Löytö

Sukeltaminen arjen löytöretkeilyyn kannattaa. Aloittaa voi vaikka pullopostin lähettämisestä.

Autoja vilahtelee Tuomiokirkkosillalla tiuhaan ohi maanantaisena iltapäivänä. Olemme sopineet tapaamisen muuan Eino Väärän kanssa kahdeksi. Etsin katseella henkilöä, joka näyttäisi odottavan tai etsivän jotain. Emme ole aikaisemmin tavanneet kasvotusten.  Olemme olleet yhteydessä ainoastaan sähköpostitse – ja sitä ennen pullopostitse.
Mies ohittaa minut nahkatakissaan ja kääntyy ympäri:

”Ei se Heini ole?”

Paiskaamme kättä. Väärä on vain vähän itseäni pidempi, hymyileväinen herrasmies. Hän on jäänyt toukokuussa eläkkeelle ilmastointiteknikon toimesta. Hän kertoo, ettei ollut aluksi tunnistaa minua. Näytin ilmeisesti pipo päässä erilaiselta kuin Facebookin kuvassa.

Tuomiokirkkosilta ei ole satunnainen valinta kohtaamisellemme. Täältä posti lähti liikkeelle.

Toissa kesänä istuimme kaveriporukalla Tuomikirkon puoleisella rantanurmikolla. Idea pullopostista syntyi spontaanisti. Kirjoitin viestiin kiitokset luonnon pelastajalle ja pyysin häntä ilmoittamaan löydöstä anonyymiin sähköpostiini. Korkki kiristyi niin tiukalle kuin sen sai, ja pullo lähti ajelehtimaan kohti satamaa.

Pullo ehti matkata joessa lähes vuoden päivät. Väärä teki löydön Kalanpyrstön rantakivikosta ollessaan kevätmelonnassa. Sähköpostia hän muisti lähettää vasta pari kuukautta myöhemmin.

”Posti oli kuivumassa”, hän kertoo.

Väärä lupautuu tarjoamaan kahvit. Jatkamme matkaamme Mansikkapaikka -nimiseen kahvitupaan. Koriste-esineitä pursuava kahvila osoittautuu Väärän lempipaikaksi. Hän kertoo olevansa myös Kirjakahvilan kävijä. Sisään päästyämme tilaan hänen laskuunsa mustaherukkateetä. Hän ottaa piirakkaa.

Väärä ei ole aiemmin saanut pullopostia, mutta melontakaverit ovat kyllä löytäneet pulloja silloin tällöin. Kun he ovat ottaneet yhteyttä lähettäjiin, ei vastakaikua yleensä kuitenkaan ole kuulunut.

”On tuo yleensä sellainen tsoukki. Mutta tämä ei ollut”, Väärä sanoo ja katselee samalla lupaamani palkkiota, kahvipakettia ja suklaalevyä.

Aurajoen ympäristö on kahviseuralleni tuttu jo päälle 60 vuoden ajalta. Väärän vanhemmat muuttivat Kauhajoelta Halistenkosken yläjuoksulle, kun hän oli puolivuotias. Joen rannoilla Väärä on oppinut uimaan ja kalastamaan.

”Aurajoen suulle tulleet rakennukset sopivat hyvin maisemaan, ja rannat ovat kaunistuneet ja siistiytyneet siitä mitä ne olivat 1960-luvulla”, hän arvioi joen rannoilla tapahtunutta muutosta.

Joen parjattu kunto on aktiivimelojan mielestä parantunut ja kalakannat elpyneet.

”Kyllä joen puhtaus on mielestäni parantunut viime vuosien aikana. On kiinnitetty huomiota peltojen suojavyöhykkeisiin rannoilla, ja kiinteistöjen puhdistuslaitteisiin.”

Entä pitkäaikainen harrastus sitten, mikä siinä on parasta?

”Hienointa siinä on kiireettömyys ja se että pääsee paikkoihin, jonne veneillä ei pääse. Tietysti täytyy varata aikaa enemmän matkantekoon.”

Väärä on ylpeä Turusta ja turkulaisuudestaan, vaikka ei täytäkään paljasjalkaisuuden määritelmää. Mikäli hän saisi esitellä turistille Aurajoen kauneinta maisemaa, sellaisia löytyisi sekä ydinkeskustan tuntumasta että sen ulkopuolelta.

”Kyllä kaunein mutka on kun tuomiokirkko alkaa näkyä kirjastotalon kohdalta ja Tuomaansillan jälkeen Koroisten ristin tullessa näkyviin, sekä tietenkin Halistenkoskella.”

Joen maisema on pantu merkille kansainvälisestikin. Pari vuotta sitten Aurajoki julistettiin eurooppalaiseksi kulttuurijoeksi. Ainoana suomalaisena jokena se pääsi italialaisen Ferraran yliopiston johtaman hankkeen listalle.

Kiitosta saivat selvityksessä erityisesti luontopolut joen ympäristössä. Aurajoki oli myös kaikista listatuista joista pisimmälle valjastettuna virkistyskäyttöön.

”Turun Euroopan kulttuuripääkaupunkivuotena 2011 Aurajokea tullaan käyttämään elementtinä paljon aina avajaisista lähtien. Taiteen ohella aiotaan lisätä joen virkistyskäyttöä kulttuurikuntoilun avulla, ja avata muun muassa lisää melontapisteitä”, kertoo Turku 2011 -projektin viestintäpäällikkö Saara Malila.

Siitä meloja-aktiivi Väärä on varmasti hyvillään.

