Annala halusi lähestyä aihetta mahdollisimman objektiivisesti, jotta voisi avoimen arvioinnin ja eri näkemysten välisen dialogin kautta löytää jonkinlaista suunnan kohti ”totuutta”.
Demokratian keskeiseksi elementiksi Annala nimeää kansan mahdollisuuden vaikuttaa, tehdä ja ottaa osaa. Kyse ei siis suinkaan ole suorasta määräysvallasta, vaan pikemminkin vaikutusvallasta. Reaalidemokratioiden ongelmana onkin se, miten tämän vallan tulisi ilmetä.
Vaikka demokratian ideaan ei sisäänrakennettuna kuuluisikaan ehdotonta vaatimusta kansalaisten samanveroisesta päätäntävallasta, perustelee Annala poliittisen yhdenvertaisuuden kompetenssiluokittelun mahdottomuudella. Vaikka lahjakkuus ja kyvykkyys yhteiskunnallisten asioiden hoitamisen suhteen vaihtelevat samalla tavalla kuin paremmuus esimerkiksi taiteessa tai tieteessä, ei sen mittaamiselle voida luoda tasapuolista mittaria.
Annala ei väitä saavuttaneensa kaiken kattavaa ehdotonta määritelmää siitä, mitä ideaalidemokratia pitää sisällänsä, mutta katsoo aloittaneensa pitkän tien, joka kulkee oikeaan suuntaan.
”Vastauksia ei voi löytää ennen kuin on esitetty oikeat kysymykset”, Annala painottaa.

Teksti: Heikko Isotalo
Kuva: SXC.HU

Maisteri Toivo Suulas

Hän on saapunut tulivaunujen kanssa kaupunkiin. Hän on paikantanut surumielisen kansan, jota kalvaa tieto tietävyytensä riittävyydestä. Hän on kaiken informaation absolutismi ja Folke Westin kalakaveri ja hauki. Hän on kryptoniittia ongelmille ja sulaa sananvapautta. Hän on Maisteri Toivo Suulas.

Toivo,
mitä mieltä oot Turun elokuvatilanteesta? Kohta meillä on enää yks elokuvateatteri, josta tulee vaan massatuotantopaskaa eikä kukaan tee asialle mitään. Ratkaise Toivo tää ongelma.
nimim. Tuohtunut

Muistan sen hetken, sen marraskuisen taikaillan, kun pikkuskloddina eli sklodarina eli jannuna pääsin ensi kertaa eläviin kuviin, oi se oli tytärtä ja onnen popcornia. Oli neonvalot, julistetaulut ja pehmeät nojatuolit, joihin pääsi istumaan taskulamppusedän ohjauksesta, kiitos sanoin ja ojensin tuggummin. Oli hämyinen valo, rähisevä ääni ja apteekkarin pastilleja koko rasia. Oli Mary Pickford ja herra Fairbanks, Nielsen sekä Valentino, ja sitten se Chaplin, jonka hassu askellus ja arat, mutta ilmerikkaat kasvot piirsivät muistiini jälkiä, joiden veroisia kukaan muu ei sen jälkeen ole piirtänyt.

Pääsylippu maksoi markan ja Filmiaitan tähtinumero kaksi, eikä ratikallakaan kulkeminen ollut samanlaista ryöstöä kuin nykyään. Siinä me olimme, minä ja grandpa, tupakit suussa ja mummonmehupullot kädessä, viinimarjaa sano. Kuulaan syyspäivän ilta muistutti luitamme salissa, jonka pattereista toinen oli mennyt epäkuntoon. Sisällä höyrysi, mutta ymmärsin silloin, että pieni höyry ei ole pahasta, ei varsinkaan jos siinä on salmiakin tuntu. Valkokangas rätisi ja vähän paukkui, mutta onneksi edessä pianoa soittanut mösjöö, niin kuin ukki häntä kutsui, peitti jäntevällä soitollaan allensa sen häiriöäänen, joka muualla syntyi. Silti marraskuun viima painui lapaluiden väliin ja hieman pehmusteidenkin alle. Onneksi jalassani oli villasukat, jotka muori oli edellisjouluksi kutonut. Sinä jouluna satoi lunta monta kiloa eikä maan narskunta loppunut kuin vasta pääsiäisenä. Silti pidin marraskuun elokuvista enemmän kuin jouluista.

