Keskinkertaista viikonloppuviihdettä

Sutjakkaasti etenevä toimintajännitys Salakuljettaja lässähtää ennalta arvattavaan lopetukseen.

ELOKUVA. Islantilaisohjaaja Baltasar Kormákur on hankkinut mainetta lähinnä kotimaansa puolella, mutta viimeistään Salakuljettajassa on Hollywoodin makua. Pätkä on uusintaversio elokuvasta Reykjavik-Rotterdam (2008), jonka tuottajana ja pääosanäyttelijänä Kormákur toimi.
Nyt Kormákurin paikalla nähdään suuren maailman tyyliin kovanaama Mark Wahlberg, jonka esittämä Chris Farraday on keskiluokkaista taviselämää viettävä entinen salakuljettaja. Vaimon törttöilevän pikkuveljen takia Chris joutuu kuitenkin uhrautumaan vielä yhdelle keikalle.

Lue lisää

Kahden miehen taistelu

Genrehirviö osoittautuu kliseitä pyörittäväksi jenkkihattaraksi.

ELOKUVA. Romanttinen toimintakomedia kuulostaa jo lähtökohtaisesti epäilyttävältä. Kyseisestä genrestä onkin vaikea löytää hyviä edustajia, eikä Keinoja kaihtamatta tule astumaan siihen maineeseen. Lähinnä kyseessä onkin halpa yritys saada katsomoon niin miehet kuin naisetkin, kun paketissa yhdistyy kliseisesti sukupuolitetut genret ja niiden kiiltokuvakasvoiset näyttelijät. Lue lisää

Pomon paatos

LEVY. Amerikkalaisen sinikaulusväen äänitorven Bruce Springsteenin kohta neljäkymmentävuotinen ura on polkenut paikallaan jälkimmäisen puoliskonsa. Nyt 17. studioalbumillaan Wrecking Ball kaavamaisuudestaan soimattu Springsteen osoittaa vihdoin uudistumisen merkkejä. Ikävä kyllä. Lue lisää

Puhdasta, kaoottista, roskaviihdettä

Tannerilla oli tärkeämpääkin tekemistä kuin pysähtyä katsomaan. Hän näki silmiensä edessä vaimonsa, joka oli pari iltaa ennen kohtalokkaita juhlia sanonut hänelle, että Tanner ei ollut enää mikään mies. Hän halusi näyttää kaikille, että hänestä olisi vielä mieheksi.
Mutta miten hänestä olisi voinutkaan olla, kun hän inhosi työtään ja koko saatanan Forssaa? Lue lisää

Hiljaista taidetta

Palkintohirmu valloittaa katsojat kekseliäällä tekniikalla ja huippuosaajien luomalla tarinalla, joka viihdyttää ja viehättää.

ELOKUVA. Oscar-ehdokkaiden joukosta nousi tänä vuonna esiin elokuvat Hugo ja The Artist, jotka molemmat ovat kunnianosoituksia elokuvan vaiherikkaalle historialle.  Mykkäelokuva The Artist kahmaisi lopulta viisi pystiä, mutta palkintokavalkadiin kuuluu lisäksi myös Golden Globeja ja Baftoja.

Tarinassa seurataan mykkäelokuvatähti George Valentinia, jonka ura muuttuu laskusuhdanteiseksi, kun äänielokuvan suosio kasvaa. Samalla George joutuu katkerana katsomaan, kun hänen ihastuksensa Peppy Miller nousee avustajanroolista parrasvaloihin. Juonessa ei sinänsä ole mitään uutta, vaan samantyyppinen tarina on pyörinyt kankaalla muutaman kerran aikaisemminkin.

Kertaus ei kuitenkaan haittaa, sillä ohjaaja Michel Hazaniviuksen tyyli tekee elokuvasta yllättäen tuoreen. Mustavalkoinen ja lähestulkoon mykkä elokuva huokuu vanhanajan charmia.

