Porkkanaa maailman parantamiseen

Porkkanamafialaiset pitävät hauskaa ympäristön puolesta.

”Englanniksi tämän nimi on buycott. Mutta mikä se olisi suomeksi?” pohtii iskulausetta Jari Liitola, yksi Turun porkkanamafia-aktiiveista.
”Käänteinen ostoboikotti. Onpa epäreilua”, toteaa Hanna Rusi suomen ja englannin kielen eroista.
Ollaan porkkanamafian suunnittelukokouksessa Turun kirjakahvilassa.
Porkkanamafia on yhdysvaltalaisesta Carrotmobista innoittunut liike, jossa yrityksiä kannustetaan ympäristöystävällisiin investointeihin kepin sijaan porkkanalla. Yrityksen kanssa sovitaan päivä, jolloin mafialaiset lupautuvat käyttämään liikkeen palveluita erityisen paljon. Vastineeksi yritys sitoutuu käyttämään osan mafialaisten tuomista lisätuloista ympäristöystävällisiin investointeihin, kuten energiatehokkuuden parantamiseen. Investoinnit suunnitellaan ympäristöasiantuntijan kanssa.
”Kyse on kulutusvaikuttamisen uusista keinoista; ettei aina vain syyllistettäisi ihmisiä”, kertoo toinen järjestäjä Tea Tönnov.
Positiivisuuden lisäksi tavoitteena on myös matala osallistumiskynnys.
”Mukaan pyritään saamaan myös ihmisiä, jotka eivät normaalisti identifioidu ympäristöaktivisteiksi”, sanoo Rusi.

Suomessa porkkanamafialaiset ovat järjestäneet ”iskuja” jo muun muassa Helsingissä, Jyväskylässä, Tampereella ja Rovaniemellä. Nyt liike on rantautumassa myös Turkuun: lauantaina 13.3. kaikki Hugossa, Pippurimyllyssä ja Kertussa tapahtuva normaalilauantain ylittävä myynti menee sataprosenttisesti ympäristöinvestointeihin. Periaatteessa liike jää siis tappiolle normaalin ylittävästä myynnistä – tosin tämä otetaan takaisin energiainvestoinneista saatavilla säästöillä ja PR-arvolla.
”Muissa kaupungeissa kyse on voinut olla tuhansistakin euroista”, kertoo Satu Kilpinen.
Nyt odotettavissa on jopa poikkeuksellisen hyvä saalis, sillä poikkeuksellisesti kaikki lisämyynti on luvattu investointeihin.
Ympäristön puolesta toimiminen on siis niin helppoa: mene lauantaina Hugoon, Pippurimyllyyn tai Kerttuun ja pidä hauskaa.

Teksti: Visa Kurki
Kuva: Jussi Vierimaa

Turun ylioppilaslehti 5/2009 (13.3.)

Ohjeita opintielle

Mitä uuden opiskelijan kannattaa ottaa huomioon akateemisen elämän alkumetreillä? Ekaluokan alkaessa sai neuvoja äidiltä, mutta nyt on syytä päivittää tietolähteet. Yliopisto-opiskelun tärpit, olkaa hyvät.

Yliopistolla hengailuun liittyvistä yksityiskohdista kaadetaan infoa niskaan tonneittain heti opintojen alettua. Sivuaineet ovat yksi ahdistuksen aiheuttajista. TYYn koulutuspoliittinen sihteeri Tomi Nyström kehottaa uusia opiskelijoita olemaan kärsivällisiä sivuaineiden valinnassa, sillä kaikkia opiskeluun liittyviä päätöksiä ei tarvitse tehdä heti. Jos henkilökohtainen opintosuunnitelma tehdään jo ensimmäisten viikkojen aikana, pitää muistaa, että sitä voi ja kuuluukin päivittää myöhemmin.
”Kaikki tieto opiskeluihin liittyen on löydettävissä. Kannattaa lukea kieliä ja aineita, jotka ovat kiinnostavia”, Nyström toteaa.

Vanhat opiskelijat suosittelevat miettimään, minkälaisen kokonaisuuden pää- ja sivuaineet muodostavat työllistymistä silmällä pitäen. Sivuaineiden pääsykokeista kannattaa myös olla selvillä.
”Aloita sivuaine jo ensimmäisenä syksynä! Ota yksi hyödyllinen, vaikkakin vähän tylsä sivuaine, tyyliin valtio-oppi, suomen kieli, siis semmoinen, jota työnantaja varmasti pitää hienona”, neuvoo 3. vuoden opiskelija.
Liian monen sivuaineen haaliminen ei ole viisasta, etenkään jos kokonaisuuksia ei tunnu saavan kasaan.
”Oma sudenkuoppani on se, että haalin liikaa sivuaineita, mikä johtaa ikuisuusopiskeluun. Kaikkein ärsyttävintä on se, jos esim. jostain perusopintokokonaisuudesta jää puuttumaan yksi kurssi. Mitä kauemmin aikaa menee, sitä hankalammalta tuntuu rästiin jääneiden asioiden tekeminen”, toteaa 5. vuoden opiskelija
Sivuaineita on mahdollista suorittaa myös muissa korkeakouluissa joustavan opinto-oikeuden (JOO) turvin, optio tosin tyssää usein rahaan. JOO-opiskelu on tiedekunnille tyyristä, mutta Åbo Akademin tai kauppakorkean opintoihin on yleensä helpompaa saada puolto.