Mitä muuta vesistö kätkeekään? Pullopostien lisäksi Aurajoesta on nostettu polkupyöriä, liikennemerkkejä, puistonpenkkejä, avaimia ja lompakoita. Osa on kadonnut pikkujoulujen vietossa, pysäköinti kielletty -merkki kenties omavaltaisen autoilijan toimesta.

Joki on kertomattomien tarinoiden aarreaitta.

Joka syksy Turussa järjestetään sukellusnäytös, joka on osana kansainvälistä Aware-projektia. Paikallisten sukeltajaseurojen jäsenet tuovat pintaan pohjaan eksynyttä tavaraa. Tapahtuma kerää paikalle suuren uteliaiden yleisön, ja se uutisoidaan paikallisuutisissa näyttävästi. Tempauksen tarkoituksena on viihdyttämisen ohella valistaa vesistöjen puhtaanapidosta.

Pintaan nostettujen tavaroiden jaolle ovat pyrkineet kaikki aina varakkaammista herroista alkaen.
Tuoreessa muistissa on varmasti Jönköping-kaljaasin alkoholilastin nosto Rauman edustalla. Ensimmäisessä maailmansodassa upotetun lastin jaolle saapui liikemies Peter Fryckman. Hän vaati saalista itselleen sillä oikeutuksella, että osa juomista oli kuulunut hänen isoisänsä isälle.

Fryckmanin esimerkkiä on parodioitu myös Aurajoen juoma-aarteiden yhteydessä.

”Samana syksynä Jönköping-tapauksen aikaan puhdistettiin Aurajokea ja saaliiksi saatiin kokonainen muovipussillinen keskikaljaa. Paikalle ilmaantui mies, joka ilmoitti kassin kuuluvan hänelle. Mutta hän lisäsi että ”tai eivät minulle, vaan minun isälleni”, miehen isä kun tapasi näillä puistonpenkeillä aina istua”, kertoo sukelluskouluttaja Jouko Moisala kymmenen vuotta myöhemmin.

Hyvästä selityksestä palkittiin parilla ”perintökaljalla”.

Teksti: Heini Kilpamäki

Kuvat: Lauri Hannus

Lue lisää:
Laaksonen, Hannu: Turun historiaa kahdeksalta vuosisadalta
Niskala, Meiju: Olet tässä (Turku)

Kotikaupunki uusin silmin

VAIKKA KAUPUNGISSA OLISI asunut koko ikänsä, siitä on mahdollista löytää uusia puolia. Tätä filosofiaa taiteilija Meiju Niskala vaalii kirjassaan Olet Tässä ( Turku). Tehtäväkirjan ja matkaoppaan välimuoto tarjoaa uusia tapoja tarkastella kaupunkia. Kirjan synnyn taustalla löytyy sääli Turkua ja kaupunkilaisia kohtaan.

”Ajatellaan, että Turku on yhtä kuin Turun linna ja tuomiokirkko. Edes paikalliset eivät tiedä, kuinka paljon hienoja tarinoita heidän kaupunkiinsa liittyy. Ja siksi niistä ei puhuta”, Jyväskylästä kotoisin oleva Niskala pahoittelee.

Aikoinaan Kerttulinmäellä päivää paistatellessaan hän tuli miettineeksi, miksi kalliota ei oltu raivattu pois muuten rakennetun alueen tieltä. Syy löytyi: kalliolla sijaitsi ennen kaupungin hirttopaikka.

”Siinä tunsi olonsa todella pieneksi, yhdeksi lenkiksi pitkässä ketjussa. Samalla kalliolla jolla olin lukemassa Bridget Jonesin tyylistä hömppäkirjaa, oli moni aikoinaan heittänyt henkensä.”

Vastaavanlaiset oivallukset ruokkivat Niskalan ajatuksia kirjasta, joka loisi lukijan ja kaupungin välille uutta suhdetta. Suhde syntyy kokemuksista ja tarinoista.

”Tavoitteena on, että Turku ei olisi sen asukkaille vain läpimenopaikka. Tila, jonka ohi kuljetaan matkalla jonnekin.”
Niskala kertoo vierastavansa myös kaupallisia arvoja.

”Kapinoin sitä vastaan, että elämykset syntyvät rahasta. Että ainoastaan maksamalla on mahdollista saada onnellisuuden kokemuksia.”

Aivan. Ensisijaisesti urbaani löytöretkeilijä tarvitsee vain uteliaan ja avoimen mielen. Matkailulehti Mondo palkitsikin Olet tässä (Turku) -kirjan kunniamaininnalla vuonna 2006.

HEINI KILPAMÄKI

Kokeile näitä ilmaiseksi!
1. Mikäli löydät ostoskärryyn tai kadulle unohtuneen kauppalistan, osta viikon elintarvikkeet sitä mukaillen.
2. Kävele kaupunkisi kadut aakkosjärjestyksessä läpi. Projektiin voi kulua vuosi tai useampi. Olet jo lähellä loppufanfaaria, kun pääset Ö-kirjaimella alkavalle kadulle.
3. Kysy tuntemattomalta tietä kauneimmalle näköalapaikalle, romanttiseen metsään tai omituisemmalle nähtävyydelle.
4. Seuraa paikallislehden uutisia Marttojen kesäretkestä tai Kiviseuran äitienpäiväleiristä. Perusta oma retkikunta ja ilmoittaudu mukaan.
5. Astu sisäpihoille aina kun vain mahdollista. Paitsi pyörätelineitä, voi sisäpihoilta löytyä myös vanhoja pittoreskejä maalaisaittoja, puutarhoja, kelomökki tai kaunis patsas.
Lähde: Arjen löytöretkeilijän aakkoset, www.summamutikka.com

Kirjastosta opiskelijoiden olohuone?

