Uusi työntekijäsukupolvi

Alaansa vastaavassa työssä oleva korkeakoulutettu nuori aikuinen ilmoittaa ottavansa loparit monen tonnin kuukausipalkkaisesta työpaikasta ja kertoo lähtevänsä joogaohjaajaksi Portugaliin. Toinen valitsee työnsä alan vastaavuuden sijaan selkeiden työaikojen perusteella, jotta ehtii tehdä vapaa-ajalla sitä, mihin todellisuudessa haluaa energiansa kohdistaa: harrastaa agilityä koiriensa kanssa, tanssia raggaa tai soittaa vaikka kitaraa. Kolmas päättää alkaa yrittäjäksi, jotta saa olla oman itsensä herra.

Mahtaa nykypari- ja kolmekymppisiä edeltävällä sukupolvella nousta hiki pintaan. Hullu, menetit loistavan työpaikan hetken mielijohteen vuoksi! Hullu, koulutit itsesi ihan turhaan! Hullu, yrittäjyys on rankkaa ja muista lama! Hohhoijaa. Ajat ovat muuttuneet.

Edelliset sukupolvet saisivat tarkastella uutta työkenttää suurennuslasilla sen sijaan, että mollaisivat nuoria individualisteiksi, hedonisteiksi tai muuten vaan muista piittaamattomiksi unelmiaan tavoitteleviksi kokemusnarkomaaneiksi. Raha ei ole enää ainoa motivaatio tehdä töitä. Toki sitä tarvitaan, mutta moni on valmis luopumaan isoistakin summista sen takia, että itsellä on hyvä olo.

Kyse ei ole pelkästään luovan alojen hihhuleista, joille on niin helppo heristää sormea. Koulutusta arvostetaan ja sellainen useimmiten hankitaan. Useimmat kuitenkin tietävät, ettei se takaa töitä. Se ei ole enää niin vakavaa, sillä muita vaihtoehtoja joutuu pohtimaan nykyään jo ennen yliopiston kursseille ilmoittautumista.

Klassisessa esimerkissä korkeakoulutettu nuori aikuinen tekee rahan takia jonkinlaista päivätyötä, jotta voisi tehdä rinnalla sellaisia alaa vastaavia hommia, jotka kiinnostavat, mutta joista ei joko makseta palkkaa tai maksetaan nimellinen summa. Usein nykyään tällainen ratkaisu ei ole lopulta yhtään hassumpi.

Rahaa tärkeämpää onkin lopulta omanarvontunne, vaikutusvalta, motivaatio ja loppuun palamattomuus. Ystäväpiirissäni on jo järjetön määrä vapaaehtoisia yrittäjiä, freelancereita ja kevyessä alaa vastaamattomassa työssä olevia fiksuja, määrätietoisia ja onnellisia ihmisiä, jotka tekevät kiinnostavia asioita työn rinnalla.

Harva kaipaa enää virkaa tai vakituista työpaikkaa koulutusta vastaavassa työssä. Palkkatyö ei ainoastaan määritä identiteettiä tai arkielämää. Ja kun maailman työtilanne horjuu joka tapauksessa, on omaehtoisessa epävarmuudessa ehkä lopulta helpompi elää kuin odottaa päivää, jolloin pomolta tulee ilmoitus vähennyksistä johtuvasta irtisanomisesta.

Vuosi sitten pariisilainen ystäväni päätti lopettaa lähes kymmenvuotisen nousujohteisen mainostoimistouransa ja muuttaa Montpellieriin auttamaan mielenterveyskuntoutujia. Nykyään hän asuu heidän kanssaan, on läsnä, keskustelee ja tekee heidän puolestaan arkisia ostoksia. Hän on onnellisempi kuin koskaan. En voi kuin hymyillä.

PIHLA HINTIKKA

Tutustu TYYn kehitysyhteistyöhankkeisiin

Kampuksella vietetään 8.–16.4. Meksiko-viikkoa, jonka tavoitteena on tiedottaa ylioppilaskunnan kehitysyhteistyöprojekteista.

TYY on jo pitkään tehnyt yhteistyötä Meksikon alkuperäiskansojen oikeuksia puolustavan AJAGI-järjestön kanssa. Tänä keväänä aloitettiin uusi metsäprojekti meksikolaisen wixarika-alkuperäiskansan parissa. Kolmivuotisen kehitysyhteistyöhankkeen tavoitteena on edistää wixarikojen kestävää ja omaehtoista luonnonvarojen käyttöä sekä metsäalan koulutusta. Ylioppilaskunnan Meksiko-ryhmäläiset kertovat hankkeesta Educariumin aulassa 13.-15.4. klo 11-14.

Educariumin aulassa avataan TYYn kehitysyhteistyöstä Sierra Madren vuoristossa kertova valokuvanäyttely. Viikon ohjelmaan kuuluu myös esimerkiksi elokuvanäytös, Fiesta Latina -bileet Klubilla sekä Unican ravintoloiden kehy-lounaat, joiden tuotosta osa menee kehitysyhteistyöhön.

Katso viikon ohjelma TYYn tapahtumakalenterista osoitteesta http://tyy.fi/tapahtumat/2010/1116.

Anna-Elina Matilainen

Kurssin jämistä animaatiopiirien keskelle

Elli Vuorisen, Pinja Partasen ja Jasmiini Ottelinin animaatioporukka syntyi, kun kaikki muut olivat löytäneet ryhmänsä. Nyt kolmikon palkittua Benigni-animaatiota viedään ympäri maailman animaatiofestareita.

RANSKALAISEN PREMIERS PLANS -festivaalin yleisöpalkinto eurooppalaisten opiskelijafilmien kategoriassa, kunniamaininta Tampere Film Festivaleilla ja kutsuja Zagrebiin sekä Ranskan Annecy-festivaaleille.

Tällaista menestystä kolmikko ei osannut millään arvata aloittaessaan ensimmäistä nukkeanimaatiotaan.

Itse toteutettu nukkeanimaatio on osa Turun taideakatemian animaatiolinjan opiskelijoiden koulutusta. Ryhmissä opetellaan alusta asti animaation toteuttaminen käsikirjoituksesta ja nuken rakentamisesta kuvaukseen sekä jälkikäsittelyyn.

