Utupaikalla: Pohjoinen ulottuvuus

”Ei turhaa sanaa. Ajattelija. Tolstoi. Pohjola”, päättelivät New Yorkin taiteilijapiirit, kun runoilija Vladimir Majakovski, kaksi metriä neuvostoslaavilaista huonohampaista aatetta, istui Manhattanilla diletanttien vieraisilla, eikä puhunut sanaakaan alituisen teen pyytelyn lisäksi, koska ei osannut englantia hitustakaan. Taiteilijat kuitenkin liittivät nukkavierun jässikän vaitonaisen käytöksen yksin tein pohjoisen myyttiseen kehykseen.
Samalla tavalla me arktisen hysterian komeljanttarit, pohjoismaiden hyvinvointiyhteiskuntien tappajien kätyrit, pysyttelemme vaitonaisina luonto- ja demokratiamyyttien edelleen helliessä mainettamme Euroopan vaihtoehtoisina hermokeskuksina kaiken luonnottoman ja pahan tuolla puolen, vaikka syynä vaitonaisuuteemme ei totta vieköön ole ujo, rotuopillisen sinisilmäinen vaatimattomuutemme, vaan paljastumisen pelko.
Tosiasiassa olemme näet jo pitkään osallistuneet tuhotuvan länsimaisen tulevaisuuden tikahtuviin orgioihin, joihin kolmannen maailman lapset valmistavat hikipajoissaan erilaisia mielikuvituksellisia seksileluja. Mutta me tyydymme ja tyydytymme, saamme myytistä uskoa ja voimaa jatkaa pahan levittämistä, sillä mehän olemme koulutustilastojen kärjessä, kyllä, nimenomaan murhaamisen mallioppimisen jatkojalosteina.

Jokamiehen oikeus luonnonmetsissä on naurettava legenda, joka on muuttunut jokamiehen yhteisjaolliseksi vastuuttomuudeksi, kun metsiä tuijotetaan lähinnä aarnioiden halki raiskattua kolmikaistatietä kulkevasta citymaasturista. Suomi-myytti, tuo toisen kätensä menettänyt runsasperäinen neito, on tosiasiassa levitellyt haaroväliään luonnottomuuksille jo vuosikymmenten ajan, mutta kehtaa kuitenkin väittää suvulleen olevansa edelleen neitsyt, puolueeton, luontoa lähellä oleva, koivuun nojaileva seppelpäinen kultakutri.
Koivujen sijaan humisevat kuitenkin enää lautasantennit, tähden tilalla loistaa samaa ohjelmavirtaa toistava satelliitti.  Alussa oli digiboksi, kaukosäädin ja Jussi. Mies raivasi pellon tehdäkseen tilaa uima-altaalle. Se on oleva myös hänen hautansa kaikkien sähkölaitteiden pudotessa tuhansiin järviin samanaikaisesti, mutta me selviämme, sillä auringon sammuessa on vain kuin kaamos jatkuisi tavallista kauemmin.

Todellinen paluu luontoon on pohjolan ihmisen ajattelutoiminnan täydellinen lakkautuminen televisuualisten kekkerien täyttämässä sulkeutuneessa kuplassa, hänen takautumisensa viimeisestä oksasta herpaantuneena riippuvan jäkälän tasolle.
Teksti: Ville-Juhani Sutinen

Turun ylioppilaslehti 4/2009 (27.2.)

Kauppat. yo.: Uusliberaali subjekti

On tullut opiskeltua kauppatieteitä jo viitisen vuotta, jonka aikana oma ihmisyys on alkanut kriisiytyä. Muutama päivä sitten humanisti nimitteli minua uusliberaaliksi subjektiksi. Meinasi itku tulla, koska se oli niin naulan kantaan sanottu. Tuli myös ikävä aikoja, jolloin toista dissattiin ihan vaan tyhmäksi. Akateemiset ihmiset ovat eksaktiudessaan melko ilkeää porukkaa.

Tutkimisen jälkeen selvisi seuraavaa. Uusliberaali subjekti = “Ihmisihanne,joka korostaa kykyä rationaalisiinvalintoihin, joustavuutta, autonomiaa jakykyä alistaa emootiot kulutuksenlogiikalle tai kohteiksi.”

