Kotisohvan päräyttävät mätöt

Oksettavien perinneruokien syöminen on muotia. Sekoboltsit matkaoppaat, reality-sarjat ja kokkiohjelmat esittelevät kilpaa kokeilevia elämäntapoja ja kaiken kokemista piittaamatta sen enempää omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan kuin eettisistä kysymyksistä.

Tylkkäri on huolissaan matkustelun ja turismin aiheuttamista vaikutuksista ympäristöön ja paikalliseen kulttuuriin, mutta ymmärtää silti extremen viehätyksen. Esittelemme muutamia tapoja syödä epäilyttäviä asioita lähtemättä kaukomaille.

Kotisirkat

Edible.com on syötäviin hyönteisiin erikoistunut yhtiö, joka tunnetaan laajalti myös sivettikissan ulostaman kahvin valmistajana. Yhtiö lahjoittaa huomattavan osan tuotostaan uhanalaisten lajien suojeluun, ja ötökkäviljelmät työllistävät alkuperäisasukkaita paikalliskulttuuria säilyttävällä tavalla. Netistä tilattavat kummajaistuotteet ovat siis varsin eettistä naposteltavaa.

Yhtiö väittää myös huolehtivansa tarkkaan tuotteiden hygieniasta ja turvallisuudesta. Sikäli kuin esimerkiksi paistettua tarantellaa syödessä sellainen sattuu tulemaan mieleen.

Kullankeltainen kotisirkka (acheta domestica) on suorastaan sarkofagimainen näky: ötökältä on perattu jalat ja tuntosarvet, minkä jälkeen torso on paistettu uunissa ja pyöritelty vihreässä currymausteessa.

Sirkan syöminen tuntuu ajatuksena luotaantyöntävältä. Pohjoismaisessa yhteiskunnassa lähes kaikki eläintuotteet jauhetaan ja prosessoidaan tunnistamattomaksi massaksi. Juuri kotisirkan kokonaisuus tekee sen syömisestä vaikean ajatuksen. En ole tottunut syömään eläimiä kokonaisina, varsinkaan siipien, silmien ja raidallisen takaruumiin kanssa. Kuollut hyönteinen on jotain, joka imuroidaan ikkunoiden välistä kesähelteiden päätteeksi. Ruokapöydässä sitä ei suvaita hetkeäkään.

Menen kuitenkin asiaan ja haukkaan sirkan peräpään irti enempiä empimättä. Ötökän syöminen tuntuu samalta kuin avantouinti: ruumis huutaa, että tämä on järjetöntä, mutta aivot ymmärtävät, että se on vain pakko tehdä.

Maku on jauhomainen ja hiukan pähkinäinen. Mausteseos tuo kokonaisuuteen juustokuminamaista sivumakua. Pää ei maistu sen kummemmalta kuin takaruumis. Koostumus on rapsakka ja kuiva. Sirkkoja voisi syödä kuin mitä tahansa sipsejä. Idea on huomattavasti inhottavampi kuin itse makuelämys.

Jättimuurahaiset

Erään teorian mukaan on evoluution ansiota, että monia hyönteisiä pidetään pelottavina. Kun avaan purkillisen trooppisia jättimuurahaisia, ensimmäinen ajatukseni on, ettei minun todellakaan kuuluisi olla missään tekemisissä tämän lajin kanssa.

Kolumbialaiset jättimuurahaiset (atta cephalotes) ovat maailman suurin muurahaislajike. Paikalliset intiaanit syövät niitä mielellään, sillä he uskovat lajilla olevan nuorentavia ja seksuaalista halukkuutta lisääviä vaikutuksia.

Tällaisella huuhaalla murkkujen syömistä pitääkin varmasti perustella itselleen, jos sellaisen meinaa kitusiinsa imaista. Muurahaiset ovat nimittäin todella häijyn näköisiä. En missään tapauksessa haluaisi syödä tai edes koskea palloperseiseen väkäleukaan. Raajat ja hampaat erottuvat selvästi, eikä kuulamainen läski perä suoranaisesti nosta vettä kielelle. Kun ötökkää pyörittelee kädellä, tuntuu, kuin se voisi koska tahansa herätä eloon.

Haju on pöyristyttävä ja tuo mieleen lähinnä esinahan ja linnun raadon. Kun vien ötökän suuhuni, minä todella mietin, miksi teen tämän. Kuori murtuu hampaiden välissä. Murkun sisällä odottaa hyytävä yllätys: rakenne ei ole kuivan hapero, vaan sisälmykset ovat tahnamaista mössöä. Kuvottavaa.

Tämä on varmasti pahinta, mitä olen koskaan syönyt. Murkkua saa jauhaa suussa liian pitkän tovin ennen kuin sen saa kunnialla alas. Esimakua voisi luonnehtia etäisen suklaiseksi, mutta suu ja nenäontelot täyttyvät pian kuolleen muurahaisen aromista, eikä mokkamaisuus pääse oikeuksiinsa.

Pekonimaisen pilaantunut maku aiheuttaa puistatuksia vielä pitkään nielemisen jälkeen, ja vielä tunnin kuluttua löydän suustani panssarinpalasia ja jalanpätkiä.

Muurahaisia saa Edibleltä myös dipattuna tummaan suklaaseen, mutta läpitunkevaa hyönteisen makua ei edes suklaa pysty peittämään. Tämä on todellinen extreme-ruoka.

Mätä hai

Mädätetty hai eli hákarl on islantilainen perinneruoka, joka valmistetaan heittämällä perattu holkeri eli jäähai kuoppaan useaksi kuukaudeksi, minkä jälkeen ruho roikkuu vielä monta kuukautta kuivumassa.

Hapanhaita on usein kutsuttu maailman kuvottavimmaksi ateriaksi. Huippukokki Gordon Ramsay oksensi syötyään sitä, ja hänen kollegansa Anthony Bourdain on nimennyt sen kaikista oksettavimmaksi syömäkseen ruoaksi.

