Baarimessias

Viljo Ravantti tekee Turusta paremman paikan yksi baari kerrallaan.

Ravintola Pippurimylly. Hugo. Kerttu. Cup & Pint. RantaKerttu ja Hunsvotti.

Kun alkaa listata Ravantit-perheyrityksen omistamia ravintoloita ja pohtii niille yhteistä nimittäjää, mieleen tulee ainakin yksi asia.

Ne ovat poikkeuksellisen hyviä.

Tuntuu, että Ravanttien ravintoloiden puuttuminen tekisi Turusta baarielämän kannalta synkän joutomaan, jonka ei-turkulainen osakunta voisi kaikin mokomin upottaa mereen.

Maine syntyy pienistä asioista. Hugossa voi syödä nachot ja osallistua riemastuttavaan tietovisaan, jossa hyödynnetään audiovisuaalista tekniikkaa. Harvassa turkulaisbaarissa läppä lentää tuntemattomien välillä pöydästä toiseen näin pidäkkeettömästi.

Kortteliravintola Kertussa voi pestä ja lingota vaatteensa. Odotellessa pyykkärit lukevat lehtiä luomusiiderin ääressä tai nauttivat hampparibuffetin antimista. Ruokalistan halvin pasta-annos ”Opintotukea odotellessa” mahdollistaa opiskelijalle ravintolaillan loppukuussakin.

Ja aina kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina Cup & Pint vapahtaa kaupungin krapulaiset rehevällä darrabuffalla.

Yrittäjä on selvästi perillä siitä, mitä me juuri nyt kaipaamme.

Martinmäen
Emmerdale

Ravantit ovat vaikuttaneet Turun ravintolaelämässä jo 1970-luvulta lähtien. Ensimmäinen ravintola, Martissa edelleen toimiva Pippurimylly avattiin vuonna 1974.

Pippurimyllyn nimellä on mielenkiintoinen tarina. Sitä ehdotti Ravanttien perhetuttu, tekstiilisuunnittelija ja Marimekon perustaja Armi Ratia.

”Ratia toi terveisiä Milanon muotimessuilta ja sanoi, että laittakaa ravintolalle nimeksi Pippurimylly, että se on nyt Euroopassa kova sana”, ravintoloiden nykyinen toimitusjohtaja Viljo Ravantti selittää.

Pari muutakin perheyrityksen ravintolaa on ehtinyt vuosikymmenten saatossa avata ja sulkea ovensa Turussa. Kiinamyllynkadun Pikku Mylläri sekä nykyisen U Hospodan paikalla sijainnut Mylläri Matti poistuivat kuvioista 1980-luvun lopulla.

Vuonna 1993 avatun Hugon talkoissa nuori Viljokin oli mukana hakkaamassa reikää pankin seinään.

Ravanttien paikat sijaitsevat hieman sydänkeskustan ulkopuolella, keskustan ja kaupunginosien rajamailla. Baarit ovat kortteliravintoloita, joissa viihtyy niin isä kuin tytärkin.

”Martinmäki on työläistaustainen kaupunginosa. Hugossa viihtyy monta polvea. Jotkut ovat sanoneet, että se on ainoa varteenotettava pubi lähiseudun asukkaille. Hugo on vähän niin kuin Emmerdale”, Ravantti lohkaisee.

Pyykkipäivä
baarissa

Kertun itsepalvelupesula on tullut monelle tarpeeseen. Kertussa pestään vuodessa 1 500 koneellista pyykkiä, noin 5 koneellista päivässä.

Yleinen pesula etenkin baarin yhteydessä on harvinainen.

”Katselin itse aikanaan kämppiä Läntiseltä Pitkäkadulta, eikä kaikissa ollut tilaa pesukoneelle. Ehkä sillä oli oma vaikutuksensa, vaikkakin pesukone oli täällä rappujen alla jo kun ostimme Kertun”, Ravantti selittää.

Myös viime kesänä Förin läheisyyteen avattu RantaKerttu tarjoaa pyykinpesumahdollisuuden. Sataman läheisyys houkuttelee pyykille erityisesti veneilijöitä ja kesämökkiläisiä.

Uusin tulokas Ravanttien baarikavalkadissa on toteutettu tyylikkäästi alkuperäisen Kertun tapaan. RantaKerttu on hieno, mutta todellinen pommi on alakerrassa.

Merimiesbaari Hunsvotti ei ole syntynyt vain naulaamalla pari ankkuria seinään. Kellarissa on aidon salakapakan tuntu. Tiski on laivan muotoinen ja baarissa leijuu vahva tervan tuoksu. Se tulee seinille ripustetuista vanhoista kalaverkoista.

