Politiikkako yhteisten asioiden hoitamista?

Kukapa ei olisi kuullut yhtä hyvin uraansa aloittelevan kuin kokeneemmankin poliitikon suusta fraasia: ”Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista”. Sen saattaa politiikan syvintä olemusta määritellessään heittää tiskiin sellainenkin yhteisten asioiden hoitaja, joka juuri on päättänyt vaikkapa peruskoulun opettajien lomauttamisesta tai vanhustenhoidon laitospaikkojen vähentämisestä. ”Yhteisestä asiasta” sopertelee myös päättäjä, joka on omasta puolestaan hoitanut yhteisiä asioita niin, että asuinalueilta lakkautetaan kirjastoja, terveysasemia tai hyvin toimivasta lähikoulusta siirretään lapset suureen yhtenäiskouluun pitkän matkan päähän.
Kenen asialla mahtaakaan olla politiikantekijä, joka vielä näillä lumilla lopettaa Turun kaupungin ylläpitämiä päiväkoteja ja luovuttaa vastuun ehkä jopa 200 lapsen päivähoidosta yksityisille, kalliita päivähoitopalveluja tuottaville yrityksille? Niinpä niin, ”yhteisiä asioita” on hoitamassa tämäkin turkulainen vastuunkantaja, useimmiten puoluekannaltaan kokoomuslainen, vihreä tai sosiaalidemokraatti.

Nämä päättäjät jaksavat tietenkin muistuttaa vielä muistuttamasta päästyäänkin siitä kaikkein yhteisimmästä asiasta, nimittäin Turun talouden kroonisesta, jo vuosikymmeniä jatkuneesta kriisistä. Siinä ongelmakenttä, jota kotikaupunkimme poliitikkokunta on nyt ryhtynyt hoitamaan niin suurella innolla, että palveluista säästämisen, tehostamisen ja rakennemuutosten virta uhkaa jo hukuttaa palveluja kipeimmin tarvitsevat kaupunkilaiset.
”Yhteisellä asialla” oli kai sekin johtava virkamies, joka ennusti viime vuoden verotulot kaksikymmentä miljoonaa todellista kertymää pienemmiksi ja ajoi kaupungin säästökuurille, kuin varmuuden vuoksi. ”Yhteisellä asialla” ovat terveydenhuollon, vanhustenhoidon ja päivähoidon yksityistäjät, joiden politiikka on saanut palvelubisneksen kukoistamaan.
Kun Britanniassa nousi 1979 valtaan Margaret Thatcher, loppui yhteisistä asioista puhuminen kertaheitolla: ”Ei ole mitään yhteiskuntaa, on vain yksittäisiä miehiä ja naisia”, Rautarouva julisti ja alkoi yksityistää julkisia palveluja ja valtion omaisuutta, murtaa ammattiyhdistysliikettä ja siirtää määrätietoisen uusliberalistisen neuvonantajakaartinsa avulla valtaa ja etuja brittiläiselle keski- ja yläluokalle.

Suomessa jo parinkymmenen vuoden ajan edennyt uusliberalistinen kehitys peitetään puheeseen ”yhteisistä asioista”. Samankaltainen konsensusretoriikka on näyttänyt voimansa itsenäisen Suomen historiassa monesti aiemminkin. Uudet valtapoliitikkojen polvet imevät alitajuntaansa tuon omaatuntoa rauhoittavan puhe- ja ajattelutavan jo poliittisten broilerihautomojen lämmössä.
Poliitikon olisi tunnistettava yhteiskunnassa vallitsevat jaot ja nähtävä yhteiskuntaryhmien etujen ristiriidat. Kevyttä puhetta ”yhteisistä asioista” olisi tervehdittävä kysymällä: kenen ”yhteisistä asioista” onkaan kyse?

JOHANNES YRTTIAHO
Turun kaupunginvaltuutettu (vas)

Kansalaisuutta metsästämässä

Poikaystäväni on Ranskan kansalainen. Hän on syntynyt, elänyt, käynyt koulut, tehnyt töitä ja maksanut veroja vain Ranskassa, mutta hänen vanhempansa ovat portugalilaisia maahanmuuttajia. Viime viikolla hän meni uusimaan passiaan. Tiskillä odotti yllätys: hän ei enää pian välttämättä olekaan ranskalainen.

Muutama vuosi sitten Ranskassa on mennyt läpi uusi laki, joka kyseenalaistaa viisi tai viisikymmentäkin vuotta sitten myönnetyn Ranskan kansalaisuuden. Enää ei todistukseksi riitä passi, henkilöllisyyskortti, syntymätodistus eikä todistus siitä, milloin, missä ja kuka on hakijalle kansalaisuuden myöntänyt. Valtio vaatii myös selvityspaperin, jonka perusteella viimeksi mainittu todistus on saatu. Monimutkaista? Tarkoituksella.
Ranskaan on perustettu uusia keskuksia, joista tätä paperia voi hakea. Niillä, jotka kansalaisuuden on joskus hakijalle myöntänyt, ei sitä tietenkään ole tallessa. Jos hakija saa käsiinsä kaikki vaaditut kahta edellistä sukupolvea koskevat dokumentit, laaditaan uusi selvityspaperi. Prosessi voi viedä vuoden tai kaksi. Se ei silti takaa, että kansalaisuus myönnetään uudelleen.

