Taas liikkumaan, opiskelija!

Yliopistoliikunta tarjoaa myös keväällä monipuolisia liikuntamahdollisuuksia opiskelijoille.
Yliopistoliikunnan kevät on yhtä monipuolinen kuin syksykin. Tarjontaa pyritään kehittämään, mutta myös vanhat lajit pysyvät ohjelmistossa. Myös syksyllä ensimmäistä kertaa järjestetty Yo-pump jatkuu.
”Tarjolla on myös sellaisia lajeja, joihin aloittelijakin uskaltaa tulla mukaan. Toisaalta tunteja on edistyneemmillekin”, liikuntasuunnittelija Teija Hakala kertoo.
Pallopelien, kamppailulajejen sekä aerobic- ja jumppatuntien rinnalla mukana on myös kattava tanssivalikoima. Erikoistanssivuorojen lisäksi on Yo-dance-vuorot kuukausittain vaihtuvalla teemalla, vuoden ensimmäisenä teemana on Bollywood. Tanssia harrastaville Hakala suosittelee dance-aerobicia. Keskiviikkoaamuna kannattaa suunnata Educariumin aamujumppaan.
Uutena lajina kevään ohjelmistossa on itämainen rentoutus- ja syvävenyttelyharjoitus Shindo&Jomon.
”Kyse on alunperin japanilaisesta lajista, jota harrastetaan lähinnä vain Japanissa ja Suomessa”, kursseja vetävä Vuokko Alvari selventää. Shindo&Jomon on pohjimmiltaan hoitomuoto, jossa pyritään sydämen kuunteluun ja lempeään rentoutumiseen ja tunteiden tasapainoon.
”Suosittelen kaikille, jotka haluavat oppia hoitamaan kehoaan ja rentoutumaan kehon menetelmien avulla. Kyse on kehon ja mielen rentoutuksesta”, Alvari toteaa.
Yliopistoliikunnan eri ryhmiä voi kokeilla ilmaiseksi 24. tammikuuta asti. Kevään liikuntamaksu on 26 euroa.

Teksti: Heikki Isotalo

Kuva: Marja Saleva

TYYn hallitus vaihtui

Ylioppilaskunnan uusi hallitus aloitti vuodenvaihteessa toimintansa puheenjohtaja Elias Laitisen johdolla.

Turun yliopiston ylioppilaskunnan edustajisto valitsi kokouksessaan 9. joulukuuta 2009 TYYlle hallituksen vuodeksi 2010. Hallituksen puheenjohtajaksi vuodelle 2010 valittiin valtiotieteiden ylioppilas Elias Laitinen, 24, Vihreän vasemmiston edustajistoryhmästä. Hallituksen muiksi jäseniksi äänestyksen jälkeen valittiin yleisen historian opiskelija Rauli Elenius (Vihreä lista), 22 vuotta, valtio-oppia opiskeleva Lauri Lahoniitty (Soihdunkantajat), 24 vuotta, luokanopettajaksi opiskeleva Hannele Karilainen (Eduxi), 24 vuotta, oikeustieteitä opiskeleva Joel Uusi-Oukari (Lex), 23 vuotta, kansainvälistä liiketoimintaa opiskeleva Ilkka Marja-aho (TuKY), 25 vuotta ja matematiikan opiskelija Jarmo Kallunki (Hybridiaani), 26 vuotta.
Laitisella on takanaan usean vuoden opiskelijajärjestötausta sekä neljä vuotta valtiotieteen opintoja. Harrastuksistaan Laitinen nostaa esille järjestötoiminnan lisäksi kirjoittamisen sekä pöytälaatikkoon että julkaistavaksi, ja jalkapallon erotuomaroinnin, jonka Laitinen katsoo auttavan erityisesti puheenjohtajantoimessa.
”Erotuomarillakin pitää olla johtajuutta oikeissa kohdissa. Erotuomarikin joutuu aistimaan ilmapiiriä ja tarkkailemaan tilannetta”, Laitinen pohtii.
Hallituskokoonpanoon Laitinen on tyytyväinen, vaikka harmitteleekin sukupuolijakauman miespainoisuutta.
”Hallituksessa on vahva poliittisesti sitoutumattomien edustus, mikä kuuluukin olla edustajiston voimasuhteita ajatellen”, hän toteaa.
Ylioppilaskunnan keskeisimmät haasteet liittyvät Laitisen mielestä yliopiston ja kauppakorkeakoulun ylioppilaskuntien yhdistymiseen.
”Ylioppilaskuntien yhteensulautuminen on tähän mennessä sujunut hyvin, joten sen suhteen työtä ei ole enää hirveästi jäljellä.” Laitinen kuitenkin korostaa että TYYn uudet alayhdistykset ja jäsenet tulee saada mukaan TYYn toimintaan ja myös heidän tulisi kokea ylioppilaskunta omakseen. Onnistunut viestintä tulee olemaan ensi vuonna Laitisen mielestä ensiarvoisen tärkeää.
”Opiskelijoiden tulee kokea, että heitä varten täällä töitä tehdään”, hän painottaa.
Keskeisessä asemassa alkaneena vuotena tulee olemaan myös uuden yliopiston hallinnollisiin käytäntöihin vaikuttaminen nyt kun ne ovat uuden johtosäännön ja hallintorakenteen myötä vasta muotoutumassa.
Lue hallituksesta lisää TYY-sivulta 18–19.

Teksti: Heikki Isotalo

Kuva: Maija Kurki ja Marja Saleva

Treffeillä verkossa

Poseerauksia, horoskooppeja ja romanttisia unelmia. Internetin deittisivustot ovat baareihin kyllästyneiden, pelimiesten, sulkeutuneiden ja hypersosiaalisten maailma, jossa etsitään kiihkeästi sitä oikeaa.

