Sanasota

Ohjaaja Roman Polanski näyttää, mitä ihmisestä paljastuu, kun kulissit romahtavat Carnagessa.

Roman Polanski sulkee elokuvansa hahmot häkkiin, ja päästää verbaaliset pedot valloilleen.

ELOKUVA. Yksityiselämässäänkin useasti ahtaalle joutunut ohjaaja Roman Polanski on todistanut muun muassa elokuvillaan Inho (1965) ja Vuokralainen (1976) olevansa klaustrofobian mestari. Tällä kertaa tilaa on kutistettu entisestään, sillä Yasmina Rezan palkittuun Vihan jumala -näytelmään perustuva Carnage sijoittuu alku- ja loppukohtausta lukuun ottamatta yhteen kerrostaloasuntoon.

Keskiluokkaisen newyorkilaiskodin näyttämöllä kohtaavat pariskunnat Longstreet ja Cowan. Pienimuotoiseen vanhempainiltaan koettiin tarvetta, kun perheiden pojilla oli fyysinen yhteenotto. Kakkukahvittelun aikana parit pyrkivät ylläpitämään diplomatiaa, mutta viimeistään whisky-pullon korkkaaminen saa veitsenterävät solvaukset sivaltamaan ilmaa. Elokuvan tasolla kuvat kertovat kuitenkin enemmän kuin sanat.

Vaikka farssissa viljellään synkähköä huumoria, on tunnelma lähinnä piinaava. Polanskin kuvakulmat yhdistettynä karikatyyrimäisiin henkilöhahmoihin kiskaisevat katsojankin mukaan kahakkaan. Myös näyttelijäntyön rautaisista ammattilaista erityisesti kireäkasvoinen Jodie Foster ja kyyninen pukumies Christoph Waltz tukevat tunnelmaa.

Vaikka Carnage ei yllä Polanskin parhaimmistoon, onnistuu ohjaaja ironisesti heristämään keskaria kohti Yhdysvaltoja. Vihjailuista osuvin lienee sanaharkkaparin taustalla vilahteleva Brooklyn, vaikka elokuva onkin kuvattu Polanskille turvallisessa Pariisissa. ***

IDA KANKAANPÄÄ
Carnage (Ranska/Saksa/Puola/Espanja 2011)
O: Roman Polanski
N: Jodie Foster, Kate Winslet, Christoph Waltz, John C. Reilly.

Taianomainen nostalgiatrippi

Ohjaajalegendan ensimmäinen 3D-elokuva on visuaalisesti tyylikäs kunnianosoitus elokuvan perinteelle.

ELOKUVA. Ohjaaja Martin Scorsese tunnetaan monista kovaksikeitetyistä elokuvistaan kuten Taksikuski (1976), Kuin raivo härkä (1980) ja The Departed (2006). Onkin vähintään hämmentävää, että vanhoilla päivillään ohjaajaveteraani tekee kolmiulotteisen lastenelokuvan.
Kirjailija ja kuvittaja Brian Selznickin teokseen Hugo Cabret: Kuvaromaani perustuvassa teoksessa seurataan 30-luvun Pariisissa asuvaa 12-vuotiasta Hugoa. Rautatieaseman kelloista huolehtiva poika tutustuu lelukaupan myyjään ja tämän seikkailumieliseen kummityttöön.

Lähtökohtaisesti tarina vaikuttaa suoraan kouluikäisille suunnatulta, eli läpeensä tylsältä. Hugo on kuitenkin jotain aivan muuta. Selkeästi kahdesti hyvin erityyppisestä osasta koostuvassa elokuvassa on hetkensä jokaisen ikäluokan edustajalle.

Scorsese onnistuu myös osoittamaan, että kiistelty 3D-efekti pääsee oikeuksiinsa osaavissa käsissä. Jos Werner Herzog ja Wim Wenders ovat jo todistaneet kolmiulotteisuuden toimivuuden dokumenteissa, niin viimeistään Scorsese näyttää efektin potentiaalisuuden fiktion tasolla.

Ohjaaja ei mässäile, vaan kuvaa hienotunteisesti keskittyen pieniin yksityiskohtiin.

Vaikka visuaalisuus onkin huippuluokkaa, on myös muistettava, että Scorsesella on millä mällätä. Hollywood-elokuvan malliesimerkissä tämä näkyy tietenkin myös huippunimekkäässä näyttelijäkokoonpanossa ja tasokkaissa taustajoukoissa.

Hugon suurin ansio on kuitenkin tribuutti elokuvahistorian alkutaipaleelle. Scorsese näpäyttää koko elokuvateollisuutta käyttämällä uusinta teknologiaa  vanhan ylistämiseen. Katsoja saattaa päästä kurkistamaan jopa ohjaajan omaan sielunmaisemaan. Samalla vähän kosiskellaan Oscar-tuomareita.  ****

IDA KANKAANPÄÄ

Hugo (USA 2011)
O: Martin Scorsese
N: Asa Butterfield, Ben Kingsley, Chloë Grace Moretz, Sacha Baron Cohen

Traaginen ja lumoava rakkaustarina

Naoko otti vasemman kätensä pois taskusta ja tarttui käteeni. ”Sinulla ei ole mitään pelättävää”, hän sanoi. ”Sinä kyllä pärjäät. Vaikka kirmaisit täällä keskellä yötä, et varmasti putoaisi siihen kaivoon. Enkä minäkään putoa, jos pidän sinusta kiinni.”