Niinhän se on. Kauppatieteiden parissa yleisesti hyväksytään olettama, että ihminen pyrkii maksimoimaan omaa hyötyään ja tekee kaiken lisäksi vielä rationaalisia ratkaisuja, jotka edesauttavat tuon hyödyn lisääntymistä.
Valinnanvapaus on mantra, jolla perustellaan markkinoilla kaikki. Ihmisillä pitää olla oikeus valita. Se on hyvä lause, koska kukapa nyt valinnanvapautta vastustaisi.
Yritysten tarjoama valinnanvapauden kenttä on kuitenkin melko näennäinen ja hyvin pitkälti retoriikkaa, jonka avulla kulutusta on mahdollista kiihdyttää.Tosi asiassa kaikki tietävät, että me ihmiset olemmeitsehillinnän puutteesta kroonisesti kärsiviä pällejä, jotka voi johdatella vaikka mihin. Tähän markkinalogiikkakin viime kädessä pohjaa.
Säästäkää meidät retoriikalta, jotta substanssille jäisi tilaa.
En ole seurannut Ranskasta käsin yliopistolainsäädäntö-keskustelua. Uusliberaalista subjektiudestani järkkytyneenä pyydän silti, että jätetään yliopisto rauhaan. Mietitään ihan oikeasti mitä kaikkea tuloksenteolle on syytä alistaa.
Teksti:Päivi Surakka

Turun ylioppilaslehti 4/2009 (27.2.)

Kakofonian kanavat

Julkinen napina keskittyy pääsääntöisesti moralisoimaan television laatuköyhää tarjontaa. Todellisuudessa lupamaksulla – tai maksattomuudellakin saa paljon hyvääkin. Kuluvan telkkarikevään tähtenä hehkuu taidokkaasti retroileva Uutishuone, joka koukuttaa haikailemaan 1970-luvun nuorta aikuisuutta. Miksi aatteet, kansakunnan yhteiset kokemukset ja intohimo kuolivat ennen meidän sukupolveamme?
Sen sijaan samaan aikaan radioaalloilla vallitsee todellinen ajattelun köyhyys.  En kuluta kirjaimia jaarittelemalla soittolistojen kuihduttamasta musiikkitarjonnasta. Sen sijaan harmittelen musiikin välissä kuuluvan juontopuheen älämölömäisyyttä ja toimitetun ohjelman vähäistä määrää. Äänimaisema tukkeutuu efekteistä ja hälisevistä soundimatoista. Kolme toimittajaa puhuu päällekkäin ja kailotuksen takana pauhaavat tehosteäänet. Pää hajoaa.

Silti suomalaiset ovat yhä radiokansaa. Lähes 80 prosenttia napsauttaa radion päälle päivittäin peittämään hiljaisuutta. Keskimäärin kolmet tasatunnin uutiset ehtivät kuulua kotitaloudessa tai automatkalla joka päivä. Interaktiivisena mediana radio toki osallistaa kuulijansa ohjelman tekoon. Vuorovaikutteisuutta tihkuva ohjelma vaan tarkoittaa valitettavan usein tyhjänpäivästä lätinää jonkun satunnaisen ”No se on Markku täältä tiän päältä moro” -ihmisen kanssa.
Kanava, joka soittaa Hit music only, valaisi nuorta Suomea laman syvimmästä olemuksesta maanantaina. ”Se on niinku sellanen lumipalloefekti. Että niinku rahat loppuu. Mäkin lopetin mun Aku Ankan tilauksen.” Iskelmän aalloilla keskusteltiin torstaina kasvatuksesta. ”Luunappeja tarvitaan.  Karttakepin päähän mutteri ja sillä sormille. Johan oppii mukula.”

Miksi ihmeessä ilmaisunvapaus tarkoittaa käytännössä vain sitä, että luokattomat lausunnot ja jonninjoutava läpätys läpäisevät eetterin? Missä on kunnon keskustelu?
Selvää on, että toimittajien oma kokemusmaailma ohjailee jokaisen tiedotusvälineen juttuvirtaa. Mutta voisi sitä silti joskus jutella jotakin muutakin kuin omia kuulumisia. Tuntuu kuin radioasemien toimituksissa olisi unohdettu, että äänipöydän hanikat on väännetty on-asentoon. Kunhan tässä lämpimikseen lörpötellään.
Toisaalta saman ilmiön ääripään tarjoaa kaupallisten radioiden kyseenalainen kuningas Radio ”erosramazotti” Nova, joka soittaa joka ikisen biisin just sulle. Ihan pian. Heti mainosten, uutisten, Enrique  Iglesiaksen, Samuli E:n ysärihitin ja Forecan sään jälkeen. Puheen turhanpäiväinen personointi on ahdistavaa. Ei sitä juuri minulle tarvitse soittaa. Kunhan soitatte vaan.
Novan kaltaisten jättikanavien tiliin sopii laittaa myös omaleimaisten, alueellista identiteettiä vahvistaneiden paikallisradioiden katoaminen.  Reippaita radioasemayrittäjiä löytyi 90-luvulla pienimmistäkin kaupungeista. Kuka toisi heidät takaisin?

