TVO-kiistan toinen vaihe

Syksyllä 2008 Turun yliopiston varsinaissuomalaisen osakunnan jäsenet saivat kuulla, etteivät saakaan palata vanhoihin tiloihinsa Ylioppilastalojen remontin jälkeen. Tiedosta alkoi puolentoista vuoden taistelu tilojen säilyttämiseksi tai korvaavan klubitilan löytämiseksi.

TVO on sijainnut Ylioppilastalo C:ssä siitä lähtien, kun rakennus vuonna 1956 valmistui. Osakunnalla on kiistämätön rooli turkulaisen underground-kulttuurin tyyssijana ja monien valtakunnanstarojen ponnahduslautana.

TVO:n suojelemista vaativat muistelivat nostalgialla 60-luvun jazzjameja ja 80-luvun punkkeikkoja syntymävuodestaan riippumatta. TVO:n lopettaminen tulkittiin alakulttuurivastaisuudeksi.

Kiistakapulana oli, saako TVO:ta häätää tiloistaan pois. Tai jos se häädettäisiin, olisiko jollain taholla velvollisuus osoittaa uusi tila turkulaisen kulttuurielämän kannalta keskeiseksi koetulle häröilylle.

Tukea TVO-instituution säilyttämiselle löytyi. Adressin allekirjoitti yli 5 000 ihmistä. Sopivaan saumaan sattuivat myös kuntavaalit, joten poliittistakin tahtoa riennettiin osoittamaan.

Samaan aikaan kiinteistön omistaja Turun ylioppilaskyläsäätiö vakuutti, ettei kyse ole räkäisten punkkareiden pihalle potkimisesta ja ruohonjuuritason kulttuuritoiminnan tukahduttamisesta, vaan siitä, ettei osakuntatila sovi yleisötapahtumien järjestämiseen.

TVO:lta kantautui melua ylioppilastalon asuntoihin. Muukaan talotekniikka ei vastaa nykyvaatimuksia. Siksi TYS tahtoo tilalle pyörävaraston ja pyykkituvan.

TVO:n saama tuki ei koskaan realisoitunut uusiksi tiloiksi. Osakunta lähti evakkoon, mutta uudessa tilassa ei voi keikkoja järjestää.

Tänä kesänä kiistassa alkoi kuitenkin toinen vaihe. Osakunta jätti tiloistaan rakennussuojeluesityksen sillä perusteella, että kellaritilat ovat arkkitehti Erik Bryggmanin opiskelijoiden kerhotilaksi suunnittelema arvokas interiööri.

Uusi käänne vaatii TVO:n suojelijoiden uudelleenjärjestäytymistä. Moni joka ei ole tähän saakka piitannut tuon taivaallista punkperinteen alasajosta, välittää kansakunnan kaapin päällä köllöttelevän Erik Bryggmanin arkkitehtuurin säilyttämisestä.

TVO:laisten oma ehdotus on, että jos osakuntatila ei nykykäsityksen mukaan enää sovellu keikkapaikaksi, se pitäisi silti säilyttää opiskelijoiden yhteisöllisessä käytössä, johon se on suunniteltu.

Oman pikantin lisänsä soppaan tuo se, että Turkuun perustetaan ensi vuonna Bryggman-instituutti vaalimaan arkkitehtikuuluisuuden perintöä.

ANNA-ELINA MATILAINEN

Totuus on Toivossa: Pitkät jäähyväiset, eli kuinka minusta tuli menneisyyden fragmentti

Arvoisat lukijani, te rakkaat silmänkääntäjät, kirjallisuuskriitikot, puheenjohtajat, alastonmaalausten alastomat naiset, Suur-Tuusulan ruhtinaat, mediakeskuksen pojat, kunniallisten kotien asukkaat ja toimistonukkujat, maaseudun opettajat, hallopedit ja muut likeesti pienet mutta ihanat tyypit, ihmisen eteen tulee hetkiä, jolloin valkoiset jänikset rikkovat kranaatilla kulkusiltasi, ilkeä yö laskee kitarasoundinsa kolme oktaavia pois auringosta kohti viinipunaisena leiskuvan horisontin helmaa, kuin viekas kettu, joka murtaa jalkasi ja pihistää perintökellosi. Niin, minäkin poistun, ilman pokaaleja tai kelloja, astelen ulos peltiovista ja kiroan neljästi, sillä, rakkaat lukijani, voitte olla varmoja, että tänään ei pala sädetikut eikä soi morkoolit.

