Tyylipuhdasta tylsyyttä
LEVY. Avaruusrockin pioneeriyhtye Spacemen 3:n raunioille 90-luvun alussa perustettu englantilainen Spiritualized on julkaissut seitsemännen studioalbuminsa, Sweet Heart Sweet Light. Mahtipontisista, gospelista ammentavista kappaleista ja albumi albumilta – nokkamies Jason Pierceä lukuunottamatta – vaihtuvasta miehistöstä tunnetun Spiritualizedin uusin on yhtyeen seesteisin ja pitkästyttävin albumi.
Sweet Heart Sweet Light starttaa mallikkaasti: intron pohjustama kakkosraita, sinkkulohkaisu Hey Jane on yhdeksän minuuttia vuoden toistaiseksi parasta rock-musiikkia. The Velvet Undergroundille kumartava poljento avaa albumin upeasti, mutta taso ei valitettavasti pysy yllä kauaa. Kehnolta mainosmusiikilta kuulostavan Little Girlin ja mitäänsanomattoman, turhan pitkäksi venytetyn Get What You Deserven myötä korkealle nousseet odotukset latistuvat nopeasti.
Kahteen viimeksi mainittuun raitaan tiivistyy nyky-Spiritualizedin ongelma: kappaleet ovat liian tyylipuhtaita ja kliinisiä pop-rallatuksia. Levyn tuottajanakin toimineen Piercen studioperfektionismin kuulee, ja kumartelematon kokeellisuus, joka aikanaan nosti yhtyeen ja sen läpilyöntialbumin Ladies and Gentlemen We Are Floating in Spacen maailmanlaajuiseen suosioon on korvattu mielikuvituksettomilla ja tarpeettoman täyteenahdetuilla sovituksilla. Ironista on, että Pierce on maininnut kyseisen mestariteoksen toimineen suurena inspiraationa uusimman albuminsa teossa.
Vaikka Sweet Heart Sweet Light on helposti unohdettava tusinatuotos, ei loistava Hey Jane jää albumin ainoaksi onnistumiseksi. Levyn parhaan kappaleen jatko-osa Headin’ for the Top Now soi koko kahdeksan ja puolen minuutin kestonsa koukuttavan hypnoottisesti. Tunnelatautunut tilitys Mary sekä komeasti täyteen mittaansa kasvava So Long You Pretty Thing puolestaan päättävät albumin tyylikkäästi.
JOEL HAAPAMÄKI
Spiritualized:
Sweet Heart Sweet Light
Double Six Records 2012
Pomon paatos
LEVY. Amerikkalaisen sinikaulusväen äänitorven Bruce Springsteenin kohta neljäkymmentävuotinen ura on polkenut paikallaan jälkimmäisen puoliskonsa. Nyt 17. studioalbumillaan Wrecking Ball kaavamaisuudestaan soimattu Springsteen osoittaa vihdoin uudistumisen merkkejä. Ikävä kyllä. Lue lisää
Kaavoihin kangistunutta retrorockia
Ohiolaisesta blues rock -duo The Black Keysista on tullut kuin varkain vuosituhannen alun garage rock revival -yhtyeistä menestynein. Samalla kun bändin kollegat ovat yksi kerrallaan vaihtaneet stadionit klubeihin, on The Black Keys kasvanut levy levyltä suuremmaksi.
Bluesin ja americanan perinteitä näppärästi hyödyntävä duo jyräsi tiensä suuren yleisön tietoisuuteen toissa vuonna ilmestyneen Brothersin avulla. Albumi oli myynti- ja arvostelumenestys, joka pokkasi muun muassa kolme Grammya. Osittain tästä lienee kiittäminen bändin kelkkaan hypännyttä musiikkimidas Danger Mousea, joka on tuottanut yhtyeen ilmaisua kuulijaystävällisempään suuntaan. Valitettavasti.
Paradoksaalisesti nousujohteisen duon seitsemäs studioalbumi El Camino ei pärjää edeltäjilleen juuri millään osa-alueella. Vaikka levyn parhaat hetket – jättihitti Lonely Boy, stairwaytoheavenmainen nostatus Little Black Submarines ja tyylikkään riffin varaan rakennettu Sister – groovaavat tarttuvasti, ei niistä yksikään yllä vanhemman The Black Keys -tuotannon huumaavuuteen.
