ELOKUVA. Ohjaaja Alexander Payne muistetaan parhaiten sysimustista komedioistaan About Schmidt (2002) ja Sideways (2004). Paynen elokuvissa toistuvat ikäkriisit ja roadtrippailu, mutta yksinkertaisimmillaan tarinoita yhdistää ihmisen epätäydellisyys.

Paynelaisittain The Descendantsinkin pääosassa on kärsivä mies. Matt King on varakas havaijilainen lakimies, jonka elämä heittää voltin vaimon vajotessa koomaan kohtalokkaan veneonnettomuuden seurauksena. Matt yrittää nyt ensimmäistä kertaa kommunikoida kahden ongelmallisen tyttärensä kanssa. Kuolemaa tekevästä vaimosta paljastuva salaisuus ajaa uusioperheen Paynelle ominaiselle lomamatkalle.

George Clooney tekee loistavan suorituksen elämänsä kriisiä kokevana Mattina. Massahurmaajan maineen saanut näyttelijä onkin osuva valinta vasta isyyden alkeita opettelevaksi keski-ikäiseksi. Samalla hän myös onnistuu sisäistämään Paynen tragikoomisen tyylin. Elokuvassa esiintyvät pienet yksityiskohdat Clooneyn harvinaisen naurettavasta juoksutyylistä aina hävyttömän tyylittömiin havaijipaitoihin vielä korostavat elokuvan arkipäiväistä luonnetta.

Vaikka The Descendantsin huumori on surkuhupaisaa, osoittautuu tarina myös aidosti koskettavaksi. Jatkuva kyynelkanavien kutittelu alkaa tosin vaikuttaa myös turhan tarkoituksenmukaiselta. Herkän puolen itsestään löytänyt Payne keskittyy myös niin tiukasti Mattiin, että tämän tyttärien tarina jää turhan ontoksi. Ohjaaja saa virheensä anteeksi ahdistuksesta vapauttavalla loppukohtauksella.

***1/2

IDA KANKAANPÄÄ
The Descendants (USA 2011)
O: Alexander Payne
N: George Clooney, Shailene Woodly, Amara Miller, Nick Krause

ELOKUVA. Margaret Thatcher oli tiukka mimmi. Määrätietoinen nainen jyräsi tiensä läpi miesten maailman aina Iso-Britannian pääministerin valtaistuimelle asti. Samalla hän niitti mainetta alempien luokkien riistäjänä, joka hyvästeli ajatuksen hyvinvointiyhteiskunnasta kääntämälle katseen kohti amerikkalaisia aatteita.

Rautarouva ei kuitenkaan keskity kuvaamaan hallitsijan hirmutekoja, vaan pääosassa on dementian kanssa taisteleva Thatcher, joka harhaisena höpisee jo kuolleen miehensä kanssa. Ohjaaja Phyllida Lloyd haluaa kurkistaa rouvan henkilökohtaisen rautaesiripun taakse, mutta päätyykin kuvaamaan Thatcherin lähes epäuskottavan inhimilliseksi olennoksi. Margaretin ura puolestaan nähdään naiseuden uhraamisena sekä äidin ja vaimon roolin laiminlyömisenä.

Lloydin intiimi lähestymistapa luo utopistisen käsityksen ihmismonsteriksi mielletyn Thatcherin yksityiselämästä. Sentimentaalisesti kuvatun mummelin arkipäivä linkittyy kehnosti varsinaisen rautarouvan uran kronologiaan. Vaikka valkokangas täytetäänkin uutiskatsauksilla, ei materiaalista ole edes historian oppitunniksi.

Ontuvan otteen pelastajaksi nousee kuitenkin meikkitaiteilijan ja puvustajan avustuksella Thatcheria ilmiömäisesti tulkitseva Meryl Streep. Ilman tätä Hollywoodin vanhan naiskaartin yhtä valovoimaisinta ja karismaattisinta tähteä olisi Rautarouva pahasti ruostunut.
***
IDA KANKAANPÄÄ

Rautarouva (The Iron Lady, Iso-Britannia/Ranska 2011)
O: Phyllida Lloyd
N: Meryl Streep, Jim Broadbent, Alexandra Roach

Kun aiemmin tyylikeinojensa valossa varsin konservatiivisena lyyrikkona ansioituneen Pyysalon esikoisnovellikokoelma paljastuu suoranaiseksi kikkakolmosten aarreaitaksi, herää kysymys, ovatko kirjailijan pihlajanmarjat päässeet happamoitumaan tekstilajivaihdoksen yhteydessä.

