Urbaanin metsästäjä- keräilijän kakkoskohde: suojaton WC-paperirulla

Astut Educariumin miestenhuoneeseen. Lindströmin käsipyyheautomaatin päällä nököttää WC-paperitelineen jättimäisen rullan jämät. Katsot ympärillesi. Huone on tyhjä. Sujautat rullan nopeasti Marimekko-olkalaukkuusi. On tapahtunut rikos.
”WC-paperirulla, kun se on asetettu automaatin päälle tai muuten johonkin vastaavaan paikkaan, ei ole hylätty vaan on edelleen jonkun omaisuutta, tässä tapauksessa yliopiston”, kertoo konstaapeli Harri Mäkilä Turun poliisista.
Mäkilän mukaan tämän tyyppiset rikokset ovat asianomistajarikoksia – niitä ei tutkita, ellei asianomistaja, tässä tapauksessa joku Turun yliopiston nimenkirjoitusoikeudellinen henkilö, sitä vaadi. Rikosnimike on näpistys. Odotettavissa oleva rangaistus on 6–8 päiväsakkoa. Opiskelijan tuloilla tämä tarkoittaisi sitä, että sovellettavaksi tulisi päiväsakon minimimäärä eli 6 euroa. Näin ollen sakon yhteissummaksi tulisi 36 €.
”WC-paperin hankintamäärissä ei ole tapahtunut merkittävää muutosta. Jos niin tapahtuisi, niin asiaan ehkä kiinnitettäisiin enemmän huomiota”, kertoo Turun yliopiston ylivirastomestari Ari Nurminen.
Hän ei usko taantumankaan uhkaavan yliopiston WC-paperivarantoja. Paperin hävikkiäkin on mahdoton tarkkaan sanoa, sillä yksittäistä henkilökohtaista kulutusta tai WC-käyntimääriä ei pystytä tarkkaan tietämään.
”Alkusyksystä menekki on aina suurin. Silloin häviää myös muun muassa vessaharjoja”, yliopiston huollon hankinnoista vastaava nimettömänä pysyttelevä henkilö valottaa.
Alkusyksyn menekki johtuu hänen mukaansa osin siitä, että silloin tulevat uudet opiskelijat. Paljon selittää myös se, että tuolloin yliopistolla on enemmän opiskelijoita kuin muun vuoden aikana.
”Jos tarvitsee sitä, niin kyllähän sen ymmärtää, että ottaa”, hän hymähtää vähävaraista ja hädässä olevaa opiskelijaa ymmärtäen.

Turun yliopiston kiinteistöpäällikkö Jarkko Koskinen sanoo, että varastelulla on merkitystä.
”Hävikki on suuri tämän tyyppisissä tavaroissa. Käsipaperin suuren hävikin takia ollaankin siirrytty Lindströmin kankaisiin käsipyyheautomaatteihin”, sanoo Koskinen.
Koskisen mukaan tällaisista yksinään vähäarvoisista tuotteista tuleva hävikki on loppusummana hyvinkin suuri. Nämä varat ovat suoraan pois yliopiston resursseista, joista rahoitetaan koko yliopiston toiminta, myös opetus. Näin opiskelijat kenties osaltaan pyyhkivät itse itseltään opetuksen olemattomiin.

Teksti: Konsta Weber
Kuva: Jussi Vierimaa

Turun ylioppilaslehti 7/2009 (3.4.)

Mitä ihmeen siipisoihtu?

Kuljet sen ohi toistuvasti, kannat sitä lähes päivittäin mukanasi, olet kirjoittanut nimesi sen alle monta kertaa ja se edustaa sinua, kuten sinä edustat sitä. Tiedätkö, yliopistolainen, mitä Turun yliopiston vaakunan siipisoihtu merkitsee?
”En tiedä”, vastaa nauraen Suomen historian professori Kari Teräs.
Vaakunahankkeen mahdollisti Turun Suomalaisen Yliopiston puolesta tehty rahankeräys vuonna 1921. Vaakunan suunnitteli kuitenkin suomenruotsalainen taiteilija Eric O. W. Ehrström (1881–1934), eikä siipisoihtu ollut ainoa vaihtoehto symboliksi.

