Politiikasta tuli paha

25.11.2010    
 15/10, Pääkirjoitus

Suomalaisnuoret tietävät muihin eurooppalaisiin verrattuna politiikasta paljon, mutta eivät ole kiinnostuneita siitä. Myöskään järjestötoimintaa tai kansalaisaktivismia ei liiemmin arvosteta.
Suomalainen erityispiirre kiinnitti jyväskyläläisen historiantutkijan ja -opettajan Sakari Suutarisen huomion. Kun julkisuuteen tuli tietoja 70-luvun puolivälissä perustetusta Vapaan sivistyksen tukisäätiöstä, palaset tuntuivat loksahtavan kohdalleen.
Elinkeinoelämää lähellä olevien oikeistovaikuttajien joukko perusti tukisäätiön ehkäisemään koulujen vasemmistolaistumista. Syytä epäilemättä olikin, sillä Pirkkalassa ryhdyttiin jo kokeilemaan marxilaisen historiakäsityksen mukaista opetusta.

Valitettavasti vallankumousta torjuessa meni lapsi pesuveden mukana. Suutarinen tulkitsee, että Vapaan koulutuksen tukisäätiön toimet opettajakunnan poliittisten sympatioiden kartoittamiseksi, kouludemokratian heikentämiseksi ja kansalaiskasvatuksen karsimiseksi ovat yksi syy suomalaisnuorten syrjäytymiselle päätöksenteosta.

Suomalainen koulu kasvattaa nuoria, jotka osaavat ja tietävät paljon, mutta eivät ole kiinnostuneita vaikuttamaan omiin tai maailman asioihin.

Viivasuoria johtopäätöksiä elinkeinoelämän salaseuran toiminnan ja nuorten passiivisuuden välille tuskin voi vetää. Samaan aikaan muuttui koko yhteiskunta. Suurten ikäluokkien meuhkaamisen jälkeen politiikka tuntui 80- ja 90-luvuilla varmasti kaikkea muuta kuin houkuttelevalta.

Oli syy mikä hyvänsä, politiikasta tuli paha.

Politiikanteon vastakohta on järkevä päätöksenteko. Sanaa ideologinen käytetään lyömäaseena ylioppilaskunnista valtakunnan tasolle. Vasemmalta satelee syytöksiä julkisten palvelujen ideologisesta yksityistämisestä, oikealta ideologisesta veropolitiikasta. Ideologisten argumenttien kanssavastakkain asettuvat järkevät, perustellut kannat.

Ideologioista, arvoista ja politiikasta puhtaaksi pestyjä mielipiteitä tai päätöksiä ei kuitenkaan ole olemassakaan. Ratkaisut ovat harvoin ainoita mahdollisia. Sen sijaan ne ovat poliittisia.

Pohjimmiltaan kyse onkin politiikan tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Yhteisistä asioista päättäminen on aina politiikkaa, mutta politiikkaa on myös verkossa vaikuttaminen ja tiedostava kuluttaminen. Pääasia on mieltä oleminen.

Mieltä olemista voitaisiin opetella niin kouluissa kuin yliopistoissa. Tutkija Lauri Rapelin sanoin: ”Kansanedustajien tai ministerien määrän sijaan olisi tärkeää oppia, ettei kaikkien tarvitse olla asioista samaa mieltä.” Siksi hän vaatiikin tässä lehdessä politiikan paluuta kouluihin.
Lue lisää sivulta 8 alkaen.

ANNA-ELINA MATILAINEN

Professori sai mätkyjä

25.11.2010    
 15/10

Finanssioikeuden professori Jaakko Ossan mielestä verotuslainsäädännön porsaanreikien hyväksikäyttäminen on hyväksyttävää verosuunnittelua.

Jaakko Ossan mielestä yritysjohtajat ovat miljoonansa ansainneet.

Finanssioikeuden professori Jaakko Ossa, mikä on lempijuomasi ja missä joit sitä viimeksi?
Äidin tekemä mansikkamehu, ja join sitä muutama viikko sitten. Sitä on hiukan talvella varastossa. Jos otan oluen, se on Laitilan Kukkoa. Syy siihen on, että hyvä ystäväni on Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan omistajia ja tärkeämpi syy se, että haluan tukea maakunnan tuotteita.

Mikä juoma lähin kollegasi olisi?
Lähin kollegani on TY:n finanssioikeuden toinen professori Kauko Wikström ja hänelle sopii kaikista parhaiten hanaolut.

Haittaako oikeussalissa, jos todistaja on juonut yhden oluen?
Ei siellä kukaan humalatilaa mittaa, jos se ei vaikuta todistajan muistamiseen tai täsmällisyyteen. Jos olisin vastapuolella, voisin tietenkin kyseenalaistaa todistajan luotettavuuden, jos todistaja antaisi humalatilan vuoksi itsestään epäluotettavan kuvan.