Joskus pääainekin voi alkaa tökkiä, mutta se ei kaada maailmaa. Matemaattis-luonnontieteellisestä tiedekunnasta kerrotaan, että koulutusohjelman vaihtaminen onnistuu joustavasti, hieman aineesta riippuen, tosin.
Fiksuinta kuitenkin on ensin pohtia omaa motivaatiota ja kiinnostusta alaan. Mihin omasta pääaineesta valmistuu? Vinkkejä saa esimerkiksi sijoittumistutkimuksista.
”Ennen haahuilemista pääaineesta toiseen kannattaa hyödyntää opinto-ohjaajia ja muita palveluja”, suosittelee Erkki Härkönen Akateemisista rekrytointipalveluista.
Jos mielii suorittaa kaksi tutkintoa, kannattaa homma miettiä tarkkaan. Yhdessä tiedekunnassa voi pääsääntöisesti olla vain yksi pääaine, vaikkei sitä välttämättä missään luekaan. Poikkeuksen muodostavat kasvatustieteet, joissa suoritetaan usein esimerkiksi sekä lastentarhan- että luokanopettajan opintoja.

Entä alakohtaiset tärpit? Lääketieteellisessä aloittavien on hyvä muistaa, että opiskelu on hyvin kurssimaista ja tiukan lukujärjestyksen mukaan etenevää. Lukukaudet ovat pidempiä kuin muissa tiedekunnissa, mihin on hyvä varautua.
”Pääsykokeen tulokset tulevat kesä-heinäkuussa, mistä on vain noin kuukausi aikaa opintojen alkuun elokuussa”, huomauttaa tiedekunnan opintopäällikkö Anita Toivola.
Oikeustieteellisen tiedekunnan opintopäällikkö Marja Fehlig taas kehottaa huomioimaan, että kaikki tiedekuntaan hyväksytyt opiskelijat ovat hyviä. Uusi opiskelija ei siis enää olekaan luokan paras, eikä huippuarvosanoja välttämättä tipu kovasta työstä huolimatta. Tenttejä ei silti parempien tulosten toivossa kannata uusia loputtomiin, sillä uutta opittavaa tulee jatkuvasti.
Kielikeskuksen kurssit Fehlig suosittaa suoritettavaksi heti kahtena ensimmäisenä vuonna, jotta oikiksen omaan tahtiin pyöriviltä kursseilta ei tarvitse olla pois erikoistumisopintojen aikana.
”Ruotsin osaamisen vaadittu taso voi tulla yllätyksenä uusille opiskelijoille. Jo toisen vuoden ruotsin kurssi on meillä aika vaativa”, hän pohtii.
Ruotsin osaamisen tärkeyttä korostetaan myös humanistisessa tiedekunnassa. Nea Oförsagd kertoo, että osalle uusista humanisteista tulee niin ikään yllätyksenä se, miten paljon omatoimista tiedonhankintaa opiskeluissa vaaditaan, kukaan kun ei tee lukujärjestystä valmiiksi.
”Aina ei myöskään oteta etukäteen selvää opiskeltavasta aineesta ja petytään. Aineet voivat olla myös tieteellisempiä, kuin opiskelija on luullut. Esimerkiksi kielten opintoihin kuuluu paljon kielitiedettä”, opintopäällikkö selittää.

Teksti: Minna Uusivirta
Kuva: Antti Laakso

Turun ylioppilaslehti 5/2009 (13.3.)

Yliopistolla ahtaat kuntosalit

Kuntoilu pitää loitolla niin talvisen pimeyden masennuksen kuin niska- ja selkäkivutkin. Turun yliopiston ainoa kuntosali on kuitenkin liian pieni.

Educariumin kuntosalilla kävijät lienevät yhtä mieltä siitä, että sali on ahdas. Laitteisiin joutuu usein jonottamaan, ja toisinaan niitä on siirreltävä pois muiden tieltä. Vatsalihasten tekoon tai venyttelyyn ei ole tilaa. Monesti kuntosalille tullaankin vasta myöhään ruuhkan välttämiseksi. Useat ovat kuitenkin jo siirtyneet ahtaasta ja riittämättömästi ilmastoidusta kuntosalista kartuttamaan kuntoklubien kassoja.
”Perustavoite klubisalien osalta maailmalla on, että niissä olisi tilaa noin neliömetri asiakasta kohti”, toteaa turkulaisen kuntoklubin esimies Pasi.
Turun yliopiston liikuntatoimen selvityksen mukaan Turun yliopiston sali on 106 m², jota yliopiston liikuntasuunnittelija Paavo Viinikaisen mukaan käyttää säännöllisesti 400-500 kuntoilijaa. Näin tilaa yhtä asiakasta kohti on 0,212 m². Tähän ei ole vielä laskettu sitä, kuinka moni muu noin 3000:sta liikuntapalveluiden käyttäjästä käy salilla. Yliopiston kuntosali onkin suunniteltu opetuskäyttöön – ei sadoille opiskelijoille ja henkilöstölle. Tästä syystä se on myös liian täynnä kuntoilulaitteita, joita on silti liian vähän suhteessa kävijämäärään.