Onnekseni Viikinkiravintola Harald tarjoilee hapanhaita Turun keskustassa. Viikinkikasteen nimellä kulkeva annos tarjoillaan yleensä vain muun ruokailun yhteydessä, eli yksinään annosta ei voi tilata. Ravintola todennäköisesti räjähtäisi polttariporukoista, jos mätä hai lisättäisiin normaalille ruokalistalle.

Itse hapanhaita on annoksessa noin arpakuution kokoinen pala. Tarjoilija vakuuttaa, että se on tarpeeksi. Kuution haju saa toivomaan, että maallinen vaellukseni olisi jo ohitse. Lemu on pistävän virtsamainen, hikinen ja kemiallinen. Annokseen kuuluva akvaviittisnapsi on luultavasti hyvä kyytipoika maailman häijyimmälle suupalalle.

Mutta mitä ihmettä? Maku ei ole lainkaan niin paha, kuin legenda on antanut ymmärtää. Hajuun verrattuna hai maistuu jopa miedolta. Loppupäässä aromi voimistuu, ja hapan maku puskee kunnolla esiin. Hiukan epämiellyttävää, mutta yksiselitteisen pahaksi sitä ei kuitenkaan voi kutsua. Henki saattaa tosin haista kuolleen papan nielulta vielä pitkään.

Eksoottiset snackit osoittavat, ettemme välttämättä ole niin avomielisiä, kuin saatamme luulla. Kukaan TYYn työntekijää ei suostunut syömään netistä tilattuja hyönteisiä. Sivarimme maistoi kuitenkin hapanhaita ja jopa puolusti sen makua.

Jos arvostelukriteerinä on puistattavuus, on jättimuurahais-snack pikku testimme ehdoton voittaja. Yökkörefleksiä ei tarvitse lähteä hakemaan Papualta, tuskan hien saa otsaan ihan kotisohvallakin.

Kotisirkat ja muurahaiset ovat Edible.comin tuotteita, joita saa Suomessa esimerkiksi
Pulju.net -kaupan kautta. Hapanhaita saa Harald-ravintoloista muun ruokailun yhteydessä.

Teksti: Jantso Jokelin

Kuvat: Lauri Hannus

Jutun kirjoittaja on kasvissyöjä

Maisteri Toivo Suulas vastaa

Hei Toivo. Kuten varmaan tiedät niin yliopistojen työntekijöiden lakko
peruuntui sittenkin. Olis kuitenkin kiva tietää, että mitä ois tapahtunu
jos lakko olis toteutunu, joten voisitko hieman jossitella ja visioida?
Niemiskä

Vaikea kysymys, on vaikeata ennustaa, ennustaminen vaikeaa, on. Yritetään. Näkisin, että mahdollisia skenaarioita olisi kaksi. Ensimmäisessä, kutsutaan sitä vaikka suunnitelma Oravaksi, mahdollisuudessa lakko olisi otettu innolla vastaan, Aleksanterin patsas Helsingissä kukitettaisiin heti alkuunsa ruusuilla ja liljoilla ja valtakunnassa olisi positiivisen odottava tunnelma, kenties suuren urheilujuhlan tahi jopa talviloman tuntu. Myös yliopistojen johto tukisi salaa lakkoilijoita, koska ISÄNMAAn asiallahan sitä oltaisiin. Kolmantena päivänä idylli kuitenkin sortuisi kun iso, mutta paha, tuo kaikkien laskelmien kultainen helmitaulu EK ilmoittaisi kyynelehtien, että yliopistohenkilöiden lakko aiheuttaa päivävauhdilla valtakunnalle ainakin 58 miljoonan euron tappiot sekä vähintään kolme uutta Nokiaa, ja että taas meni paperitehdas nurin, hyi teitä! Oikeistohallituksemme yrittäisi väistellä, kuten aina, roiskeita ja julistaisi kiireellisenä pakkolain, jonka nojalla henkilökunta kiristetään takaisin maallemme niin tärkeisiin sivistystöihin. Siinä meni Korfu, toteaisi eräskin musiikkitieteen professori.

Toisessa skenaariossa, Kettu nimeltään, kukaan tuskin huomaisi yhtään mitään. Iltalehdet, nuo nelivärilobotomiat toki kirjoittaisivat, mutta kuka nyt niitä lukisi, ei niin kukaan, eihän? Perustettaisiin barrikadeja ja apulaiskomiteoita ja kirottaisiin asfaltin kovuutta; vaatikaamme katukivetystä ja iltalisiä kuuluisi laulu pätkätyöväen. Elämä etenisi rauhallisesti lakkohaudoissa ja aikaa kulutettaisiin erilaisiin puhdetöihin: historioitsijat luennoisivat Pariisin kommuunista, kemistit keittelisivät pontikkaa, juristit teroittelisivat sulkakyniään, taloustieteilijät laskisivat pennejä yhdessä kauppislaisten kanssa ja valtio-oppineet riitelisivät keskenään siitä, mikä kulloinkin olisi paras teoreettinen viitekehys lakolle. Opiskelijat siinä sivussa tukisivat ja vastustaisivat lakkoa, sillä ovathan he kuitenkin nuoria ja siksi pirun irrationalisteja. Tiede asettuisi aloilleen, ja sen pituinen se.

Ekoelämää Walesin hobittikylässä

Jos J.R.R. Tolkienin Hobittila olisi oikeasti olemassa, se luultavasti näyttäisi samalta kuin Walesiin parhaillaan kohoava kylä nimeltä Lammas.

”LAMMAS” ON NOIN kolmenkymmenen englantilaisen idealistin hanke Pembrokeshiressä, Glandwrin kylän tuntumassa. Vaikka rakentajien joukosta löytyy myös suomalaisia, kylän nimi ei juonna juuriaan suomen kielen villaista eläintä tarkoittavasta sanasta.

”Lammas tarkoittaa englannin kielessä sitä hetkeä, jolloin aikaisinta vehnäsatoa aletaan korjata. Se on myös pakanallinen elokuun alun juhla. Kylä sai nimen ’Lammas’, sillä idea sen perustamisesta syntyi tuohon samaan vuodenaikaan”, kertoo kylän edistymisestä tiedottava Jane Wells sähköpostitse.