Kolmikon tapauksessa jouduttiin – tai oikeammin saatiin – vielä opetella yhteistyötä uusien ihmisten kanssa.

”Me oltiin kurssin opiskelijoiden leftovers – jämät”, Elli Vuorinen, 24, naurahtaa Taideakatemian kafeteriassa ja kertoo miten yhteistyö sai alkunsa.

”Se kuulostaa kornilta, mutta en mä usko että tästä olisi tullut tuollainen leffa missään tapauksessa, jos oltaisiin yksin tehty.”

Pinja Partanen, 26, kertoo miten tekoprosessissa vastuu jakautui kaikkien kesken ja kompromissien kautta löydettiin eheä kokonaisuus. Hyvä rytmi löytyi erityisesti kuvausvaiheeseen, jossa aika on rajattu.

”Pinja on aamuihminen ja mä olen myöhässä kaikkialta”, Vuorinen avaa.

”Joten kuvaukset jakautuivat kolmivuorotyöhön, saatiin hyvä tehdas pystyyn.”

PALKITTU BENIGNI on 7-minuuttinen tragikoominen tarina erakoituneesta ksylofonimuusikosta, joka löytää käsivartensa alta nopeasti kehittyvän, epätavallisen kasvaimen. Tampereen raati kuvaili sitä ”viihdyttäväksi ja omaperäinen animaatioksi, jonka pääosassa nähdään sympaattinen hahmo, johon jokainen voi samastua”.

Tekijät kertovat tekovaiheen haasteina olleen sairaskertomuksen väistelyn lisäksi ajankulun välittämisen.

”Tavallaan ihan hauska, että viiden minuutin tarinaan saatiin yhdistettyä kaksi montaasikohtausta, jotka voi olla aika kliseisiäkin. Ehkä me hyödynnettiin onnistuneesti niitä kliseitä”, Vuorinen arvelee.

Kuten Tampereen tunnustus, myös Premiers plans -voitto oli yllätys.

”Kaikki muut olivat opiskelijaelokuvia, mutta ison budjetin ja yli puolentunnin sellaisia. Sitten yhtäkkiä meidän nollabudjetin eka elokuva voitti. Musta tuntui, että me painittiin ihan väärässä sarjassa”, Vuorinen kertoo.

”Meidän elokuva oli sellaisessa näytöksessä, jossa me oltiin kahden vakavan puolituntisen elokuvan välissä. Ehkä se vaikutti vähän”, Partanen lisää.

ANIMAATION SAAMA tunnustus on huippustartti uralle, mutta varmuutta tulevaisuudesta alalla se ei tuo.
”Varmasti ykkösprioriteettini on valmistua koulusta ja tehdä alan töitä”, Partanen kertoo.

”Suomen kokoisessa maassa on kourallinen animaationtekijöitä”, Vuorinen kertoo.

”En tiedä onko musta oikeasti siihen, että lähtisin hakemaan apurahoja ja tekemään uraa siten, koska se ruljanssi on tosi raskas ja vain pari ihmistä elää sillä. Toisaalta en haluaisi antaa pikkusormea kaupalliselle maailmalle.”

Animaatio on nähtävissä seuraavaksi Fest-O-Rama-sisäfestivaaleilla.

Teksti: Petri Rautiainen

Kuva: Lauri Hannus

Musaa ja leffoja Fest-O-Raman sisäfestareilla

ZONDAG-KOLLEKTIIVIN Kosmorama-kinoklubin ja Musarama-musadokkariklubin vuosijuhlaa juhlitaan voimalla, kun kaksipäiväinen Fest-O-Rama täyttää Turun Klubin kolme kerrosta 10.–11. huhtikuuta.

Sisäfestivaalit esittelevät sen verran laajan paletin kotimaisista toivoista mielenkiintoisiin elokuvantekijöihin, että kaiken luetteloimiseen menisi tämän jutun koko mitta.

Poimitaanpa siis vain muutamia kohtia.

Turun kulttuurielämää elävöittäneen Zondag-kollektiivin eri klubit ovat hyvin esillä sisäfestivaalien monenkirjavassa ohjelmistossa. Kosmoramamaisessa lyhytelokuvatarjonnassa on luvassa Elena Leeven ja ohjaaja Oskari Sipolan vierailut sekä tukku palkittuja kotimaisia lyhäreitä. Musaramasta tuttua musadokkaritarjontaa edustaa muun muassa katsaus räväkän Leila K:n noususta tähteyteen ja kirvelevästä Grammis-tappiosta.

Sekä lauantain että sunnuntain elokuvatarjonta on maksutonta.

Lauantain huokeasti hinnoiteltu lauantai-illan musiikkitarjonta otti ideoita Zondagin Kimmo Välimäen ja Pekka Haapasen mukaan Rumban ja Ylex:n Tulevaisuuden tusina -äänestyksestä. Äänimagneettien ohella kuullaan muun muassa Huoratronia, Harmaata Ghettoa ja siivu turkulaista dj-osaamista.

Poikkitaiteelliset baaritapahtumat ovat viime vuosina vakiinnuttaneet paikkansa yöelämän sykkeessä. Millä kortein Fest-O-Rama onnistuu erottautumaan kilpailukykyisestä tarjonnasta?

”Fest-O-Rama on tehty häpeilemättömästi paukkuja säästelemättä, eikä festarin millään osa-alueella ole tehty kompromisseja toisten kustannuksilla”, Zondagin Pekka Haapanen lupaa.

”Jokainen osuus toimisi jo itsenäisesti, mutta yhteen pakettiin koottuna lopputulos on enemmän kuin osiensa summa.”

PETRI RAUTIAINEN

Liekehtivä kulttuuri

Pelastaako vuoden 2011 Euroopan kulttuuripääkaupunkistatus Turun kulttuurielämän?

Kulttuuripääkaupunkivuodella on kunnianhimoinen tavoite. Hankkeen ei ole tarkoitus olla vain vuoden projekti, joka unohtuu yhtä nopeasti kuin tulikin. Tavoitteena on turkulaisen kulttuurielämän rikastaminen, kaupunkilaisten hyvinvoinnin kasvattaminen sekä pitkälle vuoden 2011 jälkeenkin näkyvät vaikutukset.

