Taivas sisälläin Käsikirjoitus ja ohjaus Tuire Matikainen Pääosissa Pekka Ahonen, Virve Koskinen, Niklas Mannfolk ym. Esityksiä 24.10.2009 saakka Turun Ylioppilasteatterissa.

Näytelmä kirjavasta joukosta elämänkatsomuksia.

”Asukkaat huolissaan BB-kilpailijan henkisestä jaksamisesta”
”Hurjia seksipaljastuksia!”
Iltapäivälehtien Big Brother –otsikot paljastavat suomalaisten lähes palvovan suhtautumisen suosikkirealityyn. Talon tapahtumia seurataan silmä kovana, kuin Jumalanpalvelusta suorastaan.
Turun ylioppilasteatterin 50-juhlavuoden syyskauden avaava Taivas sisälläin –näytelmä vie ajatusta pidemmälle. Näytelmä on kuin eri maailmankatsomusten yhteismessu.
Maailmasta Bid Daddy-taloon eristetyt henkilöt kilpailevat siitä, kuka on elämänkatsomuksineen kaikkein autuain. Pappi, hippi, yksinhuoltajaäiti, nisti, ateisti vai helpohkon oloinen nainen? Yksi kerrallaan kukin pääsee tilittämään jumalan kämmenelle sitä, miltä nyt tuntuu. Viikkotehtäväkin päästään tekemään.
Tunnetun formaatin rakenteen lainaaminen, sekä uskonto pääteemana on teatterin tekijöiltä uskalias ja kunnianhimoinen yhteensovitus. Uskonnon näkökulma on rajattu terävimmin juuri kristinuskon teemoihin, mikä onkin ollut yleisöä ajatellen viisasta. Vanhoista, tutuista totuuksista löytyy uusia kulmia ja herkullista monimerkityksellisyyksiä.
Tuire Matikaisen näytelmä on parhaimmillaan osaavaa tragikomediaa sitcom-tyyppisin vivahtein. Ohjauksen ja käsikirjoittamisen sälyttäminen samoihin käsiin on ollut toimiva ratkaisu, sillä varmasti siitäkin voidaan kiittää näyttelijöiden luontevaa lavaesiintymistä yhdessä ja erikseen.
Synkän menneisyyden naiseksi eläytynyt Hanna Vähäniemi on vakuuttava jo aloituskohtauksessa. Ville Flyktin punkkarihahmo taas rienaa sopivasti aina, kun tilanne uhkaa muuttua liian hartaaksi. Kummankin uskonto asetetaan samalle lähtöviivalle julkkispapin maailmankuvan kanssa.
Näytelmä antaa katsojalle mietittävää. Sulatettavia monologeja ja ryhmäkeskusteluja on paljon. Jokainen katsoja rakentanee oman totuutensa nähdystä ja päättää, saarnasiko esitys vai tekikö se jotain muuta. Katsojalle annetaan sama vapaa tahto kuin kilpailijoille Big Daddy-talossa.

Teksti: Heini Kilpamäki

Taneli Viljanen: Kaksiosainen mies Gummerus, 2009

”Yläkerran naapurini on hullu. Hän joka asuu kuudennessa kerroksessa, eläkeläinen, hän joka käyttää aina samaa ruudullista lippalakkia ja jonka kasvonpiirteet ovat kulmikkaat kuin talo jossa asumme; hän on hullu.”

