Maisteri Toivo Suulas vastaa

Kerro Toivo, mitä on filiaalit ja mihin me niitä tarvitaan?

Kemisti

Aikoinaan kirjoittamassani Varsinaisen Suomen sivistyksellisten sanojen ja akateemisten fraasien käyttö pääpiirteittäin -oppisanakirjassa määrittelin termin filiaali seuraavasti: ”Se [filiaali] tarkoittaa päämerkitykseltään haarakonttoria, mutta on tunnettu kuitenkin tutummin yliopistoyksikkönä, joka on eroteltu emäyksiköstään ja ripoteltu ties minne, ties miksi (?), kuitenkin niin, että sillä on joku ennalta määritelty käyttötarkoitus, jonka maamme isät ovat käärineet kreppipaperiin ja antaneet filiaalille, jotta filiaali voi läiskytellä sillä funkkispöydän kulmaan ja huutaa isä, älä unohda minua.”
Niin, filiaali sananahan juontuu latinan kielen termistä filius, joka tarkoittaa pyhässä yksinkertaisuudessaan poikaa. Filiaali on siis yliopiston poika; yliopisto on Hugh Grant; poika laulaa epävireisesti, hänen nimensä on Marcus. Älkää hyvät valistuneet alumnoni sekoittako Marcus-poikaa kuitenkaan vanhaan stoalaiseen filosofiin Marcus Aureliukseen, joka nousi isänsä kustannuksella orpopojasta Rooman keisariksi. Ei, filiaalipojalle maksetaan kyllä elatusmaksuja. Kyllä, poika voi hyvin, vaikka vihelteleekin salaa Marseljeesia ja muita modernin ajan marssilauluja. Niin, isä lähettäisi pojan mielellään kauas merille, mutta poika onkin ylpistynyt, ei alistu tappelematta.
Väitetään myös, että filiaalit ovat merkkiosoitus siitä, mihin maalaisliittolainen aluepolitiikka raaimmillaan (tahi kauneimmillaan, riippunee marinadista) kykenee. Kas, kerran nousi talonpoika takajaloilleen, iski talikon porstuaan ja lähti kaupunkiin. Tästä pelästyneenä tekivät herrat frakeissaan sopimuksen talopojan kanssa: hävittäkää Karthago, mutta säästäkää meidät niin saatte Porin ja kolme viisasta opettajaa. Ja niin sivistys saapui Poriin. Vaan ei tähän tyytynyt talonpoika, meni pesuveden mukana myös Kajaani ja Mikkeli ja joku muukin, kunnes allekirjoitukset vaihtoivat omistajaa. Tätä niin sanottua pax Alkiota on nyt kestänyt hyvän tovin, mutta kuulkaa minä kerron, kerran vielä kajahtaa pitäjäin laulu ja silloin merrassa ei ole rapu, vaan maaseudun päivälehden päiväkäsky.

Kuvataide: Taidemuseon eläkepäivät

Kukka-astelemien maailma tuo mieleen isoäidin kodin ja eläkepäivillä taiteelliset lahjansa löytäneiden hienostorouvien harrastukset. Turun taidemuseon kevään Floromania-näyttely saa ensinäkemältä katsojan miettimään, kenelle näyttely on suunnattu. Onko se rouvien inspiraation lähde vai tarjotaanko näyttelyssä kenties uusia näkökulmia vanhahtavan perinteiseen ja ennakkokäsityksiä sisältävään teemaan?
Taidemuseo on koonnut näyttelyn yhteistyössä Viron valtion taidemuseon kanssa ja näyttelyssä on esillä hyvin runsas kokoelma tunnettuja nimiä, kuten Adamson-Eric, Ville Vallgren, Elin Danielson ja Johann Köler. Floromania käsittelee kukkien ja kasvien teemaa barokista nykyaikaan maalauksin, käyttöesinein, koristein, koruin sekä kasvikirjoin ja patsain. Materiaaliltaan ja sisällöltään näyttely tarjoaa monipuolisen katsauksen, sillä museon alakerran huoneet käsittelevät kukkia kuvaavissa teoksissaan niin kuoleman, paratiisin kuin muotokuvamaalauksen aiheet ja esittelevät siten myös kukkien symboliikkaa eri periodeissa.
Museon seinillä ei siis ole vain harmonisia kukka-asetelmia, vaan myös teoksia, joissa pieninä detaljeina pilkahtavat ruusun lehdet. Posliiniastiat, kukkatiarat sekä kasvikirjat antavat perspektiiviä kukka-aiheisiin, mutta myös laajentavat kukkataiteen käsitettä muun muassa luonnontieteiden sekä muotoilun maailmaan ulottuvaksi. Vaikka näyttely kaikin puolin pyrkii murtamaan ennakkoluuloja kulahtaneisiin ja kitschiltä näyttäviin kukkiin sekä tarjoaa temaattisesti kattavan katsauksen, se ei anna katsojalle suuria ja uusia elämyksiä, vaan korkeintaan avaa kukka- ja kasviaiheista symboliikkaa.