Valmistuttuaan Lammas on yhdeksän pientilan yhteisö, jonka asukkaita yhdistää halu elää nykyaikaista elämää ympäröivän luonnon olosuhteisiin sopeutuen, maapalloa rasittamatta.

Ihanteena on myös se, ettei nopeasti loppumaisillaan olevia fossiilisia polttoaineita käytetä. Lampaan asukit viljelevät itse noin 75% tarvitsemistaan tuotteista, ja näitä he myös myyvät Glandwrin toreilla. He ostavat kylästä tarvitsemansa tuotteet ja lähettävät lapsensa sinne kouluun – kyseessä ei siis ole yhteiskuntaa vastustava hippijoukkio, vaan Lammas-yhteisö pyrkii sopeutumaan läheiseen kulttuurielämään ja rikastuttamaan sitä.

TALOT RAKENNETAAN YHTEISVOIMIN ja ne valmistuvat orgaanisista tai kierrätetyistä materiaaleista: tukirakenteet tehdään käsittelemättömistä luonnonpuista, seinien eristeet heinäpaaleista ja ikkunat käytetyistä autojen tuulilaseista, jotka eristävät kylmyyttä paremmin kuin tavalliset yksikerroksiset ikkunat. Taloihin on mahdollista vetää sähköt, mutta ei vesivessaa.

Jotkut hobittitaloista saattavat näyttää pieniltä, mutta ulkonäkö pettää samalla tavoin kuin jäävuortenkin: suurin osa näiden talojen sisätiloista on maan alla. Käytäntö toimii edukseen kahdesta syystä. Ensinnäkin ympäröivä maakerros eristää kylmyydeltä. Toiseksi talot ovat näin vain pieniä maakumpareita, eivätkä pilaa luonnon estetiikkaa.

Hobittitalo kuulostaa ihanteelliselta, koska se sopii pieneenkin budjettiin: rahaa tarvitaan noin 3000 puntaa (3300 euroa) ja aikaa neljä kuukautta.

EKOKYLÄÄ RAKENTAVAT aivan tavalliset lapsiperheet. Jotkut ovat kotoisin suurista kaupungeista, toiset ovat asuneet maaseudulla ennenkin. Vakituisten asukkaiden joukkoon mahtuu myös yksi suomalainen sairaanhoitaja miehensä kanssa.

Perheet ovat kuitenkin kohdanneet valintansa vuoksi myös arvostelua: miten lapsia voi kasvattaa tuollaisessa ympäristössä? Kylään muuttavan Dalen neljähenkinen lapsiperhe on rakentanut hobittitalon ennenkin, ja perheen äiti puolustaa elämäntapaa heidän kotisivuillaan.

”Lapset rakastavat mutaa, ötököitä, kuoppien kaivamista ja telttailua kynttilänvalossa. Äidit valittavat likapyykistä ja nykyajan mukavuuksien puutteesta, kun taas isät jaksavat töiden jälkeenkin lukea lapsille iltasadun.”

VAIKKA LAMMAS ON Walesin suurin ekotalojen rakennushanke, se ei ole ensimmäinen. 1990-luvulla walesilainen muusikko Tony Wrench rakensi vaimonsa kanssa ekotalon, joka sai osakseen niin paljon huomiota, että Wrench kirjoitti rakennustöistä kirjan Building a Low Impact Round House. Oppaan ohjeita noudattamalla ekotalon voisi rakentaa Suomeenkin. Tosin kotimaassamme saattaa olla hieman kylmä aivan yhtä luonnonmukaisen asumisen vaatimuksiin.

KAROLIINA KERPPO

Katso kuvia Lammaksesta kylän verkkosivuilta.

Jos ekohanketta haluaa mennä seuraamaan lähempää, kylässä voi vierailla etukäteen sovittuna päivänä.

Lammas ottaa mielellään myös rakennusapua vastaan, ja vapaaehtoiseksi voi ilmoittautua kylän kotisivuilla www.lammas.org.uk/getinvolved.

Vempain: Tasapainoisemmin, voimakkaammin, notkeammin

Palstalla esitellään outoja kapistuksia

Urheilija! Kaipaatko lisää tasapainoa, voimaa ja notkeutta? No, kukapa ei kaipaisi. Kaiken tämän voit saada pujottamalla ranteeseesi hologrammirannekkeen!

Power Balance on ranneke, jonne on syötetty samaa äänitaajuutta, jota on ihmisen biokentässä. Valmistajan mukaan ranneke ”reagoi positiivisesti kehon oman energiakentän kanssa”. Näin energia virtaa koko kehon läpi paremmin ja auttaa saavuttamaan huikeita urheilusuorituksia.

Olen lentää selälleni moisen bullshitin jälkeen, mutta kun veteraaniurheilijat Shaquille O’Neal ja Teemu Selänne selittävät valmistajan nettisivuilla uskovansa rannekkeen ihmeelliseen voimaan, ei auta muu kuin kokeilla itse.

Educariumille saapuu toimittajan vakiosaliremmin lisäksi hieman nolon oloinen rannekkeen omistaja. Hän ei ole toistaiseksi treenatessaan huomannut muuta vaikutusta kuin ranteessa esiintyvää kihelmöintiä.

Päätämme testata ensimmäiseksi videolta tutulla menetelmällä, jossa avustaja koittaa horjuttaa kädet levällään yhdellä jalalla seisovan testaajan tasapainostaan. Miehet rannekkeen kanssa ja ilman kaatuilevat, eikä kukaan myönnä tuntevansa mystistä efektiä energiakentässään saati tasapainossaan.

Kun siirrymme takakyykyn pariin, isken ylimielisyyksissäni tankoon 30 kiloa enemmän rautaa kuin normaalisti, mutta punnerran yllättäen sarjan loppuun. Sekä rannekkeen kanssa että ilman. Yllän Power Balance -rannekkeen kanssa kaikissa liikkeissä samoihin toistoihin kuin ilmankin, mutta en kertaakaan pidemmälle.

Kukaan testanneista ei havaitse rannekkeen välitöntä vaikutusta suorituksiin, mutta treeni on kieltämättä varsin onnistunut. Suurin osa kiiltävän muovinpalan taiasta on luultavasti placeboa.

