Ihmeelliset siittiöt

Siittiösolu on ihmisen pienin solu, ja jos tutkija Noora Kotajaa on uskominen, myös kiinnostavin tutkittava. Monet siittiötuotantoon liittyvät perusasiat ovat edelleen hämärän peitossa, mutta tulevaisuudessa niiden tuntemisesta voi olla suurta hyötyä hedelmättömyyden hoidossa ja ehkäisyn kehittämisessä.

Lääketieteellisen fysiologian tutkija Noora Kotaja on tyytyväinen. Hänet on juuri valittu Turun yliopiston tuoreeseen tutkijakollegiumiin neljäntoista muun eri aloja edustavan tutkijan kanssa.
Kotaja tekee perustutkimusta, johon usein sanotaan olevan vaikeampi löytää rahoitusta kuin konkreettisempaan soveltavaan tutkimukseen. Kotajalla ei kuitenkaan ole ollut ongelmia rahoituksen hankkimisessa: hänen aiheensa kiinnostaa sekä tiedeyhteisöä että maallikoita. Kotaja tutkii siittiönkehityksen ja miesten hedelmällisyyden säätelyä.
Mutta miksi juuri siittiöt ja miesten lisääntymisbiologia? Luulisi, että tiedemiehet olisivat vuosisatojen aikana ehtineet selvittää miehuuteen liittyvät salat pohjiaan myöten.
Siittiönkehitystä onkin Kotajan mukaan tutkittu paljon. Prosessi vaan on niin monimutkainen, että siihen liittyy edelleen paljon sellaista, mitä ei tiedetä.
”Siittiö on yksi monimutkaisimmista soluista. Siinä on mekanismeja, joita ei ole missään muualla. Niinpä muussa solututkimuksessa saatuja tietoja ei voi siittiötutkimukseen juurikaan soveltaa. Uusia, pelkästään siittiössä toimivia mekanismeja löydetään jatkuvasti. Se tekee tutkimusaiheesta niin mielenkiintoisen”, Kotaja selittää innostuneena.
”Minua kiinnostaa nimenomaan miesten siittiöntuotannon perusmekanismi, siittiön kehitysprosessi. Jos ymmärtäisimme sitä paremmin, ymmärtäisimme monia ihmisten elämään vaikuttavia ongelmia. Tutkimuksellani onkin läheinen yhteys sovelluksiin, kuten hedelmättömyyden tai miesten ehkäisyn tutkimiseen”, Kotaja kertoo.

Hedelmättömyyden taustal­la häiriöt siittiöntuotannossa

Selvittäessään siittiöntuotannon perusprosessia Kotaja saa samalla tietoa siinä tapahtuvista häiriöistä.
”Naisen hedelmättömyyden syy on usein hormonituotannossa, joten sitä voidaan myös hoitaa hormoneilla. Miehellä ongelma on useimmiten siittiöntuotannossa, johon on vaikeampi puuttua”, Kotaja sanoo.
Häiriöt voivat vaikuttaa esimerkiksi siittiön liikkuvuuteen, pään muotoon tai DNA:n pakkaamiseen.
”Siittiön pää itsessään on mielenkiintoinen rakennelma, sillä se on todella kompakti: missään muussa solussa DNA ei ole niin tiukkaan pakattu. Meidän tutkimusryhmämme onkin erityisen kiinnostunut juuri muutoksista siittiön DNA:ssa.”
Tällä hetkellä ainoa tapa hoitaa miehen huonolaatuisista siittiöistä johtuvaa hedelmättömyyttä on  koeputkihedelmöitys. Siinä siittiöt kerätään soluviljelymaljaan yhdessä munasolun kanssa, jolloin huonompilaatuisetkin siittiöt pääsevät uimaan munasolun luo ja hedelmöittämään sen. Nykyään koeputkihedelmöitys voidaan toteuttaa vieläkin tehokkaammin niin sanotulla ICSI-menetelmällä eli ruiskuttamalla siittiö suoraan munasolun sisään.
Sekä miesten että naisten hedelmättömyyden hoitoon liittyy eettisiä kysymyksiä, joita tutkijat joutuvat pohtimaan.
”Ennen lapsia saivat vain fertiilit ihmiset. Ne jotka eivät olleet fertiilejä, eivät lisääntyneet. Nykyiset hoidot voivat siirtää eteenpäin myös ne geeniviat, jotka hedelmättömyyttä aiheuttavat. Evolutiivisesti tämä ei ole lainkaan järkevää. Inhimilliseltä kannalta katsottuna näin ei tietysti voida ajatella”, Kotaja miettii.

Uusia ehkäisymenetelmiä miehille?