ENNISOFIA SALMELA

Floromania – Turun taidemuseo
29.1.-30.5.2010
avoinna ti-pe 11-19, la-su 11-17

Kirjat: Kulttuuriperintöä ja tuottamista

Kulttuurituotanto on kirja, jonka ilmiselvä päätarkoitus on toimia oppikirjana. Sen tekijöistä suurin osa on Turun yliopiston kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen henkilökuntaa, ja aihevalinnat sen mukaisia. Tavallaan paketissa on myös mainostuksen, tai oppialan oikeutuksen, makua. Kyseessä on kuitenkin erittäin toimiva johdatus aihepiiriinsä, joten kirja on käyttökelpoinen myös kohdealueensa ulkopuolella.
Keskeisin paino on kulttuuriperinnön tuotteistamisella, jota tarkastellaan monelta suunnalta. Mukana on mm. Coimbran yliopiston markkinointi maailmanperintökohteeksi, Satakunnan maisemien hyödyntäminen markkinoinnissa ja puukaupunkien säilyttäminen. Erityisesti mieleen jää Outi Tuomi-Nikulan erinomainen, kriittinen artikkeli itäsaksalaisten kartanonomistajien paluumuutosta ja kotitilojensa tuotteistamisesta myyttisine ulottuvuuksineen.
Teoksen loppuosassa on kolme muista poikkeavaa artikkelia digitaalisen kulttuurin puolelta. Niistä kiehtovin on Petri Saarikosken kuvaus Porissa 2008 toteutetusta yhteisöpelistä. Saarikosken kieli on tosin sen verran termipainotteista, että se ei ehkä aukea pelitutkimusta tuntemattomalle lukijalle aivan helpolla. Riikka Turtiaisen ja Sari Östmanin artikkelia käyttäjien itse tuottamien verkkoaineistojen tutkimuskäytöstä puolestaan voi lämpimästi suositella tutkimuseettiseksi oppaaksi kenelle tahansa aiheen äärellä aloittelevalle opiskelijalle. Se on täynnä hyvää pohdintaa erilaisten julkisten foorumien eri siteerausehdoista – sekä käyttösäännöistä että kohteliaisuudesta riippuvista.
Kirjan huonona puolena on se, että rajaus on tehty laitoksen omien oppiaineiden pohjalta. Niinpä varsinkin ammattikorkean puolelle saman alan opiskelijoita houkuttava erilaisten tapahtumien järjestäminen loistaa poissaolollaan. Näin ollen Kulttuurituotantoa ei voi täysin varauksetta pitää oman alansa kokonaan kattavana yleisesittelynä, vaan se on nimenomaan oman taustayhteisönsä tutkimuskohteiden esittelyä. Hyötyä siitä toki on silti muillekin aihepiiristä kiinnostuneille ja sen parissa työskenteleville.

J. TUOMAS HARVIAINEN

Maarit Grahn & Maunu Häyrynen (toim.):
Kulttuurituotanto: Kehykset, käytäntö ja prosessit.
SKS
2009

Elokuvat: Jännän äärellä

Mel Gibsonin tähdittämä salaliittotrilleri tyytyy kierrättämään kliseitä.