Kun katson uudelleen sepustuksia energiavirroista ja performance technologystä, en voi olla miettimättä, kuinka monta kiekkojunnua luistelee tälläkin hetkellä mielestään tasapainoisemmin kohti NHL-unelmiaan.

SAMPO ROUHIAINEN

Mexico on Drugs? Andale, andale!!!

Lately, I can not help but understand why many people in the world would no longer think of Mexico as a place to drink tequila while enjoying a “siesta” by the beach. Being myself a Mexican student, is easy to see why, for more than just a handful of people out there, my country closely resembles a Clint Eastwood movie with cowboys shooting at each other from dusk till dawn, due to the lately uprising  violence in Mexico. Yet it is only fair to give ourselves the chance to look closely into this social phenomenon  in order to understand its rightful dimensions.

It has come to my attention that many students around here, both Finns and from the rest of the world, have asked themselves, more than once, if Mexico is in fact a “fallen State” as suggested by the media.

As you might already know, this belief comes from the escalated violence that Mexico has witnessed in the past few years, directly related to the drug cartels and organized crime network in the country. The picture that most people get from Mexico is that of a country that can no longer provide security to its citizens, and this is what drives them to believe that Mexico is a fallen State.

First of all, yes, the drug cartels are extremely powerful in many ways. Last year, Forbes magazine estimated that the fortune of the head of the Sinaloa Cartel, Joaquin “Chapo” Guzmán, was worth 1 billion dollars. And let us not forget the “legendary” man behind the Colombian “Medellin Cartel” during the 70’s and 80’s, the late Pablo Escobar, who once was considered to be the seventh richest man on earth.

You can tell that drugs make quite a bit of money, but it gets even better when you mix that with money laundering, smuggling firearms, kidnapping, prostitution, and extortion. These are the real organized crime networks, and this is why these organizations are so powerful. However, make no mistake, behind them there is a lot of blood, overwhelming poverty, social desperation, corruption to the fullest, and greed, lots and lots of greed. No, I am not talking only about Mexico here, but of all the places in the world where crime finds its way and obtain profits out of it.

After all, this is not a problem that concerns Mexico only, this is in fact an issue that has shown its ugly face in South America in the last decades, but that it has being sponsored all around the world by the billions of drug addicts and people that will still pay good money for any other illegal product or service. In other words, this is a problem that concerns us all, and in denying it we become part of the problem. So I ask you, who is falling, Mexico as a State or we as a global community?

CARLOS ULIBARRI

Turkulaiset teknotanssit syntyvät tekemällä itse

Turussa on reivattu neljällä vuosikymmenellä. Kesällä 1989 Hyperdelic Housers -kolmikko toi Suomeen ensimmäiset varastohallireivit. 2010-luvun Turussa tanssitaan edelleen pioneerien jalanjäljissä – tosin hyvin eri tavoin.

Vuonna ‘89…

Kesä 1989, Iso-Britannia. Ennätyksellisen kuuman kesän aikana brittiläistä yhteiskuntaa vavisuttaa uudentyyppinen musiikkikulttuuri. Ensimmäiset reivit – siis elektronisen musiikin tahdittamat laittomat bileet – tuovat pelloille tuhansia ja tuhansia ekstaasin voimalla tanssivia ihmisiä.

Ne olivat jotain ennennäkemätöntä, jotain minkä merkitystä kerrataan jälkeenpäin lukuisissa brittiläisissä artikkeleissa ja dokumenteissa.

Vapaasti yhteen kerääntyneet, räjähtäneen ekstaasibuumin ja housejumputuksen vapauttamat ihmiset muodostuivat myöhemmissä tulkinnoissa vastalauseeksi luokkayhteiskunnalle. Reivejä on pidetty tanssivina protesteina ajan yksilökeskeiselle hengelle – kuten tunnettua, silloinen pääministeri Margaret Thatcher oli kahta vuotta aikaisemmin todennut ”ettei yhteiskuntaa ole, on vain yksilöitä”.

Reivit osoittivat, että me-hengen sytyttämiseen tarvittiin oikeastaan vain hieman tilaa ja kovaa soitettua elektronista musiikkia.

Kesä, 1989, Turku. Esko Routamaan, Tommi Grönlundin ja Mika Vainion muodostama Hyperdelic Housers järjestää vapaaehtoisten tuella ensimmäiset kotoiset reivit. Tästä alkaa noin kolmen vuoden jakso, jolloin lukemattomat tanssinnälkäiset turkulaiset pääsevät kokemaan uudenlaisen acid house -musiikin ravintolarajoitteiden ulkopuolella. Koko yön kestäviä tapahtumia on milloin missäkin: varastoissa, vuokratuissa biletiloissa, Kupittaan vanhalla savitehtaalla.

Näiden acid house -kekkereiden myötä Suomeen rantautuu uudenlaisen musiikkityylin lisäksi moderni bilekulttuuri. Huumeiden laaja viihdekäyttö jää tosin aikalaistodistajien mukaan Brittein saarille.

Toki Suomessa oli tanssittu ennenkin, mutta enimmäkseen hillitysti pari- ja diskotanssia. Muutos koko yön kestävään savun ja äänekkään acid housen yhteiskokemukseen oli ”täydellinen”, kertoo muutoksen kokenut, pelkällä etunimellä esiintyvä Heikki.

”Kannattaa muistaa, että keskiolutbaarit menivät kymmeneltä kiinni, yökerhot viimeistään puoli kaksi. Ovella oli kymmenen kerberosta kyttäämässä, ettei nuoriso vaan villinny liikaa – kaikki oli siis ihan kekkoslandiaa vielä”, Heikki muistelee.

”Musa oli ’vaihtoehtohetkiä’ lukuun ottamatta luokatonta listapaskaa. Kårenin lisäksi viikonlopun kohokohtia olivat TVO:n ’levyillat’, joissa usein soi indie- tai Stooges-henkinen rock – sitten tuli Hyperdelic Housersin varastohallimeininki, joka räjäytti pankin.”