Kun siittiösolun toimintaa ja kehitystä aletaan ymmärtää paremmin, sillä voi olla mullistavia vaikutuksia myös miesten ehkäisymenetelmien kehittämiseen.
Kotaja antaa esimerkin.
”On olemassa proteiineja, jotka toimivat vain siittiönkehityksessä. Niinpä voitaisiin vaikkapa löytää molekyyli, joka sitoutuisi tällaiseen proteiiniin ja estäisi sen toiminnan. Tällöin siittiötuotanto pysähtyisi, mutta se ei vaikuttaisi ihmiseen millään muulla tavoin, toisin kuin esimerkiksi hormonaalinen ehkäisy”, Kotaja kuvaa.
Siittiötuotantoon vaikuttavan ehkäisyn kehittäminen miehille on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa, oli kyse sitten hormonaalisesta tai Kotajan kuvaamasta geneettisestä ehkäisystä.
”Ongelmana on, että siittiötuotanto on niin valtavan tehokas prosessi. Vaikka saataisiin kehitettyä menetelmä, joka ehkäisisi 90 prosenttia tuotannosta, toimintakykyisiksi jäisi silti vielä miljoonia siittiöitä”, Kotaja havainnollistaa.
Ehkäisyn pitäisi siis pystyä pysäyttämään siittiötuotanto kokonaan mutta kuitenkin niin, että hedelmällisyys palautuisi ehkäisyn lopettamisen jälkeen taas ennalleen. Siinä riittänee tutkijoille puuhaa vielä vuosikausiksi.

Teksti: Silja Ylitalo
Kuva: Elli Vuorinen

Turun ylioppilaslehti 3/09 (13.3.)

Älä varasta!

”Varasta jotain!” kehottaa toimittaja Akuliina Saarikoski otsikossaan Turun ylioppilaslehdessä 1/2009. Samassa jutussa annetaan myös suoria vinkkejä, miten kyseinen rikos kannattaa toteuttaa.Niin tosiaan, varkaus on rikos. Rikokseksi katsotaan myös julkinen kehottaminen rikokseen. Ryhmä Lex toivookin Tylkkärin tulevaisuudessa tarkastelevan kriittisemmin julkaisemiaan artikkeleita.

Mannan ja Sakun rötöstelyn ihannointi lehden sivuilla ei ole pelkästään kyseenalaista ja mautonta, vaan TYYn jäsenistön aliarviointia. Emmekö arvosta koulutustamme, joka on kaiken lisäksi maksutonta? Sen sijaan, että kehittäisimme itsestämme huomisen huippuosaajia, fiilistelemme sillä, kuinka hienoa olisi olla anarkisti ja kaivaa hautaa sille yhteiskunnalle, jossa olemme kasvaneet.

TYYn – ja Tylkkärin sen osana – tulisi muistaa velvollisuutensa ylioppilaiden yhteiskunnallisessa kasvattamisessa. Sitä vaatii myös uuden yliopistolain pykälä, jolla oikeutetaan ylioppilaskunnan pakkojäsenyys.

Teemu Oksanen
ryhmäpuheenjohtaja
edustajistoryhmä Lex
Luin pöyristyneenä 16.1. ilmestyneestä Tylkkäristä artikkelin varastamisesta. Juttu oli otsikoitu ”Varasta jotain!” ja sen pääasiallisena sisältönä oli kertoa kritiikittömästi varastamisesta osana toimeentulon hankkimista.

Omasta mielestäni jokainen saa käyttää rahansa kuten haluaa, mutta varastaminen on aina varastamista joltain toiselta. Varastaminen on väärin, mitään Robin Hood -tyyppisiä yleviä tarkoitusperiä on hyvin vaikea löytää nykypäivän Suomessa.

Jutun henkilöt luultavasti vetoavat siihen, että pitää puuttua varastamisen syihin ja varastaminen on seurausta eriarvoistumisesta. Varmasti yhteiskunnassamme on paljon parantamisen varaa, mutta olen varma, että varastaminen ei ole siihen ratkaisu.

Jos kyse on elintason ylläpitämisestä, kuten jutussa haastatelluista henkilöilta sai ymmärtää, niin en voi kuin ihmetellä kyseisten henkilöiden arvopohjaa. Artikkelin mukaan pelottomat saavat kaiken. Happamasti todetaan, että meidän muiden on vain toivottava, että löytämämme alan töitä, vaikka usein se on yhtä kuin elokuvalippujen myyminen ja urakkasiivous. Minun mielestäni ei ole olemassa paskatöitä: jokainen työ on arvokasta, varastaminen ei!

Juuso Rönnholm
Kokoomusopiskelijoiden Turun aluejärjestön puheenjohtaja

Turun ylioppilaslehti 3/09 (13.2.)