Seuraavana aamuna heräsin vuoden ensimmäiseen lumisateeseen, enkä malttanut olla, edellisen illan häikäisevä Kultakuume mielessäni, kysymättä ukilta sitä, voiko tästä enää elämä ja elokuva parantua. Ukki vastasi harmi kulmissaan, että ei, kas surullista on tulevaisuus, kuin karrelle poltettu filmin pätkä.

Kysy Toivolta! Jätä kommentti!

Kreisibailausta Dynamossa.

Dynamon tanssilattia on intensiivisessä käytössä lokakuisena perjantaina. Sussudio-klubilla levyjä pyörittää DJ Rico Tubbs. Puikoissa on yhdeksänkymmentäluvulta asti ihmisiä myös nimellä Infekto tanssittanut Riku Pentti.
”Riippuu jengistä tuleeko enempi houssii vai elektroo. Pölhökustaa juhlamusaa mä soitan. Oluttuoppi päähän ja tanssilattialle”, Pentti heittää musiikillisesta linjasta.
Dynamon tanssilattia täyttyy yhden maissa kuten aina. Rico Tubbsin mutkaton linja soitella sitä mikä toimii sopii yleisölle erittäin hyvin.
”1990-luvulla Turussa oli kova rave-skene. Bileitä järjestettiin niin klubeilla kuin hylätyissä ja suljetuissa tehtaissakin. Vaihtoehtoisen katu-uskomattomasti pystyi tanssimaan monessa paikassa. Rave-skene sekoittui jossain vaiheessa indierockiin. Klubeilla halutaan tanssia. Jotain Smithsiä ei kuitenkaan voi tanssia”, selvittää Pentti.
”Helsingintien alkupäässä oli vanha sementtitehdas, jossa oli usein ravet. Aamulla valui nenästä musta vana sementtijämiä”, tunnelmoi Dynamon nokkamies Jussi Lehtinen tanssimusiikkigenren bileitä 1990-luvulla.
Turkuun on syntynyt viime vuosina uusia elektronista tanssimusaa soittavia DJ-vetoisia klubeja. Uuden Sussudion lisäksi löytyvät Hitto ja Sheikki Sheikki, jotka ovat toimineet vasta pari vuotta.
”Klubitilanne on aika hyvä Turku-Tampere-Helsinki -akselilla. Helsingissä on jopa ylitarjontaa”, Pentti sanoo.
”Mitä enemmän on tarjontaa, sitä enemmän on jengiä liikkeellä”, sanoo Kimmo Välimäki, yksi järjestäjistä. ”Ylitarjontaa ei Turussa ole”.
Turussa akateemis-boheemi överijoraus voi siis hyvin.
”Kreisibailaa -sanaa voi käyttää vielä nyt, vuoden 2009 loppupuoli on käytön loppurutistus”, Pentti valoittaa armoitetun, mutta väsähtäneen termin käyttömahdollisuuksia.