Sanovat, että rikos kannattaa aina. Kannattaako talousrikos?
Omalta kohdaltani ei kannattaisi koskaan. Mutta jos maineen menetyksen kannalta ei ole mitään merkitystä, silloin se puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta katsottuna kannattaa. Rangaistukset ovat Suomessa kohtuullisen lieviä. Kyllähän siinä tuntipalkan saa. Tällainen oikeustila ei tietenkään ole tyydyttävä.

Mitä sanoisit Suomen tunnetuimmalle talousrikolliselle Peter Fryckmanille?
Hyvä jätkä! Ei minulla ole hänelle mitään erityistä sanottavaa, mutta en ainakaan menisi neuvomaan. Hän osaa hommansa.

Kenen miljonäärin vierestä haluaisit herätä?
Jaa, että aivan pitäisi herätä? En ole aivan varma, oliko hän miljonääri, mutta naisihanteeni (poislukien vaimoni tietysti) on Marilyn Monroe. Jos hän ei olisi kuollut, heräisin hänen vierestään.

Mitä itse tekisit, jos saisit miljoona euroa puhtaana käteen?
En lopettaisi töitä. Perheelläni on Kokemäellä kakkosasunto, jossa on vielä muutama rahareikä. Sitten lopuista puolet sijoittaisin osakkeisiin Koneeseen, UPM:n ja riskinä Talvivaaraan. Loput laittaisin varmaan turvaan obligaatioihin.

Mihin opiskelijan kannattaisi sijoittaa kymmenen euroa?
Vain kymmenen euroa? Terveelliseen lounaaseen.

Saatko mätkyjä vai palautuksia?
Tänä vuonna tuli mätkyjä, kun pidätysprosentti ei sivutulojen kanssa tahdo pysyä kohdallaan. Kyllä niistä kuitenkin selviää.

Kuka on nykymaailman Robin Hood?

Varmaan Bill Gates, joka ei kuitenkaan ole ottanut rikkailta vaan koko kansalta. Enkä tiedä, onko hän muutenkaan sopiva. Jos hän antaa puolet omaisuudestaan, niin hän on edelleen maailman rikkaimpia.

Ovatko yritysjohtajat ansainneet miljoonaobligaationsa, vai pitäisikö ne jakaa kaikelle kansalle?

Yritysjohtajat ovat bonuspalkkionsa ansainneet. Bonusjärjestelmää pitäisi rakentaa niin, että se perustuu heidän tekemäänsä työhön eikä sattumaan tai suhdanteeseen. Mutta en pidä pahana sitä, että hyvin työnsä tehnyt ison yrityksen toimitusjohtaja saa miljoonan tai kaksi. Hyvällä tuurillahan he lahjoittavat yliopiston varainhankintaan.

Saako mielestäsi Suomen verotuslainsäädännön porsaanreikiä käyttää hyväksi, jos niitä onnistuu löytämään?

Kyllä. Se ei ole rikos, vaan ainoastaan hyväksyttävää verosuunnittelua.

Naistutkimuksen professori Marianne Liljeströmin kysymys: Mikä on yliopistokapitalismin ydinkysymys?
Kapitalismin tavoitteena on taloudellisen voiton kasvattaminen. Puhdasta yliopistokapitalismia meillä ei ole.

Teksti: VENLA PÖYLIÖ

Kuva: LAURI HANNUS

ULGOMAALAALAISET VIE GAIKKI MEIÄN KIRJALISUUSPALKINNOT111!!!

25.11.2010    
 15/10, Kolumni, Parkkinen

”Onko se iso vai pieni juttu?” kysyi kirjailija Alexandra Salmela, kun hänelle kerrottiin hänen kirjansa olevan Finlandia-palkintoehdokkaana. Slovakialaissyntyinen Salmela on viehättävän pihalla suomalaisen kirjallisuusmaailman nousuista ja laskuista. Hänen romaaninsa 27 Eli kuolema tekee taiteilijan on raikas nuoren naisen kehityskertomus, mutta ehkä kaikkein poikkeuksellisinta siinä on sen kirjoittaja, Prahassa dramaturgiksi opiskellut ja entisessä Tšekkoslovakiassa syntynyt tekijä. Salmela kertoi, että kirjailija Mikko Rimmisestä tuli sattumalta hänen suosikkikirjailijansa. Kun nuorelta kirjailijalta kysyttiin Finlandia-ehdokkaiden julkistuspäivänä hänelle tärkeitä suomalaiskirjailijoita, pää löi tyhjää. Onneksi vieressä seisoi saman kustantamon toinen Finlandia-ehdokas Mikko Rimminen. ”Mikko Rimminen”, Salmela sai sanottua.