Siinä missä brittien reivejä glorifioidaan edelleen kansakunnan yhdistäjänä, turkulaisen acid house -skenen merkityksestä löytyy lähinnä sivuhuomautuksia. Useimmiten acid-skene liitetään osaksi turkulaista punk-vastarintaa, epäkaupallisen ja omaehtoisen toiminnan jatkeeksi. Bilekulttuurin edelläkävijänä se ansaitsisi lisävalotusta, ainakin Heikin mukaan.

”Acid house -ilmiö oli ihan tasan yhtä merkittävä juttu Suomen musiikkielämälle kuin joku Suomen Talvisota 1939–1940 – minusta jopa merkittävämpi”

Käypä esimerkki on tanssikulttuurin mullistus.

”Acid house antoi suomalaiselle heteromiehelle luvan tanssia ihan tanssimisen ja musiikin itsensä vuoksi, ilman naiseniskutarkoitusta tai väkinäistä hassuhaalari-pelleilyä. Vielä joskus kesällä 1988 en olisi voinut kuvitella, että parin vuoden päästä tanssisin yön yli ihan vapaaehtoisesti.”

Ehkäpä Hyperdelic Housersin perintö onkin juuri pienissä muutoksissa, jotka ovat vakiintuneet yöelämän normeiksi. Edes ryhmän Grönlund ei näe hirveästi yhteyttä silloisen toiminnan ja vallinneen yhteiskunnallisen tilanteen välillä.

”Turussa on aina ollut äärimmäisen ummehtunut ja konservatiivinen ilmapiiri. Kun meidän toiminta oli omaehtoista, jotkut saattoivat kokea sen radikaalilla tavalla raikkaaksi ja innostavaksi. Ainakin itse olimme innostuneita ja näimme paljon vaivaa bileiden järjestämisen eteen.”

Myös Heikin mielestä reiveihin liitetty yhteisöllisyys on liioiteltu myytti, ainakin verrattuna uudentyyppisen musiikin murrokseen.

”Henkilökohtaisia tanssi-kicksejähän sieltä mentiin hakemaan, vaikka niissä bileissä oli toisaalta vahva yhdessä olemisen ja tekemisen meininki. Olihan se tavallaan suuri juttu, että toisilleen vieraat ja erilaisiin alakulttuuriryhmiin kuuluvat tyypit tanssi niissä halleissa vieri vieressä. Yksi leimallinen piirrehän oli, että bileissä kävi kaiken sorttista jengiä ja kaikilla oli hauskaa. En muista minkään sortin tappeluita, toki sedät siniset sulkivat bileitä aina silloin tällöin.”

Hyperdelic Housersin veturi alkoi hidastua 90-luvun alussa, ”uutuudenviehätyksen kadottua” ja muiden tahojen ottaessa yöelämän vetovastuuta. Grönlundin mukaan yksi osatekijöistä oli periturkulainen viranomaisvastustus.

”Joskus 90-luvun alkupuolella olimme oikeudessakin aiheesta ja siitä kaikesta alkoi olla jo liikaa vaivaa.”

… ja nyt

2010-luvulla reivikulttuuri ja pioneerien perintö on kuitenkin kaikkea muuta kuin kuollut. Ääripäästä löytyy huippusuosittu ja visuaalisesti viimeistelty Hitto-klubi, joka tuo uutta elektronista musiikkia tasaisin väliajoin Klubille. Toisaalla undergroundissa ihmiset tamppaavat lattiaa pienemmän budjetin epäkaupallisissa ja itsejärjestetyissä teknobileissä. Puitteissa ja yleisömäärissä on suurta eroa, mutta kenties syvemmältä löytyy yhtäläisyyksiä.

Hitto-dj Riku Mikkola aka NoBets kertoo juuri kolme vuotta täyttävän klubin syntyneen acid house -skenen tavoin reaktiona klubikulttuurin pysähtyneisyydelle.

”Hitto-klubi tehtiin punk-asenteella, koska ei ollut klubimusiikin saralla sellaista, missä saisi revitellä kunnolla, ilman ylimääräisiä säännöksiä. Kiksutrance-kulttuurissahan se porukka tulee sinne pääsääntöisesti tanssimaan. Hitoissa taas se sekoilu on kuitenkin tärkeintä, mitä myös se musiikki avittaa.”

Pioneerien tavoin Hitto-klubi on tuoreen konemusiikin eturintamassa. Heidän bileissään on myös onnistuttu kumoamaan yksi niistä asenteista, jota vastaan elektronisen musiikin tekijät ovat aina kapinoineet: jako ihastelevaan yleisöön ja jalustalle nostettuun esiintyvään artistiin. Hitto-dj:t ovat aina itse vahvasti mukana bilefiiliksessä.

”Kyllä se menee aina siihen, ettei puoli kahdesta eteenpäin muista mitä on tapahtunut”, Nobets naurahtaa.
”Porukkaa käy sitten myöhemmin kiittelemässä musiikista, ei se ihan perseelleen voi mennä.”

Seppo Uimonen taas on toiminut underground-teknobileiden järjestäjänä jo viitisen vuotta. Hänen mukaansa syy maanalaisuuteen tulee siitä, että ”baareissa meitä katsotaan vähän kieroon, ja musiikista tai volyymistä saatetaan huomautella.”

Ja volyymiä ug-bileissä piisaa. Toisteinen, äänekäs tekno ja riittävän virikkeetön valaistus helpottaa vajoamista transsiin.

”Teknon ja hardcore-technon vaikutus kehoon perustuu sille, että ne tuntuvat elimistössä”, Uimonen selittää.
”Musiikin tempo on reilusti normaalia sydämenlyöntitahtia nopeampi. Kun ihmiset vielä valvoo ja tanssii koko yön, siitä tulee transsimainen kokemus. Vähän sama kuin pitkän matkan juoksussa tai triathlonissa, mutta musiikin kanssa.”

Tanssikulttuuriin on vähintään diskosta lähtien kuulunut päihteet. Erityisen kovaan syyniin ovat joutuneet teknobileet. Uimonen, joka on itse absolutisti, kertoo että itse asiassa huumeet vaikeuttavat oloa heidän bileissään.