Vertailu Turun yliopiston liikuntatilojen ja kymmenen Turun kuntoiluklubin välillä ei ole mairitteleva. Yhdelläkään Turun kuntoklubeista ei ole yhtä suurta asiakaskuntaa kuin Turun yliopistolla, mutta pienimmässäkin niistä eli 128 neliömetrin salilla on kahdeksan lämmittelylaitetta. Tyypillisissä tuhannen neliön kokoisissa saleissa lämmittelylaitteita on useita kymmeniä.

Mutta nämä ovat kuntoklubeja. Ehkä muilla yliopistoilla on sama surkea tilanne?
Ei ole. Esimerkiksi Jyväskylän yliopistolla on noin 160 m² kuntosali yhdeksällä lämmittelylaitteella ja Tampereen yliopistolla 60 m² ja 90 m² kuntosalit, joissa on kahdeksan lämmittelylaitetta. Helsingin yliopistolla puolestaan on neljä salia, joiden yhteispinta-ala on noin 1340m², ja niissä noin 80 lämmittelylaitetta.
Turun yliopistolla ei ole tarvetta Helsingin kaltaisiin suurtiloihin. Niin ikään kiristyvän talouden aikana olisi vaikea perustella juuri nyt suurtilojen akuuttia tarvetta yleissivistyksen edistämisessä ja veronmaksajien lisätaakkana.
”Less people”, ”In Norway gym was three times bigger” ja ”In Korea we have a whole building for gym” ovat kuitenkin todellisia kommentteja eteläkorealaiselta Seonhonilta ja ranskalaisilta Jérémyltä sekä Damienilta, jotka käyvät neljäkin kertaa viikossa salilla. PR-arvon ja taloudellisten menetysten lisäksi tilanne kasvattaakin epäsuoria kustannuksia, kuten YTHS:n asiakkaita niska-, selkä- ja jaksamisongelmineen.

Teksti: Rami Kolehmainen
Kuva: Jussi Vierimaa

Turun ylioppilaslehti 5/2009 (13.3.)

Gradukulma: Digi-tv:n interaktiivisuus olikin kupla

Muistaako vielä joku, millaisia pilvilinnoja digi-tv:n interaktiivisuudesta rakenneltiin vielä vuosituhannen taitteessa? Jos ei, niin interaktiivisten tv-ohjelmien ominaisuuksista ja lajityypeistä digitaalisen kulttuurin oppiaineeseen gradunsa tehnyt Kirsi Vahtokari voi kyllä muistuttaa.
”Kymmenen vuotta sitten suunniteltiin, että kaukosäätimellä pystyisi äänestämään maksuttomasti. Se oli silloin tärkeä osa digi-tv:tä, mutta lopulta digi-tv:stä tuli hyvin tavallinen. Vain tv-lähetysten tekniikka muuttui. Lähetykset ovat edelleen yksisuuntaisia.”
Digi-tv:n interaktiivisuus paljastui siis kuplaksi, joka paukahtelee ikävästi katsojien silmille chateissa ja iltapäivävisailuissa.
”Suurimmaksi osassa kyseessä ovat tv-visailut ja muut rahastukset. Ne eivät ole ohjelmina kovinkaan kummoisia. Niiden lisäksi on kuitenkin todella suosittuja ohjelmia, joissa interaktiivisuus on suuressa roolissa, kuten Big Brother, Idols, Tanssii tähtien kanssa tai Euroviisut.”
Nämäkään ohjelmat eivät välttämättä edusta laadukkaan tv-tuotannon terävintä kärkeä, mutta syy ei Vahtokarin mukaan ole kuitenkaan interaktiivisuudessa.
”Katsojaäänestys ei automaattisesti pilaa ohjelmaa, mutta kyllähän näiden ohjelmien suunnittelussa voisi käyttää enemmän mielikuvitusta. Ei se ole sisällöllisesti kovinkaan kummoinen ohjelma, joka perustuu katsojaäänestyksiin.”
Vahtokari kuitenkin muistuttaa, että katsojaäänestyksilläkin on hyvät puolensa.
”Tavallaan äänestykset ovat katsojien kuuntelua. Katsojien vaikutusmahdollisuus on se tärkein asia. Näissä suosituimmissa ohjelmissahan äänestäjä ei voi voittaa mitään – ja silti ihmiset haluavat äänestää, vaikka se maksaakin. Ja onhan se tämän ajan ilmiö, että katsojat halutaan saada osallistumaan.”
Tosin Vahtokari itse ei ole tähän ilmiöön tempautunut mukaan.
”Interaktiivisuutta hyödyntäviä ohjelmia tulee joskus seurattua, mutta koskaan en ole niissä äänestänyt”, hän tunnustaa.