Mikäli Hollywood-elokuviin on uskominen, ei mattimeikäläisen juurikaan parane ryppyillä korruptoituneille suuryhtiöille ja heidän edustajilleen. Nuo mustiin pukuihin sonnustautuneet pirulaiset kun pystyvät seuraamaan kohteidensa liikkeitä sekunnin murto-osan tarkkuudella ja hoitelevat potentiaaliset ilmiantajat päiviltä samalla hetkellä, kun nämä päättävät avata suunsa. Vastarintaan kannattaa nousta ainoastaan silloin, jos on yhtä kova jätkä kuin Mel Gibson. Pienen ihmisen puolesta tuulimyllyjä vastaan taisteleva Mel-setä näet erottaa jo kaukaa hyvikset pahiksista ja näyttää läpimädälle systeemille, mistä kana pissii.
Pimeyden ytimessä -elokuvassa näyttelijäveteraani esittää tyttärensä murhaa selvittävää poliisi Thomas Cravenia. Jäljet johtavat mahtimiesten valtapeliin, jossa soraäänet on vaimennettava mahdollisimman tehokkaasti. Katsojalle tämä on toki päivänselvää jo alkumetreiltä saakka.
Martin Campbellin ohjaustyön suurin ongelma onkin siinä, että se on nähty jo aiemminkin – eikä pelkästään käsikirjoituksen pohjana toimineen brittiläisen televisiosarjan muodossa. Teos etenee jännityselokuvana niin kaavoihin kangistuneesti, että katsojaa uhkaa hyvin nopeasti kyllästyminen. Asetelman tuttuus ja siitä aiheutuva tahaton koomisuus saavat aikaan myös sen, että Gibsonin koskettavaksi tarkoitettuun isälliseen tuskaan on vaikea suhtautua vakavasti.
Kenties lopputuloksesta oltaisiin saatu enemmän irti, mikäli elokuvan käsitys päähenkilönsä moraalisesta ylemmyydestä ei olisi niin jyrkän ehdoton. Nyt kostotarinan kaksinapaisuus estää elokuvaa syventymästä oman käden oikeuteen luottavan päähenkilönsä ongelmalliseen luonteeseen. Pimeyden ytimen sijaan Campbell hädin tuskin raapaisee sen pintaa.

TUOMAS JALAMO

Pimeyden ytimessä
Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Mel Gibson, Ray Winstone
Ensi-ilta: 5.2.

Elokuvat: Katastrofin ainekset

Aleksi Salmenperän uusi elokuva on virkistävän ilkeä perhekuvaus.

Mustalle komedialle on tyypillistä ajatus siitä, että kauheimpienkin epäonnistumisten takana ovat lähes poikkeuksetta hyvät aikeet. Ohjaaja Aleksi Salmenperä taiteilee uudessa Paha perhe –teoksessaan varsin onnistuneesti tällä tragedian ja synkän huumorin häilyvällä rajalla. Elokuvan tarina seuraa Ville Virtasen esittämää isää, joka ex-vaimonsa kuoleman seurauksena pyrkii puuttumaan lastensa elämään tuhoisin seurauksin.
Vaikka kehyskertomuksessa on vahvoja farssin piirteitä, pitäytyy Salmenperä tyylikkäästi hillityssä ilmaisussa. Lakoninen kerronta ei sorru turhaan selittelyyn, minkä ansiosta elokuvan villeimmätkin juonenkäänteet pysyvät hienosti kasassa. Tuottajana toiminut Aki Kaurismäki lienee osaltaan vaikuttanut teoksen anteeksipyytelemättömään ilmaisuun, joka varmasti jakaa yleisön mielipiteet tiukasti kahtia. Pahan perheen tapauksessa valittu tyyli tukee mainiosti tummanpuhuvaa sisältöä.
Kokonaisuus jää kuitenkin vielä kaipaamaan hienoista tiivistämistä. Tarinan perusasetelma jää keskivaiheen jälkeen pyörimään ikävästi paikalleen ennen lopun onnistuneempaa irrottelua. Tästäkin huolimatta Paha perhe on suomalaisen elokuvan kentällä piristävän tinkimätön tapaus jo pelkästään siitä syystä, että se uskaltaa olla aidosti hervottoman ilkeä. Salmenperän maailmassa tehtyä ei saa tekemättömäksi, ja tunnelin päässä häämöttävä valo osoittautuu aina laihaksi lohduksi.

TUOMAS JALAMO

Paha perhe
Ohjaus: Aleksi Salmenperä
Pääosissa: Ville Virtanen, Lauri Tilkanen
Ensi-ilta 29.1.