Olen täysin vakuuttunut Yleisradion tarpeellisuudesta ja välttämättömyydestä tämän kansakunnan sivistämisen suhteen. Vaadin rauhaa radioon. Olen tullut vanhaksi. Eläköön popisti laadukas Ylex, kotoisa Radio Suomi ja mainion monipuolinen Yle radio 1. Ja jopa ne ruotsinkieliset Ylen kanavat, jotka kuuluvat niissäkin paikoissa, joissa joka ikinen muu kanava rähisee pelkkää ujellusta. Palautettakoon vaikka radiolupamaksu takaisin, jotta laatuaallot säilyvät.

P.S. Livenä itseään voi vielä muutaman näytöksen verran viihdyttää Samppanjaa&Nonparelleja-speksispektaakkelissa. Humanistikin nauttii, kun lääkiksen pojat tanssivat harsohameissaan ja keksivät roolihahmojen nimeksi Peniksen ja Liu Kasteen. Ovat ne sitten hassuja, nuo lääkärit.

Teksti: Annika Saarikko

Ylioppilaat – studenterna

Vanhan ylioppilastalon valtaus Helsingissä vuonna 1968 on noussut taas mieliin, kun opiskelijat ovat liikkeellä uutta yliopistolakia vastaan. Vuoden 1968 tapahtumia ja Suomessa varsinkin Vanhan ylioppilastalon valtausta on viime aikoina nostalgisoitu.
Vanha vallattiin uudelleen viime syksynä, kun edellisestä valtauksesta tuli kuluneeksi 40 vuotta. Uudet valtaajat käyttävät mieluummin sanaa ”haltuunotto”, sillä mistään laittomasta valtauksesta ei suinkaan ollut kyse. Mutta kuvastaako retorinen ero kahden opiskelijaliikkeen eroavaisuuksia muillakin tasoilla?

Pienestä opiskelijapiiristä valtakunnalliseksi ”radikaaliksi” opiskelijaliikkeeksi kasvanut liike on hajanainen, monimuotoinen ja hyvin käyttäytyvä.
Uutta yliopistolakia, jonka väitetään olevan suurin muutos yliopistoissa sitten niiden perustamisen, vastustetaan maltillisesti marssimalla ja neuvottelemalla – ja hyvä niin.
Uuden ylioppilasliikkeen tavoitteena on avata keskusteluyhteys päättäjien ja yliopistolaisten välille. Tässä he ovat jo onnistuneetkin. Toinen merkittävä onnistuminen on opiskelijoiden ja yliopistojen henkilöstön lähentäminen toisiinsa. Yliopistolaiset tekevät vihdoin asioita yhdessä, kun liikkeen tapahtumissa käy myös henkilökuntaa professoreista tutkijoihin.

Valtakunnallisten lehtien toimittajat tuntuvat toivovan toista. He haluaisivat luoda uutta myyttiä opiskelijoista radikaaleina yhteiskunnallisina toimijoina. Se on vain toive. Uusi opiskelijaliike ei tule radikalisoitumaan lain toiselle puolen.
Helsingissä vallattiin viime viikolla myös osa yliopiston hallintorakennuksesta. Siellä oltiin siivosti ja aamulla keskusteltiin rehtorin kanssa. Ja tämä juuri oli rauhallisen valtauk­sen tavoite: päästä keskustelemaan yliopistolaista yliopiston hallinnon edustajien kanssa ja muistuttaa heitä siitä, että yliopistolaki on yliopistolaisten mielestä väärin tehty.

