Itse tehty tärkeistä jutuista!
Zinet kertovat aiheista, jotka valtamedia useimmiten sivuuttaa.
Zine on lyhenne sanasta fanzine. Se on itse tehty julkaisu, joka käsittelee marginaalisia aiheita. Sanan alkuperästä ei ole varmaa tietoa, mutta 1970-luvun alussa se oli jo laajalti käytetty.
Zinet ovat voittoa tavoittelemattomia julkaisuja. Keskeisessä asemassa ovat itse tekeminen ja viestittäminen asioista, jotka ovat tekijöille tärkeitä.
”Jos joku haluaa tehdä lehden, hän tekee sen eikä kysy siihen lupaa. Parhaassa tapauksessa lehdet on pummikopioitu koulussa tai duunissa. Kukaan muu kuin tekijä ei voi päättää, mitä lehteen tulee tai ei tule. Do It Yourself -kulttuuri (DIY) ja zinet eivät pyydä hyväksyntää tai anele auktoriteettia, joka oikeuttaisi niiden olemassaolon”, lataa Samuli, 19, Lieka-zinestä.
Lieka käsittelee hardcorea, punkkia, eläinten oikeuksia ja veganismia. Piakkoin ilmestyvään kakkosnumeroon tulee ensimmäisestä numerosta tuttujen bändihaastattelujen, kolumnien, tekijän ajatusten ja kuvien lisäksi levy- ja zinearviota.
”Innostus zineihin lähti kirpparilta löydetystä Huuto-zinestä. Zineistä saa paljon enemmän tietoa hardcore- ja punk-skenestä kuin kahlaamalla läpi tylsiä nettifoorumeita.”
Usein zinet liitetään lähinnä punkkiin. Fanzinet olivat suosittuja jo 1930–1960-luvuilla science fiction -harrastajien parissa. Zinet tarjoavat myös paljon muuta tietoa. Tästä erinomainen esimerkki on vegaanisista herkkuresepteistä koostuva Kakku vai kepponen?.
”Zinen takana on Riot Don’t Diet Sisters -kollektiivi. Halusimme viestittää zinessämme, että ihmisillä ei ole oikeutta käyttää muita eläimiä hyväkseen. Hyödyntavoittelun sijaan eläinsuhteemme pitäisi perustua kunnioitukseen”, taustoittaa RDDS-kollektiivin Johanna, 30.
Selaillessa reseptizineä törmää fraaseihin ”Bake your cake and eat it too” sekä ”Forget dieting”. Mistä on kyse?
”Halusimme sanoa että vaaka mäkeen, polttopullo käteen! On surullista, että monet ihmiset keskittyvät painoonsa ja muuhun itsensä tarkkailuun sen sijaan että tekisivät mielekkäitä asioita, oppisivat puolustamaan itseään ja toisiaan sekä taistelisivat oikeana pitämiensä asioiden puolesta.”
Turussa, Tukholmassa ja Helsingissä vaikuttava DIY-feministikollektiivi Fuel for Fury pyörittää distroa, joka myy feminismi-, anarkismi- ja queer-zinejä, t-paitoja, patcheja ja kuukuppeja. Kollektiivi haluaa tuoda enemmän naisia esiin. He järjestävät muun muassa hardcore- ja punk-keikkoja ja pitävät infopöytää.
”Meillä on suunnitteilla englanninkielinen zine. Se koostuu matkoillamme kohtaamiemme naisten historioista. He kuvailevat, mitä yhteiskunnassa tapahtuu sekä miten he sen kokevat ja reagoivat siihen. Näkökulma on tietenkin feministinen”, kertoo FFF:n Pirjo, 27.
Zinejä lukiessa hymy nousee huulille: zineistä välittyy itse tekemisen ilo. Vaikka zinen tekeminen on antoisaa, stressiltä ei aina vältytä.
”Zinen tekeminen on hienoa ja vittumaista yhtä aikaa. On hienoa, että saa tehdä vapaasti, mutta toisaalta laajuus ja valintojen vaikeus ahdistavat”, Samuli tiivistää.
