Elokuvat: Kuinka pullamössö kesytetään

Teini-idoli Miley Cyrus deittailee urheilijapoikaa ja pohtii elämän suuria kysymyksiä elokuvassa The Last Song.

Aina ei ole helppoa olla nuori. Vanhempien avioero harmittaa, eikä kukaan ymmärrä. Pianonsoittokaan ei enää kiinnosta entiseen tapaan. Onneksi sentään lähiympäristössä asuu rantalentopalloa harrastava ihana poika, jolla on myös ollut elämässään tosi vaikeata. Siis niin kuin ihan oikeasti.

The Last Song on Disneyn Hannah Montana -elokuvista tutun Miley Cyruksen yritys kohota vakavasti otettavaksi draamanäyttelijäksi. Lopputulos vastaa täydellisesti siihen kohdistuneita ennakko-odotuksia. Puiseva melodraama aliarvioi niin vanhemman kuin nuorenkin kohdeyleisönsä saarnaamalla aikuistumisen tärkeydestä mustavalkoisesti kuin pahainen kukkahattutäti.

Roolisuoritukset herättävät kautta linjan myötähäpeää. Toisaalta on ymmärrettävää, että Cyruksen rinnalla Greg Kinnearin kaltaiset kokeneemmatkaan näyttelijät eivät vaivaudu yrittämään, sillä halvasta saippuaoopperasta muistuttavaa dialogia tuskin olisi edes mahdollista taikoa yhtään elävämmäksi.

Surkuhupaisa kalkkuna huipentuu vielä epätoivoiseen yritykseen herätellä yleisön kyynelkanavia, mikä antaa katsojalle lähestulkoon hyväksyttävän syyn pysytellä hereillä elokuvan läpi. Lopun kohtausten siirappinen lässytys on näet pakollista nähtävää kaikille tahattoman komiikan ystäville.

TUOMAS JALAMO

The Last Song
Ohjaus: Julie Anne Robinson
Pääosissa: Miley Cyrus, Greg Kinnear
Ensi-ilta 30.4.

Näyttelyt: Tähdet identiteettiä etsimässä

Kuusi kertaa Jack Nicholsonin kasvot ja pimeä huone. ”Is there any way to stop this metamorphosis?”, Nicholson kysyy.

Candice Breitzin neljä videoteosta sisältävässä näyttelyssä Espoon modernin taiteen museossa Emmassa käsitellään identiteetin muotoutumista viihdekulttuurin kielellä. Breitz osoittaa teoksillaan, millainen voima massakulttuurilla on.
Teoksessa Him, 1968–2008 Jack Nicholsonin 23 elokuvaroolia käyvät keskustelua toistensa kanssa. Jokaisella on omat roolinsa eri tilanteissa ja elämänvaiheissa. Teos näyttää identiteetin muotoutumiseen kuuluvan roolipelin osana elämää eikä metamorfoosia voi estää tai pysäyttää.

Siinä missä miespuolista identiteettiä rakennetaan omasta itsestä käsin, teos Her, 1978–2008 rakentaa naisen identiteettiä lapsien ja avioliiton kautta. Meryl Streepin roolien käymä dialogi tuo esiin yksinäisyyden pelon ja puhe kääntyy omasta itsestä aviomieheen ja lapsiin.

Roolihahmot jatkuvat teoksissa King (A portrait of Michael Jackson) sekä Queen (A portrait of Madonna), joissa fanit imitoivat Michael Jacksonia sekä Madonnaa. Muotokuvissa tähdet ovat poissa. Fanit laulavat idoleidensa lauluja sekä imitoivat heidän esiintymistään. Popkuninkaalliset ovat yleisön luomia tuotteita.

Teoksissa näkyvä fanikulttuuri osoittaa median mahtavan voiman ja samalla se näyttää, kuinka mediakulttuuri on vaikuttanut identiteetin muokkaamiseen. Him -teoksessa esitetty kysymys, ”Who are you?” herää uudelleen näitä fanien esityksiä katsoessa. Vastaus lienee sama kuin Nicholsonin dialogissa: ”I don’t know.”