Mollissa ulvovat kitarat ja laulaja Dan Auerbachin sielukas tavaramerkkiääni toimivat yhä tehokkaasti kimpassa, mutta kokonaisuus on tunkkainen ja ennalta arvattava. Kappaleet eivät jää mieleen, tai ne tuntuvat jo aiemmilta levyiltä tutuilta. Albumi ei ole edes neljääkymmentä minuuttia pitkä, mutta yhtäjaksoinen läpikuuntelu puuduttaa.
Danger Mousen hittivainu karhunpalvelee The Black Keysia. El Camino kuulostaa varmistelussaan ennenkaikkea radiosoiton sekä suurien massojen kosiskelulta.
JOEL HAAPAMÄKI
The Black Keys:
El Camino
Nonesuch 2011
Vaihtoehtoinen joululevy
Brittiläisen taidepopin voimanainen Kate Bush on ennättänyt pitkän uransa kymmenenteen studioalbumiin. Artistin uusin julkaisu kantaa sisältöään erinomaisesti kuvaavaa nimeä, 50 Words for Snow.
Mitäänsanomaton multimediasekamelska
Islantilaisen avantgarde-poppari Björkin ura on ollut pitkä ja hieno mutta jo vuosia tasoltaan ailahteleva. Artistin kahdeksas studioalbumi, Biophilia, ei tarjoa valoa tunnelin päähän.
He rakastuivat kun kitarat surisivat
Suomalaisen poptrio Reginan esikoisalbumi oli keskeneräinen ja nynny. Toisen myötä bändin tuotannosta katosi pahin imelyys ja kolmannen kohdalla yhtye kuulosti paikoitellen jopa hyvältä. Yliarvostettua, tapasin kuitenkin ajatella. En tapaa enää. Lue lisää
Onnistunut uudistuminen
Yhdysvaltalainen Bon Iver on bändi, joka henkilöityy vahvasti keulakuvaansa, laulaja-lauluntekijä/multi-instrumentalisti Justin Vernoniin. Puhuttaessa Bon Iveristä ja nimenomaan Vernonista on välttämätöntä kerrata lyhyesti miehen tarina. Lue lisää
Tummansävyinen popklassikko
Lykke Li oli minulle pitkään melko yhdentekevä artisti. Vuonna 2008 julkaistu debyyttialbumi Youth Novels oli täynnä salonkikelpoista indiepoppia, joka välttyi uppoamasta keskinkertaisuuden syvänteeseen Lykken persoonallisen lauluäänen ansiosta. Tähtönen kuitenkin tallasi niitä samoja polkuja, joita lukemattomat ihan nätisti laulavat ja itsetietoisen tyylikkäästi esiintyvät nuoret naisartistit olivat jo kulkeneet. Lue lisää
Painovoimaa, valoa
Helsinkiläisen Rubikin nimeään myöten aurikoinen kolmosalbumi Solar on soinut Tylkkärin toimituksessa lähestulkoon tauotta siitä saakka kun posti promolevyn toi. Toimivan popin ensimmäinen tunnusmerkki: levy viihtyy soittimessa.
Etenkin levyn avaava torvi-intro on työkaverieni mukaan mahtava päivänavaus. Through The Haze Of Our National Anthems töräyttääkin levyn käyntiin ehtaan “valtakunnassa kaikki hyvin” -tyyliin. Intron nimi tuntuu niiaavan Radioheadin krautrock-palan The National Anthemin suuntaan, joka sekin on vahvasti torvivetoinen. Lue lisää
Lehdin peitelty videopelimaailma
Nimien pudottelu on levyarvioiden helmasynti. Tyylivirheestä täysin tietoisena luettelen seuraavan litanian: Karkkiautomaatti, YUP, Wojciech, Liekki, Mew. Jokseenkin näiden sekoitukselta Kirahvi nimeltä Tuike kuulostaa. Toisaalta kaikki kotikokkailusta innostuneet tietävät, että lopputulos voi yllättää tutullakin reseptillä.
Turkulaisyhtye ui ajassaan vastavirtaan julkaisemalla eläinteemaisen, runsain sovituksin kuorrutetun albumikokonaisuuden. Levyn yleistunnelma ei ole folkahtavan naturalistinen, vaan sen äänimaisema on pikemminkin Sonic the Hedgehogin pikselimaastoa juoksupyörineen. Eteenpäin mennään vaihtelevin tempoin, ja syntikkamatot pitävät suvantokohdissakin jalat kuivina realismista.
Lue lisää
Loading ...