Teoksen luettuaan voi todeta, että eivät ole. Ja muita novelleja on parasta kotimaista novellistiikkaa vuosikausiin. Pyysalo osoittautuu erinomaiseksi prosaistiksi ja saa ladattua uuteloihinsa kosolti pelkän näppärän tarinankuljetuksen tai yksiulotteisen moraliteetin ylittävää substanssia.

Ilmaisu on tiivistä ja hallittua, mutta samalla yllättävänkin sävykästä. Kielen tylsänpulskeasta, suomalaiskansallisesta tarkoituksenmukaisuudesta ei tekstissä ole jälkeäkään.
Kokoelman temaattisena selkärankana kulkee erilaisia ilmenemismuotoja saava merkityksettömyyden tuntu. Novellien kahta puolta varhaiskeski-ikää sijoittuvat protagonistit kuvataan urautumista, pysähtymistä ja vieraantumista tihkuvissa elämäntilanteissa.

Sosiaaliset ongelmat ja ympäristön luomat paineet kasautuvat teksteissä henkilökohtaisiksi umpikujiksi, asetelmien taustalla ammottavat elämänhallinnan tukkimattomat madonreiät. Mielekäs ja tavoitteellinen toiminta taantuu epätoivoiseksi merkityksen perässä kompasteluksi arkisen tyhjyyden lannistavissa kehyksissä.

Teoksen nokkela otsikko alleviivaa sivullisuuden lohdutonta tematiikkaa. Olosuhteiden piinaamat henkilöhahmot ovat omien tarinoidensa ”muita”, hajakeskisten maailmankuvien sijaiskärsijöitä. Vaikka Pyysalon novellistiikka on hahmokeskeistä, ei tekstiä pilata kyökkipsykologisella selittelyllä saati sitten sentimentaalisella sinappihunnulla.

Nokkeluudet eivät pääty kokoelman leikkisälle kansilehdelle. Tekstiä on rikastettu joukolla kaunokirjallisia alaviitteitä ja kerrontaa rikkovia (typo)graafisia tehokeinoja. Teoksen päättävä, lähinnä loppukevennyksen virkaa ajava ”Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta” sisällyttää ilmaisuunsa myös kuvitteellisen kustannustoimittajan yliviivaamaa ainesta.

Tekstuaalinen, etäännyttävä venkoilu tekee fiktiosta ilahduttavan monikerroksista. Eskapistinen viihdelukija lienee kauhuissaan, mutta itse toivotin maltillisesti annostellun metamaterian enemmän kuin tervetulleeksi.

MIIKKA LAIHINEN

Joni Pyysalo: Ja muita novelleja. WSOY 2011. 161 s.

Bezzerwizzerin besserwisseröintikortti eli B-laatta antaa joukkueelle tilaisuuden vastata toisten joukkueiden kysymyksiin, mikä tekee pelistä sosiaalista. Aiheiden kirjo on myös erittäin laaja – kahdenkymmenen teemaan mukaan mahtuu kaikkea tekniikasta ja taloudesta designiin ja tapakulttuuriin. Kysymykset eivät ole kovin vaikeita, mutta niiden taso vaihtelee joskus vähän epäreilunkin tuntuisesti.

Pelaaja tai useamman pelaajan joukkue pääsee itse järjestämään kysymyksiään yhden, kahden, kolmen ja neljän pisteen kysymyksiksi omien vahvuuksiensa mukaan. Aiheita voi myös sääntöjen puitteissa vaihtaa. Vaihtamiseen oikeuttava Z-laatta tarjoaa kuitenkin myös oivan taktikointivälineen – sillä voi vaihtaa paitsi omia aiheitaan, myös vastapuolen aiheita. Pelikumppanien heikkouksien ja vahvuuksien tuntemisesta on siis kiistatonta etua.

TYL

ELOKUVA. Ohjaaja Samuli Valkaman Hulluna Saraan -elokuvan keskiössä on kolmiodraama, jossa rokki-isä ja tämän tenavatähtimenneisyydestä traumatisoitunut Ville-poika rakastuvat samaan naiseen. Miesten palvoma Sara on saapunut Amerikasta opettamaan suomalaisille rivitanssia.