Uuden yliopistolain eduskuntakäsittelyä lykättävä

Turun vasemmisto-opiskelijat Avanti ry vaatii, että yliopistolain käsittelyä on lykättävä. Lain valmistelussa on haluttu välttää demokraattista päätöksentekoa, esimerkiksi Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton lakia kritisoivat lausunnot on jätetty huomiotta. Lausuntokierroksella esitetty kritiikki ei ole johtanut lakiluonnoksen uudelleenvalmisteluun.Yhdymme täysin Jukka Kekkosen ja Sara Heinämaan Helsingin Sanomissa 4.2. julkaistussa mielipidekirjoituksessa esittämiin näkemyksiin. Opiskelijoita ja tutkijahenkilökuntaa ei ole riittävästi kuultu lakialoitteen valmistelussa, yliopistojen autonomia murentuu, uudistus myös heikentää opiskelijoitten oikeusturvaa vähentämällä opiskelijaedustusta yliopiston hallinnossa. Kaiken kaikkiaan tieteentekijöiden, yliopistoyhteisön ulkopuolisten ja opiskelijoiden muodostama kolmikanta murskataan.

Lakiehdotuksessa virkasuhteet muuttuvat työsuhteiksi. Tieteen tavoin uudistuksessa alistetaan eläketurva keinottelulle. Vuoden 1980 jälkeen syntyneet yliopiston henkilöstön jäsenet siirretään yksityisen eläkejärjestelmän piiriin.

Uuden lain pyrkimyksenä on ollut vahvistaa yliopistojen autonomiaa yksityistä rahoitusta lisäämällä. Tiede ei kuitenkaan saa altistua suhdannevaihteluille. Riittääkö yritysraha myös tuottamattomiksi katsotuille tieteenaloille laskusuhdanteissa? Yliopistojen rahoitus on jatkossakin hoidettava julkisin varoin.

Tieteenteon ei pidä lähteä yhteiskunnan tarpeista, vaan sen tehtävä on palvella tiedeyhteisöä. Yritysten ja tiedeyhteisön lähtökohdat ovat erilaiset: Tiedeyhteisölle tutkimustulos on tärkeä, vaikka se osoittaisi lähtöhypoteesin vääräksi. Yritykset tarvitsevat tuloksia, joita soveltaa kaupallisesti.

Avanti vaatii, että laki käsitellään yliopistoyhteisön ehdoilla. Emme vastusta muutosta sinänsä, vaan epädemokraattista ja tunnetuista puutteista huolimatta kiireistä säätämisjärjestystä. On aika ottaa aikalisä.

Laura Tättilä
Vasemmisto-opiskelijat
Avanti ry

Turun ylioppilaslehti 3/09 (13.2.)

Kauppat. yo.: Miten lakata haluamasta lisää

Tässä kolumnissa maailmaa tarkastellaan kauppatieteellisestä näkökulmasta. Kansantaloustieteen piirissä on mitattu ihmisten onnellisuutta jo pitkään, eikä käyrä ole juuri noussut sitten 1950-luvun. Näyttää siis siltä, että perustavanlaatuisten tarpeiden tultua tyydytetyiksi ei vaurastuminen enää lisää onnellisuuden tunnetta.
Olemme sukupolvi, jolla on kaikkea. Meillä on aina ollut katto pään päällä ja ruokaa lautasella sekä tieto siitä, että saamme tarvitsemamme myös huomenna.
Silti tekee mieli lisää. Kaikkea. Seuraavan sesongin vaatteita, päivitettyä MacBookia, uutta puhelinta, kalusteita, aurinkolaseja jne. Se on halvattua, kun kaikki raha vaan valuu kauppoihin ja kahviloihin, eikä mitään jää säästöön.

Inhoan sanaa kuluttaja. Ihmistä ei voi vastenmielisemmin määritellä. Valitettavasti kuluttaja on kuitenkin aika tarkka määre siitä, mitä olen. Ostan tänään jotain ja olen tyytyväinen. Sain kokemuksen ostamisesta ja objektin, jonka avulla määritellä itseni. Tyytyväisyys ei vaan kestä kovin pitkään, ja hetken päästä alan katsella jotain muuta. Ainahan sitä voi määritellä itsensä uudestaan ja paremmin.

Markkinointi on puhdasta psykologiaa ja markkinoinnin ammattilaiset, nuo aikamme todelliset runkkarit, hyödyntävät tieteellisen tutkimuksen viimeisimpiä tuloksia johonkin vallan muuhun, kuin mihin vapaa tiede ne synnytti. Moderni markkinointi perustuu depersonalisaatioon ja derealisaatioon (kummatkin ovat psykiatrisia oireita). Kun kuluttaja unohtaa kuka hän on ja missä hän on, voi hänelle myydä tyhjiön täytteeksi jotain uutta.
Ostaminen ei lupauksista huolimatta kuitenkaan muuta mitään. Schopenhauer sen jo tiesi: maailma ei pysty tyydyttämään ihmistä. Kerjäläiselle annettu kolikko elättää häntä yhden päivän, mutta huomenna on jo uudestaan nälkä. Haluaminen ei yksinkertaisesti lopu, ennen kuin koittaa viimeinen orgasmi, autuas kuolema. Sen jälkeen on paha haluta enää lisää.