KAIKKI ALKOI ERÄÄNÄ alkusyksyn iltana, kun päädyin sattumalta selaamaan Suomi24:n deittiprofiileja. Täysin uusi, eksoottinen heimo näyttäytyi minulle ensimmäistä kertaa kaikessa kirjavuudessaan. Tribaalitatskaiset sonnit, buutsipimut, maalaistytöt, ujot humanistit ja seksimaanikot olivat kaikki kiltisti saman palvelun alla, kaikilla yhteinen tarkoitus: löytää elämäänsä uusi ihminen, joka muuttaisi kaiken.
Jäin pohtimaan, millaisia suhteita netissä solmitaan. Mistä ihmiset puhuvat, mitä he itsestään kertovat? Pian minulle ei enää riittänyt pelkkä profiilien selaaminen. Tahdoin tietää enemmän ihmisistä, joiden kanssa en kadulla kulkiessani vaihtaisi sanaakaan.
Olen utelias yksineläjä, jolla ei ole koskaan liikaa tekemistä eikä mitään menetettävää. Niinpä seuraavaan ajatukseen ei ollut pitkä matka. Kirjauduin Suomen suurimpaan deittipalveluun ja aloin etsiä merkityksellisiä ihmisiä. Tämä on tarina kokemuksistani nettideittailun maailmassa.

ENSIMMÄISEN ONGELMAN muodostaa kiinnostavan ihmisen valitseminen ilmoituspaljouden joukosta. Kun ihmisen luonnollinen karisma on poissa, valinta pitää tehdä merkillisten merkkijonojen pohjalta.
Profiilien paljous ja etäisyys tekevät selaajasta tahtomattaan kylmän ja armottoman. Jos esittelyteksti alkaa tervehdyksellä ”Halipatsuippa” tai ”Hei vaan sun heiluvilles”, poistun profiilista välittömästi.
Jos suosikkisarjoissa mainitaan Angel, Dark Angel tai Criss Angel, tai jos ihminen mainitsee lempipuuhakseen ”lynityksen”, ajattelen välittömästi, ettei meillä ole mitään yhteistä, enkä koskaan voi muodostaa tämän ihmisen kanssa minkäänlaista vakavaa keskustelua.
Musiikkimakuaan monet kuvailevat kaikkiruokaiseksi. ”Kaikki menee laidasta laitaan”, ilmoittaa noin puolet. Ihanaa, pääsen siis vihdoin keskustelemaan mongolialaisesta kurkkulaulubluesista ja vertailemaan turkkilaisia luuttutrubaduureja.
”Eniten tulee kuitenkin kuunneltua ihan NRJ:tä.”
Ahaa.
Monet ihannoivat profiileissaan ”sohvalla löhöilyä ja telkun kattomista”. Myös tämä on minulle täysin vierasta kieltä. En omista televisiota, enkä löhöile koskaan. Yritän kuvitella itseni syysillan hiljaisuuteen tuijottamaan Greyn anatomiaa ihmisen kanssa, jonka olen tavannut netissä. Saman tien voin olla yksin.
Toisaalta minä en puolestani tunnu sopivan monille naisista. ”Olethan rikas ja hyvä kokki”. ”Etsitään hyvännäköistä, rikasta, hyvätapaista ja miksei tossun allekkin menevää mies seuraa!” En myöskään koe olevani ”nallekarhumainen” enkä ”pitkä ja hoikka naapurinpoika”, joten se siitä.
Suurin osa huhuilee kuitenkin melko tavallisten luonteenpiirteiden perään. Huumorintaju, puheliaisuus ja avoimuus saavat pisteitä. Huumorintajua hoetaan jopa niin paljon, ettei sillä ole enää mitään merkitystä. Uppoavatko Simpsonit ja kuollut vauva -vitsit varmasti samaan ihmiseen?

ALUKSI VASTAAN vain kuvallisiin ilmoituksiin. Kirjoitan ensimmäisen viestin henkilölle, joka profiilin perusteella vaikuttaa myös jossain määrin ajattelevalta olennolta. Hän vastaa kahdella rivillä pyytäen kuvaa. Lähetän kuvan. En kuule hänestä enää koskaan.
Seuraava vastaa viestiini neljällä rivillä. Vaihdamme pari pinnallista ajatusta, minkä jälkeen hän vaatii kuvan. Lähetän kuvan. Hän ei vastaa.
Neljännen ja viidennen tapauksen kanssa homma etenee kriittisen pisteen yli. He jatkavat keskustelua kuvan jälkeen. Puheenaiheet pyörivät opinnoissa, töissä, matkustamisessa ja musiikissa. Jossain vaiheessa viestit loppuvat.
Ihmiset etsivät epätoivoisesti seuraa, mutteivät vaivaudu ottamaan selvää juuri kenestäkään. Tutustumiseen suhtaudutaan viikonlopun mittaisena läpänheittona, josta hyvässä lykyssä voi seurata ”sutinaa”.
Suomi24:n foorumilla lukuisat miehet tilittävät naisten tavoittamattomuutta. Keskustelu loppuu muutaman lyhyen viestin tai kuvan lähettämisen jälkeen. Naiset puolestaan ilmiantavat ”pelureita” tai valittavat huonoista käytöstavoista. Molemmilla olisi siis parantamisen varaa.
Monilla on kuitenkin profiileissaan selvä suunnitelma tulevaisuudelle. ”Puhu mut pyörryksiin, tuo mulle kukkia, vie mut kävelylle, soita mulle usein, pompota mua mieles mukaan ja oon sun.”
Sekä suosikkini: ”Voitaisiinko aloittaa hiljalleen, tutustua, ja ihastua ja… Matkustaa, nauraa, kiusoitella toisiamme, tuntea auringon lämpö iholla ja veden suolaisuus suussa, nukahtaa sohvalle kynttilöiden palaessa eikä siltikään kämppä olisi palanut.”

ILMOITUSTEN SELAAMINEN turruttaa. Valtaosa profiileista on yhdentekeviä eivätkä niissä annetut tiedot kerro ihmisestä juuri mitään. Kirjoitustaidottomuus, kapeakatseisuus ja puhdas tyhmyys kukkivat. Harmittaa. Päätän siirtyä Cityn Deitti.netiin.
Hakukone antaa mahdollisuuden etsiä ihmisiä muun muassa iän, silmien ja hiusten värin, jopa horoskoopin ja koulutuksen mukaan. Tyydyn kuitenkin etsimään 18–27 -vuotiaita naisia Varsinais-Suomesta. Osumia löytyy 135.
Onnistun seulomaan massan seasta ilmoituksen, joissa mainitaan laadukkaat elokuvat ja kirjallisuus. Kirjoitan olosuhteisiin nähden mahdollisimman rehellisen viestin, jossa kerron kuka olen.
Neljän päivän kuluttua hän vastaa. Kiinnostuksemme ja arvomme tuntuvat sopivan yhteen ja viestittely jatkuu. Ensimmäistä kertaa tuntuu, kuin puhuisin omana itsenäni.
Tapaan hänet. Puhumme kirjailijoista, arkkitehtuurista ja viinistä. Kävelemme sateisessa kaupungissa ja käymme teellä. Kaikki sujuu varsin hyvin. Jatkamme keskustelua myös sähköpostitse.
Juttelen samaan aikaan myös muutamalle muulle. Erääseen tutustun paremmin, ja päätämme tavata. Käytän ns. Frasier-tekniikkaa: käyn kahvilla samoissa paikoissa kuin ensimmäisenkin kanssa, istun samoissa pöydissä ja tilaan samoja juomia. Kun seuralainen on ainoa muuttuja, pystyn arvioimaan heitä objektiivisesti.

