Elokuvat: Terroristit poikki ja pinoon
From Paris With Love on puuduttava ja asenteiltaan vastenmielinen toimintaelokuva.
Aikaisemmin pieniä klassikoitakin ohjanneen Luc Bessonin (Leon, Suuri sininen) nimi on viime aikoina esiintynyt toinen toistaan onnettomampien rahanlypsyprojektien yhteydessä. Viime vuonna nähty animaatio Arthur ja Maltazard sai kriitikot repimään hiuksia päästään, eikä miehen käsikirjoittama ja tuottama From Paris With Love pane yhtään paremmaksi. Juosten kustu toimintatuuba olisi ilman nimekästä tähtikaartia luultavimmin päätynyt suoraan videolevitykseen.
Elokuvan kehystarina vaikuttaa mielikuvituksettomuudessaan teini-ikäisen kynäilemältä. Jonathan Rhys Meyersin esittämä agenttikokelas saa tehtäväkseen lyöttäytyä yhteen kokeneemman pyssysankarin (John Travolta) kanssa. Pian kaksikon maalitauluiksi kelpaavia huumekauppiaita ja terroristeja hyppii vastaan joka kulman takaa. Silloin tällöin nähdään myös takaa-ajoja ja isoja räjähdyksiä.
Erityisen hämmentävää kokonaisuudessa on sen suorasukaisen rasistinen ja misogynistinen pohjavire. Pahat hahmot ovat poikkeuksetta joko stereotyyppisiä uskonnollisia kiihkoilijoita Lähi-idästä tai kokaiinikauppaa ravintolassaan harjoittavia kiinalaisia, joita elokuvan maailmassa on parempi ampua kysymättä. Julmassa ympäristössä on mahdollista luottaa ainoastaan hikisten machomiesten väliseen toverilliseen ystävyyteen, naiset kun ovat joko huoria tai itsemurhapommittajia. Tämän nolostuttavan näkemyksen ohjaaja Pierre Morel haluaa syöttää katsojalle ilman itseironian häivääkään. Tympeää ja ryppyotsaista kerrontaa on vaikea niellä teoksessa, jossa ylipainoinen, nahkatakkiin sonnustautunut Travolta juoksentelee vapaan maailman vihollisten perässä sinko kainalossaan.
TUOMAS JALAMO
From Paris With Love
Ohjaus: Pierre Morel
Pääosissa: John Travolta, Jonathan Rhys Meyers
Ensi-ilta 30.4.
Elokuvat: Kuinka pullamössö kesytetään
Teini-idoli Miley Cyrus deittailee urheilijapoikaa ja pohtii elämän suuria kysymyksiä elokuvassa The Last Song.
Aina ei ole helppoa olla nuori. Vanhempien avioero harmittaa, eikä kukaan ymmärrä. Pianonsoittokaan ei enää kiinnosta entiseen tapaan. Onneksi sentään lähiympäristössä asuu rantalentopalloa harrastava ihana poika, jolla on myös ollut elämässään tosi vaikeata. Siis niin kuin ihan oikeasti.
The Last Song on Disneyn Hannah Montana -elokuvista tutun Miley Cyruksen yritys kohota vakavasti otettavaksi draamanäyttelijäksi. Lopputulos vastaa täydellisesti siihen kohdistuneita ennakko-odotuksia. Puiseva melodraama aliarvioi niin vanhemman kuin nuorenkin kohdeyleisönsä saarnaamalla aikuistumisen tärkeydestä mustavalkoisesti kuin pahainen kukkahattutäti.
Roolisuoritukset herättävät kautta linjan myötähäpeää. Toisaalta on ymmärrettävää, että Cyruksen rinnalla Greg Kinnearin kaltaiset kokeneemmatkaan näyttelijät eivät vaivaudu yrittämään, sillä halvasta saippuaoopperasta muistuttavaa dialogia tuskin olisi edes mahdollista taikoa yhtään elävämmäksi.
Surkuhupaisa kalkkuna huipentuu vielä epätoivoiseen yritykseen herätellä yleisön kyynelkanavia, mikä antaa katsojalle lähestulkoon hyväksyttävän syyn pysytellä hereillä elokuvan läpi. Lopun kohtausten siirappinen lässytys on näet pakollista nähtävää kaikille tahattoman komiikan ystäville.
TUOMAS JALAMO
The Last Song
Ohjaus: Julie Anne Robinson
Pääosissa: Miley Cyrus, Greg Kinnear
Ensi-ilta 30.4.