Teksti: Konsta Weber
Kuva: Lauri Hannus

Ranskalaiset arkeologit löysivät 1950-luvulla savitauluja muinaisen Ugaritin alueelta, nykyisestä Syyriasta. Tauluilla oli nuottikirjoitusta ja tekstiä hurrilaisten kansan nuolenpääkirjoituksella. Löydöksen iäksi arvioitiin noin 3400 vuotta.
Amerikkalainen antropologi Anne Draffkorn Kilmer alkoi kääntää kirjoitusta nykyihmiselle ymmärrettävään muotoon. Aikaa työhön kului viisitoista vuotta. Taulut paljastivat yhtenäisen teoksen: hymnin kuunjumalattarelle, nuotit, sanat sekä kappaleen esittämisohjeita. Kyseessä on maailman vanhin tunnettu sävellys.
Hymni kertoo hedelmättömästä naisesta, joka turvaa kuunjumalatar Nikkaliin lasten toivossa. Sävelmä on haikea ja tunteellinen, ja miellyttää harmonisuudessaan nykyihmisenkin korvaa.
Hurrilainen hymni on tuonut huomattavasti uutta tietoa muinaisesta musiikista. Se todistaa, että diatoninen 7-säveljärjestelmä sekä moniääninen harmonia oli tunnettu jo hurrilaisten aikana. Aiemmin näitä piirteitä luultiin Antiikin aikaisiksi.

Ugaritin kadonnut kaupunki löytyi vahingossa vuonna 1928, kun maanviljelijä rouhaisi kyntöauralla muinaisen hautakammion auki. Maan alta paljastui kokonainen muinainen metropoli, muun muassa useita savitaulusäilöjä, jotka saattavat olla maailman vanhimpia kirjastoja.
Musiikkia ja soitintekniikkaa käytettiin todennäköisesti havainnointivälineenä matematiikan opetuksessa, ja soittaminen kuului mesopotamialaisten intellektuellien koulutukseen.
Arkeologiset löydökset ovat herättäneet erityisesti etnomusikologien mielenkiinnon. Muusikot rakentavat tarkkoja jäljennöksiä muinaisista soittimista ja tulkitsevat maailman vanhinta nuotinnettua musiikkia. Lopputulos on hämmästyttävä.

Teksti: Jantso Jokelin’

Now playing: De Organographia – Music of the Ancient Sumerians, Egyptians and Greeks.

Sijaisrobotit (Surrogates) Ohjaus: Jonathan Mostow Pääosissa: Bruce Willis, Rosamund Pike Ensi-ilta 2.10.

Ihmisen ja koneen suhteen puntarointi on tieteiselokuvassa lopen kulunut, ja siksi varsin haastava teema. Myöskään Jonathan Mostowin ohjaama Sijaisrobotit ei onnistu esittelemään aiheelle kovin tuoretta näkökulmaa, vaan tyytyy lähinnä pyörittelemään mielikuvituksettomasti lajityypin väsyneimpiä kliseitä.
Elokuvan tarina kertoo tulevaisuuden maailmasta, jossa ihmisillä on mahdollisuus elää näennäisen täydellistä elämää ohjailemiensa robottien välityksellä. Ongelmia paratiisiin tuo kuitenkin murhaaja, jonka hallussa oleva mystinen ase pystyy tuhoamaan robottien lisäksi myös niiden isännän. Rikosvyyhtiä selvittämään ajautuu tuhannesti aiemminkin vastaavanlaisissa rooleissa nähdyn Bruce Willisin kyllästyneesti esittämä FBI-agentti.

Sijaisrobotit julistaa sanomaansa teknologian alle hukkuvan ”oikean elämän” arvosta varsin lapsellisesti. Sisällöllisen annin jäädessä näin varsin olemattomaksi elokuvan suurimmaksi synniksi nousee sen kerronnan unettava tylsyys. Mostow ohittaa olankohautuksella käsikirjoituksen yritykset luoda tarinaan yllättäviä käänteitä, jonka vuoksi elokuvan yleisilme on jännitteetön ja tasapaksu. Valkokankaalla ei tunnu koko teoksen keston aikana tapahtuvan mitään, joka houkuttelisi katsojaa pitämään silmäluomensa auki. Kyynisempi katsoja saattaa silti saada tiettyä nautintoa teoksen luonteeseen tahattomasti sisältyvästä ironiasta: elokuva näet käy koko kestonsa ajan samanlaisella automaattivaihteella kuin kuvaamansa henkilöt.