Eteläafrikkalaisen Candice Breitzin näyttely on ripustettu keskelle Emman toista näyttelyä, Afrikan voimaa. Videoteosten kuorolaulu kaikuu Afrikan voimassa luoden voimakkaan assosiaation afrikkalaiseen perinnemusiikkiin, mutta samalla melkoisen kontrastin todellisuuden ja mediaviihteen välille. Näyttely ei vain näytä rooleja identiteetin muotoutumisessa, vaan itsessään muokkaa koko museotilaa ottaen oman roolinsa kaikuen käytävillä.

ENNISOFIA SALMELA

Candice Breitz, 24.2.–6.6.2010
Espoon modernin taiteen museo Emmassa

Levyt

The Fall – Your Future Our Clutter
Domino Records
2010

Radiolegenda John Peel luonnehti syvästi ihailemaansa The Fall -yhtyettä sanomalla sen olevan ”aina sama, aina erilainen”. Pysyvintä pitkäikäisessä punk/new wave -bändissä on ollut laulaja Mark E. Smith, taustajoukkojen kuluttaessa enemmän tai vähemmän tiuhaan studio-oven saranoita. Epävirallisten mittausten mukaan mukaan lyhimmän pestin ennätystä pitää hallussaan kitaristi Arthur Kadmon, jonka panos jäi 16 sekunnin mittaiseksi.

Koska olennaiset peruskivet ovat jämerästi paikalleen, The Fall kuulostaa 28. studiolevyllään juurikin itseltään. Mark E. Smithin omat polkunsa tallaava laulu on risteytys pubinnurkkaan jämähtänyttä brittijuoppoa ja julistavaa informaatioajan saarnaajaa. Jo alkujaan hämärää ja tiettyjä äänteitä ylikorostavaa mongerrusta on ajettu efektilaitteiden läpi, mikä tuo lauluun lisärosoisuutta ja epäpuhtautta.

The Fall lainaa tarvittavat puitteet rockabillystä ja garagerockista, loppu on punkista tuttua virheiden ja haparoinnin estetisöintiä: epäselväksi jäävää huutoa ties kenelle ja uskollisen äänentoiston kaukaa kiertäviä hälyääniä.

PETRI RAUTIAINEN

Kirjat: Uuden yliopistolain mieli ja kieli

Tuukka Tomperi (toim.)
Akateeminen kysymys?
Vastapaino
2009

”Siinä tapauksessa yliopistot ohjataan nyt uudistumaan lyhytjänteisellä taloudellisella ajattelulla, jonka pitävyyttä ei ole empiirisesti osoitettu, jonka ennakko-oletukset ovat menneisyydestä ja joka ei parhaalla tavalla vastaa tulevia tutkimuksellisia ja koulutuksellisia tarpeita.”

Innovaatio ja autonomia. Siinä kaksi uudistetun yliopiston tärkeintä termiä. Ensimmäisellä tarkoitetaan tieteellisen tutkimuksen kaupallista hyödyntämistä. Se esiintyy jo vuoden 2003 Opetusministeriön tiede- ja teknologianeuvoston raportissa useammin kuin ”tiede” tai ”tieto”. Autonomia-sanalla taas markkinoitiin vuoden alussa voimaan astunutta uutta yliopistolakia, jota opiskelijat ja yliopiston henkilökunta vastustivat. Teos Akateeminen kysymys? pyrkii kertomaan miksi.

Akateemisessa kysymyksessä ovat äänessä pääosin tieteentekijät, joiden alat taipuvat kaikkein huonoimmin uusien autonomisten yliopistojen innovaatioajatteluun. Yhteiskunta- ja kasvatustieteilijät peilaavat yliopistolain muutosta ja valmisteluprosessia tieteen sisäiseen, demokraattiseen keskusteluun. Heidän ihmettelevissä puheenvuoroissaan tulee esiin silloittamaton kuilu ulkoa tuodun tuloksellisuuspuheen ja oman kriittisen, historiallisen tulkintataidon välillä.
Nopeassa aikataulussa koottu kirja etenee muutosta vastustavien kokemusten ja tuntojen tilityksistä kirjan loppupään laajaan analyysiin yliopistolain tarkemmista sisällöistä ja merkityksestä.