Näyttelyt: Tähdet identiteettiä etsimässä
Kuusi kertaa Jack Nicholsonin kasvot ja pimeä huone. ”Is there any way to stop this metamorphosis?”, Nicholson kysyy.
Candice Breitzin neljä videoteosta sisältävässä näyttelyssä Espoon modernin taiteen museossa Emmassa käsitellään identiteetin muotoutumista viihdekulttuurin kielellä. Breitz osoittaa teoksillaan, millainen voima massakulttuurilla on.
Teoksessa Him, 1968–2008 Jack Nicholsonin 23 elokuvaroolia käyvät keskustelua toistensa kanssa. Jokaisella on omat roolinsa eri tilanteissa ja elämänvaiheissa. Teos näyttää identiteetin muotoutumiseen kuuluvan roolipelin osana elämää eikä metamorfoosia voi estää tai pysäyttää.
Siinä missä miespuolista identiteettiä rakennetaan omasta itsestä käsin, teos Her, 1978–2008 rakentaa naisen identiteettiä lapsien ja avioliiton kautta. Meryl Streepin roolien käymä dialogi tuo esiin yksinäisyyden pelon ja puhe kääntyy omasta itsestä aviomieheen ja lapsiin.
Roolihahmot jatkuvat teoksissa King (A portrait of Michael Jackson) sekä Queen (A portrait of Madonna), joissa fanit imitoivat Michael Jacksonia sekä Madonnaa. Muotokuvissa tähdet ovat poissa. Fanit laulavat idoleidensa lauluja sekä imitoivat heidän esiintymistään. Popkuninkaalliset ovat yleisön luomia tuotteita.
Teoksissa näkyvä fanikulttuuri osoittaa median mahtavan voiman ja samalla se näyttää, kuinka mediakulttuuri on vaikuttanut identiteetin muokkaamiseen. Him -teoksessa esitetty kysymys, ”Who are you?” herää uudelleen näitä fanien esityksiä katsoessa. Vastaus lienee sama kuin Nicholsonin dialogissa: ”I don’t know.”
Eteläafrikkalaisen Candice Breitzin näyttely on ripustettu keskelle Emman toista näyttelyä, Afrikan voimaa. Videoteosten kuorolaulu kaikuu Afrikan voimassa luoden voimakkaan assosiaation afrikkalaiseen perinnemusiikkiin, mutta samalla melkoisen kontrastin todellisuuden ja mediaviihteen välille. Näyttely ei vain näytä rooleja identiteetin muotoutumisessa, vaan itsessään muokkaa koko museotilaa ottaen oman roolinsa kaikuen käytävillä.
ENNISOFIA SALMELA
Candice Breitz, 24.2.–6.6.2010
Espoon modernin taiteen museo Emmassa
Levyt
The Fall – Your Future Our Clutter
Domino Records
2010
Radiolegenda John Peel luonnehti syvästi ihailemaansa The Fall -yhtyettä sanomalla sen olevan ”aina sama, aina erilainen”. Pysyvintä pitkäikäisessä punk/new wave -bändissä on ollut laulaja Mark E. Smith, taustajoukkojen kuluttaessa enemmän tai vähemmän tiuhaan studio-oven saranoita. Epävirallisten mittausten mukaan mukaan lyhimmän pestin ennätystä pitää hallussaan kitaristi Arthur Kadmon, jonka panos jäi 16 sekunnin mittaiseksi.
Koska olennaiset peruskivet ovat jämerästi paikalleen, The Fall kuulostaa 28. studiolevyllään juurikin itseltään. Mark E. Smithin omat polkunsa tallaava laulu on risteytys pubinnurkkaan jämähtänyttä brittijuoppoa ja julistavaa informaatioajan saarnaajaa. Jo alkujaan hämärää ja tiettyjä äänteitä ylikorostavaa mongerrusta on ajettu efektilaitteiden läpi, mikä tuo lauluun lisärosoisuutta ja epäpuhtautta.
The Fall lainaa tarvittavat puitteet rockabillystä ja garagerockista, loppu on punkista tuttua virheiden ja haparoinnin estetisöintiä: epäselväksi jäävää huutoa ties kenelle ja uskollisen äänentoiston kaukaa kiertäviä hälyääniä.
PETRI RAUTIAINEN
Kirjat: Uuden yliopistolain mieli ja kieli
Tuukka Tomperi (toim.)