”Tässä oli ennen Rocca-ravintola, jonka alakerrassa oli viinikellari. Kirjahyllyt on vanhoja viinihyllyjä, jotka sahasimme paloihin, kun ei niitä jaksanut pihallekaan kantaa.”
Ensi kesänä jokivarsi saa vielä lisää kävelykadun tuntua, kun RantaKerttu raivaa pihalleen terassin.

”Taistelimme pitkään rakennusluvan kanssa, mutta saimme sen lopulta läpi”, Ravantti selittää.

Paksun vaahdon
paikkoja

Vanhemmat Ravantit Osmo ja Helena ovat siirtyneet eläkkeelle. Nykyään ravintoloista vastaavat veljekset Viljo sekä Matti, joka toimii myös kokkina. Viljolle päätyminen ravintolabisnekseen ei aina ollut yhtä selvää.

”Olen periaatteessa yo-pohjalta lähtenyt näihin hommiin, käynyt sitten ravintoloitsijakoulutuksen oppisopimuksella. Ennen sitä olin muun muassa YK:n rauhanturvaajana Lähi-Idässä”, nyt 35-vuotias ravintoloitsija kertoo.

Laajentumissuunnitelmia ei ole koskaan tehty kovin pitkälle. Niihin aikoihin, kun Rautatieaseman kupeessa lopetti Paviaani-niminen baari, Viljolla oli tapana käydä kulman takana Kertussa työasioissa. Aikansa katseltuaan Ravanteille tuli mieleen, että tuonhan voisi ostaa.

Paikka kunnostettiin ja avattiin 2009.

”Tein yhtä aikaa Cup & Pintin remonttia ja omakotitaloremonttia ja lisäksi odotimme vaimon kanssa lasta. Tällaista yhdistelmää en suosittele kellekään.”

Hyvää jälkeä tuli ainakin kulmabaarista. Cup & Pint on paikka nuoreen ja aikuiseen makuun. Sisustus on viimeisen päälle kotoisa.

Soittolistojen on eteen nähty vaivaa ja erikoista ohjelmaakin löytyy. Kaksi kertaa kuukaudessa järjestettävällä iltapalaklubilla voi siemaista unettavan kopsun ja hiihtää edestakaisin vaikka Reinoissa samalla, kun Dj Pikkumikko huolehtii tuutulauluista.

Ravanttien ravintolat ovat uuden vuosituhannen hybridejä ja vetovoimaisia juuri sen vuoksi. Musiikki vaihtelee Nick Drakesta Yonaan. Kaljan sijaan voi ottaa cappuccinon tai syödä vaikka  salaatin.

Iltaelämässä paikat, jotka onnistuvat olemaan monta paikkaa kerralla, ovat saamassa yhä enemmän suosiota. Turussa ei ole aina ollut helppoa saada hyvää kahvia iltakymmeneltä. Nyt on.

”Kahvi on tuoretta ja latte kuumaa ja siihen on saatu paksu maitovaahto – seikkoja, jotka eivät onnistu aina edes niiltä paikoilta, jotka veloittavat tästä juomasta viisikin euroa”, toteaa Turun Sanomien ravintolakriitikko Cup & Pintista.

”Ravanttiloissa” viihtyy urbaania ja laatutietoista väkeä, jotka tietävät, miltä latten vaahdon pitää näyttää.

Snobbailemaan Viljo ei kuitenkaan ala.

”Tarkoitus on pitää matalan kynnyksen paikkoja. Ravintolamme ovat kaikille.”

Nykyään Ravantit asuvat Mynämäessä, eikä keskustan baareissa tule käytyä entiseen tahtiin. Omat klassikkoravintolat Viljollakin kuitenkin on.

”Alvar on ollut mulle sellainen olohuone. Asuin joskus viisi vuotta sen yläkerrassa. Ravintoloista tykkään istua Mamissa. Olen nimittäin lainannut niille pöydänjalan”, Ravantti virnistää.

Teksti: JANTSO JOKELIN
Kuva: LAURI HANNUS

Vaalipuhetta

Tämä lehti ilmestyy aivan presidentinvaalien toisen kierroksen korvalla. Oli lopputulos mikä tahansa, moni varmaan huokaisee helpotuksesta. Vaaleilta saadaan taas hetkeksi rauha – kunnes kampanjointi syksyn kuntavaaleihin käynnistyy.

Viimeksi kuluneen vuoden aikana ei ole voinut välttyä tunteelta, että politiikkaa puhutaan nyt enemmän kuin koskaan mediaani-ikäisen yliopisto-opiskelijan elinaikana.
Kevään eduskuntavaalien ja perussuomalaisten nousun sanotaan palauttaneen politiikan politiikkaan. Presidentinvaalikampanjat käynnistyivät pian eduskuntavaalien ympärillä käydyn keskustelun laannuttua.

Silti ylioppilaskunnissa ehdittiin pitää vielä edustajistovaalit kaksien valtakunnallisten vaalien välissä. Monelle kuntalaiselle koko ruljanssi jäi epäilemättä etäisiksi tai jopa näkymättömiksi, mutta ylioppilaslehden toimituksesta katsottuna se moninkertaisti yhteiskunnallisen keskustelun määrän.