Elä ja anna muidenkin elää

Tiedätte mistä kirjasta puhun: vanhempien kunnioittamisen ja huorimattomuuden välistä löytyy käsky nimeltä ”Älä tapa”. Lamantappohengessä voisimme kenties kääntää käskyn positiiviseksi: ”Anna elää”. Vaan kenen elämän jättäisimme kyseenalaistamatta?

Mooseksen tullessa hapenpuutteisena vuorelta kivitaulujen kera hän ei suinkaan välittänyt viestiä universaalista oikeudesta olla tulematta tapetuksi. Kyse oli niinkin radikaalista ajatuksesta, kuin ettei ihan huvin vuoksi viipaloitaisi valittua kansaa – siis oman heimon porukkaa.
Vanhan testamentin Jumala ei toki seurannut omia sääntöjään, mikä perinne jatkuu valtion taholta edelleen esimerkiksi Yhdysvalloissa: ”Ei saa tappaa! Nyt kuolet.”
Jeesuksen teesit universaalista ihmisarvostakin kokivat pienen inflaation seuraavaksi muutamaksi tuhanneksi vuodeksi. Lähimmäisiksihän voi toki jättää laskematta esimerkiksi ämmät, neekerit, pakanat ja homoseksualistit ilman, että lihaksi syntyneen Jumalan oppi sen kummempia muutoksia kokisi.
Viesti oli silti sama kuin Gandhilla ja nykyään Tom Reganilla: anna lähimmäisesi elää. Kyse on vain siitä, kuinka lähellä lähimmäisen pitää olla.

Nyt olemme lähellä, lähempänä kuin koskaan. Joskus jopa tuntuu, että valkoinen kristitty heteromies ja musta lesbo musliminainen olisivat samanarvoisia – vaikka Sellon tragedia olikin kaikkien likaisten ulkomaalaispaskojen syytä (lähde: internet).
Mutta eräs korpimaa on vielä rämpimättä. Vain harvoin päästämme muita eläimiä kuin ihmisiä lähimmäisiksemme. Joskus toki. Groteskein esimerkki lähimmäisyyden mielivaltaisuudesta on kaupungissamme jälleen viime kulutusjuhlana julistettu eläinten joulurauha: saastaisten, kinkkuna tunnettujen sorkkaeläinten jonottaessa teurastajalle saavat ”Maija-vuohi sekä Mc Hehkun jäsenistöön kuuluva motoristipossu Orson” (lähde: MTV3) poseerata kameralle papin kanssa.

Spesismi, lajisyrjintä, on karva ja suomu kerrallaan murenemassa. Ihmisoikeudet ovat olemassa, jotta emme kohtelisi toisiamme kuin eläimiä – mikä kertoo karua kieltä siitä, miten heitä kohtelemme. Nykypäivän suurin syntinen löytyy kaupan lihatiskiltä: vaikka pihvin punnitsemista ei ehkä tappamiseksi luetakaan, ei tilanteessa todellakaan anneta elää.

Todistusaineisto kasvaa. Sika on itsetietoinen ja delfiini niin fiksu, että delfinaarioiden lähin vastine ovat Colosseumin orjat. Espanjassa ihmisen lisäksi myös neljä muuta ihmisapinalajia ovat saaneet oikeuden elämään ja vapauteen kidutuksesta. Saksassa eläinten oikeudet ovat jo perustuslaissa. Lihansyönnille ja turkistarhaukselle löytyy vielä yksi peruste: itsekkyys. Kantaako se pitkään?

Visa Kurki

Taiteen tuonpuoleisessa

TOISEN MAAILMANSODAN MELSKEISSÄ ja sitä edeltäneen natsivallan aikana eri puolilla Eurooppaa tuhoutui tuhansia taideteoksia. Esimerkiksi jugendtaiteen mestari Gustav Klimtin teoksia sota kohteli kovakouraisesti – niistä kymmeniä tuhoutui saksalaissotilaiden sytyttämissä tulipaloissa. Länsimaisen kuvataiteen merkkiteosten lisäksi pommituksissa tuhoutui arkkitehtuurin ja kirkkotaiteen taidonnäytteitä. Ja tämä vain yhden sodan aikana.
Läpi historian myös sensuuri, luonnonkatastrofit ja tapaturmat ovat tuhonneet ihmiskunnan luovuusvimmasta syntyneitä teoksia. Tietoa näistä kadonneista helmistä on kuitenkin kerätty niukasti. Miten esitellä taidetta, jota ei enää ole kuin kirjojen sivuilla ja valokuvina? Tuhoutuneen taiteen museo ei varsinaisesti voi houkutella kävijöitä näyttävillä tauluilla tai veistoksilla.