KUUKAUSIA ON KULUNUT ensimmäisestä kohtaamisestani nettituttavuuksien kanssa. Enää en ole yhteydessä keneenkään, eivätkä he ole olleet yhteydessä minuun. Ehkä jokin lopullinen ei vain ole natsannut.
Monet ovat löytäneet kumppaninsa internetistä, eikä heidän elämänsä näytä lainkaan ikävältä. Toisaalta monet ovat sanoneet, etteivät kehtaa kertoa kavereille tai edes vanhemmilleen tavanneensa kumppaninsa netissä. Tietyn ikäluokan keskuudessa deittisivustoilla on säälittävyyden stigma. Kenties nykypäivän teinit ovat kasvaneet ilmapiiriin, jossa nettideittailu on luonnollisempi osa sosiaalista kulttuuria.
Internet seuranhakupaikkana ei varmasti sovi kaikille. Uskon ihmisiä, jotka sanovat löytäneensä onnen nettikumppanin sylistä, mutta itse koin sen kokeiluni alusta loppuun luonnottomana foorumina, josta 98 prosenttia on silkkaa tyhjänpäiväistä löpinää. Erään Suomi24-foorumilainen tiivistää kokemuksensa näin:
”Olen lopen kyllästynyt pureksimaan pullaa ja ryystämään laihaa kahvia, jauhamaan joutavia ja irvistelemään tekohymyä jonkin itseriittoisen sällintekeleen kanssa. Turhanaikaisilla treffeillä, joita oli varmaan kymmeniä.”
Hylkään kaikki deittisivut. Leijonakorumiehet ja lynittäjät pokatkoon toisensa. Tämä jätkä lähtee nyt baariin. Ehkä tapaan jonkun erityisen?

Teksti: Jantso Jokelin

Kuvitus: Elli Vuorinen

Löydä kaunis ihminen!

Internetin deittipalvelut lupaavat toinen toistaan jylhempiä tuloksia. Kun rekisteröidyt, löydät todellisen ja ikuisen rakkauden. Mainoskuvissa Dressman-miehet halaavat söpöjä villapaitanaisia lehtikasoissa. Rakkaus on nettipalveluille varmasti kovan luokan bisnes.
Deittisivusto BeautifulPeople.com sen sijaan on todellinen eliittiklubi. Yhteisö hyväksyy käyttäjikseen vain kauniita ihmisiä. Hyväksytyt käyttäjät äänestävät, onko uusi kokelas tarpeeksi kuuma yhteisön jäseneksi.
Mutta millaisia ovat maailmanlaajuisesti kauniiksi äänestetyt ihmiset? Nykyään sivustolle ei päästetä ulkopuolisia edes selaamaan. Uteliaan, tässä tapauksessa minun, on siis luotava oma profiili ja kokeiltava onneani.
Koeaikaa on vain 48 tuntia. Kuvien on siis parasta olla edustavia. Ehkä minun on kokeiltava jotakin muuta kuin omana itsenäni esiintymistä.
Menen kuvaajan kanssa studioon laukussani verkkopaita ja pullollinen vauvaöljyä. Päätän antaa juuri sen, mitä he haluavat nähdä: öljytyn mieshahmon poseeraamassa sovitussa asennossa, silmissään syvällinen katse. Jos kuvat ovat hyvälaatuisia ja ilme ja asento oikeanlaiset, riittääkö se?
Kirjautuessani sisään palvelu kysyy, haluanko lähettää ystäväkutsun sähköpostini osoitekirjan henkilöille. Lähetän kutsun kaikille nettituttaville, joiden kanssa en enää ole tekemisissä. Profiilini jää viikonlopun ajaksi kauniiden ihmisten armoille.
Sunnuntaina tulos on selvä. Saan sähköpostiviestin, jossa minua onnitellaan. Valtaosa käyttäjistä piti profiiliani viehättävänä. Olen siis sisällä. Tunnen ylpeyttä kuvaajani puolesta.
En ole FaceBookissa, mutta olen BeautifulPeoplessa. Mahtavaa.
Käyttöjärjestelmä on surkea ja palvelussa pyöriminen tuntuu nihkeältä. Mitä täällä nyt olisi tarkoitus tehdä?
Alan tietenkin arvostella muita. Ruma. Ihan jees. Leuan ja poskipäiden suhde ei miellytä. Huono kuva. Pian tunnen olevani osa valtavaa demokraattista koneistoa.
Monet sisään hyväksytyt eivät miellytä silmääni. Naiset ovat töröhuulisia ja laitettuja, miehet möhkälemäisiä, palomiesmyyttiin sortuneita ja omahyväisen näköisiä. En voi olla miettimättä kuin yhtä asiaa.
Eikö vähempikin riittäisi?

Jantso Jokelin

Pakkasta, pipoja ja pulahduksia

Pakkanen sen kun jatkuu. Etkö silti tunne saavasi kylmyydestä tarpeeksesi? Lisää talvea löytyy avannosta. Karaise kehosi ja nostata perisuomalaista tunnetta sisälläsi pulahtamalla avantoon!

Puristien mukaan avantoon mennään ennen saunaa ja viimeisen saunakerran päätteeksi. Ja pois lähdetään tietysti ainoastaan kylmän suihkun kautta.
Avantouimarien kansallisasusteet, antennipipo ja neopreenitossut, eivät ole välttämättömiä varusteita, mutta sandaalit helpottavat palelevia varpaita matkalla saunasta laiturille.

