintoa tästä ei suoda. Juoni kulkee kaavamaisesti panosta panoon kohti yhä syvenevää itseinhoa. Eritteiden esittelyn ja ahdistuksen kuvaamisen lisäksi teksti olisi kaivannut koukkuja. Nyt lukukokemus rakentuu yhtä tylsäksi kuin romaanissa kuvattu seksityöläisen arki.

Sekä seksin myyjien että ostajien ”tavallisuutta” korostetaan Punaisessa mekossa moneen kertaan, ja Kontulan tavoin Tiilikka arkipäiväistää seksityötä vahvasti.  Silti mitään prostituution puolustuspuhetta kaupallisen seksin kannattajille Tiilikka ei tarjoa.  Kirjan sanoma, jota alleviivataan yllättävästi radikaalifeministi Andrea Dworkinia siteeraten, tuntuu olevan, että seksinmyynti tuhoaa naisen – vaikka se olisi kuinka omasta vapaasta tahdosta aloitettua.

Punaisen mekon Nooralle seksityö tuo mukanaan vääjäämättä kasvavan ongelmavyyhdin: rahariippuvuutta, masennusta ja äärimmäistä sosiaalista eristäytymistä. Kun Kontula halusi väitöskirjallaan palauttaa toimijuuden seksityöläisille itselleen ja romuttaa seksityötä koskevan uhrimyytin, jonka mukaan seksiä myyvä nainen on aina auttamatta jonkinlainen patriarkaatin uhri, vahvistaa Tiilikka fiktiollaan paradoksaalisesti tätä prostituoidun uhriroolia.   Vaikka Noora toimii yksityisyrittäjän tavoin itsenäisesti ilman sutenöörejä, on hyvässä neuvotteluasemassa suhteessa valitsemiinsa asiakkaisiin ja tienaa työllään hyvin, hän on käsittämättömän avuton ja katkera kokien tulleensa jatkuvasti hyväksikäytetyksi. Mitä enemmän hän itselleen vakuuttelee olevansa aktiivinen ja omaehtoinen toimija, sitä varmemmin hän menettää elämänotettaan.

Romaanin loppua kohden Nooran passivoituminen syvenee lähes deterministisesti:  ”[O]lin eläin itse tehdyssä häkissäni enkä tiennyt miten päästä siitä pois. Vapaus oli aivan naamani edessä, lasin takana, mutten osannut tarttua siihen.” Noora ei mitenkään kykene pelastamaan tilanteesta itseään, vaan tarvitsee auttajakseen äidin, joka tulee hakemaan tyttärensä kotiin.

Päiväkirjamainen tunnustuksellisuus Punaisessa mekossa tuo mieleen lähinnä tosi- tv:n ja sen julkisuushakuiset, mitä nöyryyttävimpään itsensä paljasteluun intoutuneet ”tavikset”.   Vaikutelmaa vahvistaa kirjan takakansiteksti, jossa tarinan vakuutetaan perustuvan kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin. Omakohtaisuuden julkituominen on epäilemättä hyvä markkinointistrategia kustantamolta, sillä ilman tätä Punainen mekko olisi jäänyt ehkä täysin vaille mediahuomiota, kuten niin moni esikoiskirja.

Erilaisia ilotyttöjen muistelmia ja fiktiivisiä elämäkertoja on julkaistu ennenkin.  Esimerkiksi Suomessa ilmestyi vuonna 1999 Veronica, joka kertoo prostituoituna, pornotähtenä ja s/m-yrittäjänä toimineen Nina Lehmusvyöryn elämästä.  Sinänsä Punaisessa mekossa ei siis ole edes aiheensa puolesta mitään kovin uutta tai omaperäistä. Kirjan ilmestymisajankohta sattui vain olemaan otollinen tämäntyyppiselle romaanille, jatkaahan Punainen mekko osaltaan julkisuudessa viime aikoina kuumana käynyttä prostituutiokeskustelua. Tiilikalta tosin olisi toivonut hieman analyyttisempaa ja pohdiskelevampaa otetta aiheeseen, jolloin hänen esikoiskirjastaan olisi tullut huomattavasti kiinnostavampi kuin se nyt on. Henkilökohtainen on todellakin poliittista, myös kaunokirjallisuudessa.