Taneli Viljasen esikoisteos koostuu seitsemästä eriskummallisesta novellista. Eräs niistä alkaa, kun kertoja löytää kotinsa pöydältä ystävänsä amputoidun käden. Toisissa kuljetaan ruumiinaukkojen kautta huoneisiin, isketään haarukalla silmiin ja saadaan fasisteilta kirje. Tapahtumat tuntuvat seuraavan toisiaan sattumanvaraisesti, ja sattumanvaraiselta vaikuttaa koko Viljasen kirjallinen unimaailma. Mitä tahansa tuntuu voivan tapahtua, ja tässä onkin kertomusten suurin ongelma: outous ja yllätykset menettävät toiston mukana suuren osan merkityksestään. Pienet liennytykset realismin suuntaan olisivat luultavasti vain vahvistaneet tarinoiden vinksahtanutta tunnelmaa. Nyt tekstejä sitoo toisiinsa useimmiten vain hämärä symboliikka.
Parhaat oivallukset novelleissa tulevat yleensä vaivihkaa, sivulauseissa, joita kirjailija selvästi rakastaa käyttää. Kielikuvat liikkuvat usein typeryyden rajoilla – ja ovat juuri siksi jollain tapaa hyvinkin onnistuneita. Potilaat klenkkaavat kuin simapullot, verisuonet muistuttavat termiittejä ja yhteisymmärrys on niin hämmästyttävää ”ettei sitä tule mieleenkään hämmästellä.”
Muutamassa kertomuksessa itse kirjoittaminen astuu pääosaan ja useat eri tekstit lomittuvat toisiinsa. ”Raitiovaunut”-novellissa yhdistyvät kahden henkilöhahmon samanaikaiset näkökulmat, mutta elokuvamainen rakenneratkaisu tuhlataan liialla osoittelevuudella. Lukija ehtii kertojan edelle vaikka novellin päätös täysin päätön onkin.
Heikkouksistaan huolimatta Viljasen tarinakokoelmaa voi kiittää ainakin omaperäisyydestä. Kotimaasta vertailukohtia ei mieleen tule. Daniil Harmsin absurdeihin juonikiemuroihin tykästyneet lukijat kuitenkin löytänevät Kaksiosaisesta miehestä paljon tuttua.
Erityiskiitos lausuttakoon kansien suunnittelijoille. Kirja ei epätavallisen, matkaesitemäisen muotonsa takia oikein istu hyllyyn, mutta onpahan oivallinen vastine teoksen sisällölle.

Teksti: Pirkka Valkama

Chuck Klosterman: Seksiä, huumeita ja kaakaomuroja. Matalakulttuurin manifesti. Sammakko, 2009

”Nämä ovat niitä lapsia, jotka pelkäävät että joku rikkoo heitä koripallossa, sillä se merkitsee kahta vapaaheittoa, mikä taas on sama kuin kaksi täydellistä ohiheittoa. Koripallopeli itse asiassa pysäytetään, jotta heidän epäonnistumistaan voidaan katsella.”

Chuck Klosterman on populaarikulttuurin muotoihin erikoistunut amerikkalainen toimittaja. Seksiä, huumeita ja kaakaomuroja on kokoelma hänen esseitään kotimaansa oudoista ilmiöistä. Osa aiheista on aidosti marginaalisia, toiset varsin arkisiakin, mutta kaikki edustavat omilla tavoillaan jotakin osaa mystisestä ”amerikkalaisuudesta”.
Käsiteltävinä ovat mm. tribuuttibändit, urheilu, aamiaiset, TV-sarjat ja Billy Joelin coolius. Suurimmaksi osaksi valinnat ovat todella osuvia, ja Klosterman kirjoittaa niistä sujuvasti ja luoden tehokkaita mielikuvia. Tyyli on lakoninen ja sarkastinen, minkä suomennos tuo hyvin esiin, vaikka jotkut termit olisikin voinut mielestäni jättää kääntämättä.
Parhaimmillaan Klosterman on erittäin terävä, heikoimmillaan (esim. pornoa käsittelevässä osuudessa) vain mielikuvitukseton, jankkaava ja tylsä. Suurempi ongelma kuitenkin on asiassa joka on sekä kirjoittajan vahvuus että heikkous: Se, mikä alkupuolella vaikuttaa näppärältä leikittelyltä outouksien havainnoinnin ja omahyväisyyden rajoilla, alkaa kirjan edetessä vaikuttaa yhä enemmän vain jälkimmäiseltä. Näin siksi, että hän ei näe mitään ongelmaa hehkuttaa 1980-luvun koripalloilun paria joukkuetta uskomattoman oleellisina asioina koko universumille, samalla kun hän itse muissa luvuissa luettelee asioita joita halveksii. Yksittäisinä esseinä ratkaisu voisi toimia, kirjan mitassa ”korista saa fanittaa fanaattisesti, jalkapallosta pitävät vain idiootit” –lähestymistapa saa ainoastaan inhoamaan kirjoittajaa tyhjäpäisenä elitistinä joka osaa käyttää sanoja erittäin taitavasti. On kuin hän halveksisi itsensä kaltaisia ihmisiä kykenemättä silti minkäänlaiseen aitoon itseironiaan.
Klosterman kirjoittaa amerikkalaisuudesta hyvin amerikkalaiskeskeisesti, mutta myöntää sen, ja vaivautuu yleensä selittämään käsitteensä. Kirjasta tulee ongelmistaan huolimatta sujuva joukko varsin kiehtovia anekdootteja amerikkalaisen elämän kummallisuuksista. En täysin silti ymmärrä, miksi näin selkeästi heille itselleen suunnattu kirja on vaivauduttu suomentamaan, ja kaiken lisäksi vielä kokonaan ilman että se sisältää mitään selitystä siitä kuka kirjoittaja edes on.