Kokeneemmat avannossa kävijät neuvovat tarkkailemaan omaa kehoa avantoon totuteltaessa. Päätä ei kannata kastaa hyisessä vedessä, ja välillä kannattaa juoda, mielellään jotain lämmintä. Avantouimareiden saunan yleensä tunnistaakin terassilla töröttävästä termos- ja mehupullorivistöstä.

Avantouinnin sanotaan auttavan astmanoireisiin ja nukahtamisvaikeuksiin. Jotkut väittävät sen jopa helpottavan krapulaa, joskin avantoon varoitetaan menemästä alkoholin vaikutuksen alaisena. Vaikka tutkittua tietoa avannon terveysvaikutuksista on vähän, takuuvarmaa on, että käynti 4-asteisessa vedessä on veret kiertämään laittava ja virkistävä elämys.

Saukkoranta

Ruissalon Saukkorannassa saunaansa lämmittävät Saukot ovat aktiivista porukkaa. Saunassa suut käyvät taukoamatta, pihalla on mottikaupalla polttopuuta ja kahvion ovessa ilmoitus ”Non-stop-talkoista”. Yhdistyksen Kylmärinki lenkkeilee säännöllisesti uimapuvuissa ja seuran edustajat ovat napsineet mitaleja avantouintikilpailuissa.

Saukkojen konkari Esko on yli 30-vuotisen avantouransa aikana käynyt Barentsinmerellä ja Grönlannissa asti ja uinut itsensä lämpöhousumainokseen suorituksellaan Muonion avantouinnin MM-kisoissa.

Terassilla vilvoitellessa vastarannalta futuristisena kajastavat Naantalin jalostamon valot tuovat jännää kontrastia tunnelmalliselle puusaunalle.

Saunaa lämmittää:
Saaronniemen Saukot ry

Plussat ja miinukset:
+Jäättömät portaat
+Puusauna
-Huonot pesutilat
Tiistaisin ja torstaisin klo 18 vähissä vaatteissa lenkkeilevien Kylmärinki

Saaronniemi

Saaronniemen sauna Ruissalon päädyssä on kauniilla paikalla. Mäntyä kasvavalta niemeltä avautuu näkymä Airistolle.

Kävijäkunta tuntuu koostuvan pääasiassa urheilullisista keski-ikäisistä, mutta kahviosta kerrotaan vakituisten kävijöiden ikähaarukan olevan jopa 10-80 vuotta.

Saunaan mahtuu kerrallaan vain hiukan toistakymmentä henkeä, mutta suihkusta tulee lämmintä vettä. Kotikutoinen tunnelma muistuttaa enemmän tuttavan mökillä käyntiä kuin yleistä saunaa.

Saunaa lämmittää:
Turun posti- ja lennätinurheilijat ry

Plussat ja miinukset:
+Parhaat maisemat
+Mukava takkahuone
+/-Matala avanto
-Pitkä matka avantoon

Ispoisten uimaranta

Ispoisten tilava kaakeloitu sauna on suomalaisversio roomalaisesta kylpylästä. Amfiteatterin keskellä seisovalle suurelle kiukaalle vettä heitetään napista painamalla ja lämpötilan voi tarkistaa seinän digimittarista.

Sauna vetää kerralla saman verran porukkaa kuin Saaronniemessä saattaa käydä koko päivänä. Tunnelma on Ruissalon saunoja uimahallimaisempi ja veteen vievät jopa viidet portaat. Ispoisten sauna on parhaimmillaan tuulettomina aurinkoisina päivinä, kun suurelle terassille tai rannan penkille voi istuutua hankkimaan kevään ensimmäisiä rusketusraitoja.

Saunaa lämmittää:
Turun avantouimarit ry

Plussat ja miinukset:
+Tilava
+Hyvä laituri ja useat pitävät portaat
+Hyvät auringonottomahdollisuudet keväisin
-Uimahallitunnelma

Teksti: Sampo Rouhiainen

Kuva: Marja Saleva

Tuukka Simonen tekee työtä, jolla on tarkoitus

Yrityksen perustaminen käy toisilta kuin luonnostaan. Auttaa huomattavasti, mikäli liikeidea pohjautuu omaan elämäntapaan ja yrityksen toimintaympäristö on tullut tutuksi eletyn arjen kautta.

Turun kauppakorkeakoulusta ”gradua vaille valmis” Tuukka Simonen on monessa mukana. Mies on muun muassa vegaaniurheilijayhdistyksen puheenjohtaja, Turun kaupungin rakennuslautakunnan ja TYYn ravintolavaliokunnan jäsen sekä breakdance-ohjaaja. Joulukuussa Simosesta tuli myös yrittäjä.
”Idea oman yrityksen perustamisesta syntyi viime kesän interrail-reissulla. Olin matkalla kolmen vegaanin kanssa, joten ruoan hankkiminen oli oma projektinsa. Berliinissä vegaaniruoan tarjonta oli kuitenkin todella runsasta. Ymmärsin, että kysyntää löytyisi kyllä kotimaastakin”, Simonen muistelee.
Simonen kypsytteli ideaa syksyn, kävi yrityksen perustamiskurssin kauppakorkeakoulussa ja haki tietotaitoa yrityspalvelukeskus Potkurista. Verkkokauppa Vegetukku.fi avattiin viimein 10.1.2010 kello 10:01. Simonen pyörittää bisnestä kommuuniasunnon huoneestaan. Ja kysyntää riittää.
”Ekokaupat tekevät hyvää työtä terveellisen ruokavalion ja ekologisen elämäntavan puolesta, mutta niiden tuotteet on hinnoiteltu opiskelijan saavuttamattomiin. Haluan tarjota vegaani- ja luomutuotteita siten, että kaikilla on niihin varaa”, Simonen taustoittaa liikeideaansa.
Hänen visionsa on, että joskus tuotteita myydään myös tavallisissa pikkukaupoissa – huokeaan hintaan tietenkin.
Simonen tuntee yrityksensä tuotteet, potentiaaliset asiakkaat ja kilpailijat erinomaisesti, sillä omaa vihreää elämäntapaa on takana reilusti. Simonen ei ole syönyt lihaa 15 vuoteen, ja ryhtyi täysvegaaniksi nelisen vuotta sitten. Kuntosaliharrastuksenkin hän aloitti ”todistaakseen että vegaanikin voi bodata”. Simonen myös bloggaa ahkerasti ilmastoasioista.
”Hiilidioksidineutraalius on so last year. Päästöjä pitää poistaa enemmän kuin itse tuottaa”, Simonen linjaa.
Yrittäjän ilmastohuoli konkretisoituu liiketoiminnassa. Vegetukun myyntituotoista ohjataan rahaa CarbonFundille, joka rahoittaa energiansäästöhankkeita, päästöttömän energian tutkimusta ja sademetsien suojelua.
”Jokaisen ostetun tuotteen päästövähennys vastaa suunnilleen 60 kilometrin ajoa uudella henkilöautolla”, Simonen kuittaa.
Haastattelun lopuksi Simonen kuvaa omaa ajattelutapaansa. ”Olisi hienoa, jos ihmiset eläisivät mukavaa elämää aiheuttamatta haittaa ympäristölle tai tuleville sukupolville. En ole mikään nihilisti – kyllä elämän täytyy olla myös mukavaa”.