Vastauksena maahanmuuttajaongelmiin monikulttuurisuutensa kieltävä Ranska on päättänyt tarkistaa jokaisen ei täysin puhtaan ranskalaisen kansalaisuuden. Tiskin takana istunut mies totesi poikaystävälleni tyynenä: ”Vuosia sitten annoimme kansalaisuuden kelle hyvänsä. Nyt haluamme tarkistaa, ettei silloin tehty virheitä.” Poikaystäväni, joka ei ole Portugalin kansalainen, kysyi, että jos hän ei saa Ranskan kansalaisuutta uusittua, mihin hän sitten kuuluu? Mies heitti kädet sivuun ja sanoi: ”Tämä ei ole minun vastuualuettani.”

Porsaanreikiä on joka puolella. Eräs ranskalaisista ystävistäni on belgialaisen äidin ja puolalaisen isän tytär, joka on syntynyt ja asunut koko ikänsä Ranskassa. Hän sai kolme vuotta sitten lapsen. Tytär sai automaattisesti Ranskan kansalaisuuden äitinsä mukaan. Nyt äiti joutuu itse kamppailemaan säilyttääkseen omansa.
Palauteryöpyn pakottamana ministerit ovat kehottaneet virkailijoita toimimaan ”höllemmin”. Kuulemma äänestäminen ja armeijan käyminen ovat osoituksia oikeudesta kansalaisuuteen. Miksi sitten mies, joka on sotinut Ranskan puolesta Vietnamin sodassa, on nyt uuden lain myötä menettänyt kansalaisuutensa?
En edes uskalla ajatella, millaisen painajaisen afrikkalaistaustaiset ranskalaiset joutuvat käymään läpi. Ironisesti siirtolaistaustaiset antoivat ison osan äänistään maan presidentille, Nicolas Sarkozylle. Onhan hän itsekin unkarilaisen isän ja kreikanjuutalaistaustaisen äidin lapsi. Mutta hänen kansalaisuuttaanhan kukaan ei tietenkään kyseenalaista.

Pihla Hintikka

Kirjoittaja on entinen turkulainen,
joka asuu nykyään enemmän tai
vähemmän pysyvästi Pariisissa

Rekrymessut netissä

Työvoimavälityspalvelu Monsterilla on 14.2.2010 asti rekrytointimessut netissä. Messut tarjoavat tietoa eri alojen yrityksistä ja organisaatioista, erilaisista ammateista ja työtehtävistä, kesätyöpaikoista ja ammatillisesta järjestäytymisestä.
Monster painottaa messujen ympäristöystävällisyyttä, sillä nettimessuilta ei synny jätettä eikä sinne tarvitse saapua henkilöautoilla. Osallistuminen on messuvierailijoille ilmaista. Ainoat edellytykset messuille osallistumiseen ovat tietokone ja internetyhteys.
Messut osoitteessa www.monster.fi/messut

Teksti: Heikki Isotalo

Uljaassa tapahtuu

Itä-Suomen yliopiston ylioppilaskunnan lehden Uljaan päätoimittaja Veera Järvenpää on irtisanoutunut tehtävistään. Uljas on herättänyt keskustelua ISYY:ssä jo pitkin syksyä, ja lehden budjetti koki tuntuvia leikkauksia viime joulukuussa.
”Kypsyttelin ajatusta joululoman ajan ja ymmärsin, ettei minulla ole enää mahdollisuutta tehdä sellaista ylioppilaslehteä, jota minut palkattiin tekemään — Itäsuomalaiselle nurkkakuntaiselle toimintakulttuurille kriittinen ja tiukka uutisointi on osoittautunut olevan liikaa”, Järvenpää kommentoi Uljaan haastattelussa.
Järvenpään työsuhteen päättyessä helmikuun alussa Uljaan palkkalistoille jää vain yksi työntekijä.

Teksti: Heikki Isotalo

Kääntäjiä polkuhinnoin

AV-kääntäjät saivat tarpeekseen alan alipalkoista.