Työryhmä ehdottaa TYYn kirjaston siirtämistä Assarin ullakon naapuriksi.

Viime vuonna muodostettu kirjaston kehittämistyöryhmä esitteli edustajiston maaliskuun kokouksessa väliraporttinsa. Se sisälsi niin konkreettisia jo toteutettuja toimia kirjaston käytön parantamiseksi kuin mahdollisen suunnitelman tulevaisuuden uudeksi sijainniksi.

Työryhmä on tähän mennessä keskittynyt kirjaston tiedotuksen parantamiseen. Kirjaston käyntikortit toimivat niin mainoksina kuin lompakkoon mahtuvana muistilappuna kirjaston aukioloajoista. Suunnitteilla on myös levittää lentolehtisiä kampukselle. Uusien opiskelijoiden tietoisuutta kirjaston sijainnista kirjaston kehittämistyöryhmä pyrkii parantamaan tutor-kouluttautuville suunnattavalla tietopaketilla.

Edustajistoa eniten vakuuttanut anti oli arkkitehti Panu Savolaisen kehitystyöryhmän pyynnöstä laatima ehdotelma kirjaston uudeksi sijainniksi. Kirjaston nykyiset tilat Ylioppilastalo B:ssä ovat epäkäytännölliset ja sijainniltaan hankalat, joten Savolainen ehdottaa sen siirtämistä A-talon toiseen kerrokseen nykyisen ainejärjestökäytävän paikalle. Kirjasto joutuu nykyisistä tiloistaan joka tapauksessa evakkoon, kun ylioppilastalojen remontti etenee.

Savolaisen suunnitelma noudattaa ylioppilastalojen arkkitehdin Erik Bryggmanin alkuperäissuunnitelman henkeä. Avonainen lukutila isoine ikkunoineen yhdistäisi nyt suljetun yhteyden A-talon porraskäytävästä Assarin ullakolle. Vastaavia tilaratkaisuja voi nähdä esimerkiksi niin ikään Bryggmanin suunnittelemalla Kårenilla ja uuden kaupunginkirjaston kadunpuoleisilla lukupaikoilla.

Ehdotelma kuvastaa uudenlaista kirjastokonseptia – kirjastoa kohtaamispaikkana ja lehtilukusalityyppisenä oleskelutilana. Kirjaston roolia voitaisiin monipuolistaa tarjoamalla kokoustilaa ja mahdollisesti myös juhlatilaa alayhdistysten käyttöön kirjaston aukioloaikojen ulkopuolellakin.

Visio uudesta kirjaston sijainnista sai edustajistolta myönteistä palautetta. Kriittistä huomiota kiinnitettiin lähinnä meluhaittoihin, joita yhteyden avaaminen Assarin ullakolle ja kirjaston muuttuminen läpikulkuväyläksi saattaisi aiheuttaa. Savolaisen käymien keskusteluiden mukaan kirjastonhoitaja J. Tuomas Harviainen ei kuitenkaan näe asiaa ongelmana. TYYn kirjasto ei nytkään toimi varsinaisesti hiljaisena lukusalipaikkana, ja tällaisia tiloja löytyy jo muualta kampusalueelta.

Suunnitelma on tässä vaiheessa vasta kehitystyöryhmän ehdotelma. Hallituksen puheenjohtaja Elias Laitinen totesi, että Turun ylioppilaskyläsäätiö on vasta hiljattain aloittanut rakennusselvitykset A-talon tiloissa ja keskustelut ovat vielä suurimmaksi osaksi edessäpäin. Laitisen mukaan tulevaisuuden suunnitelmista, myös A-talon ainejärjestökäytävän kohtalosta, pidetään yhteyttä alayhdistyksiin hallituksen puheenjohtajan ja alayhdistysvastaavan kautta.

Teksti: Jari Pitkä

Kuvat: Panu Savolainen

Sarjakuva huutaa omalla äänellään

Mutta onko sarjakuvapiirtäjillä kaikki kotona?

PSYKOLOGIT PUKEVAT POIKANSA naisten vaatteisiin ja parittelevat tämän nähden. Lissun ikkunalle ilmestyy pörröinen kuukautiskaveri ja lennättää tytön Mensumaahan kännäämään. Folkloristi Stig Högbackan suurin haave on rakastella suolla asuvan mädän aaveen kanssa.

Jos Jarno Latva-Nikkolan uusi sarjakuva-albumi Jarno Markuksen kauneimmat edustaa uutta suomalaista sarjakuvaa, minulla olisi hieman kysyttävää. Soitan Huuda Huuda -kustantamon toimittaja Tommi Musturille ja kysyn, mikä sarjakuvantekijöitä oikein vaivaa.

”Sarjakuvakentällä ei ole rahaa ollenkaan, joten tekijät tekevät juttuja lähinnä itsekseen ja itselleen. Sisältö on näin kehittynyt aika omaperäiseksi. Ei tarvitse tehdä kompromisseja, eikä sensuuria kustantajan taholta oikeastaan ole”, Musturi selittää.

Sarjakuvapiirtäjät ovat selvästi saaneet riehua vapaasti. Jarno Markuksen kauneimmat on kaikessa irvokkuudessaan nerokas albumi, josta huomaa, ettei tekijää ole juuri mikään pidätellyt. Kipeät jutut suorastaan pakottavat huutonauruun.