Kulttuuripääkaupunkivuosi pyrkii jo nyt karistamaan harteiltaan elitismin leimaa. Vuosi on ainakin ennakkomainonnan perusteella suunnattu koko kaupungille aina ruohonjuuritason hankkeista lähtien.

”Mukana on runsaasti hankkeita jotka eivät ole niin sanottua korkeakulttuuria, mistä kulttuuripääkaupunkihanketta usein syytetään”, Turku 2011 -säätiön viestintäpäällikkö Saara Malila toteaa.

”Kulttuuri on sitä mikä tulee ihmisiä lähelle”, hän korostaa.

Rajaa ylä- ja alakulttuurin välillä halutaan häivyttää. Perinteisiä korkeakulttuurin muotoja tuodaan ihmisten pariin ja heitä temmataan osallistumaan itse taiteen tekoon. Samalla harrastelijaproduktioita on nostettu osaksi ohjelmaa.

”Ohjelma kumpuaa valta- ja vastakulttuurin yhteistyöstä”, Malila tiivistää.

Suurin osa tapahtumista keskittyy itse kulttuuripääkaupunkivuoteen ja vain harvalle on suoraa jatkoa. Kulttuurin elävöittäminen perustuu Malilan mukaan enemmänkin ihmisten herättämiseen kulttuurin pariin, sekä tärkeiden verkostojen tarjoamiseen paikallisille taide- ja kulttuuripiireille.

”Vuosi tulee toimimaan piristysruiskeena koko seudulle”, Malila kuvailee.

Kulttuuripääkaupunkivuodelle löytyy kuitenkin kyseenalaistajansa. Vastareaktiona vuodelle syntyi Turku Euroopan alakulttuuripääkaupunki 2011 -hanke, joka julistaa kulttuurin kaupunkilaisten vapaaksi leikkikentäksi. Hankketta ei johdeta ylhäältäpäin, vaan se luottaa ruohonjuuritason aktiivisuuteen.

”Jokainen on taiteilija. Kulttuurin tekemiseen ei tarvita rahaa, sillä kaikenlainen kulttuuri on arvokasta”, alakulttuuripääkaupunkihankkeen tiedottaja Suvi Auvinen toteaa, mutta huomauttaa että myös kulttuuripääkaupunkivuodella on oma kohdeyleisönsä. Vastakulttuuria ei Auvisen mukaan hankkeella voi kuitenkaan synnyttää.

”Vastakulttuuria ei voi syntyä niin ahtaissa raameissa. Kulttuuripääkaupunkivuoden rakenne ja organisaatio ovat liian jäykkiä.”

Auvinen pelkää, että kulttuuripääkaupunkivuosi ei tule pelastamaan Turun kurjistuvaa kulttuuritilannetta. Huolenaiheena ovat niin sivukirjastojen alasajo, taiteilijoiden tilaongelmat kuin elokuvakulttuurin kuolema. Auvinen päinvastoin ennustaa, että vuonna 2012 kaupungissa tulee olemaan suunnaton määrä työttömiä kulttuurintuottajia.
”Tuntuu että Turussa on käynnissä kulttuurivaino”, hän tiivistää.

Syyttävällä sormella ei saisi kuitenkaan osoittaa väärään suuntaan. Turku 2011-säätiö on olemassa nimenomaan kulttuuripääkaupunkivuoden takia, eikä sen rahoitus ole suoraan pois muilta Turun kulttuuripalveluilta.

Turun kaupungin kulttuurilautakunnan puheenjohtaja Elina Rantanen (vihr.) on iloinen Turun kulttuuripääkaupunkistatuksesta, mutta huolissaan kulttuurin tilasta jatkossa.

”Kulttuuripääkaupunkivuoteen on panostettu paljon rahaa ja sen ympärillä on uutta, positiivista luovaa kulttuurihenkeä. Vastapoolina on kaupungin peruskulttuuritoiminnan rahoituksen jatkuva lasku, joka heikentää peruskulttuurin toimintaedellytyksiä”, Rantanen painottaa.

Rantanen korostaa, että kulttuuritoimen käytössä olevat varat ovat olleet jo pitkään laskussa kasvavien tilavuokrien ja muiden kustannusten takia. Hupenevilla varoilla esimerkiksi entisen kirjastoverkon ylläpitäminen ei ollut mahdollista.

Vaikka Turun tilanne ei ole valtakunnallisessa vertailussa poikkeuksellinen, toivoo Rantanen muutosta ajattelutapaan, jolla kulttuuriin suhtaudutaan. Siihen satsattu raha ei mene hukkaan, vaan näkyy suoraan kaupunkilaisten hyvinvoinnissa ja johtaa pienempään terveyspalveluiden tarpeeseen.

”Tällä hetkellä rahaa pyörii kulttuuripääkaupunkivuoden ympärillä, mikä on hyvä asia, mutta vuoden jälkeen ei voida jäädä tuudittautumaan siihen”, hän huomauttaa. Rantanen toivoo erityisesti kaupungilta panosta kulttuuripääkaupunkivuoden perinnön vaalimiseen.

”Hanke menee hukkaan jos ei osata pitää yllä vuoden aikaansaannoksia”, Rantanen tuhahtaa.
Pysyvää jälkeä toivoo myös Turku 2011-säätiön ohjelmajohtaja Suvi Innilä.

”Kaikki hankkeet eivät välttämättä näy suurelle yleisölle paljoakaan, sillä on hankkeita, joilla on pidempiaikaisia välillisiä vaikutuksia”, Innilä toteaa.

”Vuoden ansiosta kaupunkilaisten viihtyisyys lisääntyy samalla kun kulttuuripalvelut lisääntyvät. Kulttuuripääkaupunkivuotena voidaan käynnistää prosesseja, joita ei milloinkaan muulloin olisi ollut mahdollista aloittaa.”
Kulttuurin ja hyvinvoinnin yhteyttä painottaa myös kulttuuripääkaupunkivuoteen liittyvä monitieteinen hanke TIUKU (Tieteen ja kulttuurin Turku, hyvinvoiva kaupunki).

”Hankkeen tavoitteena on lisätä Turun kaupunkilaisten, yliopiston, median ja eri kulttuuritoimijoiden välistä yhteistyötä ja sitä kautta edistää kaupunkilaisten hyvinvointia”, hankkeen koordinaattori Henry Karlsson kertoo.