Teksti: Tuomas Jalamo
Kuva: Buena Vista

Kohti uutta (Away We Go) Ohjaus: Sam Mendes Pääosissa: Maya Rudolph, John Krasinski Ensi-ilta 2.10.

Ohjaaja Sam Mendes (American Beauty, Revolutionary Road) on aiemmissa töissään esittänyt parisuhteen ja perhe-elämän melko synkässä valossa. Kohti uutta on sen sijaan tekijälleen näkökulmallisesti tuore aluevaltaus. Toiveikas ja positiivinen road movie kertoo raskaana olevasta Veronasta ja tämän kumppanista Burtista, jotka päättävät etsiä itselleen uuden asuinsijan. Matkallaan kohti ihanteellista kotia ja elämäntapaa he kohtaavat muita, toinen toistaan persoonallisempia pariskuntia.

Elokuva lepää täysin pääparinsa sympaattisuuden varassa – ja onnistuu voittamaan katsojan puolelleen. Maya Rudolph ja John Krasinski kykenevät puhaltamaan rooleihinsa lämpöä, mikä tekee samastumisesta huomaamattoman helppoa. Laaja sivuroolien kavalkadi sen sijaan olisi vaatinut typistämistä. Nyt monet sinänsä erinomaisesti rakennetuista henkilöistä saavat viettää suorastaan rikollisen vähän aikaa valkokankaalla. Lisäksi ratkaisu tekee elokuvan episodimaisesta rakenteesta turhankin rikotun.

Kokonaisuutena teos jättää jälkeensä ehdottoman raikkaan jälkimaun, huolimatta siitä että pariskunnan matka kohti aikuisuutta kulkee sisällöllisesti varsin perinteisiä latuja. Mendes ei milloinkaan sorru julistamaan idealismiaan, minkä vuoksi siihen on myös helpompi yhtyä. Kohti uutta on lajissaan harvinaisen onnistunut tapaus – hyvän mielen elokuva, joka välttää tyylikkäästi siirappisuuden.

Teksti: Tuomas Jalamo
Kuva: FS Film

Simian Mobile Disco: Temporary Pleasure Wichita Recordings 2009

Simian Mobile Disco-projekti lähti käyntiin, kun Jamesit Shaw ja Ford remixailivat vanhan Simian bändinsä biisejä. Vuonna 2007 ilmestynyt Attack, Decay, Sustain, Release-pitkäsoitto siloitti kaksikolle tietä nimekkäisiin remixaus- ja tuottamisprojekteihin. Ei mikään ihme, että erityisesti brittiläiset artistit ja mediat ottivat heidät lämpimästi vastaan: niin vahvasti SMD nojaa 1990-luvun taitteessa brittejä tanssittaneen acid housen ja rave-musiikin estetiikkaan.
Kuten usein konemusiikissa, myös Temporary Pleasuressa äänten tekstuureilla on iso merkitys. SMD:n käyttämä vanhanaikainen välineistö tuo synteettisiin soundeihin raakuutta ja kirkkautta.
Ääniväreillä kikkailu ja laadukas tuotantojälki ei kuitenkaan riitä, kun kappalerakenteet yskivät. Vielä pahempi harha-askel muodostuu mukaan otetuista vokalisteista, joista noin puolet ryssii biisin vetämällä kaiken huomion musiikista tyhjänpäiväiseen, jopa raivostuttavaan laulusuoritukseen.
Kun päällimmäiset assosiaatiot lipuvat välillä nostatustrancen ja SNL:n klubibiisiparodian puolelle, niin luulisi edes jonkinlaisen itsesuojelurefleksin laukeavan.

Teksti: Petri Rautiainen

Hakim Bey: TAZ – Tilapäinen autonominen alue, ontologinen anarkismi ja poeettinen terrorismi Savukeidas, 2009 191 s.

