Siltaa rakentamassa

Helmikuussa julistettiin suunnittelukilpailu Aurajoen ylittävän, uuden kevyen liikenteen sillan yleissuunnittelusta. Silta on osa Ihmiselle parempi keskusta -hanketta. Moni ei kuitenkaan koe sillan parantavan keskustaa, pikemminkin sen pelätään pilaavaan Aurajoen merkittävää kulttuurimaisemaa. Myös sillan sijoituspaikkaa on kritisoitu kovaäänisesti: eihän uusi silta johda mihinkään!

Itse lukeudun sillan kannattajiin. Uskon että uusi kevyen liikenteen silta, kaupungin pyörätieverkoston kehittäminen sekä kävelykeskustan laajentaminen edistävät hyötyliikuntaa ja elävöittävät keskustaa. Sillan paikka Kauppiaskadun ja Rettiginrinteen välillä on tähän tarkoitukseen mitä mainioin. Silta ja siihen liittyvät kevyen liikenteen väylät tulevat nivomaan yhteen kaupallisen keskustan korttelit, kirjastokorttelin sekä historiallisen kulttuurikorttelin. Kun tulevaisuudessa kävelee Kauppatorin Kauppiaskadun puoleista laitaa ja katsoo kohti jokea, tulee silta toimimaan Kauppiaskadun jatkeena, ja houkuttelemaan liikkumiseen jokirannan suuntaan. Kauppiaskadun pää on muutettu viihtyisäksi ja vehreäksi pihakaduksi, paikaksi jossa voi nauttia vaikka kirjastosta lainatusta kirjasta. Sijainti on erittäin hyvä myös ajatellen sillan toimivuutta joen itärannalta käsin. Yliopistojen ja Kupittaan suunnalta tuleva pyöräliikenne pääsee uutta siltaa pitkin suorinta reittiä ydinkeskustaan, kun Hämeentien pyörätietä jatketaan sillalle ja uudistettua Kauppiaskatua pitkin pääsee pyöräilemään Yliopistonkadulle saakka.

Hyvä suunnittelu takaa, ettei sillasta tule pelkkää passiivista esteenylittämisrakennelmaa vaan paikka, joka kutsuu ohikulkijoita viihtymään, pysähtymään ja nauttimaan maisemista. Turussa on jo yksi vastaava silta, Teatterisilta. Teatterisillan rakentamista vastustettiin aikoinaan raivokkaasti, mutta tänään se on monen turkulaisen päivittäin käyttämän kulkureitin tärkeä sidoskohta, monelle myös pysähtymisen paikka. Uusi kevyen liikenteen silta voisi sijaintinsa kannalta toimia vielä Teatterisiltaakin paremmin tällaisena viihtymisen siltana, sillä alue on vehreämpi ja hiljaisempi kuin Teatterisillan alue.
Silta voi siis ylityksen lisäksi tarjota myös elämyksen. Tämän koin itse yhtenä viime kesän lämpimänä iltana, kun istuin hyvässä seurassa Teatterisillan penkillä nauttimassa eväistä. Siinä istuessani mietin miten mahtavaa on, että kaupungin keskustassa voi viettää tällaisia hetkiä. Toivottavasti saan kokea vastaavia elämyksiä uudella kevyen liikenteen sillalla kesällä 2013.

MIKAELA SUNDQVIST
Turun kaupunginvaltuutettu ja ympäristö- ja kaavoituslautakunnan jäsen (vihr)

Maisteri Toivo Suulas vastaa

Rakas Toivo, eräs pitkäaikaisimmista unelmistani on SHO:n postituslistalta pois pääseminen. Uskotko haaveideni käyvän toteen vai saanko kaiken toivon jo heittää?
Virheistään oppinut

Haaveet, kaikki turhat haaveet, minut on jo saaneet, huutamaan huomiseen lauloi Sorsan Riki, tuo lemmen jättiläinen ja keltaisten katujen yskivä tulkki, jonka hurmaava ääni oli kuin korallinsininen tunnelmavalo vasten puuaitaa betoniviidakossa. Soi musiikki sielussa ja syvällä korvissa; ja silloin kesällä yhdeksäntoistajotain me kaikki lapset istuimme joen penkalla onget viritettyinä valmiina vastaanottamaan sen, mitä maailmalla oli meille tarjota, haaveidemme kehäpäätelmät ja kukka-asetelmat, vasten saarnipuuta ahventa ja siika. Ja Riki Sorsa, lähti purjelaivalla vailla määränpäätä, vain haaveet, nuo kirotun kauniit haaveet taskussaan. Ja taustalla soi foni nuoruuden muistolle, kenties vielä joskus muistamme, mitä on viattomuus. Ja onks siin jotain liikaa kysyy jo Rikikin.

Toivo on sitä mieltä, että toivoa ei kannata heittää kuin saapasta suvikarnevaaleilla. Kas millainen maailma meillä olisi jos meillä ei olisi toivoa, ei janoa uneksia, että vielä kerran se purjelaiva saapuu satamaan, siihen kotisatamaan, jossa on kirjepaperia ja silkkiä ja nailonsukkia ja Raikkaan Ensio vilkuttamassa lippunauhojen ynnä kreppipaperin alla. Niin, olisiko Metsolan Erkkikään kyennyt luopumaan viinapirusta ilman haaveiden viimeistä kättä, korttipakkaa, jossa pekka oli joka kerta se Kaukovaaran Kari, tuo inha, mutta yksinäinen kunnanvaltuuston kuningas. Vaan ei jäänyt pekka käteen, kiersi Erkki koijarilta jalat solmuun ja sivakoi kohti lakeuden huippua.

Kullatut kruunut, lottovoitot, ensijulkaisut, sähköpostilistat ja päiväkirjojen sivuille piirretyt kuvat suutelevista rakkaista, kaikki kuorrutettu pelolla, vuorattu levottomuuden usvaisella elmukelmulla. Oi miksi, oi miksi sinä Virheistäsi oppinut pelkäät ja piiloudut? Tartu leiviskää sarvista, ole Erkki ja usko, ravutkin uivat takaperin, vaikka ne ovat etuperäiseläimiä. Haaveet on tehty valloittamista varten, niin kuin Everest, kuu ja syrämmet, tai siis, miksi kukaan muuten olisi keksinyt laittaa pinnojen väliin viilipurkinpalaa jos se ei olisi mahdollista.

Kolkuttavalle avataan?

Korkeakoulujen pääsykokeet jäsentävät hakijoiden kevättä.

Valmennuskurssille vai ei?

Sanotaan, että esimerkiksi oikeustieteelliseen tai lääketieteelliseen tiedekuntaan ei kertakaikkiaan pääse ilman valmennuskurssia. Se onkin tilastollisesti harvinaista. Toisaalta se saattaa kertoa siitä, että opiskelupaikkaa todella haluavat pelaavat varman päälle, ja kursseilla istuu niitä, jotka joka tapauksessa läpäisisivät seulan.
“Koulumainen opiskelu toi lukemiseen rytmiä ja sisällöt omaksui paremmin, kun asiantunteva ihminen selitti niitä”, sanoo valmennuskurssin käynyt ja lääketieteelliseen tiedekuntaan vuonna 2008 hyväksytty Eero Kaipiainen.
Valmennuskurssi tukee parhaimmillaan omaa lukukuria, mutta kannattaa ottaa selvää kurssin tarpeellisuudesta ennen ilmoittautumista: monilla aloilla  kurssista ei ole ratkaisevaa hyötyä. Internetin vertaisneuvonta on tässä käyttökelpoista.
Joidenkin alojen pääsykokeisiin valmentavaa materiaalia löytyy myös verkosta ilmaiseksi esimerkiksi ainejärjestöjen tekemänä.