Tuukka Tomperi selventää kirjan pisimmässä artikkelissa yliopistolain taustalla vaikuttavan idean lähteneen 80-luvulta. Hän kritikoi seikkaperäisesti sen läpivientiä muun muassa Opetusministeriön muistioita tulkitsemalla.
Tomperin mukaan muutoksen taustalla on havaittavissa tarve muuttaa yliopistojen ”anarkististen ja vapaiden tieteiden” autonomia talous- ja yrityselämän autonomiaksi. Yliopistoista tulee yhä enemmän managerialistisesti johdettuja yrityksiä, jotka kilpailevat toisiaan vastaan rahoituksesta ja parhaista oppilaista. Niiden aiempi vapaus tehdä omalakista tiedettä korvataan pakolla etsiä sijoitetulle rahalle vastinetta.

Tämä tarkoittanee tiettyjen ekonomisesti vaikeasti hyödynnettävien yliopistojen ja oppiaineiden painumista kannattamattomina pinnan alle. Tomperi huomauttaa, että on äärimmäisen ongelmallista, että kansallisia yliopistojamme ohjaillaan uusliberalismin hengessä.

Harmillisesti kirjassa ei kuitenkaan pääse ääneen taloustieteilijöitä, jotka olisivat tarjonneet tarkempaa ekonomista kontekstia. Ihmettelen muuten suuresti, ettei kirjassa mainita lainkaan uusliberalismin kirkkainta puolustajaa Milton Friedmania, joka jo 80-luvulla hahmotteli opetuksen järjestämistä markkinatalouden ehdoin ”vapautena valita”.

PETRI RAUTIAINEN

Kirjat: Mikä röyhkeys!

Hunter S. Thompson:
Suuri hainmetsästys
suom. Sami Heino, Seppo Lahtinen, Kalle Lintunen ja Pekka Markkula
Sammakko
2010

”Olin ollut siellä ennenkin ja muistin sen hyvin. Chicago – tämä häijy, haiseva eläintarha, tämä ilkeästi hymyilevä, kyynelkaasulta löyhkäävä romukaupunki, ihmisten kaikkien julmuuksien, typeryyksien ja mädännäisyyksien hienostunut kivikasamonumentti.”

Hunter S. Thompson, tuo gonzo-journalismin isä, muistetaan nykyisin ensisijaisesti elämästään sekoilun ytimessä. Pienemmälle huomiolle on jäänyt se, että hän oli uskomattoman lahjakas kirjoittaja, joka sekavimmillaankin onnistui välittämään jotakin aivan erityislaatuista siitä mitä näki ympärillään. Massiivinen, yli kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen entistä laajempana (muutama muualla julkaistu palanen yhä puuttuu) suomennettu Suuri hainmetsästys on täydellinen esimerkki tästä. Se on kokoelma lehtijuttuja, kirjeitä, esipuheita ja muita tekstinpätkiä, jotka rikkovat kaikkea sitä mitä on totuttu pitämään hyvänä lehtimiestapana.

Thompson riehuu, raportoi päissään, manipuloi tilanteita, tyrkyttää mielipiteitään. Hän tekee sen kuitenkin aivan valtavalla vimmalla, kertoen kaiken tavalla joka saa ventovieraatkin ihmiset ja asiat yhä elämään kuin ne olisivat välittömästi läsnä.

Tapa jolla Thompson kirjoittaa itsensä sisään kuvauksiinsa vaihtelee aiheesta ja tilanteesta riippuen: Kirjan keskiosuutta hallitseva pitkä jatkumo vuoden 1972 presidentinvaaleista Watergate-skandaaliin, ja myöhempi osuus seuraavien vaalien ympäriltä, ovat katkonaisia, toistavia ja usein jopa kylmän analyyttisia. Silti ne luovat jankkaavuuden sijasta vaikutelman muuttuvista olosuhteista ja uusista perspektiiveistä. Vastaavasti historiallisesti hyvin merkittävät tekstit kuten Kummaa ryminää Aztlanissa ovat täynnä osallistuvaa kiihkoa ja raivoa. Osassa on myös ajattomuuden tuntua – esimerkiksi Watergaten aikaisissa puheissa kaikkien haluttomuudesta avata kampanjarahoitussotkuja ja presidentistä syyttämässä ongelmistaan ”Itärannikon mediaa” voi helposti nähdä yhtymäkohtia nykyhetkeen.