Teksti ja kuva: Lari Vesander

Turun ylioppilaslehti 5/2009 (13.3.)

Sisäänpääsyn sankarit

Oikeustieteellistä ja lääketieteellistä tiedekuntaa pidetään pääsykokeiden kuningaslajeina, eikä kauppakorkeakoulukaan kaukana ole. Tylkkäri asetti stereotypian tieteellisen tarkan
tutkimuksen kohteeksi.

Ainakin lääkäriksi tai ekonomiksi haluavilla pitäisi olla matikka jotenkuten hallussa. He voivatkin helposti laskea, että eivät ole niin valikoituneita kuin haluaisivat kuvitella: moni humanisti ja toisen luokan opiskelija saattaa numeroiden valossa jopa kiitää ohi.

Pohditaanpa vaikka sitä, kuinka moni pääsykokeissa käynyt pääsee sisään. Helsingin yliopiston oikikseen, jota voi pitää maan kolmesta oikeustieteellisestä vaikeapääsyisimpänä, pääsi jopa noin joka viides pääsykokeeseen osallistunut, ja lääkikseen 13 %. Sen sijaan Turun yliopiston psykologian pääsykokeissa käyneistä vain joka kymmenennelle lähetettiin hyväksymiskirje.
Ja kyllä tyhjäntoimittajahumanistit sun muutkin osaavat. Helsingin yliopiston taidehistorioitsijatoiveikkaista sisään pääsi vaivaiset 8,3 %. Turussa luokanopettajaksi himoitsevia oli parin vuoden takaisissa pääsykokeissa 1729, joista 91 valittiin – eli yksi kahdeskymmenesosa. Näistä kolme oli vielä sen verran hurjia tapauksia, etteivät edes ottaneet paikkaa vastaan.
Samoin taidekorkeakoulut tapaavat olla ylivertaisen vaikeita päästä sisään. Esimerkiksi Teatterikorkeakouluun on hakijoista yleensä päässyt noin 5 %. Pääsykokeet ovat myös idolsmaisuudestaan johtuen henkisesti raastavia – tuomariston edessä saatetaan viettää päiväkausia porukan vähitellen karsiutuessa.

Luonnollisesti on epäreilua vertailla vain prosentteja, kun joissakin pääsykokeissa on vielä haastatteluja ja ties mitä subjektiivista. Sivumäärissä is-päätteiset tiedekunnat ovatkin ylivoimaisia.
Kauppakorkeakoulun yhteisvalintakokeissa vaadittava tuhannen sivun luku-urakka on kepeästi suurin – lääkikseen vaadittava Galenoskin jää kauas 660 sivullaan. Lääkäreiden odotetaan hallitsevan myös lukion biologian, fysiikan ja kemian pitkät oppimäärät.
Oikislainen vastaa haasteeseen muistuttamalla, että esimerkiksi kauppiksen kirjat, kuten Strategisen markkinoinnin perusteet, ovat pelkkää höpönlöpönlöllää verrattuna oikeustieteen pykäläviidakkoon. Oikeustieteilijät joutuvat myös lukemaan joka vuosi uudet kirjat.

Pelkkä hakijoiden määrä suhteessa sisäänpäässeisiin ei luonnollisesti kerro mitään hakijoiden tasosta ja motivaatiosta. Markkinatalouden oppien mukaisesti voikin kysyä, kuinka suureen rahalliseen panostukseen hakijat (tai näiden vanhemmat) ovat valmiita sisäänpääsyn takaamiseksi.
Kuningaslajit ovat nyt omassa sarjassaan – oikis, kauppis ja lääkis jättävät muut jo lähtökuoppiin. Tässä kisassa kauppatieteilijä luonnollisesti johtaa: Valmennuskeskuksen Ekonomi Takuu -kurssista, jonka käyneiden taataan pääsevän sisään, laskutetaan 4 850 euroa (+ 10 euron toimituskulut). Lääkis ja oikiskaan eivät kuitenkaan jää kauas. Samalla tavalla taatuista FIRST-kursseista lääke- ja oikeustieteessä saa pulittaa Huippuvalmennukselle 4800 euroa.
Ainakin voi siis kehuskella, että isi välittää, kun se on valmis sijoittamaan paljon rakkaan lapsen herrahissiin.

Teksti: Visa Kurki
Kuva: Jussi Vierimaa

Turun ylioppilaslehti 5/2009 (13.3.)