TIUKU:n asiantuntijaryhmässä on edustettuna lähestulkoon kaikki Turun yliopiston tiedekunnat, eikä yhtä monialaista hyvinvointitutkimusta ole ennen tehty. Toiveena on hyvinvointitutkimuksen professuurin perustaminen Turun yliopistoon

TIUKU:un kuuluu Hyvinvointitutkimuksen tori, jossa pyritään vuorovaikutuksen keinoin tuomaan yliopiston tutkimusta esille, sekä Tiedebussi, joka kiertää Turun lähialueita ja tuo esimerkiksi yliopiston professoreja vierailulle kouluihin ja vanhainkoteihin. Suunnitteilla on myös kansainvälinen kongressi.

”Näemme, että kulttuuripalveluilla on suora vaikutus ihmisten hyvinvointiin, sekä fyysiseen että henkiseen. Siksi palveluille onkin tärkeää helppokäyttöisyys ja tavoitettavuus”, Karlsson painottaa.

Vuosi voi olla pian, mutta sen vaikutuksia voidaan arvioida vain viiveellä. Turku 2011 -arviointiohjelman työ on juuri alkanut ja se tulee kestämään vuoteen 2016 saakka. Arviointiohjelman tehtävänä on nähdä kulttuuripääkaupunkivuoden kestävä vaikutus Turun kulttuuri- ja elinkeinoelämään.

”Kulttuuripääkaupunkivuosi ei voi olla vain yhden vuoden happening-tapahtuma”, arviointiohjelman johtajana toimiva kaupunkimaantieteen professori Harri Andersson toteaa.

Pääkaupunkivuodella voi olla pitkän aikavälin vaikutuksia, jotka eivät ole välittömästi havaittavissa. Andersson viittaakin tutkimukseen, joka paljastaa että Helsingin olympialaisien vaikutukset Helsinkiin alkavat tietyiltä osin näkyä vasta nyt, viidenkymmenen vuoden jälkeen.

”Jos ajatellaan kulttuuripääkaupunkivuoden tavoitteita ja sitä mitä hankkeita vuoteen on valikoitunut, voisi ennakoida että pitkän aikavälin vaikutuksia syntyy”, Andersson ennustaa.

Mainoslauseen mukaisesti Turku palaa vuonna 2011. Toivottavasti liekki ei pala loppuun. Tai jos palaa, jättäisi edes jälkeensä kytevän hiilloksen.

Teksti: Heikki Isotalo

Kuva: Lauri Hannus

Pääsykokeet jäämässä historiaan

Opetusministeriön työryhmä esittää lisää opinto-ohjausta ja ylioppilaskirjoitusten painoarvon kasvattamista.

Vuonna 2013 yliopiston ovet aukenevat pelkällä ylioppilastutkinnolla, jos hallituksen kehysriihessään asettamat tavoitteet toteutuvat sellaisenaan. Hallitus esittää opetusministeriön työryhmän tulosten perusteella pääsykoejärjestelmän tuntuvaa muokkausta ja korkeakoulujen pääsykokeiden asteittaista alasajoa muutamia poikkeusaloja lukuun ottamatta. Anita Lehikoisen vetämän työryhmän tulokset ja niiden tulkinta jakavat mielipiteet yliopistolla ja opiskelijajärjestöjen keskuudessa.

Työryhmä pyrki pidentämään työuria alkupäästä aikaistamalla työelämään siirtymistä. Suomessa valmistutaan korkeakouluasteelta kansainvälisesti vertailtuna myöhään ja Lehikoisen työryhmä tarjosi ratkaisuksi sujuvampaa siirtymistä toiselta asteelta korkeakouluihin. Keinoina olisivat parempi opintojen ohjaus lukioissa ja ammattikouluissa sekä ylioppilastutkinnon painoarvon kasvattaminen. Myös yliopistoilta edellytettäisiin tehokkaan opiskelun järjestämistä sekä kesäopintojen sujuvoittamista.

Yliopistot torppaavat liian pitkälle viedyt ehdotukset jyrkästi, mutta kannattavat varauksella työryhmän ajatuksia.
”Kun on olemassa yhteismitallinen vaativa ylioppilastutkinto, on kohtuullista että siinä menestymisestä palkitaan”,  Turun yliopiston opintohallinnon päällikkö Petri Sjöblom toteaa.

”Ei voida kuitenkaan ajatella että yliopistoihin tultaisiin pelkästään ylioppilastutkintojen perusteella. Valinnassa tarvitaan rinnalle myös valintakoemenettely.”

Turun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen koulutuspoliittinen vastaava Rauli Elenius suhtautuu lähtökohtaisesti myönteisesti työryhmän esityksiin.

”Pääpiirteissään esitys on onnistunut ja siinä on paljon asioita, joita TYY on jo aiemmin ilmaissut haluavansa”, hän kommentoi. Elenius pitää ylioppilastutkinnon suurempaa huomioimista hyvänä asiana, kunhan pidetään ”järki päässä”.

”Ylioppilastutkinto ei saa olla ainoa, tai edes lähes ainoa tapa päästä opiskelemaan korkeakouluihin”, Elenius painottaa.

Samoilla linjoilla on myös Suomen ylioppilaskuntien liiton kansallisesta koulutuspolitiikasta vastaava Jukka Vornanen.
”Suurin ongelma joka aiheuttaa pitkiä opiskeluaikoja ovat välivuodet toisen asteen ja korkeakoulutuksen välissä. Opintojen ohjaukseen liittyvillä toimenpiteillä ja valintakoejärjestelmää muuttamalla voidaan parhaiten vaikuttaa opiskeluaikoihin. Valmennuskurssit ja uusien ylioppilaiden heikot läpäisyprosentit kertovat nykyisen pääsykoejärjestelmän ongelmista. Hallituksen esitys on turhan yksioikoinen, mutta kyllä tässä on uudistusten paikka”, Vornanen sanoo.

Esityksessä on muitakin problemaattisia puolia. Työryhmän esitys vakiinnuttaisi avoimen yliopiston väylän maksulliseksi tieksi yliopisto-opintoihin, mitä kumpikaan TYY tai SYL ei toivo.