Turusta zinejä? Kyllä vain! Niitä saa esimerkiksi Kirjakahvilasta ja vanhasta F-pisteen kirjastosta Maailmankaupan Aamutahdessä. Kirjakahvilan Kirjala ilahduttaa poliittisten zinejen ystävää.
Zine siis kouraan ja tutustumaan mielenkiintoisiin aihepiireihin!
Teksti: Sanna Läylönen
Turun ylioppilaslehti 8/2009 (24.4.)
Siemenheittoja ja hakkailuja
Mummin kirjahyllystä löytynyt teos johdatti vanhakantaisen seksivalituksen aikaan.
Pari vuotta sitten tarkastelin mummini kirjahyllyä. Iijoki-sarjan viereen oli hautautunut ohuempi opus, jonka otin hyllystä varoen. Sivut olivat kellastuneet ja kurtistuneet, nidonta kärsinyt sieltä täältä. Joka naisen ja miehen sukupuoliongelma (Modern marriage) on vuodelta 1953, suomalainen ensipainos, tohtori Edvard F. Griffithin kirjoittama.
Vanha kirja on lumoava. Sen kieli on täynnä vanhoja jo käytöstä poistuneita termejä, kuten ”ennenaikainen siemenheitto” ja ”sisäänviemisen vaikeudet”. Kaaviot sukupuolielimistä ja luettelot ehkäisykeinoista paljastavat kirjan lääketieteelliseksi opukseksi. Se on myös muutakin.
Kirjan viimeinen luku pohtii sukupuolivalistusta ja moraalikasvatusta. Sisältyypä tekijän alkusanoihinkin Bristolin tuomiorovastin kommentti: ”Pidän hyvänä asiana, että tämä kirja on kirjoitettu, ja toivon, että se saavuttaa laajan lukijakunnan”.
Jo 1800-luvun puolella Euroopassa oli alettu julkaista runsaasti sukupuolisiveellisyyteen ja -hygieniaan liittyvää kirjallisuutta. Ihmisten sivistäminen oikeaoppisen tiedon avulla nähtiin tärkeänä keinona sukupuolitautien pois kitkemiseksi. Oppaissa oli painotuseroja sen mukaan, kuka niitä oli milloinkin kirjoittanut.
”Kristillisissä oppaissa niin esiaviollinen kuin avioliiton ulkopuolinenkin sukupuolielämä tuomittiin uskonnollisin perustein. Ne nähtiin ennen kaikkea syntinä. Lääketieteeseen nojaavissa oppaissa taas vedottiin terveydellisiin seikkoihin”, kertoo 1920-30 -lukujen nuorten opaskirjoja gradussaan tutkinut Kristiina Tiihonen.
Suomalaisissa oppaissa tärkeä sivistyskohde oli ennen kaikkea maaseudun nuoriso. Porvarillinen keskiluokka paheksui ankarasti yöstelyä eli yöjalassa juoksemista. Tässä tapakulttuurissa nuoret miehet vierailivat naimattomien naisten yöpymisaitoissa illan tullen. Alkujaan perinteeseen olivat liittyneet omat tarkat käyttäytymissääntönsä, joiden noudattamista valvottiin kyläyhteisössä ankarasti.
Mummin kirjahyllystä löytyneestä niteestä käy nopeasti selville, kuinka esiaviolliseen seksiin suhtauduttiin. Uusi aika ja sen suoma teknologia tekee Griffithin mielestä tilaisuuden tullen varkaan:
Nykyään voi nuori mies viedä tyttönsä moottoripyörän takaistuimella kauaksi kotiympäristöstä kokonaiseksi päiväksi. He voivat tehdä kävelyretkiä yhdessä, pelata yhdessä pelejä ja käydä yhdessä uimassa. Jos he tuntevat ruumiillista vetovoimaa, he haluavat ennen pitkää myös rakastella. – elleivät he ole perehtyneet sukupuolielämän vaaroihin, he saattavat saattaa itsensä vaikeisiin tilanteisiin.