Äänielokuva tuotti näyttelijöille aikoinaan hankaluuksia, mutta myös nykytekniikkaan oppineilla kesti varmasti aikansa omaksua mykkäelokuvien tyyli. Räiskyvä ylinäytteleminen ja jatkuva Pepsodent-rivistön esittely sujuu päätähdiltä ihailtavan aidosti.

Myös elokuvan visuaalinen tyyli hätkähdyttää. Oivallisen kuvauksen lisäksi elokuva viittaa hienovaraisesti moniin menneen ajan huipputuotoksiin. Vaihtelevat tunteet, elokuvamaailman glamour ja rakkauden kaipuu kulkevat tarinassa sujuvasti rinnakkain ilman ylilyönnin häivää. Tyylipuhdas lopputulos vetää katsojankin hiljaiseksi.  ****

IDA KANKAANPÄÄ

The Artist (Ranska/Belgia 2011)
O: Michel Hazanivicius
N: Jean Dujardin, Bérénice Bejo, James Cromwell

Sotahevosen seikkailut

Perinteistä eläinseikkailua muistuttavassa elokuvassa on kauniit kulissit, mutta tarinan pilaa yli-inhimillistäminen ja turha eeppisyys.

ELOKUVA. Liukuhihnatuotantoa harrastava Steven Spielberg palaa uusimmassa elokuvassaan ohjaajalle ennestään tuttuun sotagenreen. Tällä kertaa taistelutantereella ei kuitenkaan ravata kadonneen sotamiehen, vaan hevosen perässä.

Ylväästä Joeysta huolehtii nuori Albert, joka joutuu pettymään pahasti, kun köyhä isäpappa myy lemmikin sotahevoseksi. Albert joutuu ikänsä vuoksi odottamaan vielä muutaman vuoden, jotta voi heittää kiväärin olalleen ja lähteä etsimään liinaharjaa ensimmäisen maailmansodan melskeestä. Sillä välin tarina keskittyykin Joeyyn, joka päätyy sodassa niin brittien, ranskalaisten kuin saksalaistenkin alaiseksi.

Elokuva perustuu Michael Morpurgon nuortenkirjaan Sotahevonen, joka on niittänyt mainetta lähinnä teatterisovituksena. Spielberg on valitettavasti säilyttänyt tarinan lapsenomaisen naiiviuden. Sentimentaalisuudesta tunnettu ohjaaja yrittää kahden ja puolen tunnin ajan ratsastaa rasittavan pateettisella hevonen–poika-suhteella.

Samalla elokuvassa sorrutaan myös klassiseen eläimen inhimillistämiseen jopa niin voimakkaasti, että katsoja saa pelätä kopukoiden alkavan keskustella ääneen. Vanhanaikainen Lassie- ja Free Willy -tyyli vetoaakin tunteiden sijaan nauruhermoon.

Elokuvan visuaalisen puolen Spielberg on kuitenkin hoitanut mallikkaasti luottokuvaajansa Janusz Kaminskin kanssa. Maalaukselliset maisemat eivät silti pelasta onttoa tarinaa.  **

IDA KANKAANPÄÄ

Sotahevonen
(War Horse, USA 2011)
O: Steven Spielberg
N: Jeremy Irvine, Peter Mullan, Emily Watson, Niels Arestrup

Tarinoita runkkurinkien reuna-alueilta

KIRJA. Kirjalija Joonas Konstig puolustaa Parnasso-lehdessä (1/2012) julkaistussa ”Totaalisen romaanin manifestissaan” proosatekstin lukuekonomisia, viihdyttäviä ja koskettavia arvoja.
Provokatiivisesti argumentoitu kirjoitus lipsahtaa taideproosan ”runkkurinkien rinkirunkkuja” vastaan hyökätessään pölhöstelyksi, mutta tarjoaa silti relevantin viitekehyksen kehutun tarinaniskijän oman tuotannon tarkastelulle.

Konstigin Kaikki on sanottu on kunnianhimoinen yritys päivittää yläluokkaisten sukuromaanien pullava pukudraama uudelle vuosituhannelle, korvata porvaristraditioiden traagiset representaatiot ylemmän keskiluokan materialistisella merkitysjahdilla.