Monikansalliset käännöstoimistot ovat jo pitkään polkeneet Suomen televisiosarjojen ja elokuvien tekstityksistä vastaavien av-kääntäjien hinnoittelua pestaamalla opiskelijoita audiovisuaalisiin käännöstehtäviin murto-osalla alan normaalipalkoista.
Joulukuussa tilanne sai uuden käänteen, kun Broadcast Text International Oy voitti tarjouskilpailun Sanoma-konserniin kuuluvan NelonenMedia Oy:n tv-ohjelmien tekstittämisestä. Samalla viimeisestä suuresta av-käännöstoimisto Pre-Text Oy:stä jää työttömäksi noin 60 kääntäjää, mikä vastaa lähes viidennestä koko alan ammattilaisista.
Itse Pre-Textillä töissä oleva turkulainen kääntäjä Anna-Maija Ihander on huolestunut alan kehityksestä.
”Broadcast Text on vuosien mittaan laajentunut aggressiivisesti ja lähettänyt paljon todella edullisia tarjouksia. Alempi hinta tulee suoraan kääntäjien palkoista”, Ihander toteaa.
Ihander pelkää, että alalle voi syntyä tilanne, jossa Broadcast Text toimii ainoana suurena käännöstoimistona.
”Kääntäjien palkat jäisivät pysyvästi matalalle tasolle.”
Av-kääntäjät ovat toistaiseksi olleet hyvin heikosti järjestäytyneitä. Kehnoja palkkioita on saatettu hyväksyä puhtaasti tietämättömyydestä.
”Kun perustettiin keskustelufoorumi kääntäjiä varten, selvisi, että suurin osa kääntäjistä ei edes tiennyt olevansa palkkakuopassa”, Ihander huomauttaa.
Ensimmäinen askel tilanteen korjaamiseksi on jo otettu. Av-kääntäjät yrittävät Journalistiliiton kanssa saada kääntäjäfirmat neuvottelupöydän ääreen sopimaan palkkaratkaisuista ja työsuhdekäytännöistä.
”Näyttää lupaavalta, mutta vielä ei voi tietää mitä kokouksessa tapahtuu”, Ihander toteaa.

Teksti: Heikki Isotalo

Kahvi on kuin henkilökohtainen päiväkirja

Latte Cafen pitäjä Gérard Gassoun haaveena on oma paahtimo. Tulevaisuudessa hän haluaisi valikoimaansa kahvilaatuja ympäri maailmaa ja omilta viljelmiltään Togosta.

”Huominen ei sovikaan, pidän kahvilan kiinni. Velvollisuuksia perheen kanssa.” Latte Cafen Gérard Gassou kirjoittaa minulle päivää ennen haastattelua.
Siirrämme tapaamisen samaan iltaan.
Kristiinankadun Latte Cafe henkilöityy togolaiseen Gassouun. Aina kun valkoiseksi sisustettu kahvila pitää oveaan auki, Gassoun voi luottaa seisovan sen puunvärisen tiskin takana.
Niin nytkin.
”En ole niin muodollinen, voimme vaan jutella vapaasti”, leppoisa Gassou tervehtii.
Gassou valmistaa kahvikupin etiopialaisista pavuista ja kertoo olevansa alunperin Togon vuoristoseudulta, pienestä kylästä joka on elänyt kaakaosta ja kahvista sukupolvien ajan. Perheen perässä Suomeen saapunut Gassou suoritti ruokailualan tutkinnon Ranskassa.
Hän kertoo olleensa viime päivinä väsynyt. Se on helppo ymmärtää, sillä Latte Cafe on auki viikon jokaisena päivänä, aamun tunneista usein yöyhteen. Huominen on hänen ensimmäinen vapaapäivänsä, jos joulua ja uuttavuotta ei lasketa.
Gassou tekee tiskin takana töitä seuraavan askeleen eteen: oman paahtimon. Sen jälkeen hän voisi jopa tuoda omaa togolaista kahviaan sukunsa viljelmiltä.
”En tee paahtimohanketta oman kahvini takia, vaan idea olisi tuoda se muiden alkuperämaakahvien oheen. Olisin tottakai onnellinen jos voisin sanoa, ’tämä on minun kahviani’, mutta mistä tahansa tuleva kahvi voi olla hyvää. Kahvi on kuin henkilökohtainen päiväkirja – ei kaikki tykkää kaikesta.”
”Sinun pitäisi kokeilla tätä, ihmiset tuntuvan tykkäävän siitä”, Gassou sanoo ja tarjoilee kahvin. Tämä tuntuu olevan hänen lempilauseitaan. Hän sanoo sen haastattelun aikana ainakin kolmesti, viitatessaan kahvilan erilaisiin tee-, kahvi- ja kaakaolaatuihin. Siinä tiivistyykin liikeidea: uusien makulöytöjen tarjoaminen.
Nimenomaan tarjoaminen, ei tuputtaminen. Kysyn Gassoulta miksi kahvilaa luonnehditaan niin usein ”sympaattiseksi”.
”Luulen sen johtuvan siitä, että yritän todella kuunnella mitä ihmiset haluavat”, hän pohtii.
”Valinta pitää aina antaa kuluttajalle – koskaan ei saa pakkosyöttää, koska silloin hän ei välttämättä palaa.”
Latte Cafen ensimmäinen vuosi tulee olemaan rankka, ja sen Gassou myöntää. Työtunteja ei lasketa, tulot menevät vuokran ja kulujen ohella investointeihin.
Se on vaativa projekti, myös perheelle. Gassoun pienet lapset vierailevat vapaasti kahvilassa vaimon äitiysloman loppuun, sen jälkeen vaaditaan organisointia.
”Jos minun pitää valita perheen ja kahvilan välillä, niin valitsen perheen. Mutta haluan samalla, että täällä on joku – koitankin kouluttaa työharjoittelijan – sillä ihmiset tuntuvat todella pitävän tästä paikasta. Tai ainakin sen vaikutelman olen saanut.”