”Ne jotka hakee elämyksiä päihteiden tai viinan kautta eivät pysty nauttimaan siitä musiikista mitä soitamme. Nopea ja aggressiivinen musiikki vaikuttaa ilmeisen negatiivisella tavalla amfetamiinijohdannaisia vetävien ihmisten fiiliksiin.”

Pienen budjetin kellaribileissä myös korostuu ”ulossuljettujen” spontaani yhdessäolo.

”Monesti meidän tapahtumissa on kysytty esimerkiksi yleisöltä, jos joku voi myydä hetken lippuja tai käydä ostamassa vessapaperia. Ja sitten ihmiset ovat osallistuneet todella mielellään. Oikeastaan tee-se-itse tai tee-se-yhdessä-tekeminen luo sen kokonaisjutun musiikin kanssa.”

Näkeekö Uimonen skaalan ääripäistä löytyvistä järjestäjätahoista jotain yhteistä?

”Rakkaus musiikkiin. En halua mitenkään dissata isompien klubien järjestäjiä, en usko että kukaan tästä hyötyy taloudellisesti. Kyllähän tämä on vapaaehtoistyötä kaikki, meillä on vaan eri jutut mitä tehdään.”

Teksti: Petri Rautiainen

Kuvat: Esko Routamaa, Niko Vartiainen

Pyhä sarjakuva

Kuvitettu Genesis ja islamilainen supersankarirymistely ovat hittiainesta.

SARJAKUVA TUNKEUTUU jatkuvasti uusille alueille ja elää inspiroivassa vuorovaikutuksessa muun muassa elokuvan, kirjallisuuden, valokuvauksen ja kuvataiteen kanssa. Teknisten hienouksien lisäksi myös teemat ja tarinat peilaavat yhä yllättävämpiä maailmoja ja tarkastelevat elämää uusista näkökulmista.

Muun muassa Marjane Satrapi on osoittanut, että sarjakuva voi olla todenmukainen ja intensiivinen kuvaus uskonnosta ja kulttuurista ja puhutella silti ihmisiä ympäri maailman. Persepolis-albumista on tehty myös menestynyt animaatioelokuva.

Ja miksi ei? Jos sarjakuva käsittelee laajalti elämää, voi se luonnollisesti imeyttää itseensä myös uskontojen kertomaa.

KEVÄÄN MIELENKIINTOISIMPIIN sarjakuvauutuuksiin kuuluukin yhdysvaltalaisen Robert Crumbin sarjakuvakertomus Genesis, joka nimensä mukaisesti kuvaa Mooseksen ensimmäisen kirjan tapahtumat kokonaisuudessaan. Kaikki teksti on suoraa lainaa Raamatusta mitään lisäämättä tai poistamatta.

Underground-liikkeen kuuluisimman kuvittajan mielikuvitus laukkaa tunnetusti hyvin epäsovinnaisissa maailmoissa. Crumbin sarjakuvia leimaavat seksuaaliset viittaukset ja perversiot, kipeä suhde naisiin, räävittömyys ja satiirinen aikalaishuumori. Raamatun kuvittaminen kuulostaa siis lähtökohtaisesti uudelta yritykseltä ärsyttää konservatiivisia ihmisiä.

Sitä se ei kuitenkaan missään tapauksessa ole. Genesis pysyttelee tiukasti alkuteoksessaan paitsi tekstin myös kuvakerronnan osalta. Se ei rienaa vanhentuneita opinkappaleita eikä lainkaan mässäile seksillä ja väkivallalla. Kaikki törky, mitä albumissa on, löytyy sellaisenaan Raamatusta itsestään.

Vastaavasti myös henkilöiden inhimillisyys ja samaistuttavuus on tuotu taidokkaasti esiin. Jumala on toimija muiden joukossa, mutta kuka hänet ikinä kohtaakaan, täyttyy perimmäisen hämmästyksen valolla.

Törkeyksien, haureuden ja väkivallan kuvittaminen tuntuu hurjalta, mutta albumin myötä kertomusten lihallisuus näyttäytyykin varmasti monelle vahvempana ja todellisempana kuin pelkän ikivanhan tekstin välityksellä. Crumbin Genesis tuo myös hyvin esiin sen faktan, että Raamattu on ennen kaikkea kokoelma heprealaisia kansantarinoita, legendoja, ohjenuoria ja lopulta kansan pyhää omaisuutta, jota siirretään sukupolvelta toiselle vielä nykyäänkin.

VARSIN TOISENLAISEEN maailmaan sijoittuva sarjakuva The 99 puolestaan on ensimmäinen maailmanlaajuinen supersankarisarjakuva, joka perustuu islamilaisiin arvoihin, uskontoon ja kulttuuriin. Tekijät korostavat kuitenkin, että arvot ja ihanteet ovat universaaleja, ja että sarjakuvaa voivat lukea minkä tahansa uskonnon ja kulttuurin edustajat lapsista aikuisiin.

Sarjakuvan takana on kuwaitilainen Naif Al-Mutawa, jonka tavoitteena oli viestiä positiivisempaa puolta islamista terroristi-iskujen jälkeiseen maailmaan ja edistää dialogia länsimaiden kanssa.

Asetelma on suorastaan megalomaaninen. Sarjakuva seuraa 99 supersankarin taistelua paremman maailman puolesta. Jokainen heistä edustaa yhtä Allahin attribuuttia, sillä jumalalla uskotaan olevan 99 nimeä, kasvoa tai manifestaatiota.
Teini-ikäisillä ja aikuisilla sankareilla on jokaisella hallussaan yksi mystinen noor-kivi, johon on kätkeytynyt palanen mongolihyökkäyksessä tuhoutuneen Bagdadin kirjojen viisautta. Kivet antavat kantajilleen erityisiä voimia.

Mytologia on mykistävä ja fantastinen. Piirrosjäljestä ja tarinasta vastaavat Marvelin ja DC Comicsin entiset piirtäjät, ja jälki on tasaisen laadukasta.

Tuntuu suorastaan suuruudenhullulta, että supersankareita on todella 99 kappaletta. Epäilen, kuinka vuodesta 1258 alkava, nykyaikaan etenevä sadan sankarin tarina pysyy kasassa pitkässä juoksussa. Ensimmäiset osat ovat kuitenkin lupaavia.