PIENI JOUKKO INNOKKAITA taiteen ystäviä Suomesta on keksinyt ongelmaan ratkaisun. Vuonna 2008 perustettu Tuhoutuneen taiteen museoseura ry on ottanut tehtäväkseen kerätä internetiin tietopankin taiteesta, joka ei kaipaa ympärilleen halleja.
Idea on kansainvälisestikin tuore, sillä vastaavia avoimia verkkoarkistoja ei juuri ole. Lähinnä alan harrastajista koostuvan jäsenistön ja ensisilmäyksellä kotikutoisten verkkosivujen varaan rakennettu yhdistys panee kuitenkin epäilemään. Ollaanko tässä tosissaan, vai onko kyseessä pelkkä sisäpiirivitsi?
Yhdistyksen puheenjohtaja Juho Tamminen vakuuttaa, että tavoitteena on vakavasti otettavan arkiston luominen, ja tarjoutuu samalla esittelemään yhdistyksen uusia, vielä julkaisemattomia verkkosivuja, jotka kieltämättä vakuuttavat kyynisen toimittajan. Muiden vakuuttamisessa Tammisella on kuitenkin vielä paljon tekemistä.
”Apurahakanavat tuntuvat olevan tukossa ja museovirasto on suhtautunut nihkeästi tällaiseen webissä toimivaan museoon. Muutenkin vastaanotto ollut hyvin kahtiajakautunutta. Jotkut eivät ymmärrä lainkaan mistä tässä on kysymys, toisten mielestä kyseessä paljon merkittävämpi ja suurempi projekti kuin yleisesti ymmärretään”, Tamminen kertoo, ja myöntää, että kyseessä saattaa olla ikuisuusprojekti.
”Teoksia on varovaisestikin arvioiden useita miljoonia ja joka hetki tulee lisää. Vapaaehtoisista tekijöistä on huutava pula. Jäseniä meillä on tällä hetkellä vain 20 ja käsittelemätöntä materiaalia alkaa olla useammaksikin henkilötyövuodeksi odottamassa.”

USKOTTAVUUSONGELMIEN ja työn määrän lisäksi omat haasteensa luo tuhoutuneesta taiteesta saatavilla olevan tiedon pirstaleisuus, tapahtumien kulun tahallinen pimittäminen sekä teosten kohtalosta tietävien alati vähenevä lukumäärä. Uudempien teosten kohdalla arkistointiin vaikuttavat myös tekijänoikeuksien asettamat rajoitteet.
Juho Tamminen uskoo kuitenkin verkkomuseon tulevaisuuteen.
”Uuden verkkosivuston julkaisun aikaan tietokantamme on jo yksi alan suurimmista maailmassa. Haaveena on saada sponsori ja pieni toimitila, jotta voin omistautua tälle työlle kokopäiväisesti.”
Tuhoutuneesta taiteesta kiinnostuneelle Tamminen antaa hyvin maanläheisiä vinkkejä tiedonhakuun.
”Wikipedia on yllättävän hyvä tietolähde. Tosin sitä täytyy selata useammalla eri kielellä, sisällöissä on niin suuria eroja. Yksittäisten ihmisten blogeista olen myös löytänyt useammankin teoksen.”
Kuka tietää, ehkä aikanaan julkaistavan tietokannan takaa löytyy jo useampi hävityksen kohdanneiden taideteosten tuntija.