Useat toimittajat odottivat jotain muuta. He halusivat skuupin, he halusivat kirjoittaa historiaa. Heitä haluan muistuttaa siitä, että juuri nythän he voivat kirjoittaa historiaa. Vuoden 1968 Vanhan valtaus ei sekään ollut aivan sellainen kuin nostalgisoiduissa muistoissa uskotellaan. Mielikuvamme vuoden 1968 valtauksesta on luonut sama sukupolvi, joka sen toteutti. Kuten Euroopan historian professori Laura Kolbe Helsingin yliopistosta totesi Suomen Kuvalehdessä (23.11.2008): ”Aika pitkälti se sukupolvi, joka synnytti vuoden 1968 tapahtumat, synnytti myös myytin itsestään ja omasta erinomaisuudestaan.”
Pitää muistaa, että nämä silloiset ”radikaalit” Vanhan valtaajat myös siivosivat rakennuksen ennen poistumistaan, kuten nytkin. Ero vuoden 1968 ja 2008 opiskelija-aktivistien välillä ei välttämättä ole niin suuri, kuin edellinen sukupolvi vähättelevästi väittää.

Jani Sipilä

Turun ylioppilaslehti 4/2009 (27.2.)

Opiskelijapiiristä liikkeeksi

Pienestä opiskelijapiiristä kasvoi valtakunnallinen opiskelijaverkosto.  

Syksyllä Helsingin yliopiston opiskelijoiden piirissä alkoi kuohua. Asuminen, toimeentulo ja uusi yliopistolaki teemoinaan pieni opiskelijapiiri ryhtyi tekemään vaikutustyötä. Ensimmäinen suuri askel otettiin marraskuussa, kun Vanha ylioppilastalo ”vallattiin” uudelleen edellisen valtauksen vuosipäivänä. Valtaajien mukaan valtaus ei ollut vain symbolinen, vaan sillä haluttiin avata keskustelua tämän päivän yhteiskunnallisista ristiriidoista, organisoida käytännön vastarintaa yritysvaltaa lisäävälle yliopistouudistukselle ja kannustaa toimiin kohtuutonta vuokratasoa vastaan sekä organisoida uutta radikaalia opiskelijaliikettä.

Ja tästä uusi sitoutumaton opiskelijaliike ryhtyi kasvamaan.
”Itsekin menin toimintaan mukaan vasta Vanhan haltuunoton myötä”, sanoo aktivisti Mikko Lindström.
”Vanhan valtaus oli alkusysäys tälle opiskelijaliikkeelle. Se herätti kiinnostusta toimintaa kohtaan, ja nyt yksinään Helsingissä toimintaan jollakin tavalla osallistuu useita satoja opiskelijoita ja henkilökuntaa”, sanoo aktivisti Ilari Aula.
Opintopiiristä alkanut liike on saanut yliopistolaiset pohtimaan omia vaikuttamisen keinoja, kun virallisia teitä pitkin tehty vaikuttaminen ei ole tehnyt tehtäväänsä.
”Lausunnoilla ei ole ollut merkitystä. Määräaikaan mennessä uuden yliopistolain valmisteluun annettiin 160 lausuntoa, mutta vaikuttaa vahvasti siltä, että niistä suurin osa on sivuutettu. Haluaisin uskoa, että lausunnoilla olisi merkitystä, mutta nykytilanteessa on selvää, että näin ei ole”, sanoo Turun yliopiston tieteidentekijöiden liiton puheenjohtaja Minna Jokela.
”Oikeat yliopistolaiset, eli henkilökunta ja opiskelijat, ovat lain valmistelussa sivuutettu. Siitä syystä ja siksi on hienoa nähdä, että tälläinen liike on syntynyt ja voimissaan”, hän jatkaa.
”Opiskelijoiden aloitteellisuus ja aktiivisuus ovat toimineet esimerkkinä myös henkilökunnalle. Kun me pystyimme osoittamaan sen, että suuri osa yliopistolaisia vastustaa uutta lakia sellaisenaan, myös henkilökunta on uskaltautunut liikkeelle”, Lindström sanoo.
”Opiskelijaliike alkoi Helsingistä, mutta nyt se on levinnyt jo muuallekin. Melkein kaikissa yliopistokaupungeissa opiskelijat ja henkilökunta ovat liittyneet yhteen ja alkaneet järjestää toimintaa uuden yliopistolain jäädyttämiseksi”, Aula jatkaa.