Sanoivat Rautapihan muuttuneen mustaksi, sanoivat Lepakkoluolasta hapen loppuneen, sanoivat nykivässä hymyssä, että tähän loppuu parkettipuut ja tästä alkaa hakkuuaukea. Ei ollut myyrä kaupungissa vaan toimistossa, siellä nauroi koko remakka ja johtava niistä antoi Toivon käteen ruskean kirjekuoren, jossa ei ollut enää dollareita, vain muistio, johon oli kirjoitettu lyhyesti ”saneerattu tuotannollisista syistä”. Itkin, ilman kyyneleitä. Näinkö tekivät minulle nuo plantaasiomistajat, nuo kurjat mädätetyllä hailla lapsensa ruokkivat ryökäleet, nuo ilmatäytteiset marengit. Hävisin kapitalisteille korttipelissä, vaikka en tiennyt edes osallistuvani peliin, luulen. Kiva kun olit ja kiva kun lähdet.

Näin on taas pientä ihmistä viety kuin runotyttöä osakunnalla. Tylkkäristäkö on tullut uusliberalistien l’Encyclopédie, jossa tieto on korvattu mainoksilla ja ostopalveluilla ja katinkonteilla ja Miltonin kuvilla, kysyn. Polttakaa vaikka roviolla, mutta kipuraja se on selkänahallakin. Madame, nostakaa purjeet, minä lähden. Minuahan ette irtisano, minä irtisanon teidät! Se on katsokaas sellainen se markkinavoiman laki, että teitä ei enää tarvita, olette kuoriketta tunkiolle. Mutta, kyllä minulla on ottajia, kyllä Minä.

Valkoiseksi rapatun kartanon räystäs valahtaa lehtikasaan, ullakolla tuulee läpi, avatut kirjat ja suljetut valokuvakansiot, levylautasella enää yksi levy, se soi ja soi, rosoinen hiekka, Bruce-setä. Se jääkööt viimeiseksi kuvaksi.

Now I think I’m going down to the well tonight
and I’m going to drink till I get my fill
And I hope when I get old I don’t
sit around thinking about it
but I probably will.

Hyvät ystävät, kiitos, että uskoitte minuun. Nyt, uskokaa itseenne.

Vaarallinen Länsiranta

Napsautan puhelimen päälle. Kohta se piippaa. Huolestuneessa tekstiviestissä kysytään, olenko kunnossa. Että eihän ole tapahtunut mitään ikävää, eihän?
Haukottelen hotellin parvekkeella, ja taivas tiputtaa suuhuni sadepisaroita. Ropina kiihtyy, ja palestiinalaishallinnon alueella Länsirannalla Betlehemissä vesisade on ensimmäinen moneen kuukauteen.
Paikalliset ovat yhtä ihmeissään pisaroista kuin minä tekstiviestistä. Miksi en olisi kunnossa? Ei, niskaani ei ole tippunut pommeja eikä mitään muutakaan, naputan vastausviestiin.
Terveitä varoituksen sanoja kuuli monenmoisia ennen kuukauden mittaiselle reissulle lähtöä. Suurin osa varoittelijoista tosin luuli minun menevän Länsirannan sijaan Gazaan.
Hauskin varoitus oli se, että älä kasvata partaa, ettei sinua vahingossakaan luulla arabiksi matkustaessasi siellä toisella puolella. Siellä Israelissa.

Mutta kyllä Betlehem oli vaaran tyyssija, ja viime lokakuu todisti sen. Ensimmäisellä viikolla olin tukehtua Suomesta tuomiini salmiakkeihin. Varoittelijat olivat oikeassa: Lähi-idässä kannattaa olla varuillaan.
Mutta on kohtalon ivaa, että olin tukehtua nimenomaan kansamme ylpeydenaiheeseen salmiakkiin. Tukehtua nyt salmiakkiin Pyhällä maalla, konfliktin riuduttamassa Lähi-idässä, jonka tilanne on tulenarka.
Arkaa päivänvalolle on myös se, miten Ben Gurionin lentokenttävirkailijat pelottelevat Länsirannalle aikovia.
Esimerkiksi Jeesuksen syntymäkirkkoa Betlehemiin katsomaan matkannut puolalaismummo tärisi hotellin hississä ja kauhisteli, miten uskallamme kaverini kanssa liikkua päiväsaikaan ulkona. Pelottelun takia turistit hurauttavat bussilla turistikohteiden, matkamuistomyymälän ja hotellin väliä, mitä seuraa mahdollisimman pikainen poistuminen Jerusalemiin.