Teksti: Petri Rautiainen

Kuva: Lauri Hannus

Haetaan aitoa tyyppiä tositarkoituksella

Työskenteletkö tehokkaasti niin itsenäisesti kuin tiimissä, myös kovan paineen alla? Olet sosiaalinen, luotettava ja ahkera? Hyvä tyyppikin vielä?

Hieno homma, mutta niin on pirun moni muukin. Työnhakuun kannattaa uhrata paukkuja ja asennoitua kunnolla.

TYÖPAIKKA LÖYTYY HARVOIN täysin pyytämättä ja yllättäen – usein työnhaku käy työstä. Huolellinen valmistautuminen tukee koko hakuprosessia.
”Kaikki alkaa itsetutkiskelusta. Ensin on tärkeää sisäistää oma osaaminen. Vain näin sen voi tehdä näkyväksi myös työnantajalle”, Turun akateemisten rekrytointipalveluiden suunnittelija Sanna Tuominen kertaa työnhaun perusteita.
”Työnhakijan tulee tunnistaa omat taitonsa ja arvostaa niitä. Ammatillinen itseluottamus on keskeistä.”
Avointen työpaikkojen tiirailu sunnuntain Hesarista tai netin rekrysivuilta on passiivista työnhakua. Työnhakija, joka on reipas ja aktiivinen muutoinkin kuin paperilla, ei tyydy kaikille avoimiin, kilpailtuihin apajiin, vaan luo omat mahdollisuutensa. Kun osaaminen, uraunelmat ja kiinnostuksen kohteet ovat selvillä, kannattaa haravoida sopivia yrityksiä ja mielenkiintoisia työtehtäviä. Aktiivisessa työnhaussa hakija kaivaa itse esiin oikean henkilön, lähettää sähköpostia ja soittaa perään.
”Piilotyöpaikkoja on paljon. Niihin pääsee käsiksi helpoiten verkostojen ja vanhojen kontaktien kautta”, Tuominen kertoo.
”Ja vaikka saisikin kieltävän vastauksen, kannattaa kysyä vinkkejä avoimista paikoista ja oikeista henkilöistä keihin olla yhteydessä.”

HAKEMUKSEN TEHTÄVÄNÄ ON singota hakija haastatteluun. Hyvä hakemus tekee rekrytoijan työn helpoksi.
”Kaikenlainen kikkailu on mennyttä aikaa. Työnantajat arvostavat taitoa tuoda lyhyesti ja selkeästi esiin kolme asiaa: motivaatio, osaaminen ja persoona”, Tuominen kuvaa.
Hakemusten kliseiset adjektiivirimpsut jäävät vaille merkitystä. Rekrytoijan vakuuttaminen onnistuu antamalla todellisia esimerkkejä – subjektiiviset väitteet tulee perustella.
Oletko hionut ryhmätyötaitojasi vaikkapa ylioppilaskuntatoiminnassa, tai kertooko vuosien vapaaehtoistyö ahkeruudestasi ja oma-aloitteisuudestasi? Tuominen myöntää, että motivaation esittäminen hakemuksissa on hankalaa. Mutta:
”Jos ihminen on todella kiinnostunut työpaikasta, motivaatio huokuu rivien välistä. Silloin ei tarvitse sortua helppoihin ratkaisuihin.”

REKRYTOINNIN KONSULTOINTIYRITYS Mercuri Urvalin Timo Makkonen kehottaa hakijoita tutustumaan alan ja yrityksen koodeihin.  Kannattaa pelata varman päälle, ei heittäytyä liian villiksi.
”Yritysten päättäjinä on usein vanhan liiton jengiä, jonka maailmankuva on opiskelijamaailmaa konservatiivisempaa. Kannattaa muistaa, että opiskelijaelämässä ja työelämässä on omat käyttäytymistapansa”, Makkonen huomauttaa.
Yhtä avointa paikkaa kohden yritykset saattavat saada satoja hakemuksia. Valtaosa hakemuksista lähetetään sähköisesti. Makkonen vakuuttaa, että kaikki hakemukset huomioidaan.
”Jos työnantaja on vakavissaan liikenteessä, ei hänellä ole varaa jättää hakemuksia lukematta. Avoimet hakemukset ovat sitten oma lukunsa.”
CV-pankkeihin tallennettuja avoimia hakemuksia filtteroidaan usein erilaisilla hakusanoilla; hakuja tehdään sitä useammin mitä spesifimpää osaamista työnkuva edellyttää.
Yrityksiin kannattaa soittaa, jos hakijalla on aitoa kysyttävää. Jos puhelimessa esiintyminen käy luonnostaan ja jokin asia on epäselvä, soittaminen pohjustaa hakemuksen lähettämistä tai haastattelua. Soittaminen ei kuitenkaan ole itseisarvo.
”Kyllä joskus tekee mieli kysyä, että `Miksi oikeastaan soitit?`”, Makkonen sanoo. Turha soittelu voi ärsyttää kiireisiä henkilöitä.