Kokeilemalla ja intuitiolla

Kaikki hakijat eivät pidä pääsykokeita kevään isoimpana juttuna.  Abiturientti Anni Välimäki ei aio käyttää valmistautumiseen huimia tuntimääriä.  Välimäki suunnittelee hakevansa opiskelemaan ainakin yleistä kirjallisuustiedettä Turun yliopistoon ja valokuvausta Turun taideakatemiaan.
Taideakatemian pääsykokeisiin valitaan hakijat ennakkotehtävien perusteella. Välimäki odottaa huhtikuussa annettavia tehtäviä jo innolla.
“Tehtäviin ajattelin oikeasti panostaa, hauskaa kun on hyvä syy tehdä jotain itselleen mieluista.”

Pääsykoekirjoista kallis lasku

Nopea ja onnekas saa pääsykoekirjat lainaksi kirjastosta tai kaverilta, mutta valtaosa pyrkijöistä ostaa kirjat itselle. Yleensä pääsykoekirjoihin muodostuu tiivis viha-rakkaus -suhde. Usein lempinimillä kulkevat teokset luovat tuleville opiskelukaveruksille jo ennalta jaettua, vuosikurssikohtaista kokemusmaailmaa.
Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan omaa tuotantoa olevat pääsykoekirjat julkaistaan aina kunkin hakuvuoden keväänä ja niitä saa ostaa 140 euron hintaan. Valintatoimikunnan puheenjohtaja Mikko Vuorenpää myöntää, että pääsykoekirjat ovat tärkeä tulonlähde tiedekunnalle, mutta korostaa ettei hakijakaan häviä tässä kaupassa.
“Jos käytettäisiin kaupallisten kustantamoiden kirjoja, hinta olisi todennäköisesti paljon korkeampi.”
Oikeustieteiden ylioppilaiden on kuitenkin kuultu myös haukkuvan pakkomyytävien kirjojen laatua.  Tarkastus jonka läpi kirjat käyvät ei tietysti voikaan vastata kaupallista kustannustoimitusta. Vuorenpää puolustaa kuitenkin myös kirjojen laatua.
“Kuten muissakin kirjoissa, myös pääsykoekirjoissa on keskinäisiä eroja. Toisista kirjoista pidetään enemmän ja toisista vähemmän.”

Pääsykoestressiä molemmin puolin pöytää

Sosiologian laitoksen yliassistentti Antti Kouvo tarkasti viime vuonna 400  pääsykoevastausta. Se oli Kouvon mukaan äärimmäisen raskas urakka, myös siksi että siihen suhtautui vielä suuremmalla vakavuudella kuin keskivertotentin tarkastamiseen.
Vähällä ei tietenkään hakijakaan pääse. Eero Kaipiainen alkoi lukea abikeväänään heti ylioppilaskirjoitusten päätyttyä ja teki kirjastossa arkisin täysiä työpäiviä pääsykokeeseen asti.
Suotavaa on sitoutua itseasetettuihin tavoitteisiin  niin vahvasti, ettei koko ajan tarvitse kysyä pänttäämisen mieltä. Jos tämä onnistuu, ei luovuttaminen Kaipiaisen mukaan käy mielessä, vaikka lukemiseen välillä leipiintyisikin.
Toisille kirjasto on korvaamaton keskittymisen tae, toiset taas tuovat lukemisen osaksi muuta elämää kahviloihin, puistoihin ja junamatkoille. Vippaskonsteja ei kuitenkaan Kouvonkaan mukaan ole: tärkeintä on lukea paljon ja ajatuksella.
“Viime vuoden pääsykoevastauksien hajonta oli suurta ja perustui nimenomaan siihen miten syvällisesti kukin oli omaksunut pääsykoekirjan sisällön.”,  Kouvo toteaa.

Teksti: Saara Uotila

Väivuosi voi olla hyvä kokemus

Monelle vastavalmistuneelle ylioppilaalle opiskelupaikan saaminen saattaa tuntua ylivoimaisen haastavalta.  Kilpailu opinahjoihin pääsystä on kovaa, ja välivuoden viettäminen tuntuu epäonnistumiselta. Kolme välivuoden viettänyttä nykyistä Turun yliopiston opiskelijaa kertoo, ettei tilanne suinkaan ole tämä – joskus välivuosi saattaa olla jopa parasta, mitä voi tapahtua.

Ella Vihervuori, 20, kulttuurihistorian opiskelija

Oliko välivuosi suunnitelmissasi?
Lukion jälkeen hain opiskelemaan maisema-arkkitehtuuria, mutten päässyt. Jo pääsykokeiden aikana toivoin, että edessäni olisi opiskelupaikan sijaan välivuosi. Lukio oli täyttänyt koko elämäni, enkä tiennyt, mitä tulevaisuudelta oikeasti halusin. Tuntui, että tarvitsin lomaa.
Mitä teit välivuoden aikana?
Lähdin syksyllä kuukaudeksi purjehtimaan sellaisten ihmisten kanssa, joita en tuntenut ennestään. Matkasimme Ranskaan asti! Pääsin myös töihin arkkitehtitoimistoon.
Välivuosi oli siis mielestäsi hyvä kokemus?
Kyllä. Sain erilaisia kokemuksia, muutin omaan asuntoon ja itsenäistyin. En ehkä vieläkään tiedä, mitä haluan ”isona” tehdä, mutta välivuosi auttoi ymmärtämään sen, ettei elämää kuulu pystyä suunnittelemaan kokonaan etukäteen. Täytyy tehdä asioita, joista nauttii. Kevään pääsykoetohinassa ymmärsin myös, että arkkitehtuurin sijaan halusin opiskella kulttuurihistoriaa. Ikävää vuodessa oli ainoastaan se, että moni vanhoista ystävistäni opiskeli jo, mutta itselle ei ollut vielä muodostunut uutta verkostoa opiskelukavereista. Töiden etsiminen tuntui aluksi vaikealta, mutta kasvattavaahan se vain oli.

Eero Suvanto, 21, tietojenkäsittelytieteilijä
Miksi pidit välivuoden?
Lukion jälkeen halusin mennä töihin ja säästää rahaa, jotta minun ei tarvitsisi käydä töissä opintojen ohella. Halusin myös käydä armeijan ennen opintoja, jottei tarvitsisi keskeyttää niitä vuodeksi. Viihdyin lukiossa hyvin, joten minulla ei koskaan ollut antipatioita opiskelua kohtaan. En silti halunnut suoraan lukion penkiltä yliopistoon. Kävin tosin TAIK:in elokuvaamisen pääsykokeissa nähdäkseni, millaisia pääsykoetilanteet todellisuudessa ovat.
Olit välivuoden siis töissä?
Vietin kaksi välivuotta, joista ensimmäisen olin puutarhurina ja toisen armeijassa. Nautin työn teosta, ja minulla oli myös paljon aikaa harrastaa elokuvaamista. Välivuoteni olivat antoisia, ja olen tyytyväinen päätökseeni.
Opiskelet nyt tietojenkäsittelytiedettä, vaikka haluaisit elokuvaohjaajaksi. Onko tämäkin sinulle välivuosi?
En osaa vielä sanoa. Turun yliopistossa on hauska opiskella, enkä pidä opettajan uraa lainkaan huonona vaihtoehtona. Helsinkiin haluaisin lähinnä sieltä saatavien kontaktien takia. Toisaalta uskon voivani tavoitella unelmaani elokuvaohjaajana, vaikka jatkaisinkin nykyisiä opintojani. Turun taideakatemiakin on hieno vaihtoehto. Aika näyttää, ja vielä ei ole myöhäistä muuttaa suunnitelmia!