KIRJA. Japanilaiskirjailija Haruki Murakami on saavuttanut viime vuosina valtavan suosion ympäri maailmaa. Hänen teoksiaan on ylistetty, palkittu ja julistettu tuleviksi klassikoiksi, eikä syyttä. Hän on onnistunut luomaan omintakeisia maailmoja yhdistämällä syvällisen sanoman helppolukuisuuteen ja maustamalla realistisen kerronnan ripauksella fantasiaa.

Uutuussuomennos Norwegian wood ei ole fantasiaa Kafka rannalla ja Suuri lammasseikkailu -romaanien tapaan, mutta lumoava tarina se on alusta loppuun asti. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten kirjoitettu Murakamin kansainvälinen läpimurtoteos on ehtinyt ihastuttaa jo elokuvana ennen kirjan suomennosta.

Romaani kertoo parikymppisen Torun ensirakkaudesta. Toru on muuttanut Tokioon opiskelemaan, mutta kantaa mukanaan henkistä painolastia, sillä hänen paras ystävänsä, Kizuki, on tehnyt itsemurhan. Toru tapaa Kizukin tyttöystävän Naokon, ja heidän suhteensa syvenee. Heidän maailmansa olisi täydellistä nuoruuden pumpulirakkautta, ellei Kizuki olisi heidän välissään. Vaikka hän on poissa, hän on silti läsnä joka hetkessä.

Tapahtuneen vuoksi Naoko kärsii mielenterveysongelmista. Hän muuttaa parantolaan asumaan ja kaikkoaa entistä kauemmaksi Torusta. Myös Torua viedään toisaalle. Hän tapaa tytön, Midorin, joka on Naokon täydellinen vastakohta, elämäniloinen ja vapaamielinen.

Romaani sijoittuu kuusikymmentäluvun opiskelijaradikalismin aikoihin. Japanilaisnuoriso kuuntelee muun maailman tavoin Beatlesia, jonka kappaleesta on romaanin nimi lainattu.

Yhteiskunnalliset asiat ovat kuitenkin viimeisenä päähenkilön mielessä, kun oma maailma on pirstaleina. Toru käy moraalista kamppailua rakkauden halun ja merkityksettömän seksin välillä. Jälkimmäinen aiheuttaa tyytyväisyyden sijasta enemmänkin inhoa ja tyhjyyttä.

Maailmantuskaa ei kuitenkaan podeta vaivaannuttavalla tavalla. Eteenpäin hyrräävä elämä pitää Torun liikkeessä. Humoristinen kerronta puolestaan pitää romaanin kasassa. Moralistiset pohdinnat ja kuivakka huumori täydentävät hyvin toisiaan.

Murakamilla on taito puhaltaa syvyyttä sinänsä kliseemäisiin hahmoihin. Hän kirjoittaa pelkistettyjä lauseita, eikä lukijan koskettaminen vaadi kuin yksinkertaisia totuuksia. Norwegian wood on traaginen rakkaustarina, ja Murakami esittää sen kokonaisena: toisaalta on maailmaa pirstaloivat traumat, toisaalta nuoren rakkauden keveys.

KATI SAONEGIN

Haruki Murakami:
Norwegian wood
suom. Aleksi Milonoff
Tammi 2012

Suhdesotkuja virtuaalimaailmassa

Videopelit mielletään usein lasten ja nuorten harrastukseksi. Entertainment Software Associationin tekemän tutkimuksen mukaan videopelejä kuluttavat kuitenkin eniten kolmekymppiset miehet. Tämän valossa Atlus-yhtiön vastikään julkaistu Catherine edustaa kenties pelihistorian osuvinta kohderyhmämarkkinointia.

Pelin päähenkilö on Vincent, 32-vuotias nörtti, joka pistää mieluummin vähät rahansa uusimpaan älypuhelimeen kuin ajattelee pitkäjänteisesti. Tyttöystävä Katherine haluaisi sankarimme aikuistuvan ja menevän kanssaan naimisiin. Ahdistunut Vincent päätyy humalaisen illan päätteeksi sänkyyn Catherine-nimisen blondin kanssa, jonka seurauksena miestä alkavat vainota toistuvat freudilaiset painajaiset. Pelaajan täytyy muun muassa paeta jättikokoista demonivauvaa ja vastailla parisuhdemoraalia koskeviin kysymyksiin.

Jonkinasteinen sitoutumiskammo tuntuu yhdistävän nuoria aikuisia lähestulkoon universaalisti. Catherine lienee ensimmäinen peli, jonka sisältö perustuu yksinomaan tämän kollektiivisen turhautuman työstämiseen. Myös tässä suhteessa peli on riemastuttavalla tavalla itsetietoinen. Pelimaailmassa kohdataan puhuvien lampaiden muodossa muita suhdesotkujen kanssa painiskelevia miehiä. Heiltä voi saada neuvoja siihen, miten pahasta unesta voi parhaiten selviytyä.

