Mitäs teille?

Lukija on hyvä ja tutustuu kirjoitukseen kohteliaisuusmuodoista.

Ennen kaikki oli paremmin, eivätkä suomalaiset enää osaa teititelläkään, vaikka tuloerojen kasvaessa se luonnollisesti olisi paikallaan. Nuoriso tuskin hallitsee kovin hyvin muitakaan suomen kielen keinoja osoittaa kohteliaisuutta, kuten ruotsista alun perin napattua kolmannen persoonan käyttöä (”Ottaako professori lisää kahvia?”). Ruotsinruotsissa tapa on tosin häviämässä ja on siirrytty pelkkään sinutteluun. Tällainen hänittely on kuitenkin vakiintunut teitittelyn vastineeksi esimerkiksi saksan kielessä. Suomenruotsi on säilyttänyt edelleen niiauksen, mahdollisesti osaksi suomen vaikutuksesta.

Hankalaa saattaa olla aistia, milloin teititellä ja milloin ei. Englannin puhujilla vastaavaa ongelmaa ei tule, sillä samaa persoonapronominia you käytetään sekä yksiköstä, monikosta että teitittelystä. Pelkästään yhteen henkilöön viittaava thou oli miltei hävinnyt jo 1700-luvulla, koska se koettiin loukkaavaksi kohteliaamman you-muodon rinnalla.
Toisaalta ilman persoonapronominin vaihdostakin löytyy paljon kohteliaisuusrekistereitä. Esimerkiksi englannissa kohteliaisuutta osoitetaan puhutteluliitteillä, kuten ”Mr/Ms/Mrs”, ”Professor” tai ”Doctor”.
Suomeksi taas ”Morjens, mitäs sulle?” on aivan eri maailmasta kuin ”Hei, mitä sinulle saisi olla?”

Jos tuskastuu teitittelyn taivutusmuotoihin – milloin ollaan kohteliaita ja milloin puhutaan monikossa – voi lohdutukseksi tutustua vaikkapa japanin kohteliaisuuskulttuuriin. Kielessä on tavallisen puheen lisäksi kolme kohteliaisuusrekisteriä: muodollinen, kunnioittava ja nöyrä, joista ensimmäisellä voi puhutella sekä itseään että muita, toisella muita, jos nämä ovat korkea-arvoisempia tai kyse on esimerkiksi liikeneuvotteluista; nöyrällä rekisterillä taas viitataan itseen ja omaan ryhmään ryhmän ulkopuoliselle puhuttaessa.
Nuoret japanilaiset eivät välttämättä opi liikemaailman vaatimaa muodollisuuden tasoa yliopistossakaan, joten yritysten pitää järjestää aiheesta erityisiä kursseja uusille työntekijöilleen.
Eri rekisterit muuttavat ennen kaikkea verbejä: monilla verbeillä on neljä eri muotoa, jotka saattavat näyttää täysin erilaisilta riippuen kohteliaisuusasteesta. Myös esineitä ja henkilöitä saatetaan kunnioittaa lisäämällä niiden eteen kunnioittava etuliite o- tai go-, jolloin oma olut on vain olutta (bīru) mutta asiakkaan olut ”kunnioitettua olutta” (o-bīru)
Meillä on siis vielä helppoa.

Näin teitittelette.

Suomen kielellä teititellessänne käyttäkää toisen persoonan monikkoa (”te”) persoonapronominissa sekä verbissä. Monikkoa ei siltikään tule ulottaa liian pitkälle: esimerkiksi ”Oletteko jo syönyt?” on teitittelyä, ”Oletteko jo syöneet?” taas viittaa useampaan kuulijaan. Emmehän norjan neidon hehkeyttä ylistäessämmekään sano: ”Olette niin kauniita” vaan: ”Olette niin kaunis”!
Nuorukaisille ja neitokaisille päänvaivaa saattaa tuottaa myös ”ole hyvä”, joka teitittelymuodossa on ”olkaa hyvä” ja monikossa ”olkaa hyvät”.
Teksti: Visa Kurki

Turun ylioppilaslehti 4/2009 (27.2.)

Parempi ravinto, parempi vointi

Paula Heinonen kehottaa opiskelijoita syömään hyvin ja muutenkin huolehtimaan hyvinvoinnistaan. Vaikka nuorena jaksaisikin paahtaa roskaruuan voimalla ja vähällä unella, tulevaisuuden kannalta on hyvä miettiä jo nyt, miten elää.