Teksti: J. Tuomas Harviainen

Teksti: Petri Rautiainen

Teksti: Tuomas Jalamo

Saksalaiset sotilaat pitävät hauskaa.

Kunniattomat paskiaiset on ajoittaisesta tyhjäkäynnistään huolimatta taattua Tarantinoa.

Quentin Tarantinon elokuvat ovat eräänlaista modernia poptaidetta. Töiden viehätys perustuu suuressa määrin ohjaajan virkistävän röyhkeään tapaan vyöryttää katsojan eteen näennäisesti yhteen kuulumattomia teemoja ja tyylejä hilpeänä sillisalaattina. Nyt ensi-iltansa saava Kunniattomat paskiaiset sisältää kenties aiempaa vähemmän viittauksia omituisiin kulttielokuviin, mutta on alusta loppuun erehtymättömästi Tarantinon näköinen teos.
Elokuva sijoittuu toisen maailmansodan miehitettyyn Ranskaan, jossa Brad Pittin esittämän luutnantti Aldo Rainen johtama, amerikanjuutalaisista koostuva väkivaltainen sotilasryhmä levittää kauhua natsien keskuudessa. Samaan aikaan veristä kostoa miehittäjiä vastaan hautoo kuitenkin myös vainoja paennut elokuvateatterin omistaja Shosanna (Mélanie Laurent).
Tarantino on parhaimmillaan hieman farssimaisissa, dialogivetoisissa ja asetelmallisissa kohtauk­sissa, jotka ihastuttavat nokkeluudellaan myös Kunniattomissa paskiaisissa. Hyvän maun rajat ylittyvät yllätyksellisesti ja tyylikkäästi jättäen jälkeensä pysyvän virneen kasvoille. Elokuvan versio toisesta maailmansodasta on itsetietoisen anakronistinen ja camp-henkinen. Kauhuelokuvaohjaajana paremmin tunnetun Eli Rothin esittämä ”karhujuutalainen” huitoo natseja pesäpallomailalla, Pittin hahmo esittelee ikimuistoisesti kielitaitoaan ja erään veikeän kohtauksen ääniraidalla soi David Bowie.
Elokuvan ongelmaksi muodostuu näiden huippuhetkien väliin jäävä aika, jolloin teos jää harmittavan usein polkemaan paikallaan. Jatkuvien notkahdusten vuoksi Kunniattomat paskiaiset ei pysy kasassa eheänä kokonaisuutena, vaan tuntuu ennemminkin sarjalta irrallisia episodeja – joskin varsin viihdyttävältä sellaiselta. Teokselle on kuitenkin valmis antamaan paljon anteeksi, sillä Tarantinon ohjauksesta huokuva lapsenomainen innostus hölmöön projektiin tarttuu katsomoon asti.

Teksti: Tuomas Jalamo
Kuva: Francois Duhamel

Teksti: Jantso Jokelin

Jaakko Lehtonen ja Tea Tönnov esittelevät kahvisäkeissä kasvatettuja kasviksia.