Sarjakuvajengi on myös hyvin verkostoitunutta. Huuda Huudan teoksia on julkaistu ja palkittu maailmalla, ja ulkomaisia nimiä haalitaan kotimaisiin julkaisuihin. Kansainvälinen lukijakunta on otettu huomioon painamalla sivujen alareunoihin englanninkieliset käännökset.

”Suomalaiset tekijät ovat matkustelleet aika paljon ja kansainvälinen yhteydenpito on aktiivista. Joka maassa on oma vastaava kenttänsä. Suomessa toiminta on ehkä Pohjoismaiden vahvinta”, Musturi kertoo.

”Omaäänisyydestä pidetään. Sarjakuvat näyttävät tekijöiltään, eivätkä kuulu mihinkään koulukuntiin. Esimerkiksi Ranskassa on hyvin tiukkaa koulukunta-ajattelua. Suomalainen sisältö ja tapa kertoa ovat ehkä jotain eksoottista ulkomaisille.”

Huuda Huudan toinen uutuusalbumi, Hanneriina Moisseisen Setit ja partituurit kertoo häpeällisiä tarinoita eri puolilta Suomea. Perinteisen piirretyn sarjakuvan lisäksi tarinaa kerrotaan pitsikankaille kirjailluilla kuvilla ja maalauksilla. Häpeää käsittelevät kertomukset saavat kangastöiden muodossa uuden ulottuvuuden.

”Suomessa on hyviä tekijöitä. Meidän 1970-luvulla syntyneiden sukupolvi kasvoi 1990-luvn antologioissa ja 2000-luvulla olemme alkaneet tehdä omia isoja kirjoja. On kasvettu ja tehty töitä pitkään”, Musturi sanoo.

Kerrataan siis vielä. Suomessa on korkealuokkainen sarjakuvakulttuuri, joka on hanakasti levittäytynyt maailmalle. Ja kuitenkaan sarjakuvassa ei liiku rahaa. Onko sarjakuva anarkismin viimeinen linnake?

”Sarjakuva on hyvin nuori ilmaisumuoto, eikä läheskään kaikkea ole vielä tehty. Sarjakuvan opistotason koulutuskin on alkanut vasta 2000-luvulla. Kuitenkin kaikilla ihmisillä on varmasti jokin kosketus sarjakuvaan. Jos vertaa esimerkiksi runouteen ilmaisumuotona, niin runoja lukee harvempi”, Musturi summaa.

Tukkimieskääpiöt repivät naisen silmän ammolleen. Norsun kärsällä imuroidaan vulvaa kaljun transun otsassa. ”Sä voit leipoa sun omalla ajallas, et meidän yhteisellä”, huutaa Heikki Mulkero vaimolleen.

Ainakin Jarno Latva-Nikkolan töiden soisi löytävän tiensä kirjahyllyihin.

JANTSO JOKELIN

Maisteri Toivo Suulas vastaa

Moi.
Näin pääsiäisen jälkeen ois kiva tietää mitä Toivo sulle usko merkitsee? Mihin sä uskot?
Lammas

Tzervuska haidus, Toivohan uskoo tietysti toivoon ja rakkauteen, siihen pyhään kaksijakoon, jossa toivomalla saa rakkautta ja rakkaudella toivoa, ja sitten vähän erikseen vielä rakkautta ja toivoa. Kas kuulkaa, mitä meille jää käteen jos luovumme toivosta? Ajatelkaahan nyt jos vaikka Pikku-Raymond Naantalista luopuisi toivosta saada Bretagnen keksejä ja Petit Écolier keksejä vaan sen takia, ettei hänen julmettu isänsä suostu niitä ostamaan (on hän myynyt sielunsa Marielle). Tai että jos Hilda ketturepussaan lakkaisi toivomasta, ettei isot aina ostaisi pienempiä, että joskus saisi vielä olla ajamatta autolla hallimarketin kassalle ja olla tilaamatta monta kiloa Sirkka-eineksiä. Nuo kirotut einekset, kuka ne keksi, miksi, oi te isot vain nitistätte pienempiänne, te vapaan markkinatalouden koulukiusaajat, te hyperleipomoiden mauttomat ruispalat, te kurkkujen kaktustajat. Eläköön pienten ihmisten vallankumoukset, eläköön alakerran leipomot ja korttelin maitokaupat ja pienet hattuliikkeet akateemisilla kaduilla!

Vaan on se rakkauskin hienoa. Miettikää nyt, onko muka mikään niin mukavaa kuin mennä sen ihanan tyypin kanssa joen penkalle syömään jäätelöä ja puhaltelemaan lehtipilliä, ja sitten sillä oikealla hetkellä voi sanoa toiselle, että sä oot tosi kiva. Sellaista on se rakkaus; ensin kehutaan uutta väriä tukassa ja pian jo nukutaan yhdessä, valitaan sohvalle kaveriksi Maijan verhoja ja sitten pohditaan sitä, että kehtaako pikkuserkut jättää häähipoista kutsumatta. Sanon kyllä voi. Niin, rakkautta on heittää leipäkiviä Ruissalon rannasta ja juosta kilpaa pirtille syömään hernerokkaa, vaikka oikeasti voittajalla ei ole väliä, koska rakkaudessa ei voi kilpailla, niin kuin voi laulussa ja voimistelussa. Samalla voi myös rakastaa ja tykätä muista ihmisistä, sellaisista kivoista, jotka istuvat viereisellä tuolilla kapakassa, estetiikan luennolla, bussissa ja monessa muussa paikassa, niin kuin vaikka kirjastossa. Eikä tarvitse olla musta sukat jalassa, eikä aina tarvitse sormustaa.