Teksti: Liisa Kemppainen

Kuva: Marja Saleva

Kinokulttuuria kaltevalla pinnalla

Turun vaihtoehtoinen elokuvakulttuuri siirtyi uudelle vuosikymmenelle vain yhden salin varassa. Nyt tulevan kulttuurikaupungin kinokulttuurille etsitään kuumeisesti kotia.

Ensin meni Thalia. Silloin katosi iso pala vaihtoehtoisesta elokuvatarjonnasta. Samalla Turun elokuvakerho menetti sarjansa. Sitten vuorossa oli Julia, jossa toimivat Vinokinon ja Suomalaisen elokuvan festivaalien lisäksi Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA).
Jäljelle on jäänyt kaupallinen Kinopalatsi sekä ML Media Liv -nimellä kulkeva vanha Domino, jossa Kinokopla on järjestänyt näytöksensä.
Kinopalatsin salien hintavuus, sen omat intressit sekä käytettävissä oleva laitteisto rajaavat osan elokuvakerhoista sekä niiden tarjonnasta ulos.
Vanha Domino ei sekään ole vailla ongelmia. Tästä kinokoplalaiset kirjoittivat viime vuoden lopulla WiderScreen-lehdessä seuraavasti:
”ML Media Livin tekniikan ja henkilökunnan iäkkyys luovat kuitenkin jokaisen sarjan kohdalla uhkakuvia Kinokoplankin näytösten jatkumiselle”.
Tällä hetkellä varmuutta Kinokoplan tai KAVA:n sarjoista ei ole. Turun Elokuvakerho panostaa pienimuotoisiin yksityistapahtumiin, kokonaiselle sarjalle ei ole esityspaikkaa.

Ei huonoa, etteikö hyvääkin. Elokuvasalien kato on ajanut neuvokkaat elokuva-aktiivit soveltaviin ratkaisuihin. Kun ei ole ollut paikkoja mihin kutsua ihmisiä elokuvaa katsomaan, on elokuvaa viety rohkeasti heidän luokseen.
Eli ravintoloihin ja luentosaleihin. Turun Elokuvakerho on järjestänyt esityksiä Kirjakahvilan tiloissa, Kinokopla ja palkittu kulttuuriyhdistys Zondag ovat tuoneet vaihtoehtoista elokuvaa baareihin ja klubeille.
Nämä poikkitaiteelliset, usein maksuttomat tapahtumat ovat järjestäjien mukaan madaltaneet osallistumiskynnystä. Zondagin Kimmo Välimäki liputtaa riippumattoman tarjonnan puolesta ”monopolin aikoina”. Parannettavaa kuitenkin löytyisi:
”Huonoa on ollut yhteistyön puute elokuvatoimijoiden välillä”, Välimäki kertoo.
”Syksyllä eräänäkin iltana Turussa oli samanaikaisesti kolme elokuvaklubia. Tämä ei varmasti ole eduksi kenellekään. Pienellä koordinaatiolla voitaisiin synnyttää kaupunkiin aitoa elokuvakulttuuria, mikä toki vaatii rinnalleen teatterielokuvia jo ensi-iltakierroksella.”

Mutta korvaako baarikatselu elokuvasalien maagisen katsomiskokemuksen? KAVA:n Juri Nummelin on skeptinen.
”Elokuvasalia ei mikään voita. Mutta sellainen elokuvakerhoihin liittynyt hiljentyvä katsominen on muutenkin katoamassa. Ensimmäiset elokuvathan katsottiin hälinässä ja missä tahansa ympäristössä. Sitten keksittiin, että pitää olla hiljaa ja keskittyä taiteeseen – nyt on palattu 1900-luvun alkuun.”
”On mielestäni hienoa, että elokuvien esittämisestä ei ole epätoivossa luovuttu, vaan tämä tragedia on tavallaan rikastuttanut elokuvatarjontaa”, Turun elokuvakerhon puheenjohtaja Petri Erkkilä näkee.
”Toisaalta taas en koe, että elokuvaelämys olisi aivan yhtä vaikuttava kahvilan tai baarin kaltaisessa ympäristössä.”

Julkista kritiikkiä aiheesta on kuulunut jo vuosia. Turun apulaiskaupunginjohtajan avustajan Juha Rantasaaren (kok) mukaan ongelma on ollut kauan tiedossa ja ratkaisuvaihtoehdot kartoituksessa. Viime vuoden lopulla kulttuurilautakunta teki ehdotuksen työryhmän perustamisesta, jonka tarkoituksena olisi reagoida juuri ”vaihtoehtoisen elokuvataiteen esittämisen vaarantumiseen” etsimällä tilalaitoksen kanssa sopivia esitystiloja. Keskusteluissa on palloteltu VR:n entistä konepajaa, mutta mitään valmista ei olla saatu aikaan.
”Kaupungilla olisi käytettävissä paljon tiloja. Pitäisi olla joustava ja löytää uusia toimintatapoja”, Rantasaari puntaroi.