Työryhmä pohti alun perin myös maksullisen koulutuksen muotoja keinona saada korkeakouluopiskelijat kiirehtimään opinnoissaan. Asian vuodettua julkisuuteen ja saatua laajaa kritiikkiä jätettiin maksullinen koulutus pois itse esityksestä pelkäksi liitteeksi.

”Tämän työryhmän yhteydessä ei enää keskustella lukukausimaksuista, mutta lukukausimaksukeskustelu ei tule päättymään tähän. On edelleenkin tahoja jotka näkevät lukukausimaksut väistämättömänä kehityksenä”, Vornanen korostaa.

Teksti: Heikki Isotalo

Kuva: Lauri Hannus

“Undergroundia ei sietänyt kukaan”

M. A. Numminen ja Kauko Röyhkä muistelevat dokumenttielokuvassa TVO:n historiaa.

TVO-KLUBIN 1950-LUVULLE saakka yltävä tarina katkeaa toukokuussa. Tänä keväänä osakunnan uumenissa kuvataan paikan historiasta kertovaa dokumenttielokuvaa, jossa ääneen pääsevät TVO:lla uransa alussa keikkailleet M. A Numminen ja Kauko Röyhkä.

TVO:lla vuonna 1963 ensimmäistä kertaa esiintynyt M.A. Numminen on verrannut 60-luvun hämyistä osakuntaa New Yorkin 52. kadun savuisiin luoliin. Silloin salissa ei soinut vielä punk, vaan klubi tunnettiin kaupungin kiinnostavimpana jazzpaikkana.

Aikansa tunnetuimpien jazzartistien keikat täyttivät TVO:n viimeistä seisomapaikkaa myöten ja historianopiskelijat kontrolloivat sisäänpääsyä tiukalla seulalla.

”Piti todistaa olevansa ylioppilas ja opiskelevansa täällä, minkä jälkeen sai tuoda mukanaan seuralaisen tai kaksi. Sitten kun tuli tunnetummaksi, saattoi tuoda kymmenenkin vierasta”, Numminen kertoo.

Tupakansavun täyttämällä 60-luvulla TVO:lla ei saanut myydä alkoholia, joten asiakkailla oli keikoilla omat eväät mukanaan.

”Muodollisesti juotiin pilsneriä, mutta seassa oli muita juomia”, Numminen toteaa käytännöstä. Itse hän tosin halusi esiintyessään shokeerata yleisöä selvin päin.

TVO:n jazzpainotteisuus sai antaa 60-luvun mittaan tilaa työväenlauluille sekä rock- ja undergroundkeikoille.
”1960-luvun loppu ja 70-luku olivat piinallisuuteen asti politisoituneita”, Numminen huokaa.

”Vaikka olen vasemmistolaisesti ajatteleva ihminen, totesin jo tuolloin, että muunkinlaista yhteiskunnallista ajattelua on saatava tuoda esille.”

Politiikka näkyi myös TVO:n toiminnassa, sillä kaikki esiintyjät ja tapahtumat piti hyväksyttää ensin komiteoissa. Tilaisuuksissa kaikuivatkin vasemmistolaislaulut.

”Täällä huudettiin ’Porvarin verta pakkiin’ ja laulettiin DDR:stä omaksutussa muodostelmassa, siis hieman etukenossa ja toinen jalka vähän edempänä kuin toinen, jotta saatiin aikaiseksi mahdollisimman vaikuttava asetelma.”

Undergroundia ei sietänyt yksikään poliittinen suuntaus. Siten se tarjosi Nummiselle ja muille nuorille keinon koheltaa ja provosoida ihmisiä puolueesta riippumatta.

”Meille underground oli tärkeämpää kuin politiikka. Yleisö suhtautui siihen vihamielisesti  – se oli meistä tietenkin erittäin hauskaa!”

80-luvulle tultaessa poliittisuus oli jo mennyttä aikaa ja TVO:lla näkyi urbaani citykulttuuri. Siihen aikaan klubilla liikkui myös Kauko Röyhkä, joka opiskeli Turun yliopistossa kirjallisuutta parin vuoden ajan ennen siirtymistään täysipäiväiseksi muusikoksi.

Ensimmäiset keikat Röyhkä todisti yleisön puolelta. TVO:lla esiintyneistä yhtyeistä hän mainitsee SIG:n ja reggaeyhtye Astronautsin, osakunnan puolelta Piirpaukkeen ja Popedan.

”Dave Lindholmin ja Antero Jakoilan duokin esiintyi joskus TVO:n takan ääressä”, Röyhkä muistelee.
Vuonna 1979 hän esiintyi siellä itsekin Narttu-yhtyeen aloittelevana artistina.

”TVO:lla oli iso vaikutus bändielämään myös kansallisesti. Etenkin punk- ja uuden aallon bändit, jotka eivät muuten keränneet kuulijoita, pääsivät siellä esille.”

”Kävijät olivat usein sen ajan rokkareita ja drop out -tyyppejä, joilla saattoi olla omia pienlehtiä ja bändivirityksiä. Siellä pääsi aina näyttämään kykynsä ja etsimään soittokumppaneita.”

Keikkapaikan tunnelma voitti pienet puutteet varustelussa.

”TVO:lla on aina ollut kurjat kamat, eikä suurin osa yleisöstä näe lavan puuttumisen takia artisteja, mutta siellä on ollut poikkeuksetta hyvä meininki.”

Kului yli parikymmentä vuotta ennen kuin Röyhkä palasi takaisin TVO:lle. Silloin 500 kg lihaa -bändin kanssa syntyi livelevy Sielu (2004).

TVO:n sulkemisesta hän kuuli viime keväänä muutettuaan takaisin Turkuun.

”Tuntui tylylle, että paikka suljetaan pyörävaraston takia”, Röyhkä sanoo.

”TVO:n kaltaiset räkäiset paikat eivät yleensä kelpaa kotimaisille päättäjille, joten tilalle tehdään kliinisiä tiloja.”

Turussa osataan Röyhkän mukaan suunnitella 2011-hankkeen kaltaisia suurisuuntaisia kulttuuritapahtumia, mutta aktiiviset ruohonjuuritason toimijat joutuvat tulemaan toimeen ilman avustuksia.

Kun dokumentin haastattelija kysyy Röyhkältä, mitä päättäjille sitten pitäisi sanoa, tämän vastaus on sisällöltään ytimekäs:

”Ei kasvottomille päättäjille kannata puhua. Usein he ymmärtävät vain rahaa.”