Turussa järjestetään 5-12.9. Mahdollisuuksien viikko. Tapahtuman tarkoituksena on nostaa kehitysyhteistyön ja kestävän kehityksen teemoja yleiseen keskusteluun ja antaa samalla Turkulaiselle järjestökentälle tilaisuus esittäytyä.
”Turkulaiset kansalaisjärjestöt tekevät tosi arvokasta työtä. Mikä olisi parempaa, kuin esitellä viikon ajan niiden toimintaa”, Mahdollisuuksien viikon koordinaattori Elina Toivonen kertoo.
Tapahtumassa yhdistyvät kehitysyhteistyö ja kestävän kehityksen idea. Tänä vuonna tapahtuma laajeni Mahdollisuuksien torista kokonaiseksi viikoksi. Muoto elää kuitenkin yhä.
”Etsitään vielä oikeanlaista konseptia”, Toivonen jatkaa.
Tapahtumat ovat keränneet osanottajia, ja kiitollista palautetta on tullut.
”Kiinnostusta selkeästi on”, Toivonen kommentoi ihmisten suhtautumista viikkoon.

Tapahtumaan osaa ottavien järjestöjen määrä, yli 60 järjestöä ja yhteisöä, yllätti jopa Toivasen.
”Käsittämätön määrä Turun kokoiseen kaupunkiin mahtuu järjestöjä.”
Osanottajien kirjo oli valtaisa.
”Martoista alkaen, jatkaen Amnestyn kautta ympäristöjärjestöihin”, Toivanen ynnää. Järjestöjen koko vaihteli hyvinkin pienistä toimijoista suuremman volyymin järjestöihin.
”Kaikki toki yhtä arvokkaita”, Toivanen selventää.
Mahdollisuuksien viikko tekee globaalista paikallisen, ja tuo samalla kaukaisen lähelle.
”Ei tarvitse lähteä monien merien taakse löytääkseen tietoa vieraista kulttuureista”, Toivanen tiivistää lopuksi.

Teksti: Heikki Isotalo
Kuvat. Lauri Hannus

Hän on saapunut tulivaunujen kanssa kaupunkiin. Hän on paikantanut surumielisen kansan, jota kalvaa tieto tietävyytensä riittävyydestä. Hän on kaiken informaation absolutismi ja Folke Westin kalakaveri ja hauki. Hän on kryptoniittia ongelmille ja sulaa sananvapautta. Hän on Maisteri Toivo Suulas.

Haluaisin poikaystävän itselleni. Mistä sellaisen löytäisin?
Impi Haarakiila

Vai haluat sinä itsellesi oman yrttisilmän, sokeripekan, perunaposkisen maailmanmatkaajan, jolle rinkka, retkikeitin ja kolme frangia burmalaisen kauppiaan tekemässä kangaskalussa on saavutus, josta viiksensä kaljaan upottaneet kulmapöydän asessorit voivat vain unelmoida. Eläköön unelmat, sillä heille se suotakoon, jotka unelmoimaan pystyvät tässä tehostamisen ja kanaleikkureiden hektisessä luottotaloudessa. Älä sinä kuitenkaan unelmoi, kun et kuitenkaan sitä osaa, vaan valitse samettitakki, samettikruunu, eau de sametti, joka ei kuole edes villapesussa. Levitä kapioliinat lattialle ja täytä ne marmeladilla ja hunajalla ja punaviinillä ja croisanteilla ja Jane Austinin romaaneilla ja lähde matkalle, ole kuin sademetsäjärjestön nälkäinen, mutta ahdas tiikeri, joka ei luovuta, vaikka sama Olli tulisi joka päivä vastaan kirkkopuiston bulevardilla. Että kaikki peliin vaan, Impi!