Akateeminen kysymys?
Vastapaino
2009
”Siinä tapauksessa yliopistot ohjataan nyt uudistumaan lyhytjänteisellä taloudellisella ajattelulla, jonka pitävyyttä ei ole empiirisesti osoitettu, jonka ennakko-oletukset ovat menneisyydestä ja joka ei parhaalla tavalla vastaa tulevia tutkimuksellisia ja koulutuksellisia tarpeita.”
Innovaatio ja autonomia. Siinä kaksi uudistetun yliopiston tärkeintä termiä. Ensimmäisellä tarkoitetaan tieteellisen tutkimuksen kaupallista hyödyntämistä. Se esiintyy jo vuoden 2003 Opetusministeriön tiede- ja teknologianeuvoston raportissa useammin kuin ”tiede” tai ”tieto”. Autonomia-sanalla taas markkinoitiin vuoden alussa voimaan astunutta uutta yliopistolakia, jota opiskelijat ja yliopiston henkilökunta vastustivat. Teos Akateeminen kysymys? pyrkii kertomaan miksi.
Akateemisessa kysymyksessä ovat äänessä pääosin tieteentekijät, joiden alat taipuvat kaikkein huonoimmin uusien autonomisten yliopistojen innovaatioajatteluun. Yhteiskunta- ja kasvatustieteilijät peilaavat yliopistolain muutosta ja valmisteluprosessia tieteen sisäiseen, demokraattiseen keskusteluun. Heidän ihmettelevissä puheenvuoroissaan tulee esiin silloittamaton kuilu ulkoa tuodun tuloksellisuuspuheen ja oman kriittisen, historiallisen tulkintataidon välillä.
Nopeassa aikataulussa koottu kirja etenee muutosta vastustavien kokemusten ja tuntojen tilityksistä kirjan loppupään laajaan analyysiin yliopistolain tarkemmista sisällöistä ja merkityksestä.
Tuukka Tomperi selventää kirjan pisimmässä artikkelissa yliopistolain taustalla vaikuttavan idean lähteneen 80-luvulta. Hän kritikoi seikkaperäisesti sen läpivientiä muun muassa Opetusministeriön muistioita tulkitsemalla.
Tomperin mukaan muutoksen taustalla on havaittavissa tarve muuttaa yliopistojen ”anarkististen ja vapaiden tieteiden” autonomia talous- ja yrityselämän autonomiaksi. Yliopistoista tulee yhä enemmän managerialistisesti johdettuja yrityksiä, jotka kilpailevat toisiaan vastaan rahoituksesta ja parhaista oppilaista. Niiden aiempi vapaus tehdä omalakista tiedettä korvataan pakolla etsiä sijoitetulle rahalle vastinetta.
Tämä tarkoittanee tiettyjen ekonomisesti vaikeasti hyödynnettävien yliopistojen ja oppiaineiden painumista kannattamattomina pinnan alle. Tomperi huomauttaa, että on äärimmäisen ongelmallista, että kansallisia yliopistojamme ohjaillaan uusliberalismin hengessä.
Harmillisesti kirjassa ei kuitenkaan pääse ääneen taloustieteilijöitä, jotka olisivat tarjonneet tarkempaa ekonomista kontekstia. Ihmettelen muuten suuresti, ettei kirjassa mainita lainkaan uusliberalismin kirkkainta puolustajaa Milton Friedmania, joka jo 80-luvulla hahmotteli opetuksen järjestämistä markkinatalouden ehdoin ”vapautena valita”.
PETRI RAUTIAINEN
Kirjat: Mikä röyhkeys!
Hunter S. Thompson:
Suuri hainmetsästys
suom. Sami Heino, Seppo Lahtinen, Kalle Lintunen ja Pekka Markkula
Sammakko
2010
”Olin ollut siellä ennenkin ja muistin sen hyvin. Chicago – tämä häijy, haiseva eläintarha, tämä ilkeästi hymyilevä, kyynelkaasulta löyhkäävä romukaupunki, ihmisten kaikkien julmuuksien, typeryyksien ja mädännäisyyksien hienostunut kivikasamonumentti.”