Mitäpä sitä voisi tehdä tämän hetken ja kuoleman välillä muuta kuin ostaa? Terrorismi on yksi vaihtoehto. Metsään vetäytyminen on toinen. Kotikutoisin ratkaisu on minimoida ärsykkeiden vaikutus opettelemalla entistä kriittisemmäksi, ja etsiä onnea muualta kuin kaupasta tai Cipralexista.

Teksti: Päivi Surakka

Turun ylioppilaslehti 3/09 (13.2.)

Keskiviikkokeitosta kakkavaippoihin

Haluaisitko lukea tenttiin uhmaikäisen vaatiessa huomiota? Jotkut hankkivat lapsen jo ennen työuraa.

Turun yliopistossakin opiskelee monta lapsellista. He eivät tee itsestään suurta numeroa. Kelan kanssa hampaita kuitenkin välillä kiristellään ja yhteiskunnalta toivotaan nykyistä vahvempaa henkistä tukea.

Kaava on tuttu monelle. Opiskelu, työ, sitten ehkä muksuja. Lääketieteen opiskelija Paula Poikonen, 28, rikkoi rakennetta ensi kerran kaksi ja puoli vuotta sitten. Tuolloin Poikoselle ja hänen miehelleen syntyi tyttövauva.
”Silloin olin ajatellut, että kunhan saan opiskelupaikan, niin katsotaan sitten”, opintonsa 2004 aloittanut Poikonen muistelee.
Opintoja oli kursittava kokoon uudella tavalla, kun Poikonen jäi äitiyslomalle. Tiedekunnassa asiaan suhtauduttiin ymmärtäväisesti, olihan syy pätevä.

Toisen lapsensa Poikonen sai viime keväänä. Nyt hän on jälleen palannut opiskelemaan vietettyään syksyn äitiyslomalla.
Hurjinta oli odotusaikana. Kun kevätlukukausi loppui perjantaina, kiiruhtivat Poikoset jo seuraavana maanantaina synnyttämään. Kahden lapsen äiti ei suosittelekaan liian kunnianhimoisia opintoja loppuraskausajalle.
”Ensi syksynä menen taas uudelle vuosikurssille, sillä kaikki opinnot on saatava suoritettua”, hän kertoo.

Poikosesta opiskelun ja vanhemmuuden yhdistäminen ei ole ongelma. Hän ei osaa verrata tilannettaan siihen, millaista olisi olla työelämässä oleva äiti. Opiskelijan on kuitenkin helppo järjestää aikataulunsa lapsiystävälliseksi. Lasten hoitopaikkakin löytyy Poikosten kotoa, sillä perhe hyödyntää kaupungin kolmiperhehoitopalvelua.
”Opinnot eivät kadonneet minnekään äitiyslomani aikana. Lääkiksessä on melko paljon ihmisiä, joilla on lapsia”, hän laskee.
Ajoittaisena murheena on ainoastaan raha. Vanhemmuuden myötä Poikosen tulot pienenivät.
”Kela ei maksa lapsiperheille opintotuen asumislisää vaan yleistä asumistukea, jonka tulorajat ovat hyvin pienet”, Poikonen huokaa.

Toisen vuoden fysiikan opiskelija Jussi Perttu, 22, huokuu tulevan isän ylpeyttä. Tyttöystävän hormonaaliset muutokset ja alkuraskauden pahoinvointi ovat kasvattaneet Pertun pinnaa ja vieneet hänet kotitaloustöiden äärelle. Laskettu aika on huhtikuussa. Siihen asti on aikaa perhevalmennukselle ja henkiselle odottelulle.
”Nyky-yhteiskunnassamme on vahva uraputki-mentaliteetti, mikä näkyy esimerkiksi hedelmöityshoitojen määrissä. Kovin suosittua ei ole hankkia 22-vuotiaana vauvaa”, Perttu arvioi.
Hän lisää, että opiskelijoita pidetään epävakaana ryhmänä, jonka ei oleteta kykenevän lastenhankintaan.
”Yhteiskunta ajaa tiettyyn elämäntapaan”, Perttu miettii.

Pertun opintotuki ei muutu lapsen synnyttyä, mutta tyttöystävän asumislisä muuttuu yleiseksi asumistueksi. Perttu jatkaa syksyllä opintojaan, ja lapsen äiti jää äitiyslomalle tulokkaan kanssa.
Entä miten käy opiskelijoiden pääasiallisen sivutoimen, juhlimisen?
”Vanhemmaksi tuleminen on luopumista ja saamista. En ole mikään bilehirmu luonteeltani mutta uskon, että iltamenot ovat useimmiten järjestettävissä, onhan meitäkin kaksi”, Perttu punnitsee.
”Minä olen riekkumiseni jo riekkunut. En ole jäänyt mielestäni mistään paitsi. Kun on lapsia, arvostaa todella paljon myös kahdenkeskisiä hetkiä miehen kanssa ja iltaa elokuvissa”, Poikonen hymähtää.