TERHI TOPPALA

Kirjat: Retroarvostelu: Spekulatiivista kiimaa

Hekuman huipulla -
eroottinen sf/f-antologia.
toim. Pasi Karppanen
Suomen Tieteiskirjoittajat ry. & Turun yliopiston Tieteiskulttuurikabinetti ry.
2008

Suomen Tieteiskirjoittajien ja Turun yliopiston Tieteiskulttuurikabinetin Hekuman huipulla -antologia on kokoelma eroottista fantasiaa ja scifiä. Teos sisältää kymmenen novellia vuonna 2006 pidetystä Hekuma-kirjoituskilpailusta sekä yhden muun novellin.

Teksteissä on selvästi panostettu laatuun ja pyritty hakemaan genrerajoitusten kautta jotakin uutta aiheesta. Tavoitteessa on myös onnistuttu. Novellien seksi vaihtelee paljon, mukana on kaikkea hellyydestä hyväksikäyttöön ja ihmisistä alieneihin. Niiden erotiikka on pikemminkin kiinnostavaa kuin kiihottavaa. Hiukan turhan monessa novellissa on käytetty samaa kikkaa käänteenä, mutta onneksi riittävän eri yhteyksissä.

Kovatasoisesta joukosta muutama teksti nousee selvästi muiden yläpuolelle. Erityisesti Heikki Nevalan kekseliäs, lyhyt ja inha satukatkelma onnistui säväyttämään, mutta myös Harri Erkin ”Resonanssi”, kuvaus rakastelusta äänen kanssa, ja Jukka Laajarinteen panopticon-tarina ”Yövartio”, ovat erittäin toimivia.

Itse kilpailun voittaja, Mari Saarion ”Sateenkaari 2256”, on sarja välähdyksiä, joista osa on hyvin omaperäisiä ja hienoja, osa tylsiä ja todella ennalta-arvattavia. Veikkaan tosin, että se, mitkä kuuluvat kumpaankin ryhmään, vaihtelevat rajusti lukijan omien mieltymysten mukaan. Minuun niistä tehosi parhaiten Oranssi, kuvaus ihmisistä, jotka vaihtavat kehonsa palasia partnereidensa kanssa.

Myös kilpailun ulkopuolelta kirjaan otettu Tuomas Salorannan ”Peniskuiskaajat” ansaitsee ehdottomasti paikkansa. Se on absurdi tarina ugrilaisesta matriarkaatista, jonka miehet kuohitaan ja jonka naiset lisääntyvät houkuttelemalla meressä uiskentelevia peniksiä luokseen. Ainoa pettymys oli Marko Laihisen ”Pahuuden pisarat”, sekin vain siksi, että ei tunnu hyödyntävän hienon ideansa (paluu transhumanismista lihaan) koko potentiaalia.

Hekuman huipulla tuo vahvasti mieleen toisen vastaavan tyyppisen kirjan, ruotsalaisen Vertigo-kustantamon novellikokoelman Perversioner (2003). Molemmissa on lähdetty kirjoittamaan laadukasta erotiikkaa oudoista aiheista, mahdollisimman hyvin. Ja luotu jotakin, joka kertoo paljon seksuaalisuuden monimuotoisuudesta ja jota on mahdollista pohtia niin tarinoina kuin vertauskuvinakin.

Aivan muilla kuin kirjallisilla ansioillaan menestyvien seksiä käsittelevien teosten seassa tällainen omaperäisyys on harvinainen, ja arvokas, asia.

J. TUOMAS HARVIAINEN

Levyt: Huge L & Mode: Pummien miljönääri

Joillekin luominen tulee luonnostaan. Kolmenkymmenen levyn paikkeille julkaisumääränsä päivittänyt multitalentti Huge L ei välitä musiikkimaailman normaaleista sykleistä, joissa valmiille levylle pedataan kuukausia riittävää mediahypeä markkinapenetraation maksimoimiseksi.
Pummien miljönääri tuo mc/tuottaja Hugen yhteistyöhön vanhan monotonisäänisen rikoskumppani Moden kanssa. Ylipitkä levy tuntuu hyvässä ja pahassa spontaanilta nauhoitteelta, jonka kokonaiskonsepteja ei ole juuri linjailtu.
Punoessaan kriittisiä ja groteskeja havaintoja multiriimeihinsa kaksikko tarkkailee etäältä modernin elämän päättömyyksiä nettiaddiktiosta lähiöelämään ja työväsymykseen. Sanaleikittely ja viihdyttävä paskanjauhanta tasapainottavat kolkkoa tunnelmaa.
Olkoonkin, että kyse on levytetystä musiikista, parhaimmillaan taitava räppäri pystyy välittämään saman inspiroituneen, hetkessä luovan tunteen kuin instrumenttiinsa tarttuva jazz-muusikko. Niin tämänkin levyn kohdalla: vaikka kyse on siis kielikuviltaan hiotusta ja tuotannollisesti viimeistellystä albumista, kaksikko kuulostaa siltä, että räpätyt sanat luontuvat sijoilleen turhia sensuroimatta.
PETRI RAUTIAINEN