Lauri Kattelus, 20, oikeustieteen opiskelija

Miksi vietit välivuoden?
Kirjoitusten jälkeen pyrin oikeustieteelliseen opiskelemaan. En kuitenkaan päässyt, ja pakollinen välivuosi oli minulle aluksi pettymys.
Oliko välivuosi kuitenkin lopulta hyvä kokemus?
Jälkeenpäin ajatellen vapaa teki minulle hyvää, vaikka ensin harmitti. Oli aikaa tehdä tulevaisuudensuunnitelmia ja kerätä opiskeluintoa. Kun hain opiskelemaan ensimmäistä kertaa, pänttäysmotivaationi ei ollut korkea, vaikka olisinkin kovasti halunnut opiskelupaikan. Olin välivuoden töissä Unicefilla ja sain järjestössä hyödyllistä työkokemusta, jonka ansiosta minulla on hyviä kontakteja oman alan töitä etsiessä niin opiskelujen aikana kuin valmistumisen jälkeenkin.
Viime keväänä hait opiskelemaan jo toista kertaa. Laitoitko tällä kertaa hakupaperit myös muualle kuin oikeustieteelliseen?
En. Välivuosi teki minut vain entistä varmemmaksi siitä, että haluan juristiksi. Siksi jaksoinkin opiskella pääsykokeisiin vuoden päästä niin paljon paremmin. Avointa yliopistoa en vuoden aikana kuitenkaan vielä ehtinyt kokeilla.

Teksti: Karoliina Kerppo

Universaalia kotihousuilua verkossa

UUSIMMAT TRENDIT, kausien kuumimmat mallistot, katselmuksia katumuotiin ja kirpputorilöytöihin, sekä loputon määrä vaatteisiin liittyvää intoilua – kaikkea tätä ovat muotiblogit pullollaan.
Niitä on paljon ja niitä luetaan tolkuttomasti. Pelkästään blogilista.fi -palvelun tilastoissa muotiblogit pitävät kärkisijoja niin vakituisten tilaajien kuin yksittäisten lukijoiden määrässä mitattuna. Puhutaan tuhansista lukijoista.
Kuten kaikki suuren suosion saavuttaneet ilmiöt, myös muotiblogit synnyttävät vastareaktioita, tai ainakin omaperäisiä sivuilmiöitä. Vaihtoehtoisissa muotiblogeissa nauretaan fashionistien kliseille ja tehdään arkisesta yhtä ylevää kuin muotiblogien sivuilla sesongin uutuuksista.
”Kaikki alkoi, kun ihmeteltiin eri tyyli- ja muotiblogeja baarissa. Pohdittiin sitä, missä kuteissa ihmiset oikeasti viihtyy ja viettää aikaa, ja miksi? Tietoinen tyylin rakentaminen muka-huomaamattomasti sai miettimään sitä, mitä kaikkea ihmiset haluaa näyttää netissä”, kertovat ihmisten kotipukeutumista esittelevän Kotihousut -blogin perustajat Anna ja Timo.
Kumpikaan sivun ylläpitäjistä ei halua koko nimeään lehteen. Ovatko verkkarit ja virttyneet kotikuosit niin yksityinen asia?
”Nimettömyys alentaa ihmisten kynnystä lähettää kuviaan blogiin. Koti on kuitenkin on se paikka ja olo, kun ei olla ulkopuolisen katseen kohteena. Blogi oikeastaan leikittelee ihmisten yksityisyyden rajoilla, mutta näin se on osallistujille helpompaa”, Anna pohtii.
”Onhan se hauska nähdä, että muut kulkee himassa ihan yhtä törkeän näköisinä ja samalla voi fiilistellä sitä muiden kanssa, tarvitsematta välttämättä paljastaa niin paljon, jos ei halua”, Timo lisää.
Kotihousut on saanut parin viikon olemassaolonsa aikana vakiintuneen lukijakunnan, joka kasvaa jatkuvasti, ja siitä puhutaan jo verkon keskustelupalstoilla. Ihmiset ovat myös innostuneet lähettämään omia kotiasukuviaan ylläpitäjille. Kuvissa näkyvät niin vaimonhakkaajapaidat kuin parasta ennen -päiväyksensä ohittaneet suosikkipöksyt. Kuvien lisäksi blogin todellinen aarre ovat merkintöihin liitetyt tekstit, joissa selitetään kotityylin takana olevia valintoja. Osa niistä on  satiirista irvailua muotisivujen käyttämälle retoriikalle, osasta taas välittyy vilpitön halu jakaa lempivaatteisiin liittyviä seikkoja.
”Tässä housumallissa pitää vain istua varoen, jos on vieraita”, toteaa sivuilla esiteltävä shortsimies.
”Tykkään yhdistää kotiasuihini orgaanisia materiaaleja, kuten ruokaa”, sanailee neiti villapöksyissään.
Kuvailuja lukiessa tulee mieleen helsinkiläistä katumuotia esittelevän, suositun Hellooks -sivuston kuvatekstit. Onko Kotihousut pohjimmiltaan Hellooksin parodia, tai onko siitä tulossa sellainen ihmisten tehdessä kirjoituksistaan yliampuvia?
Blogin perustajat myöntävät yliampuvuuden, mutta muistuttavat koko homman olevan vasta alkutekijöissään.
”Kaikki lähti käyntiin vitsinä, ilman sen suurempaa suunnittelua. On vain jännä nähdä mihin suuntaan tilanne menee. Jo parin viikon aikana on tullut tosi erilaisia kuvia. Me julkaistaan ne ja kertomukset sellaisenaan, kukin kertokoon mitä haluaa”, Anna selventää.
”Ja sitä paitsi, Hellooksista ei tarvitse tehdä parodiaa”, bloggaajat kuittaavat, ja esittävät tulevaisuuden suhteen toiveen.
”Suomen ulkopuolelta olisi kiva saada kuvia. Uskomme, että kotihousut on universaali ilmiö”.
JUUSO JANHUNEN

http://kotihousut.blogspot.com/

Viilee Suomi-eksotiikka

Joskus tunnen oloni Pariisissa Suomen surkeimmaksi suurlähettilääksi, joka ei tiedä kotimaastaan kuin sen, että siellä on kylmä, lunta, pimeää, hassu kieli ja joulupukki. Viisi vuotta sitten se vielä riitti.
Hämmästytin paikallisia sellaisilla tiedoilla kuin että Suomi ei ole Islanti ja että meillä on euro, naispresidentti ja toinen kotimainen kieli. Hytisin tyytyväisyyttäni, kun paikalliset nyökyttelivät uteliaina. Nykyään pariisilaiset pyytävät listaa kiinnostavimmista uusista indie-artisteista, nykytaiteilijoista ja maaseudun matkakohteista. Öö. Kuopiossa syödään kalakukkoa?
Minulla on useita pariisilaisia ystäviä, jotka käyvät Helsingissä useammin kuin minä ja tietävät, kuinka revontulet syntyvät. Olen viime aikoina pysyäkseni kärryillä päntännyt tarkkaan, kuinka monta prosenttia suomalaisista puhuvat äidinkielenään ruotsia, kuinka paljon saamelaisia on jäljellä ja mitkä ovat unkarin ja suomen kielen todelliset yhtäläisyydet. Osaan lentoyhtiöiden ja VR:n hinnastot sekä Kiasman tulevat näyttelyt ulkoa. Ilmakitaran maailmanmestaruuskisat järjestetään Oulussa ja Aki Kaurismäkeen voi hyvällä tuurilla törmätä Coronan baaritiskillä Helsingissä.
On rankkaa olla kotoisin uudesta trendimaasta.