Ravitsemusasiantuntija Paula Heinonen puhuu ravinnon vaikutuksesta hyvinvointiin. Puheessa vilahtelevat funktionaalinen lääketiede ja kokonaisvaltainen hyvinvointi.
Funktionaalisessa lääketieteessä suurta osaa näyttelee potilaan ravitsemus. Funktionaalinen lääketiede katsoo, että kaikkien vaivojen alkukoti on suolistossa. Potilaan hoito lähtee aina ravinnosta ja ravitsemuksen muutoksista. Pyrkimyksenä on korjata syyt oireiden taustalla, ei ainoastaan kontrolloida oireita.
”Sairastuin alle 30-vuotiaana työperäiseen astmaan. Perinteinen lääketiede ei saanut minua kuntoon tehokkaasta lääkehoidosta huolimatta. Noihin aikoihin matkustelin työni puolesta paljon ja ulkomailla törmäsin funktionaaliseen lääketieteeseen”, Heinonen taustoittaa kiinnostustaan aiheeseen.
”Jatkuvasti sanotaan, että suomalaiset voivat entistä paremmin. Olen täysin eri mieltä. Emme voi voida hyvin nykyisellä ruokavaliolla. Moni opiskelija voi huonosti, kun pienellä budjetilla syödään, mitä sattuu. Munkkia ja kahvia vedetään jatkuvasti naamariin”, Heinonen lataa.
Niinpä niin, mutta onko mitään tehtävissä?
”Opiskelijabudjetilla voi syödä hyvin, mutta siinä joutuu tekemään tiukkoja valintoja. Pitää karsia hömpötyksistä, jotta voi ostaa oikeaa ruokaa.”

Esittelin Heinoselle yliopistoruokaloiden tarjontaa. Positiivista palautetta tuli jonkin verran, mutta huutia saivat niin makkarakeitto, paneroitu kala kuin proteiiniton kasvisruokakin. Suurimmat puistatukset kuitenkin herättivät valkoinen riisi ja pasta, koska raffinoitaessa valtaosa vitamiineista ja kivennäisaineista häviää.
”On törkeää, että opiskelijoille tarjotaan valkoista riisiä ja pastaa. Pitkällä tähtäimellä erittäin typerää! Opiskelijoiden ruokaan panostaessa raha tulisi pidemmän päälle takaisin jo siinä, että opiskelijat eivät olisi niin sairaita.”
Heinosen mielestä oppilaitosten limsa- ja karkkiautomaatit ovat iso virhe. Limsojen ja karkkien tilalle hän laittaisi automaatteihin juures- ja täysmehuja, täysjyväsämpylöitä ja luomuomppuja – edullisesti. Jos on monta luentoa peräkkäin, Paula suosittelee ottamaan luennolle evääksi esimerkiksi pähkinöitä, täysjyväleipää ja porkkanoita.

Kuten voi arvata, Heinonen sijoittaa ravinnon ykköseksi puhuttaessa opiskelumenestykseen ja jaksamiseen vaikuttavista tekijöistä. Unen hän sijoittaa heti perään kakkoseksi, koska uni vaikuttaa muun muassa muistiin, keskittymiskykyyn ja hormonitoimintaan. Hän nostaa esiin myös perimän, nautintoaineet, hapen, liikunnan ja motivaation.
”Jos nuori ei ole lapsena saanut hyviä rasvoja ja ravitsevaa ruokaa, on aika tehdä muutos pikimmiten. Perimään voi vaikuttaa erittäin tehokkaasti ravinnon ja elämäntapojen avulla.”
Myös opiskelijoiden alkoholinkäyttö huolestuttaa.
”Silloin tällöin kavereiden kanssa juhliminen on okei, mutta monella voi jäädä putki päälle, mikä ei ole leikin asia”, Heinonen sanoo.

Haastattelun jälkeen jäin kuuntelemaan Heinosen pitämän yleisöluennon. Huh, aikamoinen tietopaketti! Ihminen syö keskimäärin 1000 kiloa ruokaa vuodessa. Ei taidakaan olla ihan sama, mitä suuhunsa lappaa. Tuon luennon jälkeen ajatus ranskanleivästä Coca Colalla alas huuhdottuna suoraan sanoen puistattaa. Mieluummin siis täysjyväruisleipää ja pähkinöitä. Tingitään sitten vaikka kylmästä huurteisesta!