Teksti: Laura Myllymäki
Kuva: sxc

Turun ylioppilaslehti 3/09 (13.2.)

Yliopistonmäen keltaiset koulut

Yliopistonmäen rinteellä kököttävät Signum ja Rosetta kuuluvat yliopistoalueen vanhimpiin rakennuksiin. Kääntämisen ja tulkkauksen oppiaineen tiloina nykyisin toimivat talot valmistuivat vuosina 1897–1899 kuulovammaisten lasten kouluksi. Talot suunnitteli arkkitehti Theodor Kranstedt, joka suunnitteli myös Helsinkiin ja Ouluun kuulo- ja näkövammaisten oppilaitoksia.
”Kuulovammaisten koulu oli aloittanut Porvoossa 1840-luvulla ja muutti 20 vuoden päästä Turkuun”, kertoo Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Kari Immonen.Kuulovammaisten koulu toimi Yliopistonmäellä pitkään ja muutti pois vasta 1970-luvulla, jolloin tilat siirtyivät Turun yliopiston käyttöön. Talot remontoitiin ja niille annettiin uudet nimet. Nykyinen Signum nimettiin tuolloin Didacticumiksi ja Rosetta Phoenixiksi. Nimi Phoenix oli nostalginen, sillä se oli ollut myös Turun yliopiston aloittaessa 1927 päärakennuksen nimi.
”Historiallisen nimen antamista näin vaatimattomalle rakennukselle pidettiin joidenkin mielestä jopa klassisen ja arvokkaan nimen haaskaamisena”, kertoo yliopiston tila- ja teknisten palveluiden tilasuunnittelun arkkitehti Ari Nisonen.
”Phoenix-nimen käyttö oli poikkeuksellista myös siksi, että rakennusten nimillä on aina pyritty antamaan viitteitä talon toiminnasta tai vähintäänkin tieteenalasta.”

1980-luvun alussa Phoenixissä toimi lääketieteen alkuopetusta. Didacticumiin taas sijoitettiin lastentarhanopettajien koulutusta. Pian molemmat talot varattiin kuitenkin yksinomaan opettajankoulutuslaitosta varten.
1990-luvun loppupuolella kasvatus- ja yhteiskuntatieteille alettiin toteuttaa omia tiloja. Ennen vuosina 2003–2004 tehtyä peruskorjausta Didacticum ja Phoenix toimivat mm. humanististen aineiden evakkopaikkana. Kääntämisen ja tulkkauksen keskus muutti taloon remontin valmistuttua. Uuden toiminnan myötä nimet Signum ja Rosetta otettiin käyttöön. Tietyissä paikoissa näkee yhä vanhoja nimiä käytettävän, kuten yliopiston kartassa.
”Onneksi Phoenixin nimi on taas tallessa uutta käyttöä varten”, myhäilee Nisonen.

Teksti: Paavo Ihalainen
Kuva: Jussi Vierimaa

Turun ylioppilaslehti 3/09 (13.2.)

Totuus on Toivossa

Arvoisa Toivo,
Viimeinkin Matti Vanhanen on julkisesti ilmoittanut, että hän kannattaa lukukausimaksuja EU:n ulkopuolelta tuleville. Olen pääministerin kanssa samaa mieltä, mutta haluaisin tietää mitä mieltä sä olet? Vaikutat nimittäin olevan kaikkea vastustava punahippi.

Lukukausimaksut hyödyttävät SuomeaOlet nimittäin asian ytimessä. Kyllä, Matti on myös oikeassa. Parastahan tässä on, että lukukausimaksujen myötä tänne saapuu jatkuvalla ilmasillalla [Finnair] kv-opiskelijoita ja ainoita, joita tämä harmittaa on perussuomalaiset, jotka vaativatkin avointa keskustelua tämänkaltaisesta maahanmuutosta. Suomalainen yliopistosivistys nousee ylitse Ivy League –tason, eikä kukaan enää kuvittelekaan menevänsä esimerkiksi Harvardiin, jossa tulevaisuudessa keskitytään vain Lähi-idästä takaisin palaavien opiskelijoiden motivaatio-ongelmien hoitoon. Jopa Esko Aho katsoo viisaammaksi valita Suomen Pankin sijasta vierailevan professuurin Turun yliopistoon.