Uskokaa tai älkää, mutta pariisilaisia kiinnostavat juustohöylä, kesämökkeily ja suomen kielioppi. He haluavat käydä eksoottisessa Jyväskylässä, tanssia Turun Dynamossa, ostaa Aino Vainion ja Marimekon vaatteita, saunoa saaristossa ja syödä tuoreita herneitä Suomenlinnassa. He tahtovat hengailla Helsingin Kalliossa, juoda kaljaa junan ravintolavaunussa ja kerätä hilloja suolla. He ovat ihan itse hankkineet yksityiskohtaiset tietonsa, jotka usein hämmästyttävät minuakin. Ai sekö on teille elämys? Oikeasti? Ja että Suomessako tapahtuu sellaista? Enpä ole kuullutkaan. Oho hups.
Olen tottunut aikoinaan puolustelemaan Suomea: a) Pimeää on, mutta kesäisin on pelkkää valoa! b) Suomalaiset ovat ehkä hiljaisia, mutta he ovat rehellisiä! c) Olemme luonnonläheistä kansaa, mutta meillä on myös kaupunkikulttuuria! Viime vuosina puolustelu on kääntynyt päälaelleen. Minä valitan kaamoksesta, mediamaksusta ja toimimattomista Pendolinoista. Pariisilaiset hehkuttavat. Hävettää.

Vähättely on suomalaisten synti. Alexander Stubb esitti jokin vuosi sitten uudeksi Suomi-sloganiksi “Cool Suomi”-käsitettä, joka tyrmättiin tutkimustulosten valossa täysin vanhoillisena ja vain ilmastoon liittyvänä surkeana mielikuvamarkkinointina. Tyypillistä.
Kun pariisilainen ystäväpariskunta sai puoli vuotta sitten lapsen, pojan nimeksi tuli Arto – kirjailija Arto Paasilinnan mukaan. Ystäväni hymistelivät joukolla runollista, kaunista ja tyylikästä nimeä. Ensin minua nauratti. Mieleeni tulvivat lööppiotsikot Paasilinnan kolaroinnista ja rattijuopumussyytteistä sekä kuva pohjois-pohjanmaalaisella ala-asteellani olleesta flanellipaitaisesta hiljaisesta pojasta. Arto? Trendinimi? Suu auki toljottavan hämmästyksen jälkeen nielaisin nolon tyyppisuomalaisen mielipiteeni. Mitä vikaa Artossa muka on? Ei sitten niin yhtään mitään.
PIHLA HINTIKKA

Peloton tarkkailija

Ohjaaja Markku Lehmuskalliota kiehtoo kulttuurien yhteentörmäys.

Markku Lehmuskallio on pitkän linjan dokumentaristi, joka tunnetaan parhaiten vaimonsa Anastasia Lapsuin kanssa ohjaamistaan töistä. Nyt kaksikko on tehnyt toisen näytelmäelokuvansa, joka sijoittuu neuvostovallan ajan Venäjälle, Jamalin niemimaalle. Sukunsa viimeinen kertoo nenetsiperheen tyttärestä Nekosta, joka vastoin tahtoaan siirretään perheensä luota sisäoppilaitokseen. Venäjän kieltä taitamaton koululainen joutuu armotta muiden lasten silmätikuksi.
Turun Kinopalatsissa toimittajien kysymyksiin vastaileva Lehmuskallio kertoo ohjaajien tarkoituksena olleen kuvata rasismia ilmiönä mahdollisimman puolueettomasti.
”Halusimme kertoa, että identiteetin riisto ja sulautuminen valtakulttuuriin tapahtuu paitsi ulkoa käsin, myös oman kulttuurin sisältä. Periaatteessa kukaan ei ole paha ihminen, vaan kaikki yrittävät tehdä parhaansa oman ideologiansa valossa”, Lehmuskallio kertoo.
Vaikka Sukunsa viimeinen on kerrottu fiktion keinoin, ovat Lehmuskallio ja Lapsui pidättäytyneet dokumentaristisessa kuvakielessä. Tämä johtuu siitä, että tarina on tiettyjä yksityiskohtia lukuun ottamatta tosi.
”Suurin ero todellisuuteen on siinä, että tapahtumat ovat todellisuudessa olleet vielä kauheampia. Katsoimme kuitenkin, että itse sanoma tulee kyllin selväksi näinkin. Esimerkiksi nenetsilasten karkaaminen koulusta on edelleen hyvin yleistä. Tunnen itsekin tapauksia, joissa karkumatkalla paleltuminen on johtanut jalan amputoimiseen.”
Elokuvan näyttelijät ovat suurelta osin todellisuudessakin Jamalin niemimaalla asuvia henkilöitä, joilla ei ollut aikaisempaa kokemusta esiintymisestä kameran edessä. Lehmuskallio myöntää asetelmaan liittyneen tiettyjä esteitä.
”Tunnemme alueelta paljon ihmisiä, joten mietimme jo käsikirjoitusvaiheessa, mikä rooleista sopisi kenellekin. Kuitenkin suureksi ongelmaksi muodostui se, että emme tahtoneet saada ketään esittämään shamaanihahmoa. Paikalliset ihmiset ovat syvästi uskonnollisia ja pelkäsivät jumalten kostoa.”
Lehmuskallio on itse sen sijaan rohkeampi sielu. Berliinin elokuvajuhlilla Sukunsa viimeinen keräsi kiitosta juuri tavasta, jolla teos katsoo käsittelemäänsä ongelmaa hievahtamatta suoraan silmiin.
”Etenkin entisen itäblokin ihmiset kokivat elokuvan vahvasti. He ihmettelivät, miten ylipäätään uskalsimme käsitellä tällaista aihetta. En oikein ymmärtänyt miksi. Eihän tässä syyllistetä ketään.”

Teksti: Tuomas jalamo

Kuva: Kai Jokela

Sukunsa viimeinen –elokuvan ensi-ilta 26.2.

Saippuaa & niskalenkkejä

Ammattipaini vaatii fyysistä kuntoa, lavakarismaa ja draaman tajua.

Jos tapahtuman nimi on Talvisota, olisi kai voinut arvata, että ilta avataan mieslauluyhtyeen herkällä Maamme-tulkinnalla.
Vähemmän arvattavaa on, että suomenruotsalainen vapaapainija Valentine keskeyttää isänmaallisen esityksen astumalla pröystäillen kehään ja alkaa laulaa kansallislaulua ruotsiksi. Yleisö osoittaa mieltään äänekkäästi: ”Suomi, suomi, suomi!”
Valentinesta tulee välittömästi heel.
Nyt lavalle ryntää muinaissuomalaista soturihenkeä uhkuva Häijy-Heimo Ukonselkä. Kilttiin ja sotamaalauksiin sonnustautunut primitiivinen äijä heiluttaa lelutapparaa ja ajaa svenssonin häntä koipien välissä kulisseihin. Patrioottinen yleisö ilmaisee hyväksyntänsä.
Ukonselkä on tämän illan ehdoton face.
Siis mitä nyt taas?
Olen Helsingin kaivohuoneella seuraamassa vapaapainitapahtumaa, jossa Suomen ammattipainijoiden kärki ottaa mittaa toisistaan. Luvassa on neljä tuntia ihonmyötäisiä trikoita, hikeä ja draamaa.
Painijat jakautuvat karkeasti heeleihin ja faceihin eli pahiksiin ja sankareihin. Yleisön oletetaan kannustavan facea, joka taistelee rehellisesti ja hyvien periaatteiden puolesta.
Aina ei kuitenkaan ole selvää, kumpi on kumpi. Ensimmäisessä ottelussa Johnny ”The Saint” McMetal kohtaa norjalaisen polvisuojasankari Gabriel Antonikin. Painijat saavat kahtalaista palautetta. ”Homo syö paskaa”, huudetaan yleisöstä, mutta en ole varma kummalle viesti on osoitettu.
Nyt tulee se ensimmäinen kysymys. Voiko tätä ottaa vakavasti?