Teksti: Toni Puurtinen

Kuvat: Lauri Hannus

TVO:N HISTORIA FILMILLE

TVO-KLUBIN VAJAAN viidenkymmenen vuoden mittaisen taipaleen päättyminen loi tarpeen dokumenttielokuvalle keikkapaikan historiasta.

”Dokumentin tarkoituksena on tuoda esille TVO:n merkitystä Turun musiikkielämälle ja seurata klubin muutoksia 1960-luvun jazzvuosista tämän päivän punkluolaksi”, kertoo elokuvan ohjaaja Janne Leimola.

Toistaiseksi nimettömän dokumentin tekijäryhmästä Leimola toimi vuosina 2007-2009 TVO:n ohjelmavastaavana, minkä lisäksi hän ja tuotantopäällikkö Ville Yli-Knuutila ovat keikkailleet bändiensä kanssa klubilla viime vuosina ahkerasti.

”Elokuvan vieraista M.A. Numminen edustaa 1960-1970-lukua, Kauko Röyhkä 80-luvun taitetta ja Endstandista tuttu Janne Tamminen 1990-luvun loppua”, Yli-Knuutila sanoo.

Haastateltavat on valittu sellaisista henkilöistä, jotka ovat kommentoineet TVO:n tilannetta julkisuudessa. Ääneen on tarkoitus päästää myös sulkemisesta vastuussa olevia tahoja, mutta heidän osallistumisestaan dokumenttiin ei ole vielä selvyyttä.

Elokuvan ei ole tarkoitus olla erityisen poliittinen, mutta tuottaja Tito Teittinen myöntää, että TVO:n sulkeminen on motiivi elokuvan tekemiselle.

Opiskelijatyönä toteutettavalle dokumentille tulee mittaa 30-50 minuuttia, ja sitä on tarkoitus tarjota esitettäväksi Ylelle ja festivaaleille. Elokuvan ensi-ilta on näillä näkymin joulukuussa 2010. Haastattelujen lisäksi mukaan mahtuu sekä arkistomateriaalia menneiltä vuosikymmeniltä että vajaan puolen vuoden sisällä kuvattuja tapahtumia runonlausunnasta ja pöytäfutismatseista alkaen.

Seuraavan kerran dokumentin tekijät ovat tositoimissa Lopunajan festivaaleilla punk-iltamassa, Boomhauerin jäähyväiskeikalla sekä Kauko Röyhkän 500 kg lihaa -yhtyeen keikalla. Lisäksi TVO:lla järjestetään huhtikuun lopussa dokumentin tukikeikka, jossa esiintyjinä ovat tuottajien bändit ja oheisohjelmana dokumentin ennakkonäytteet.

TONI PUURTINEN

Dokumenttiin etsitään TVO:n menneisiin vuosikymmeniin liittyvää kuvamateriaalia. Lisätietoja osoitteesta tvodokumentti@gmail.com.

PITKÄT JÄÄHYVÄISET

Legendaariselle keikkapaikka TVO:lle heitetään hyvästejä 7.-18.4 massiivisilla Lopunajan festivaaleilla.

TURUN YLIOPISTON varsinaissuomalainen osakunta TVO joutuu jättämään tutut tilansa toukokuun viimeisenä päivänä. Laajasti uutisoitu ja vastustettu häätö tarkoittaa kulttuurikentän omaehtoisen kokoontumispaikan menettämistä. ”Teviksen” häätöä kellarihuoneistosta on muun muassa verrattu häpeätahraksi tulevan kulttuuripääkaupungin rinnuksilla.

Lopun lähestyessä tilojen arvoa onkin ollut mielekästä punnita ja sen historiaa dokumentoida. Turun Taideakatemiassa valmistellaankin tällä hetkellä dokumenttia TVO:n alakulttuuriklubista.

Läpileikkauksen kohta katoavasta keikkatarjonnasta tarjoaa Lopunajan festarien yli 60 esiintyjän kaarti. Kirjava, mainstreamin ulkopuolisten artistien joukko on valittu viimeisten aikojen airuiksi sen takia, että TVO:lla on ollut heidän uralleen erityistä merkitystä. Osakunnan historialle merkittävät jazz ja blues ovat jääneet pois aikatauluista ja kustannuksista johtuen.

Huomattavasti suurempi joukko artisteja on jo heittänyt hyvästinsä keikkapaikalle häätöpäätöksestä lähtien.
Vaikka loppu lähestyy, niin festivaalin promoottori Tomi ’Hauttis’ Hautakangas istuu rauhallisena TVO:n tuolilla. Hän on kuulunut paikan vakiokalustoon 18 vuotta ja hoitanut omien sanojensa mukaan ”yli 50 virkaa”.

Millaisia jäähyväisiä Hautakangas odottaa?

”Viime syksystä lähtien keikat ovat alkaneet olla sellaisia, että on tullut ylilataunutta tunnereaktiota, suotakoon se. Ei se tarkoita muuta kuin että ihmiset ajattelee asioita ja toteaa, että tärkeä juttu loppuu ja että se on ikävää.”

Kaupungin musiikkikulttuuri tekijöineen ei tietenkään häviä pyöräkellarin tieltä. Hautakankaan mukaan suurimmat ongelmat tulevat riittävän sallivan linjan puuttumisesta valtavirrasta poikkeaville artisteille ja siitä, ettei erilaisia alakulttuureja löydä enää saman katon alta.

”Kieltämättä on suorastaan pöyristyttävää, että tällainen tila suljetaan. Johonkin näiden marginaaliin kuuluvien bändien ja niiden yleisön pitää päästä. Ongelma on se, että soittopaikoissa ei pystytä millään vastaamaan siihen kysyntään, kun kaikki haluavat soittaa viikonloppuina. Marginaaliyleisön on tyytyminen arkipäiviin, kaupalliset bändit vievät viikonloput”, Hautakangas pelkää.

Osakunta keskittyy häädön jälkeen Hautakankaan mukaan olemassaolonsa ja muiden toimintojensa turvaamiseen. Uusien tilojen kysymys on ”hyvin auki”.