Huge L & Mode:
Pummien miljönääri
Monsp Records 2010

Elokuva: Valehtelun taidetta

I Love You Phillip Morris huiputtaa onnistuneesti myös katsojaa

Patologiset huijarit näyttävät kiinnostavan Hollywoodia tällä hetkellä erityisen paljon. Vastikään teatterikierroksellaan pyörähtänyttä Steven Soderberghin Ilmiantaja! -elokuvaa seuraa kenties vielä uskomattomampaan tositarinaan perustuva I Love You Phillip Morris. Elokuvaa yhdistää Soderberghin teokseen teemansa lisäksi myös se, että kokonaisuus on elämyksenä sitä hauskempi, mitä vähemmän päähenkilön elämänvaiheista tietää etukäteen. Ensimmäistä kertaa ohjaajan penkillä istuvat Glen Ficarran ja John Requan nimittäin osaavat leikkiä katsojan ennakko-odotuksilla varsin yllätyksellisesti.
Jim Carreyn esittämä Steven Russell on elokuvan alussa seksuaalisen suuntautumisensa vaimoltaan salaava poliisi, joka auto-onnettomuuden seurauksena päättää paitsi tulla ulos kaapista, myös nauttia materian iloista. Tuhlaileva elämäntyyli vaatii kuitenkin arjen sankarin palkkakuittia suurempaa omaisuutta, minkä johdosta entisestä lainvartijasta kehkeytyy taitava rahanpesijä.
I Love You Phillip Morrisin kerronta etenee sulavasti, ja nokkelasti rytmitetyt, äkkiväärät juonenkäänteet pitävät mielenkiinnon yllä teoksen alusta loppuun asti. Ficarra ja Requa eivät tähtää niinkään Carreyn maneereiden kehystämiin sketseihin, vaan luottavat ennemmin itse tapahtumien absurdiin luonteeseen. Virkistävää on myös nähdä, että Yhdysvalloissa on mahdollista tehdä suurten nimien tähdittämä, stereotypioille tietoisesti piikittelevä homoelokuva, joka ei varsinaisesti kerro homoudesta.
Viihdyttävää kokonaisuutta jää oikeastaan vaivaamaan vain se, että se pyyhkiytyy mielestä turhan nopeasti. Vaikka elokuva on onnistunut hahmotutkielma, se tyytyy lopulta hieman yksipuolisesti ällistelemään Russellin värikästä historiaa. Tämä on sääli, sillä käsikirjoitus olisi selvästi tarjonnut panoksia kiehtovan teeman terävämpäänkin tarkasteluun.
TUOMAS JALAMO

I Love You Phillip Morris
Ohjaus: Glenn Ficarra, John Requa
Pääosissa: Jim Carrey, Ewan McGregor
Ensi-ilta 26.2.

Kirjat: Avantgarden jäljillä Meksikossa

Chilesäissyntyistä, muun muassa Meksikossa ja Espanjassa asunutta Roberto Bolañoa (1953–2003) markkinoidaan latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden uutena suurnimenä. Kirjailijan boheemi maankiertäjäelämä ja varhainen kuolema ovat olleet omiaan kiillottamaan myyttiä.
Hiljattain suomeksi käännetyssä pääteoksessa Kesyttömät etsivät on kieltämättä klassikon aineksia.
Romaanissa puhutaan runoudesta, kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, usein varsin parodiseen sävyyn, ja seksiä, viinaa ja huumeita riittää. Beat-tyylinen, puhekieltä ja alatyylisyyksiä viljelevä kerronta tuo mieleen Jack Kerouacin ja Charles Bukowskin, mutta ilman sovinistista pohjavirettä.
Erityisen onnistuneen teoksesta tekee kuitenkin sen rakenne.
Kesyttömissä etsivissä kuvataan kahden nuoren runoilijan, Arturo Belanon ja Ulises Liman, Meksikossa perustamaa viskerealismi-avantgardeliikettä ja liikkeen myöhemmin hiivuttua sen perustajien ajelehtimista ympäri maailmaa.
Vaikka tarina on fiktiivinen, Belano muistuttaa Bolañoa itseään, ja viskerealismi viittaa tämän perustamaan avantgardistiseen infrarealismi-liikkeeseen. Monilla teoksen henkilöistä on esikuvansa todellisuudessa.
Romaani on rakennettu taitavasti. Kerronta tapahtuu yksikön ensimmäisessä persoonassa, mutta päähenkilöt Lima ja Belano eivät itse ole lainkaan äänessä. Kuva heistä muodostuu pelkästään muiden kertomusten perusteella.
Monissa katkelmissa pääosassa on kunkin kertojan oma elämä ja Belanoa tai Limaa vain sivutaan. Siten teoksesta muodostuu monien äänten ja päähenkilöiden kollaasi. Lisää monipuolisuutta tuovat teoksen alku ja loppu, jotka on kirjoitettu yhden ihmisen päiväkirjamerkintöinä useiden silminnäkijäkertomusten sijaan.
Tarina etenee kronologisesti 1970-luvun puolivälistä 1990-luvun puoliväliin lukuun ottamatta loppua, jossa palataan jälleen alkuun, sekä yhtä tarinalinjaa, joka nerokkaasti yhdistää alun ja lopun toisiinsa.
Teoksen on suomentanut Einari Aaltonen. Osa hänen käännösratkaisuistaan on vähintäänkin erikoisia, ja suoranaisia virheitä, jotka ajoittain vaikeuttavat tekstin ymmärtämistä, on hämmentävän paljon. Sen sijaan Bolañon tyyli ja kielen rytmi välittyvät Aaltosen käännöksestä varsin hyvin.
SILJA YLITALO