Edullista ja terveellistä purtavaa

Ravintoasiantuntuja Paula Heinosen ruokavinkkejä:

Aamupala: ”Kannattaa tehdä iso kulho mysliä. Puurohiutaleita, siemeniä, kuivahedelmiä… Luomukaurapuuro on ihanaa ja hintansa väärti – vain parikymmentä senttiä kalliimpaa kuin tavallinen.

Lounas: ”Kannattaa syödä lounas yliopistolla. Jos salaattipöydässä on ituja ja papuja, ottakaa niitä. Riittävästi tuoreruokaa! Vaatikaa täysjyvää!”

Illallinen: ”Illalla voi syödä esimerkiksi juureksia ja kalaa, jota voi ostaa tarjouksesta pakkaseen. Kasvissyöjät saavat proteiinia vaikkapa linsseistä ja soijarouheesta.”

Teksti: Sanna Läylönen
Kuva: Juha Reunanen

Turun ylioppilaslehti 4/2009 (27.2.)

Rakennukset: Sirkkalan kasarmit

Sirkkalan kasarmialue edustaa ehkä parhaiten Turun yliopiston tilojen menneisyyttä ja tulevaisuutta. Alue on parhaillaan peruskorjauksessa, jonka jälkeen moni yliopiston yksikkö löytää majapaikkansa sieltä.
Historian laitoksen hallussa oleva keltainen kivitalo on alueen vanhin. Kaupunginarkkitehti Pehr Johan Gylich suunnitteli rakennuksen 1834 uudeksi Turun köyhäintaloksi suurpalossa tuhoutuneen tilalle.
Talo ehti toimia vain reilut kymmenen vuotta, ennen kuin Turun krenatööritarkk’ampujapataljoona muutti Kurjenmäenkentäksi kutsutulle alueelle.
”Turkulaiset vastustivat kohtuuttoman komean rakennuksen käyttämistä köyhäintalona. Siirto tapahtui kuitenkin armeijan tarpeita varten”, kertoo kulttuurihistorian professori Kari Immonen.
Suomalaisista kootun pataljoonan käytössä kivitalon ympärille alettiin rakentaa maan ensimmäisiä kasarmikäyttöön suunniteltuja rakennuksia. 1800-luvun lopulla alueelle nousi vahtirakennus, kaksikerroksinen sotilassairaala sekä puinen majoitus- ja ruokailutalo. Alueeseen liittyi vielä vuonna 1898 valmistunut venäläinen kansakoulu.

Suomen itsenäistyttyä kasarmi toimi ensiksi sisällissodan vankileirinä. Alueella pidettiin enimmillään jopa noin 3300 punavankia.
”Teloituksia ei juuri tehty, vain yksi vanki ammuttiin karkuruuden vuoksi. Vankeja kuoli silti nälkään ja sairauksiin”, kertoo Immonen.
Kuolleiden muistoksi paljastettiin vuonna 1994 Ismo Kajanderin suunnittelema muistomerkki, ruostunut risti.

Kasarmi toimi pitkään sotilaskäytössä ja myös Turun ja Porin sotilasläänin esikuntana. Puolustusvoimat viivytteli lähtöään kasarmilta pitkään omistusjärjestelysiirtoihin vedoten. Turun yliopiston historian laitos pääsi muuttamaan alueelle 2006 ja yliopiston pitkään suunnittelema remontti pääsi alkamaan vasta viime vuoden lopulla. Siltikään Puolustusvoimat ei haluaisi luopua kaikesta.
”On puhuttu jopa keltaisen puutalon siirrosta Säkylään eräänlaisena reliikkinä. Puolustusvoimilla on vastaavalla rakennustekniikalla tehtyjä rakennuksia käytössään enää yksi Haminassa”, kertoo Turun yliopiston tilapalvelujen kiinteistöpäällikkö Jarkko Koskinen.
Nykysuunnitelman mukaan puutalo tulisi taiteiden tutkimuksen ja historian ainejärjestöjen käyttöön. Valkoinen talo ja esikuntarakennus sekä nämä yhdistävä uusi nivelosa siirtyisivät taiteiden tutkimuksen laitoksen käyttöön.
”Remontti pyritään saamaan valmiiksi lokakuussa ja ihmiset siirrettyä uusiin tiloihin joulukuussa.”
”Alueelle suunnitellaan vielä uudisrakennusta, johon tulisi todennäköisesti opetustiloja ja suuri kirjasto, ehkä ravintolakin. Suunnitelmat ovat kuitenkin vielä hieman hakusessa”, myöntää Koskinen.Teksti:Paavo Ihalainen
Kuva: Jussi Vierimaa

Turun ylioppilaslehti 4/2009 (27.2.)