”Osan laajasta toiminnasta – kikkeri, opiskelu, leffat ja muu osakuntatoiminta – voi tehdä ihan varmasti muuallakin, mutta niitä ei voi tehdä yhtä aikaa ja sekaisin näin luontevasti. Sellaista foorumia ei vaan enää ole.”

Kannattaa ottaa siis viimeiset ilot irti.

PETRI RAUTIAINEN

Gradukulma: Ohjeeksi äidille

”VALMISTAUTUESSASI ÄITIYDEN suureen tehtävään valmistaudut samalla suorittamaan vaativaa palvelusta isänmaallesi”, muistutti Suomen sosiaalihallitus raskaana olevia naisia vuonna 1941.

Laura Svärd tutki kulttuurihistorian pro gradu -työssään  suomalaista vanhemmuutta normittaneita, äideille suunnattuja opaslehtisiä vuosilta 1937-1970. Oppaat jaettiin neuvolassa, jossa käyminen oli ehtona valtion äitiysavustuksen saamiseksi.

Äitiysavustuksen  oli määrä vähentää laittomia abortteja ja se lanseerattiin osana muuta väestöpolitiikkaa.  Svärdin mukaan valtion tarjoama avustus ja valistus korvasivat sitä välittömän yhteisön ohjausta ja tukea, jota vaille ydinperhe jäi kaupungistuvassa yhteiskunnassa.

Svärdin gradu kytkeytyy osaksi suomalaista perhe- ja sukupuolijärjestelmien historiaa.  Opaslehtiset paitsi antoivat käytännön ohjeita lapsen hoitoon, myös asettivat äideille korkean vaatimustason suitsuttamalla ihanteellista äitiyttä.  Ainakin 1950-luvun puoliväliin asti oppaissa oli vallalla porvarillinen maailmankuva, jonka mukaan äiti oli kodin sydän, ahkera, pyyteetön ja epäseksuaalinen.

Svärdin tutkimusjakson oppaissa ei mainittu sanallakaan raskaudenjälkeisestä masennuksesta tai ristiriitaisista tunteista lasta kohtaan. Kyse oli Svärdin mukaan ylistämällä alistamisesta.

”Äidin työ oli otettava vastaan kunniatehtävänä ja kansalaisvelvollisuutena turhista valittamatta.”

Ihanteellisesti määritetty äitiys ei rajoittunut pelkästään lapsen hoitamiseen, vaan määritti koko naisen olemusta luonnetta ja ulkonäköä myöten.

”Myös nuoret tytöt ja näiden ruumis määriteltiin tämän tulevaisuuden tehtävän kautta”, Svärd toteaa.

Isät loistivat poissaolollaan Svärdin tutkimissa opaslehtisissä, ensimmäiset julkaisut eivät maininneet miehistä mitään. Vuonna 1942 puhuttiin aviomiehestä, jota naisen tulisi miellyttää, mutta miehen suhdetta lapseen ei käsitelty mitenkään. Oppaiden mukaan lasten hoitaminen oli yksinomaan naisen työtä, vaikka isää myöhempinä vuosikymmeninä kehoitettiinkin viettämään vapaa-aikaa leikkien lastensa kanssa.

Lapsiaan hoitava isä ilmestyi oppaisiin  vasta Svärdin tutkimusjakson jälkeen 1970-luvulla, kun vanhemmuus otti askeleita tasa-arvoisempaan suuntaan.

Opaslehdissä määritetty vanhemmuus muuttui Svärdin tutkiman jakson sisällä, sukupuoliroolien varovasti löyhentyessä osin feministisen ajattelun myötä. Isänmaan asettamat velvoitteet ja ihanteet laimenivat ja äitiyden ilo kuvattiin yksilökohtaisempana. Myöhemmät oppaat tarjosivat myös tieteellistä asiasisältöä aikaisempia enemmän kuvaten esimerkiksi raskauden biologiaa.

Ohjelehtisissä pitkän aikavälin kehitys näkyy Svärdin mukaan käännekohtana vuonna 1956, jolloin Lastensuojelun keskusliitto otti ohjelehtisten toimitusvastuun. Siihen saakka ylilääkäri Raija Jalas oli vastannut julkaisun sisällöstä aina sen ilmestymisestä lähtien. Jalaksen rotuhygieniaa ja konservatiivisia käsityksiä painottava valistus oli nostanut äitien vaatimustasoa vuosi vuodelta aina tähän taitekohtaan asti.

Nykyään neuvolatoiminta ja lastensuojelu perustuvat moniarvoisemmalle maailmankuvalle kuin Svärdin tutkimusjaksolla, mutta lapsen normatiivinen paras ei Svärdin mukaan nykyäänkään ole arvovapaata.  Perheiden valintoja säädellään yhä ylhäältä auktoriteeteista käsin.

“Tämän saattavat huomata esimerkiksi vegaaniruokavaliota suosivat, epätyypillisissä perhemuodoissa elävät tai vaikka rokotuksista kieltäytyvät vanhemmat.”

SAARA UOTILA

Suut auki

SUOMEN YLIOPISTOISSA on liikaa opiskelijoita suhteessa opettajien lukumäärään. Helsingin yliopiston hallituksen puheenjohtaja Antti Tanskanen sanoi (Turun Sanomat 6.4.) ääneen sen, minkä kaikki tietävät, mutta mille kukaan ei tunnu osaavan tehdä mitään.

Emme voi kuvitellakaan pärjäävämme kansainvälisissä vertailuissa, kun jokaista opetushenkilökuntaan kuuluvaa kohti on laskennallisestikin kymmeniä opiskelijoita. Käytännössä vielä harvempien opettajien joukko yrittää muiden töidensä ohessa ohjata suurta määrää kasvottomaksi jääviä opiskelijoita.

Aikaisemmin saman huolen ovat ilmaisseet niin TYY, SYL kuin vaikkapa oman yliopistomme rehtori.
Kuten Tanskanen sanoo, kestämätön tilanne johtuu yliopistojen rahoitusmallista. Opetusministeriöltä liikenee yliopistoille sitä enemmän rahaa, mitä enemmän niissä on opiskelijoita. Siksi vääristymää ei voida korjata, vaikka se on hyvin tiedossa.

Tanskanen peräänkuuluttaa pienryhmäopetusta. Hänen mielestään se olisi erityisen tärkeää siksi, että se kehittäisi opiskelijoiden sosiaalisia taitoja.