Hunter S. Thompson, tuo gonzo-journalismin isä, muistetaan nykyisin ensisijaisesti elämästään sekoilun ytimessä. Pienemmälle huomiolle on jäänyt se, että hän oli uskomattoman lahjakas kirjoittaja, joka sekavimmillaankin onnistui välittämään jotakin aivan erityislaatuista siitä mitä näki ympärillään. Massiivinen, yli kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen entistä laajempana (muutama muualla julkaistu palanen yhä puuttuu) suomennettu Suuri hainmetsästys on täydellinen esimerkki tästä. Se on kokoelma lehtijuttuja, kirjeitä, esipuheita ja muita tekstinpätkiä, jotka rikkovat kaikkea sitä mitä on totuttu pitämään hyvänä lehtimiestapana.
Thompson riehuu, raportoi päissään, manipuloi tilanteita, tyrkyttää mielipiteitään. Hän tekee sen kuitenkin aivan valtavalla vimmalla, kertoen kaiken tavalla joka saa ventovieraatkin ihmiset ja asiat yhä elämään kuin ne olisivat välittömästi läsnä.
Tapa jolla Thompson kirjoittaa itsensä sisään kuvauksiinsa vaihtelee aiheesta ja tilanteesta riippuen: Kirjan keskiosuutta hallitseva pitkä jatkumo vuoden 1972 presidentinvaaleista Watergate-skandaaliin, ja myöhempi osuus seuraavien vaalien ympäriltä, ovat katkonaisia, toistavia ja usein jopa kylmän analyyttisia. Silti ne luovat jankkaavuuden sijasta vaikutelman muuttuvista olosuhteista ja uusista perspektiiveistä. Vastaavasti historiallisesti hyvin merkittävät tekstit kuten Kummaa ryminää Aztlanissa ovat täynnä osallistuvaa kiihkoa ja raivoa. Osassa on myös ajattomuuden tuntua – esimerkiksi Watergaten aikaisissa puheissa kaikkien haluttomuudesta avata kampanjarahoitussotkuja ja presidentistä syyttämässä ongelmistaan ”Itärannikon mediaa” voi helposti nähdä yhtymäkohtia nykyhetkeen.
Kirjan suomennos on hämmästyttävän eheä huolimatta neljästä eri kääntäjästä. Teoksen hahmottamista helpottaisi huomattavasti, jos keskeisemmistä hahmoista olisi mukaan liitetty pienet henkilökuvaukset, kuten monissa vastaavan tyyppisissä kirjoissa on viime aikoina tehty. Thompsonin ilmaisu on kuitenkin niin vahvaa, että ilmankin tulee toimeen – onhan suorastaan uskottavampaa lukea huuruissa laadittua tekstiä niin että siitä ei tajua kaikkea. Samalla voi ihmetellä kuinka kukaan niin tolkuttomassa kunnossa oleva voi kirjoittaa mitään näin hienoa.
J. TUOMAS HARVIAINEN
Elokuvat: Modernit trikootaistelijat
Kick Ass parodioi onnistuneesti sarjakuvaelokuvien kliseitä.
On aina virkistävää nähdä elokuvia, jotka tarjoavat tuoreen näkökulman puhki kulutettuun genreen. Matthew Vaughnin ohjaama Kick-Ass esittää näkemyksen siitä, minkälaisia tosielämän supersankareita moderni internet-kulttuuri voisi tuottaa. Kun hulvaton idea on vielä toteutettu häpeilemättömän viihdyttävästi, on katsojan teatterista poistumisen jälkeenkään vaikea pyyhkiä tyytyväistä virnettä kasvoiltaan.
Tarinan keskiössä on koulussa huomiota herättämätön tavis Dave Lizewski (Aaron Johnson), joka sarjakuvien innostamana päättää ryhtyä naamioiduksi taistelijaksi, Kick-Assiksi. Maineensa kasvaessa Lizewski saa huomata, että kaupungista löytyy myös muita vinksahtaneita sankariyrittäjiä: paikallisen rikollispojan poika Red Mist (Cristopher Mintz-Plasse), 11-vuotias tappajatyttö Hit Girl (Chloe Moretz), sekä tämän aseisiin hurahtanut isä Big Daddy (Nicholas Cage).
Kick-Assin kerronta on tarkoituksellisen yliampuvaa ja tyylitellyn väkivaltaista hieman Quentin Tarantinon Kill Bill -elokuvien tapaan. Samoin myös Vaughnin visio perustuu hyvin pitkälti viittauksiin erilaisiin populaarikulttuuriin ilmiöihin. Teos irvailee kevyesti paitsi muille sarjakuvaelokuville, myös sosiaalisten medioiden avaamalle maailmalle, jossa kenestä hyvänsä voi tulla julkkis.