Sarja päättyy…

Gradukulma: Falia-helee, falia-helaa…

Ensin ruutuun pärähtää joukko uutiskuvia. Sitten niiden päälle pamahtaa kanatunnus ja matala miesääni toteaa taustalla: ”Repubblica presente: Tottera mia ken tessera — Chanel Nine!”Alkamassa on kuvitteellisen Välimeren alueen kuvitteellisen diktaruurivaltion pääuutislähteys, jonka puitteet ovat suoraan 1970-luvulta. Uutistenlukijoiden tervehdyksen ”Bono estente!” vielä tunnistaa, mutta sen jälkeen kaksikko alkaa suoltaa suustaan siansaksaparodiaa etelän maiden puheesta: ”Hethethethethethe-pethethethethethe… Falia-helee, falia-helii, falia-helaa…”

Lopullinen absurdiuden taso saavutetaan, kun kesken uutisten katsojien silmille mätkäistäänkin tv-shophenkinen Gizmo-mainos, jossa punaista muovihärpätintä mainostetaan lauseella ”funccione idiotico” sekä täysin asiaan liittymättömällä vähäpukeisella naisella. Lopuksi uutistenlukijat toivottavat katsojille boutrosboutrosghalit.

Ruuvit löysällä -sarjan Chanel 9 Neus -sketsi irvailee siekailematta brittien lomareissujen tv-kokemuksille. Välillä sönkötyksen seassa välähtää tunnettu brittiläinen julkisuuden henkilö tai jalkapalloilija. Tietystä kulttuurisidonnaisuudesta huolimatta huumori avautuu myös härmäläiselle katsojalle.
”Chanel Nine oli luultavasti koko sarjan ruuvitlöysällämäisin sketsi. Siinä on tunnistettavia piirteitä monesta eri kulttuurista. Kielielementtejä, visuaalisia elementtejä… Kansallisille piirteille irvailu on niin yleismaailmallista, että sitä ymmärtääkseen ei tarvitse olla britti. Se osataan myös vetää kunnolla överiksi”, Ruuvit löysällä -sarjasta gradunsa englantilaiseen filologiaan tehnyt Hanna Ojala kertoo.

Eräällä tavalla Ojalan aihevalintaa ohjasivat neuvottomuus, tylsyys sekä mieltymys brittihuumoriin.
”Se vaikutti hyvältä idealta. Sarja oli tuttu ja olin vailla minkäänlaista aihetta. Ajattelin, että kun gradun tekeminen tökki niin pahasti, niin hauska aihe voisi tuoda iloa puurtamiseen. Alkuperäinen idea oli sanaleikkien kääntämisessä, mutta kun materiaalia tarvittiin enemmän, niin aihe laajeni.”

Kaiken kaikkiaan Ojala oli tyytyväinen sarjan kääntäjän toimintaan. Huumori pystyttiin välittämään Suomessa myös brittimurretta taitamattomille.
”Ruuvit löysällä -sarjassa onnistuttiin hyvin sanaleikkien kääntämisessä. Joitain yksittäisiä lauseita saattoi mennä ohitse, mutta koko sketsit eivät onneksi perustuneet sanaleikkeihin.”
Kokemuksensa perusteella Ojala on sitä mieltä, että huumorista voi tehdä vakavasti otettavaa akateemista tutkimusta.
”Suurin ongelma urakassa oli lähteiden löytäminen. Eniten esimerkkejä käytin Pitkän Jussin majatalosta sekä Ohukaisesta ja Paksukaisesta.”