Ei se puolalaismummo ollut kokonaan väärässä.  Palestiinalaisalue todella oli aiheuttanut vaaratilanteita.
Toinen paha vaaran aiheuttaja oli toisella viikolla ravintolassa kurkkuuni tarttunut oliivi. Suuren fetasalaatin seassa möllöttävä, kivellinen, suolainen ja öljyinen oliivi. Olin taas tukehtua.
Neljännen viikon alussa surkeiden sattumusten sarjan kruunasi jumittuminen hotellin hissiin. Noin tunti melkein 11. kerroksen kohdalla pimeässä hississä teki viimeistään selväksi, että olin vaarassa koko ajan. Itse aiheutetussa.
Silti olen nyt edellisvuotta viisaampi: tulevalle lokakuun Betlehemin-matkalle en pakkaa salmiakkia mukaan, enkä käytä hotellin hissiä. Maukkaiden oliivien suhteen otan riskin.

TUOMAS MUSTIKAINEN
Kirjoittaja on turkulainen toimittaja

Kirjat: Miksi julkkiksen kuolema koskettaa?

Johanna Sumialan kirja Median rituaalit esittelee kysymystä siitä, mikä tekee tietyistä mediatapahtumista jaettuja kokemuksia. Samalla se toimii myös johdantona media-antropologian kenttään. Lähestymistapa on toisaalta erittäin mukaansatempaava, toisaalta oppikirjamaisen kuiva. Kirjoittaja tuntuu haluavan selittää kansantajuisesti, mutta olla silti tieteellisesti tiukan uskottava. Seurauksena on kirja, jossa on sekaisin hienoja anekdootteja ja niitä seuraavia mainioita analyyseja Sumialan omista reaktioista mediatapahtumiin (esim. Michael Jacksonin kuolema), ja pitkiä teorialistoja täynnä lähdeviitteitä, namedroppingiin asti.

Pohja-ajatus on kuitenkin erinomainen. Media-antropologian tapa pohtia jaettuja mediakokemuksia rituaaleina on hedelmällinen kenttä, joka selittää paljon ihmisten taipumuksesta kokea julkisuudessa esillä olevat asiat erityisen tärkeinä. Osuutensa saavat niin Linnan juhlat kuin kouluampumiset.

Keskeistä on ihmisten halu ja tarve kuulua yhteisöihin, sekä aitoihin että kuviteltuihin.
Kirjoittaja tuntuu kuitenkin jämähtäneen rituaalitutkimuksen soveltamisessaan ajatuksiin, jotka on jo muualla ohitettu aikansa eläneinä klassikoina. Käyttämällä kognitiivisen uskontotieteen tuoreempia havaintoja rituaaleista Sumialan koko argumentista olisi tullut todella paljon vahvempi – esitetyt perusoletukset sopisivat täydellisesti yhteen esimerkiksi Candace Alcortan ja Richard Sosisin ajatusten rituaalien väistämättömästä hinnasta, tai E. Thomas Lawsonin fiktiivisten rituaalien luomiskokeiden tulosten, kanssa. Nyt tarjolla on kirja, jossa esitetään erinomainen lähestymistapa, mutta joka jättää liian monia kysymyksiä vain pintaraapaistuiksi.

On hyvin vaikeaa arvioida, mihin tarkoitukseen tämä teos on laadittu – Median rituaalit antaa ymmärtää olevansa helppo johdanto, mutta on pikemminkin muutamin kevein välikohdin varustettu kurssikirja. Se on hyvä, vaikkakin raskas alkupala kiinnostavaan kenttään, kunhan lukija ei tyydy pitämään sen selityksiä koko totuutena.

Teksti: J. TUOMAS HARVIAINEN

Kirjat: …ja muita kertomuksia

Augusten Burroughsin (s. 1965) kunnianhimoiseksi tavoitteeksi tuntuu muodostuneen koko maanpäällisen taivalluksensa kaunokirjalliseen muotoon saattaminen. Maagista ajattelua on jo kolmas suomennos tekijänsä muistelmansorttiseksi naamioitua fiktiota. Googlattu bibliografia paljastaa, että toinen mokoma odottaa vielä kääntämistään.

Hivenen laajaksi venähtäneen tarinanivaskan ydinlankana kulkee alkoholismista parantuneen, bestsellerlistoilla keikkuvan renttukirjailijan porvarillinen keski-ikäistyminen. Loppuaan kohti seestyvän teoksen novellintapaisissa rääväsuinen jutuniskijä kertaa kyllä niin merkillistä lapsuuttaan kuin villien poikamiesvuosiensa suhdeseikkailuja, mutta päätyy lopulta kuitenkin ylistämään vakituisen parisuhteen ja söötin ranskanbulldog-pennun kaltaisia iloja.