Roberto Bolaño:
Kesyttömät etsivät
Suom. Einari Aaltonen
Sammakko 2009

Kirjat: Ihastuttava matkakirja

Vilunsoittaja kadulla on matkapäiväkirja alttoviulisti Teemu Kupiaisen neljältä katusoittomatkalta ympäri maailmaa. Kupiaisen ajatuksena on ollut kiertää  eri maissa soittamassa Bachia ihmisille, jotka eivät välttämättä tavallisesti kohtaa, tai ole koskaan kohdanneet, klassista musiikkia. Kokemuksiaan hän on kirjannut lyhyinä päiväkirjamerkintöinä, milloin hotelleissa, milloin makuupussissa hautausmaalla tai metsässä nukkuen. Tulos on äärettömän hurmaava, ja tunnelma paikkaa kaikki pienet katkonaisuudet ja päiväkirjoille tyypillisen toiston.
Erityisesti Kiinan (2003) ja Intian (2004) osuuksissa, mutta myös Ranskan (2008) ja Marokon (2005) kohdalla, tarjolla on sekä kirjoittajan omia kokemuksia eksotiikasta että selvää realismia. Paikallisia ilmiöitä ja erilaisia ihmisiä on kuvattu runsaasti, usein ihastelevaan sävyyn ja varsinkin vieraanvaraisuutta ja musiikkirakkautta ylistäen, mutta tarpeeton glorifiointi loistaa kokonaan poissaolollaan. Matkan varrelta löytyy ystävällisyyttä ja ahneutta, likaa ja kauneutta.
Sama koskee musiikkia: Kupiainen on selvästi lähtenyt levittämään Bachin ilosanomaa, mutta pienet viitteet populaarimusiikkiin tekevät hyvin selväksi, että tiettyjä klassisen musiikin piirejä saastuttava elitismi ja ylimielisyys eivät ole hänen juttunsa. Päälle jää tunne todella kokeneen soittajan rakkaudesta itselleen tärkeään musiikkiin, halu jakaa omaa iloa ja taidesuhdetta niille, joilla ei ole siihen muuten mahdollisuutta. Maallikkolukijalle nousee myös huvittavia reaktioita – Sibelius-Akatemian lehtorin ”soitin ihan pieleen” on varmasti jotakin aivan muuta kuin aloittelijan, mutta niistäkin kohdista syntyy vakuuttava kuva siitä miten taiteilija ei ole koskaan todella valmis ja virheetön.
Matkakirja itse on jo viehättävä, mutta kokonaisuus pääsee todella oikeuksiinsa Stefan Bremerin erinomaisten valokuvien (otettu Kupiaisen toisella Intian matkalla, 2009) avulla. Ne tuovat kirjoitukset todella lähelle, antaen kauniin vilkaisun siitä mistä ympäröivä teksti kertoo.
Kevyeltä näyttävän kahvipöytäkirjan sisään kätkeytyy paljon todella hienoa, niin kohdemaista kuin ammattimuusikon ja musiikin suhteestakin.
J. TUOMAS HARVIAINEN

Teemu Kupiainen & Stefan Bremer:
Viulunsoittaja kadulla
Teos 2010

Seuraava sivu »