Rakkaat ystävät, uskokaa rakkauteen ja toivoon. Ja uskokaa Toivoa.

UTU in spiritum

Ammattivalokuvaajillekin eksyy joskus häiriöitä otoksiin. Mutta miltä tuntuu kun kuvaan eksyy kuolleen läheisen henki tai itse arkkienkeli Mikael? Otimme selvää minkälaisia otuksia kampusalueen pimeimmissä nurkissa majailee.

ORBIT TAI ”ENKELIPALLOT” ovat esimerkiksi huonossa valaistuksessa kuviin ilmestyviä valopalloja, jotka johtuvat ilmassa leijailevien hiukkasten heijastuksista. Ne voi tulkita pölyksi, tai kuten monet rajatiedon innokkaat etsijät, enkeleiksi sekä kuolleiksi hengiksi.

Muun muassa Diana Cooper, Enkelipallot-teoksen kirjoittaja, ylläpitää laajaa orbigalleriaa nettisivuillaan ja tulkitsee myös lukijoidensa lähettämiä otoksia. Valitettavasti Cooper ei innostunut Tylkkärin lähettämistä kuvista, joten tyydyimme vertailemaan kampusalueelta löytyneitä orbeja internetin kuvastoon.

Kuvauspäivänä 2.3.2010 noin kello 20.30 tuomiokirkon edustalle ilmestyi massiivinen henkiportaali, josta tulvi kirkkaita toisiinsa sulautuneita rakkaudenenkeleitä sekä mahdollisesti muutamia keijukaisia ja yksisarvisia. Kuvassa esiintyy myös vaaleansinisiä arkkienkeli Mikaelin lähettejä ja kuolleiden henkiä.

Myös Fennicumin etupihalta bongattiin suuri rakkaudenenkeleiden yhteensulautuma ja kourallinen kuolleiden henkiä.  Vahvoista ennakko-oletuksista huolimatta Lucifer ei siis norkoilekaan uskontotieteen toimistolla.

Päärakennuksen katolla näytti olevan toinen henkiportaali, josta nousi arkkienkeli Mikaelin menehtyneitä kuljettavia lähettejä. Lisäksi täällä esiintyi hyvin kirkas rakkaudenenkelien joukkio jota ympäröi Mikaelin sininen energia.
Joidenkin lähteiden mukaan kuvauspäivä eli tiistai oli Mikaelin viikonpäivä, joten hänen enkeleidensä runsaus on ymmärrettävää.

Yliopistoalue on epäilemättä mystinen alue, onhan se vuosisatoja toiminut myös Suomen hengellisenä keskuksena. Oli siis jopa ennalta arvattavaa löytää kampukselta joukoittain enkeleitä ja muita henkiotuksia.
Vai liekö kuvauspäivän runsas lumisade vaikuttanut asiaan – mene ja tiedä.

Teksti: Matias Ikkala

Kuvat: Lauri Hannus

www.dianacooper.com/angelsorbsunicorns/angelorbs

Millainen jäsenkunta, sellainen teatteri

Viime vuonna 50 vuotta täyttäneen Turun ylioppilasteatterin historia rakentuu jäsenistön voimannäytöistä. Vaikeudet ovat vain hitsanneet porukan tiiviimmin yhteen.

TURUN YLIOPPILASTEATTERIN (TYT) ponnahduslautana pidetään Pentti Siivosen vuoden 1959 ohjausta Kerjäläisooppera, joka oli Turun Vapaanäyttämön ja Savo-karjalaisen osakunnan näytelmäkerhon yhteistyö.

”Yhteistyön tarkoituksena oli saada aikaan ylioppilasteatteri Turkuun”, hankkeen puuhamies Kari Rahiala kiteyttää.

Teatterin perustajat olivat yliopisto-opiskelijoita. Alkuvaiheen kokoonpano ei ollut lainkaan niin humanistipitoinen kuin myöhempinä aikoina. Joukkoon mahtui opiskelijoita yli tiedekuntarajojen, muun muassa useampi lääketieteen opiskelija.

”Ihan alussa meillä ei ollut muuta kuin innostusta”, perustajiin lukeutuva Jaakko Laitinen muistelee.

Alkuvaiheessa teatterin suhde yliopistoon ja ylioppilaskuntaan oli vahva. Ensimmäinen oma tila saatiin, kun Puutarhakatu 8b:n tila siirtyi Turun Vapaanäyttämöltä ylioppilasteatterille vuoden 1967 tienoilla. Ensimmäinen ensi-ilta Puutarhakadulla oli Pentti Siivosen ohjaama Veijo Meren Suomen paras näyttelijä.

Turun ylioppilasteatterin 1970-luvun jäsenistön erityinen piirre oli jakautuminen kolmeen ryhmään, jotka tunnettiin nimillä Punainen Neilikka, Vakka-Suomen Sähköheteeka & Co sekä Me-ryhmä. Politisoituminen ei kuitenkaan ollut yhtä voimakasta kuin esimerkiksi Ylioppilasteatterissa Helsingissä. Hallinnollinen vastuu oli edelleen johtokunnalla, joka julistautui poliittisesti ja ideologisesti riippumattomaksi.