Teksti: Petri Rautiainen

Kuva: Marja Saleva

Eroon teineistä

Britanniassa on jo vuosia karkoitettu teinejä julkisilta paikoilta erityisen tekniikan avulla. Laite joka lähettää ilmoille niin korkeaa ääntä, että se on sietämätön erityisesti alle 25-vuotiaille, ei ole dystopia-scifiä vaan arkista elektroniikkaa, jonka kohderyhmään kuuluvat myös suomalaiset yrittäjät.

Kun kauppakeskus Trio Lahdessa kokeili menneenä syksynä korkeaan ääneen perustuvaa teinikarkoitinta, monet pöyristyivät. Lehdet repivät otsikoita ja asiasta jätettiin tutkintapyyntö poliisille. Kauppakeskus luopui lopulta karkottimesta kielteisen julkisuuden takia. Kauppakeskuksen päällikkö Jouni Kanervo ei perästäkään ymmärrä asiasta noussutta kohua.
”Kyseessä oli aivan laillinen laite, jonka tarkoitus oli parantaa asiakkaiden viihtyvyyttä”, Kanervo sanoo. Laite oli hänen mukaansa tehonnut varsin hyvin sisäänkäynnin tukkivaan nuorisoon.

Vaikka poliisin tilaaman selvityksen mukaan ei ollut perusteita epäillä rikosta, erikoistutkija Juha Lavapuro Turun yliopiston oikeustieteellisestä tiedekunnasta ei pidä  karkoittimen laillisuutta mitenkään itsestäänselvänä. Meluhaitan käyttäminen on Lavapuron mukaan ongelmallisia  perusoikeuksien kannalta.
“Kokoontumiseen julkisessa tilassa on oikeus kaikilla iästä riippumatta, pelkkä joidenkin yksilöiden aiheuttama häiriö ja ärsyynnys eivät ole riittäviä perusteita tämän oikeuden rajoittamiseen.”
Lavapuro pitää nimenomaan laitteen syrjivyyttä erityisen ongelmallisena.
“Perustuslain kuudennen pykälän toisen momentin syrjintäkieltosäännöksessä ikä on vieläpä nimenomaisesti mainittu kiellettynä syrjintäperusteena. Lisäksi saman pykälän kolmas momentti edellyttää erikseen, että lapsia kohdellaan tasa-arvoisesti yksilöinä.”
Lavapuron mukaan ihmisoikeuskäytännöissä moniarvoisuutta ja siihen liittyvää suvaitsevaisuutta on tavattu pitää vakiintuneesti demokraattisen yhteiskunnan keskeisinä tunnusmerkkeinä – ei sen uhkana.

Teinikarkoittimen harmittomuutta ei allekirjoita myöskään tutkija Hille Koskela, joka on kirjassaan Pelkokierre tarkastellut  turvallisuuspolitiikkaa ja rikoksentorjuntaa kaupunkitiloissa. Koskela kritisoi teoksessaan sitä, että kaupunkitilaa rakennetaan suvaitsemattomuuden ja pelon ehdoilla.
Koskela pitää karkoitinta brutaalina keinona eikä pidä todennäköisenä, että laite yleistyisi Suomessa, koska se rajoittaa ihmisten liikkumista ja leimaa tietyt yksilöt ikänsä perusteella lähtökohtaisesti epäilyttäviksi.
“Suomessa julkinen tila tarkoittaa aivan eri asiaa kuin esimerkiksi Britanniassa. Tiloja määrittävät lähtökohtaisesti enemmän yksilön oikeus liikkua, jonka rajoittaminen ei ole laillista muuten kuin poikkeustapauksissa ja hyvin perustein.”
Koskela kertoo syrjityn ikäryhmän pienestä mutta nerokkaasta vastaiskusta.
“Britanniassa nuoret keksivät välittömästi käyttää karkoitinvinkua soittoäänenä, jota aikuiset eivät voi kuulla.”
Koskela luettelee kuitenkin lisää teinikarkoittimeen liittyviä ongelmia.
“Korkean äänen vaikutuksista tiedetään aivan liian vähän. Ei ole tutkittu, voiko altistus aiheuttaa pysyviä vaurioita ja millaista kärsimystä se tuottaa esimerkiksi lapsille ja koirille.”
Vaikka korkeaa ääntä lähettävä karkoitin herätti Suomessa välitöntä paheksuntaa, on täällä käytetty jo pitkään klassista musiikkia karkoittamaan nuorisoa. Hienovarainen keino sinänsä, mutta mitä tästä ajattelee klassisen musiikin ystävä ja asiantuntija?
“Kyseessä on loistavan kekseliäs tapa käyttää musiikkia! Kehnot levytykset harmittomista barokkiteoksista onnistuvat karkoittamaan teinit, vaikka kukaan ei osaa tarkkaan sanoa miksi”, sanoo musiikkitoimittaja Kare Eskola.
Mitä ihmettä! Eikö sentään ole epäsopivaa, että vanhaa ja ylevää musiikkia käytetään välineellisesti ja vielä karkoitustarkoitukseen?
“Ei tällainen käyttö ole itse musiikille mitenkään halventavaa tai vaarallista. Ainakaan yhtään sen enempää kuin ne minkkiturkkiset mummotkaan, jotka istuvat Kuhmossa valkoviinilasi kädessä ja luulevat kuuntelevansa sitä hyvää musiikkia.”
Eskola muistuttaa kuitenkin, että kaikki julkisesti soitettu musiikki rajoittaa tilaa yhtä paljon kuin fyysiset esteet ja on sikäli ongelmallista, vaikka sen taustalla ei olisikaan tällaista läpinäkyvää tavoitetta.
Mutta entä se viihtyisyys, josta tässä puhtaanapidossa oli alun perin kyse? Vaikka Eskola ei vähästä hätkähdä, luulisi edes niitä Kuhmon minkkiturkkisia musiikinystäviä tämän karkoitusmusiikin loukkaavan ja häiritsevän. Ilmeisesti kuitenkin vähemmän kuin  teinien läsnäolon.

Teksti: Saara Uotila

Kuvitus: Elli Vuorinen

KidsBeGone.com

Teinikarkoitinmarkkinoiden ehdoton johtaja on Compound Security. Yhtiön nettisivuilla kerrotaan, että korkeaa ääntä lähettävä Mosquito Anti-vandal system on yrittäjän tehokkain työkalu taistelussa maksavia asiakkaita häiritseviä nuoria vastaan.