Teksti: Lari Vesander

Turun ylioppilaslehti 4/2009 (

Yliopistolakiehdotuksen puolustukseksi

Viimeisimmässä Turun ylioppilaslehden numerossa (nro 3, 13.2.2009) hyökättiin voimak­­kaasti vireillä olevaa yliopistolain uudistusta vastaan. Lehdessä esitettiin uuden yliopistolain vaarantavan niin kolmikannan, tutkimuksen ja opetuksen vapauden kuin myös yliopistoyhteisön jäsenten vaikutusmahdollisuudet yliopistojen päätöksentekoon. Kuitenkin tulee muistaa, että uusi yliopistolaki tosiasiassa pitää sisällään enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia.
Ehdotettu lakiuudistus ei missään nimessä vaaranna yliopistojen tällä hetkellä opetukseen ja tutkimukseen saamaa perusrahoitusta. Koko uudistuksen tarkoitus on tosiasiallisesti lisätä yliopistojen käytettävissä olevaa rahoitusta mahdollistamalla mittavan omaehtoisen rahoituksen hankkiminen ikään kuin valtiolta saatavan perusrahoituksen ”päälle”. Uuden yliopistolain myötä Turunkin yliopiston tutkimukseen ja opetukseen allokoitavien resurssien on tarkoitus kauttaaltaan kasvaa huomattavasti yksityiseltä sektorilta saatavan rahoituksen myötä. Väitteet siitä, että tutkijoiden mahdollisuudet vaikuttaa omiin tutkimusaiheisiinsa heikentyisivät lakiuudistuksen myötä eivät perustu faktoihin. Yliopistoille kerättävä yksityisen sektorin rahoitus ei hyödytä pelkästään niitä aloja, joiden tekemällä tutkimuksella on kaupallista merkitystä vaan sen tarkoituksena on hyödyttää yliopistojen tutkimusta ja opetusta kokonaisuudessaan.
Myöskään demokratia ei yliopistoissa lakiehdotuksen myötä heikkene; kolmikanta säilyy edelleen niissä päätöksentekoelimissä, joissa tehdään niin yliopistoa ja sen yksiköitä koskevia linjaratkaisuja kuin myös opiskelijoiden oikeuksia ja velvollisuuksia koskevia päätöksiä. Yliopistolaitoksen sitouttaminen tiiviimmin ympäröivään yhteiskuntaan hallituksen ulkopuolisten jäsenten kautta on myös positiivinen asia. Ulkopuoliset jäsenet tuovat hallitustyöskentelyyn uusia ideoita ja innovaatioita sekä aitoa keskustelua yliopiston toimintatavoista ja tilasta. Ulkopuoliset jäsenet työskentelevät toimivamman, paremman yliopiston puolesta yhdessä henkilökunnan ja opiskelijoiden kanssa, eivät sitä vastaan. Emme voi antaa pelon ja tosiasioihin perustumattoman muutosvastarinnan estää Turun yliopiston kehittämistä jatkossakaan. Esitetyt väitteet siitä, että uuden yliopistolain myötä tutkimus altistuisi suhdannevaihteluille, ei myöskään pidä paikkaansa. Päinvastoin; yliopistojen keräämä oma pääoma toimii puskurina suhdannevaihteluita vastaan.
Nykyisenkaltaisessa taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa tulisi jokaisen yliopistolaisen tarkasti miettiä mitkä ovat ne keinot, joilla Turun yliopiston opetuksen ja tutkimuksen kehitys jatkossakin turvataan ja niiden tasoa parannetaan. Jäämmekö siis makaamaan juoksuhautoihin vai pyrimmekö vastaamaan ajan haasteisiin?
Antti Toponen
oik. yo.
Matti Lajunen
oik.yo.

Turun ylioppilaslehti 4/2009 (27.2.)

Totuus on Toivossa

Hän on saapunut tulivaunujen kanssa kaupunkiin. Hän on paikantanut surumielisen kansan, jota kalvaa tieto tietävyytensä riittävyydestä. Hän on kaiken informaation absolutismi ja Folke Westin kalakaveri ja hauki. Hän on kryptoniittia ongelmille ja sulaa sananvapautta. Hän on Maisteri Toivo Suulas.

Hei! Minulla on joka kevät sama ongelma. Muuan Pertsa Kuusankoskelta alkaa lähettää minulle tekstiviestejä, joiden sisältö on usein “Moi, mit siul kuuluu?”. En ymmärrä, mistä hän on saanut numeroni, koska en tunne koko miestä. Joka kevät teen hänelle ystävällisesti selväksi, etten ole se Susa, jota hän tavoittelee, mutta aina hän viestittelee minulle uudelleen ja uudelleen aina kevään koittaessa. Kaverista ei ole sinänsä harmia, mutta onhan se nyt ihme kun ei aikuinen mies usko. Voitko Toivo kertoa mitä tehdä?
Ei se Susa

Tällaisia ongelmallisia pikku perunoita vartenhan meillä on piakkoin LEX Nokia. Katsos, lippalakki päähän, ranteet löysiksi ja yritystä perustamaan. Perustettuasi yrityksen nimeät itsesi sen toimitusjohtajaksi ja sen jälkeen palkkaat (minipalkalla, muista, minimipalkalla) itsesi myös työntekijäksi. Tämän jälkeen toimitusjohtajan päätöksellä päätät urkkia työntekijääsi eli itseäsi. Hommaat teletiedot, onhan sinulla siihen oikeus, olethan valittu tasavallan selkärankakorva, valvot yhteiskuntamme etuja kun poliisi pii-paa ei siihen enää pysty. Loppuu Pertsallakin soittelut kun lähetät hänelle takaisin vihaista sähköpostia ja esiinnyt puhelinmyyjänä ja tunget postiluukusta ruokasoodaa ja vettä. Kyllä siinä usko alkaa rapistua, tarvitaan vain talkoot. Ollos siis huoleton, Toivos valveil on.