Ryhmäytyminen saattoi hiertää teatterin yhteishenkeä, mutta virallisen häätöilmoituksen kolahdettua postiluukusta vuonna 1974 jäsenistö kävi tilataistoon yhtenä rintamana. Jatkoaikojen turvin aloitettiin uuden tilan etsintä yhteistyössä kaupungin kanssa. Viimeinen produktio Puutarhakadun tilassa oli Maarit Pyökärin onnistunut ohjaus West Side Story vuonna 1978.

Teatterin selkein poliittinen kausi jätettiin taakse, kun uusi tila löytyi Läntinen Rantakatu 23:sta, joka toimi tuolloin vihannesvarastona. Jäsenistön sukupolven vaihtuminen on tapahtunut useimmiten koettelemuksesta selviämisen jälkeen. Ajan aktiivi Raisa Rauhamaa muistaakin, kuinka ”avajaiset 1.4.1979 olivat ’meidän’ sukupolven valtaus.”

1980-luvun alun uusi sukupolvi koki olevansa muutoksessa, jossa joukkojen sijasta katse kääntyi yksilöön. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla teatteri paitsi järjesti kahdet ylioppilasteatterifestivaalit, teki teatteria ajan tyylille uskollisena hikoillen ja aggressiivisesti.

”TYT oli läsnäolo, joka vei mukanaan murheet opiskelusta tai tulevaisuudesta. TYT:ssa eli luovuus, jonka luuli ravitsevan ikuisesti”, aikakauden teatterilainen tunnustaa.

SUOMEN 1990-LUVUN lama ulottui harrastajateattereihin asti. Kaupungin avustusten pienentyessä vuosi vuodelta ja vuokra-avustusjärjestelyn muuttuessa teatterin jäsenten oli ajateltava taiteen tekemistä ennen muuta taloudellisista lähtökohdista käsin.

”Jos proggiksia oli ennen tehty kengännauhabudjeteilla, nyt ei ollut varaa enää kengännauhoihinkaan”, ajan aktiivi Jonni Saloluoma tiivistää.

Viimeinen oljenkorsi oli tuhansien nimien kerääminen adressiin, joka sitten luovutettiin kaupunginhallitukselle –  temppu oli toiminut myös 1970-luvulla edellisen tilakriisin yhteydessä. Fiikka Forsmanin ja Kari Tuomen kirjoittama 40-vuotisjuhlamusikaali LaivaLaiva! oli paitsi merkittävä produktio lipputulojen kannalta, mutta myös tärkeä puolustuspuhe ylioppilasteatterin merkityksestä.

Yhteistyö alueen harrastajateattereiden ja Turun taiteen ja viestinnän oppilaitoksen, nykyisen Taideakatemian, kanssa oli alkanut. Moni jatkoi teatteriharrastusta Turun Lapsi- ja Nuorisoteatterista siirtymällä Linnankadulla pari korttelia eteenpäin. Vaikka TYT:n jäsenistössä on aina ollut muitakin kuin yliopisto-opiskelijoita, erityisesti alkuvaiheeseen verrattuna alkoi jäsenistö olla taustaltaan hajanaisempaa. Myös jäsenistön liikkuvuus teatterista toiseen yleistyi.

TYT kohtaa tasaisin väliajoin haasteita, jotka hitsaavat jäsenistön rivejä tiukemmin yhteen. Kun kaupungin tilalaitos harkitsi teatteritilaa myyntiin vuonna 2007, alkoi jälleen taistelu ylioppilasteatterin puolesta. Ratkaisijaksi tilanteeseen osoittautui Turun Yliopistosäätiö, joka on teatterin nykyinen vuokraisäntä.

Turun ylioppilasteatteri on perustamisestaan asti ollut yhteydessä ulkomaille vierailutoiminnan kautta. Linja jatkuu myös tänä päivänä, kun kulttuuripääkaupunkivuonna järjestettävät  kansainväliset ylioppilasteatterifestivaalit työllistävät jäseniä.

Kuva: Matti Vahtera

Teksti: Tiina Hurskainen

Kirjoittaja toimittaa parhaillaan Turun ylioppilasteatterin historiikkia yhdessä Jukka Kittilän kanssa.

Turun ylioppilasteatteri ry.
- Perustettu vuonna 1959
- Rekisteröity yhdistys vuodesta 1969 lähtien
- Nykyinen teatteritila Läntinen Rantakatu
23:ssa vuodesta 1979 lähtien
- Vuodessa noin 5-7 produktiota, kokoillan näytelmistä kabareeiltoihin
- Teatteriin ei ole pääsykokeita, ei edes vaatimusta valkolakista. Työryhmä valitaan produktiokohtaisesti.

TYT GOES INTERNATIONAL!
Balttia rallaa ja raikaa Turun ylioppilas-
teatterissa la 10.4, kun virolainen opiskelijateatteri T-Teater esittää Nikolai Gogolin Päällystakin. Esitykset klo 15 & 19. Stockholms Studentteater vierailulla la 24.4. August Strindbergin Kuolemantanssilla.

Keskusta voi kurottaa yli radan ja tien

Korkeakoulujen opiskelijoille, työntekijöille ja korkeakoulutetuille asukkaille Turun kaupunkikeskusta on paitsi palvelukeskus, myös kohtauspaikka, jossa ihmiset ja ajatukset voivat kohdata, ja satunnaiset kohtaamiset vievät asioita eteenpäin.