Kampustaide: Vapaiden lahjoittajien muistolle

Tällä kertaa käsitelläänkin Turun yliopiston tunnuslausetta: Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle, joka koristaa yliopistomäen hallintorakennusta.
”Kai se viittaa itsenäisyyteen ja veronmaksajiin”, arvelee luonnontieteitä opiskeleva Tanja.
Teksti julkaistiin uuden päärakennuksen vihkiäisten yhteydessä 23.5.1959. Se oli tulos ideakilpailusta, joka järjestettiin Suomen itsenäisyyden 40-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1957. Tuolloin Turun yliopiston rehtori Osmo Järvi esitti, että yliopiston nimi muutettaisiin Suomen Itsenäisyyden Yliopistoksi ja 22 040:ää vapaaehtoista lahjoittajaa, jotka mahdollistivat yliopiston perustamisen, kunnioitettaisiin patsaalla. Näin ei käynyt.
Rehtorin aloitteesta ja päärakennuksen arkkitehdin Aarni Ervin hyväksynnällä seinän naulattiin siis kuitenkin muistokirjoitus.
Tekstin sisältö ei silti ollut itsestään selvä. Ensin ehdotettiin latinalaistekstejä: Momentum libertatis patriae (Isänmaan vapauden muistomerkki), Futura cogitans liber instruit populus (Vapaa kansa rakentaa tulevaisuutta ajatellen) ja Ad futura spectans liber instruxit populus (Vapaa kansa rakensi katsoen tulevaisuuteen).
”Rehtori ehdotti Vapaan kansan lahja isänmaalle”, kertoo Turun yliopiston tiedottaja Timo Niitemaa.
Suomenkielinen versio hyväksyttiinkin, mutta lopulliseen versioon halusi moni  vaikuttaa. Ehdotettiin: Suomen kansalta vapaalle maalle, Vapaalta kansalta vapaalle maalle, Suomen kansalta vapaalle isänmaalle ja Vapaan kansan lahja vapaalle isänmaalle. Koska yksimielisyyteen ei päästy, pyydettiin akateemikko V.A. Koskenniemi mukaan, joka tarjosi: Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle.
Kun siis seuraavaksi kävelette tekstin ohi ja joku tietämätön kysyy siitä, voitte kertoa tekstin edustavan ennen kaikkea kansallishenkeä ja isänmaallisuutta. Samalla voitte selittää mitä vapaa kansa ja vapaa tiede tarkoitti tuolloin ja mitä se nyt tarkoittaa.

Teksti:Rami Kolehmainen
Kuva: Jussi Vierimaa

Turun ylioppilaslehti 5/2009 (13.3.)

Runous ja rock kohtasivat jälleen maan alla

Mitä saadaan kun yhdistetään alkuvoimainen rock ja salonkirunoutta vastaan vikuroivat turkulaiset runoilijat? Heitetään vielä mukaan Tapani Kinnusta seuraamaan tulleita FC Interin Ultra-faneja. Cocktail sekoitettiin, kaadettiin ja juotiin kurkkuihin perinteikkäissä TVO:n tiloissa helmikuussa Runo & Rock -tapahtumassa.

”Mun on vähän vaikea nähdä Runo & Rock -tapahtumaa muualla kuin TVO:lla. Tämä paikka on niin runouden ja rokin kotipesä”, tapahtuman järjestäjä Mika Kivelä sanoo TVO:n sohvalla.
”Vaikken sano, etteikö sitä voisi muualla järjestää. Itse ainakin koen, että tilan pitäisi olla tämän kaltainen intiimi tila.”
Juuri intiimiys ja tilassa välittömästi saatava palaute innostaa Kivelää, joka myös itse esittää tilaisuudessa runojaan. Yleisö ei suinkaan osoita korkean kulttuurin arvostustaan kohteliailla golf-taputuksilla, vaan esiintyjät voivat saada osakseen pilkkahuutoja tai räiskyvää naurua.
”Tässä on helppo huutaa esiintyjälle takaisin. Kyllä mä oon saanut kuulla, että ’mee hoitoon’. Välillä tietysti kuunnellaan helvetin tarkkaavaisena. Mun mielestä rehellinen palaute kuuluu tähän tematiikkaan”, Kivelä pohtii esiintymistä.
”Yksi hienoimpia muistoja oli, kun runoilija Esa Hirvonen riisui paitansa ja alkoi laulaa jotain käsittämätöntä laulua. Lopulta hän sai koko yleisön hoilaamaan mukanaan.”

Kivelän neljättä kertaa järjestämä tapahtuma rakentui ensimmäisellä kerralla hänen kirjansa julkistamistilaisuuden ympärille. Rokkareiden ja runoilijoiden kohtaaminen oli niin toimiva, että lisää oli järjestettävä. Mutta mikä yhdistää kahta alakulttuuria?
”Mä luulen, että sellainen samanhenkisyys: runoilijat haluaisivat olla rokkareita ja rokkarit runoilijoita”, Kivelä naurahtaa.
”Tietyllä tapaa ne ovat sen verran vajaita kummatkin, niin kummatkin sitten ajautuvat siihen mitä osaavat.”
Molemmat alakulttuureista ovat ainakin suurilta osin muuttuneet osaksi valtavirtaa ja menettäneet kaupallistuessaan vallankumouksellisuuttaan. Koko nuorison kattavaa liikehdintää 1960-luvun tapaan ei oikein löydy.
”Kaikki on mennyt aika marginaaliseksi, alakulttuureita on tullut niin paljon”, Kivelä toteaa.
”Turussa tuntuu tämän kaltaiselle kuitenkin löytyvän yleisöä.”