Tässä yhteydessä elokuvasta tekee entistä terävämmän se, että tekijät ovat uskaltaneet pitää menon hulvattoman epäkorrektina. Kick-Ass ei missään vaiheessa sorru ottamaan itseään vakavasti, vaan pitää alusta loppuun kielen poskessa. Yhtä lailla elokuva- ja sarjakuvanörttejä kosiskelevalle kokonaisuudelle on helppo ennustaa kulttisuosiota lähitulevaisuudessa.
TUOMAS JALAMO
Kick-Ass
Ohjaus: Matthew Vaughn
Pääosissa: Aaron Johnson, Cristopher Mintz-Plasse
Ensi-ilta 16.4.
Elokuvat: Ne tavalliset treffit
Date Night pyyhkiytyy muistista nopeasti kuin tylsä seuralainen.
Kesän lähestyessä elokuvateatterit täyttyvät romanttisista komedioista. Kuluneina viikkoina nähdyt Exän jäljillä ja Karkausvuosi olivat pahemman luokan kuraa, joita katsomaan ei toivoisi edes pahimman vihamiehensä treffeillään eksyvän. Nyt ensi-iltansa saava Date Night panee hieman edeltäjiään paremmaksi, mutta on yhtä lailla kovin tyhjänpäiväinen esitys.
Elokuvassa Tina Feyn ja Steve Carellin esittämän avioparin romanttinen illallinen muuttuu väärinkäsitysten ansiosta toiminnantäytteiseksi seikkailuksi. Kyyhkyläisten kintereillä ovat paikallisen rikollispomon leivissä työskentelevät kovanaamat, jotka uskovat arkaluontoista tietoa sisältävän muistitikun olevan päähenkilöiden hallussa.
Käsikirjoitus ei toki pyrikään olemaan omaperäisyyden riemuvoitto, mutta rasittaa silti mielikuvituksettomuudessaan elokuvan onnistuneempiakin puolia. Tylsät vitsit ja Shawn Levyn rutiininomainen ohjaus peittävät tehokkaasti alleen myös Carellin ja Feyn sinänsä energiset ja karismaattiset roolisuoritukset. Molemmat koomikot toivoisi tulevaisuudessa näkevänsä mielenkiintoisemmissa projekteissa.
Date Nightin suurin ongelma on mahdollista tiivistää teemansa mukaiseen vertaukseen. Mikäli teos olisi seuralainen treffeillä, sujuisi sen kanssa jutustelu vailla suurempia ongelmia. Kotimatkalla tiet veisivät kuitenkin takuuvarmasti eri suuntiin.
TUOMAS JALAMO
Date Night
Ohjaus: Shawn Levy
Pääosissa: Steve Carell, Tina Fey
Ensi-ilta 23.4.
Levyt
Caribou: Swim
City Slang
2010
MUSIIKKIKIRJOITTAJA Simon Reynoldsin mukaan IDM (lyhenne tulee sanoista Intelligent Dance Music) oli ajattelevan kuuntelijan vastalause 90-luvun alun klubikulttuurin meluisalle ja nopealle elektrolle. Siinä missä senhetkinen klubimusiikki oli tehty liikuttamaan tanssilattian hikisiä kehoja, IDM:n eetoksen tiivistys löytyy Warp Recordsin Artificial Intelligens -julkaisusarjan kansiliepeen kysymyksestä: ”Are you sitting comfortably?”.
Caribou-nimellä levyttävän Dan Snaithin kakkosalbumi täyttää hyvin yllä mainitun luonnehdinnan: Swim on tanssimusiikkia keinoiltaan, muttei tunnelmaltaan tai päämäärältään. Se rakentuu palkittua edeltäjäänsä enemmän looppien ja toisteisten rytmien varaan. Tekstuureiltaan rikas levy kimmeltää kutsuvan haikeana, ja epätavallisia soittimia hyödynnetään monipuolisesti.
Dan Snaith kertoi lähteneensä levyn teon aikana ulos asunnostaan vain kahdesta syystä: kuuntelemaan tanssimusiikkia yökerhoihin tai uimaan. Kasku tuntuu levyä kuunnellessa ihan järkeenkäyvältä. Snaithin vesi-intoilu yllyttää hedelmälliseen vertailuun legendaariseen Arthur Russelliin, jolta hän varsin paljon kuulostaakin.