Romaanissa pääkaupunkilaisperheenisän kuolema laukaisee jälkikasvussa koko joukon perustavanlaatuisia elämänmuutoksia. Sisaruskolmikon kiltti tyttö repsahtaa narkkariksi, humanistiretku vaihtaa japaninopinnot lukkopainiin ja ujo iltatähti rekrytoituu rauhanturvaajaksi.

Keskushahmojen edesottamukset on jaettu näkökulman myötä vaihtuviin tasa-arvoisiin episodilukuihin. Ratkaisu on rakenteellisesti turkasen tylsä, mutta laajan kokonaisuuden ja tarinalinjojen erillisyyden nimissä toki perusteltu.

Konstigin kerronta itsessään on haalimansa suitsutuksen arvoista. Puhekielinen dialogi on suorastaan erinomaisen sujuvaa, eikä edes slangi-ilmaisuissaan töksähtele tärykalvoon. Kerronta palvelee upotusta ja illuusiota, lause onnistuu häviämään taka-alalle. Tämä on tietysti ongelma, mutta pyrin pitämään teoreettiset näkemykseni tällä kertaa vain oman runkkurinkini tiedossa.
Henkilöhahmovetoisuus muodostuu sekä teoksen hyveeksi että kompastuskiveksi. Yhtäällä hahmoissa on rosoisen ristiriitaista tarttumapintaa. Erityisesti sisarushahmojen välinen dynamiikka ja yhteisen historian paino on loihdittu hienosti esiin repliikkeihin.

Toisaalta erillisten tarinalinjojen laajuus kaipaisi tuekseen teoksen langat yhteen nivovaa elementtiä. Kokonaisuus lerpahtaa viimeisen kolmanneksensa kuluessa ja loppu tuntuu enää löysältä maaliin jolkottelulta.

Vaikka männä vuonna julkaistiin paksu pino Konstigin romaania kehnompaa kirjallisuutta, jäi teoksen perimmäinen viesti itseltäni saavuttamatta. Tekstiin on kyllä ladattu kokonainen armada viihdyttävyyden, immersion ja koskettavuuden tehoja, mutta niin on Kotikatuunkin.
Jos Konstigin tarkoituksena taas oli kertoa, että tämmöisiä ovat nämä nykysukupolvet, irrallaan ja eksyksissä, niin sen tiesin ahkerana lukijana jo entuudestaan.

MIIKKA LAIHINEN

Joonas Konstig:
Kaikki on sanottu. Gummerus 2011. 452 s.

Sanasota

Ohjaaja Roman Polanski näyttää, mitä ihmisestä paljastuu, kun kulissit romahtavat Carnagessa.

Roman Polanski sulkee elokuvansa hahmot häkkiin, ja päästää verbaaliset pedot valloilleen.

ELOKUVA. Yksityiselämässäänkin useasti ahtaalle joutunut ohjaaja Roman Polanski on todistanut muun muassa elokuvillaan Inho (1965) ja Vuokralainen (1976) olevansa klaustrofobian mestari. Tällä kertaa tilaa on kutistettu entisestään, sillä Yasmina Rezan palkittuun Vihan jumala -näytelmään perustuva Carnage sijoittuu alku- ja loppukohtausta lukuun ottamatta yhteen kerrostaloasuntoon.

Keskiluokkaisen newyorkilaiskodin näyttämöllä kohtaavat pariskunnat Longstreet ja Cowan. Pienimuotoiseen vanhempainiltaan koettiin tarvetta, kun perheiden pojilla oli fyysinen yhteenotto. Kakkukahvittelun aikana parit pyrkivät ylläpitämään diplomatiaa, mutta viimeistään whisky-pullon korkkaaminen saa veitsenterävät solvaukset sivaltamaan ilmaa. Elokuvan tasolla kuvat kertovat kuitenkin enemmän kuin sanat.