Kansainvälistä rahaa sataa aaltona ikkunoista ja huippututkimusta tehdään sellaisen himon voimalla, että koko maailma katsoo kateellisena piskuisen Suomen akateemisen menestyksen perään. Tieteemme karjavankkureita vetää maksetulla yksinoikeudella Aaltopahvikoulu muiden neljän yliopistomme seuratessa perässä hyräillen Kraftwerkia, Computer love…

Koko ilotulitus huipentuu siihen kun kiinalaiset sijoittajat ilmoittavat ostoaikeistaan Suomen valtiota kohtaan. Erityisesti Kokoomusnuoret myyvät yksityistämiskiimassaan heille aikoinaan puoluekirjan yhteydessä annettuja Suomi oy:n osakkeita. Myös Suomen demokraattinen puolue harkitsee osakkeidensa myymistä, mutta empii ottamasta kantaa ennen ryhmäkokousta. Kehitys tuntuu pysähtyneen, mutta lopulta Suomi huippuosaajineen siirtyy johtavan natomaan Kiinan imperialistisen tasavallan haltuun. Heidän tuottavuusohjelmansa mukaisesti suurin osa henkilöstöstä lomautetaan ja asiakkaita otetaan vastaan pääsääntöisesti enää vain emämaa Kiinasta. Myynti oli mahdollista sen jälkeen kun Keskustalle luvattiin, että tulevaisuudessa maataloustukia voidaan kohdentaa myös Kiinan suomalaiselle maanviljelysväestölle.

Aluepolitiikkaa, huusi mies Valtran selästä ja heitti talikkonsa kohti punaisena kiljuvaa akateemista villisikaa.

Turun ylioppilaslehti 3/09 (13.2.)

Kuvat kertovat

Göteborgissa Pohjoismaiden kaksi merkittävintä elokuvapalkintoa parhaasta elokuvasta ja kuvauksesta napannut Muukalainen on kuvalliselta kerronnaltaan tinkimätön elokuva, mikä on harvinaista herkkua etenkin kotimaisissa tuotannoissa. Kuvista ja niiden tekemisestä saivat kertoa elokuvan ohjaaja J-P Valkeapää ja kuvaaja Tuomo Hutri.

Kotimaisia nykyelokuvia katsoessa tuntuu usein siltä, että kuville ei anneta niiden ansaitsemaa arvoa. Elokuvat näyttävät usein toistensa kaltaisilta ja kuvallista köyhyyttä perustellaan lähes poikkeuksetta taloudellisilla tekijöillä. Harvemmin syytä on etsitty omasta suunnasta.

J-P Valkeapään ohjaama ja Tuomo Hutrin kuvaama Muukalainen kuitenkin todistaa, että suomalaisella budjetilla on mahdollista tehdä esteettisesti näyttävää elokuvaa.
”Näen elokuvan kuvina mielessäni. Minulla on yleensä jo melko tarkka näkemys elokuvan kerronnasta, tyylistä, väristä ja valosta jo ennen käsikirjoituksen valmistumista. Käsikirjoitus on itsessään jo melkein kuvien auki kirjoittamista”, Valkeapää sanoo.
Suhtautumisessa kuvalliseen kerrontaan on Valkeapään mielestä jo lähtökohtaisia eroja.
”Jotkut lähtevät rakentamaan elokuvaa tekstin suunnasta, eikä kuva edes kiinnosta heitä. He valitsevat kuvaajan, joka toteuttaa asian heidän puolestaan. Toiset taas eivät osaa havainnollistaa haluamaansa. Silloin täytyy miettiä, mikä on kyseessä olevan elokuvan visuaalinen luonne ja kuinka se on toteutettavissa kaikkein yksinkertaisimmin keinoin.”
Hutri on asiasta samaa mieltä.
”Elokuvaa tehtäessä on usein kiire. Aikaa kuluu jo pelkästään esineiden ja kaluston siirtelyyn kuvien välillä, mikä jättää kuvien sisällölliseen säätämiseen ja visuaalisiin kokeiluihin vain rajallisesti aikaa. Resurssien puute näkyy Suomessa ennen kaikkea kuvauspäivien määrässä.”
”Palkoista on jouduttu tinkimään ja tunteja venyttämään, mikä ei luonnollisestikaan ole pysyvä ratkaisu tilanteeseen,” toteaa Valkeapää.
Hutrin mielestä rahan ja laadun suhde ei ole suorassa yhteydessä toisiinsa.
”Hyvät ideat ratkaisevat enemmän kuin raha. Työryhmä sitoutui elokuvan tekemiseen, koska lopputulokseen uskottiin.”
Hutri osallistui Muukalaisen kuvasuunnitteluun jo varhaisessa vaiheessa, joten hänen mukaansa on vaikea sanoa, missä kohtaa ohjaajan näkemys vaihtuu kuvaajan näkemykseksi.
”Elokuva on muutenkin kollektiivinen taidemuoto, jossa jokaisen panoksella on vaikutusta lopputulokseen.”
Kuvaaja toteaa, että Valkeapää kiinnittää kuviin enemmän huomiota kuin useimmat ohjaajat, joiden kanssa hän on aiemmin työskennellyt.
”Kaikki eivät ole yhtä kiinnostuneita kuvasta ja valaistuksesta. J-P:n tausta on graafisessa suunnittelussa, sarjakuvissa, piirtämisessä ja maalaamisessa, joten on luonnollista, että hän ajattelee tarinaa kuvien kautta tavallista enemmän.”
”Yritän konkretisoida visioni niin tarkkaan kuin mahdollista. Se vaatii loputonta työtä ja detaljeihin paneutumista, jolloin esimerkiksi värimaailmaan etsitään visuaalisia referenssejä kuvista, maalauksista ja elokuvista”, Valkeapää jatkaa.
Hänen mielestään joissakin arvosteluissa elokuvan kuvien luomiseen liittyvää prosessia ei ole ymmärretty oikein eikä siitä ja sen eri osa-alueista tiedetä riittävästi.
”Kaikki kunnia Tuomolle, sillä hän on ammattitaitoinen ja hieno kuvaaja, joka auttaa toteuttamaan ohjaajan visiota, mutta elokuvan kuvat ovat ohjaajan kuvia.”
Hutri allekirjoittaa ohjaajan lausunnon.
”Ohjaaja on yleensä se, joka valitsee elokuvan tarinan ja vastaa viimeisistä päätöksistä. Kuvaaja toimii apuna ja keskustelukumppanina, joka yrittää ymmärtää ohjaajan intentiot mahdollisimman hyvin.”