Tiihonen teki gradua tehdessään havainnon, että tyttöjen ja poikien kaveruutta pidettiin oppaissa hyvänä asiana. Toverillisuus urheiluseuroissa, kuoroissa ja yhteistoiminnassa oli jopa suotavaa. Seurustelunkin tuli olla toverillista.
”Pussailua ja muuta koskettelua tuli välttää viimeiseen asti lihallisten himojen kurissa pitämiseksi”, Tiihonen naurahtaa.
Erityisesti hakkailua eli flirttailua paheksuttiin. Tästä joutuivat tilille varsinkin nuoret naiset:
”Moderniin kaupunkikulttuuriin liitettyjen vähäpukeisten, polkkatukkaisten jazztyttöjen näkyminen suomalaisilla kylänraiteilla herätti kauhun väristyksiä oppaiden kirjoittajissa. Näihin tyttöihin yhdistettiin kevytmielinen seurustelu, ja tällaisia tyttöjä pidettiin erityisen vaarallisina nuorille miehille. Porvarillinen moraali korosti naisen korkeampaa sukupuolisiveellistä tasoa, joten tyttöjen tuli edistää nuorukaisten halua hillitä hormonejaan eikä vietellä heitä kiusauksiin”, Tiihonen pohtii.
Lääketieteellisen teoriatiedon jälkeen vanhoillinen Griffithin sukupuoliopas yllättää. Sivuilta löytyvät ohjeet viiteen eri rakasteluasentoon. ”Jokainen voi itse keksiä uusia asentoja, mutta jo yllämainitut tuovat riittävästi vaihtelua sukupuolitekniikkaan”, tohtori neuvoo.
Mutta nämä sivut on tarkoitettu jo naimisissa oleville. Vielä papin aamenta odottelevia tohtori kannustaa harrastamaan yhdessä kulttuuria ja tervehenkistä urheilua. Mikäli kihlatun uskonto, harrastukset tai yhteiskunnallinen asema poikkeavat täysin omasta, on järkevää kysyä itseltään: ”Onko hän minulle kuitenkaan se oikea?”
Teksti: Heini Kilpamäki
Kuvitus: Elli Vuorinen
Turun ylioppilaslehti 8/2009 (24.4.)
Sattuma ei tule yksin
Neroudessa on sanonnan mukaan yksi osa lahjakkuutta ja 99 osaa kovaa työtä. Reseptistä puuttuu jotain.
Percy Spencer keksi mikroaaltouunin, kun hän tutkamagnetronia testatessaan huomasi taskussaan olleen karkkipatukan sulaneen. Kelloggsin veljekset loivat maissi- ja vehnähiutaleet keittäessään vahingossa vehnää liian pitkään. Tuuria? Ei, vaan serendipiteettiä.
”Serendipiteetti on hurjan kiinnostava, mutta vähän tutkittu tieteen ja teknologian keksintöjen selitysmalli”, tieteenhistoriaa tutkinut jatko-opiskelija Taika Dalhbom Turun yliopiston kulttuurihistorian laitokselta toteaa.
Sanalle ei ole keksitty suomenkielistä vastinetta – ”onni” ei tee ilmiölle täysin oikeutta. Sanakirjaselityksen mukaan kyseessä on onnekas löytö etsittäessä jotain aivan muuta.
”Serendipiteettiä käytetään selityksenä erityisesti silloin, kun tutkimuksesta löytyy ennalta-arvaamaton polku, jota ei sitten kuitenkaan olisi löytynyt, jos ei jo alun perin olisi tutkittu jotain, eli ’tuuri’ tapahtuu tutkimustyön ohella ja sen seurauksena”, Dahlbom sanoo.
Serendipiteetti ei tarkoitakaan samaa kuin lottovoitto – osansa on myös tutkijan omalla kyvyllä huomata sattuma ja osata hyödyntää sitä. ”Sattuma suosii valmistautunutta mieltä”, sanoi jo tiedemies Louis Pasteur, joka sai sattumasta lähtölaukauksen immunologiana tunnetun tieteenalan luomiseen.