Vaikka farssissa viljellään synkähköä huumoria, on tunnelma lähinnä piinaava. Polanskin kuvakulmat yhdistettynä karikatyyrimäisiin henkilöhahmoihin kiskaisevat katsojankin mukaan kahakkaan. Myös näyttelijäntyön rautaisista ammattilaista erityisesti kireäkasvoinen Jodie Foster ja kyyninen pukumies Christoph Waltz tukevat tunnelmaa.

Vaikka Carnage ei yllä Polanskin parhaimmistoon, onnistuu ohjaaja ironisesti heristämään keskaria kohti Yhdysvaltoja. Vihjailuista osuvin lienee sanaharkkaparin taustalla vilahteleva Brooklyn, vaikka elokuva onkin kuvattu Polanskille turvallisessa Pariisissa. ***

IDA KANKAANPÄÄ
Carnage (Ranska/Saksa/Puola/Espanja 2011)
O: Roman Polanski
N: Jodie Foster, Kate Winslet, Christoph Waltz, John C. Reilly.

Valokuvan monet muodot

Äärimmäisyyksien yhteinen tekijä juhlistaa 20-vuotiasta turkulaista valokuvakoulutusta kokoamalla saman katon alle teoksia hyvin erilaisilta taiteilijoilta.

KUVATAIDE. Wäinö Aaltosen museon yhdessä Turun AMK:n Taideakatemian kanssa toteuttamassa näyttelyssä Äärimmäisyyksien yhteinen tekijä on esillä teoksia yhteensä 26:lta Turussa valokuvausta opiskelleelta taiteilijalta. Valokuvien lisäksi näyttelytiloista löytyy myös installaatioita ja videoteoksia.

Näyttely tuntuu runsaudestaan huolimatta yhtenäiseltä kokonaisuudelta. Näyttelyn nimi viittaa valokuvaan taiteilijoiden työskentelyn lähtökohtana. Muitakin yhdistäviä piirteitä voi löytää, varsinkin teemojen tasolla. Monet näyttelyn taiteilijoista ammentavat teoksissaan luonnosta, ja myös ihmisyyttä käsitellään eri tavoin.

Näyttely on rakennettu sen ajatuksen ympärille, että kaikkia näitä taiteilijoita yhdistää valokuvakoulutus Turussa. Useat heistä ovat kuitenkin jatkaneet koulutustaan muualla ja profiloituneet esimerkiksi Taideteollisen korkeakoulun kasvatteina. Turkulainen valokuvakoulutus onkin monella näyttelyn taiteilijoista ollut vahva pohja, josta on ponnistettu kohti uusia mahdollisuuksia.

Mukana on monia sellaisia nuoria valokuvaajia, joiden teoksia on ollut esillä viime aikoina näyttelyissä myös ulkomailla. Esimerkiksi Anni Leppälän, Nelli Palomäen ja Susanna Majurin valokuviin on aina ilo törmätä, mutta tällä kertaa kuvien tuttuus syö hieman niiden vaikuttavuutta.

Tällaisessa laajassa yhteisnäyttelyssä on tietysti väistämätöntä, että jotkut teokset jäävät toisten varjoon.

Ripustuksessa muutama ratkaisu kummastuttaa. Esimerkiksi Maria Ylikosken erään perheen arkielämää kuvaava Det smakar lite konstigt -videoteos (2011) on sijoitettu niin, että sen kertojaääni kaikuu viereiseen tilaan saakka ja luo tahattomalta tuntuvan ristiriidan sinne ripustetun Kirgisian väkivaltaisuuksia käsittelevän Japo Knuutilan Situation in Osh -teoskokonaisuuden (2010–2011) kanssa.

Videoteoksista karmivalla tavalla kiehtovimman elämyksen saa aikaan Mikko Kuoringin kaksikanavainen projisointi Turn the Light (2011). Katsoja kääntyilee avuttomana kahden kuvan välillä, kun vastakkaisilla seinillä mies kääntää spottivaloja ympäri uhkaavassa talvimetsän pimeydessä.