Presidentinvaalien ympärillä käyty mediasirkus ei tietenkään ole missään suhteessa valittavan henkilön tulevaan valtaan – sehän rajoittuu lähinnä hallituksen kanssa hoidettavaan ulkopolitiikkaan.

Presidentinvaalit ovat kuitenkin sirkus, josta harva tahtoo luopua. Suora kansanvaali, jossa vastakkain ovat henkilöt, eivät puolueet, on politiikkaa yksinkertaistetussa ja viihdyttävässä muodossa. Presidentin rooli ”arvojohtajana” antaa äänestäjälle luvan keskittyä konkreettisten ratkaisuehdotusten sijaan ehdokkaan maailmankatsomukseen ja presidentin tuleva edustustehtävä oikeuttaa takertumisen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin.

Presidentin valtaoikeuksien vähäisyys tai keskustelun viihteellisyys ei kuitenkaan tee puheesta tyhjänpäiväistä.

Presidentinvaalit ja viime eduskuntavaalit olivat ensimmäisiä vaaleja, joissa sosiaalisella medialla oli merkittävä rooli. Esimerkiksi Facebookissa aktiivisimmin kampanjoivat ketkäpä muut kuin toiselle kierrokselle tiensä selvittäneet Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto. Etenkin Haaviston ympärille luotua nostetta kiitetään onnistuneesta verkkokampanjoinnista.

Perinteisessä mediassa suhtautuminen sosiaaliseen mediaan on ollut kahtalaista. Toisaalta verkko tarjoaa ehtymättömän uutisaitan: kirjoitetaan uutisia siitä, mistä verkossa juuri nyt vaahdotaan. Toisaalta lehtien kolumneissa on keskitytty paheksumaan sosiaalisen median turhaa hölinää ja tyhjästä paisuvia kuplia – joita perinteinen media paisuttaa ja hyödyntää.

Molempia suhtautumistapoja voi kuvata laiskoiksi. Demokratian ja keskustelukulttuurin eittämättömän muutoksen äärellä ei kannata käpertyä siilipuolustukseen. Uusi media on demokratisoinut sitä, kenellä on mahdollisuus nostaa aiheita yleisen keskustelun aiheeksi. Vaalien vuosi on osoittanut, että halua vaikuttaa yhteiskuntaan löytyy.

ANNA-ELINA MATILAINEN
tyl-paatoimittaja@utu.fi

Matkoja lähelle ja kauas

Kauppakorkeakoulun opiskelijoiden Joona Heinolan ja Aleksanteri Herttuaisen yritys tarjoaa matkakonsultaatiota.

”Olin viime vuonna vaihto-oppilaana Saksassa, kun yksi skotlantilainen kaverini tuskaili lentolippujen ja majoituksen etsimisen kanssa. Silloin ajattelin ensimmäistä kertaa, että voisin tehdä vaihtoehtojen kilpailutuksen hänen puolestaan pientä vaivanpalkkaa vastaan”, Turun kauppakorkeakoulussa opiskeleva Aleksanteri Herttuainen sanoo.

Kun Herttuainen palasi vaihdosta takaisin Suomeen, hän pyysi opiskelukaveriaan Joona Heinolaa mukaan toteuttamaan liikeideaa. Viime syksynä kaksikko aloittikin turkulaisten korkeakoulujen yhteistyössä järjestettävän Nuori yrittäjyys -kurssin. Alun perin tarkoituksena oli perustaa matkatoimisto. Kurssin alussa liikeidea kuitenkin jalostui matkakonsultaatioksi.

Valmismatkan ja
reppuretken väliltä

EasyAbroad rekisteröitiin yritykseksi lokakuussa, ja siitä lähtien kaksikko on tehnyt matkakonsultointia. Ensin tilauksia saatiin tutuilta, mutta pian myös tuntemattomilta Facebookin ja yrityksen omien nettisivujen kautta.

Käytännössä EasyAbroad etsii asiakkaan puolesta halvimmat lennot ja majoitukset 25-100 euron suuruista korvausta vastaan. Yrityksellä ei ole matkan suhteen muita vaatimuksia kuin tiedot kohteesta ja matkustusajasta. Matkustusvaihtoehtoja kartoitetaan niin parin päivän kaupunkimatkalle kuin pitempikestoiselle rantalomalle.

Toisin kuin perinteiset matkatoimistot, EasyAbroad katsoo läpi myös halpalentoyhtiöt sekä hostellit.

”Monesti lopputulos on yhdistelmä eri palveluntarjoajien vaihtoehtoja. Erilaiset hakukoneet ovat nopeasti profiloituneet: jotkut hakukoneet ovat selvästi halvempia esimerkiksi Euroopan sisäisillä lennoilla, mutta eivät tarjoa edullisimpia kaukolentoja”, kaksikko pohtii.