Turun yliopiston vaakunalle oli seitsemän vaihtoehtoa. Useassa oli Kalevala-aihe tai kilpi ja Suomen alkuperäisen vaakunan tunnuskuva: seisova, kruunupäinen, avokitainen ja miekalla lyövä karhu. Vaihtoehtoina esiintyivät myös pentagrammi ja akselin ympärillä olevat kolme siipeä. Lopulta päädyttiin kuitenkin siniseen kilpeen, jonka päällä on pari hopeisia siipiä ja keskellä palavaan soihtu. Mutta mitä ne edustavat?
”Soihtu edustaa tiedon valoa ja osaamista, joka kapenee kärkeä kohti; siivet taas osaamisen leviämistä sukupolvelta seuraavalle, suomalaiselle yhteiskunnalle”, vastaa historioitsija ja Turun yliopiston rehtori Keijo Virtanen.
Virallisesti Turun yliopiston tehtävä ja tavoitteet ilmenevätkin siipisoihdussa. Siipien sulat symboloivat yliopiston edustamien tieteenalojen monipuolista kirjoa sekä maantieteellistä suuntautuneisuutta paikallisesta kansainväliseen.
Nousevan soihdun liekit taas kuvastavat tieteen kriittistä terävyyttä ja osaamista.
Teksti: Rami Kolehmainen
Kuva: Turun yliopisto

Turun ylioppilaslehti 7/2009 (3.4.)

Italoa kansalle, joka pimeydessä vaeltaa

Italo disco, tai lyhyemmin italo, huuhtoutui 2000-luvun kasaribuumin myötä suomalaisten hipstereiden tietoisuuteen. Useimpien ensikosketus tapahtui huvittavien ja über-kasarityylisten YouTube-videoiden kautta. Mutta onko uudelleen löydetystä italosta muuksikin kuin nuorten ”suunnannäyttäjien” hassunhauskaksi naurunaiheeksi?

”Italo on parasta elektronista musiikkia”, Suomen Moroderien Kimmo Rapatti vakuuttaa.
”En mä usko, että tosi-dj:t ja italofanit sitä koskaan hylkäisi.”
Rapatti muodostaa yhdessä Jussi Mäen kanssa dj-duon, joka on järjestänyt italoiltoja vuodesta 2004 alkaen. Kaksikon omat kosketukset musagenreen sijoittuvat mielenkiintoisesti eri aikakausille: alusta alkaen sitä digannut Rapatti aka Mono Junk on Suomen teknoskenen legendoja. Hän pyörittää Dum Recordsia ja julkaisi B-Rock-nimellä Suomen ensimmäisen teknolevyn.
Mäki taas löysi italon vasta myöhäisherännäisenä.
”Mä olin aluksi pitkin hampain, että mitä helvetin paskaa tämä on”, Mäki tunnustaa.
”Innostus tuli sitten Kimmon järkkäämien bileiden myötä.”

Italoksi kutsutaan 80-luvulla Euroopassa ja erityisesti Italiassa tuotettua elektronista musiikkia, jossa käytettiin lähinnä syntetisaattoreita ja rumpukoneita. Tunnetuimmat Suomeen kantautuneet popimmat italon edustajat lienevät ”Vamos a la playa” -kesäsuosikista tuttu Righeira sekä auliisti avujaan esitellyt Sabrina Salerno.
Italon 2000-luvun herääminen tapahtui nettiradioiden ja YouTuben kautta. Huomiota kiinnittivät tahattoman camp-henkiset italovideot, jotka vetävät huvittavuudessaan helposti vertoja kotoisen Bogart Co:n tai itävaltalaisen Falcon ylilyödyille tuotoksille.
”Musta jotkut niistä italovideoista on oikeasti hienoja,” Rapatti kertoo, mutta myöntää:
”No joo, joku Koto pomppimassa koskettimien takana judoasu päällä, onhan se aika huvittavaa. Ja onhan se aina riemastuttavaa, kun soitetaan musiikkia syntikoiden takana kuolemanvakavina, meikit naamalla, vaikka johdot ei olekaan kiinni soittimissa.”