Uusi opiskelijaliike ei suinkaan ole unohtanut muita alkuperäisiä teemojaan. Asuminen ja toimeentulo ovat edelleen esillä.
”Yliopistolakia on vastustettava nyt. Mutta haluan huomauttaa, että me emme ole mikään ei-liike. Me haluamme, että yliopistolaki muuttuu, mutta eri lähtökohdilta kuin nyt on aikeissa. Nykyinen lakiluonnos ei saa edetä laiksi asti, vaan se on jäädytettävä ja lähdettävä toteuttamaan uutta lakia yliopistolaisten ehdoilla”, Aula sanoo.
Tähän mennessä opintopiiristä alkanut liikehdintä on Vanhan valtauksen lisäksi järjestänyt yli 500 ihmistä keränneen yleiskokouksen, yliopistohallinnon kuulemistilaisuuden ja viime viikolla lähes kaikissa yliopistokaupungeissa osoitettiin samanaikaisesti mieltä yliopistolain jäädyttämiseksi.

Teksti: Jani Sipilä
Kuva: Opiskelijatoiminta.net

Yliopistolakia vastustettiin ympäri maan

Turun korkeakouluissa torstaina 19.2. toteutettu ulosmarssi keräsi muutaman sataa osallistujaa Yliopistonmäelle. Opiskelijatoiminnan koordinoimia mielenilmauksia järjestettiin muissakin yliopistokaupungeissa, joista suurimman osanoton sai Helsingissä järjestetty tuhannen henkilön mielenosoitus. Pääkaupunkiseudulle oli saapunut osanottajia muistakin kaupungeista.
”Vaadimme toisenlaista yliopistolakiuudista toisenlaista lähtökohdista. Nämä lähtökohdat olisivat sellaiset, että tälle autonomialle olisi jonkinlaiset katteet. Nykyisessä ehdotuksessa valtaosa paikoista on menossa yliopiston ulkopuolisille tahoille. Se on aikalailla elinkeinoelämän sanelema malli. Tätä on vastustettu kaikkein yhtenäisimmin aina henkilökuntaa ja professoreja myöten”, pääkaupunkiseudun marssin organisoineen Opiskelijatoiminta-ryhmän tiedottaja Ilpo Puhakka sanoo.
Helsingissä yliopiston hallintorakennus vallattiin mielenosoituksen päätteeksi. Tämä tuli Puhakallekin yllätyksenä.
”Valtaukseen osallistui runsaat sata henkilöä ja parikymmentä heistä oli siellä yötä. Siellä lähinnä suunniteltiin tulevaa toimintaa eli käytettiin vallattuja tiloja kokoustiloina. Siellä valmisteltiin kannanotto Helsingin yliopiston johtosäännöstä.”
Teksti: Lari Vesander

Urkki ärähtelee tulevaisuudesta

YouTube on eittämättä outojen videoiden runsauden sarvi ja Tonava, mutta tällä viikolla tuubiin ilmestynyt pätkä ”Secret society?” vie selkävoiton tavallisesta tusinatavarasta. Kyseisessä taltioinnissa joukko silmäätekeviä rehtori Keijo Virtasta ja Supo-päällikkö Ilkka Salmea myöten kokoontuu Turun yliopiston hämärään kellariin.
Salaseuran kokoontumisen päänumero on ilmeisesti Esko Valtaojan kaappaama viesti tulevaisuudesta, tarkalleen ottaen vuodelta 2098, jossa itse Kekkonen kertoo yhteiskunnan tuhoutuvan 90 vuodessa, jos nyt tunaroidaan.
Video näyttää juurikin yhtä erikoiselta kuin se kuulostaakin. Jos ette usko, niin käykää itse katsomassa.
Niin, ja video on alkusysäys Turun yliopiston varainkeruukampanjalle.

Teksti: Lari Vesander

Turun ylioppilaslehti 4/2009 (27.2.)

Yliopistot keräämässä lisärahoitusta

Varainkeruun tuotoilla vahvistetaan Turun yliopistoa perusopetuksesta lähtien.