Pasteur oli käskenyt apulaistaan tartuttamaan kanoihin kanakoleraa Pasteurin itse lähtiessä lomalle. Apulainen ei saanut tätä tehtyä ja häipyi pian itsekin lomailemaan. Töiden taas kutsuessa kanakolerabakteerit olivat kuitenkin ehtineet vanhentua ja aiheuttivat kanoille vain lieviä oireita. Apulainen oli jo heittämässä ”pilalle menneitä” bakteeriviljelmiä pois, kun Pasteur kielsi häntä. Pasteur tajusi yhteyden aiemmin kehitetyn lehmärokkorokotteen kanssa ja osasi aavistaa, että kanat olisivat nyt vastustuskykyisiä uusille tartunnoille. Samaa menetelmää hyödyntäen hän oppi myöhemmin rokottamaan lehmiä ja vuohia pernaruttoa vastaan.
Serendipiteetti saattaa tuntua ikävältä ajatukselta: kova työ korvautuu sattumalla ja onnella. Asiassa on kuitenkin kääntöpuolensa. Sattuman mahdollisuuden pois jättäminen tarkoittaa helposti sitä, että tutkimustulos on käytännössä ennalta saneltu.
”Tieteellisessä työssä on koko ajan jonkinlaista luovaa epävarmuutta ilmassa, koska uutta tutkimusta aloitellessa ei tutkimusetiikankaan mukaan pitäisi olla lopputuloksesta varmuutta”, Dahlbom miettii.
”1800-luvun puolivälistä 1900-luvun puoliväliin puolestaan serendipiteetti sopi yhteen aikakauden ’nerouden’ idean kanssa ja suuret tiedemiehet mielellään pitivät – pitävät? – yllä suuren yleisön käsitystä itsestään, kollegoistaan ja oman tutkimusalansa menneisyydestä jonain tavallisesta poikkeavana nerouden ilmauksena.”
Sattumaa on myös käytetty selityksenä, jos täsmällisempi selitys ei ole ollut sovelias. William Herschel ”löysi” Uranuksen ”vahingossa” tarkkaillessaan tähtitaivasta komeettoja etsien.
”Käytännössä planeetan löytäjä oli kuitenkin Herschelin sisar Caroline, joka ymmärsi että kyseessä oli planeetta: hän teki Williamin havaintoihin liittyvät laskelmat ja havaitsi täten säännönmukaisuudet liikkeissä”, Dahlbom oikaisee.
1700-luvulla naisen tekemillä laskelmilla ei olisi kuitenkaan ollut arvovaltaa tieteellisessä yhteisössä.
Salaa neuvostokansojen syliin
”Kirjoitin Santeri Nuorteva -nimisen politiikon ja lehtimiehen elämäkertaa. Hän vaikutti 1900-luvun alussa Suomessa, USAssa ja Neuvostoliitossa. Olin kansallisarkistossa Helsingissä tutkimassa Pietarin (silloisen Leningradin) Suomen pääkonsulaatin arkistoluetteloa kun silmään pisti mielestäni erikoinen kortiston nimike ”Salatein Neuvostoliittoon menneet”. Tilasin kovin pölyisessä kunnossa olevan kortistolaatikon nähtäväksi ja jäin ihmettelemään, mitä nämä muutama sata suomalaista nimeä oikein olivat.
Asia jäi vaivaamaan, ja kun sain elämäkertatutkimuksen valmiiksi, lähdin tarkemmin tutkimaan näitä salatein menneitä, joista sitten alkoi löytyä tiedon sirpaleita eri puolilta. Muutaman vuoden kuluttua valmistui tutkimukseni Loikkarit. Suuren lamakauden laiton siirtolaisuus Neuvostoliittoon (Otava 1988). Arvioni mukaan Suomesta lähti ehkä 15 000 laitonta siirtolaista Neuvostoliittoon; noin 3000 onnistui palaamaan takaisin. Monet kuolivat Stalinin ajan puhdistuksissa.