Kirjan suomennos on hämmästyttävän eheä huolimatta neljästä eri kääntäjästä. Teoksen hahmottamista helpottaisi huomattavasti, jos keskeisemmistä hahmoista olisi mukaan liitetty pienet henkilökuvaukset, kuten monissa vastaavan tyyppisissä kirjoissa on viime aikoina tehty. Thompsonin ilmaisu on kuitenkin niin vahvaa, että ilmankin tulee toimeen – onhan suorastaan uskottavampaa lukea huuruissa laadittua tekstiä niin että siitä ei tajua kaikkea. Samalla voi ihmetellä kuinka kukaan niin tolkuttomassa kunnossa oleva voi kirjoittaa mitään näin hienoa.

J. TUOMAS HARVIAINEN

Punahilkat suden suussa

Tämä palsta on koko kevään käyttänyt kallista aikaansa vihakirjoitteluun ja perussuomalaisten arvojen soimaamiseen. Viime viikolla oli vappu ja punahilkat ampaisivat jälleen kaduille 60-luvun kirstuista kaivetut banderollit käsissään kumoamaan maailmaa, joka on ajanut heidän ohitseen jo aikoja sitten siinä missä isänmaalaistenkin ohi. Koska täysin viattomia ihmisiä on syytetty vasemmistolaisiksi, stallareiksi ja ties miksi, on aika kumota myytti poliittisesta kahtiajaosta ja hyväntahtoisten ihmisten sitoumuksista.
Baskimaata mytologisoidaan kumouksellisuuden ytimenä Euroopassa. Moni kuvittelee että siellä kytee Espanjan sisällissodan anarkistien ajattelu ja vapaa itsenäisyys. Jos kokee hotellin baarissa pilvipäissään ja punatähtibaskerissaan junttimurhaaja Nikolae Ceasescua kehuvat nelikymppiset teinit jälki-EU:n uusina cheguevaroina on kuitenkin pahasti hakoteilla. He ovat hyvinvointikapinallisia, eivät muuta.

Nykyinen kotikaupunkini on Berliini, ”vapaa kaupunki”, kuten monet sitä kutsuvat. Vasemmiston vappumarssien aikana monet ravintolat ovat kiinni, ihmiset pysyvät kodeissaan ja kaupat pitävät ovensa sulki, koska uusi vasemmisto marssii. Yleensä loukkaantuneita on satoja, kuolleitakin kymmenkunta. Anarkistit ovat yhtä hukassa agendassa kanssa kuin uusnatsitkin, eivätkä selvästi kunnioita Berliiniä sellaisena kuin se on: satojen eri kansallisuuksien ja miljoonien yksilöiden peilinä, jota ei tarvitse särkeä.
Esimerkkejä on loputtomiin. Siinä missä taantumusneisto ja oikeisto myös vasemmisto ja radikaalit ovat hakoteillä. He kaikki haikailevat maailmaa jossa heidän toiminnallaan oli merkitystä. Onneksi sellainen maailma on mennyt eikä palaa. Taisteluillaan ja kampanjoillaan he tekohengittävät liikkeitä jotka ovat pystyyn kuolleita. Vasemmiston punahilkat ovat joutuneet vanhaa vastustaan pahemman suden suuhun.

Minä en kannata anarkisteja, vasemmistoa, vihreitä tai kommunisteja, en kannata perussuomalaisia, uusnatseja tai Muutos 2011 -puoluetta, minä en kannata edes humanismia, hyvinvointivaltiota tai evoluutiota enkä kristinuskoa, buddhalaisuutta, katolilaisuutta tai islamia. Vapulla ei alun perin ollut mitään tekemistä joukkoliikkeiden kanssa, vaan sitä juhlittiin kevään ja uuden alun kunniaksi. Kenties meillä on vielä mahdollisuus aloittaa jotain uutta ennen kuin tukehdumme aatteellisen tunnelin sisään.