Annapa Toivo mulle joku lukuvinkki. Laskentatoimen kurssikirjoja en jaksa enää selailla ja venäläiset klassikot ei kiinnosta.
Tylsistynyt

Mitäs tähän ihmeempiä virkkomaan ja tapettia taputtamaan, ei muuta kuin uutta yliopistolakia sylin täydeltä ahmimaan. Siinä hammas lohkeaa ja kipu kiivaana puskee ohimolohkossa kuin entisen talon isäntä tanssiaisissa. Tuskasi tulee olemaan valtava, mutta lopulta kaikki päättyy hyvin ja näet valon, millaisen, sitä en voi vielä sinulle kertoa (yrityssalaisuus). Anna sanojen ja merkkien viedä, souda vastatuuleen ja huuda kiroa perkelettä ja lyö kansaa halki miekalla. Lopussa palkitaan sinut sivistyksen sitruunalla, viestintäjohtajan vakanssilla ja diplomilla. Mieti, oikealla diplomilla. Naulaa se vasten mökkisi huussin seinää, sillä siihen on myöhemmin mukava heittää tikkaa. Kraaps, sanoi varis ja kakki Porthanin päälle.

Kantaaottavan taiteen klubi Fluxee

Sisäänkäynti hylätyn konetehtaan kellariin, matala, ummehtunut tila, ihmisiä joita ei Hansa-korttelissa juuri näy, esiintymässä alaston mies, joka kaataa päälleen oliiviöljyä ja maapähkinävoita, ikävystyttävää noisemusiikkia, kiljumista, sylkeä… tätä oli performanssi vielä joitakin vuosia sitten.
Sitten Turkuun perustettiin Fluxee – kokeilevan taiteen klubi. Siellä performanssi esitetään siinä muodossa, että keskivertoturkulainenkin tuntee olonsa turvalliseksi.
”Sitä ennakko-odotusta, että performanssi itsessään vieraannuttaa ihmisiä, haluttiin selkeillä valinnoilla kumota”, sanoo Turun taideakatemian Crossing Borders in Performing Arts -linjalta valmistunut Aapo-Kustaa Korkeaoja.
Korkeaoja ja Laura Mannila toimivat Fluxeen kuraattoreina. Fluxee sai alkunsa kuraattorien halusta järjestää Turkuun helposti lähestyttävää kokeilevaa taidetta.
”Fluxee-nimi tulee sanoista fluxus ja suxee”, kertoo Mannila.
Fluxus oli 1960-luvulla vaikuttanut, eri taiteenlajeja yhdistelevä suuntaus ja verkosto, joka painotti toiminnassaan yksinkertaisuutta ja uusia oivalluksia. Klubilla suuressa osassa ovatkin performanssit, mutta paljon on myös muita taiteiden rajapintoja hipovia taidemuotoja ja niiden yhdistelmiä.

Monet taiteenalat lähenevät nykyään performanssia. Teatterin puolella yleisön osallistuminen ei enää ole harvinaisuus, perinteinen kuvataidekin hyödyntää näyttelytilaa monipuolisesti ja näyttelyiden ohessa on usein vähintäänkin haastattelunpätkä taiteilijalta tai jotain muuta teoksia avaavaa.
Performanssissa suuressa osassa on usein taiteiljan ja yleisön kontakti. Suuri osa esityksen vaikuttavuudesta liittyy taiteilijan omaan olemukseen.
”Kulttuuri muodustuu performativiiselle pohjalle”, huomauttaa Korkeaoja.
Hän näkeekin performanssin tämän ajan taiteena. Performanssitaiteessa on mahdollista avata yhteiskunnan piilossa olevia vaikuttavia rakenteita ja tehdä ne yleisölle näkyviksi.
”Kun instituution vakiintunut muoto rikotaan, voidaan nahdä muodon taakse ja tarve muuttaa asioita”, jatkaa Korkeaoja.
Näin performanssi valjastetaan yhteiskunnan näkymättömiltä vaikuttavien syy-seuraus-suhteiden paljastajaksi.
”Vaikkei Suomessa tutkimusten mukaan pitäisi korruptiota olla, niin suuri instituutiouskollisuus ja asioiden kyseenalaistamattomuus tekevät demokratiaan pahan loven”, Korkeaoja tähdentää.
Tähän saumaan performanssitaide voisi hänen mukaansa hyvin iskeä. Performanssi kun on omiaan näkemysten avartamiseen juuri dialogimuotoisuutensa ansiosta.