On vaikea kuvitella Catherinea vahvempaa metakokemusta: se on peli pelaajista pelaajille. Peli, jossa itse pelaamisen sijaan suurempaan rooliin nousee se, miksi pelaaja pelaa. Pelissä on myös mahdollista pelata varsinaista peliä muistuttavaa peliä pelin sisällä. Alkaako jo huimata? Niin minuakin.

Ennen kaikkea on virkistävää huomata, miten hulvattomia ideoita syntyy, kun yleisö liitetään suoraan osaksi taideteosta. Pelit sopivat tähän tehtävään hyvin, koska osallistuminen on niissä niin suuressa roolissa. Catherine osoittaa, ettei neroutta kenties olekaan pelkästään vanhan kaavan muuttaminen, vaan se, että määrittelee uudelleen koko kaavan merkityksen.

TUOMAS JALAMO

Kirjoittaja on mediatutkimuksen opiskelija ja vapaa toimittaja, joka nukkuu suurimman osan öistään rauhassa.

Yritykset uhkaavat opiskelijoiden työrauhaa

Turun vasemmisto-opiskelijat Avanti tuomitsee Red Bullin mainostempauksen Educariumin kirjastossa 30.1. Yritys kävi maanantai-iltapäivällä jakamassa ilmaisia tuotteitaan ja mainoksiaan kirjastossa lukeville opiskelijoille häiriten täten heidän rauhaansa. Mainoksen iskulauseita olivat muun muassa ”Opiskelija, joka ei nuku luennolla, herää pian johtajan tuolilta.” ja ”Red Bull on aikamme juoma. Sen avulla jaksat puskea.” Avanti pitää mainoksen sisältöä alentavana täsmämainontana, joka käyttää hyväkseen opiskelijoiden valmistumispaineita. Avantin mukaan Red Bull häiritsi häikäilemättömästi opiskelijoiden rauhaa hyödyntäessään kirjaston käyttäjien mahdollista väsyneisyyttä loppuiltapäivästä. Pidämme käytäntöä suomalaiselle kirjastofilosofialle vieraana ja opiskelurauhan törkeänä häirintänä. Red Bull, joka on jo aiemmin mainostanut itseään mm. TYYn tapahtumissa, kuten vaalitoreilla, on menettänyt lopullisesti luottamuksemme.
Seuraavassa ote yliopiston kirjastojen käyttösäännöstä:

”Työskentelyrauha

Mikäli kirjaston käyttäjä [tässä Red Bull] käytöksellään häiritsee kirjaston toimintaa tai muita käyttäjiä, häneltä voidaan kieltää kirjaston käyttö määräajaksi. – - Kirjaston työntekijällä ja yliopiston turvahenkilöllä on oikeus pyytää kirjaston toimintaa ja muita asiakkaita häiritsevää asiakasta poistumaan.”

Avanti on huolissaan yliopisto-opiskeluun tarkoitetun tilan kaupallistumisesta. Olemme näreissämme myös yliopistolle, joka ei ole riittävällä otteella puuttunut yhä lisääntyvään yksityisten voittoa tavoittelevien yhtiöiden tunkeutumiseen opiskelijoiden arkeen eli opiskeluun. Mielestämme kaiken opiskelun tulee Suomessa olla vapaata kaupallisista etupyrkimyksistä ja opiskelurauhaa loukkaavasta mainonnasta.

Avantin mukaan on kohtuutonta, että voittoa tavoittelevat yritykset saavat toimia opiskelijoiden rauhaa selkeästi häiritsevästi jopa yliopiston tiloissa, mutta poliittisilta alayhdistyksiltä on kielletty kampanjointi yliopiston alueella kokonaan muutamia poikkeusajankohtia lukuun ottamatta. Esteet poliittisen ajattelun kehittämiselle ja mainonnan voimistuminen ovat Avantin mukaan osa laajempaa suomalaisen yhteiskunnan kaupallistumista. Vapaan sivistysyliopiston periaatteisiin kuuluu edistää tasa-arvoa ja demokratiaa, ei tukea kaupallisten yhtiöiden voitonpyyntiä.

Avanti vaatii yliopistolta päätöksenteon avoimuutta ja selkeitä pelisääntöjä yritysten toiminnalle yliopistolla. Yliopiston on avattava opiskelijoille sitä, millä periaatteilla se jakaa mainosoikeuksia alueellaan tiloissaan. Yliopisto ei ole kauppakeskus, jossa opiskelijat kuluttavat palveluita, vaan korkeakoulu, jolla on merkittäviä yhteiskunnallisia, myös epäkaupallisia tehtäviä.

Saska Heino

Turun vasemmisto-opiskelijat Avanti ry:n puheenjohtaja

Koska minä sanon niin

En ymmärtänyt perustelua lapsena, kun naapurin setä kielsi nurmikolla kävelyn. En hyväksynyt sitä teini-ikäisenä, kun vartija kielsi skeittaamasta parkkihallissa.

Minusta se ei saisi riittää perusteluksi aikuisillekaan. Kuntauudistuksen tapauksessa kuulen kuitenkin päässäni lapsuudesta tutun lauseen. En ihmettelisi, jos näkisin lähipäivinä lööpin: ”Henna Virkkunen: Koska minä sanon niin”.