Kömpelösti audiovisuaalisissa lastenkengissä tallustelevia videoita katsellessa voi kuitenkin huomata pitävänsä musiikista. Naureskelu ironisen välimatkan päästä voi johtaa ihan oikeaan arvostukseen.
”Silloin kun aloin kuunnella aikuisrockbändi Journeytä, niin se oli läpällä”, kaksikon vieraaksi saapunut Imatran Voiman Jaakko Kestilä selventää esimerkillä.
”Kelasin, että ne tyypit on niin New Jerseystä kotoisin. Jossain vaiheessa se sitten vaan klikkasi. Jumalauta, Journeyhän on hienointa ikinä!”
Italon huvittavuutta lisää usein se, ettei useimpien italoartistien äidinkieli ollut lähelläkään englantia, joka oli pääasiallinen laulukieli. Tuloksena oli välillä vahvalla murteella tulkittuja lähes päättömiä lyriikoita.
”Esimerkiksi Dario Dell’Aere ei ole perinteisessä mielessä hyvä laulaja – periaatteessa koko ajan epävireessä”, Kestilä kertoo.
”Mutta se vetää ihan hirveällä fiiliksellä.”
Kökön laulun ja visuaalinen ilmeen taakse piiloutuu laaja kenttä musiikillista osaamista. Useat italotuottajat olivat klassisesti koulutettuja, aidosti taitavia muusikkoja.
”Se kuuluu niissä biiseissä; ne on tosi hyvin rakennettuja”, Kestilä selventää.
”Kappaleiden sovitukset ovat myös ihan älyttömiä”, Rapatti komppaa, ”ne rumpufillit on mietitty viimeisen päälle, että milloin tulee kappaleen A- ja B-osa.”
Italon merkityksestä kertoo myös se, että se toimi inspiraationa Chicagon houselle, jota pidetään koneilla soitetun klubimusiikin alkukehtona.
”Chicago housen kasvamiselle elintärkeä radio WBMX soitti aluksi tosi paljon italobiisejä”, Kestilä kertoo.
”Ensimmäisissä chicago house -biiseissäkin on sama italobassolinja ja tavallaan italovokaalit, jotka vaan musta mimmi laulaa. Kyllä se on ollut selkeä inspiraatio.”

Teksti: Petri Rauriainen
Kuva: Antti Hiljá

Turun ylioppilaslehti 7/2009 (3.4.)

Opiskelijan kulttuuripääkaupunki

2011 tarjoaa opiskelijoille työllistymismahdollisuuksia ja gradun aiheita.

Turku Euroopan kulttuuripääkaupunki -hanke tuo opiskelijoille työharjoittelumahdollisuuksia ja opinnäytetöiden aiheita. Kulttuuripääkaupunkihankkeisiin kuuluu oleellisena osana tutkimuksellinen puoli, jossa usein liikutaan taiteen ja tieteen rajapinnalla. Pääkaupungilta odotetaan vuoden vaikutusten tutkimista ja arviointia. Tuloksia voidaan sitten jatkossa soveltaa tulevien pääkaupunkien suunnitelmissa.

Turku 2011 -säätiön tutkimusohjelmapäällikkö Jukka Saukkolinin mukaan säätiö pyrkii tukimuksessa monimuotoiseen yhteistyöhön Turun yliopiston kanssa. Esimerkiksi opinnäytetöiden rahoitusta voisi olla mahdollista saada myös säätiön kautta.
”Yliopiston kanssa on tarkoitus suunnitella kurssiyhteistyötä. Kursseille luennoimaan voisi tulla vaikka joku toimija jostain isommasta toteutettavasta hankkeesta”, valottaa Saukkolin.
”Vuosina 2010 ja 2011 tiivistetään myös yhteistyötä Akateemisten rekrytointipalveluiden kanssa. Silloin on mahdollista tehdä opinnäytetöitä itse vuodesta ja sen tapahtumista.”
Pääkaupunkivuonna opiskelijat voivat työllistyä myös suoraan hankkeisiin. Mukana on todennäköisesti kymmeniä hankkeita, joissa on tutkimuksellinen elementti tai osa-alue, Saukkolin kertoo.
Näitä hankkeita toteuttamaan tarvitaan juurikin opiskelijavoimaa. Kulttuurilaitosten postituslistoilla onkin jo liikkunut sähköpostiviestejä, joissa haetaan tekijöitä hanketyöryhmiin. Tuleviin tutkimushankkeisiin etsitään opiskelijoita etenkin humanistiselta, yhteiskuntatieteelliseltä ja kaupalliselta alalta.