”TYÖNHAKU EI OLE PELIÄ tai roolileikkejä. Työtä kannattaa hakea omana itsenään, mutta tietenkin hyvin valmistautuneena”, Makkonen sanoo.
”Rekrytoinnissa halutaan mätsätä oikea henkilö ja työ. Haastatteluiden erot syntyvät yleensä siinä miten henkilöt ovat tehneet kotitehtävänsä. Sen tuntee ja näkee.”
Työnhakija erottautuu haastattelutilanteessa positiivisesti kun motivaatio ja osaaminen tulevat esiin luontevalla tavalla. Aitous näkyy vuorovaikutustilanteessa. Mitään temppuja ei ole.
Ensivaikutelma on tärkeä, ja se tehdään jo puhelimessa, kun hakija kutsutaan haastatteluun.
”Ei tarvitse puhjeta mihinkään riemunkiljahduksiin, muttei esittää liian cooliakaan”, Tuominen sanoo.

HAASTATTELUSSA ON TÄRKEINTÄ jättää itsestään vahva positiivinen mielikuva. Pienet mokat tai jännittäminen eivät haittaa.
”Haastattelija huomaa, jos hakija on liikenteessä huonolla asenteella. Jännityksen tuoma intensiteetti on hyvä juttu. Haastattelut kestävät usein sen verran, että hakijalla on aikaa parantaa ja korjata omia mokiaan. Alun takeltelun takia ei kannata luovuttaa.”
”Työnantajien hakemat hyvät tyypit eivät ole mitään BB-persoonallisuuksia, joilla ei ole kasvojensa lisäksi mitään annettavaa. Ihannetilanne on, kun työhön löytyy hyvä tyyppi, jolla on myös substanssiosaaminen kunnossa”, Makkonen tiivistää.

Teksti: Liisa Kemppainen

Kuvitus: Elli Vuorinen

Lama ei lannista vastavalmistuneita

AVOIMIEN TYÖPAIKKOJEN VÄHÄISYYS Turun seudulla mietityttää tuoreita maistereita, joiden haaveissa on jäädä opiskelukaupunkiin asumaan valmistumisen jälkeenkin. Taantumasta huolimatta he suhtautuvat tulevaisuuteen toiveikkaasti.
Joulukussa valtiotieteiden maisteriksi valmistunutta Kirsi Kojonkoskea, 26, sekä ranskan kieltä opiskelevaa Pauliina Yli-Honkoa, 26, ei pelota taantuma tai työttömyys.
”Papereiden ulos saaminen oli  vain helpotus, sillä nyt saan keskittyä työnhakuun täysillä. Lisäksi monet työnantajat edellyttävät tutkintoa, joten uskon että minulla on paremmat mahdollisuudet saada töitä valmistuneena”, toteaa Kojonkoski.
Viime keväänä lääketieteen lisensiaatiksi valmistunut Mika Kotimäki, 25 on saanut tehdä koulutustaan vastaavia töitä jo pari vuotta ennen valmistumistaan, joten siirtyminen opinnoista työelämään on käynyt luontevasti.
”Suomalainen lääkäritutkinto on siitä hyvä, että siinä panostetaan kliinisiin valmiuksiin. Valmistumisvaiheessa lääkärillä on jo oikeaa työkokemusta, eikä harppaus työelämään tunnu niin isolta”, Kotimäki pohtii.
Yli-Honko on työskennellyt koko opintojensa ajan ja on tälläkin hetkellä vakituisessa työsuhteessa kaupan alalla. Työttömyyttä enemmän häntä mietityttääkin se, millaisia töitä valmistumisen jälkeen on tarjolla.
”En jää ainakaan tyhjän päälle kun valmistun, mutta eri asia on sitten saanko koulutustani vastaavia töitä, tai löytyykö niitä Turusta.”
Kaikki kolme  toivoisivat voivansa jäädä asumaan Turkuun, vaikka seudun työtarjonta on tällä hetkellä monella alalla kehno. Töitä aktiivisesti hakeva Kojonkoski kertoo taantuman ja työpaikkojen vähyyden vaikuttaneen mielialaan jonkin verran, mutta hän suhtautuu työllistymiseensä yhä optimistisesti.
”En pidä siitä että olen työtön, mutta on helpotus että olen valmistunut. Koen olevani jonkinlaisessa välitilassa. En usko joutuvani olemaan työttömänä pitkään. Yhteiskuntatieteilijä voi onneksi työllistyä monenlaisiin töihin ja harkitsen tällä hetkellä myös toiminimen perustamista.”

Teksti: Liisa Reunanen

Voit tuoda hakemuksesi ja ansioluettelosi  Rekrytointipalvelujen CV-klinikalle
asiantuntijoiden kommentoitavaksi.
Seuraava CV-klinikka keskiviikkona 10.2. klo 13.15-15.00.

Katso lisää CV-klinikoista ja muista ura-
palveluista osoitteesta rekrytointi.utu.fi.

Rock out!

Mistä on kyse raskasta rokkia 35 vuotta soittaneessa bändissä, jonka nimi tarkoittaa spiidihullua ja siihen lisättiin ö heavy metal -uskottavuuden takia? Miksi vuodesta toiseen muuttumaton musiikki vetää faneja? Ja ovatko kuulijat yhtä friikkejä kuin esiintyjät?