70 on pelottava luku. Vertailun vuoksi: vuonna 1609 Suomessa oli 130 hallintopitäjää, ja väkiluku oli tuolloin 6 prosenttia nykyisestä. Eihän se kokoomuksen mielestä mitään tarkoita, mutta kansanperinteen opiskelijana (lue: ei-tuottavana yksikkönä) tällaisia asioita tulee mietittyä.

Toimittajana tulee myös nähtyä paljon paikallisuutta. Kun menen Luvialle katsomaan juhannussalon pystytystä, ihmiset muistuttavat olevansa nimenomaan Luodonkylästä, eivät siis mistä tahansa ”Luvialta”.

Pakkoliitokset eivät tietenkään yksin tuhoa ihmisten paikallisidentiteettiä tai yhteisöllisyyden kokemusta. Mutta jos Luodonkylässä ei asu ketään, juhannussalko lahoaa pystyyn.
Mätä juhannussalko kuulostaa kyllä eeppiseltä, mutta näkisin mielelläni maakunnissa jotain muutakin.

Harvoin iltapäivälehtien lööpissä uutisoidaan koko uutispäivä. Viime viikon keskiviikosta tuli ”musta keskiviikko”, kun samana päivänä luettiin madonluvut kunnille, varuskunnille ja Nokian työntekijöille.

Maanpuolustuksesta en ole tippaakaan huolissani. Ehkä se on pasifistisesti vinoutuneen kotipuolen perua.

Halonen on kuitenkin oikeassa siinä, ettei mikään kunta ei voi olla vain varuskuntansa varassa.
Enemmän harmittaa niiden puolesta jotka valitsevat aseellisen palveluksen ja joutuvat matkustamaan puoli Suomea lähimpään varuskuntaan. Kohtahan alokkaat ovat samassa asemassa kuin sivarit (joille on Suomessa yksi koulutuskeskus).

Syytän luonnollisesti jokaista, joka ei äänestänyt Väyrystä. Hänellä on koko ajan ollut vaihtoehto kaupungistumispakolle, palveluiden alasajolle ja paikallisuutta vastaan sotiville pakkoliitoksille.
Väyrynen olisi todennäköisesti jättänyt allekirjoittamatta hallituksen valmisteleman kuntauudistuslain. Ei se välttämättä mitään olisi auttanut, mutta presidentiltä se olisi edes joskus kiva ele.

Elämme outoja aikoja. En olisi ennen vuotta 2012 voinut kuvitella tuntevani sympatiaa keskustaa kohtaan. Mutta kuten olemme nähneet, globalisoituva maailma ruokkii ääriliikkeitä.

Viime viikolla suustani pääsi ensimmäistä kertaa ”Helsingin herrat”. Eikä se ollut ironiaa.

JANTSO JOKELIN

Kirjoittaja odottaa Arvid Järnefeltin toista tulemista.

”Tyylini on vakio”

Tylkkärin tyyliä tarkastelevassa juttusarjassa kysytään, minkälaisissa vaatteissa yliopistolla uurastetaan. Kevään kolmannessa osassa pukimiaan esittelevät TYYn hallituksen jäsenet.

Juha Laurila
TYYn hallituksen viestintävastaava
Tänään minulla on päällä vaatteet. Käytän toistuvasti kauluspaitaa ja v-aukkoista mustaa neuletta, jotka ovat pukeutumiseni kulmakivet. Tyylini on vakio. Lisäksi minulle on muodostunut fiksaatio punaisiin housuihin. Olen puna-vihersokea, mikä hieman vaikeuttaa värien käyttöä. Pyrin tavoittamaan pukeutumisessani klassisen miestenmuodin. Työvaatetukseni ei poikkea arkivaatetuksestani. Aamuisin käyttän laittautumiseen noin kolme minuuttia, kymmenen, jos täytyy silittää paita. Winston Churchill inspiroi minua.

Salla Mistola
TYYn hallituksen sosiaalipoliittinen vastaava
Minulla on päällä yhden suosikkimerkkini Nanson mekko ja jakku sekä halpiskengät, jotka ovat kuitenkin mieluisat. Minulla on myös TYY-pinssi, koska tänään on edustustehtäviä. Tyylini on klassinen mutta välillä räväyttävä ja huomiota herättävä. Vaatteiden alkuperä on minulle tärkeää. Suosin suomalaista designia ja vintagea. Käytän paljon mustaa ja kirkkaita, selkeitä värejä. Teen myös kulttuurintuottajan töitä, jolloin voin pitää enemmän omannäköisiä vaatteita päälläni kuin edustustehtävissä, joiden ylhäältä päin asetetut tyylivaatimukset ovat melko kaavamaisia. Käytän aamuisin noin 45 minuuttia laittautumiseen, mikä saattaa johtua myös siitä, että olen hidas aamuherääjä. Paola Suhonen inspiroi minua, ja jumaloin hänen suunnittelutyötään.