Säätiöön otetaan myös aika-ajoin työharjoittelijoita. Nyt keväällä otettiin muutama uusi harjoittelija ja syksyllä varmaankin muutama lisää.
Työharjoittelun kautta opiskelijat saavat usein jalan oven väliin. Suuri osa harjoittelijoista onkin jäänyt säätiöön töihin. Niin myös projektikoordinaattorina toimiva Tiina Salmia, joka tuli taloon viestinnän harjoittelijaksi. Hänelle mahdollisuus harjoitteluun avautui, kun yliopistolla järjestettiin projektijohtamisen kurssi, jonka jälkeen oli mahdollista hakea harjoittelupaikkaa säätiöstä.
”Tiedotustilaisuuksien järjestämistä, toimittajavierailuja, yhteyksien hoitamista”, kuvailee Salmia työnkuvaansa.
Nyt häntä työllistää pääasiassa Sinun kulttuuripääkaupunkisi -hanke. Siinä muun muassa haetaan toimijaryhmiä, jotka toteuttaisivat pieniä tapahtumia tai kansanjuhlia. Esimerkiksi opiskelijaporukat voivat totetuttaa tapahtumaideansa ja jopa saada siihen säätiöltä pientä rahallista tukea.
”Harjoitteluni ei ollut pelkkää kahvin keittelyä, kuten joskus kuulee niiden olevan. Täällä pääsi tekemään tosissaan töitä”, Salmia kiittelee harjoittelua omaa alaansa vastaavaksi.
”Harjoitteluun pääsemiseksi auttaa, jos on tehnyt alan töitä, tai osoittanut aktiivisuuttaan yhdistyksissä ja muuten kulttuurin parissa.”
Teksti: Konsta Weber
Kuva: Jussi Vierimaa

Turun ylioppilaslehti 7/2009 (3.4.)

Synkät synttärit

Dj-kolmikko vierasesine, Rotta von Über ja (tomb)Stone perustivat kaksi vuotta sitten synkähkön ja gootahtavan klubin, Club Undeadin, koska Turusta uupui goottiklubi. Cosmic Comic Café tarjosi heille mahdollisuuden järjestää klubin tiloissaan.
”Club Undead on puhdas kulttuuriteko. Subjektiivisesti aivan fantastista populaarimusiikkia kansalle”, myhäilee Dj (tomb)Stone.
Club Undead järjestetään neljästi vuodessa. Musiikilliseen linjaukseen kuuluvat goottirock, death rock ja postpunk sekä ripaus alternativea ja punkkia. Klubilla raikavat Bauhaus, The Garden Of Delight ja Last Days Of Jesus.
”Turun gootit ovat olleet mielissään – totta kai. Satunnaisten kävijöiden ja Cosmicin vakiokaluston positiivinen suhtautuminen musiikkiin on ollut pienoinen yllätys”, Dj Rotta von Über kertoo klubin saamasta palautteesta.

Synkemmän musiikin ystävät suuntavat Cosmiciin myös muina kuin Club Undead -iltoina. Club Undeadin lisäksi kolmikko pyörittää Club Noapteata.
”Noaptea on kevyempi kuin Undead. Pääasiallisesti musiikki on sielläkin synkähköä ja vaihtoehtoista, mutta musiikillinen linjaus Noapteassa on rönsyilevämpi.”
Mutta minkälainen on perus-Undead?
”Siellä on hyvin pukeutuneita ihmisiä nauttimassa hyvästä musiikista. Tunnelmaa luodaan jätesäkein ja uv-valoin. Pyrimme myös antamaan mahdollisuuden tanssia”, kuvailee Dj Rotta von Über.

Lankalauantaina vietettävillä klubin 2-vuotissynttäreillä on luvassa laadukasta musiikkia kaikkia perinteitä kunnioittaen sekä hieman spesiaaliampiakin settejä.
”Soitan kahden setin pituisen dark cabaret -spesiaalin, Dj vierasesine lupaa.
Eli mustaa päälle ja laatusynkistelyä kuuntelemaan!

Teksti: Sanna Läylönen

Turun ylioppilaslehti 7/2009 (3.4.)

Onko elämää ennen jälkitukea?

Ohjaaja Johanna Vuoksenmaa sai elokuvansa valmiiksi, mutta loput tuesta myönnetään vasta, jos elokuva menestyy.