Teksti: Juuso Janhunen

Postia Guantánamoon

Yhdysvaltain presidentti Barack Obama lupasi vuoden 2008 vaalikampanjansa aikana Guantánamon vankileirin mitä pikaisinta sulkemista. Obama on ollut jo yli vuoden virassa, mutta leiri pysyy silti. Vankileirillä on vielä toistaiseksi noin viitisenkymmentä vankia.
Turun ylioppilaslehti päätti yrittää kirjeenvaihtoa Guantánamon vankileirin vangin kanssa, ja lähetti kepeitä talvikuulumisia yli seitsemän vuotta vankileirillä viettäneelle libyalaiselle meteorologille Abdul Hamid al-Ghazzawille. Al-Ghazzawi oli muuttanut Afganistaniin pakoon Libyan hallintoa harjoittamaan hunaja- ja maustekauppaa. Hän joutui vangiksi paetessaan vuonna 2002 Yhdysvaltain pommituksia.
Yhdysvallat syyttävät al-Ghazzawia Libyan islamilaisessa taisteluryhmässä toimimisesta ja Al-Qaida -yhteyksistä, mutta al-Ghazzawi on kiistänyt syytteet.
Vangeilla on mahdollisuus käydä kirjeenvaihtoa leirin ulkopuolelle, vaikka Yhdysvallat sensuroikin yhä terrorismiin viittaavia viestejä.
”Vankien mahdollisuudet vastata kirjeisiin ovat tällä hetkellä melko hyvät. Punainen risti välittää kirjeitä perheenjäsenille, mutta vangeilla on mahdollisuus lähettää kirjeitä myös ulkopuolisille”, Amnesty Internationalin tiedottaja Anu-Elina Jaskari kertoo.
Vaikka tilanne vankileirillä on inhimillistynyt, ei Guantánamoa voi pitää missään nimessä ongelmattomana tapauksena. Leiri tulisi sulkea, mutta jatko on lähes yhtä pulmallista.
”On myös todellinen uhka siitä, että vangit joutuvat vakavien ihmisoikeusloukkauksen uhreiksi, jos heidät palautetaan suoraan kotimaihinsa, kuten esimerkiksi Libyaan, Syyriaan tai Kiinaan”, Jaskari sanoo.
”Huolena on, että Guantánamo pysyy auki pidempään kun on puhuttu.”
Turun ylioppilaslehti jää odottamaan mielenkiinnolla paluupostia vankileirin asukkaalta ja toivoo Obaman täyttävän vaalilupauksensa.

Teksti: Heikki Isotalo

Amnesty internationalilla on käynnissä kampanja, joka kehottaa lähettämään tervehdyksesi Guantánamon vangeille. Katso lisää www.amnesty.fi.

Ilmaisen elokuvan seireeninkutsu

Ruotsalaisesta Voddlerista leivotaan vauhdilla ”leffojen Spotifyä”. Mainosrahoitteisesti elokuvia netin kautta jakava palvelu rantautuu suunnitelmien mukaan Suomeen tänä vuonna. Liian hyvää ollakseen totta?

RUOTSALAISET NÄYTTÄVÄT JÄLLEEN kadehdittavaa innovatiivisuuttaan. Voddlerin idea on nerokkaan yksinkertainen: se lupaa tarjota ”turvallisen, viruksettoman ja laillisen vaihtoehdon elokuvien piraattikatselulle”. Se käyttää jopa hyväkseen samaa P2P-teknologiaa kuin pahamaineiset laittomat jakelukanavat.
Palvelun saa toimimaan pyytämällä kutsua palvelun nettisivuilta ja lataamalla itselleen tarvittavan ohjelman. Kutsun saanut voi valita katseltavaa alati kasvavasta valikoimasta. Tällä hetkellä sopimukset on tehty muun muassa Sony Pictures Televisionin, Walt Disneyn ja Paramountin kanssa. Käyttäjä valitsee tietokoneelle väliaikaisesti latautuvan elokuvan, jonka katselu kuitataan joko ennen elokuvaa näytettävillä mainoksilla tai joidenkin elokuvien kohdalla perinteisemmin maksamalla. Premium-tilit ovat kirjoitushetkellä kehitteillä.
Ei ole yllätys, että ilmaiset, lailliset elokuvat ovat herättäneet laajaa kiinnostusta. Kutsuja beta- eli testausvaiheessa olevaan palveluun on jaettu ainakin 350 000 ruotsalaiselle. Vaikka Voddleria on kritisoitu laajasti sen hankalasta käytettävyydestä, palvelun kuvanlaatu ja elokuvatarjonta tuntuvat miellyttävän monia.