Uuden yliopistolain mukaan yliopistoilla on oikeus kerätä varoja yksityishenkilöiltä, yrityksiltä ja yhteisöiltä. Turun yliopistossa varainkeruuta koordinoi projektipäällikkö Riku Cavadas.
”Meidän tavoitteenamme on kerätä 20 miljoonaa euroa vuoden 2010 loppuun mennessä. Valtio on sitoutunut maksamaan tämän päälle vielä summan 2,5-kertaisesti yliopistolle”, Cavadas sanoo.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Turun yliopisto saisi tavoitteeseen yltäessään yhteensä noin 70 miljoonan euron pesämunan Turun yliopisto 2010 -rahastoon.
”Turun yliopisto haluaa toteuttaa selkeän akateemisen irtioton vuonna 2011. Haluamme viedä turkulaista tiedettä ja koulutusta kansainväliseen kärkeen ja maailmanlaajuiseen tietoisuuteen. Toisin kuin huhut kertovat, ulkopuolinen rahoitus ei vähennä valtion rahoitusta ja yliopiston toiminta on turvattu”, Cavadas selventää.

Cavadaksen mukaan varainhankinnan tuottoja voidaan kohdentaa esimerkiksi pienryhmäopetukseen.
”Jos pystymme tämän ’bonusrahan’ turvin tukemaan ja parantamaan opetusta, niin silloinhan siitä on hyötyä ihan yksittäisen opiskelijan tasolla.”

Varainkeruu kohdistetaan ensisijaisesti länsisuomalaisiin yksityisiin lahjoittajiin, yrityksiin, yhteisöihin ja säätiöihin.
”Kun Turun yliopisto vuonna 1920 perustettiin, sitä tuki taloudellisesti 22 040 yksittäistä tahoa”, Cavadas muistuttaa.
”On tärkeää myös huomioida, että yliopisto ei salli lahjoittajien korvamerkintöjä varoille. Yliopiston hallitus yksin päättää siitä, mihin rahaston tuottoja kohdennetaan.”

Teksti: Jani Sipilä

TYY&TuKY: Opiskelijaedustus yliopistohallinnossa uudistuu

Yliopistohallinnossa on perinteisesti kolmen ryhmän edustajia: professoreiden, henkilökunnan ja opiskelijoiden. Paraikaa eduskunnan käsittelyssä oleva yliopistolakiehdotus tuo asiaan jonkin verran muutoksia.
TYYn odotetaan ehdottavan opiskelijaedustajat yliopistokollegioon. Kollegio valitsee yliopiston ulkopuoliset edustajat, joiden määrä yliopiston hallituksessa lisääntyy lakiehdotuksen mukaan. TYY saa valita hallituksen opiskelijaedustajat.
Yliopiston hallitus käyttää huomattavaa valtaa: se mm. päättää yliopiston toiminnon keskeisistä tavoitteista, strategiasta ja periaatteista sekä päättää yliopistoon valittavien opiskelijoiden määrät. Vielä ei ole varmaa, montako paikkaa opiskelijaedustajat saavat hallituksessa.
”Nykyiset edustajistot valitsevat vielä opiskelijat yliopistokollegioon; hallituksen opiskelijajäsenet jäävät oletettavasti uuden [huhtikuussa vaaleilla valittavan] edustajiston harteille”, kertoo ylioppilaskuntien yhdistymisestä vastaava projektisihteeri Tuomo Liljenbäck.

Teksti: Visa Kurki

Alayhdistystiloihin murtauduttu

Ovet rikottiin tylpällä esineellä. 

Ylioppilastalo A:n toisen kerroksen alayhdistyskäytävälle murtauduttiin 19.–20.2. välisenä yönä. Varkaat olivat tehneet oviin reiät todennäköisesti jollain tylpällä esineellä, ehkä vasaralla. Ainoastaan Lexin tilat jätettiin rauhaan, luultavasti ovessa olevan hälytystarran takia.

Suuren summan menetti muun muassa suomen kielen opiskelijoiden ainejärjestö Kanta ry. Heiltä vietiin noin 740 euron edestä käteistä, jota ei sitsien ja myyjäisten jäljiltä vielä ollut ehditty viedä pankkiin.
”Meillä ei ollut vakuutusta, joten kaikki toivomme on nyt siinä, että tekijät saadaan kiinni”, kertoo Kannan puheenjohtaja Katarina Kapiainen.
Varkaat saivat saaliikseen myös videotykin. Murtautujien matkaan lähti kuitenkin yllättävämpiäkin esineitä. Esimerkiksi Kannan kanssa samassa toimistossa majaileva Kritiikki menetti parin euron kolikkokassan – ja etikkapullon.
”Tämä oli selkeästi hyvin suunniteltu juttu. Siksi ihmetyttääkin, mitä murtautujat oikein halusivat”, pohtii Turun yliopiston ylioppilaskunnan puheenjohtaja Jukka Vornanen.
Tutkija Pekka Penttilä Varsinais-Suomen poliisilaitokselta huomauttaa kuitenkin, että ryöstötilanteessa järjenjuoksu voi pettää.
”Siinä vaiheessa on adrenaliinia sen verran veressä, ettei harkintakyky ole aivan terävimmillään.”
Tiloissa oleva valvontakamera oli käyty aiemmin illalla kääntämässä osoittamaan poispäin. Valvontanauhasta voi silti olla hyötyä. Poliisilla on myös muita nauhoja, joiden tutkinta saattaa auttaa asiaa.