Vapaapainin juuret ovat amerikkalaisessa 1800-luvun vaudeville- ja karnevaaliperinteessä. Voimamiesten painiottelut olivat yleistä huvia, ja ottelun kulku oli usein ennalta määrätty. Otteleminen oli tarinankerrontaa, jonka tarkoituksena oli antaa yleisön rahoille vastinetta.
Joidenkin mukaan showpainilla on yhtymäkohtia jopa 1500-luvun Euroopassa syntyneeseen Commedia dell’arteen, joka perustui vakiintuneisiin hahmoihin ja henkilökemioihin ja johon kiinteänä osana kuuluivat myös naamiot.
Modernia lajia kutsutaan monella nimellä. Showpaini kertoo lajin näytösluonteesta. Ammattipaini-termi tulee suoraan Yhdysvaltojen pro wrestlingistä. Amerikkalainen versio lajista on varmasti megalomaanisin ja teatraalisin. Yhdysvalloissa se toisaalta myös elättää ihmisiä. Trikoosankarit ovat ammattiryhmä.
Eksoottisempiakin versioita löytyy. Meksikolainen lucha libre on amerikkalaista vastinettaan ilmavampi ja akrobaattisempi painimuoto. Painijat esiintyvät naamioituneina, ja inspiraatiota haetaan muinaisista jumalista, eläimistä ja muista arkkityypeistä. Laji on oikeasti visuaalista ja viihdyttävää.
Showpainijat eivät kuitenkaan usein miellä lajiaan teatteriksi, ainakaan julkisesti.
”Itse käytän ammattipaini-sanaa. Se korostaa sitä, että laji on urheilua, eikä mitään näytöstä”, kertoo metallisoturi Stark Adder, yksi Suomen tunnetuimmista painijoista. Hän myös valmentaa Fight Club Finlandin painikoulun oppilaita.
Kyllä, Suomessa on mahdollista kouluttautua vapaapainijaksi. Puolen vuoden koulutus maksaa 600 euroa, minkä jälkeen pääsee takuuvarmasti esiintymään FCF Wrestlingin tapahtumissa. Töitäkin on siis tiedossa. Monet käyvät myös ulkomailla painimassa ja hakemassa lisäoppia.
Kuulostaa paremmalta diililtä kuin humanistisen maisterintutkinto.
”Koulutus antaa pelimerkit, joiden pohjalta omaa painijuutta aletaan kehittää. Kun puoli vuotta tulee täyteen, katsotaan millainen painija on fysiikaltaan ja luonteeltaan.”

Suomessa puhutaan usein vapaapainista, vaikka samalla nimellä kutsutaan myös täysin erilaista olympialajia. Ammattipainin säännöt perustuvat löyhästi painiin, mutta viihteellisyys on vienyt lajin uusiin sfääreihin. Ottelut ovat ennalta sovittuja ja noudattavat selkeää draaman kaavaa. Iskut eivät mene perille saakka, eikä nyrkein saa edes lyödä.
Painijat saattavat viiltää salaa naamansa auki vaatteisiin piilotetulla partaterällä. Mitä näyttävämpää murjonta on, sen parempi.
Sanoivat ammattilaiset mitä tahansa, on lajiin suhtauduttava huumorilla. Hahmot ovat mielikuvituksekkaita karikatyyrejä, joiden välisille henkilökemioille rakentuu koko näytöksen draama. Jokaisella on oma vakiintunut sisääntulokappale. Kunnia ja miehuullisuus kukkivat.
Onko tämä nyt varmasti urheilua?
”Urheilu on suomalaisille pyhä lehmä, ja viihteelliseen lajiin on suhtauduttu epäillen. Yritämme murtaa tätä käsitystä. Lapsethan ovat tästä ihan villinä, he ovat hyvää yleisöä”, Adder kertoo.
Nuoria poikia on kieltämättä paljon. He muodostavat myös yleisön äänekkäimmän osan. He ovat omaksuneet yleisöltä vaadittavat käyttäytymismallit. Tilanteisiin sopivat mantrat, kuten ”this is wrestling” ja ”that was awesome” tulevat kuin apteekin hyllyltä. Suurimmille painijoille tehdään kunniaa.
Onko vapaapaini sittenkin suuri kollektiivinen näytös, jonka näyttelemiseen osallistuvat painijoiden lisäksi koko yleisö? Jos näin on, vapaapaini on onnistunut jossain sellaisessa, mihin varsinainen teatteri ei ole kunnolla pystynyt – yleisön aktivoimisessa.
”Minulta on murtunut molemmat ranteet ja toinen tärykalvo puhjennut kahdesti. Kerran tulin päälleni betoniin niin, että maahan jäi verinen läntti. Ja jotkut vielä sanovat, etteivät iskut mene perille”, Adder ihmettelee.
”En suhtaudu painijaminääni hahmona. Yleisön pitää tietää, että olen aitoa asiaa, kun astun kehään. Hahmon pitää perustua siihen, mitä on oikeasti. Jos yleisö huomaa, ettei hahmo ole todellinen, he eivät halua tulla katsomaan otteluita.”
Stark Adder vaikuttaa olevan kotonaan arkaaisissa soturivaateissa. Hänen sisääntulokappaleensa on Manowaria, ja se sopii kuvaan. Nettisivuilla häntä luonnehditaan ”suoraselkäiseksi soturiksi, joka johtaa Fight Club Finlandia esimerkillään kohti kunniaa ja voittoa”.
Hahmot ovat selvästi arkitodellisuudesta irrallaan. On vaikea kuvitella, että esimerkiksi täysin mykkä ja naamioitu viittahiippari El Exentrico olisi siviilissä hahmonsa kaltainen.
”Osa hahmoista on sarjakuvamaisempia. Niille on oma paikkansa”, Stark Adder toteaa.
Sympaattiselta tuntuukin, että kaikenlaiset tyypit hyväksytään joukkoon. Painijoissa näkee niin ylipainoisia äijiä kuin pienikokoisia naisiakin.
Mukaan mahtuu myös kukkakeppimäinen Jessica Love, jonka hameen alla killuu varmasti jotakin koulutytölle sopimatonta. Tikkareita heittelevä Love on kuulemma ristiinpukeutuja tosielämässäkin.
Ehkä hahmoissa on kuitenkin totuuden siemen.

Joku on sanonut, että vapaapaini on miesten Kauniit ja rohkeat. Se on näppärästi sanottu. Yleisössä on toki myös naisia, mutta ehdoton enemmistö on nuoria miehiä. Ja jos miehille aikoo tehdä saippuaa, on sekaan sotkettava verta ja hikeä.
Auroran ja Jessica Loven vääntäessä koulutyttöpuvuissa erityisesti naisyleisö kirkuu hirvittäviä asioita teuraslehmästä, rumuudesta ja paskuudesta. Yllättävää kyllä, koominen transvestiitti on tämän ottelun face.
Mitä enemmän ilta menee draamaksi, sitä hauskempaa minulla on. Suomenmestaruusottelussa kohtaavat jo aikaisemmin uhitelleet Valentine ja Ukonselkä.
X Factor -ohjelmasta tunnettu tuomari Renne Korppila esiintyy Barbien kanssa Valentinen managerina. Ottelun aikana he tietenkin sekaantuvat peliin ja saavat tuomarin huomion herpaantumaan, jolloin Valentine voi pelata häijyä peliään.
”Jos tuomari ei nähnyt, sitä ei tapahtunut”, kuuluu kirjoittamaton sääntö. Tästä aukeaa jälleen uusi draaman taso.
Juoni on yleisön tiedossa. Edellisessä ”jaksossa” eli Lokakuun luuvitosessa Valentine petti Heimon. Nyt Ukonselkä janoaa kostoa ja oikeutta ikisuomalaisuuden nimeen.
Draamaa pedataan myös internetissä, jossa painijat lähettävät testosteroninkatkuisia videoviestejä toisilleen. Korppila ja Valentine yrittävät saada Heimon luopumaan ottelusta uhkailemalla ja hakkaamalla tätä. Mutta muinaisugrilainen villimies ei taivu. Otteluun kasaantuu entistä enemmän odotuksia. Tänä iltana Ukonselän pitää piestä Valentine maanpäälliseen Tuonelaan.
Painija ei ole tuomittu moraaliseen rooliinsa. Todennäköisesti hän käy uransa aikana läpi useita vaihdoksia heel ja face -roolien välillä. Sepä onkin tämän saippuan koukku. Kun yleistä hyväksyntää nauttiva sankari yhtäkkiä iskeekin tuolin tuomarin päähän, se yllättää yleisön varmasti.
Vapaapaini sisältää voimakkaita tunteiden ilmauksia, jotka manifestoituvat väkivaltaan ja toisaalta lojaaliuteen ja veljeyteen. Tunteiden käsittelyyn voi juro suomalaisäijäkin samaistua.
Ukonselkä pieksee itserakkaan Valentinen ja lunastaa ammattipainin suomenmestaruusvyön. Finntrollin metsähevi räjähtää soimaan ja yleisö hurraa. Osalla on jo Ukonselkä-fanipaidat päällä.