Siinä Tanskanen osuu naulan kantaan. Tieteessä on pohjimmiltaan kyse väitteiden muodostamisesta ja niiden koettelusta kriittisessä keskustelussa. Totuuksien kyseenalaistaminen ja argumentointitaito ovat luultavasti tärkeintä, mitä yliopistolla voi oppia – ja mitä yliopisto voi muulle yhteiskunnalle tuottaa.

Suomalainen yliopisto ei kuitenkaan rohkaise keskusteluun. Yksi keskeisimmistä syistä ovat varmasti massaluentojen ja kirjatenttien kautta kulkevat putkitutkinnot.

Valitettavasti keskustelua ei synny usein silloinkaan, kuin siihen olisi teoriassa mahdollisuus. Aito debatti on seminaareissa harvinaista. Katsekontaktia ohjaajaan vältellään kuin yläasteen terveystiedon tunnilla.

On ihmisiä, joille suun avaaminen seminaarissa on ylitsepääsemättömän vaikeaa. Siitä huolimatta he saattavat olla hyviä tutkijoita ja puolustaa tuloksiaan paperilla loistavasti. Siksi vuorovaikutuksesta ei saa tehdä kynnyskysymystä.

Suun avaamiseen pitäisi kuitenkin kaikin keinoin kannustaa. Aktiivisuus pitäisi huomioda arvosanoissa ja keskustelun harjoitteluun pitäisi tarjota mahdollisuus niillekin, joille se on vaikeaa. Satojen opiskelijoiden luennoilla kynnys avata suunsa on useimmille meistä liian korkea.

Vanha hokema kammioon sulkeutumisesta kuvaa nykymaailman tutkijantyötä mahdollisimman huonosti. Tieteentekijät työskentelevät tutkimusryhmissä, ohjaavat opiskelijoita, hakevat rahoitusta ja kertovat työnsä tuloksista ulkopuolisille. Muualla työelämässä sosiaaliset taidot korostuvat sitäkin enemmän. Siksi on hullua päästää ketään yliopistosta läpi kirjekurssilla.

Anna-Elina Matilainen

Barrikadeille maksuttomuuden puolesta

Suomen ylioppilaskuntien liitto ja Suomen ammattikorkeakouluopiskelijakuntien liitto järjestävät Helsingissä 21. huhtikuuta mielenosoituksen maksuttoman koulutuksen puolesta. TYY ja ÅAS tarjoavat jäsenilleen bussikuljetuksen mielenosoitukseen.

”Opiskelijaliikkeen on aika ajoin näytettävä voimansa, että saadaan päättäjät kuuntelemaan”, toteaa TYYn hallituksen puheenjohtaja Elias Laitinen.

”Ylioppilasliikettä syytetään usein ei-liikkeeksi. Olemme tällä kertaa liikkeellä positiivisessa hengessä, koska maksuton koulutus on jo olemassa, ja kaikki puolueet ovat toistaiseksi sitoutuneet kannattamaan sitä.”

Maksuttomuuskeskustelu muiden yliopiston kokemien muutosten ohella on aiheena myös TYYn ja yliopiston henkilöstöjärjestöjen järjestämässä ”Mikä yliopistoa vaivaa” -keskustelutilaisuudessa yliopiston päärakennuksen luentosali II:ssa maanantaina 12.huhtikuuta klo 16.

Heikki Isotalo

Myllysillan arvoitus ratkesi

TURKULAINEN! Tunsitko viime viikolla vavahtelua rakkaassa maaperässämme? Kyseessä oli Tampereen teknillisen yliopiston ja Tampereen yliopiston yhdistyksen ETO:n (ei-Turkulaisen Osakunnan) ekskursio TurkuXQ. Matkan aikana salaviekkaat tamperelaiset yrittivät taas moneen otteeseen upottaa Turkua muun muassa hyppimällä Kauppatorilla samaan tahtiin 50 hengen voimin.

ETO järjestää kahdenlaisia tapahtumia vuodessa: ensimmäisenä tietenkin legendaarinen Turku-excu, toisena Hervannan lähiöbaarikierros, jonka päätteeksi todetaan ykskantaan Tampereen huonotasoisempienkin kuppiloiden olevan keskivertoa Turku-baaria parempia.

Vieraidemme tämänvuotinen TurkuXQ alkoi mukavassa  nousuhumalassa Auran ABC:llä. Siellä lyötiin maahan kiila, jonka tarkoituksena on nakertaa Turkua pikkuhiljaa irti muusta Suomesta. Erään teorian mukaan merkit kiiloista alkavat jo näkyä. Myllysillan vajoamisen voi nähdä osana laajempaa Turkua uhkaavaa katastrofia. Toinen teoria taas esittää kaupungin suunnitelmallisesti purkavan siltoja Aurajoelta ja luovan näin kahtiajakautunutta Turkua. Onko joki meidän muurimme?

Turkuun saavuttuaan ei-turkulaiset siirtyivät Proffan kautta Kauppatorille, jossa mustaa makkaraa jaettiin sivistysmielessä Turun kansalaisille. Varsin nopeasti parikymmentä kiloa tuota epäilyttävää herkkua ohikulkijoiden suihin hävisikin.

Seuraava rasti oli Puutorin vessa – maailman ensimmäinen A-oikeudet saanut yleinen käymälä – jossa omistaja Lasse Laaksosen johdolla laulettiin muutama teemaan sopiva (ryyppy)laulu.

Ohjelma huipentui Myllysillalla. Rakennelma pyrittiin sortamaan hyppimällä sen juurella. Myös muutama aprilliheliumpallo lähti ei-turkulaisten mukaan muistoksi.

Samassa yhteydessä vieraamme heittivät Aurajokeen Tammerkoskesta noudettua vettä. Tavoitteena oli ensinnäkin puhdistaa saastaista Auraa ja toiseksi pikkuhiljaa upottaa Turku lisäämällä jokeen vettä vuosittain.

ETO:lle Turku tuntuu omaavan lähes samanlaisen erillisstatuksen kuin Las Vegas – se on juuri se mystinen kaupunki, jossa kaikki on mahdollista eikä tekoja tarvitse selittää. What happens in Turku, stays in Turku.

Teksti: Matias Ikkala

Kuva: Marko Hakkarainen

Seuraava sivu »