Elokuvantekijöiden saamasta arvostuksesta Hutri hämmästelee, että kuvaajan, lavastajan ja puvustajan töihin kiinnitetään paljon enemmän huomiota epookkielokuvissa kuin nykyaikaan sijoittuvissa tarinoissa, joissa työ saattaa olla haastavampaa.
”Parhaimmillaan puvut ja lavastukset ovat niin orgaaninen osa kokonaisuutta, että niihin ei kiinnitä mitään huomiota. Samalla se kuitenkin tarkoittaa, että lavastajat ja puvustajat eivät saa osakseen ansaitsemaansa huomiota”, Valkeapää toteaa.
Sen sijaan omille esikuville on helppo antaa arvoa. Yksittäisinä esimerkkeinä elokuvantekijöistä, jotka ovat onnistuneet kuvallisessa kerronnassa erityisen hyvin, Valkeapää mainitsee Stanley Kubrickin ja Robert Altmanin. Viimeksi mainitussa Valkeapää ihailee ennen kaikkea ohjaajan tapaa kuvata ihmistä suhteessa ympäristöönsä ja zoomin käyttöä psykologisen kerronnan välineenä.
Hutri puolestaan antaa arvoa eleganttiudelle, jolla monimutkainen työ saadaan näyttämään helpolta. Tähän kauneuteen ovat hänen mukaansa yltäneet Sergio Leonen kuvaajana toiminut Tonino Delli Colli, Bernardo Bertoluccin elokuvien kuvaaja Vittorio Storaro ja Coenin veljesten elokuvissa kuvaajana toiminut Roger Deakins.
Mitä elokuvahistorian alkuvaiheisiin tulee, Valkeapää toteaa, että elokuviin ei ole välttämättä tullut mykkäelokuvien kauden jälkeen kuvallisesti mitään kovin uutta.
”Esimerkiksi F.W. Murnaun elokuva Viimeinen mies pitää sisällään lähes kaikki elokuvan nykyisen visuaalisen kieliopin elementit, kuten kamera-ajot ja subjektiivisen kuvakerronnan keinot. Teknologiassa on tietenkin tapahtunut kehitystä ja kamerat on saatu vapautettua elokuvanteon tekniikkaan liittyvistä rajoitteista. Olisi tietenkin kiinnostavaa tietää, minkälaiseksi elokuva olisi kehittynyt kuvailmaisultaan, jos ääntä ei olisi keksitty vielä 1920-luvulla.”
Teksti:Toni Puurtinen
Kuva: Filmikamari

Turun ylioppilaslehti 3/09 (13.3.)

Utupaikalla: Pytheaksen tutkimusmatkoista

Tarkkasilmäiset todistavat näillä tienoin kopulaatiota. Runoilija ja yhteiskuntatieteskelijä vapauttavat nuijapäänsä vuoroviikoin. Kävi ilmeiseksi, että jopa arkipäiväisimmät luonnonilmiöt muuttuivat maailman ääressä irvikuvikseen. Kesällä aurinko kiersi taivaankantta kuin joutomies viiniamforaa; talvisin Thule upposi kuukausiksi sakeaan pimeyteen. Korkeuksissa riehui merkillisiä valopatsaita, ja suunnistuskivi häälyi ees taas löytämättä paikaltaan syrjäytettyä Pohjantähteä. Jäätyneitä meriä purjehtivat laivaa suuremmat kalat ja häikäisevät vuoret, joiden rinteillä hirvittävät karhut raatelivat ihmiskasvoisia, kalanpyrstöisiä koiria.