Se oli todella hyvä aihe: tutkimus sai hyvän ja kiinnostuneen vastaanoton kuten muillakin kielillä siitä laatimani artikkelit – vaikka itse kehunkin. Kaikki lähti siis ikään kuin sattumasta. Ensin ajattelin että ehkä tästä saa aikaan jonkin pienen artikkelin, mutta sitten tutkimus laajeni ja laajeni, kunnes tuloksena oli isohko kirja.”
Auvo Kostiainen
Turun yliopiston yleisen historian professori
Täsmäviljelyrikkaruoho-
myrkynlevitin
”Mittailin 1990-luvun alkupuolella yhteistyössä Kemiran tutkijoiden kanssa klorofyllin fluoresenssia [kykyä esimerkiksi muuttaa uv-valoa näkyväksi valoksi] sokerijuurikkaasta ja muutamasta rikkakasvilajista, jotka oli myrkytetty desmedipham-nimisellä rikkakasvien torjunta-aineella. Tietysti piti mitata myös kontrollilehtiä, joita ei ollut myrkytetty.
Tämä fluoresenssin mittaaminen on sellaista että istutaan pimeässä huoneessa ja pannaan lehti toisensa perään mittarin alle ja katsotaan millainen käyrä syntyy fluoresenssisaaliin vaihteluista, kun mittarin valo yhtäkkiä sytytetään. Yhden käyrän mittaaminen vie muutaman sekunnin. Siinä mittaillessa havaitsin, että eri kasvien käyräthän ovat hiukan erinäköisiä, ja itse asiassa käyrän perusteella voi sanoa, että tämähän on vaikka jauhosavikka.
Tästä havainnosta lähti ajatus, että näitä lajien välisiä eroja ehkä voitaisiin käyttää lajien automaattiseen tunnistamiseen pellolla, jolloin asianmukaisesti varustettu täsmäviljelyrikkaruohomyrkynlevitin voisi ensin tunnistaa kasvin ja sitten pruiskauttaa rikkaruohomyrkkyä pelkästään rikkaruohoille ja jättää viljelykasvin rauhaan.
Seuraavaksi marssin Nevalaisen Ollin luokse tietojenkäsittelyopin laitokselle ja kysyin, osaako hän sellaista hahmontunnistusta. Sen jälkeen on tätä hommaa tehty Ollin kanssa yhteistyössä aika kauan. Osoittautui, että tietokone on aika hyvä tunnistamaan: parhaimmillaan yli 95 % kasveista tunnistuu oikein kun koneelle tarjotaan muutaman kasvilajin esimerkkikäyriä ensin opetusaineistoksi. Tällä hetkellä tutkimme toden teolla mahdollisuuksia soveltaa menetelmää kasvinviljelyssä.”
Esa Tyystjärvi
Turun yliopiston kasvifysiologian ja molekyylibiologian assistentti
Teksti: Visa Kurki
Kuvitus: Miska Kaukonen
Turun ylioppilaslehti 8/2009 (24.4.)
Kauppat. yo.: (mafia)
Tässä kolumnissa maailmaa tarkastellaan kauppatieteellisestä näkökulmasta.
Taksimatkalla Nizzasta Monacoon tuli keskustelussa sivuttua paikallista tabua, mafiaa. Ranskalainen taksikuski kehotti vakavasti pidättäytymään koko sanan käytöstä, ihan oman turvallisuuden nimissä.
Rivieralaiset tietävät miten aiheesta keskustellaan. Mieluiten sisätilojen suojassa ja julkisilla paikoilla ainoastaan niin, että sana ”mafia” kuiskataan. Kaikissa kansankerroksissa vallitsee hiljainen konsensus mafian läsnäolosta. Nizza kuului muinoin Italialle ja tietyt asianhoitotavat hyväksytäänkin osana perinteitä.
Kun tammikuussa saavuin Nizzaan ja huomasin, että kotikadun varrella työskentelee iltaisin prostituoituja, luulin muuttaneeni huonolle alueelle. Paikalliset kuitenkin vakuuttivat, että asia on juuri päinvastoin. Koska kadullani on prostituoituja, tarkoittaa se sitä, että myös mafia on läsnä. Ja jos mafia toimii alueella, vallitsee naapurustossa silloin järjestys. Lohtu kai sekin.