Nimellä Hakim Bey radikaalimpia ajatuksiaan kirjoittava Peter Lamborn Wilson on historioitsija ja marxilainen “ontologinen anarkisti”. Hänen haastava pääteoksensa, TAZ, on nyt saanut ansaitusti suomennoksensa. Se on tehty kirjan ensimmäisen laitoksen (1991) pohjalta, eli mukana on myös joukko Hakimin esseitä ja tiedotteita, mutta ei muuta.
Kirjan tärkein – ja selkein – osuus on itse TAZ, tutkielma ”tilapäisistä autonomisista vyöhykkeistä”. Ne ovat eräänlaisia lyhytaikaisia uusia todellisuuksia, utopiayhteisöjä jotka ihmiset rakentavat paikallisesti arkitodellisuuden päälle. Ajatusten taustalla on sekä Wilsonin omaa tutkimusta Karibian ja Madagaskarin piraattiutopioista että filosofia- ja anarkiapohjaista idealismia.
TAZ on siksi monella tapaa aito sekametelisoppa korkea- ja matalakulttuuria, kaaosta ja harkittua kulttuurikritiikkiä. Se on kuin lievässä sienihuurussa kirjoitettu populaariversio Deleuzen ja Guattarin Kapitalismi ja skitsofreniasta, maustettuna beat-runouden, varhaisen kaaosmagian, assassiinien ja Happening-taiteilijoiden ideoilla. Hakim on useimmiten ärsyttävä, varsinkin lehtisissään, mutta provokaatiot on selvästi viety aivan tahallaan loukkaavuuteen asti. Teksti tekee samaa kuin vaatii muilta, eli pyrkii herättämään vahvoja reaktioita.
Hakimin ajatuksia, oli ne sitten johdettu häneltä tai keksitty itse, näkee nykyisin monenlaisissa aktivismin muodoissa. Niin talonvaltauk­sissa, radikaalissa taiteessa kuin mob-tempauksissakin näkyy jälkiä TAZ:n ideoista. Niitä on myöskin sovellettu vakavan akateemisesti, sekä pelitutkimuksen että uskontotieteen alueella. Teos on siis yhä erittäin ajankohtainen – vain tietokoneiden käyttöä koskevat pohdinnat ovat vanhentuneita, eivätkä nekään täysin.
Ensikertalaisen on syytä aloittaa lukeminen TAZ-osioista, sillä ilman sitä voivat ympärillä olevat pamfletit näyttää vain tajunnanvirralta tai oudolta proosarunoudelta, mitä ne tavallaan ovatkin. Myös se, että tietää kirjan vaikutushistorian, auttaa paljon. Upeita metaforia esseistä ja tiedotteista joka tapauksessa löytyy, oli sitten Hakimin kanssa samaa mieltä tai ei.

Mikael Brygger on suoriutunut hämmästyttävän hyvin Hakimin todella hankalan tekstin suomentamisesta, säilyttäen paitsi ajatukset ja kielikuvat, myös sanaleikit uskollisina alkuperäiselle muodolle. Itse olisin nähnyt TAZ:n perustekstin ohelle suomennettuna mieluummin Immediatismin (1992/1994) kuin nyt liitteinä olevat tekstit, mutta se on makuasia. Keskeistä TAZ:ssa on kuitenkin se, että se tarjoaa huimaavan määrän outoja, maailmaa kyseenalaistavia ajatuksia, jotka pakottavat pohtimaan tilan, paikan ja ideologian käsitteitä, sekä niiden välisiä kytköksiä, aivan uusilla tavoilla. Harva kirja pystyy samaan, varsinkaan yhtä laajalle ja heterogeeniselle yleisölle.

Teksti: J. Tuomas Harviainen

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus. Atena, 2009 238 s.