Runo & Rock -tapahtuma toimi samalla Tapani ”Fuck” Kinnusen kirjan julkistamistilaisuutena. Amerikkalainen parranajo kokoaa samoihin kansiin kovana live-esiintyjänä tunnetun turkulaisen kaikki runot vuosilta 1994–2009. Julkaisun myötä hän kertoo löytäneensä uudestaan vanhempia runojaan.
”Runous ei oo makkaraa, se on lähempänä viiniä. Se paranee vanhetessaan”, Kinnunen valaisee.
Kinnusesta jaksetaan aina mainita hänen esiintymisensä sukkahousut päässä. Runoilija kiistää jääneensä tuon vaatekappaleen vangiksi.
”En missään tapauksessa, sukkahousuthan vapauttaa”, Kinnunen kertoo.
”Haluan nimenomaan tehdä välillä myös pilkkaa omasta tuotannostani ja kyseenalaistaa yleensäkin kaiken, itseni mukaan lukien.”

Arkipäiväisistä, raadollisen suorasukaisista runoistaan kiitelty ja vihattu Kinnunen kertoo haluavansa edelleen ”tuhota totaalisesti” perinteistä runon korkeaa, sfääreissä liikkuvaa asemaa.
”Mä olen halunnut pudottaa runon pois jalustalta ja tehdä siitä arkipäivää. Kun joku arkipäiväinen asia irrotetaan yhteydestään, niin sen merkitys on silloin ihan erilainen. Mä olen jalostanut tätä Marcel Duchampin ’pisuaari taidenäyttelyyn’ -ideaa”, Kinnunen selventää ja jatkaa:
”Mä olen siitä onnellisessa asemassa, että mun kustantaja (Savukeitaan Ville Hytönen) on selkeästi oivaltanut, mistä runoissani on kysymys. Ne ei ole paskaa, vaikka niissä kirjoitetaan paskasta.”
Kinnunen kertoo kasvaneensa rockin ja punkin parissa. Hänen mukaansa ”runouden pitäisi pyrkiä Iggy and the Stooges -yhtyeen kaltaiseen alkuvoimaan, mutta eri keinoin”. Kovana futisfanina tunnettu Kinnunen jättää suosiolla palloa nuorille tekijöille.
”Ei siitä tule mitään, jos pappamopo kertoo miten ferrarien pitää ajaa.”

Teksti: Petri Rautiainen
Kuva: Jussi Vierimaa

Turun ylioppilaslehti 5/2009 (13.3.)

Turku 2011

Turun ylioppilaslehti seuraa Turun kasvua kulttuuripääkaupungiksi. Ensimmäisessä osassa perehdytään asian taustoihin ja kuullaan Turun kulttuurilautakunnan puheenjohtaja Elina Rantasta.

Turku ja Tallinna jakavat Euroopan kulttuuripääkaupunkiuden vuonna 2011. Ensimmäinen Euroopan kulttuurikaupunki oli Ateena vuonna 1985. Nimitys muutettiin myöhemmin Euroopan kulttuuripääkaupungiksi.
Pääkaupunkiuden perimmäinen tavoite on ”tuoda esiin Euroopan eri kulttuurien rikkautta ja monimuotoisuutta sekä niiden yhteisiä piirteitä ja samalla edistää Euroopan kansalaisten keskinäistä tuntemusta ja tunnetta kuulumisesta  samaan  ’eurooppalaiseen’ yhteisöön”, kuten lukee Euroopan komission ohjeissa kulttuuripääkaupungeille.
Turun odotetaan järjestävän vuonna 2011 ohjelmaa, joka on kaupungissa poikkeuksellista, mutta joka nojaa kaupungin omaan ja yhteiseen eurooppalaiseen kulttuuriperintöön.
Parhaassa tapauksessa Turku onnistuu kuten Glasgow sen ollessa Euroopan kulttuuripääkaupunkina vuonna 1990. Kaupungissa kaivettiin taideaarteet esiin rappioituneista museoista, nostettiin esiin skotlantilaisuuden ytimessä oleva karkea kiehtovuus ja kiillotettiin kaupunkin rujoa imagoa. Vuosi vaikuttaa Glasgow`hun vieläkin, eikä kaupungin kulttuuribuumin loppua näy.