Tarinassa on kaksi painopistettä: isän ja pojan suhteen syveneminen sekä Villen ja Saran romanssi. Jälkimmäinen on viatonta deittailua, jossa kaksi siipirikkoa lähestyy toisiaan. Isän ja pojan suhteessa puolestaan sukelletaan syvemmälle. Enemmänkin kämppiksiä kuin lähisukulaisia muistuttava pari on tottunut kohtaamaan elämän haasteet leikkisällä painiottelulla. Suhdesotkuihin sekaantuminen pakottaa miehet viimein keskustelemaan. Ainakin melkein.

Kotimaisen komedian kompastuskiviä on usein ollut pökkelösti hoideltu näytteleminen tai ala-arvoisen huono huumori. Valkama ja toinen käsikirjoittaja Katri Manninen ovat kuitenkin ihailtavasti onnistuneet tekemään lopulta vakavaksikin kääntyvästä tarinasta kepeän ja hauskan.
Elokuva on jo ennen ensi-iltaansa saanut huomiota naispääosaan valikoituneen Lost-näyttelijä Emilie de Ravinin ansiosta. Aussitähti meinaa kuitenkin jäädä suomipoikien varjoon. Syy voidaan osittain langettaa ontoksi jäävän taustatarinan harteille, mutta myös Jussi Nikkilän ja Ville Virtasen lyömättömällä kemialla on osuutta asiaan.

Elokuva onnistuu vielä nappaamaan lisäpisteen Villen tenavatähtiesityksellä, jossa poikaraukka esittää Hanna Ekolan hitin Villihevosia. Tarkkaavaisimmat katsojat huomaavat ratsuteeman jatkuvan ovelasti läpi elokuvan.
****
IDA KANKAANPÄÄ
Hulluna Saraan (Love and Other Troubles, Suomi 2012)
O: Samuli Valkama
N: Jussi Nikkilä, Ville Virtanen, Emilie de Ravin

Carey Mulligan on sekava Sissy elokuvassa Shame.

Huoliteltu ulkokuori, keskiluokkaiset tilitiedot takaava toimistotyö ja harkitun minimalistisesti sisustettu asunto Manhattanilla saavat Brandonin näyttämään varsin onnekkaalta kolmekymppiseltä. Kaveri sattuu kuitenkin olemaan seksiaddiktoitunut juppi, jonka päivät kuluvat pornon, ahkeran runkkaamisen ja maksullisten naisten parissa. Mies on oman alansa Amerikan Psyko, jota syyllisyydentunto kuitenkin inhimillistää.

Rutiinit saapuu sekoittamaan yhtä sekavassa tilassa oleva pikkusisko Sissy, jonka avoin ja rietas olemus saa Brandonin sekoamaan. Shame paljastuukin kertomukseksi kahdesta yksinäisestä. Sisarusten välillä pysyy insestiin viittaava jännite, mutta ohjaaja Steve McQueen ei keskity synkkien salaisuuksien paljastamiseen.

Lihaa tosin esitellään senkin edestä. Ohjaaja riisuu lohduttoman miesraunion monellakin tapaa. Tasaisesti toistuvat monotoniset jyystökohtaukset kuvastavat Brandonin sisällä vellovaa tyhjyyttä ja piilotettua kaipuuta. Sadetakkimiesten onkin turha lähteä teatteriin etsimään kiihotusta, sillä Shamesta on eroottisuus kaukana. Vaikka katsoja joutuu yhdyntöjen sarjatuleen, on seksi raakaa ja kylmää.

Steve McQueenin ja Michael Fassbenderin yhteistyö sai alkunsa ohjaajan ensimmäisessä pitkässä elokuvassa, joka nosti sekä ohjaajan että näyttelijän palkintopalleille. Shamessa Fassbenderin vereslihalle asti viety tulkinta tekee hänestä yhden tämän hetken kiinnostavimmista tähtinimistä.  McQueenin seuraavaan projektiin on jo kiinnitetty Brad Pitt, ja kukapa muukaan kuin Michael Fassbender.
****
IDA KANKAANPÄÄ

Kuva: CINEMA MONDO

Shame (Iso-Britannia 2011)
O: Steve McQueen
N: Michael Fassbender, Carey Mulligan, James Badge Dale

KIRJA. Charles Baudelairen (1821-1867) keskeinen mestariteos, Pahan kukat, on lopultakin saatu kokonaan suomeksi. Tai ainakin melkein – Antti Nylénin käännös on vapauksia ottava tulkinta alkutekstistä, ei sille täydellisen uskollinen. Nylén on luopunut sekä loppusoinnuista että rakenteesta, ja korvannut jälkimmäisen omallaan. Mukana on myös alkuperäisiin kuulumatonta ainesta, sanoja jotka tuntuvat korostavan kokijan ääntä, osana tulkitsijan perspektiiviä. Kaiken kaikkiaan on kuin lukisi kirjaa, jonka on runoillut Antti Nylén Charles Baudelairen ideoiden pohjalta, ei itse Pahan kukkia.