MOTÖRHEAD ON LÄHINNÄ raskaan rockin ystäville tuttu brittibändi. Se on legendaaristen tarinoiden lähde, jonka syylänaamainen solisti ja keulakuva Lemmy Kilmister on viettänyt elämänsä sex, drugs and rock’n’roll -tyylille uskollisena 1960-luvulta asti.
Hard rock tai heavy metal eivät ole erityisen lähellä sydäntäni. Lattarimusiikin ja popin ystävänä tunnistan bändin yli kolmenkymmenen albumin tuotannosta ehkä neljä biisiä. Ennen keikkaa mietinkin, mikä t-paidoistani olisi hevihemmojen seassa rock-uskottavin. Erottuuko vaaleanpunainen ylikansallisen urheiluvaatefirman olkalaukku liikaa joukosta?
Ennen keikan alkua Helsingin jäähallille jonottaa tummanpuhuva kuulijamassa, mutta myös pellavapäisiä lapsia. Ei täällä olekaan niin hurjaa. Sisällä väki näyttää melkein samalta kuin ennen lätkämatsia. Tosin ikähaarukan ylä- ja alapää puuttuvat ja painotus on vahvasti kolmenkympin ylittäneissä miehissä. Kahdella vastaantulijalla kolmesta talvitakin alta pilkistää suosikkijoukkueen fanikaulahuivin sijaan musta Motörhead England -t-paita.
OLETIN TÖRMÄÄVÄNI BÄNDIÄ 1970-luvulta asti kuunnelleisiin ikämiehiin, mutta heitä ei juuri näy. Fanituotetiskin vieressä keikan alkua odottaa sen sijaan AC/DC-huiviin ja vihertävään Motörheadin paitaan pukeutun Tobias, 9, isänsä Teron, 40, kanssa.
”Olen kuunnellut Motörheadia jo ainakin neljä vuotta. Kuuntelen myös esimerkiksi Metallicaa, Green Dayta ja Ramonesia. Haluaisin kuulla tänään Ace of Spadesin”, Tobias kertoo.
”Tämä on tällainen äijien juttu, äitiä ei otettu mukaan. Meillä on katsomopaikat, kentältä poika ei näkisi mitään. Toivottavasti äänentoisto on hyvä, eikä musiikki puuroudu”, miettii Tero ja kaivaa Tobiaksen kuulosuojaimia esiin.
Illan lämppärinä soittaa suomalainen Blake. Kentälle mennessä järjestäjän lappu varoittaa huomaavaisesti epileptikoita keikan strobovaloista. Yleisön lämmittäjän tehtävä ei liene koskaan erityisen kiitollinen, mutta eturivissä on silti muutama kourallinen innostuneita kuulijoita, yksinäinen piiskatukka heiluu mukana. Hallissa on viileää ja monella on toppatakki niskassa.
”Onko teillä hyvä meno? Totta kai, kun Motörhead on kaupungissa! Kai te meitä kestätte vielä parin biisin verran?” kysyy solisti, ja jatkaa vielä neljän kappaleen ajan.
”Voisittekste vittu lopettaa?” tiedustellaan yleisöstä.
Puolen tunnin settiin mahtuu yksi melkein tutulta kuulostava biisi. Blaken soittaessa jäähallin kenttä on puolillaan, mutta juuri ennen h-hetkeä väkimäärä tuplaantuu äkkiä ja katsomot täyttyvät. Mukana istuu sekalaista kuulijakuntaa ja lapsia vanhempineen, jotka on ilmiselvästi raahattu väkisin mukaan. Kentän reunalla hengaavat myös epäilyttävästi Antti Nylénilta ja Pertti Neumannilta näyttävät tyypit, eivät silti yhdessä.

ILLAN PÄÄESIINTUJÄ AMPAISEE samantien vauhtiin. Biisien poljento on tasaisen vankkaa ja ote rautainen, mutta tottumattomasta kappaleet kuulostavat melkein kaikki samalta. Tämän bändin tuotannossa ei ole erilaisia kausia tai kokeellisia elementtejä, hyväksi havaittu tyyli on ja pitää. Tahti hidastuu vasta encorena soitettavassa keikan ainoassa slovarissa, jonka perään tykitetään vielä pari superhittiä. Ne minäkin tunnistan.
Rumpali Mikkey Dee riehuu savupatsaiden keskellä triosta eniten ja on kuin transsissa oman soolonsa aikana. Välillä mies intoutuu venyttelemään ja viskelemään rumpukapuloita jonglöörimaisesti ilmaan. Taustalla riehuvat värivalot.
Lemmy tapittaa hattu päässä bassonsa kanssa yläviistosta osoittavan mikrofonin alla eikä ole vaikeaa uskoa, että 64-vuotias rockdinosaurus on tehnyt samaa jo yli 40 vuoden ajan. Rutiinia on. Viskin polttama ääni ja paksu brittiaksentti puurouttavat sanat ja välispiikit, mutta se ei kuulijoita tunnu haittaavan.
Yleisö on jäyhää, eikä edes kentällä intoile liikoja. Kappaleiden aikana ei taputeta, huomaan, ja yritän etsiä vaivihkaa kyllin hillityn asennon kädet taskussa. Biisien loputtua sopii hurrata ja rohkeimmat yhtyvät parinsadan lavan edessä ilmaa puivan nyrkin rytmiin parhaissa kohdissa.
”Mahtava yleisö, hyvä meno, mutta vituttaa nuo paskahousut, jotka istuvat perseellään katsomossa. Nyt tulee viimeinen biisi, kaikki ylös”, Lemmy komentaa.
Viimeisen kappaleen alkaessa tunnelma tihenee. Yritän sulautua joukkoon ja fiilistellä heiluttelemalla nyrkkiä.
Keikan jälkeen ulos purkautuu tyytyväisen oloinen yleisö, joka ei ole edes erityisen humalassa. He tuntuvat arvostavan sitä, että keikalla soitettiin kutakuinkin samat kappaleet kuin Motörheadin edellisellä Helsingin keikalla vuotta aiemmin samassa paikassa.
”Hyvä meno oli, sama setti kuin ennen”, kertovat nimettömäksi jääneet miesfanit hieman sammaltaen.
Juju lienee juuri siinä.
”Miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki?” ovat bändin miehet itse todenneet.