Burroughsin omaäänisen proosan keskiössä on kieron itsekeskeinen tapa tarkastella maailmaa. Halki teoksen yhtenäisenä hahmottuva minäkertoja uskoo vilpittömästi kykenevänsä vaikuttamaan ympäröivään maailmaan yksinomaan ajatustensa voimalla.

Sarasvuolaisesta liberalistimystiikasta Augusten Burroughsin erottaa kuitenkin itseivallinen kriittisyys. Terävimmillään Maagista ajattelua on kuin sekoitus Vladimir Kaminerin kulttuuriepistolaa ja Anthony Bourdainin ilkeää, törkeyksillä kuorrutettua newyorkilaisjargonia.

Ehdottomasti vetävintä tunnustuksellinen teksti on teoksen ensimmäisissä, fiktiivisen kirjailijaminän lapsuutta ruotivissa novelleissa. Lapsivinkkelissä korostuva kerronnan oveluus pilkkoo – kertojan häpeällisen henkilöhistorian kustannuksella – osiinsa amerikkalaisiksi verhottuja, mutta yleisemminkin länsimaiseen elämäntapaan pesiytyneitä kummallisuuksia.

Harmi kyllä tekstin imu ei riitä likimainkaan takakanteen asti. Gaymiehen sinkkuelämää ja sittemmin avoliiton auvoa paasaavissa tarinoissa henkilökohtainen roiskinta ei laajene täyttämään yhteiskunnallisia kehyksiään. Analyyttinen latistuu pinnalliseksi ja teoksen viimeinen kolmannes on jo päiväkirjamaisen tahmeaa luettavaa.

Burroughsin arkiseksi retosteluksi laantuvan itserakkaan lavertelun äärellä huomaa novellikokoelman loppumetreillä kysyvänsä aivan liian usein: entäs sitten?

Teksti: MIIKKA LAIHINEN

Elokuvat: Väsynyt agenttirymistely

Phillip Noycen jännärin käsikirjoitus on umpitylsää peruskauraa.

Kylmän sodan haluaisi uskoa toimintaelokuvan aiheena unohtuneen 80-luvulle. Ohjaaja Phillip Noyce (Rasvatyyni, Hiljainen amerikkalainen) on kuitenkin jostakin syystä innostunut lämmittelemään kulahtanutta jenkit vastaan neukut -asetelmaa actionjännäri Saltin muodossa. Ulkoisesti leffa näyttää huippumodernilta, mutta itse käsikirjoitus vaikuttaa lähinnä studion arkistosta löytyneeltä ylijäämäluonnokselta. Tämä ei sinänsä yllätä, sillä tekstistä vastannut Kurt Wimmer oli vastuussa myös viime vuoden hölmöimpiin esityksiin lukeutuneesta Lainkuuliainen kansalainen -pätkästä.

Tarina kertoo Angelina Jolien esittämästä amerikkalaisagentti Saltista, joka joutuu mystisen vierailijan paljastuksen johdosta epäillyksi vakoilusta työpaikallaan. Koska Salt epäilee myös miesystävänsä olevan vaarassa, ovat vaihtoehdot vähissä. Alkaa pakomatka, jonka aikana lähtöasetelma pyritään toistuvasti kääntämään päälaelleen. Nokkeliksi tarkoitetut käänteet ovat kuitenkin elokuvan sisäisessäkin maailmassa kovin epäuskottavia kliseenippuja. Asiaa ei juuri auta se, että lapsellinen juonikuvio on esitetty haudanvakavalla asenteella. Salaliittoteoriat entisen Neuvostoliiton superkätyreistä tuntuvat siksi lähinnä tahattoman koomisilta.

Teknisellä tasolla Salt on silti takuuvarmaa työtä, eikä jätä epäilystäkään siitä, ettei Noyce teoriassa osaisi hommaansa. Kerronta etenee tiiviin hallitusti, kuin jonkinlainen oppikirjaesimerkki taidokkaasti rytmitetystä genre-elokuvasta. Sekään ei kuitenkaan lohduta, kun työstettävänä ollut pohjamateriaali on näin mitäänsanomatonta. Laskelmoitu täsmätuote jättää katsojansa tehtäväksi lähinnä olkien kohauttelun.