1990-luvulta alkaen Turku on onnistunut kehittämään kaupunkikeskustaa Aurajoen suuntaisesti. Jokirannasta on tullut hieno kohtauspaikka Down by the Laiturin ja Tall Ships’ Racen kaltaisten tapahtumien vetoavulla, kun samalla on tehty harkittuja investointeja rantakatuihin, Teatterisiltaan ja yläjuoksun polkuihin. Aurajokivarren mittava täydennysrakentaminen on lisännyt keskustan asukasmäärää noin 5000 asukkaalla.

Kaupunkiseutu ei kuitenkaan ole rakentunut joen suuntaisesti vaan itä – länsi-suunnassa. Erityisesti rautatie ja Helsingintie – Helsinginkatu – Ratapihankatu – valtatieyhteys erottavat keskustaa muusta kaupungista. Keskustan valot eivät valaise tämän esteen yli kunnolla.

Ratapihan entinen VR:n konepaja on nyt tarkoitus muuttaa luovan talouden kulttuurikeskus Logomoksi. Tämä on pelinavaus kaupungin jaon poistamiseksi tästä suunnasta. Luovan talouden kulttuurikeskus luo mahdollisuuksia myös kulttuurin ja taiteen alojen osaajien pysyvään työllistymiseen. Samalla se toisi Turkuun viimeinkin suurille tieteellisille kongresseille sopivan tilan. Pelinavaus vie eteenpäin elintärkeitä linkkejä yli radan: Humalistonkadun pyörätietä ja radan ylittäviä kävely- ja pyöräilysiltoja, Matkakeskusta ja radan ylittäviä runkobussi- ja pikaraitiotielinjoja.

Yliopiston tuntumassa ei ole esitetty kunnon pelinavausta radan ja Helsingintien ylittämiseksi. Kasarmialueen rakentamisesta ja Caribian kunnostuksesta huolimatta yliopiston ja Ylioppilaskylän välialue on yhä epämääräinen. Runkobussilinjan toteuttaminen Uraputken kautta suunnassa Kauppakorkeakoulu – Kasarmialue – Ylioppilaskylä – Halinen voisi avata Caribian parkkialueet uusille ideoille ja tuoda Posankalle samanhenkisiä ystäviä.

Pikaraitiotie Kauppatori – Hämeenkatu – TYKS – Kupittaan asema – Varissuo voisi yhdistää Kupittaan asemanseudun ja Hämeenkadun ympäristön paremmin yhteen ja avaisi Itäharjun teollisuusalueen muuttamisen kaupunkimaiseksi alueeksi. Alueelle voitaisiin rakentaa uudenlaista kaupunkiasumista opiskelijoille, yliopiston ja Kupittaan aseman työpaikka-alueen työntekijöille. Ehkä vanhoista teollisuuskiinteistöistä voisi löytyä tilaa myös TVO:n kaltaiselle undergroundille?

MIKKO LAAKSONEN
Kaupunginhallituksen jäsen, vihreät

Mitkä keitä millaisiksi?

Karamelli on moraalis-eettinen seikka. On nimittäin niin, että makeus kieltäytyy kiteytymästä sokeriin, kieleen tai mieleen. Herkun hekumainen semantiikka kätkeytyy yksinomaan näiden sekä muiden seikkojen tähtikuvioon, josta hyvä ilmaantuu ihmeen lailla kuin pohjoinen Pohjantähdestä tai kauha Otavasta. Syödäkö vai eikö syödä? Kuka teki tikkarin? Kestääkö garderobini? Haluaisivatko muutkin? Onko tänään pyhän Karlin karkkilakkopäivä?

Moraali on perkeleellinen keksintö: se tunkee kaikkialta kaikkialle. Todellisuuden paratiisissa on sisäänrakennettu käärme, jota ilman koko rakennelma olisi mahdoton. Alkeishiukkaset himoitsevat toisiaan riettaalla riemulla. Kalat pelaavat reviiritaistoissaan tit for tat -strategiaa: ne rankaisevat yhteistyökyvytöntä aseistakieltäytyjää. Hyvä on relationaalista mutta absoluuttista, sillä suhteista syntyy olemassaolo, eikä massa ole oloa ilman hyvää.

Moraalintutkimuksen tehtävä ei siis ole selvittää, tuleeko velvollisuus ennen seurausta tahi hyve ennen yhteiskuntasopimusta – eikä varsinkaan, mikä formalismi kykenee osoittamaan valitun asiaintilan tarkimmin. Etiikka on hyvää jos ja vain jos se pystyy olemassaolonsa johdosta esittämään, minkä tähden ja millä tavoin jokin on tai voisi olla ja mitä tämä merkitsee.

Konkretisoidaan: Moraalisessa katsannossa ei ole oleellista yksinomaan se, onko vihaaminen oikein, tuottoisaa tai hyveellistä. Merkitystä on vihaamisen merkityksellä. Vihatako tuholainen Björn Wahlroosia, humanismi (sic!) Pertti Virtasta, agitaattori Ähläm Sutista, maahanmuuttaja Steros Typosta vai ilmastonmuutosta? Vihatako Sutisen jokaista orgaanista solua, Wahlroosin pankkien tiliä, Virtasen symboliarvoa, Typos’n ihoa, ilmaston logiikkaa? Vihatako nyrkein vai sanoin, pelottaen vai raivostuttaen; menneisyyttä, nykyisyyttä, tulevaisuutta? Kuka vihaa keneksi, mitkä keitä millaisiksi?