Teksti: Minna Uusivirta

Kuva: Maija Kurki

Kuolema kuittaa salasanat

Harva nuori miettii vähäisen perintönsä jakoa. Vielä harvempi miettii, kenelle virtuaalinen omaisuus päätyy.

SAIN TIETÄÄ VAIHTARIKAVERINI kuolemasta Facebookin kautta. Olo oli kieltämättä hämmentynyt. Asuntolan hengenluoja lähti, kuten tavataan sanoa, liian aikaisin. Mietityttämään jäi kuitenkin myös  välitön seuraus: virtuaaliset osanottopuheet. Tuntui absurdilta, että profiilikuvissaan pullo kädessä riekkuvat kaverit muistelivat kaihoisin sanankääntein ystäväänsä jättäessään viimeiset terveiset isännättömäksi jääneen profiilin seinälle. Facebookin hautajaisissa ei ole pukeutumisetikettiä, mutta voit osoittaa tyylitajusi klikkaamalla ”tykkää”-nappia osuvan osanoton kohdalla.

MUTTA MINNE KATOAVAT kuvat, sähköpostit ja ”Which Michael Jackson hit song are You?” -testin tulokset? Jääkö edesmenneen käyttäjän avatar leijumaan virtuaalihaamuna yläasteaikojen mustataustaisille kotisivuraunioille, kunnes maksu Cayman-saarten nettipäämajaan jää maksamatta ja yhteys katkeaa viimeisen kerran?
Nettikansa on ilmeisesti tullut ajatelleeksi asiaa. Facebookin When I Die I Give My Friends Permission To Change My Status To “Is Dead” -ryhmissä on yhteensä lähes miljoona jäsentä tai fania. Eri yhteisöpalvelut ovat silti pullollaan kauan sitten kuolleiden ihmisten profiilisivuja, joiden seinillä ystävien R.I.P-viestit pölyttyvät biteissä. Joukosta löytyy jopa vuosia sitten kuolleille lähetettyjä syntymäpäiväonnitteluja.
Juhani Lassila IRC-galleriaa ja Habbo Hotellia ylläpitävästä Sulake-yhtiöstä kertoo, että he joutuvat kuukausittain tekemisiin asian kanssa. Useimmiten omaiset pyytävät IRC-Gallerian profiilin sulkemista. Pyydettäessä yhtiö toimittaa käyttäjän lataamat kuvat ja merkinnät omaisille.
Kaikella internetiin tuotetulla sisällöllä on tekijänsä, ja tekijällä oikeus teoksiinsa. Ei siis ole aivan yksiselitteistä, kenelle oikeudet vaikkapa kuolleen ihmisen sähköpostisalasanoihin voidaan myöntää. Varsinkin suuret yritykset ovat tarkkoja asiakkaittensa yksityisyydestä. Esimerkiksi Irakissa kaatuneen amerikkalaissotilaan isä joutui hakemaan oikeuden poikansa Yahoo-tunnuksiin tuomioistuimen kautta.

YHÄ SUUREMPI OSA ihmisten elämänhallinnasta on päiväkirjan tai puhelinmuistion sijaan tallessa verkon palvelimilla. Niinpä pulmaan virtuaalisesta perinnöstä on jo kehitetty ratkaisukin. Death Switch -palvelu tarjoaa käyttäjälleen mahdollisuuden lähettää kuolemansa jälkeen itse kirjoittamiaan jäähyväisviestejä ja toimintaohjeita nettiomaisuutensa hoitoon.
Palvelu toimii yksinkertaisuudessaan seuraavasti: Rekisteröidyttyään käyttäjä kirjoittaa viestin ja valitsee sille haluamansa vastaanottajat. Lisäksi käyttäjä valitsee, kuinka usein hänen on kuitattava elossaoloilmoitus. Palvelu lähettää tarkastusviestejä ja käyttäjä kuittaa ne. Jos vastausta ei kuulu, Death Switch siiryy ”Worry Modeen” ja lähettää muutaman tarkistusviestin. Jos vastausta ei vieläkään kuulu, käyttäjän oletetaan siirtyneen kuuntelemaan pehmeämpien näppäimistöjen helinää, ja palvelu lähettää etukäteen kirjoitetun viestin valituille vastaanottajille.
Tämäkään palvelu ei toimi ilman ansaintalogiikkaa. Tarjolla on luonnollisesti myös Premium-versio 19,95 dollarin vuosihintaan. Death Switch Premiumilla voit lähettää jopa 30 erilaista viestiä yhteensä 300 vastaanottajalle ja liittää mukaan monipuolisemmin liitetiedostoja.