Tuotetiedoista selviää myös, että epäsosiaalinen käytös on Ison-Britannian nopeimmin kasvavia ongelmia ja poliisilla on vain vähän keinoja estää sitä.

Markkinoitu keino maksaa 645.73 euroa ja multi-age -lisätoimintonsa ansiosta laite on mahdollista säätää myös aikuisten kuulemalle korkeudelle, häätäämään vaikka kaikenikäisiä kodittomia.

Myös karkoitukseen käytettävä barokkimusiikki kuuluu yllättävästi saman firman laajaan tuoteperheeseen. CSS Music Player – Mood Calming System maksaa 456.57 euroa ja sen myötä voi heittää häiriöteinien lisäksi hyvästit tekijänoikeusmaksuille. Laite on kaiken lisäksi vesitiivis!

Yhdysvaltaltoihin näitä laitteita maahantuo yhtiö nimeltä Kids Be Gone, ja sen verkkosivuilta löytyy lisää tietoa tekniikan eduista.

Saara Uotila

The True Colours of Hannu

Kulttuurinen vuorovaikutus on paitsi välttämätöntä myös kauhean hienoa. Kun kulttuurit sekoittuvat, opimme samalla sekä toisistamme että itsestämme. Pelottavasta tulee vähemmän pelottavaa – muukalaisesta normaali naapuri, jopa ystävä.

Kulttuurisella vuorovaikutuksella on tämän ideologisen kukkasen lisäksi myös arkielämään vaikuttava puolensa. Kun kumartuu 25 kertaa hiki päässä noukkimaan yhden joulupaperiarkin kerrallaan malesialaisen tavaratalon mattotelinettä muistuttavasta paperihäkkyrästä, jotta sirpakka muslimitipu voi sitten kassalla kääriä ne rullalle, sitä haluaisi ihan yhteisen hyvän vuoksi kysyä: ”Hei, ootteko ikinä ajatelleet, et noita vois niinku esim. myydä rullana?” Eivät ne ruokailuvälineetkään mikään kantahämäläinen patentti ole.

Kolikolla on myös kääntöpuolensa, yleensä useampia.

Olin ennen joulua laulamassa kauneimpia joululauluja Mikaelin kirkossa. Paikalla oli myös Mikaelin kirkkokuoro. Perinteistä protestanttista itseinhoa ja kärsimystä huokuvien rempseiden joulurallatteluiden lisäksi kuoro esitti myös erään legendaarisen negrospirituaalin. Vanhat naiset heiluivat epätahtiin punaisissa pusakoissaan ja mustissa puolihameissaan ja kiekuivat klassillisen koulutuksen tai yksinkertaisesti mummoutumisen marinoimalla vibratolla sellaista musiikkia, jonka olisi tarkoitus henkiä iloa, rytmiä ja elämää. Ei irtoa varsinaissuomalaiselta mummolta se, kuten tiedossa on ollut jo ihmiskunnan alkumetreiltä saakka. Miksi täytyi edes yrittää?

Toinen selkeä esimerkki siitä, miten joidenkin kulttuuristen piirteiden ei vain yksinkertaisesti ole mahdollista lainautua luontevasti, ovat eräät tosi-tv-formaatit. Unelmien poikamies on amerikkalaisena versiona kristallinkirkasta viihdettä: leikellyt naikkoset kynsivät toistensa naamoja ja oksentelevat shampanjacoolereihin. Kaiken keskellä häärii raamikas ja karismaattinen, jossain rikkaiden ja hyvien ihmisten ammatissa työskentelevä uros, johon on niin helppoa rakastua, ettei siihen tarvitse oikeastaan tutustua. Se draama, se järjettömyys, ah!

Suomalaisessa versiossa unelmien poikamiehen nimi on Hannu. Ei lisättävää.

Turussa elää 131 eri kansalaisuutta. Tämän rinnakkaiselon edellytyksiin kuuluu myös kulttuurien välinen vaihtokauppa: maahanmuuttajien osalta se tarkoittaa valtakulttuuriin mukautumista, kantasuomalaisilta aitoa avomielisyyttä erilaisille ratkaisuille. Erilaisia kulttuurisia vaikutteita omaksuessaan on kuitenkin muistettava paitsi oman kulttuurin ylpeyden aiheet myös rajoitukset. On turha teeskennellä olevansa jotakin, mitä ei ole. Kyllä me sen huomaamme kuitenkin, Hannu.

Turun kaupunki palkitsee tänä vuonna viidettä kertaa monikulttuurisuusteon ja vuoden uusturkulaisen. Palkinto myönnetään henkilölle, yritykselle, yhdistykselle tai muulle yhteisölle, joka on esimerkillisesti edistänyt monikulttuurisuutta.

Teksti: Lotta Aarikka

TuKY alayhdistykseksi

Ylioppilaskuntien yhdistyttyä Turun kauppatieteen ylioppilaat ry. hakee paikkaansa alayhdistyksenä.