VILLE-JUHANI SUTINEN

DIFFERENT QUESTIONS FOR THE SAME PROBLEM

I will now join the many fellow writers in Finland who will get to the task of discussing the event that took place in a small community of Oaxaca, Mexico, the past Tuesday, April 27th. The attack on an international aid caravan conducted by one of the armed paramilitary groups operating in that Mexican State resulted in the death of a Finn, Jyri Jaakkola. Finnish authorities are demanding an answer to this, adding themselves to the rest of the Mexican population when we all ask ourselves: what is going on in this country?

Being a Mexican student myself, and currently living in Turku, I am granted with a rare “privilege”. I am actually able to see my own country from the outside, while observing the development of the international community’s opinion on the deterioration of Mexico due to the uprising violence. I see my country from the distance and confirm what I had realized some time ago: Mexico is one of the most complex countries in the world. Today, my motherland is a synonym of drugs, violence, human rights violations, you name it. The truth is that it is all of that and much more, because there are many different Mexicos (yes, in plural) coexisting. Jyri Jaakkola died in one of these Mexicos. Talking about this nation is to talk about a place where social complexity beats as if it were the heart of the land itself. That is why, of out of the many concerns that the unfortunate death of Jyri has arouse, I would like to address the problem not from the most logical angle for many, i.e. Humand Rights, but from that which Europe has decided to openly combat in 2010: poverty and social exclusion.

With over 80,000,000 people living below poverty line in European territories, the EU is planning to take direct measures to fight this situation. Mexico alone estimates over 40,000,000 of its population lives under such conditions. Prioritizing the discussions, I ask you: are Human Rights-related issues the root of the problems in this country? I believe that, to a larger extent, it is poverty and social exclusion what has brought Mexico to where it is now. Organized crime and violence in Mexico have been feeding upon these two main issues for many years now. At the same time, poverty and social exclusion  are two things that the current economic model does not seem to be able to eradicate.

Capitalism is about choice. We choose what and where to buy depending on our interests. Now let’s think, as consumers, what kind of choices can we come up with to help the current economic model become more socially concerned? Can we choose to limit some of our capitalist freedom so that others can get fairly paid? Can we retake a local economy model as a way to fight grand-scale corruption, poverty, and social exclusion? We would be taking several steps back in terms of consumerism choices, I know, but we would be taking a firm step forward towards a more equal global society.

Poverty did not kill Jyri Jaakkola, but it developed the context in which he died, as many other Mexicans do. This is what I see from here, what do you see?

CARLOS ULIBARRI
CARLOSULI22@GMAIL.COM

Iskelmähurmio

Teininä en yksinkertaisesti pystynyt käsittämään, miksi sukulaisten häissä piti soittaa pelkkää suomalaista iskelmää ja tanssia paritansseja, joita ehkä viisi vieraista osasi kunnolla. Siistimpää olisi silloin ollut hipata ilman askelsääntöjä brittirockin ja -popin tahtiin.

Niin ne ajat muuttuvat. Tänä vappuna löysin itseni Helsingin Korjaamon vaunusalista We Love Helsinki -vapputanssiaisista. Paikka kuhisi tyttöjä kellohameissa. Pojat näyttivät kerrankin viihtyvän valkoisissa kauluspaidoissaan ja mustissa pikkutakeissaan. Joka toisella oli ylioppilaslakki päässä. Diskopallo pyöri katossa. Kaikessa oli erityistä hohtoa.
Seinälle heijastetulla mustavalkofilmillä naiset tanhusivat iloisina ja baarin puolella juhlijat skoolasivat skumppalasejaan nojaten vanhojen ratikkavaunujen kylkiin. Stereoista kajahti Nuoruustango. Ei voi mitään. Trendikästä tai ei, olin myyty.
Tanssilattialla oikeilla askelilla, vaatteilla tai tyylillä ei ollut mitään väliä. Harjaantuneet paritanssijat vetivät foksiaan sulassa sovussa illan freestylereiden kanssa ja toisin päin. Jotkut paikalle saapuneista istuivat tyytyväisinä pöydissään, toiset odottivat tanssilattian reunalla seuraavaa hakijaansa. Osa fiilisteli tanssiliikkeitään ystävän kanssa. Tärkeintä oli hyvä tunnelma, joka sulatti sydämen. Kuka olisi uskonut  – iskelmämusiikki voi yhdistää.