Baudelaire on kuitenkin käännöksen kohteena erittäin haastava, ja vahvasta subjektiivisuudestaan huolimatta Nylénin tulkinta on arvokas. Se tavoittaa loistavasti kaikkein oleellisimman, eli Baudelairen runojen intensiivisen tunnelman, jossa himo ja mätäneminen, kapina ja alistuminen, ylettömyys ja rappio sekoittuvat elämää hallitsevaksi kirjoksi.

Kun ulkoisesti todella kauniiseen, sidottuun ja nauhakirjanmerkein varustettuun kirjaan on lisäksi painettu mukaan ranskankieliset alkutekstit, voi lukija vähälläkin kielitaidolla vertailla keskeisiä kohtia, inspiroituen nyt painetusta tulkinnasta. Siinä auttaa myös lopun erinomainen selitysosio. En ehkä ole kaikista kohdista samaa mieltä Nylénin kanssa, mutta hänen työpanostaan on helppo arvostaa.

Kiistaton klassikko saa uudessa käännöksessä ansaitsemansa, arvostavan käsittelyn. Teos on jokseenkin pakollista, mutta todella nautinnollista luettavaa kaikille rappiosta, gotiikasta, kissojen estetiikasta tai upeasta sanataiteesta pitäville, sekä tietenkin ranskan opiskelijoille.

Kirjaa voi lämpimästi suositella myös ihmisille, jotka eivät yleensä lue runoutta. Baudelairella oli hämmästyttävä kyky luoda huimia mielikuvia muutamalla sanalla, ja siten osoittaa mitä taidokas lyriikka voi saada ihmisessä aikaan. Ja myös sen Nylénin tulkinta lukijalleen välittää.

J. TUOMAS HARVIAINEN

Charles Baudelaire: Pahan kukat
suomeksi tulkinnut Antti Nylén
Sammakko
2011

Bluesin ja americanan perinteitä näppärästi hyödyntävä duo jyräsi tiensä suuren yleisön tietoisuuteen toissa vuonna ilmestyneen Brothersin avulla. Albumi oli myynti- ja arvostelumenestys, joka pokkasi muun muassa kolme Grammya. Osittain tästä lienee kiittäminen bändin kelkkaan hypännyttä musiikkimidas Danger Mousea, joka on tuottanut yhtyeen ilmaisua kuulijaystävällisempään suuntaan. Valitettavasti.

Paradoksaalisesti nousujohteisen duon seitsemäs studioalbumi El Camino ei pärjää edeltäjilleen juuri millään osa-alueella. Vaikka levyn parhaat hetket – jättihitti Lonely Boy, stairwaytoheavenmainen nostatus Little Black Submarines ja tyylikkään riffin varaan rakennettu Sister – groovaavat tarttuvasti, ei niistä yksikään yllä vanhemman The Black Keys -tuotannon huumaavuuteen.

Mollissa ulvovat kitarat ja laulaja Dan Auerbachin sielukas tavaramerkkiääni toimivat yhä tehokkaasti kimpassa, mutta kokonaisuus on tunkkainen ja ennalta arvattava. Kappaleet eivät jää mieleen, tai ne tuntuvat jo aiemmilta levyiltä tutuilta. Albumi ei ole edes neljääkymmentä minuuttia pitkä, mutta yhtäjaksoinen läpikuuntelu puuduttaa.

Danger Mousen hittivainu karhunpalvelee The Black Keysia. El Camino kuulostaa varmistelussaan ennenkaikkea radiosoiton sekä suurien massojen kosiskelulta.

JOEL HAAPAMÄKI

The Black Keys:
El Camino
Nonesuch 2011

Joanna Haarttin esittämä lotta on Antin (Lauri Tilkanen) pauloissa.