Vuoteen 2013 mennessä jäästä ja karhuista päästäisiin eroon, metaanikaasut vapautuisivat ilmakehään, tuloksia tulisi. Pääministerit julistaisivat, ettei tämän tai tuon valtion suvereniteettia oltu otettu todesta. Sotilasmenoja jouduttaisiin lisäämään ja muita vähentämään. Kansoja kannustettaisiin puhaltamaan yhteen hiileen, omaansa.

Ilmastohistorian oppikirjoista tiristettäisiin lohdullinen vastaus länsimaisen filosofian ikuisuuskysymykseen: ihminen on sittenkin irrallaan luonnosta. Kaikkialla, esimerkiksi Aristoteleen haudassa, huokaistaisiin keskiluokkaisesta helpotuksesta, kun Länsiväylä viimein aukeaisi tankkereiden kulkea. Vastasyntyneen meren pohjan pihka valutettaisiin kaukomaiden pureskeltavaksi.

Lopulta vaikutti siis toden totta siltä, etteivät pohjoisen ihmeet kiinnostaneet ketään. Hullaantunut luonto oli sivuseikka verrattuna tinaan. Mitä ovat suuret kalat Persian rikkauksien rinnalla? Merikoirat, toisin kuin pronssi, eivät kukista armeijoita.

Eivätkä sokeat ihmiset uhranneet ajatustakaan hyperborealaisille, noille onnellisille ihmisille niin kaukana, ettei heistä ollut mahdollista tietää mitään. Jopa Apollon itki heidän huomassaan onnen kyyneleitä, mutta kun ne kulkeutuivat merivirtojen mukana ihmisten keskuuteen, he pitivät niitä kauniina ja kävivät niillä kauppaa. Oli kuin nuo hölmöt olisivat kieltäytyneet joka suunnalla avautuvista mahdollisuuksista, kuin he olisivat tarkoituksellisesti valinneet surkeuden yhä uudelleen, vuodesta ja vuosisadasta toiseen.

Teksti: Sami Torssonen

Turun ylioppilaslehti 3/09 (13.3)

Elokuva: Milk

Mies, missio ja tasapaksu tarina

Gus van Sant on aiemmin hyödyntänyt tosielämän tapahtumia onnistuneesti. Columbinen koulusurmista innoituksensa saanut Elephant (2003) toi etäännytetyllä ja lakonisella tyylillään uutta kulmaa kuluneeseen teiniväkivaltateemaan.

Van Santin uutukainen Milk ammentaa tositapahtumista toisella otteella.  Se kertoo Harvey Milkistä, joka tuli ensimmäisenä julkihomona valituksi julkiseen virkaan Yhdysvalloissa. Ja kuinka ollakaan, tämä homoliikkeen Martin Luther King sai lopulta nuppiinsa luodin.

Näennäisen vapaassa nyky-yhteiskunnassa tarina saattaa tuntua kaukaiselta. Mutta tarkemmin ajateltuna: kaukana taitaa olla vielä se päivä, jolloin avoimesti homoseksuaali ehdokas valittaisiin USA:n presidentiksi. Puhumattakaan niistä maista, jossa homous on kuolemantuomioon johtava rikos.

Harvey Milkin tarina on kiinnostava ja kertomisen arvoinen. Paljolti se on sitä Sean Pennin taidokkaan roolityön ansiosta. Elokuvan Milk ei ole yksiulotteinen sankari. Mies on paitsi ärsyttävä virnuilija, myös tekopyhä: oltuaan ensin itse 40 vuotta kaapissa mies vaatii kovaan ääneen kaikkia muita tulemaan ulos. Ei hän liioin pidä aina poliittisia lupauksiaan.

Mutta elokuvallisesti Milk on harmillisen perinteinen. Se ei juurikaan muistuta van Santin viime vuosien kokeellisempia tuotoksia (Elephant, Paranoid Park).

Tyyliltään Milk putoaa jonnekin dokumentin ja fiktion välimaastoon.  Kerronta on konventionaalista ja liikaa sidoksissa historiallisiin lähtökohtiin. Mukaan on ahdettu rekkalastillinen sivuhenkilöitä, joiden rooli jää kuitenkin hyödyntämättä. Turhia kohtauksia karsimalla tarina etenisi tehokkaammin.

Kuvailmaisussa on enemmän yritystä. Van Sant limittää taidokkaasti aikalaismateriaalia ja hyödyntää rakeisen rosoista kuvaa.

Kaikessa tekemisessä näkyy laatu, mutta sen mukana on hiottu myös särmät pois. Lopun Hollywood-marttyyrikaava on turhan alleviivaava. Epäsovinnaisen miehen tarinassa olisi ollut potentiaalia vähemmän sovinnaiseen käsittelyyn.

Teksti: Aija Amee
Kuva: Scanbox

Turun ylioppilaslehti 3/09 (13.3.)

« Edellinen sivu — Seuraava sivu »