Teksti: TUOMAS JALAMO

Salt
Ohjaus: Phillip Noyce
Pääosissa: Angelina Jolie, Liev Schreiber
Ensi-ilta 3.9.

Elokuvat: Lelujen voittoisa paluu

ToyStory 3 herättää Pixarin leluhahmot  onnistuneesti henkiin.

Pixar-yhtiön Toy Story -sarjan ensimmäinen elokuva aloitti aikanaan tietokoneanimaatioiden virran valkokankaille. Mieleenpainuva se oli kuitenkin ennen kaikkea siksi, että se oli myös sisällöllisesti kekseliäs ja hauska. Nyt ihmisiltä salassa omaa elämäänsä elävien lelujen tarina on edennyt kolmanteen osaansa, eikä taso näytä edelleenkään laskun merkkejä.

Tarinan lähtötilanteessa aikaisemmista osista tuttujen hahmojen omistaja Andy on kasvanut aikuiseksi ja joutuu opiskelemaan lähtiessään siirtämään vanhat lelunsa ullakolle. Erehdyksen seurauksena figuurit eksyvät kuitenkin läheiseen päiväkotiin, jota hallitseva pehmolelu Tuhti-karhu osoittautuu huomattavasti hellyttävää ulkokuortaan ikävämmäksi persoonaksi.

Hienointa Toy Story 3:ssa on se, että se on edelleen täynnä hillittömän hyviä oivalluksia. Ideat ovat saaneet kypsyä rauhassa, ja lopputulos jaksaa innostaa nuoremman yleisön lisäksi myös aikuista. Tästä huolimatta vitsit eivät ole turhan ilmeisesti vaikkapa Dreamworks-studion Shrek-elokuvien tavoin jakautuneet kohellukseen ja pikkunäppäriin leffaviittauksiin. Molempia toki löytyy myös Pixarin hengentuotteesta, mutta huomattavasti tyylikkäämmin toteutettuna.

Elokuva olisi loppua kohden kaivannut vielä hienoista tiivistämistä, sillä tarinan epilogi yrittää ehkä vetää kertomuksen langat yhteen kenties turhankin perinpohjaisesti. Pieni tyylivirhe kuitenkaan tuskin häiritsee muita kuin kyynisimpiä kriitikoita. Eniten painoarvoa lienee lopulta sillä tosiseikalla, että kokonaisuutena teos jättää jälkeensä poikkeuksellisen hyvän fiiliksen.

Teksti:  TUOMAS JALAMO

Toy Story 3
Ohjaus: Lee Unkrich
Pääosissa: Tom Hanks, Tim Allen
Ensi-ilta 27.8.

Elokuvia kaupungista

Yliopistolla järjestetään syyskuun alussa kaupunkiaiheinen elokuvatapahtuma Kinokult.  Ilmaistapahtuman pitopaikkana toimii vastikään kampusalueeksi muutettu Sirkkalan entinen kasarmisalue, jossa elokuvat heijastetaan kaitafilmiltä kampuksen seinään.

”Tapahtuman on tarkoitus tarjota ohjelmaa, josta myös yliopiston ulkopuoliset voivat kiinnostua”, sanoo tapahtuman toteutuksesta vastaavan työryhmän puheenjohtaja Salla Mistola.
Tapahtuman kaupunkiteema syntyi Mistolan mukaan varsin nopeasti sopivien ja kiinnostavien elokuvien myötä. Tapahtumassa on tarkoitus esittää kahden illan aikana seitsemän elokuvaa aina propagandafilmeistä lastenelokuviin. Elokuvia on alustamassa historian oppiaineiden henkilökuntaa, esimerkiksi professori Hannu Salmi ja dosentti Kari Kallioniemi.

”Elokuvien esitys alkaa kumpanakin iltana vasta yhdeksältä, jotta ulkona olisi tarpeeksi pimeää elokuvia varten”, Mistola perustelee.

Tapahtuman takana on historian opiskelijoiden kymmenhenkinen työryhmä, joka on saanut apua mm. Varsinais-Suomen elokuvakeskukselta ja Turku 2011-hankkeelta.

”Tapahtuma on osa kulttuuripääkaupunkihankkeen Tule mukaan -kampanjaa, jonka tarkoitus on saada myös pienemmät toimijat mukaan kulttuuripääkaupunkivuoden tapahtumiin.”
Tapahtumalla on viralliset jatkot kumpanakin päivänä, perjantaina Cosmic Comic Cafessa ja lauantaina Kukassa.