MITÄ VIESTIIN SITTEN pitäisi kirjoittaa ja kenet valita vastaanottajaksi?
Tuntuu karulta kirjoittaa tekstiä, jonka pitäisi kelvata viimeiseksi viestiksi. En halua, että haudan takaa lähtee banaali luettelo toimenpiteistä, jotka lankeavat sureville.
Päädyn toistaiseksi muutamaan latteaan hyvästelylauseeseen ja liitän loppuun listan hyödyllisiä tietoja. Salasanoja, vara-avaimen kätköpaikan, toiveen tuhkan sirottelemisesta jonnekin metsään… Valitsen vastaanottajaksi äidin. Voinhan kuitenkin käydä päivittämässä viestini milloin haluan, tai perua koko homman. Toivottavasti.

Teksti: Sampo Rouhiainen

Kuvitus: Anna-Leena Kilpeläinen

TurSka tarjoilee sarjakuvaa

Perjantaina 22.1. Turun Linnankadulla tapahtui. Entisissä Underground Ullakon tiloissa avautui Turun Sarjakuvakauppa, tuttavallisemmin TurSka.

Kyseessä on Zum Teufel -kustantajan ja puodinpitäjän Petteri Ojan uusi projekti, joka on toteutettu yhdessä kahdeksan muun sarjakuvaharrastajan ja -ammattilaisen kanssa.
Oja kertoo, että ajatus turkulaisten sarjakuvakeskuksesta konkretisoitui viime syksynä, kun Underground Ullakon kanssa samoissa tiloissa sijainneen levykaupan toiminta päätettiin lopettaa vuodenvaihteeseen.
”Siinä vaiheessa piti joko lopettaa itsekin tai pyytää muita mukaan. En halunnut yksin laajentaa koko kauppaan, joten juttelin asiasta Turun Sarjakuvakerhon puheenjohtajan Aleksi Laineen ja sihteerin Tapio Peltosen kanssa. Aloimme yhdessä kehitellä tiloihin uutta toimintaa.”
Uudesta kaupasta tuleekin myös kerhon kokouspaikka. Tiloissa on tarkoitus järjestää näyttelyitä ja tapahtumia, minkä lisäksi sarjakuvapiirtäjien on mahdollista jatkossa vuokrata yläkerrasta edullisia työtiloja.
Oja jakaa vastuun kaupasta muiden osakkaiden kanssa, mutta aikoo vastaisuudessakin olla vahva taustavoima. Tiskin takana hän ei kuitenkaan aio enää yksin istua.
”Varasto, jonka pohjalta kauppa nyt lähti pyörimään, on vanha varastoni ja hoidan sen täydennyksen tästä eteenpäinkin.”
Ojalle uusi kuvio merkitsee Underground Ullakon tarinan loppua. Hän ei kuitenkaan muistele menneitä haikeudella.
”Yhden miehen firmaa on hyvä tehdä aikansa, mutta yhteistyö on kuitenkin paljon antoisampaa.”
Muita sarjakuvakaupan osakkaita ovat mm. Aleksi Laine sekä Lampaita-sarjakuvaa piirtävä Jouko Pukkila, kuvittaja Ossi Hiekkala sekä Milla Paloniemi, nainen Kiroilevan Siilin takana.
Oja pyysi Paloniemen mukaan syksyllä, ja tämä sai vastuulleen kaupan sisustuksen. Paloniemi kieltäytyy kuitenkin ottamasta koko kunniaa retrohenkisestä ja kodikkaasta tunnelmasta.
”Heitin ideoita ja valitsin värit, mutta tähän tulokseen on tultu yhdessä.”
TurSKa-nimen takana on Turun Sarjakuvakaupan tiedottaja Maijastiina Vilenius, hahmon kalalle loi Paloniemi. Lopputulos ilmentää tekijänsä mukaan akateemisuutta ja turkulaisuutta.
”Siitä tuli innokkaan ja lipevän myyntimiehen oloinen”, Paloniemi nauraa ja lupaa hahmolle myös jatkoa.
Avajaispäivän perusteella turkulaisten sarjakuvakeskukselle ja olohuoneelle voi ennustaa pitkää ikää, sillä väkeä riitti tungokseksi asti.
Teksti: Eva-Liisa Raekallio

Kuva: Kai Jokela

« Edellinen sivu — Seuraava sivu »