Viimeinen ottelu käydään legendaarisen Starbuckin sekä japanilaisen Tajirin välillä. Kanadalainen Starbuck toi vapaapainin Suomeen vuonna 2003. Häntä pidetään yleisesti suomalaisen vapaapainin pioneerina. Hän on Suomen se vapaapainija, ellei edesmennyttä Ludvig Borgaa lasketa.
Tajiri puolestaan on viekas japanilainen, joka sylkee vihreää myrkkyä vastustajan kasvoihin.
Nyt meno on kovaa. Liikeet ovat yhtä teatraalisia kuin ennenkin, mutta kaikesta huomaa, että nämä kaksi ovat ammattilaisia. Sen aistii jännitteestä, jonka he rakentavat Kaivohuoneen saliin. Tässä lajissa ammattilaisuus ei olekaan sitä, kuinka murskaavia liikkeitä toiseen kohdistaa. Hyvästä painijasta hehkuu draaman taju.
Ottelun lähestyessä loppuaan taistelijat ovat hien ja vihreän värin peitossa, uupuneita ja kylmän tietoisia tehtävästään. Ottelu päättyy, kun toinen jää tonttiin ja tuomari laskee kolmeen.
StarBuck saa pidettyä Tajirin maassa. Hän nousee voittajana köysille ja kylpee yleisön riemussa. Hän lähestyy dramaattisesti Tajiria ja ehdottaa kädenpuristusta. Pitkän piinaavan tuijotuksen päätteeksi Tajiri paiskaa kättä sovinnon merkiksi. Yleisö yltyy majesteettiseen meteliin. Vain jouset puuttuvat.
Tunnen kylmät väreet selässäni. Miten ihmeessä he tekivät sen. Herättivät pienen pojan sisälläni.
”Mies voi hyvin niin kauan kuin pikkupoika hänen sisällään elää”, Starbuck kirjoittaa kotisivuillaan. En voisi olla enempää samaa mieltä.

Teksti: Jantso Jokelin

Kuvat: Kai Jokela

Kone meissä

Jutun tarkoituksena oli keskustella Turun kaupunginteatterin Anna Kareninan ohjaajan Andriy Zholdakin kanssa ihmisen mekanisoitumisesta. Kolmen kysymyksen jälkeen ukrainalaisohjaaja heitti toimittajan ulos.

En halua puhua sinulle”, tokaisee ohjaaja Andriy Zholdak astuessani kynnyksen yli.
Hän ei halua myöskään kätellä ja pyytää anteeksi, että haastattelu alkaa 45 minuuttia myöhässä.
Huone on tympeän hämärä. Turun kaupunginteatterissa vieraileva ukrainalainen näyttää siltä, että pidän fiksumpana olla katsomatta valokatkaisimeen päin. Hän vihaa olla valokuvissa ja vetoaa väsyneisiin silmiinsä, jotta kuvaaja ymmärtäisi olla kuvaamatta. Lopulta valokuvaaja saa kaksi minuuttia.
Oletko nähnyt Anna Kareninani”, Zholdak kysyy.
”Tänään vasta”, sanon.
”Miksi tulet tänne kyselemään asioita, jollet edes tiedä, millaista teatterini on? Haluatko puhua kanssani huonekasvistani?”
”Miksi rakkauden loppuminen on paha asia?”
”Olen väsynyt. En ole helppo mies ja lennän huomenna Berliiniin. Kysymyksesi on hyvä, mutta en halua selittää sinulle vastausta siihen”, huokaisee Zholdak ja häipyy huoneesta.
Muutaman minuutin kuluttua ukrainalainen palaa ja kehottaa minua lähettämään asiat ”thiz thiz thiz thiz” meilillä.
”Mikä on suurin ero ihmisessä ja koneessa”, kysyn kuin en olisi kuullut hänen pyyntöään.
Zholdak rauhoittuu silmin nähden.
”Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat koneita.”
Kännykkä tärisee. Täti laulaa slaavilaista tangoa.
”Koneihmiset keskittyvät vain tärkeisiin asioihin. Sinä et ole minulle tärkeä. En halua kuluttaa tärkeää aikaani sinuun. Koneihmiset hokevat, että se tai se ei ole minun ongelmani. Koneihmiset pelkäävät rakkautta”, hän valistaa ja kysyy silmillään olenko yksi heistä.

Zholdak kokee olevansa antenni ihmisten ja Jumalan välissä. Nietscheläisittäin hän kutsuu itseään yli-ihmiseksi.
”Minussa on jotain extraa. Saan signaaleja ylhäältä ja tulkkaan ne ihmisille. Tämä erottaa minut robotista ja koneistumisesta”, hän sanoo ja poistuu käytävään mitään lisäämättä.
Ohjaajan mukaan rakkaus on kuin ilma. Se on joka puolella, mutta emme näe sitä. Se tulee väkisin meihin, emmekä voi hallita sitä. Rakkaus on jotain, mikä pettää kykymme kontrolloida. Ja se tekee siitä niin pelottavaa. Siksi ihmiset keskittyvät ostamaan rakkautta.
”Ostetaan laadukasta aikaa, laadukas nainen, laadukasta tilaa, tyydytystä.”
Mies puhuu kovin paljon siihen nähden, ettei halua puhua.
Zholdak intoutuu paasaamaan itäisestä maailmasta, jossa rakkautta tehdään – ”tuntemalla, koskettamalla, suutelemalla, nussimalla”. Lännessä rakkaudesta tulee mielenkiintoista vain viemällä se näyttämölle. Kaupunginteatterissa rakkautta pilkattiin muun muassa vertaamalla sitä tuhkarokkorokotteeseen.
”Ihmiset valitsevat teatteriesityksensäkin kuin menisivät supermarkettiin. Tuo on halpa, otetaan tuo. Ainoa millä ei ole enää hintaa, on rakkaus. Ihmisten pitäisi vapautua.”

Oveen koputetaan yhtenään. Näyttelijä haluaa näyttää maestrolle pukuaan. Toinen ihmettelee käytävässä, miten voi olla mahdollista, että hän ei kahta tuntia ennen esiripun nostoa tiedä, näytteleekö hän tänään. Kolmas pyytää audienssia. Jokainen odottaa kiltistä vuoroaan. Zholdakin mielestä he elävät laatikossa. Hän vilkaisee kelloa ja nyrpistää nenäänsä niin, että on helppo ymmärtää tämän haastattelun jäävän pahasti kesken.
Zholdakia on kehuttu sekä neroksi että hulluksi. Mutta onko hän myös vapaa?
”Tykkään sinusta, mutta maailmassa vallitsee maan vetovoima, ohjaaja painottaa sanomaansa vetämällä ilmaan pitkän viivan kohti lattiaa. Kun hyppäät ilmaan, olet hetken vapaa.”
Eli pitää hyppiä enemmän?
”Kyllä, mutta minä en tiedä mistään mitään. Tunnen paljon. Sinä olet robotti”, hän sanoo, kättelee ja kutsuu seuraavan pelokkaan odottajan sisään huoneeseensa.
Viisi tuntia myöhemmin provokaation, tai ainakin hämmentämisen, mestari saa taas loppuunmyydyn salin. Loppukohtauksen jälkeen yleisö nousee seisonta-aplodeihin. Kuin joku olisi painanut oikeasta napista.