Fluxeessa on mahdollista kokea performanssia ja muita kokeilevia taidemuotoja sopivissa raameissa.
”Ennakoimattomuutta turvallisissa rajoissa, oivaltavaa viihdettä ja älykästä huumoria”, valottaa Mannila.
Huumorin kautta voidaan sanoa järkyttäviäkin asioita ääneen. Tässä onkin juuri Fluxeen vahvuus. Kompaktien, sopivasti makeaa ja hapanta yhdistelevien esitysten välillä yleisö siirtyy baarin puolella loiventamaan taide-elämyksen tunneryöppyä. Tunnelma Fluxeessa on omiaan tekemään vastaanottamisen helpoksi.

Fluxee tarkentaa 5-vuotisjuhliensa puitteissa taiteellista linjaustaan. Uusi linjaus – kantaaottavan taiteen ja kokeellisen viihteen klubi, pyrkii nostamaan esiin taiteilijoita ja teoksia, jotka ottavat taiteellaan kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin ja yhteiskunnalliseen todellisuuteen,
sekä kehittelevät uudenlaisia viihdyttävän taiteen muotoja.
Seuraavassa Fluxeessa 7.3.2009 on tarjolla mm. Marek Plucienniekin videoteos ja Tuukka Jukolan esitys. Fluxeen konseptiin kuuluu, että taiteilijat toteuttavat esitystään omaehtoisesti – edes järjestäjät eivät voi varmasti tietää, mitä lavalla tulee tapahtumaan.

Teksti: Konsta Weber
Kuva: Aapo-Kustaa Korkeaoja

Turun ylioppilaslehti 4/2009 (27.2.)

Elokuva: Benjamin Buttonin uskomaton elämä

Hei me tehdään Oscar-voittaja!

Benjamin Buttonin uskomaton elämä on ohjaajalleen David Fincherille mielenkiintoinen aluevaltaus. Aiemmin maailmankuvaltaan varsin nihilistisiä teoksia (Fight Club, Seitsemän) tehtaillut Fincher on saanut aikaiseksi elokuvan, joka kehottaa meitä ottamaan kaiken irti elämän jokaisesta hetkestä. Täysin ongelmitta tyylinvaihdos uuteen suuntaan ei ole kuitenkaan onnistunut.

Elokuva perustuu F. Scott Fitzgeraldin novelliin. Benjamin Button (Brad Pitt) syntyy fyysisesti ikäloppuna ja muuttuu vuosien saatossa nuoremmaksi vanhenemisen sijaan. Tarinan keskiössä on tietysti Buttonin tuomittu romanssi Cate Blanchettin esittämän lapsuudenystävän Daisyn kanssa.

Teknisesti teos on viimeiseen asti hiottu: Pittin muutos vanhuksesta lapseksi on toteutettu hämmästyttävän autenttisesti ja näyttelijät tekevät rooleissaan takuuvarmaa työtä. Kuitenkin juuri se, että elokuvan jokaisella osa-alueella on pelattu niin varman päälle, muodostuu lopulta teoksen suurimmaksi kompastuskiveksi. On kuin Fincher olisi käyttänyt elokuvansa jonkinlaisen näkymättömän Oscar-generaattorin lävitse: keitoksesta löytyy niin Forrest Gump -tyylistä elämän ihmettelyä leikittelevän ja pateettisen orkesterimusiikin säestyksellä kuin myös sairaalassa kuoleman kielissä makaavan Daisyn kertojaääni hyväksi havaitulla Titanic-nuotilla. Mikään elokuvassa ei myöskään oikeuta sen lähes kolmetuntiseksi venyvää kestoa: eeppisyydestä tulee lopulta vain itseisarvo.