VODDLERIN MYÖTÄ PIRATE BAYN ja Spotifyn kotimaa nousee jälleen kulttuurituotteiden jakelun polttopisteeseen. Korkean teknologian ja sen nopean omaksumisen maat kuten Ruotsi tai Suomi ovat mitä parhaimpia koelaboratorioita ennen verkkojen levittämistä suurille markkinoille.
Kulutuskriittiselle skeptikolle käynnissä oleva skenaario on jopa elokuvia parempaa viihdettä, jossa netin ilmaisuuteen tottuneet surffailijat koetetaan vaivihkaa saada taas kolisuttamaan kassaa.
Ilmainen elokuva on tietysti kaikkea muuta kuin ilmaista. Mistä muualta mainostajat lopulta saisivat rahaa elokuvaelämysten sponsoroimiseen kuin heidän tuotteitaan ostavilta kuluttajilta?
Voddlerin vaakakupit sentään ovat taloudellisesti Spotifyä paremmin tasapainossa, ainakin yhtiön tiedottaja Ellinor Lejmanin mukaan.
”Olemme kehittäneet hyvin tehokkaan jakeluteknologian, mistä johtuen mainostulot kattavat tällä hetkellä maksut sisällöstä.”

JÄÄ NÄHTÄVÄKSI, SELVIÄÄKÖ ”elokuvien Spotify” paremmin kuin esikuvansa. Ruotsalainen Dagens Industri -lehti nimittäin kirjoitti Spotifyn liikevaihdon olevan ”pienempi kuin pienellä pizzerialla”. Rajusti tappiota tekevän Spotifyn annetaan kuitenkin rauhassa kasvattaa käyttäjäkuntaansa. Pyörittämiseen ja markkinointiin tarvittavat setelitukut tulevat sijoituksista.
Neljä suurinta levykorporaatiota halusivat luonnollisesti olla mukana, kun markkinointimielessä hankalat, ilmaiseen nettijakeluun tottuneet kuluttajat kokoontuivat näppärästi yhteen – ne riensivät kaikessa hiljaisuudessa vuonna 2008 hankkimaan merkittävän määrän Spotifyn osakkeita.
Myös Voddler työskentelee suurimpien elokuvayhtiöiden kanssa. Onko pelkoa siitä, että monimuotoinen elokuvatarjonta tallautuu jättien jalkoihin?
”Tavoitteena on maailman paras ja laajin leffakirjasto”, Lejman vakuuttaa.
”Eilen julkistimme, että jokainen Göteborgin kansainvälisillä elokuvafestareilla esiintynyt ohjaaja saa teoksensa meidän jakeluumme.”
Lejman vakuuttaa vielä lopuksi, että Voddler ei tule kohtaamaan samanlaista kritiikkiä korvausten riittämättömyydestä kuin Spotifyä kohtaan on esitetty. Aika näyttää.

Teksti: Petri Rautiainen

Rambo elää

Viime Tylkkärissä kerroimme toimituksen yrityksestä kasvattaa esihistoriallisia triops-äyriäisiä. Yritys sai synkän käänteen vain yhden triopsin selvittyä reilun viikon ikäiseksi, sekin homeisessa vedessä väärinpäin räpiköiden.
Yksinäinen triopsi, joka tätä nykyä Rambo Aureliano Buendíana tunnetaan, on saattanut syödä mitättömät lajikumppaninsa eksistentiaalisen bulimian puuskassa. Kuoriutumattomat munat kellastuivat ja pilaantuivat hyhmäksi. Rambo sinnitteli kriittisen parin viikon yli äärimmäisen matalassa ja likaisessa vedessä lajitovereidensa mätänevien raatojen keskellä.
Yhtä triopsia on vaikea olla yliruokkimatta, joten ylenmääräinen ruoka muuttui nopeasti hyytelömäisiksi homepalloiksi. Emme nähneet sen juurikaan syövän, eikä se kasvanut paketin mainostamaa huippuvauhtia. Kolmatta silmää emme myöskään paikallistaneet. Mutta se eli ja liikkui, ja se oli meille tärkeintä.
Rambo elää yhä. Hän tosin ui edelleen väärinpäin, eikä erityisesti näytä nauttivan elämästään. Kaadoimme akvaarion puolilleen raikasta lähdevettä ja ruokimme sitä parhaan kykymme mukaan. Olennolla on tätä nykyä ainakin enemmän puhdasta elintilaa, eikä nälkäkuoleman pitäisi akuutisti uhata.
Väillä Rambo piristyy ja näyttää huimia vesikieppejä. Hän ei kuitenkaan ole vielä suostunut kääntymään oikeinpäin. Aika näyttää, miten kapinalliselle käy.
JANTSO JOKELIN

Seuraava sivu »