Asiakkaan vastuulle jää itse varata ja maksaa matkaliput ja majoitus, joita yritys suosittelee. Jos asiakas sattuu löytämään itse EasyAbroadin tarjousta halvemman matkavaihtoehdon samoilla matkustustiedoilla, korvausta ei tarvitse maksaa. Näin ei ole vielä käynyt.

Kilpailtu
ala

Matkakonsultaation hinta määräytyy matkakohteen ja matkustajien lukumäärän mukaan. Esimerkiksi 1-4 henkilön Euroopan sisäinen matkakonsultaatio kustantaa 25 euroa, yli kahdeksan henkilön Euroopan ulkopuolelle suuntaava matka puolestaan 100 euroa.
”Hintoja miettiessä otimme huomioon sen, paljonko olisimme itse valmiita vastaamaan samanlaisesta konsultaatiosta, ja paljonko meillä menee matkavaihtojen kartuttamiseen aikaa”, Herttuainen sanoo.

EasyAbroad luottaa toiminnassaan kuluttajalähtöisyyteen. Yritysmarkkinoille ei ole vielä hinkua, vaan konsultaatio halutaan pitää matalan kynnyksen palveluna. Toistaiseksi tilauksia on sadellut tasaiseen tahtiin. Matkoja on useimmiten tilattu Eurooppaan parille hengelle, mutta käsittelyssä on ollut jo yksi isompi ryhmätilaus sekä Balille suuntautuva matka.

Tällä hetkellä yrityksen kohderyhmä koostuu opiskelijoista ja sellaisista vanhemmista ihmisistä, jotka eivät joko osaa tai ehdi etsiä itse halvinta vaihtoehtoa.

”Useimmat opiskelijat nauttivat toki itsekin matkan varaamisesta ja kilpailuttamisesta.  On kuitenkin myös paljon niitä, jotka eivät ehdi, halua tai jaksa kahlata vaihtoehtoja läpi”, Heinola sanoo.

Herttuainen opiskelee pääaineenaan markkinointia, Heinonen kansantaloustiedettä. Molemmilla käynnissä on kolmas opiskeluvuosi, joten valmistumiseen on vielä tovi. Tällä haavaa uutukaista yritystä pyöritetään opintojen ohessa vapaa-ajalla.
Matkailualan kova kilpailu tai lentobisneksen tulevaisuus ei kaksikkoa pelota.
”Kilpailuasetelma on pelkästään kannustava asia.”

Teksti: VENLA PÖYLIÖ
Kuva: LAURI HANNUS

www.easyabroad.fi

Kriisin kautta uuteen elämään

Alexander Payne kuvaa jälleen kriisin kohtaavan miehen selviytymistarinan.

ELOKUVA. Ohjaaja Alexander Payne muistetaan parhaiten sysimustista komedioistaan About Schmidt (2002) ja Sideways (2004). Paynen elokuvissa toistuvat ikäkriisit ja roadtrippailu, mutta yksinkertaisimmillaan tarinoita yhdistää ihmisen epätäydellisyys.

Paynelaisittain The Descendantsinkin pääosassa on kärsivä mies. Matt King on varakas havaijilainen lakimies, jonka elämä heittää voltin vaimon vajotessa koomaan kohtalokkaan veneonnettomuuden seurauksena. Matt yrittää nyt ensimmäistä kertaa kommunikoida kahden ongelmallisen tyttärensä kanssa. Kuolemaa tekevästä vaimosta paljastuva salaisuus ajaa uusioperheen Paynelle ominaiselle lomamatkalle.

George Clooney tekee loistavan suorituksen elämänsä kriisiä kokevana Mattina. Massahurmaajan maineen saanut näyttelijä onkin osuva valinta vasta isyyden alkeita opettelevaksi keski-ikäiseksi. Samalla hän myös onnistuu sisäistämään Paynen tragikoomisen tyylin. Elokuvassa esiintyvät pienet yksityiskohdat Clooneyn harvinaisen naurettavasta juoksutyylistä aina hävyttömän tyylittömiin havaijipaitoihin vielä korostavat elokuvan arkipäiväistä luonnetta.

Vaikka The Descendantsin huumori on surkuhupaisaa, osoittautuu tarina myös aidosti koskettavaksi. Jatkuva kyynelkanavien kutittelu alkaa tosin vaikuttaa myös turhan tarkoituksenmukaiselta. Herkän puolen itsestään löytänyt Payne keskittyy myös niin tiukasti Mattiin, että tämän tyttärien tarina jää turhan ontoksi. Ohjaaja saa virheensä anteeksi ahdistuksesta vapauttavalla loppukohtauksella.