Monet kaupungin päättäjät ovat vuodesta 2011 ymmärrettävästi innoissaan. Osa turkulaisista kulttuurintekijöistä taasen suhtautuivat vuoteen hyvinkin varautuneesti. Kaupungin kulttuurirahoituksen vähenemistä on kritisoitu ja vuoden 2011 jälkeistä kulttuurimaiseman tilaa kummasteltu.
”Kulttuuripää-kaupunkivuot­ta varten kaupunki on perustanut Turku 2011 -säätiön. Kulttuuripää-kaupunkivuoden koordinointi, valmistelu ja rahoituksen hankkiminen on säätiön vastuulla”, kertoo Turun kulttuurilautakunnan puheenjohtaja Elina Rantanen.
Hänen mukaansa kaupungin omilla toimielimillä ei olisi mahdollisuutta toteuttaa omien tehtäviensä lisäksi näin suurta projektia.

Turun hakemuksessa hankkeen alustava budjetti oli 55 miljoonaa euroa. Talouden taantuman aikana tämän suuruusluokan budjetti tuskin tulee toteutumaan. Säätiön puolella toivotaankin kovasti, että tästä alustavasta budjetista ei enää kovasti kaupungilla huudeltaisi.
Kaupungin oma kulttuurirahoitus taas on linjassa kaupungin kokonaisbudjetin kanssa ja sehän tarkoittaa sitä, että myös kulttuurin rahoitus heikkenee.

Median ja turkulaisten taitelijoiden puolelta on tullut kritiikkiä siitä, että vuoden 2011 kulttuurituotanto ulkoistetaan ja Turun omat taiteilijat jäisivät nuolemaan näppejään.
”On A ja O, että otetetaan kultturipääkaupunkivuoteen ruohonjuuritason toimijat mukaan”, huomauttaa Rantanen.
”Kaupungin omat hankkeet ovat samassa asemassa kuin muut hankkeet”, jatkaa Rantanen.
Säätiön perustaminen ei siis vain siirrä vastuuta pois kaupungilta, vaan myös mahdollistaa sen, että pienillä toimijoilla on paremmat edellytykset saada hankkeensa läpi.

Teksti: Konsta Weber
Kuva: Miikka Kiminki

Turun ylioppilaslehti 5/2009 (13.3.)

Kuusumun Profeetta takahuoneessa

Monitaiteellinen yhtye piiloutuu takahuoneeseen. 

On lauantai ja seuraan Klubin takahuoneeseen Suomen progressiivisen rockin edelläkävijää – Kuusumun Profeettaa. Tässä Porissa vuonna 1994 perustetussa yhtyeessä yhdistyvät  1960-luvun psykedeelinen rock, metalli- ja elokuvamusiikki sekä runous aaltoilevaksi kokonaisuudeksi.
Kuusumun Profeetta viliseekin monilahjakkuuksia. Tästä esimerkkinä on yhtyeen laulaja ja kosketinsoittaja Mika Rättö, joka on ohjannut, käsikirjoittanut ja näytellyt teatterissa, maalannut, tehnyt musiikkia ja julkaisee nyt satukirjan.
Rättö vaikuttaa kuitenkin viihtyvän niin hyvin takahuoneessa, että haastatteluun tulevat yhtyeen basisti Mikko Elo ja saksofonisti Irina Niemelä. Pakkohan on kysyä, mitä yhtyeen takahuoneessa tapahtuu.
”Kuusumun Profeetalle takahuone ei ole huumeita, bändäreitä tai juhlia varten”, Mikko toteaa.
He ovat tähän kuulemma liian tosikoita. Takahuoneista mieleen jäävät huonot paikat, kuten ne joissa ei mahdu vaatteita vaihtamaan, ja hyvät paikat kuten Jyväskylässä Lutakko ja pieni mutta ilmapiiriltään hyvä Klubi Turussa. Henkilökunta ja pienet asiat vaikuttavatkin takahuoneen ilmapiiriin, joka näkyy heti keikalla.
”Meille takahuone on paikka rauhoittua ja piiloutua”, kertoo Irina.
Siltä se myös näyttää, kun yli puolet yhtyeestä viihtyy koko haastattelun ajan takahuoneessa. Mitään tiettyjä rituaaleja yhtyeellä ei ole, joskin jonkinlaista hengennostatusta on usein ennen keikkoja. Usein rituaalit ovat yksilöllisiä, kuten Mikolle erityisesti viisarittoman vanhan taskukellon ”papan sotakellon” laittaminen kaulaan.
Missä on Kuusumon Profeetan lavalla sekä musiikissa esiintyvä mystinen mielikuvitus?
Pieni ripaus siitä saadaan, kun kyselen yhtyeen ideoita Turun kulttuuripääkaupunkivuodelle.
”Rakennettaisiin spektaakkeli rämään rakennukseen, jonka huoneissa olisi eri teemoja”, Irinaa sanoo.
”Kuten vuoristo tai viidakko”, Mikko lisää.
Vuoristo ja viidakko avautuvat myös eteeni paria tuntia myöhemmin katsellessani yhtyeen hypnoottista keikkaa ja ajattelen: kuinka erilainen takahuone voikaan olla itse näytelmästä.