Voihan se olla toki pelkkää nostalgiaakin, jonkinlaista kaipuuta aikaan x, jolloin elämä oli erilaista, simppelimpää ja huolettomampaa. Bileissä osasin yhtäkkiä asettaa itseni paikkaan ja aikaan. Oli yllättävän liikuttavaa ajatella, että tätä samaa biisiä on todennäköisesti tanssinut minua ennen äitini ja isoäitini jossakin päin Suomea, jonkinlaisena hetkenä, jonkinlaisissa tunnelmissa. Iskelmämusiikki on kuin henkistä perintöä, vanhempien viisas neuvo, jota osaa arvostaa ja kuunnella vasta, kun kasvaa vähän vanhemmaksi.
Ei ihme, että vapputanssiaisten keski-ikä kieppui kolmenkympin tienoilla. Aletaan lähestyä ikää, jolloin nuoruudesta laulaminen tuntuu ensimmäistä kertaa hieman haikealta.
Ja vaikka kuplivaa sai alehintaan, en todistettavasti nähnyt yhtäkään överiksi vetänyttä juhlijaa. Se on jo aikamoinen saavutus iskelmämusiikilta. Tai sitten minä olen vain kasvanut aikuiseksi. Tai olen ollut liian kauan ulkomailla muistaakseni, etteivät omanikäiseni enää käyttäydy vappuna samalla tavalla kuin 90-luvulla.

Ei minusta kyllä valitettavasti silti saa paritanssimestaria tekemälläkään. Mutta ei tarvitsekaan. Kuva maaseutukylän tanssilavasta, jossa vain vanhemmat viilettävät tanssilattialla Heidi Kyrön tahdissa, on vanhentunut. Dynamossakin voisi nykyään soittaa Love Will Tear Us Apartin rinnalla vanhaa Carolaa. Tai ehkä siellä jo soitetaankin. Ei olisi yllätys.

PIHLA HINTIKKA

Jäähyväiskolumni: Tunteella

Se alkoi avustajasuhteesta. Kirjoitin aluksi aivan pienen jutun katusoitosta. Pian huomasin tarjoavani laajaa artikkelia pornografiaan liittyvästä muistelukerronnasta. Eikä kulunut kauaa, kirjoitin Tylkkäriin vakiopalstaa. Päädyin myös tutkimaan kylähulluuden olemusta Kauppatorilla.
En tiedä edesauttoivatko nämä journalistiset kokeilut pääsyäni lehden toimittajaksi. Niin joka tapauksessa kävi. Minut päästettiin toimitukseen rellestämään.
Vuoteen liittyy hauskoja muistoja. Yksi ensimmäisiä kuvitusideoitani oli kasata vanhoista Tylkkäreistä muuri ja maalata siihen spraymaalilla @-merkki. Punaisia jälkiä voi bongata vieläkin TYYn ulkoilmoitustaulun viereisestä valkoisesta seinästä. Vähän hävettää.
Kuluneen vuoden aikana olen myös uhkapelannut raveissa, viettänyt viikonlopun yksin Utsjoen tutkimusasemalla, syönyt hyönteisiä ja deittaillut netissä. Esiinnyin myös kokeellisen tiedemiehen kaavussa Tohtori Huuhaa -palstalla, jossa testasin epäilyttäviä troppeja itseeni.

Ongelmani on, etten osaa erottaa työtä muusta elämästä. Kun etsin uskoa ja pyhyyttä lehtijuttua varten, en ajatellut juuri muuta kahteen viikkoon. Aihe riivasi minua yhtä lailla aamu- kuin iltateen ääressä. Kirjoitin tunteella, en järjellä.
Ajattelin, että jos jotain pohtii niin paljon, siitä on pakko seurata mielenkiintoista luettavaa. Missä on usko? -jutusta sain enemmän kiittävää palautetta kuin mistään kirjoituksestani koskaan. Ja koko juttu pyöri vain oman napani ympärillä. Pakko se on kai uskoa.