Heikki Isotalo
TYYn hallituksen varapuheenjohtaja
Tänään minulla on päällä käytettynä ostettu turtleneck-neule, iäkkäät farkut ja yhdysvaltalaiset, toisen maailmansodan aikaiset maihinnousukengät, tosin kopiot. Tyylini on melko traditionalistinen miesten tyyli. Koitan pysyä perinteisissä ratkaisuissa mutta välttää tylsää. Tänään olen hallinnon harmaissa, sillä aamulla oli kokous. Ostan vaatteita nykyään usein käytettyinä ja tilaan ne netistä. Aamuisin käytän noin vartin laittautumiseen. Tasapainoilen vaatteiden edustavuuden, mukavuuden ja materiaalin laadun välillä. Pakko sanoa, että minua inspiroi serkkuni Juha Isotalo, jolla on oma, jopa eksentrinen tyylinsä. Inspiroidun hänestä, mutta en imitoi häntä.

Teksti: LAURA MYLLYMÄKI
Kuvat: LAURI HANNUS

Suomeksikin kirjoitettu tutkimus voi olla huippua

Tieteelliset seurat kritisoivat sitä, että kotimaisilla kielillä tehty tutkimus rankataan automaattisesti englanninkielistä alemmas. Uusi rahoitusmalli painottaa julkaisujen roolia yliopistojen rahanjaossa.

”Tuskin on mahdollista, että kaikkien maailman tieteenalojen laatulehdistä vain muutama prosentti tulee englanninkielisen alueen ulkopuolelta”, todettiin 60 tieteellisen seuran kannanotossa Monipuolisen ja -muotoisen tieteellisen julkaisutoiminnan puolesta helmikuun alussa.

Tieteellisten seurojen huolena on ollut, että arviointimalli ei kohtele kaikkia tieteenaloja ja tutkimussuuntauksia oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti. Keskustelua herättäneen kannanoton seurauksena  julkaisujen laatua arvioiva Julkaisufoorumi käsitteli aihetta ohjausryhmänsä kokouksessa 3.2. Julkaisufoorumi on Tieteellisten seurain valtuuskunnan ja  Suomen yliopistot -yhdistys Unifin hanke, jonka tarkoituksena on arvioida julkaisujen laatua. Luokitustyötä hankkeessa tekee 23 tieteenalakohtaista asiantuntijapaneelia. Hankkeessa tieteellisiä julkaisuja on luokiteltu kolmeen tasoon. Kolmatta tasoa on pidetty kaikkein korkeatasoisimpien julkaisukanavien ja sarjojen luokituksena.

Ohjausryhmän kokouksessa päätettiin, että myös humanististen ja yhteiskuntatieteellisten tieteenalojen paneelit voivat luokitella tasolle 2 suomen- tai ruotsinkielisiä johtavia tieteellisiä lehtiä, jotka kattavat tieteenalansa suomalaisen yhteiskunnan, kulttuurin ja historian erityispiirteitä käsittelevää tutkimusta mahdollisimman laajasti.

Lisäksi ohjausryhmä päätti, että European Science Foundationin European Reference Index for Humanities -luokituksen tieteenalat kattavat paneelit voivat halutessaan luokitella tasolle 2 muilla kuin englannin kielellä julkaisevia, ERIH-arvioinnissa tasolle A luokiteltuja lehtiä ja sarjoja.

Keskustelu julkaisujen merkityksestä liittyy läheisesti opetus- ja kulttuuriministeriön esittämään yliopistojen uuden rahoitusmallin. Julkaisujen painoarvo nousisi mallissa entisestä 2,5 prosentista 13 prosenttiin yliopistojen rahoituksesta. Kymmenen prosenttia tulisi kansainvälisistä referee-julkaisuista, jotka kuuluvuat Julkaisufoorumin 2- ja 3-tasoihin, ja kolme prosenttia muista julkaisuista, jotka lukeutuvat Julkaisufoorumin tasoon 1.
TYL

Toriparkki, näytös sata

Turun kaupunki järjesti tammikuussa kansalaisseminaarin kaupunkikeskustan kehittämisestä. Tilaisuudessa esiteltiin kaupungin koolle kutsuman työryhmän laatima uunituore visio siitä, millainen kaupunki Turku on vuonna 2031.

Turku 2031 -visio lupaa, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua kaupunkimme on vetovoimainen ja viihtyisä kulttuurikaupunki, josta pidetään hyvää huolta. Tulevaisuudenkuvassa Turun keskustaan ideoitiin parannuksia Puutorin kirppiksestä Aurajokirannan hiekkadyyneihin.

Turku ei kuitenkaan olisi Turku, ellei keskustelu olisi kääntynyt kansalaisseminaarissakin ennen pitkää ikuisuusaihe Toriparkkiin. Ja pakkohan sen oli kääntyä. Kaupungin keskustan kehittäminen vaatii yhteisen näkemyksen siitä, miten liikennettä ohjataan ja edellyttävätkö suunnitelmat uusia pysäköintimahdollisuuksia.

Seminaarin avannut kaupunginjohtaja Aleksi Randell viittasi puheenvuorossaan siihen, kuinka muissa saman kokoluokan kaupungeissa parkkikysymykset on saatu ”hoidettua pois alta”. Tulevaisuudennäkymien esittelyn jälkeen käytetyissä Meidän Turku ry:n varapuheenjohtaja Maarit Nermes taas epäili koko paperia Toriparkkia ajavaksi juoneksi.