Salmela todistaa, että suomalainen kirjallisuus ei ole enää moottorisaha ja kossupullo kourassa huutelevien korpikirjailijoiden juttu. Ja että suomen pyhästi varjeltu kieli on leikkisä, muuttuva ja yhä uusien muuttajien opeteltavissa. Jos neljä vuotta Suomessa asunut kolmen lapsen äiti pystyy kirjoittamaan uutta luovaa kieltä, meidän on lopulta ravisteltava käsityksiämme siitä miten ainutlaatuisia me olemme ja miten ainutlaatuinen oma kielemme on. Mitä suomalaisuus lopulta on.

Suomalaisuus syntyi 1800-luvun nationalistisessa hengessä, se kuvitettiin Düsseldorfissa ja Pariisissa oppinsa saaneiden taiteilijoiden kuvituksin, joukkoon sekoitettiin tippa porilaisten marssia ja ryssävihaa. Tuloksena syntyi kuva yhtenäisestä kansasta, jota ei ole koskaan ollut olemassa. Ei edes Talvisodan päivinä, jolloin sen puolesta pyhimmin rummutettiin. Sanontaa ”Kyllä kansa tietää”, käytti ahkerimmin Veikko Vennamo, populisti ja SMP:n poliitikko, joka halusi ylläpitää kuvaa yhtenäisestä, samoin ajattelevasta joukosta, jonka arvot ovat aidompia ja syvemmällä huussin takana kuin kaupunkilaisten hajuvesirimppakinttujen. Vennamoa äänesti iso joukko sodanjälkeistä väliinputoajasukupolvea, joka tunsi itsensä turvattomaksi ja oli hädissään kun pellot pantiin pakettiin ja naiset saivat traktorikortin. Totuus on, ettei yhtenäistä suomalaista kansaa ollut edes Vennamon päivinä. Puhumattakaan hänen oppipoikansa Timo Soinin ajasta.

Suomalaisuus merkitsee kieltä ja kulttuuria, mutta ei vain yhtä kieltä ja yhtä yhtenäistä kulttuuria. Se on sekoitus Alexandra Salmelaa, Vuosaaren metron kikattavia somalityttöjä matkalla steissille, Töölöläismummon villakoiraa, romanikerjäläisiä ja sitä aamua kun aurinko nousee Uittamon rannasta.

P.S. Yllä oleva otsikko on varastettu Helsingin Sanomien
kulttuuritoimittaja Esa Mäkisen Facebook-statuksesta.

LEENA PARKKINEN
Kirjoittaja on kirjailija ja Salmelan palkinneen Helsingin Sanomien raadin jäsen

Leffat: Pukki ja poronmetsästäjät

25.11.2010    
 15/10, Arviot, Kulttuuri, Leffat

Jalmari Helanderin hirtehinen jouluelokuva käyttäytyy aivan liian nuhteettomasti.

Rare Exports sai alkunsa vuonna 2003 kaksiosaisena lyhytelokuvana. Ohjaaja Jalmari Helanderin mustaa huumoria tihkuva tarina villieläimen kaltaisesta joulupukista ja tätä jahdanneista metsästäjistä nousi nopeasti pieneksi internet-ilmiöksi. Nyt ensi-iltansa saa kertomuksen täyspitkä versio, joka ei aivan pysty vastaamaan siihen kohdistettuihin odotuksiin.

Tarina käynnistyy kansainvälisen tutkimusryhmän löytäessä Korvatunturin alle haudatun synkän salaisuuden. Asiat riistäytyvät käsistä, ja huomattavasti mainettaan pelottavampi satuhahmo pääsee irralleen läheiseen poronkasvattamoon.

Helander pitää kertomuksen kasassa ihailtavan varmaotteisesti. Kerronnassa on sulavuutta, joka on kotimaisen elokuvan kentällä edelleen valitettavan harvinaista. Vitsit ovat monin paikoin aidosti oivaltavia, ja seikkailuelokuvan kliseiden yhdistäminen suomalaisen äijäkulttuuriin tuntuu virkistävän tuoreelta idealta.

Teoksen ongelma on kuitenkin siinä, että se lupaa paljon enemmän kuin antaa. Alun hulvattomat tarinat joulupukin väkivaltaisista purkauksista jäävät kokonaisuudessa harmittavasti vain vihjailun tasolle, sillä radikaaliin lähtöasetelmaansa nähden Rare Exports on lopulta aivan liian kiltti elokuva. Helander ei tunnu osaavan päättää, pitäisikö tyylin kallistua ennemmin spielbergmäisen fantasian vai ilkeän komedian puolelle. Tämän vuoksi homma ei missään vaiheessa tunnu lähtevän kunnolla käyntiin. Aivan kuin tekijät olisivat aivan viime hetkellä pelästyneet sitä, että valtion elokuvatarkastamo voi tulla ikkunan taa.