***1/2

IDA KANKAANPÄÄ
The Descendants (USA 2011)
O: Alexander Payne
N: George Clooney, Shailene Woodly, Amara Miller, Nick Krause

Rautaakin vahvempi Meryl Streep

Tähtinäyttelijä pelastaa sentimentaalisuuteen horjahtavan Rautarouvan.

ELOKUVA. Margaret Thatcher oli tiukka mimmi. Määrätietoinen nainen jyräsi tiensä läpi miesten maailman aina Iso-Britannian pääministerin valtaistuimelle asti. Samalla hän niitti mainetta alempien luokkien riistäjänä, joka hyvästeli ajatuksen hyvinvointiyhteiskunnasta kääntämälle katseen kohti amerikkalaisia aatteita.

Rautarouva ei kuitenkaan keskity kuvaamaan hallitsijan hirmutekoja, vaan pääosassa on dementian kanssa taisteleva Thatcher, joka harhaisena höpisee jo kuolleen miehensä kanssa. Ohjaaja Phyllida Lloyd haluaa kurkistaa rouvan henkilökohtaisen rautaesiripun taakse, mutta päätyykin kuvaamaan Thatcherin lähes epäuskottavan inhimilliseksi olennoksi. Margaretin ura puolestaan nähdään naiseuden uhraamisena sekä äidin ja vaimon roolin laiminlyömisenä.

Lloydin intiimi lähestymistapa luo utopistisen käsityksen ihmismonsteriksi mielletyn Thatcherin yksityiselämästä. Sentimentaalisesti kuvatun mummelin arkipäivä linkittyy kehnosti varsinaisen rautarouvan uran kronologiaan. Vaikka valkokangas täytetäänkin uutiskatsauksilla, ei materiaalista ole edes historian oppitunniksi.

Ontuvan otteen pelastajaksi nousee kuitenkin meikkitaiteilijan ja puvustajan avustuksella Thatcheria ilmiömäisesti tulkitseva Meryl Streep. Ilman tätä Hollywoodin vanhan naiskaartin yhtä valovoimaisinta ja karismaattisinta tähteä olisi Rautarouva pahasti ruostunut.
***
IDA KANKAANPÄÄ

Rautarouva (The Iron Lady, Iso-Britannia/Ranska 2011)
O: Phyllida Lloyd
N: Meryl Streep, Jim Broadbent, Alexandra Roach

Bezzerwizzer antaa mitä lupaa

PELI. Trivial Pursuit on yksi lautapelien ehdottomista klassikoista. Moni akateeminen viisastelija saa pelissa salaista tyydytystä erityisesti silloin, kun tietää vastauksen kysymykseen, jonka kanssa vastustaja takeltelee. Uusi lautapeli Bezzerwizzer antaa tähän näsäviisasteluun ja toisen joukkueen kysymysten ryöstämiseen avoimen mahdollisuuden.

Bezzerwizzerin besserwisseröintikortti eli B-laatta antaa joukkueelle tilaisuuden vastata toisten joukkueiden kysymyksiin, mikä tekee pelistä sosiaalista. Aiheiden kirjo on myös erittäin laaja – kahdenkymmenen teemaan mukaan mahtuu kaikkea tekniikasta ja taloudesta designiin ja tapakulttuuriin. Kysymykset eivät ole kovin vaikeita, mutta niiden taso vaihtelee joskus vähän epäreilunkin tuntuisesti.

Pelaaja tai useamman pelaajan joukkue pääsee itse järjestämään kysymyksiään yhden, kahden, kolmen ja neljän pisteen kysymyksiksi omien vahvuuksiensa mukaan. Aiheita voi myös sääntöjen puitteissa vaihtaa. Vaihtamiseen oikeuttava Z-laatta tarjoaa kuitenkin myös oivan taktikointivälineen – sillä voi vaihtaa paitsi omia aiheitaan, myös vastapuolen aiheita. Pelikumppanien heikkouksien ja vahvuuksien tuntemisesta on siis kiistatonta etua.

TYL

Sodanvastainen tappokone

“Yritän pitää hänet kasassa, mutta hänen sisälmyksensä valuvat ulos… Yritän, ja kukaan ei auta! Hän vain huutaa, että haluaa mennä kotiin. Ja kutsuu minun nimeäni.”

Ote on elokuvan First Blood loppukohtauksesta, jossa itkunsekainen entinen merijalkaväen eliittisotilas istuu pikkukaupungin poliisiaseman lattialla, ja kertoo, kuinka hänen kaverinsa kuoli pommi-iskussa. Elokuva tunnetaan paremmin sille myöhemmin annetulla nimellä Rambo: First Blood, ja se on Rambo-elokuvien sarjan ensimmäinen, kiistatta moniulotteisin osa.