Benjamin Buttonia on vaikea syyttää suoranaisesti huonoksi teokseksi. Silti pettymykseltä on vaikea välttyä juuri Fincheriin ohjaajana kohdistuvien odotusten vuoksi. Lopputulos ei juuri ole tekijänsä näköinen ja laskelmoinnin maku on läsnä jokaisessa otoksessa. Tästä syystä katsojan on liian helppo asettaa itsensä täysin tapahtumien ulkopuolelle, jolloin ne eivät myöskään liikuta millään tasolla. Kenties tarina olisi sopinut paremmin vaikkapa Steven Spielbergin ohjattavaksi, jonka hovituottajat Kathleen Kennedy ja Frank Marshall ovat kuin sattumalta myös Benjamin Buttonin takana – hämmästellen miksi jäivät ilman parhaan elokuvan palkintoa, vaikka kisan piti olla jo käytännössä voitettu.

Teksti: Tuomas Jalamo

Turun ylioppilaslehti 4/2009 (27.2.)

Elokuva: Ralliraita

Ohjaaja Markku Pölösen Ralliraita on oppikirjaesimerkki katsojaansa aliarvioivasta, väsähtäneestä junttielokuvasta, jollaista Suomen Filmiteollisuus pahimmillaan voi syövereistään ulostaa. Umpitylsässä ja suorastaan kosmisen epähauskassa tarinassa Olavi Uusivirran esittämä, vastikään vapautunut nuori autovaras saa tilaisuuden osallistua pikkukylän järjestämään rallikilpailuun. Kehyskertomus itsessään toimii kuitenkin vain raamina puolentoista tunnin mittaiselle kidutukselle, joka saa urheimmankin katsojan anelemaan armoa.
Elokuvan jokainen elementti tuntuu täydellisessä kiinnostuksen puutteessa hutiloidulta, alkaen olemattomasta käsikirjoituksesta ja päätyen koulun kevätjuhlaesitykset mieleen tuoviin näyttelijäsuorituksiin. Ralliraita muistuttaakin ilmaisultaan enemmän rutiininomaista tv-tuotantoa kuin teatterilevitykseen tarkoitettua elokuvaa: on kuin katselisi loputtomalta tuntuvan ajan Napakymppiä valkokankaalta.
Tekijöiden pääasiallinen motiivi lienee ollut rahantarve. Tätä alleviivaavat ikävällä tavalla erittäin näkyvät sponsorit, joilta myös suuri osa elokuvan rahoituksesta on peräisin. Ralliraita luottaa häpeilemättömästi siihen, että sen oletetulle kohdeyleisölle ei tarvitse edes yrittää tarjota mitään laadukasta – isät ja pojat kyllä virtaavat teatteriin kunhan luvassa on epämääräistä Suomi-äijäilyä ja elokuvan nimessä esiintyy ralli-sana.

Teksti: Tuomas Jalamo

Turun ylioppilaslehti 4/2009 (27.2)

Levyt: Morrisey – Years Of Refusal

Kuinka voisimmekaan unohtaa Morrisseyn?
The Smiths -yhtyeen laulusolistina hän teki lähtemättömän vaikutuksen brittimusiikkiin 80-luvulla. Morrisseyn rakkauden kaipuun täyttämät lyriikat toimivat edelleen esikuvana patetian ja verbaalisen nokkeluuden riivaamille indiepoppareille.
Mediaseksikäs Morrissey on myös mestari huomion kerjäämisessä. Musiikillisen uran hiipuessa 90-luvulla hän muistutti: ”The more you ignore me, the closer I get.”
2000-luvun kolmannella levyllään Moz jatkaa onnistunutta paluuta. Hän ei toki ole luomassa itseään uudelleen. Taustabändi on kuitenkin mallikkaasti viritetty. Soiton kompakti ote ja energia tarttuvat toukokuussa 50 vuotta täyttävään keulakuvaan.
Nopeasti kuulijaa palkitseva meno taittuu vasta loppupuolen laahaavissa kappaleissa. Niissä paljastuu myöhäisajan Morrisseyn rasittavin piirre: kaiken käsitteleminen hänen persoonansa kautta. ”One Day Goodbye Will Be Farewell” kuulostaa melkein yleisön anelulta keikkalavoille Mozzeria katsomaan. ”You Were Good in Your Time” -biisiä on vaikea olla kuuntelematta muuna kuin Morrisseyn itselleen säveltämä kunnianosoituksena.Teksti: Petri Rautiainen

Turun ylioppilaslehti 4/2009 (27.2.)

« Edellinen sivu — Seuraava sivu »