Voisi kuvitella, että elokuvaohjaajan työ on haastatteluja lukuun ottamatta tehty siinä vaiheessa, kun filmi pyörii ennakkonäytöksissä. Toinen jalka haudasta -elokuvan ohjaaja Johanna Vuoksenmaa on kuitenkin edelleen hermostunut.
Elokuvaa lähdettiin tekemään puolinaisella rahoituksella, ja julkisesta tuesta poikkeuksellisen suuri osa on niin sanottua jälkitukea, joka myönnetään vasta elokuvan saatua 45 000 katsojaa.
”Normaalisti minulle riittää, että joku saa irti elokuvastani jotain, mutta tänne kävellessäni huomasin pohtivani, miten saisin tuonkin turkulaisen katsomaan elokuvaani”, Tampereelta saapunut Vuoksenmaa naurahtaa ja myöntää jälkituen ahdistavan.
Jälkitukijärjestelmää on kritisoitu laajalti, muun muassa siitä, että sen avulla tuet ohjataan niille, jotka saavat rahaa muutenkin.
Vuoksenmaata pohdituttavatkin myös muut asiat kuin taiteellinen lopputulos.
”Se koko prosessi, että miten ihminen oikeastaan päätyy teatteriin, ihmetyttää minua. Vaan kyllä täällä Turun Kinopalatsissakin näkyi sisään tullessani iso banderolli, joten ehkä ihmiset elokuvani löytävät.”

Jälkitukeakaan ei voi syyttää kaikesta. Oman teoksen rahallinen menestys muuttuu nimittäin taiteilijallekin yhtäkkiä henkilökohtaisemmaksi, kun kyse on oman tuotantoyhtiön tuotoksesta. Toinen jalka haudasta on Vuoksenmaan ja tuottaja Riina Hyytiän yhdessä perustaman Dionysos Filmsin ensimmäinen elokuva.
Päihtyneisyyden ja hedelmällisyyden jumalan mukaan nimetyn Dionysos Filmsin periaatteet ovat sympaattisen idealistisia.
”Haluaisimme tehdä vähemmän mutta hyvää ja kohdella ihmisiä hyvin”, Vuoksenmaa summaa.

Toinen jalka haudasta on kertomus miehestä, joka luulee tekevänsä kuolemaa, mutta saakin kuulla näytteiden menneen sekaisin sairaalassa. Elokuvan genre on romanttinen komedia, joten samaan soppaan yhdistetään vielä viiden hengen ihmissuhdedraama.
Elokuva on Sormusten herrojen aikakaudella alle kahden tunnin kestollaan jopa lyhyt. Vuoksenmaa pohtii pitkien elokuvien suosion johtuvan osaksi elokuvantekijöiden halusta tehdä spektaakkeleita, joiden maailmaan yleisö voisi täysin upota. Hän on itse ollut kiinnostuneempi tarinankerronnasta ja näkee reilun puolentoista tunnin keston sopivaksi.
Vuoksenmaalta kuitenkin liikenee ymmärrystä myös omalle megaspektaakkelillemme.
”Mannerheimilla voi hyvin olla hyviä johdannaisvaikutuksia koko maan elokuvakenttään, kun suomalaiset elokuvantekijät saavat oppia Hollywood-tason tuotannoissa. Eikä elokuvan julkinen tukikaan ole keskimääräistä suurempi, joten ei se ole keneltäkään pois.”

Teksti: Visa Kurki
Kuva: Dionysos Films

Turun ylioppilaslehti 7/2009 (3.4.)

Elokuvat: Sodan tyylitellyt arvet

Kate Winslet loistaa etäiseksi jäävässä laatudraamassa.

Stephen Daldryn (Tunnit, Billy Elliot) ohjaama Lukija on sekä muodoltaan että sisällöllisesti kunnianhimoinen sovitus Bernhard Schlinkin samannimisestä romaanista.
Toisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa teini-ikäinen Michael ajautuu suhteeseen itseään huomattavasti vanhemman Anna Schmitzin kanssa. Parivaljakon tiet eroavat, mutta lyhyt ja riskialtis romanssi jättää Michaeliin lähtemättömät jäljet. Vuosia myöhemmin entiset rakastavaiset kohtaavat sattumalta uudestaan Annan istuessa syytetyn penkillä oikeudenkäynnissä, jota Michael on opiskelijana seuraamassa.
Daldry nitoo osin rinnakkain kulkevat aikatasot poikkeuksellisen nokkelasti kiinni toisiinsa. Palasista rakentuu lopulta teoksen toisella puoliskolla kiehtova ja monisyinen moraliteetti, joka ei suoraan ota kantaa esille tuomiinsa kysymyksiin. Katsojan omalle tulkinnalle jätetään hienovaraisessa kerronnassa kiitettävästi tilaa. Tinkimätön lähestymistapa heijastuu myös elokuvan näyttelijäsuorituksissa. Kate Winslet onnistuu Schmitzin roolissa ilmentämään kasvoillaan mieleenpainuvasti suuria tunteita myös niiden pitkien jaksojen aikana, jolloin hahmolle ei ole käsikirjoituksessa varattu ainuttakaan vuorosanaa.
Täysin virheetön Dandryn teos ei lukuisista mainioista ratkaisustaan huolimatta kuitenkaan ole. On hieman ironista, että Lukija muistuttaa teemoiltaan ja kuljetukseltaan huomattavasti viime vuoden Sovitus–elokuvaa, sillä kumpaakin teosta vaivaavat myös samankaltaiset ongelmat. Tekninen eleganssi tuntuu aiheuttavan lopputuloksessa lopulta itseisarvoisen pyrkimyksen laatuun kaikilla osa-alueilla, jolloin vaikutelma on osin jopa liian hillitty. Rankassa aiheessa olisi ollut aineksia katsojan tunteiden vahvempaankin kuohuttamiseen.