Kauppatorin alle rakennettavan pysäköintilaitoksen tarpeellisuutta on perusteltu sillä, että ellei ydinkeskustasta löydy tarpeeksi parkkitilaa, asiakkaat siirtyvät automarketteihin ja keskustan liikkeet näivettyvät.

Vastustajat taas ovat korostaneet, että pysäköintitilaa on jo nyt keskustan puolityhjissä parkkihalleissa yllin kyllin, ja niitä voidaan tarvittaessa laajentaa. Vastustajat ovat vedonneet myös hankkeen kustannuksiin, ympäristövaikutuksiin sekä torikaupalla rakennushankkeesta koituvaan haittaan.

On kuitenkin kaksi asiaa, joista Toriparkin kannattajat ja vastustajat ovat suloisen samanmielisiä.

Ensinnäkin kaikki keskusteluun osallistuvat allekirjoittavat tavoitteen autottomasta keskustasta.

Toisella puolella ”autojen ajaminen maan alle” nähdään parhaana keinona päämäärän saavuttamiseksi, toisella puolella se taas koetaan ”keskustan rakentamiseksi yksityisautoilun ehdoilla”.

Toiseksi kaikki osapuolet myöntävät farssin jatkuneen aivan liian pitkään. Kaikki toivovat näytelmän seuraavan käänteen olevan vihdoin viimeinen. Esiripun sulkeutuessa toiset haaveilevat näkevänsä parkkiluolan, toiset enää sen haamun.

Tässä lehdessä kerromme näytelmän käänteet niille, jotka eivät ole seuranneet sitä alusta saakka. Heitä lienee turkulaisissa opiskelijoissa paljon, sillä asiasta on kiivailtu nyt yli kaksikymmentä vuotta.

Uusi Kauppatorin kaava annetaan kaupunkilaisten tarkasteltavaksi helmikuun lopussa. Siinä on kaavoitusarkkitehdin mukaan paneuduttu erityisesti liikenneratkaisujen selvittämiseen.

ANNA-ELINA MATILAINEN
tyl-paatoimittaja@utu.fi

Matkaopas tylsyyteen

Ikävystyminen on aikamme vakavimpia ongelmia. Pahinta on, ettei sitä edes huomaa.

Eräänä päivänä kävellessäni kohti entuudestaan tuntematonta osoitetta kokeilin ensimmäistä kertaa älypuhelimen navigaattoria.

Seurasin kävellessäni puhelimen ruudulta, kuinka punainen pallo liukui hitaasti kanjonia pitkin kohti vihreää nuolta. Suojatiellä olin jäädä auton alle.

Määränpää löytyi. Suurta muotoiluakatemiaa ei voinut olla huomaamatta.

Älypuhelimen ja navigaattorin avulla löysin nopeasti kohteeseeni, mutta samalla tuntui kuin minulta olisi viety mahdollisuus eksyä. Kävelymatkasta tuli tiedoston lataamisen kaltainen kokemus, jossa minun tehtäväni oli odottaa. Vaikka katsoin eteeni, ajattelin karttaa.
Se oli tylsää. Ensimmäistä kertaa vuosiin huomasin olevani ikävystynyt.

Myöhemmin aloin tarkistella pikkuasioitakin älypuhelimella. Nykyään olen tottunut siihen, että Napoleonin kuolinvuosi on puolen minuutin päässä vaikka istuisin soutuveneessä. Knoppitietoa aprikoidessa kyse on vain siitä, kuka seurueesta vetää nopeimmin.

Taskusta on tullut tietoisuuden jatke. Tässä kehityksessä elämääni on astunut jälleen lapsuudesta tuttu tylsyyden tunne.

Kun Googleen kirjoittaa ”mitä vo”, hakukone ehdottaa ensimmäisenä kysymystä ”mitä voi tehdä kun on tylsää”. Pahinta on, että juuri sitä minäkin olin kysymässä.

Minut ohjataan Tylsää.fi -sivustolle, jossa voin ampua peltikanoja tykillä.

Toinen hakutulos on keskustelufoorumi, jossa kysytään mitä poikaystävän kanssa voi tehdä jos on tylsää. Vastaukseksi tarjotaanjuomista ja naimista.

Tylsyys on epidemia. Olen pitkään kuvitellut, että se on ongelmistamme vähäisimpiä. Nälänhädän rinnalla pitkästymisestä valittaminen tuntuu naurettavalta, mutta jos puoli maailmaa ampuu ritsalla lintuja luottokortin kokoisen näytön ääressä, on ilmiölle suotava ainakin muutama ajatus. Eikä tässä nyt parempaakaan tekemistä ole.

Ikävystyminen näyttäisi olevan sangen uusi ilmiö. Useisiin eurooppalaiskieliin sana (englannin boredom, saksan Langeweile) on juurtunut norjalaisen Lars Svendsenin mukaan vasta 1700-luvun loppupuolella. Ennen 1700-lukua aikaa ei ole koettu samalla tavalla tylsänä kuin nykyään, ongelmana joka pitäisi ratkaista tekemällä.

”Vasta romantiikan aikakaudella 1700-luvun lopulla aletaan vaatia, että elämän on oltava mielenkiintoista ja että yksilön on saatava toteuttaa itseään”, Svendsen kirjoittaa.

Hänen teoksensa Ikävystymisen filosofiaa on yritys tulkita tätä modernia tunnetta.