Kristian Jalavan Odotushuone-installaatiossa (2012) kuvat muuttuvat arkisiksi käyttöesineiksi selailtavien kuvapäiväkirjojen muodossa. Elämä on lyhyt, siitä kannattaa ottaa kaikki irti eikä vain jäädä seuraamaan vierestä vuodenaikojen vaihtumista, tuntuu teos sanovan. Olisi hienoa nähdä Odotushuone esillä yksinään jossain galleriassa, jolloin sen ääressä voisi viettää pidemmänkin ajan. WAM:issa täytyy kiirehtiä jo seuraavan luokse.

Jari Silomäki yhdistää tyylilleen uskollisena kuviin tekstiä ja luo valokuviensa ympärille tarinoita, pieniä novelleja. Toinen kiinnostava tekstin ja kuvan yhdistelmä on Kuoringin Vision #5 (2012), jossa taiteilija luo sanoilla katsojan mieleen elävän kuvan arkisesta mutta silti kauniista hetkestä.

AURA NIKKILÄ

Äärimmäisyyksien
yhteinen tekijä
27.1.–15.4.2012
Wäinö Aaltosen museo
Itäinen Rantakatu 38
ti–su klo 10–18

Taianomainen nostalgiatrippi

Ohjaajalegendan ensimmäinen 3D-elokuva on visuaalisesti tyylikäs kunnianosoitus elokuvan perinteelle.

ELOKUVA. Ohjaaja Martin Scorsese tunnetaan monista kovaksikeitetyistä elokuvistaan kuten Taksikuski (1976), Kuin raivo härkä (1980) ja The Departed (2006). Onkin vähintään hämmentävää, että vanhoilla päivillään ohjaajaveteraani tekee kolmiulotteisen lastenelokuvan.
Kirjailija ja kuvittaja Brian Selznickin teokseen Hugo Cabret: Kuvaromaani perustuvassa teoksessa seurataan 30-luvun Pariisissa asuvaa 12-vuotiasta Hugoa. Rautatieaseman kelloista huolehtiva poika tutustuu lelukaupan myyjään ja tämän seikkailumieliseen kummityttöön.

Lähtökohtaisesti tarina vaikuttaa suoraan kouluikäisille suunnatulta, eli läpeensä tylsältä. Hugo on kuitenkin jotain aivan muuta. Selkeästi kahdesti hyvin erityyppisestä osasta koostuvassa elokuvassa on hetkensä jokaisen ikäluokan edustajalle.

Scorsese onnistuu myös osoittamaan, että kiistelty 3D-efekti pääsee oikeuksiinsa osaavissa käsissä. Jos Werner Herzog ja Wim Wenders ovat jo todistaneet kolmiulotteisuuden toimivuuden dokumenteissa, niin viimeistään Scorsese näyttää efektin potentiaalisuuden fiktion tasolla.

Ohjaaja ei mässäile, vaan kuvaa hienotunteisesti keskittyen pieniin yksityiskohtiin.

Vaikka visuaalisuus onkin huippuluokkaa, on myös muistettava, että Scorsesella on millä mällätä. Hollywood-elokuvan malliesimerkissä tämä näkyy tietenkin myös huippunimekkäässä näyttelijäkokoonpanossa ja tasokkaissa taustajoukoissa.

Hugon suurin ansio on kuitenkin tribuutti elokuvahistorian alkutaipaleelle. Scorsese näpäyttää koko elokuvateollisuutta käyttämällä uusinta teknologiaa  vanhan ylistämiseen. Katsoja saattaa päästä kurkistamaan jopa ohjaajan omaan sielunmaisemaan. Samalla vähän kosiskellaan Oscar-tuomareita.  ****

IDA KANKAANPÄÄ

Hugo (USA 2011)
O: Martin Scorsese
N: Asa Butterfield, Ben Kingsley, Chloë Grace Moretz, Sacha Baron Cohen

« Edellinen sivu — Seuraava sivu »