Teksti: Tuomas Jalamo
Kuva: Filmikamari

Turun ylioppilaslehti 7/2009 (3.4.)

Kirjat: Paluumatka vihollisten läpi

”Lukander makasi maassa vanki vierellään, ja mustaa metsämultaa tuprahteli hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan. Sitten repesi vanjan selkä. Mutta Lukanderiin ei kumma kyllä osunut.”

Aiheesta riippumatta Kauko Röyhkän kirjallista tuotantoa leimaa yksi jatkuvasti läsnä oleva piirre: tarinan eteneminen kiistattomalla draivilla. Oli sitten kyse Avecin (2006) ikäkriisi-tajunnanvirrasta tai tuoreimman välähdyksestä sotaa, Röyhkän tarinat pakottavat lukemaan itsensä loppuun asti. Kesä Kannaksella kuvaa viisihenkisen kaukopartion paluuta tehtävältä takaisin omien puolelle, vuonna 1944. Tilannetta mutkistaa ryhmän johtajan tuntemattomasta syystä vangiksi ottaman nuoren venäläisen naissotilaan läsnäolo.
Sotakirjallisuuden perinteiden mukaisesti kirjan hahmot ovat toisistaan erottuvia tyyppejä, ehkä liiallisuuteenkin asti. On varasteleva Korsiala, hieman persoonattomaksi jäävä lapinpoika Kettula, sosiaalisesti arka, Amerikkaan muuttoa suunnitteleva Lukander, ja ryhmänjohtajaa monellakin tapaa ihaileva filosofianopiskelija Nyman. Kaikkien taustat ja motiivit tuodaan matkan varrella esiin takautumilla, erittäin hyvässä järjestyksessä. Samalla syntyy myös loistavan luonnollinen kuva siitä, millä tavoin miesten siviilipiirteet näkyvät sotaoloissa – ja päinvastoin.
Keskeisin hahmoista on kuitenkin partiota johtava Antti Kaskisuo, jonka suhdetta Pohjois-Suomesta Helsinkiin muuttaneeseen Elviin seurataan sotatarinan rinnalla. Kaskisuo on loistava sotilas, mutta myös huumeriippuvainen hirviö, joka kaataa naisia eikä kunnioita ketään, ei edes itseään. Hän on taustansa ja halujensa synnyttämä hirviö, jolle yhteiskunnalla on käyttöä – mutta ainoastaan sotaoloissa. Hän on myös hahmona juuri siksi äärettömän uskottava, sankari ja antisankari samoissa kuorissa.
Kaikkea tätä tukee Röyhkän upea kieli, jonka sävyt vaihtelevat kerrottavan kohteen mukaan – Lukanderin kohdalla kuvaus on lempeää, Elvin ymmärtäväistä, Kaskisuon vulgaaria. Vaikutus on toisaalta hyvin tehokas, toisaalta varsin etäännyttävä. Kesä Kannaksella ei siksi imaise täysin sisäänsä, vaan tapahtumia katselee selvästi ulkopuolelta. Tarinan käänteisiin sijoitetut yllätykset toimivat loistavasti, mutta hieman pitkitettyä loppua kohden uskottavuus jossain määrin kärsii. Yhteensattumia on hiukan liikaa.
Kauko Röyhkä on kirjoittanut parempiakin romaaneja. Tämä ei silti muuta sitä tosiasiaa, että Kesä Kannaksella on laadukasta ja uskottavaa sotakirjallisuutta, joka jaksaa ongelmitta kiehtoa myös paljon tarinan henkilöitä nuorempaa sukupolvea olevaa lukijaa.
J. Tuomas Harviainen

Turun ylioppilaslehti 7/2009 (3.4.)