Romantiikan ajalla yleistyvät erityisesti taiteilijoiden suosimat sanat ennui ja spleen, ikävystyminen sekä romanttinen tunne siitä, että kaikki on jo nähty.

Ikävystyminen on pitkään ollut ylellisyyttä, sillä vain rikkailla on ollut varaa siihen. Näemme edelleen jälkiä tästä, kun tuijotamme alusvaatemainoksia bussipysäkeillä. Katso tympääntynyttä mallia silmiin, ja katsot ikävystymisen historialliseen kuiluun.

Sitten on tietysti myös Sofia Coppola, jonka elokuvissa ei tapahdu yhtään mitään. Nuorten aikuisten suosikkiohjaajan jokainen elokuva kertoo siitä, kuinka rikkailla on tylsää.

Mutta tylsistyminen koskettaa meitä kaikkia. Se ei ole ainoastaan yksilön ominaisuus, vaan salakavalasti kaiken päällä leijuva aave.

Miten saada ravistettua se pois?

Terveyskeskuksen käytävällä kello hakkaa hitaasti. Vuorooni on 9 minuuttia, ja jokainen minuutti tuntuu kiinalaiselta vesikidutukselta. Luen Cosmopolitanista, kuinka miehen G-pistettä pitäisi hieroa.

Olen kysellyt ihmisiltä ympärilläni, mikä heidän mielestään on tylsää. Opiskelijat mainitsevat suurimmaksi tylsyyden aiheuttajaksi odottamisen. Monet saavat raivokohtauksen tietokoneen ääressä, kun kaikki ei tapahdu oletusnopeudella. Odottaminen on ajanhukkaa.

”Tämä on ainoa asia, jota minulle ei vain saisi tapahtua”, eräs ystäväni sanoo, kun nettivideo ei lataudu.

Jokainen on varmasti huomannut, kuinka junan nytkähtäessä liikkeelle ihmiset alkavat soitella joillekin ja puhua koko matkan ei yhtään mistään. Vaikka puhelu katkeaa koko ajan.
Terveydenhoitaja kutsuu minut sisään. Kysyn mitä voi tehdä, jos kaikki tuntuu merkityksettömältä. Hän arvelee, että olen masentunut ja laittaa minut jonoon odottamaan psykologiaikaa.

Ja minähän odotan.

Toinen ystäväni sanoo kävelemisen olevan kaikista tylsintä. Erityisesti ennalta tunnettuun paikkaan käveleminen tuskastuttaa. Ikävystymisen torjutaan kuuntelemalla musiikkia tai puhumalla puhelimeen. Hän soittaa minulle liikenteen metelistä ja pyytää puhumaan jostain.

Käveleminen on suuri seikkailu, alkuperäistä meditaatiota, ihmiskunnan perustavinta sydämellisyyden ja sielullisuuden harjoitusta.

Näin Gary Snyder luonnehtii kävelemistä. Käveleminen voisi olla meditaatiota, mutta se koetaan ennemminkin tuhlaukseksi.

Naisystäväni ei edes ymmärrä, miten voin vain kävellä ilman tiedossa olevaa määränpäätä. Käytäisiin nyt edes Prismassa, niin olisi joku mihin mennä.

Kävellessä ei voi tehdä mitään muuta. Se tuskastuttaa ihmisiä. Junissa ja lentokoneissa on internet-yhteydet, kahvi- ja alkoholitarjoilut sekä audiovisuaalista viihdettä. Matkanteon ajatuksesta tahdotaan eroon.

Mutta tämä navigaattorijuttu ei käy minulle. Tahdon mieluummin astua harhaan.

Svendsen puhuu tylsistymiskirjoituksissaan distinktiopyrkimyksestä. Jatkuvassa uuden tavoittelussa teemme yhä suurempia eroja yhä pienempien asioiden välille: kahden viskin, kahden vaatemerkin, kahden hajuveden.

Ihminen heittäytyy uutuuksien pariin toivoen, että niillä olisi yksilöivä funktio ja että ne tarjoaisivat elämälle henkilökohtaista merkitystä, mutta kaikesta tulee pian vanhaa, eikä lupaus henkilökohtaisesta merkityksestä koskaan toteudu, ainakaan muuten kuin väliaikaisesti.

Meidät sosiaalistetaan kokonaismerkitykseen eli ajatukseen siitä, että elämällä pitää olla merkitys. Olisiko otettava huomioon myös mahdollisuus, ettei kokonaismerkitystä ole?
Ihmisiä tuntuu ohjaavan ajatus, että kun mikään ei merkitse kaikkea, mikään ei merkitse mitään. Merkityksettömyyden kauhu valtaa mielen. Hiljalleen se muuttuu arkiseksi ikävystymiseksi, joka upottaa kuin juoksuhiekka.

Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmässä kaksi miestä odottaa tienvarressa, että Godot saapuisi. Mutta Godot – eli Jumala, eli merkitys – ei tule. Merkityksen sijaan kohtaamme vain sattumanvaraisia ja seinähulluja hahmoja, jotka ovat samalla ulottuvuudettomalla toivioretkellä kuin mekin.