Teksti: Visa Kurki
Kuva: Jani Sipilä

Turun ylioppilaslehti 4/2009 (27.2.)

Kisakenttien maanvaivat

Onko sinulla tärkeä poliittinen viesti, joka maailman täytyy kuulla? Tai kenties vain haluat naamasi iltapäivälehden lööppiin ja televisioon? Urheilukisoissa maksimoit yleisösi! 

Kautta aikain urheilukisoissa on tehty muutakin kuin urheiltu. Olivatpa kyseessä sitten poliittiset protestit tai pelkästä huomiohalusta suoritetut julkisuustempaukset, voidaan urheilun aikakirjoista löytää merkintöjä kisailun mukanaan tuomista lieveilmiöistä aina tuhansien vuosien ajalta.
Muun muassa olympialaisten historiasta kirjoittanut tietokirjailija Antti O. Arponen selventää asiaa antiikin osalta:
”Antiikin Kreikan kisojen tunnetuin häirikkö oli erään urheilijanuorukaisen äiti, Kallipateira, joka mieheksi pukeutuneena hiipi salaa katsomoon poikansa suorituksia ihailemaan. Antiikin olympiakisoissa naisten pääsy katsomoon oli kielletty”, Arponen kertoo.
”Kallipateiran poika menestyi ja äiti innostui riemuitsemaan niin paljon, että paljastui naiseksi. Hänelle esitettiin kuolemanrangaistusta, mutta jury vapautti hänet syytteestä, koska hänen poikansa oli suuri urheilusankari.”
Kallipateiran suoritusta voidaan pitää kisapaikoille tunkeutumisen, eli ns. ”pitch invading” -ilmiön varhaisimpana tunnettuna tapauksena. Sittemmin areenoille loikkiminen on saanut yhä luovempia muotoja ja motiivit tempausten takana muuttuneet yhä moninaisemmiksi.

Cornelius, sarjahäirikkö

Lähihistorian tunnetuin tunkeutuja lienee katolisen kirkon pappi Cornelius Horan, joka muistetaan tavaramerkikseen muodostuneesta kilttiasusta. Ensimmäisen varttinsa valokeilassa hän lunasti F1-kisoissa Silverstonessa vuonna 2003 juoksemalla radalle uskonnollisia plakaatteja heilutellen. Parin kuukauden vankilatuomio ei mainittavasti vaikuttanut Horanin suoritusmotivaatioon, sillä vuotta myöhemmin hän oli taas otsikoissa. Ateenan olympialaisten maratonkilpailussa ”The Grand Prix Priest” hyökkäsi kärjessä juosseen Vanderlei de Liman päälle. Tolaltaan mennyt Lima keräili itsensä kokoon, karisti tunkeutujan tieltään ja juoksi vielä hyytyneenä kolmanneksi. Horan selvisi kolmen tuhannen euron sakoilla.
Vielä vuonna 2006 Horan suunnitteli tanssivansa ”rauhantanssin” jalkapallon MM-kisojen loppuottelun yhteydessä. Hän kertoi irlantilaislehdelle aikovansa mm. sytyttää kynttilän Adolf Hitlerin kunniaksi. Mies korjattiin talteen, mutta vapautettiin kahden kuukauden kuluttua.
Horanin tulevien tempausten tiellä on hänen tunnettuutensa. Missä ikinä kiltti vilahtaakaan, on varmaa, että turvatoimia tiukennetaan.