Elokuvan perusjuoni on toki yksinkertainen: henkisesti epävakaa ex-sotilas kohtaa paikallisen poliisin, joka ottaa hänet silmätikukseen ja jonka alaiset kohtelevat häntä väkivaltaisesti. Rambo napsahtaa, pistää poliisit nyrkeillään nippuun ja pakenee vuorille sotimaan yhden miehen sotaansa.

Näin First Bloodin ensimmäistä kertaa ala-asteikäisenä. Niin nuorena suurimman vaikutuksen tekivät tietysti Rambon uskomattomat taistelutaidot ja ninjamainen kyky hiippailla metsän siimeksessä ja paeta takaa-ajajiltaan. Rambo oli kova jätkä. Mutta muistan myös sen, kuinka epäreilulta Rambon kohtelu elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa tuntui. Miksi se yksi poliisisetä oli niin ilkeä? Lapsena kokonaisuutta oli vaikea käsittää.

Vasta myöhemmin olen löytänyt elokuvan loppukohtauksen uudelleen, ja ymmärtänyt, että kyseessä on aina ajankohtainen, syvästi poliittinen elokuva, joka ei kerro myyttisen sankarihahmon taistelusta ilkeitä poliiseja vastaan, vaan siitä, mitä yksilölle tapahtuu, kun sodan jättämät traumat tekevät sopeutumisesta normaaliin arkeen ja yhteiskuntaan mahdotonta. Ennen kaikkea se kritisoi yhteiskuntaa, joka on valmis lähettämään nuoriaan maailman taistelukentille, muttei pidä näistä huolta sotien jälkeen. Samaa teemaa ei löydy sarjan muista osista, joissa Rambon tehtävä on lähinnä listiä mahdollisimman monta periamerikkalaisten hyveiden vastustajaa kommunisteista burman diktatuurin sotilaisiin.

First Bloodin julkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi 30 vuotta. Törmäsin äskettäin YouTube-videoon, jossa Irakissa ja Afganistanissa sotineet Yhdysvaltain merijalkaväen veteraanit kertoivat itkien sodissa tekemistään hirveyksistä. Siviilien ampumisen, väkivaltaisen kohtelun ja täysin mielivaltaisesti tehtyjen ohjusiskujen osalliset eivät enää olleet ylpeitä siitä, mitä olivat tehneet. Monelle on ollut mahdotonta sopeutua normaaliin elämään ja arkeen. Voi olla, että First Blood on vain halpaa viihdettä, mutta sen perimmäinen teema on edelleen tärkeä.

JUUSO JANHUNEN
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja populaarikulttuuritiedolla pätemisen ammattilainen.

Musiikkielitismin tuska ja tuho

Oopperassa käydessäni en uskonut ikinä törmääväni näkyyn, jossa suuri lauma solisteja tanssii finaalissa neonväriset Crocsit jalassa. Ja ei, kyseessä ei ollut hupiooppera. Tuli mieleen, että tämäkö on sitä usein parjattua rikkaiden pönöttäjien elitismiä.

Klassisen musiikin elitistisyys on ollut jo kauan vanha haiseva illuusio. Kun suuret massat haluavat uskoa johonkin, siihen on mahdotonta vaikuttaa. Heidän mielestään se on kallista, sisälle ei pääse farkut jalassa ja katsomon keski-ikä on kuusikymmentä. Tosiasiassa halvin tie sisälle kustantaa seitsemän euroa ja ketään ei käännytetä ovelta, ellei ole alasti. Viimeinen kohta on silkkaa ikärasismia.

Kaiken tämän takia ei siis ole ihme, että niin moni vastusti Helsingin uuden Musiikkitalon ideaa.
Vaan kuinkas sitten kävikään? On helpottavaa huomata, että Musiikkitalo on onnistunut rikkomaan kovimman pintajään. Liekö markkinointi osunut ajan hermoon, mutta jotakin radikaalia on tapahtunut, sillä ystäväni törmäsi jo alkusyksyllä konsertissa käydessään riemastuttavaan ilmiöön: ihmiset eivät osanneet käyttäytyä! He taputtivat väärässä kohdassa, tömisyttivät jalkojaan ja remusivat.

Jotakin Musiikkitalo on tehnyt oikein, sillä asiakkaiden houkutteleminen on ollut työlästä kahdelle muulle suurelle musiikki-instituutiolle. Se onnistui siinä, missä Finlandiatalo, Kansallisooppera ja lukuisat muut pienemmät musiikki-instituutiot epäonnistuivat. Laaja tarjonta sekä populaarimusiikin että klassisen saralta oli osuva veto, samoin rakennuksen avoin yleistunnelma.

Ilmastonmuutos on ollut läpi syksyn huikaiseva. Nykyisin Radion sinfoniaorkesterin lipuista käydään raakaa kamppailua ja Wienin filharmonikkojen kevätpiipahdus myytiin loppuun parissa minuutissa. Elämme aikoja, jollaisia ei ole klassisen musiikin alalla ennen nähty.