Teksti: Rami Kolehmainen
Kuva: Jussi Vierimaa

Turun ylioppilaslehti 5/2009 (13.3.)

Elokuvia ihmisistä

Konsumerismia ja maailman epätäydellisyyden ylistystä Tampereen elokuvajuhlilla. 

Tampereen vuosittaiset elokuvajuhlat järjestettiin marraskuun alussa jo 39. kerran. Näiden vuosien aikana perusajatus ja toimintaperiaate ovat kuitenkin pysyneet pitkälti samana.
Festivaalien johtajan Jukka-Pekka Laakson mukaan alkuaikojen henki on yhä tallella.
”Pyrimme olemaan edelleen 1960-lukulaisittain radikaaleja.”
Festivaaleilla ei ole Laakson mukaan varsinaista yhtenäistä teemaa. Yhteisenä tekijänänä monelle elokuvalle hän näkee sen, että elokuvien tekemisen mahdollisuudet ovat laajentuneet. Teknologia on kehittynyt siinä määrin, että melkein kenen tahansa on mahdollista tehdä visuaalisesti korkeatasoista elokuvaa.
Elokuvajuhlien kotimaisessa ja kansainvälisessäkin kilpailuissa tämä näkyi kilpailutuomariston mukaan tason suurena vaihteluna.
”Maailma ei ole täydellinen ja taiteen tehtävä on näyttää se”, summaa Laakso.
Elokuvia maailman epätäydellisyydestä oli, varsinkin kansainvälisessä sarjassa, paljolti.

Espanjalainen Familia 068 edusti kurjuuden kuvaamisen perityyppiä. Se on dokumentti perheestä, joka elää satojen muiden numeroitujen perheiden tavoin Nicaraguan suurimmalla kaatopaikalla, La Churecalla, jossa työskentelee joka päivä yli 2000 ihmistä.
Elokuva kuvaa, miten nämä pari tuhatta ihmistä saavat elantonsa lajittelemalla ja myymällä jätteitä. Muovit pestään käsin ja laitetaan myyntiin. Hylättyjä käyttötavaroita otetaan uusiokäyttöön. Asumukset on kasattu jätteistä. Romunkuljetusvaunun rikkoontuneen pyörän korjaaminen alkeellisesti jätelaudalla kirvoitti näytöksessä epäuskoisen hermostuneita naurahduksia.
Vaikka kaikkein kurjimpien eksploitaatiota on niin elokuvissa kuin muussakin taiteessa kuvattu puutumiseen asti, osoittaa yleisön epäuskoisen levoton ääntelehtiminen, että maailman epätäydellisyyden näyttäminen ei ole vielä tullut tiensä päähän.
”Ottakaa elokuva vakavasti, mutta pitäkää hauskaa”, ohjeistaa Laakso.

Huumorin ja vakavuuden yhdistämisessä onnistui festivaaleilla parhaiten kroatialainen animaatio Ona koja mjeri, Hän joka mittaa.
Elokuvassa valmistuu ihmishahmoja, jotka vaeltavat aavikolla levitoivan pellen perässä ostoskärryjä työnnellen ja pellen ulostamia ”hyödykkeitä” kärryihinsä keräten. Yksi hahmoista yrittää saada muut lopettamaan pellen perässä kulkemisen.
“Idea elokuvaan syntyi, kun näin jonon ostoskärry­jä pai­kallisen ostoskeskuksen takana. Ne muis­tuttivat orjajonoa, kahlittuna kulutuskoneeseen. Ensin ajattelin toteuttaa teoksen videoinstallaationa tai valokuvasarjana, myöhemmin päädyin kuitenkin lyhytelokuvaan”, valaisee ohjaaja Veljko Popovic teoksen syntyä.

Festivaaleilla käytiin paljon keskustelua lyhytelokuvan paikasta maailmassa muun muassa ”Kuka tarvitsee lyhytelokuvaa” -seminaarissa. Esiin nousi lyhytelokuvan kinkkisyys taidemuotona: sen tuottaminen ei ole oikein kenellekään taloudellisesti kannattavaa tai muutenkaan käytettyyn aikaan nähden palkitsevaa, koska esitysfoorumeita ja katsojakuntaa on niin vähän.
”Tämän päivän kiireisessä yhteiskunnassa, jossa elämme, uskon, että lyhytelokuvagenrellä on mahdollisuus informoida, haastaa ja tarkastella uudelleen ihmisten näkökulmia ja ideoita”, sanoo Popovic lyhytelokuvan mahdollisuuksista.
Tähän peilaten olisi Suomeen ja Finnkinon elokuvanäytöksiin jo aika saada alkukuvaksi esimerkiksi Tampereen festivaaleilla olleita mainioita lyhytelokuvia.

Teksti: Konsta Weber
Kuva: Lehtikuva

Turun ylioppilaslehti 5/2009 (13.3.)

« Edellinen sivu — Seuraava sivu »