Suomi oli ainoa maa, joka toi toisen maailmansodan aikana kaatuneet sotilaat kotiin. Aiheesta olisi voinut saada aikaiseksi puisevan isänmaallisen draaman. Käsikirjoittaja Esko Salervo ja ohjaaja Sakari Kirjavainen eivät onneksi ole sortuneet tähän. Hiljaisuus on ystävyyden teemoja monisäikeisesti pohtiva elokuva, joka voisi periaatteessa sijoittua mihin tahansa.

Tarinan pääosassa on kaksi nuorta kaverusta, Antti ja Eino, jotka rintaman sijaan lähetetään palvelemaan isänmaata kaatuneiden evakuointikeskukseen. Poikien tehtävänä on hakea ruumiita etulinjasta ja kunnostaa ne kotimatkaa varten. Antti saattaa itseään aavistuksen verran yksinkertaisemman Einon alituisesti pinteeseen. Eino kestää tämän, koska kuvittelee sen kuuluvan kaveruuteen. Vähitellen Eino kuitenkin huomaa, että häntä käytetään armotta hyväksi.

Antin ja Einon hahmot on rakennettu hienosti. Heidän taustaansa ja toimintaansa ei selitetä puhki. Turha informaatiotarjonta on jätetty elokuvasta muutenkin pois. Hiljaisuus luottaa ennen kaikkea katsojan älykkyyteen. Elokuvasta kasvaa lähes filosofinen fresko, joka samaan aikaan on hyvin intiimi ystävyyden muotokuva.
Joonas Saartamon Eino ja Lauri Tilkasen Antti ovat herkkyydessään hienoja suorituksia. Mutta loistavimman roolin tekee evakuointikeskuksen sotilaspastori Hiltusta esittävä Kari Hakala. Hänelle on varattu elokuvan parhaimmat repliikit.
”Meidän täytyy muistaa, että Jumalan edessä olemme kaikki tasa-arvoisia. Mutta täällä määrään minä. Aamen”, Hiltunen esittelee itsensä.

Timo Hietalan säveltämä musiikki on välillä turhankin pateettista. Se onkin elokuvan ainoa tyylirikko.

****½

Teksti: HENRI WALTTER REHNSTRÖM
Kuva: JOLLE ONNISMAA

Hiljaisuus (Suomi 2011)
O: Sakari Kirjavainen
N: Joonas Saartamo, Lauri Tilkanen, Kari Hakala, Joanna Haartti, Terhi Suorlahti, Ilkka Heiskanen

Michelle Williams pulikoi Marilyn Monroena.

Legendaarinen brittinäyttelijä Sir Laurence Olivier halusi tehdä elokuvan Marilyn Monroen kanssa. Aiheeksi valikoitui Terence Rattiganin näytelmä Prinssi ja revyytyttö. Monroen vierailu Brittein saarilla oli kaikkea muuta kuin ongelmaton. Tähden mukanaan tuoma henkilöohjaaja aiheutti harmia, samaten Monroen runsas päihteidenkäyttö. Vuorosanat unohtuivat, eivätkä kohtaukset valmistuneet ajallaan. Tapahtumat kirjasi päiväkirjoihinsa elokuvan kolmantena apulaisohjaajana toiminut Colin Clark.

Pitkän linjan brittiohjaaja Simon Curtis on ohjannut Clarkin muistiinpanoihin perustuvan elokuvan My Week With Marilyn. Siinä Michelle Williams esittää Marilynia ja Kenneth Branagh Olivieriä. Roolit vedetään antaumuksella, vaikkakin Williams on esikuvaansa nähden turhan hoikka ja Branagh liian tanakka. Clarkia näyttelevä Eddie Redmayne jää hyvästä yrityksestä huolimatta heidän kummankin varjoon.

Juoni sen sijaan on melko olematon. Monroe sekoilee kuvauksissa, mutta hänelle annetaan kaikki anteeksi. Onhan hän sentään suuri filmitähti. Elokuvan ongelma onkin juuri siinä. Curtis yrittää selvästi inhimillistää Marilyn-kulttia, mutta päätyy kuitenkin mystifioimaan tähden. My Week With Marilyn on kuin kiiltokuva, jota jaksaa katsoa hetken, mutta ei painaa mieleensä. **

Teksti: HENRI WALTTER REHNSTRÖM
Kuva: LAURENCE CENDROWICZ

My Week With Marilyn (Iso-Britannia, 2011).
O: Simon Curtis
N: Michelle Williams, Kenneth Branagh, Eddie Redmayne, Julia Ormond, Zoë Wanamaker