Korkeakulttuuri on siis laskeutunut kansan pariin. Vai olisiko sittenkin niin, että kansa on viimein suostunut tuulettamaan ikivanhoja käsityksiään ja astunut sisään ovesta, joka on ollut vuosikaudet auki? Kulttuuri ei voi edelleenkään hakea ketään kotoaan. Tärkeintä on muistaa, että kaikki tapahtuu katsojan ehdoilla – kyllä ohjelmistossa on mistä valita. Ja jokainen saa tulla paikalle sellaisena kuin on, vaikka sitten taputtamaan väärässä kohdassa. Pääasia on, että tulee ja nauttii.

Tätä klassisen musiikin kulttuuri on parhaimmillaan.

Jokin aika sitten löysin itseni keskeltä oopperaa, jossa leikittiin Barbara-nukeilla, viskottiin ruumiita kohtauksesta toiseen, laulettiin aarioita ruumisarkusta käsin ja farssin sankari oli nuori pizzalähetti. Kun vuosi sitten ylikaupalliset muovijalkineet eivät vielä naurattaneet, nyt huomasin ulvovani: lisää!

Klassinen musiikki ja ooppera eivät ole ryppyotsaisia taidemuotoja. Se pitäisi jo nähdä Leif Segerstamin vapaan ilottelevasta esipuheesta Turun Filharmonisen orkesterin esitteessä ja Kansallisoopperan Paavo Arhinmäelle omistetusta rap-videosta.

Nyt kun kansa on uskaltautunut Musiikkitalon mediaseksikkäästi räjähtelevistä heiluriovista sisälle, ehkä he tämän jälkeen eksyvät myös Kansallisoopperan puolelle. Edes niiden Crocsien takia.

MARISSA MEHR

Epämukavaa päivänjatkoa kaikille!

Facebookissa levisi hetki sitten kulovalkean lailla jonkun ihan itse tussilla piirtämä kuva. Kuvaan oli merkitty lontooksi kaksi mylpyrää: mukavuusalue ja alue, jossa taika tapahtuu.

Kuvan ajatus on kaunis. Jos pysyttelee omassa kotona missä on mukavaallallaa ja kaikki samaa mieltä, ei tule haastetuksi, ei kiistele, ei löydä uusia tapoja ajatella ja toteuttaa itseään. Kauhean kaunis ajatus, toki, tasavahvoin perustein myös hirvittävää kuraa. Kuvassa nimittäin kiteytyy juurikin se akateeminen halipiiriylimielisyys, joka hätyytti viime keväänä uurnille hämmentävän suuren joukon henkisiä kotirottia. Lisäksi kuvan yksinkertaistava ilosanoma antaa valheellista tietoa elämästä.

Simba, anna kun minä selitän.

Ensinnäkin kuvasta puuttuu kolmas mylpyrä: ”epäilen, että tein kammottavan virheen ja haluan suunnata maitojunalla kotioppäite”. Omalta mukavuusalueelta poistumisen taikuus on paradoksaalinen jo sanasemanttisesti: ei sitä turhaan kutsuta mukavuusalueeksi – sen ulkopuolella on nimittäin epämukavaa. Kun kokemus ja ympäristö alkavat tuntua mukavilta, ovat ne mukavuusalueellasi. Ja sieltä sitä pitäisi taas kingetä etsimään sitä uutta epämukavaa?

Kannattanee myöntää, että tätä kirjoittaessa syyllistyn jeesustelun syntiin. Olen kyseenalaistanut kovaan ääneen lukioaikaisten kaverien elämänvalintoja, pilkannut heidän ”on tää Pori ihan kiva kaupunki” -kommenttejaan ja miettinyt yön hiljaisina tunteina miten hieno ihminen olen, kun olen paitsi päättänyt sivistää itseäni yliopistossa myös matkustellut paljon ja muuttanutkin monta kertaa. Olen ajatellut, että ellen sivisty, näe ja koe juuri niitä asioita, joita ihmiset ympärilläni arvostavat, olen huono.

Näin pääsemme perimmäisten kysymysten äärelle: Mikä intellektuellikonklaavi määrittää epämukavuusalueen ja miksi siellä seikkaileminen on jotenkin hyvä juttu a priori? Jos ihminen on harmiton ja tyytyväinen ikiloimaalainen parturikampaaja, eikö hänen pitäisi saada olla sitä rauhassa? Kuinka moni epämukavuusaluekuvan jakaja olisi itse valmis lähtemään Loimaalle? Eikö juuri epämukavuusalue, jossa ihmisillä on tapana haahuilla vajavaisin tiedoin, uhatulla ja epävarmalla fiiliksellä, ole omiaan negatiivisten kokemuksien hankkimiseen ja ennakkoluulojen vahvistumiseen?