Addiktiona julkisuus

Horanin houkuttimia toimiinsa on yleisesti pidetty mielenterveydellisinä. Usein syyksi näyttää riittävän pelkkä julkisuus.
”Münchenin olympiakisoissa 1972 urheilijaksi naamioitunut vedonlyöjä Norbert Sudhaus juoksi stadionin juoksuradalle juuri kun maratonin olympiavoittajaa odoteltiin”, Arponen muistelee.
”Sudhaus sai tietysti ensin valtavat suosionosoitukset, ja kun hän hetkeä myöhemmin paljastui huijariksi, antoi yleisö hänelle valtavat buuaukset juuri sillä hetkellä kun oikea voittaja Frank Shorter juoksi stadionille.”
Uudet mediat ovat tuoneet mukanaan omat ilmiönsä. Ranskalainen elämäntapaperseilijä Rémi Gaillard on tehnyt erilaisiin tapahtumiin tunkeutumisesta omanlaistaan reality-komediaa; tarkkuudella suoritetut areenapenetraatiot tallentuvat videoiksi ja nettiin miehen itsensä toimesta. Tähtihetkenä mainittakoon 70-kiloisen ranskalaiskoomikon soluttautuminen kehonrakennuskisoihin samalle lavalle penslattujen adonisten kanssa.
Samalla asialla on myös katalonialainen nettipersoona Jimmy Jump, joka myy sivuillaan jopa fanituotteita. Jump on erikoistunut jalkapallo-otteluihin. Viime vuoden EM-kisoissa Jump laajensi kyseenalaista repertuaariaan ainakin näennäisesti politiikan puolelle juoksemalla kentälle Tiibet-paidassa.

Verta, vesipalloa ja politiikkaa

Urheilukisoista olympialaiset massiivisena mediatapahtumana keräävät ympärilleen eritoten poliittisia mielenilmauksia. Aina ei häiriön syntymiseen tarvita ylimääräisiä tunkeutujiakaan. Esimerkiksi Unkarin ja Neuvostoliiton välinen vesipallo-ottelu vuoden 1956 olympialaisissa on jäänyt historiaan pelaajien verisen nujakoinnin takia. Unkarin kansannousun tukahduttamisen jälkimainingeissa pelatusta ottelusta kehkeytyi poliittista tilannetta kipeästi peilannut näytelmä. Ottelu päätettiin lopettaa Unkarin voittoon minuutti ennen varsinaisen peliajan päättymistä ja Neuvostoliiton joukkue pääsi altaasta vasta poliisisaattueen auttamana.
Pallopelit ovat muutoinkin kiihdyttäneet ihmisiä  kautta aikojen. Jo keskiajan Englannissa varhaiset jalkapallo-ottelut olivat tunnettuja kaoottisuudestaan. Naapurikylien väliset ottelut yltyivät usein sekasortoisiksi, ja varsinainen peli (eli pallona toimivan sianrakon saaminen vastustajan maaliin) jäi vähemmälle huomiolle. Vuonna 1314 kuningas Edward II kielsi koko pelin Lontoossa.
Kotimaan palloilukentillä ollaan oltu suhteellisen hissukseen. Poliittisia mielenilmauksiakin on nähty lähinnä tuontitavarana. Moni muistaa Suomen ja Turkin välisen jalkapallon EM-karsintaottelun kesäkuussa 1999, jolloin Olympiastadionille alkoi kesken pelin tungeksia kurdimielenosoittajia yksi toisensa jälkeen. Tapauksen taustalla oli aiemmin tapahtunut kurdivaikuttaja Abdullah Öcalanin pidätys. Tapahtuma kirvoitti reportteri Jari ”Sporde” Porttilan ilmaisuvarastosta uuden käsitteen; tilanne stadionilla oli ”kaoottimainen”.

Silkasta viuhahtamisen ilosta?

”Kaoottimaisuutta” tuskin puuttui myöskään viime kesän rantafutiksen SM-kisoista. Satakunnan Kansa uutisoi Yyterissä järjestetyissä kisoissa viuhahtaneesta ”Mehu-Makesta”, joka keskeytti pelin pelmahtamalla kisahiekalle niin sanotussa luonnollisessa asussaan. ”Aurinko paistoi, musiikki soi ja tunnelma oli hyvä, mutta vain viuhahtaja puuttui”, Mehu-Make kommentoi tekoaan lehdessä.
Kovin omaperäiseksi tapausta ei voida luonnehtia. Make kuitenkin paljastui haastattelussa varteenotettavaksi tekijäksi, sillä miehen tilillä oli jo mm. aikaisempi suoritus ruotsalaiselta raviradalta.

Teksti: Pirkka Valkama
Kuva: sxc

Turun ylioppilaslehti 4/2009 (27.2.)

Seuraava sivu »