SAMI TORSSONEN

Kirjat: Amerikkalaiset ja suhde seksiin

Ossi M. Hurja:
Kuinka nain oikein Amerikassa
Jarmo Hussi
e-kirja
2009

Kuinka nain oikein Amerikassa on sähköiseksi kirjaksi muutettu kokoelma nimimerkki Ossi M. Hurjan blogimerkintöjä amerikkalaisten kummallisesta seksikulttuurista. ”Amerikkalaisten” kuitenkin vain siinä mielessä, että kirjoittaja ei yleistä, vaan esittelee paikallisia ilmiöitä. Asiantuntijuus, tai ainakin harrastajuus, on ilmiselvää: Esseet eivät ole mitään pintaraapaisuja, vaan osoittavat niin perehtyneisyyttä kuin yleisön uteliaisuuden tajuakin. Tyyli on letkeää, mutta materiaalista näkee että kyse on varsin kustannustoimittamattomista blogipalasista – formaattina kullekin hakusanalle on aina teksti + hauska sitaatti, ja lyöntivirheitä on mukana huomattavan paljon.

Aihepiirien kirjo on runsas ja houkutteleva. Mukana on kaikkea autojen merkityksestä sukupuolielämälle kunkin osavaltion erityispiirteisiin. Joissakin kohdissa on tarpeetonta tietoa liikaa, toisissa herkullista kontekstia. Taso vaihtelee ja toistossakin on tavallaan pointtinsa: Kun lukee riittävän monennen kerran että jälleen yhdessä osavaltiossa ainoastaan lähetyssaarnaaja-asento on laillinen, tai että voi saada sakot siitä että vaatteiden alla on erektio, alkaa uskoa koko kulttuurin olevan sekaisin. Ja yksittäistapaukset ovat vielä hullumpia: Paikallisia lakeja on oikeudessa sovellettu tavoilla jotka sekä naurattavat että todella pelottavat yhtä aikaa. Kirjoittajalle on siksi annettava ehdottomat lisäpisteet siitä, että loppuun on laitettu mukaan Suomen vastaavat lait ja historiaa vertailua varten – tässä maassa on toki vielä paljon syrjintää, mutta asiat taitavat olla kuitenkin yleisesti ottaen varsin hyvin.

Jos tämä olisi painettu kirja, ostaisin sen saman tien sekä informaatio- että viihdearvonkin takia. Sähköinen julkaisu on kuitenkin hankalampi asia – suojattua e-kirjaa kun ei voi lainata kaverille tai edes tulostaa kuin erittäin hitaasti. 12 euroa ei ole paha hinta 160 sivusta hyvää ja viihdyttävää tavaraa, kun sitä vertaa moneen muuhun, mutta käytön hankaluus pudottaa nautintoa huimasti.

Hauska ja suorastaan pelottavan opettavainen opus, mutta jään silti toivomaan painettua ja hieman huolellisemmin toimitettua versiota.

J. TUOMAS HARVIAINEN

Kirjat: Valvoen maailmankartalle

Jaakko Yli-Juonikas: Valvoja
Otava, 2009

Helmikuussa 1964 joukkoviestimet löysivät Suomesta valvomisen maailmanennätystä yrittävän ihmemiehen. Lehtitietojen mukaan tämä satamatyöläinen teki 16 tuntia raskasta työtä vuorokaudessa ja muun ajan käveli tauotta ympäriinsä, yhteensä 18 päivää. Valvomisen lisäksi mies harjoitti muutenkin fakiirimaista toimintaa, söi huvikseen rotanmyrkkyä ja kerralla 15 litraa jäätelöä. Tarinoita riitti. Nyt samaiseen urbaanilegendaan tarttuu romaanin muodossa Jaakko Yli-Juonikas.

Valvojan kertomus alkaa talvisesta Haminasta, jossa Toimi Silvo valmistautuu ennätysyritykseensä. Valvojan suoritusta valvovat mm. ystävät tullimies Arvo Kurki ja ylioppilas Sauvo Suomi. Pysyäkseen hereillä Toimi turvautuu toinen toistaan erikoisempiin keinoihin. Pian ennätysmies joutuu vastentahtoisesti myös median mielenkiinnon kohteeksi. Tavattuaan konttoristi Helise Leivon Toimi löytää uuden syyn valvoa.

Löyhästi todenmukaisista puitteistaan huolimatta mistään ”historiallisesta romaanista” ei Valvojan kohdalla voida puhua. Henkilöhahmot ovat lähinnä karrikoidun sarjakuvamaisia ja tarinan sijaan pääosassa näyttää olevan teoksen omalaatuinen, omituisuuksia arjen harmaudesta esiin kaivava kielenkäyttö. Yli-Juonikas vääntelee lauseita ja tarttuu sanoihin, ravistelee niistä esiin unohdettua etymologista roinaa. Ajankuva ilmiöineen ja asenteineen on tekstissä läsnä huvittavalla tavalla. Kielestä lähtevä huumori on kirjan ydin.

Nokkelan kielen kääntöpuolena on juonen yksitoikkoisuus. Novellin kokoinen tarina tuntuu paisutellun romaanin mittaan hieman väkisin, eivätkä Toimin ”totuudenetsinnäksi” kohonneet valvomispyrinnöt jaksa kiinnostaa aivan loppuun asti. Tekijänsä esikoisteoksen, novellikokoelma Uusien uhkakuvien tasoiseen tappohauskaan tykitykseen ei ylletä, vaikka Valvoja onkin yksityiskohdiltaan edeltäjäänsä hiotumpi.

Ennätysmiehen nyrjähtelevään ajatusvirtaan kannattaa tutustua pieninä kerta-annoksina.

PIRKKA VALKAMA

« Edellinen sivu — Seuraava sivu »