Tove Janssonin kirjassa Taikurin hattu Muumipeikko löytää hatun, josta voi nostaa esiin mitä tahansa. Vapaa kirjailija Jukka Laajarinne yleistää, että koko maailma on kuin tuo Taikurin hattu. Kaikki on mahdollista.
Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus paljastaa niin muumin kuin ihmisenkin elämän kaikessa merkillisyydessään. Tätä merkillisyyttä ovat pohtineet myös eksistentialisteikasi kutsutut filosofit, joiden yhteyksiä muumikirjoihin teos osoittaa.
Muumien elämä on täynnä yllätyksiä: Yhtenä päivänä meri pakenee Muumilaaksosta, toisena tulee hyökyaalto ja tulva. Pyörremyrsky heittelee huviloita ja pyrstötähti uhkaa tuhota koko laakson. Maailma on vapaa, kuten Laajarinteen lainaama Søren Kierkegaard päättelee.
Laajarinne toteaa vapauden ja valitsemisen kysymysten muodostavan sekä eksistentialismin että muumikirjojen keskeisimmän aineksen. Kysymys ei ole vain maailman vaan myös muumien vapaudesta ja valinnoista.
Koska valinnat ahdistavat, muumit pyrkivät välttämään valintoja. Muumit nukkuvat talviunta, koska eivät halua muuttaa tottumuksiaan. Vilijonkka pyrkii pääsemään vapaudestaan noudattamalla tiukkoja arkirutiineja. Niiskuneiti karkaa jopa löytämästään vaatevarastosta, koska ei millään pysty valitsemaan varastosta kauneinta pukua itselleen.

Laajarinne muistuttaa Jean-Paul Sartren sanoin, että muumi ei voi paeta vapauttaan, ja siksi vapauden pakeneminenkin on valinta. Pakenemisella on seurauksensa, ja kuten taikurin hatusta tiedämme, ne voivat olla mitä tahansa. Siksi niitä on syytä muumin ja ihmisenkin miettiä.
Myös arvostelun lukija joutuu valinnan eteen: lukeako Laajarinteen kirja vai paetako sen herättämiä ajatuksia. Kirja ei anna vastauksia olemisen arvoitukseen vaan pitää sen arvoituksellisuutta yllä. Ja kysymykset ilman vastauksia eivät varmasti miellytä kaikkia.

Teksti: Janne Luotola

Tällä kertaa linssin alle on kuitenkin päätynyt varsin hyödyllinen vehje, nimittäin Combi-piikkimatto Ruotsista. Kauppiaat ja tänä syksynä jopa naistenlehdet väittävät piikkimaton rentouttavan lihaksia, stimuloivan akupisteitä, poistavan kuona-aineita ja vähentävän stressiä.
Pakkohan se 60 euron matto oli sitten tilata. Ja pakko myöntää, nyt en saa siitä tarpeekseni. Makaan piikkimatolla joka päivä. Se on tehnyt minusta jo nyt onnellisemman ihmisen. Minulla on voimaa aivan uusiin asioihin, olen valppaampi, rennompi, levänneempi, energisempi ja kiimaisempi kuin aikoihin.
Matolla makaaminen aiheuttaa suorastaan orgastisen euforian. Voi tuntea, kuinka mielihyvähormoni kohisee aivoihin ja syöksee vartalon hindumystiseen aistikylläisyyteen. Käsittelyn jälkeen huimaa hiukan, mutta hyvällä tavalla, aivan kuin olisi juuri levitoinut puoli tuntia.

Tämä saattaa olla Tohtorin tutkimusuran aidoin tuote. Ongelma on kuitenkin se, että olen suomalainen, ja täten myös idiootti. Mitään ei voi ottaa kohtuudella. Jos juodaan viinaa, vedetään saman tien aivovauriokänni. Saunassa pitää olla satakymmenen selssiusta ja juoda tervaviinaa vihdan läpi.
Ja piikkimatolla ei pidä käyttää ohjeen mukaista suojaliinaa piikkien ja ihon välissä, vaan ihan paljaalle iholle vaan, ei se muuten missään tunnu. Käsiä kun nostelee ja lataa vielä vähän painoa torson päälle niin kyllä tuntuu. Iho vaan menee mustelmille ja kaikkialle sattuu kolme päivää, mutta kyllä, hyvää tekee ja stressi häipyy.

Teksti & Kuvitus: Jantso Jokelin