Teatteri: Työmaan painajaiset

Pimeässä tehtaassa nukkuvat mielenosoittajat heräävät megafonin lävistävään ääneen. Virkavalta vaatii valtaajia poistumaan autiosta rakennuksesta. Nuoret äänet alkavat neuvotella. Alku näytellään täydellisessä pimeydessä.
Kun valot syttyvät, paljastuvat persoonat (lat. persona = naamio) koko yllättävyydessään. Kaikilla on yllään karnevalistiset kasvomeikit ja mustat vaatteet. He ovat työläisiä. Arkkityypit alkavat elää naamioidensa mukaan ja järjestävät entisen työnantajansa näytelmälliset hautajaiset. Poliisilla on täysi työ tämän käsittämättömäksi kääntyvän melodraaman pysäyttämisessä. Ryhmällä on kuitenkin kirkas suunnitelma ja ikiaikaisen karnevaalin aseet sen toteuttamiseen.

Työläisten asiallahan tässä ollaan, etenkin niiden hiljattain pihalle potkittujen tehdastyöläisten, joiden liukuhihnat vietiin nenän alta kaukomaihin takomaan enemmän voittoa. Massalomautukset ovat meidän aikamme tragedia, jota tullaan kenties vuosien päästä muistelemaan lopun alkuna. Näytelmä ottaa pistävästi kantaa ajankohtaiseen aiheeseen.
Vaikka Työnantajan hautajaiset on hillitön komedia, sen synnyttämä nauru kumpuaa pelosta ja epätoivosta. Nauru on irvistykseen hitsatun naamion naurua, inhimillinen defenssi pahaa vastaan. Elina Kilkun ohjaus hyödyntää tätä tunnelmaa älykkäästi. Joskus ylinäytteleminen ja commedia dell’arten stereotyyppinen hahmokavalkadi paljastavat suuremman totuuden. Ja niin kovin usein totuuden kertominen jää hullun tehtäväksi.
Näyttelijät suoriutuvat hulluudesta hienosti. Jukka Kittilän esittämä Professori on aidosti kauhistuttava hahmo. Eeva Leväsen roolityöskentely makaaberina porvarisleskenä on pidäkkeetöntä ja raikasta. Vieläkin hävyttömämpään suuntaan näyttelijöillä olisi varaa liikkua, vaikka kokemus on jo nyt kokonaisvaltainen ja yhteistyö toimii ilahduttavan hyvin.
Vaikka asetelma vihjaa pakkolomautettujen viimeaikaisiin mielenilmauksiin, ei hullunkurista tilannetta voi olla yhdistämättä taideopiskelijoihin, hippeihin, yhteisöllisyyden etsijöihin ja kerta toisensa jälkeen lytättyihin talonvaltaussuunnitelmiin. Tavallaan näytelmä antaa vaivihkaisen avaimen uudenlaiseen vallankumoukseen. Olemme todenneet, ettei auktoriteettien kanssa voi neuvotella neuvottelemalla, kansalaistottelemattomuudella eikä uhoamalla. Kuinka he suhtautuisivat psykodraamaan?
Työnantajan hautajaiset.
Käsikirjoitus Dario Fo.
Sovitus ja ohjaus Elina Kilkku.
Pääosissa Siiri-Maija Heino, Kalle Keijonen, Jukka Kittilä ym.
Esityksiä 16.5. saakka Turun Ylioppilasteatterissa.

Teksti: Jantso Jokelin
Kuva: Matti Vahtera

Turun ylioppilaslehti 7/2009 (3.4.)