Teksti: SAMULI MAXENIUS

Kinokult – elokuvatapahtuma
kaupungista, kaupungilla, kaupunkilaisille
Sirkkalan kampusalue 10. –11.9. klo 21.00
Ilmainen sisäänpääsy.

Tähdet, tähdet

Turku Vintaasi tuo lavatanssikulttuurin opiskelijaelämän keskiöön.

Turussakin tarjoutuu viimein mahdollisuus pyörähdellä trendikkäästi paritansseja nostalgisten iskelmien tahdissa. Itsensä Turku Vintaasisiksi ristinyt kulttuurikollektiivi aikoo rantauttaa lavatanssit keskelle opiskelijaelämää.

Syyskuun puolen välin tienoilla Åbo Akademin Kårenilla järjestetään suurtanssit, jossa dj:t Esko Routamaa, Piitu, Anssi, Noora ja Maija ovat koonneet soittolistoilleen tanssisuomen ikihittejä ja erikoisuuksia iskelmän kulta-ajalta aina 70-luvulle. Elävästä musiikista vastaa itseään mannermaiseksi iskusävelmistö-orkesteriksi tituleeraava Aninkaisten sävel.

Turku Vintaasin nimen takaa löytyy luonnollisesti vintagekulttuuri. Ennen tansseja on mahdollista petrata taitojaan tanssikouluttaja Terttu Nurmisen opeissa. Lyhyen oppitunnin aikana opitaan vakiotanssien perusaskeleet.

Musiikin ja tanssin lisäksi Kårenilla on esillä turkulaisten vintage-putiikkien asusteita. Turku Vintaasi toivoo suomitanssien löytävän tiensä turkulaisten sydämiin.

”Mikään tanssilattioiden taituri  tai vintagemuodin asiantuntija ei suurtansseissa tarvitse olla. Osallistujilta toivomme iskelmälavoille sopivaa pukeutumista ja häpeilemätöntä tanssijalkaa”, Turku Vintaasin jäsen Niilo Rinne sanoo.

Teksti: VENLA PÖYLIÖ

Kuva: LAURI HANNUS

Turku vintaasi:
Suurtanssit Kårenilla 18.9.

Turun juottoloiden ehdoton timantti

PISTÄYDY TÄÄLLÄ!

Tällä palstalla tunnetut turkulaiset kertovat suosikkipaikoistaan.

41 vuotta Turussa asuneen avaruustähtitieteen professorin Esko Valtaojan mukaan Uusi Apteekki on kaupungin olutravintoloiden aatelia.

”Eihän Turussa muuta juomapaikkaa ole kuin Uusi Apteekki, kysy vaikka Varekselta! Siinä on kaikki, mitä kunnon kantakapakalta vaaditaan: tuttu henkilökunta, vakioasiakkaat, vuosikymmenestä toiseen muuttumattomana pysyvä sisustus, ei televisiota tai jalkapalloporukoita”, Valtaoja julistaa.

Suurille opiskelijaporukoille Apteekki voi olla haastava, sillä haalareissa sisääntulo ja laulaminen on perinteikkäässä kuppilassa kielletty. Apteekki on sisustukseltaan tummanpuhuva ja ikkunasta avautuu näkymä vilkkaasti liikennöidylle Kaskenkadulle.

Valtaojan mielestä paikan vahvuuksiksi lukeutuu myös kattava viskivalikoima ja mielekäs seura. Apteekista löytyy hänen mukaansa Turun todellinen kulttuuriväki, joka saapuu paikalle taidenäyttelyiden avajaisista ja muista korkeakulttuurin ilmentymistä.

Kokeile myös näitä: Panimoravintola Koulu, Eerikinkatu 18. Vakio-oluina muun muassa Ope, Lehtori ja Maisteri. Teerenpeli, Eerikinkatu 8. Tarjolla oman panimon kuohuvaa sekä pientä purtavaa.Mallaskukko, Yliopistonkatu 37. Perinteinen olutravintola ja lämmin tunnelma. Cup & Pint, Humalistonkatu 17. Trendikäs hengailupaikka, jossa voi nauttia juotavan lisäksi myös toasteja ja salaatteja. Cosmic Comic Café, Kauppiaskatu 4. Sarjakuva- ja seurapelivalikoima vertaansa vailla.

Ensi numerossa ruokabloggari Janna Kurth paljastaa Turun parhaan ravintolan.

Teksti: VENLA PÖYLIÖ

Kuva: LAURI HANNUS

Seuraava sivu »