Istun Dynamon yläkerrassa kädessäni joku kallis juoma. Ensimmäistä kertaa ihmettelen, miten joku voi viihtyä tässä kammottavassa lätissä.

Ihmiset ovat muuttuneet avaruuden ääniksi, kirjoituksiksi, osaksi integroituja ryhmiä ja jälkiä. Ne ovat pelkkiä sanoja ei-missään. Maailma on läpänheittopaikka, jossa ihmiset kuhkivat öisin kuin varkaat.

Juha Seppälä voisi hyvin kirjoittaa Dynamon tanssilattiasta, mutta tähtäimessä on ikävä kyllä elämä.

Otan yökerhosta naisen ja vien kotiin. Katsomme YouTube-videoita, naimme ja makaamme kuunvalossa. Herään aamulla, tarjoan teetä ja suljen oven hänen perässään.

Emme soittele enää. Ei meitä kiinnosta.

Teinit ovat tylsistymisen ammattilaisia. Heidän notkumistaan ostoskeskuksissa jaksaa seurata loputtomiin. Heillä on kyky ikävystyä, vaikka heidän käytössään on valtatie maailman kaikkiin ihmeisiin, viimeisin teknologia, kalliita harrastuksia ja paljon vapaa-aikaa.

Psykologi Philip Zimbardon esittelemän tutkimusten mukaan 21 vuotta täyttäessään amerikkalainen mies on pelannut vähintään 10 000 tuntia videopelejä yksin. Tämä tarkoittaa sitä, että he viettävät suuren osan vapaa-ajastaan maailmassa, jonka luomisesta yksin he vastaavat.
Samassa kehityskulussa markkinoilta katoavat laitteet, jotka tekevät vain yhtä asiaa. Lapset eivät enää pidä rannekelloja, sillä se on ”single-functioning device”.

Luokkahuoneessa nuorilla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen tai tunnin kulkuun. Joku puhuu edessä, eikä oppilas voi hallita mitään. Kuvasta, äänestä tai videosta ole tietoakaan.

Nykylapset eivät enää sopeudu yksisuuntaisiin opetusrutiineihin. Zimbardon mukaan opetuksemme perustuu liialti passiiviselle vastaanottamiselle suhteessa siihen, kuinka paljon vuorovaikutteisuutta ja multimediaa vapaa-aika sisältää.

Uudet sukupolvet tulevat tutuiksi jo hyvin varhain tylsyyden kanssa. Sillä jos jossain on tylsää, se on yläasteen saksantunnilla. Omissa muistoissani ne tunnit edustavat syvintä mahdollista tyhjyyttä.

Nykyään, kun pinnani on YouTube-videon mittainen, saisin saksantunnilla varmasti raivokohtauksen.

Onkohan sattumaa, että ihminen keksii masturboimisen juuri syvimmän tylsyyden elämänvaiheessa? Arkiseen ikävystymiseen ei liene intuitiivisempaa ratkaisuyritystä kuin runkkaaminen. Se tarjoaa yksiselitteisen tyydytyksen eikä epäonnistu juuri koskaan.

Jos uskomme tutkimusta, jonka mukaan 10 000 tuntia mitä tahansa harjoitusta tekee mestarin, runkkaamisessa tulee myös varhain ammattilaiseksi. Tunnit ovat allekirjoittaneella varmasti tulleet täyteen jo aikapäiviä sitten.

Muistan elävästi ensimmäisen kerran. Kuinka ollakaan, olin ala-asteen historiantunnilla. Yhtäkkiä tuntui, kuin universumi olisi kertonut minulle miten runkataan, sillä koin pakottavaa tarvetta poistua vessaan. Pakenin halvaannuttavan tylsää tilannetta ja runkkasin käymälässä aivan kuin olisin tehnyt sitä kymmenen vuotta.

Sinä päivänä käsiini laskeutui uusi taito, itsensä viihdyttämisen kultainen avain.

Ikävystymisen suurin ongelma on se, että se odottaa ratkaisun tulevan ulkopuolelta. Ikävystynyt ihminen on luovuttanut maailmalle vastuun omaan viihtymiseensä. Mutta vaikka maailma tekisi mitä, emme juuri sillä hetkellä viihdy.

Toisin kuin monet akuutit ongelmat, kuten hammassärky tai läheisen kuolema, tylsyys on lähes näkymätön tappaja. Siihen on mahdoton tarttua.

Filosofi Martin Heidegger tutki ikävystymistä ihmiselämän perustuntemuksena. Hän uskoi, että me emme ikävysty vaan itse asiassa ikävystyminen ikävystyy.

Kielipeli on outo, mutta tällä havainnolla hän vaikuttaisi olevan asian ytimessä. Ajatus muistuttaa jopa zen-buddhalaista huomiota: Minä en ole käsitykseni maailmasta.

Ja mikä tärkeintä tylsistymisen kannalta: aika ei ole minussa kiinni.

Istun IC-junassa ja tuijotan ikkunasta ulos. Katoavassa hetkessä näen metsänrajassa peuran ihmettelemässä ohi puhaltavaa junaa.

Takanani istuva nainen puhuu puhelimeen Jani-Petterin kurapöksyistä.

Teksti: JANTSO JOKELIN
Kuvat: LAURI HANNUS

Seuraava sivu »