Erään sivarin tarina

Aki Greus halusi vain suorittaa siviilipalveluksensa. Riitautettuaan työnantajansa väärinkäytöksen hänet tuomittiin vankeuteen 111 päiväksi siviilipalvelusrikkomuksesta. Tasavallan presidentti armahti hänet 27. maaliskuuta.
Aki Greus aloitti siviilipalveluksen Lapinjärven siviilipalvelusmiesten koulutuskeskuksessa keväällä 2005. Hän oli suunnitellut työ- ja opiskeluaikataulunsa palveluksensa mukaan. Palveluksen päättymisajankohta oli kevät 2006. Greusin palvelusaika ei kuitenkaan sujunut niin kuin piti.
”Ensimmäiset ongelmat ilmenivät kaksi kuukautta palvelukseni alkamisen jälkeen. Sivarikeskuksen henkilökunnan ja erityisesti silloisen johtajan Eero Soinion taholta tapahtui väärinkäytöksiä. Yksittäisinä väärinkäytökset olivat pieniä, mutta kasautuessaan ne muodostivat pitkän väärinkäytösten ketjun”, Greus kertoo.

Heinäkuussa 2005 siviilipalvelukeskus keskeytti Greusin siviilipalveluksen. Juuri ennen siirtymistään Nummi-Pusulan kunnanjohtajaksi Soinio allekirjoitti lääkärin lausunnon, jota käytettiin perusteena Greusin kotiuttamiselle. Soinio ei ole lääkäri, joten lausunto oli epäpätevä. Joulukuussa 2005 Helsingin hallinto-oikeus totesikin, että viranomaisen taholta oli tapahtunut menettelyvirhe.
Pakkokotiutus aiheutti yhdeksän kuukauden tauon Greu­sin siviilipalveluksen suorittamiseen. Nämä yhdeksän kuukautta Greus vietti kotonaan odottaen pääsyään takaisin sivarikeskukselle jatkamaan palvelustaan. Hallinto-oikeuden päätöksen jälkeen sivarikeskus otti hänet takaisin palvelukseen maaliskuussa 2006.
”Halusin lopettaa palvelukseni keväällä 2006, kuten minun alunperin pitikin. Siviilipalveluskeskuksen mukaan yhdeksän kuukauden pakkokotiutus kuitenkin luokiteltiin lykkäyk­seksi. Jätin keskukselle kirjallisen kieltäytymisen palveluksesta”, Greus jatkaa.

Kieltäytymisen jälkeen asiaa käsiteltiin Loviisan käräjäoikeudessa syksyllä 2007.  Heinäkuussa 2008 hovioikeus totesi, että lykkäys annettiin väärin perustein. Samanaikaisesti hovioikeus ei nähnyt kuitenkaan syytä, miksi Greus ei voisi suorittaa palvelustaan loppuun siviilipalveluskeskuksella. Kieltäytymisen takia hänelle langetettiin 111 päivän ehdoton vankeusrangaistus siviilipalvelusrikkomuksesta. Hän ei saanut valituslupaa korkeimpaan oikeuteen.
”Menetin oikeusturvani. Mietin, mitä tekisin. Maanpako ei tullut kysymykseen, sillä elämäni on täällä. Aloitin nälkälakon päivää ennen tuomioni alkamista.”

Greus oli nälkälakossa 32 päivää, kunnes hänen piti lopettaa.
”Jos olisin jatkanut nälkälakkoa, en olisi ollut hengissä armahdusanomukseni käsittelypäivänä. Protestointi tuomiotani vastaan jatkui muilla keinoin. Minä ja tukijoukkoni keskityimme mediakampanjointiin ja keräämään nimiä adressiin, jossa pyydettiin armahtamistani.”
Greus ehti istua tuomiotaan toista kuukautta ennen tasavallan presidentin armahdusta, joka tuli odotettua nopeammin. Myös korkein oikeus puolsi vapautusta.
”Mahtavalta tuntui, ihmisten tuki ja apu oli tosi ihanaa. Ilman ihmisten laajaa tukea tämä ei olisi koskaan onnistunut. Tuntuu kuin olisi saanut oman ihmisarvon takaisin”, Greus hymyilee.
Mitä seuraavaksi?
”Nyt elämä hymyilee ja jaksaa taas opiskella. Voin jatkaa puoli vuosikymmentä jäissä olleita suunnitelmia ja yrittää opiskella historian maisteriksi.”
Greus on ollut ääriesimerkki siviilipalvelusmiesten kohtelusta.
”Sivarien oikeuksia ei kunnioiteta. Heitä potkitaan päähän systemaattisesti. Siviilipalvelus on rangaistusmuoto, sillä sivarit ovat pois armeijan kapasiteetista.”

Teksti: Sanna Läylönen
Kuvitus: Antti Laakso

Turun ylioppilaslehti 7/2009 (3.4.)

Seuraava sivu »