Terppa T,

Mä olen jo vähä vanhempaa opiskelijaikää ehtiny nuormies ja mul on semmone pulma, et ain joka syksy ni nämä nuoremma opiskelija ärsyttävä mua kovasti. Ne on jokapaikas ja ain tiel. Ei sul mittää vinkkii ois?
Nummenpaka Keijo

Beaanit, piltit, fuksit, ykköset, nahkiaiset, nekut, namut, paistit, kivettömät luumut, nuo esikypsennetyt maissit, nuo yliopistomäen varhaisperunat ovat saapuneet täyttämään kynillä ja teroittimillaan TIEDON portaat ja aloittamaan akateemisen korpivaelluksensa uusliberalismin raunioiksi pommittamassa Mont St. Michelissä, jossa viimeiset kivenmurikat taistelevat vasten lopullista vierimistä kohti vuoroveden kouraa; oi KUULKAA rakkaat siipisoihtupöydän ritarit, saksalaisen romantiikan ystävät, kemistit ja muut lukijani, joiden opintokirjaotteita reunustavat libanonilaisen punaviinin jättävät muistoarvet: antakaa nuorten ujojen ja ilokaasuhöyryisten sielujen, näiden pikkupanttereiden tukkia ruokaloiden Italiaviikot, vakipöytäsi kellariravintolassa, kauan odottamasi ranskan kielen jatkokurssin, yleiset kävelytiet ja käymälät sekä kirjaston pöydät, joista joidenkin mukaan saakin häätää nelinumeroisella opiskelijakoodilla varustetut mies ja ääni –periaatteen kyllästyttämät humanistiset kilpikonnat; Näin koloihin se Veksi aina laittoi kyynärpäänsä kun Aristotelesta tavasi…

Toivolta voi kysyä lähes mitä tahansa! toivo.suulas@gmail.com.

Kaktus (vas.) ja Jallua

Alkon käynnistettyä toimintansa vuonna 1932 se lanseerasi laajan konjakkivalikoimansa rinnalle oman leikatun konjakkinsa.
Syntyneelle juomalle ehdotettiin Alkon työntekijöille suunnatussa nimikilpailussa nimeksi muun muassa Nektaria, Kiwaa, Herkkua, Reimaa, Presidenttiä, Konjaketta sekä Konjakkileikettä. Kilpailun voittajaksi nousi kuitenkin Jaloviina.

Niin nimi kuin itse tuotekin on pysynyt Alkon valikoimassa näihin päiviin saakka. Sekä yhden että kolmen tähden variantit ovat säilyttäneet vahvan suosionsa läpi  janoiset vuosikymmenet.
Jallu ei ole siis kadonnut vieläkään kansan huulilta, mikä olikin yksi syistä miksi Veera Marjamaa päätyi kirjoittamaan kansatieteen gradunsa aiheesta.
”Kriteerinä oli lähinnä se, että se on kaikkien ulottuvilla oleva asia, ja nykypäivää.”
Marjamaa pyrkii gradussaan kumoamaan myytin väkevien juomien samankaltaisuudesta, eli ”viina kuin viina” -ajattelun.
”Tuntuu, että se ei toimi niiden ihmisten parissa, jotka juovat Jaloviinaa. Lähdin selvittämään mistä on kyse. Mikä on juoma joka on säilynyt niin pitkään, esimerkiksi Alkon listalla alusta asti. Siinähän on idän ja lännen juomat yhdessä, työläisten ja porvarien juomat. On aika kummallinen ja ristiriitainen paketti.”

On Jaloviinalle laulettu serenadejakin. Kaikki tietävät Hectorin kuuluisat säkeet ”kolmen tähden jallupullosta”, mutta harvempi tietää myös Reino Helismaan ylistäneen mahdollisesti Jallua laulaessaan haikeasti ”kulkurin iltatähdestä”.
Gradua tehdessään Marjamaankaan asenne Jallua kohtaan ei säilynyt muuttumattomana.
”Arvostus sitä kohtaan ehkä nousi. Kun kuunteli ihmisiä miten siihen suhtaudutaan, mitä historiaa se pitää mukanaan, suhtaudun ehkä vähän vakavammin kuin aikaisemmin.”
Tärkeää Jallussa ei ole nautintatapa, paikka tai aika. Jallussa poikkeuksellista on sen synnyttämä yhtenäisyyden tunne, sillä kyseessä on erityisesti seurajuoma.
”Jaloviina liittyy vahvasti ystävyyteen ja ystävyyden sinetöintiin”, Marjamaa tiivistää.

Teksti: Heikki Isotalo
Kuvat: Turun ylioppilaslehti