TUOMAS JALAMO

Rare Exports
Ohjaus: Jalmari Helander
Pääosissa: Tommi Korpela, Jorma Tommila
Ensi-ilta 3.12.

Elokuvat: Vielä kerran tunteella

25.11.2010    
 15/10, Arviot, Kulttuuri, Leffat

Viimeinen manaus muuttuu loppumetreillään tahattoman koomiseksi.

Piinattua teinityttöä näyttelevä Ashley Bell vakuuttaa roolityöskentelyllään kehnosta käsikirjoituksesta huolimatta Daniel Stammin uutuuskauhussa.

Käsivarakameralla kuvatut muka-dokumentit elävät kauhugenressä eräänlaista uutta kukoistuskautta. Viime vuonna ilmestynyt, näkymättömän kiusanhengen vaiheita seurannut Paranormal Activity oli hölmöydestään huolimatta sen verran tuottoisa projekti, että jatko-osa nähtiin valkokankailla suorastaan ennätyksellisen nopeasti. Samoilla linjoilla jatkaa Daniel Stammin ohjaama Viimeinen manaus, jossa demonit ovat löytäneet astetta perinteisemmän majapaikan häiriintyneen teinitytön sisältä.

Elokuva seuraa uskonsa menettänyttä saarnaajaa Cotton Marcusta, joka on päättänyt todistaa manausten olevan pelkkää showbisnestä tekemällä dokumentin viimeisestä sielunpuhdistuskeikastaan. Kohdatessaan asiakkaansa Marcus joutuu kuitenkin arvioimaan uudestaan suhteensa yliluonnolliseen.

Kertomus lähtee käyntiin lupaavasti. Tunnelma on paikoin aidosti hyytävä, eikä vähiten riivattua tyttöä puistattavan vähäeleisesti esittävän Ashley Bellin ansiosta. Loppupuolella taitava johdatus vedetään kuitenkin viemäristä alas. Kokonaisuus muuttuu käsikirjoituksen huolimattomien ratkaisujen myötä yhä tyylittömämmäksi ja lopulta ainoastaan tahattoman koomiseksi.

Viimeisten minuuttien aikana katsoja on jo painanut kätensä silmilleen – ei tosin kauhun, vaan myötähäpeän pakottamana. Tämä on sääli, sillä Viimeisellä manauksella olisi hienovaraisempana ollut mahdollisuuksia jäädä mieleen varsin toimivana säikyttelynä. Nyt se toimii ainoastaan varoittavana esimerkkinä siitä, että dokumenttityylin käyttö kauhuleffassa nostaa helposti uskottavuuden vaatimukset varsin korkeiksi. Kuten elokuvan päähenkilön, myös Stammin olisi pitänyt ymmärtää lopettaa ajoissa.

TUOMAS JALAMO

Viimeinen manaus
Ohjaus: Daniel Stamm
Pääosissa: Patrick Fabian, Ashley Bell
Ensi-ilta 26.11.

Kirjat: Runoilija menee rikki

25.11.2010    
 15/10, Arviot, Kirjat, Kulttuuri

Lue lisää

Levyt: Hyvä hypnagoginen trippi

25.11.2010    
 15/10, Arviot, Kulttuuri, Levyt

Suomessakin vieraillut Oneohtrix Point Never on osa niin kutsutun hypnagogisen musiikin aaltoa, jossa pyritään luomaan aavemainen ja eteerinen tunnelma genrerajat ylittävien keinojen avulla. Hypnagogisen musiikin piiriin kuuluvaksi voidaan lukea niin lo-fi -esteetikot Ariel Pink ja Ducktails kuin dubstepin mysteerimies Burial sekä lukuisat muut valvetilan auraalisilla raja-alueilla toimivat artistit.

Bostonilaisesta soft rock -radiokanavasta nimensä vääntänyt OPN ui hypnagogian syvissä vesissä. Returnal-albumin aloittava kappaletrilogia vaihtuu raa’an nihilistisestä noise-kakofoniasta pehmeän harmoniseen urku-droneen päättyen lopulta badalamentimaisen melankolian abstraktiin kollaasiin.

Suuret kontrastit jatkuvat läpi hienon, mutta epätasaisen albumin. Nimibiisin Fever Ray -soundit ja selkeä rakenne tekevät kappaleesta helposti sulateltavan välipalan ennen loppulevyn ambient-maalailuja ja skitsofreenisen Preyouandi-kappaleen kolistelua.

Returnal-levyllä on saavutettu musiikillinen maisema, joka näyttäisi suttuiselta VHS-nauhoitteelta ulkoavaruuden aavekaupungeista.

PEKKA HAAPANEN

Oneohtrix Point Never:
Returnal
Editions MEGO 2010

« Edellinen sivu