Uskon ihmiskunnan kehittyvän paremmaksi, jos yksilöt viitsivät olla empaattisia ja kokea uutta. Tämä liike mahdollistuu aidosti vain heidän omasta tahdostaan, ei painostuksen ajamana.

LOTTA AARIKKA
Kirjoittaja ei ole koskaan käynyt Loimaalla.

Laitosneuvostot lakkautetaan ehkä jo elokuussa

Ylioppilaskunta hakee uusia jäseniä hallintoelimiin, joiden toiminta saattaa lakata ennen ensimmäistäkään kokousta.

Joulukuun puolivälissä valmistunut ja yliopiston hallituksessa hyväksytty rakenteellisen kehittämisen työryhmän loppuraportti esittää laitosneuvostojen lakkauttamista Turun yliopistossa. Myös yliopiston uuden strategian luonnoksessa otetaan lähtökohdaksi elinten lakkauttaminen.

Päätöstä laitosneuvostojen alasajon aikataulusta ei ole, mutta Turun ylioppilaslehden tietojen mukaan niistä aiotaan luopua kiihdytetyllä aikataululla jo ensi kesänä.

Laitosneuvostojen lakkauttaminen vaatii muutoksia yliopiston johtosääntöön, mutta muiden rakenteellisen kehittämisen työryhmän ehdottamien uudistusten vuoksi sitä päivitetään yliopiston hallituksessa joka tapauksessa vielä tänä keväänä.

Ylioppilaskunnassa tieto laitosneuvostojen nopeutetusta alasajosta on aiheuttanut erikoisen tilanteen: TYY hakee parhaillaan laitosneuvostoihin opiskelijajäseniä huhtikuussa alkavalle kaudelle. Jos neuvostot eivät kokoonnu kevätlukukaudella, saattaa käydä niin, etteivät uudet jäsenet ehdi aloittaakaan luottamustoimessaan.

Tilalle
kolmikantaa

Laitosneuvostojen tilalle ehdotetaan valmistelevia työryhmiä, jotka on koottu niin, että niissä on edustajansa sekä professoreilla, muulla henkilökunnalla että opiskelijoilla.
TYYn hallitus toivoo strategialuonnoksesta antamassaan lausunnossa laitosneuvostojen vallan palauttamista. Mikäli vanhoihin laitosneuvostoihin ei ole enää palaamista, kelpaa TYYlle uusien työryhmien aseman kirjaamista johtosääntöön.

”TYYn kanta on, että myös laitostasolla ajetaan kollegiaalista päätöksentekoa, jossa opiskelijat ovat mukana. Nykyisellään laitosneuvostot eivät toteuta tätä tehtävää”, TYYn hallituksen koulutuspoliittinen vastaava Heikki Isotalo toteaa.

”Uusille työryhmille pitää kirjata tehtävät ja velvollisuus kokoontua säännöllisesti.”

Sekä strategiatyöryhmässä että rakenteellisen kehittämisen työryhmässä opiskelijoita edustanut Rauli Elenius on samaa mieltä. Hänestä  laitosneuvostojen korvaaminen työryhmillä on opiskelijan vaikutusmahdollisuuksien kannalta hyvä asia, mikäli niille annetaan kunnollinen rooli.

”Näen sen mahdollisuutena tavoittaa todellista lähidemokratiaa.”

Viimeisten kahden vuoden ajan laitosneuvostojen rooli on ollut epäselvä. Niiden tehtävien määrittely on jätetty tiedekunnille. Siksi ne ovat joissain tiedekunnissa kokoontuneet vain kerran vuodessa.

Tavoitteena
kevyt hallinto

Laitosneuvostoista luopumisen taustalla on yliopiston johdon halu nopeuttaa ja yksinkertaistaa hallintoa. Neuvostojen lakkauttamista esitettiin jo uutta yliopistolakia valmisteltaessa, mutta silloin ne säilyivät muun muassa opiskelijaliikkeen kiivaan vastustuksen vuoksi.

Isotalo pitää selvänä, että laitosneuvostojen roolin muutoksen myötä opiskelijoiden mahdollisuudet vaikuttaa päätöksentekoon ovat rapautuneet.

”Laitosneuvostojen lakkauttaminen tarkoittaa, että nyt pyyhitään pois viimeinenkin muisto neljän viime vuosikymmenen aikana saavutetusta yliopistodemokratiasta. Toisaalta se voi olla tervettäkin, sillä viimeiset kaksi vuotta laitosneuvostot ovat olleet lumedemokratiaa.”

Myös Elenius muistuttaa, että yksiköiden yhdistämiset ovat kasvattaneet laitoksia viime vuosina siten, että oppiaine- tai oppiaineryhmätaso voi usein olla laitosneuvostoa parempi paikka päättää opiskelijoita lähellä olevista asioista.

Teksti: ANNA-ELINA MATILAINEN

Seuraava sivu »