Teksti: Joonas Lepistö

Kuva: Marja Saleva

Takaportti auki lukukausimaksuille

Lukukausimaksut jakavat mielipiteet. Toistaiseksi puolueet vannovat maksuttomuuden nimeen.

Valtiosihteeri Heljä Misukan (kok) vetämän työryhmän valmistelemassa koulutusvientistrategian luonnoksessa ehdotetaan ”korkeakoulujen maksullisen toiminnan laajentamista”. Samassa strategiassa painotetaan ulkomaille sekä kotimaassa yrityksille ja yhteisöille suunnatun koulutusviennin tärkeyttä korkeakouluille.
Toistaiseksi meneillään on rajattu viiden vuoden lukukausimaksukokeilu ETA-alueen ulkopuolisille opiskelijoille. Jo vaihto-opiskelijoiden lukukausimaksut jakavat mielipiteet opiskelijoiden keskuudessa, mutta erityisesti opiskelijaliikkeessä ollaan huolissaan mahdollisuudesta laajentaa maksullisuus vaihto-opiskelijoiden jälkeen koskemaan myös suomalaisia opiskelijoita. Koulutusvientistrategia tulkittiin pelinavaukseksi kohti maksullista koulutusta ja lukukausimaksuja.
”Misukan työryhmän koulutusvientistrategiassa puhutaan lukukausimaksupohjan laajentamisesta, mutta ei tarkenneta kenen keskuuteen. Niin kauan kun määrittely jätetään yleiselle tasolle se jättää mahdollisuuden tulkita sitä myöhemmin suuntaan tai toiseen. Lukukausimaksujen laajeneminen on oikeana vaarana. Ei ehkä vielä tänä tai ensi vuonna, mutta lähitulevaisuudessa”, kommentoi TYYn koulutuspoliittinen vastaava Rauli Elenius.
”Nyt pitää tarkkaan kiinnittää huomiota puolueiden vaaliohjelmiin. Jos jo vaaliohjelmia laadittaessa tiedetään puolueiden kannat, eivät puolueet voi kiertää sanojaan jälkikäteen”, Elenius painottaa.
Turun yliopiston ylioppilaskunta onkin tiedustellut varsinaissuomalaisilta ja satakuntalaisilta kansanedustajilta puolueiden näkemyksiä. Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL on vuorostaan vaatinut puolueita julkistamaan kantansa maksullisen koulutuksen suhteen, jotta aiheesta voidaan käydä avointa keskustelua ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja.
Maksullisen koulutuksen noustua julkiseen debattiin pesi Kokoomus ripeästi kätensä.
”Jokaiselle suomalaiselle on taattava yhtäläiset oikeudet kehittää osaamistaan asuinpaikasta, varallisuudesta ja henkilön muusta taustasta riippumatta. Tästä syystä kokoomuksella ei ole mitään aikeita tai suunnitelmia ajaa lukukausimaksuja suomalaisille opiskelijoille”, kuuluu kokoomuksen eduskuntaryhmän sähköpostitse Turun ylioppilaslehdelle antama vastaus.
Ulkomaalaisille suunnatun lukukausimaksujen vaikutusta kokoomus jää kuitenkin seuraamaan.
Keskusta painottaa, ettei lukukausimaksuja suomalaisille opiskelijoille ”tulisi edes harkita”. Samaan aikaan puolue kuitenkin korostaa voimakkaasti taloudellisten näkökulmien huomioimista tilauskoulutusta tarjottaessa.
”Suomalaisen koulutusosaamisen viennissä ei ole tärkeää niinkään paikka, vaan yleensä ottaen se, että korkeakoulut pystyvät hyötymään osaamisestamme myös taloudellisesti”, toteaa keskustan puoluetoimisto.
Myös RKP vastustaa suomalaisten opiskelijoiden lukukausimaksuja.
”Suomalaisen opiskelijan pitää voida luottaa siihen, että hän saa tutkintoon johtavan koulutuksensa edelleen maksuttomana”, sanoo RKP:n varapuheenjohtaja Anna Bertills puolueen tiedotteessa.
Hallituspuolueista vain vihreät vastustavat myös ulkomaalaisille suunnattuja lukukausimaksuja.
”Vihreät vastustavat kaikkia pyrkimyksiä lukukausimaksujen käyttöönottamiseksi. Tutkintoon johtavan koulutuksen maksuttomuus kaikilla asteilla on tärkeä perusarvo, jota ei saa romuttaa”, linjaa vihreiden eduskuntaryhmä. Koulutusvienti olisi vihreiden mukaan hyväksyttävää vain jos maksajana ei ole yksittäinen opiskelija.
Oppositiopuolueet ovat ilmaisseet kielteiset kantansa lukukausimaksujen laajentamiselle, ja asiasta tehtiin nopeasti poliittinen lyömäase.
SDP:n virallinen kanta lukukausimaksuihin näyttää yksiselitteisen kielteiseltä.
”Sosialidemokraatit vastustavat jyrkästi lukukausimaksujen asettamista”, puolueen varapuheenjohtaja Pia Viitanen linjaa tiedotteessaan.
Vasemmistoliitto asettui jyrkimmälle linjalle vastustaessaan yliopistojen kaupallistamista myös laajemmassa mielessä.
”Vasemmistoliiton mielestä tutkintojen kaupallistaminen ja lukukausimaksut sitovat koulutuksen epätasa-arvon politiikkaan. Me emme voi missään tapauksessa hyväksyä maksuttomuusperiaatteen murtamista”, Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki vastaa sähköpostitse.
Vaikka toistaiseksi yksikään puolue ei ole julkisesti ehdottanut lukukausimaksujen käyttöönottoa muille kuin ETA-alueen ulkopuolisille opiskelijoille, näyttävät uudistukset avaavan vähintään portin maksullisuuden laajentamiselle. Pääministeri Matti Vanhanen (kesk) on luvannut, ettei istuva hallitus aja lukukausimaksujen käyttöönottoa. Vanhasen on helppo tehdä lupauksia kautensa loppumetreillä. Pallo lentääkin seuraavien vaalien jälkeisen hallituksen kouraan.

Teksti ja kuvitus: Heikki Isotalo

Akateemisista viiksistä hedonistiseen sikarikulttuuriin

Turun yliopiston ylioppilaskunta sai vuodenvaihteessa kaksikymmentäkuusi uutta alayhdistystä. Tänä vuonna rekisteröityneiden yhdistysten suurta määrää selittää ylioppilaskuntien yhdistyminen.