Al-Mutawa valittiin äskettäin 500 vaikutusvaltaisimman muslimin joukkoon. Sarjakuvasta suunnitellaan parhaillaan animaatiota. Kuwaitiin avattiin vuonna 2009 ensimmäinen The 99 -aiheinen teemapuisto.

CRUMBIN GENESIKSELLE ja The 99 -sarjakuvalle yhteistä on kallisarvoinen sanoma, joka yltää paikallisten uskontojen yli. Tieto on voimaa ja viisaus vaurautta. Jumalaakin tärkeämpää on pysyä uskollisena itselleen, toimia oikeudenmukaisesti ja nähdä kirkkaasti.

Sarjakuvan kieli näyttää kauniin rosoisesti sen, mistä uskonnoissa pitäisi jo opetustenkin mukaan olla kyse: lähimmäisen rakastamisesta ja hyvyyttä kohti pyrkimisestä.

JANTSO JOKELIN

The 99 -sarjakuvan ensimmäisen osan voi ladata ilmaiseksi pdf-muodossa osoitteesta the99.org. R. Crumbin kuvittama Genesis (Teos) 25e.

Tieteen ja taiteen välissä

Kulttuurihistorian tutkija ja performanssitaiteilija Asko Nivala uskoo, että taiteen voi määritellä vain tekemällä taideteoksen.

KULTTUURIHISTORIOITSIJA Asko Nivala kirjoittaa apurahan turvin väitöskirjaa saksalaisen kirjallisuusteoreetikon Friedrich Schlegelin historianfilosofiasta. Historiantutkimuksen sivussa hän tekee performanssitaidetta MVET-taiteilijaryhmässä.

Nivala päätyi ryhmän neljänneksi jäseneksi pari vuotta sitten juuri tutkimusaiheensa vuoksi. Ryhmän kolme perustajajäsentä ovat taustaltaan kuvataiteilijoita, mutta käsittelivät silloin taiteessaan saksalaisen romantiikan filosofian herättämiä kysymyksiä.

Nivalan mielestä tieteen tulee voida suhtautua itseensä myös ironisesti. Performanssiryhmän nimi on lyhenne Messiaanisesta Visuaalisen Etiikan Tutkimuskeskuksesta.

”Tiede ja taide ovat kaksi eri näkökulmaa samaan todellisuuteen. Ne ovat autonomisia alueita, mutta niiden väliin jää harmaata aluetta, jolla haluan liikkua. Taiteen tekeminen tuo jotakin uutta myös tieteeseeni. Samoin voin ottaa akateemisesta työstäni aineksia taiteeseeni.”

Nivalan mielestä raja tieteen ja taiteen välillä on häilyvä, joten loikka ei tuntunut suurelta. MVET:n taide on teoreettista ja käyttää tieteestä tuttuja konventioita, kuten luentoja. Akateemisessa maailmassa taas on tunnustettu tieteen kertomusluonne.

”Keskustelua siitä, onko historiantutkimus fiktiota, koska se on kertomuksellista, on käyty jo vuosikymmeniä. Kertomuksellisuus on nähty uhkana tieteen objektiivisuudelle”, Nivala muistuttaa.

Taiteessa Nivalaa kiehtoo etenkin sen vapaus verrattuna tieteeseen.

”Taiteilijana voi kirjoittaa ihan mitä haluaa, toisin kuin tieteilijänä.”

Erityisen hyvin tämä kuvaus sopii performanssiin. Nivala pitää performanssitaiteelle ominaisena sitä, että se on vielä institutionalisoituneen taidemaailman ulkopuolella. Alakulttuuriluonteen vuoksi performansseja pidetään usein myös vaikeasti lähestyttävänä.

”Koska performanssi on nuori taiteenlaji, sitä ei voi palauttaa mihinkään tuttuun. Siksi se vaatii yleisöltä enemmän.”

Uusimmassa teossarjassaan MVET-ryhmä matkasi Berliinistä Saksan läpi Rotterdamin ja myi ja osti tavaroita. Miksi ihmeessä?

”Me halusimme tutkia taiteen keinoin talouden toimintamekanismeja – sitä, kuinka saimme kasvatettua esimerkiksi vesipullon tai perunan arvoa nimeämällä ne taide-esineiksi.”

Vaikka Nivala liikkuu sulavasti taiteen ja tieteen välillä, hän puolustaa taiteen autonomiaa suhteessa taideteoriaan.

”Nykyään taiteilijoiden täytyy kirjoittaa taiteestaan pseudotieteellistä tekstiä, jotta heidät otettaisiin vakavasti. Pelkään, että se hävittää taiteesta sen, mikä minua siinä eniten kiehtoo – mahdollisuuden tehdä asiat toisin kuin akateemisessa maailmassa. Akateeminen keskustelu on siinä mielessä kieroa, että sitä voi käydä vain tieteen kielellä. Jos valmiutta keskustella akateemisesti omasta taiteesta korostetaan liikaa, muuttuu taide helposti vain teorian kuvitukseksi.”

Teksti: Anna-Elina Matilainen

Kuva: Lauri Hannus

Kuvataiteilijat ahtaalla

Taiteilijoiden työtilojen puute on puhuttanut Turussa jo vuosikymmeniä.

KESKIVIIKKONA 3.3. Wäinö Aaltosen museossa järjestettiin keskustelutilaisuus taiteilijoiden työtiloista osana taiteilijaseura Arten 50-vuotisjuhlavuotta.

Työtilakysymys on ollut ratkaisematta jo vuosikymmeniä, ja yksinomaan Artessa sitä on puitu sen perustamisesta asti.
Ongelmana on pysyvien ja riittävien työtilojen puute. Tällä hetkellä taiteilijoilla on vuokrattuja työtiloja Linnan kiinteistössä, Pääskyvuoren kasarmilla sekä VR:n konepajalla. Kaupunki kuitenkin suunnittelee tiloille muuta käyttöä, esimerkiksi Pääskyvuoreen ollaan kaavoittamassa asuntoja.