PETRI RAUTIAINEN
Kirjat: Yksityisiä ja yhteisiä iloja
Seksuaalienergialla on useiden teorioiden mukaan terveyttä edistäviä vaikutuksia. Millaisia eväitä parempaan seksielämään kevään kirjat tarjoavat?
YLI KOLME TUHATTA vuotta sitten kiinalaiset huomasivat, että miehet voivat saada moninkertaisia orgasmeja viivyttämällä siemensyöksyä jopa laukeamatta. Tämä on mahdollista, sillä orgasmi ja siemensyöksy ovat kaksi erillistä kehon tapahtumaa. ”Toisin kuin orgasmi, joka on tunteiden ja kehollisen kokemuksen huippu, siemensyöksy on vain tahdosta riippumaton lihaskouristus”, opastaa Basam Booksin kustantama Moniorgasminen mies -teos.
Kirja palauttaa mieleen miehen eroottisimmat kehon osat, ja opastaa yhä nautinnollisempaan elämään. Esimeriksi isoimun avulla ja pc-lihaksia hyväilemällä miehen tie täyttymykseen käy lähes huomaamatta.
Lisää orgasmeja vie vuorostaan naisen lemmenonnen lähteille. ”Naisilla on kyky nauttia kehollaan, joka on miljoonien nautintoaistimien täyttämä sensuelli paratiisi.” Naisen nautinto ei tunne rajoja, sillä hän on luonnostaan moniorgastinen.
Kaikilla naisilla on kyky nauttia kehostaan, mutta harmillisen moni ei sitä hallitse. ”Ystävysty alapääsi kanssa. Rentoutuminen, herkkyys ja huumorintaju palvelevat kiihottumista ja orgasmia”, kirja kehottaa. Eroottisen tiedon ja keskittymisen kautta nainen voi saada halutessaan kaiken.
Oman seksuaalisen menneisyyden tutkiminen auttaa Moninkertainen orgasmi -kirjan mukaan tunnistamaan yksilöllisen eroottisen sormenjäljen. Kirjassa on harjoituksia ja tehtäviä sekä yksin että yhdessä toisen kanssa toteutettaviksi. Seksuaalinen halu on yksilöllistä. ”Yksi halun salaisuuksista on se, että se alkaa jo kauan ennen kuin pääsemme makuuhuoneeseen. Runoilijat kautta maailman ovat tienneet, että rakasteluun johtava tie on yhtä tärkeä kuin itse päämäärä.”
Edellisten teosten sisältämä rakastele itseäsi -teema huipentuu Yksityisiä iloja -teoksessa. Eri-ikäisten kertomuksista rakennettu proosakokoelma kertoo, kuinka yllättävissä tilanteissa ihmiset masturboivat. ”Odottaessaan avun saapumista mies masturboi autossaan, joka viruu ylösalaisin rotkossa Turkin itäosassa.”
Rakkauden puutarha opastaa puolestaan kokonaisvaltaisempaan rakkauteen. Buddhalaiseen filosofiaan rakentuva teos pitää tärkeänä, että parisuhteissa elävät yksilöt ymmärtävät tilan antamisen merkityksen. ”Ilman tilaa itsessämme ja ympärillämme emme voi olla onnellisia.”
Rakkauden, rakastamisen ja rakastelemisen oppaista saa oppia sekä suhteessa itseen että toisiin ja koko elämän pituiseen rakkauteen. Teokset perustuvat proosakokoelmaa lukuun ottamatta tuhansia vuosia vanhoihin itämaisiin opetuksiin.
PAULA KANGASNIEMI
Lisää orgasmeja – tie naisen nautintoon. Ylva Franzén. Basamn Books. 2009. 333 s.
Moninkertainen orgasmi. Seksin salaisuuksia pareille, Mantak Chia, Maneewan Chia, Douglas Abrams Arava, Rachel Carlton Abrams. Basam Books. 2010. 233 s.
Moniorgasminen mies. Opas parempaan seksiin. Vinkkejä joihin jokaisen miehen tulisi tutustua. Mantak Chia ja Douglas Abrams Arava. Basam Books. 2010. 310 s.
Rakkauden puutarha – opas mielekkäisiin ihmissuhteisiin. Peggy Rowe-Ward. Basam Books. 2009. 183 s.
Yksityisiä iloja. Harry Mathews. Basam Books. 2010. 143 s.
Loading ...