Vuodenvaihteessa päätöksensä saanut turkulaisten korkeakoulujen yhdistymisprosessi muutti Turun kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan TuKY:n Turun yliopiston ylioppilaskunnan TYYn alayhdistykseksi.
”Edessä on paljon haasteita ja paljon mahdollisuuksia”, TuKY ry:n hallituksen puheenjohtaja Mikko Leino toteaa. TuKY:n toiminta ei tule supistumaan merkittävästi entisestä, vaan mukaan toimintaan koetetaan kosiskella opiskelijoita myös kauppakorkeakoulun seinien ulkopuolelta.
”Tietty osa toiminnasta saattaa jopa kasvaa”, Leino katsoo.
TuKY:n hallituksen tiedottaja Tinja Veikkolainen on samoilla linjoilla.
”Voimme alkaa järjestää isoja poikkitieteellisiä tapahtumia”, Veikkolainen toteaa. Samoin kauemmas sijoittuvat ekskursiot kannattaa toteuttaa vastaisuudessa yhteistyössä.
”On järkevää ja ekologista että bussit tulevat täyteen”, Leino korostaa.
Yhdistyminen TYYhyn merkitsi lähes kuusikymmenvuotisen itsenäisen taipaleen päätöstä. Kun kauppakorkeakoulun opiskelijat alkujaan kuulivat uutiset yhdistymisestä, herätti se myös kielteisiä ajatuksia.
”Alkushokki oli iso. Kun ei vielä tiedetty mitä tulee tapahtumaan, jäsenistön keskuudesta kuului negatiivisia kommentteja”, Veikkolainen muistelee.
”Kun shokista päästiin ohi, tajuttiin että yhdistyminen ei juuri vaikuta kielteisesti jäsenistöön”, TuKYn hallituksen kulttuurivastaava Sanna Laaksonen jatkaa.
Kulissien takana TuKY kokee riviopiskelijalle näkymättömiä muutoksia. Yhdistyksen liikevaihto supistuu, kun jäsenmaksutulot siirtyvät uudelle ylioppilaskunnalle.
”Ennen saatiin 100 000 euroa ylioppilaskunnan jäsenmaksuja, nyt saadaan TYYn toiminta-avustuksen minimisumma, joka on 200 euroa”, hallituksen klubimestari Arttu Kujala huomauttaa.
TuKY:n edustajisto lakkasi olemasta ja sihteeristön määrä pieneni, samalla kun osa edunvalvonnasta siirtyi TYYn kautta hoidettavaksi. Erityisesti kaupallisia aloja koskevista edunvalvonnallisista asioista TuKY tulee huolehtimaan myös jatkossa.
Myös vanhoja perinteitä pyritään vaalimaan jatkossakin. Hyvänä huomionosoituksena kauppakorkeakoulun suuntaan TYYn lippuun lisätään TuKY:n kuntanauha.
”Pienet jutut ovat olleet todella tärkeitä”, Leino korostaa.
Opiskelijan arkeen ei yhdistyminen juuri vaikuta, lukuun ottamatta ylioppilaskunnan tarjoamia palveluita, jotka jatkossa löytyvät Yo-talo A:sta TYYn tiloista.

Teksti: Heikki Isotalo

Humanisteille uusi koti

Sirkkalan vanhat kasarmirakennukset mukautuivat helposti yliopiston tarpeisiin.

Rakennustelineet ovat poistuneet Sirkkalan vanhojen kasarmirakennusten ympäriltä. Alue on heräämässä henkiin naistutkimuksen, taidehistorian ja mediatutkimuksen muuttaessa Esikuntarakennukseen sekä musiikkitieteen ja kirjallisuustieteiden oppiaineiden muuttaessa entiseen sairaalarakennukseen. Historian oppiaineet ovat sijainneet keltaisessa kasarmirakennuksessa jo vuodesta 2006.

Punatiilinen Esikuntarakennus ja entinen sairaalarakennus ”Valkoinen talo” entisöitiin ulkoasultaan historialliseen ilmeeseensä samalla kun sisätilat kunnostettiin vastaamaan yliopiston toiminnan tarpeita. Esikuntarakennuksen kolme kerrosta palasi pohjaratkaisultaan lähemmäs alkuperäistä, kun kerroksiin palautettiin rungon läpi kulkevat neljä metriä leveät keskikäytävät. Myös sisätiloissa pyrittiin ylläpitämään rakennusten vanhaa henkeä ja piilottamaan näkyviltä uusi tekniikka.
Tilojen muokkaaminen uutta käyttötarkoitusta varten kävi yllättävänkin helposti.
”Massiiviset vanhat kivitalot ovat yllättävänkin muotojoustavia suunnittelijan ja toiminnan näkökulmasta. Voisi sanoa että Sirkkalassa ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia sovittaa yliopiston nykypäivän tilantarpeita vanhoihin rakennuksiin”, yliopiston tilasuunnittelupäällikkö Ari Nisonen kertoo.
Esikuntarakennuksen kaikkiin kolmeen kerrokseen varattiin noin neljänkymmenen neliömetrin kokoinen opiskelijoille tarkoitettu työ- ja oleskelutila. Sirkkalan rakennuksia kunnostettaessa pidettiinkin silmällä uudenlaista, opiskelijalähtöisempää lähestymistapaa yliopiston tiloihin.
”Opiskelijoiden tulee olla lähellä yliopistoa ja omaa oppiaineyhteisöään”, Nisonen sanoo.
Esikuntarakennuksen ja Valkoisen talon yhdistää nyt nivelosa jossa sijaitsee pieni auditorio ja opiskelijoille varattu myyjäistila.
Turun upseerikerho jatkaa ravintolatoimintaa Esikuntarakennuksen kellarissa. Myös opiskelijat ovat tervetulleita lounaalle, mutta opiskelija-alennuksiatulla ottamaan käyttöön. Sirkkalan kasarmialueelle on tarkoitus pystyttää tulevaisuudessa uudisrakennus, jonne Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen kirjasto voisi siirtyä, mutta suunnitelmat ovat toistaiseksi vielä avoimet.

Köyhäintalosta humanismin kehdoksi

Nykyisin yliopiston käytössä oleva Sirkkalan kasarmialue oli vielä 1600-luvulla käytännössä rakennuksetonta aluetta. Carl Ludvig Engel rajasi alueelle kaavaan suorakaiteen muotoisen aukion, jolle 1834 kohosi Pehr Johan Gylichin suunnittelema köyhäintalo. Köyhät saivat tehdä tilaa vuonna 1846 suomalaiselle Krenatööritarkk’ampujapataljoonalle, ja vuonna 1847 Sirkkalan yhteyteen nousi kaksikerroksinen empiretalo sairaalaksi.

Oolannin sodan jälkeen Sirkkalan kasarmia alkoivat käyttää venäläiset, ja vuonna 1875 kaivokadun varrelle nousi Axel Hampus Dahlströmin ja Flor. Granholmin suunnittelema uusrenessanssityylinen kasarmirakennus. Suomen itsenäistyttyä Sirkkala pääsi todistamaan kansakunnan murhenäytelmää, kun se sisällissodan aikaan otettiin käyttöön punavankien leirinä.

Leirin lakkauttamisen jälkeen Sirkkalan kasarmialue jäi puolustusvoimien haltuun, ja sillä toimivat Turun varuskuntasairaala 1990-luvulle asti, sekä Turun ja Porin sotilasläänin esikunta vuoteen 2003. Turun yliopiston historian laitos muutti vanhaan köyhäintaloon vuonna 2006.

Teksti: Heikki Isotalo

Kuva: Maija Kurki

« Edellinen sivu — Seuraava sivu »