Paikalla olleen Titanik-gallerian kannatusyhdistyksen puheenjohtaja Tuike Alitalon mukaan kasarmin vuokralaisille on kerrottu, että siellä voidaan olla kunnes armeija lähtee, eli noin vuoteen 2014 saakka. Aiemmin oltiin siinä uskossa, että Pääskyvuori olisi pysyvä paikka.

Huoli jatkuvuudesta kuuluu työn luonteeseen, mutta aiheuttaa pitkittyessään ongelmia.
”Epävarmuus vaikuttaa siihen, miten taiteilija pystyy edistymään työssään. Tilanne on johtanut tilojen huonoon kuntoon”, kuvataiteilija sekä Turun ammattikorkeakoulun kuvataiteen yliopettajana toimiva Anu Vaisto toteaa. Taloudellisia panostuksia vältetään, jos ei tiedetä voiko toiminta jatkua.

Kaupunginhallituksen jäsenen Pirjo Rinteen mukaan koko tilakysymys pohjaa sille, miten Turun kaupunki suhtautuu kulttuuriin.

”Meillä on sellainen suhtautuminen kiinteistöihin, että ensin aina lasketaan sen mahdollinen tuotto ennen kuin ajatellaan kulttuuria”, Rinne kritisoi.

Oulusta kotoisin oleva kuvataiteilija Sanna Syvänen pohtii, miten ulkopuolisena näkee asiat usein paikallisia paremmin.  Hän on pettynyt Turun päätöksentekokulttuuriin.

”Taiteilijoiden mielipiteillä ei ole merkitystä vaan päätökset tehdään kulisseissa. Politiikka on se, ettei mihinkään voi luottaa, ensin annetaan ja sitten otetaan pois.”

Vaisto kysyy, miksei Turulla ole uskallusta sijoittaa kuvataiteeseen. Kyse on hänestä joidenkin taiteenlajien arvostuksesta toisten yli.

”Orkesteria ja teatteria tuetaan, koska ne on hyväksytty taiteeksi”, Vaisto toteaa.

Kulttuurialan tilakysymykset ovat juuri nyt erittäin ajankohtaisia. Turun kaupunginhallituksen nimittämä työryhmä ehdotti pari viikkoa sitten luovan talouden kulttuurikeskuksen perustamista VR:n vanhaan konepajaan. Jää nähtäväksi, helpottaako kulttuurikeskus  myös kuvataiteilijoiden tilapulmaa.

EVA-LIISA RAEKALLIO

Koko kuva – Arte 50 vuotta
Wäinö Aaltosen museossa 29.1.-2.5.2010.
Katso lisää näyttelyyn liittyvistä tapahtumista
ja keskustelutilaisuuksista www.wam.fi

Creativity needs space

Turussa on keskusteltu viime aikoina mahdollisen Luovan talouden keskuksen perustamisesta Turkuun. Itse olen sitä mieltä, että hanke on positiivisinta, mitä Turussa on pitkään aikaan tapahtunut.

Turku on Euroopan kulttuuripääkaupunki vuonna 2011. Turun tulee käyttää tätä tilaisuutta ponnahduslautana ja nousta alan osaamisen kärkikaupungiksi ja seuduksi pysyvästi. Jo olemassa oleva luovien alojen vahva yrityskanta ja alan koulutus antavat Turulle hyvät lähtökohdat näiden alojen kehittämiselle. Siksi on luontevaa pohtia erityisen luovan talouden keskuksen perustamista Turkuun. Luova talous on myös yksi painopiste uudessa Turun elinkeino-ohjelmassa.

Luova talous on oikeasti jo tällä hetkellä merkittävä toimiala Turussa ja Varsinais-Suomessa. Vuonna 2008 alan yrityksiä oli seudulla jo yli 2 500 ja ala työllisti samana vuonna lähes 9000 ihmistä. Aivan nappikauppaa tämän alan toiminta ei myöskään ole, vaan liikevaihto vuonna 2008 oli lähes 1,5 miljardia euroa.

Luovan talouden keskukset vuokraavat tiloja luovan alan yrityksille ja toimijoille. Yritystoiminnan keskittyminen edistää yritysten verkostoitumista, tuo toiminnalle enemmän näkyvyyttä ja edistää innovatiivista liiketoimintaa. Erityyppisten tilaisuuksien ja tapahtumien järjestämisen mahdollistavalle paikalle on esitetty Turussa useissa yhteyksissä olevan tarvetta. Meillä on kiistatta pulaa sellaiselle tilalle, joka on vähemmän kuin messukeskus, mutta enemmän kuin konserttitalo. Tuleva keskus voisi palvella myös yliopistoja täyttäen tarpeen suurtenkin kongressien järjestämiselle. Lisäksi on suunniteltu, että keskuksesta löytyisi työskentely- ja näyttelytiloja taiteilijoille.

Keskuksen paikaksi on esitetty VR:n vanhaa konepajaa. Turku on kehittämässä aluetta joka tapauksessa uudeksi asuinalueeksi, sinne on myös suunnitteilla matkakeskus ja kaupan keskittymä. Rautatieaseman läheisyys antaa lisää mahdollisuuksia tavoitettavuuden osalta. Muitakin vaihtoehtoja on pohdittu, kuten esimerkiksi Wärtsilän L-tehdasta.

Oikein toteutettuna tällainen keskus voisi olla turkulaisille uusi olohuone, paikka jossa on toimintaa, näyttelyitä, kahviloita ja palveluita. Ihmisten kohtaamispaikoille on kysyntää, yhteisöllisyyttä tarvitaan nykymaailmassa ja tällaisen hankkeen kautta se voisi saada uusia ilmenemismuotoja. Kaupunki yksinään tuskin pystyisi tällaiseen hankkeeseen mutta yhteistyössä niin yksityisten toimijoiden, taitelijoiden kuin muiden seudun kuntien kanssa uskon, että tässä hankkeessa on aineksia uuden, positiivisen vireen herättämiseksi Turun seudulle. Kulttuuripääkaupunkivuosi tuo varmasti oikeaa pörinää Turkuun, toivottavasti se osataan hyödyntää vuoden 2011 jälkeenkin!

MINNA ARVE

Kokoomuksen Turun valtuustoryhmän puheenjohtaja

Seuraava sivu »