Mutta kuten näyttelijä tarvitsee ohjaajan, toimittaja tarvitsee hyvän päätoimittajan. Ilman häntä olisin satunnaisten päähänpistojen vietävissä. Olisi kaikkien kannalta parempi, että minulle sanottaisiin välillä ”ei”. Valitettavasti ylioppilaslehtien päätoimittajat eivät ole kovin hyviä siinä.
Mitä kirjoittaisin ylioppilaslehdistä? Viimeistään nyt olen menettänyt sydämeni. Sotkuiset toimitukset, pienet budjetit ja nuori toimitusväki tekevät toimitustyöstä mielenkiintoista ja mielikuvituksekasta. Ylioppilaslehdissä on voimaa. Ne puhuvat meille.
On tullut aika väistyä uuden toimituksen tieltä. Liikutus on niin suuri, että joudun siteeraamaan Manowaria.

By moonlight we ride
Ten thousand side by side
With swords drawn held high
Our whips and armor shine

Kiitos kaikille lukijoille ja tukijoille!

JANTSO JOKELIN

Jo riittää

Opetusministeriön ehdotus painottaa ylioppilastutkintoa korkeakoulujen opiskelijavalinnassa on versonut mielenkiintoisen oksanhaaran. Vaikka ehdotusta olisi mahdollista vastustaa kestävinkin argumentein, osa mielipiteidenvaihtoon osallistuneista on katsonut aiheelliseksi tuoda esiin pelkonsa siitä, että lukiomenestyksen korostaminen toisi yliopistoihin vääriä ihmisiä – kauhua ympärilleen kylväviä kympin tyttöjä.
Toimittaja Minna Lindgren (HS 22.4.2010) puki tämän sanoiksi: “En halua yhtään enempää elämälle vieraita seitsemän laudaturin vekkihametyttöjä lääkäreiksi, tuomareiksi ja opettajiksi.”
Koska yliopisto on tätä nykyä rillipäisten ja vekkihameisten hikarityttöjen vapaavaltio, kokee Tylkkäri velvollisuudekseen nousta barrikadeille heidän puolestaan.

Mistä ihmeen elämästä koulumenestys nuoren vieraannuttaa? Mistä ihmiset ovat saaneet päähänsä, että huono koulumenestys on osoitus jostain sankarillisesta kapinallisuudesta? Että jokainen vitosen alisuoriutuja onkin väärinymmärretty Kekkonen tai Mannerheim?
Jos koetaan, että peruskoulu kahlitsee poikkeusyksilöiden älyä tai palkitsee kympeillä lammasmaisuudesta, kannattaisi kympin oppilaiden mätkimisen sijaan koettaa muuttaa peruskoulua. Vaarana tietysti on, että tytöt loistaisivat myös uudistetussa koulussa.
Epäilemättä joistakin luokan häiriköistä sukeutuu iän myötä yritysjohtajia ja vaikuttajia. Sopii vain miettiä, kertooko tämä enemmän noista poikkeusyksilöistä vai yhteiskuntamme epäreiluudesta. Ne jotka osaavat pitää kovaa ääntä itsestään pärjäävät sukupuoleen katsomatta.

Menestys tieteessä vaatii paitsi lahjakkuutta myös paljon työntekoa. Yliopistolla ei varaa halveksia ahkeruutta.
Kokeisiin lukeminen ei ole coolia. Alisuoriutuminen on. Kymppien saaminen vaatii ihailtavaa taipumattomuutta teiniyhteisön asettamia paineita kohtaan. Jo se luo oivan pohjan vekkihameiden tulevaisuuden anarkismille.
Mahdollisuus uuteen alkuun pitää kuitenkin taata jokaiselle.

Hyvää kesää ja kullekin menestystä valitsemallaan tiellä!

Anna-Elina Matilainen

« Edellinen sivu