Uusien yhdistysten kirjo ulottuu aina Rauman ylioppilasteatteriyhdistyksestä väittelyseuraan ja opiskelijoille sijoitusvinkkejä jakaviin Akateemisiin arvopaperisäästäjiin.
Entisiä TuKY ry:n alaisuudessa toimineita ainejärjestöjä TYYhyn liittyi yhdeksän kappaletta, ja muuta toimintaa pyörittäviä alayhdistyksiä seitsemän.
TuKY:n alaisuudesta TYYn hoiviin siirtyi esimerkiksi oluen panemiseen ja juontiin erikoistunut Pintahiiva eeyr (ei edes yritetä rekisteröidä).
”Meidän tehtävänämme on mallasjuomakulttuurin edustaminen koko yhteisössä. Säännöissä lukee että edistämme sitä kauppakorkeakoululla ja universumissa yleensä, mutta toimimme lähinnä opiskelijoiden keskuudessa”, kertoo Tomi M. Virtanen, joka on Pintahiivan Kalifi, kuten yhdistyksen puheenjohtajaa kutsutaan.
Pintahiiva järjestää erikoisoluiden maistelutilaisuuksia, keskustelu- ja koulutustilaisuuksia sekä luonnollisesti harrastaa oluen juontia ja panemista, mutta vain omaan tarpeeseen.
Turun kauppakorkeakoulun ulkopuolella hieman kummastustakin herättänyt Sikariporras ry puolestaan kannustaa jäseniään rikkaaseen sikarikulttuuriin sekä hyvään käytösetikettiin.
”Sikariportaan tarkoitus on edistää TYYn jäsenistön hedonistista kulttuuria. Sikarit ovat päätarkoitus, mutta meillä on muutakin toimintaa, kuten viinin maisteluillat, viskin maisteluillat sekä muuta ruoka- ja juomakulttuuria”, Sikariportaan hallituksen puheenjohtaja Samuli Pasanen kuvailee.
”Mukana on myös jäseniä jotka eivät pidä sikareista”, Pasanen lisää.
Uusia yhdistyksiäkin syntyi. Ehkä merkillisimmästä päästä on Akateeminen viiksiseura joka puolustaa viiksien asemaa yhteiskunnassa sekä edistää tasa-arvoa yleensä.
”Hankimme esimerkiksi viiksenhoitovälineitä sekä järjestämme koulutustilaisuuksia”, viiksiseuran puheenjohtaja Juuso Haapanen kertoo yhdistyksen toiminnasta.
Yhdistyksen tarkoitus on olla aidosti tasa-arvoinen viiksekkyydestä huolimatta.
”Tarkoituksenamme ei ole syrjiä naisia, sillä naisia on myös mukana toiminnassamme. Periaatteessa viiksekkyys voidaan tulkita hyvin laajasti – kaikilla on mahdollisuus olla viiksekkäitä. Haluamme vaikuttaa siihen, ettei ihmisiä syrjitä ulkonäön tai muiden ominaisuuksien perusteella. Kaikilla on oltava tasa-arvo ja yhdenvertaisuus, on sitten viikset tai ei”, Haapanen selittää.
Pokerinpelaajatkaan eivät jääneet paitsioon, sillä TYYn alaisuuteen perustettiin myös pokerinpeluuseen erikoistunut Pokeriklubi ry.
”Tarkoituksemme on yhdistää pokerista kiinnostuneita ihmisiä. Pelaamme kerran kuussa sekä järjestämme pelaamiseen liittyviä tapahtumia, kuten esimerkiksi ekskursion Grand Casinoon Helsinkiin”, Pokeriklubin puheenjohtaja Erkki Tohmo selostaa. Vaikka yhdistyksen toiminta liittyy uhkapelaamiseen, ei se ole laitonta.
”Olemme selvittäneet laillisuutta Patentti- ja rekisterihallinnon juristien ja alan ammattilaisten kanssa. Kun emme vedä mitään välistä, eivätkä panokset ole liian isoja, toimintamme on täysin laillista. Tarkoituksemme onkin ennemmin sosiaalisen kanssakäymisen lisääminen”, Tohmo toteaa.

Teksti: Heikki Isotalo

Kuvitus: Elli Vuorinen

Haluatko väitellä asiasta?

Perinteisten akateemisten harrastusmahdollisuuksien kirjo kampuksella kasvoi, kun Turun yliopiston väittelyseura hyväksyttiin alayhdistykseksi.

Ensi töikseen seura aikoo järjestää kaikille avoimen ”väittelyyn orientoitumispäivän”.
”Toivomme saavamme mukaan Helsingin yliopiston väittelijäkonkareita ja kansainvälisen Eurodebate -väittelykilpailun kävijöitä”, seuran puheenjohtaja Keni Miettinen kertoo.
Valmisteilla on myös johonkin ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen tai eettiseen ongelmaan keskittyvä väittelytilaisuus, johon on lupautunut asiantuntijoita myös filosofian oppiaineesta.
”Väittely on joukkuelaji, jossa argumentointitaito, esiintyminen ja joukkuestrategia ovat ratkaisevassa osassa”, Ville Kokko, yksi seuran kuudesta perustajasta määrittelee.
Debatointi tapahtuu muutaman hengen joukkueissa. Aluksi arvotaan väite sekä se, kumpi joukkueista puolustaa väitettä. Toisen joukkueen tehtävänä ei yleensä ole pyrkiä kumoamaan väitettä, vaan ainoastaan osoittaa väitettä puolustavan joukkueen argumentointi kestämättömäksi.
Puheenvuorojen järjestys ja pituus sekä käytetyt arviointikriteerit riippuvat käytetystä väittelyformaatista; eräs käytetyimmistä on Brittiläinen parlamentaarinen debatti useine eri variaatioineen. Voittajan ratkaisee tuomaristo.
Väittely on sopiva harrastus kaikille jotka haluavat kehittää esiintymistaitojaan ja oppia perustelemaan mielipiteensä paremmin.
Hyvistä yleistiedoista on etua, sillä debatoitavat väitteet koskevat usein jonkin tietyn politiikan käyttöönottamista tai hylkäämistä jossakin kiistanalaisessa asiassa.
”Seuran harjoituksissa liikkeelle lähdetään perusteista ja rennolla meiningillä. Jos väittelijä menee lukkoon, aika lyödään poikki ja ajatukset saa kerätä rauhassa. Argumenttien rakentamista harjoitellaan myös teorian tasolla”, Miettinen kertoo.
Seuran tavoitteena on koota ainakin yksi joukkue Turun akateemiseen debattikisaan, joka järjestetään keväällä.
Miettisen mukaan väittelyssä kehittyvistä taidoista on hyötyä niin työelämässä kuin yleisestikin.
Akateemisen debatin yhtenä arvostelukriteerinä on usein joukkueen jäsenten yhteistyö. Kommunikaatiotaitoja tarvitaan, kun yhtä argumenttia joudutaan kehittämään useissa eri puheenvuoroissa.
Esiintyminen koetaan usein haastavaksi, vaikka nykyään yhä useammissa toimissa esiintymistaidon merkitys on kasvanut tai on jopa edellytys työpaikan saamiselle. Debatti tarjoaa hyvää vastalääkettä esiintymisjännitykseen ja auttaa lisäämään varmuutta.
Omien ajatusten johdonmukainen esittäminen ja perusteleminen on argumentoinnin kannalta ensiarvoisen tärkeää. Väittelyssä vääjäämättä kehittyvä looginen ajattelu on hyödyllistä, sillä omien ajatusten täsmällinen muoto on yllättävän usein hukassa.
”Useimmat riidat voitaisiin välttää pohtimalla ensin puhuvatko keskustelijat edes samasta asiasta”, Kokko toteaa.

Väittelytaidosta on hyötyä myös ”oikeissa” riidoissa siitä huolimatta, että järkiperustelut yleensä menettävät tehonsa kun tunteet todella kuumenevat. Väittelytaidolla on Miettisen mukaan nimittäin ennaltaehkäisevä vaikutus.
”Argumentoinnin ymmärtäminen helpottaa myös muiden, toisinaan kummallisilta vaikuttavien, näkemysten ymmärtämistä.”
JANI SINOKKI

Turun yliopiston väittelyseura kokoontuu joka toinen viikko, lisätietoja seuran facebooksivulta tai Keni Miettiseltä kmvmie@utu.fi.

« Edellinen sivu — Seuraava sivu »