Rivieran alueen mielsi aiemmin varakkaiden ihmisten onnelliseksi tyyssijaksi, jonka kruununjalokivenä loistaa Monacon ruhtinaskunta. Monaco onkin kaunis ja turvallisen tuntuinen paikka, jossa rikkaille on taattu elämisen rauha ja matalan verotuksen autuus. On puutarhoja, putiikkeja ja veneitä. Jetsetin yöelämä on glamourilla kyllästettyä ja yökerhot täynnä malleilta näyttäviä nuoria naisia.
Paitsi että baareissa juhlivat mallit eivät ole juhlimassa eivätkä hotellien aulabaareissa yksin istuskelevat kaunottaret rentoutumassa lasillisella työpäivän päätteeksi. Kaunis, nuori ja kalliisti pukeutunut nainen on kaikella todennäköisyydellä prostituoitu. Monacon yökerhot kuuluvat mafialle kaikkine sivutoimintoineen.
Tarpeeksi Sopranoseja ja Mafiaveljiä katsoneena sitä lähtee nopeasti mukaan hyssyttelyyn, jottei mafia vaan suutu. Hetken tuli jopa mietittyä, että voiko tästä aiheesta edes kirjoittaa. Sen kunniaksi käynkin nyt huutamassa parvekkeelta MAFIA MAFIA MAFIA! Kahden viikon päästä ilmestyy kevään viimeinen kolumni. Tai sitten ei. (Kummisetä-musiikkia)
Teksti: Päivi Surakka
Turun ylioppilaslehti 8/2009 (24.4.)
Hammashoitopelkoon on tarjolla apua
Uusien tutkimustulosten mukaan hampaiden runsas reikiintyminen on miesopiskelijoilla kaksi kertaa yleisempää kuin naisilla. Toisaalta Turun YTHS:n ylihammaslääkärin Ulla-Maija Saarnin mukaan miehet hakeutuvat naisia huonommin hoitoon.
YTHS:ssä hammastarkastuksessa käyneillä opiskelijoilla lähes puolelta ei löytynyt uusia reikiä, mutta joka kymmenennellä tarkastetuista oli enemmän kuin neljä reikää. Tämä selviää Ylioppilaiden terveydenhuollon hammashuollon piiriin kuuluvien opiskelijoiden suun terveyttä kolme vuotta seuranneen hammaslääkäri Hannaleena Havian keräämistä tuloksista.
”Suun ja hampaiden tutkimuksessa olisi hyvä käydä 1–3 vuoden välein suun terveyden mukaan. Tarkastuksen voi tehdä myös suuhygienisti”, Saarni sanoo.
Hammaslääkäripelkoa on Saarnin mukaan enemmän kuin puolella korkeakouluopiskelijoista. Noin joka kymmenes opiskelijoista ei käy hammaslääkärissä ollenkaan tai vasta äärimmäisessä hädässä, ja syynä on juuri pelko.
”Tässä on se paradoksi, että säännöllisesti hoidossa käyvät selviävät tavallisesti pienemmillä hoidoilla ja vähemmillä hoitokerroilla.”
Auttaakseen opiskelijoita voittamaan hammashoitopelkonsa Turun YTHS aloitti hammashoitopelkoisten ryhmän viime vuonna. Ryhmän toiminta perustuu vertaistukeen ja totuttelemiseen. Uusi 10 hengen ryhmä aloittaa syksyllä 2009. Kiinnostuksensa siihen voi jo nyt ilmoittaa YTHS:n suun terveydenhuollon ajanvaraukseen, josta saa myös lisätietoja.
Saarni on myös huolestunut siitä, että viime vuosina hyvien ja todella huonosti hampaistaan huolehtivien välinen kuilu on kasvanut.
”Syynä hampaiden huonoon kuntoon on useimmiten puutteellinen kotihoito ja virheelliset ravintotottumukset. Toki joskus voi olla syynä hampaiden hoitoa ja terveyttä haittaava sairaus tai lääkitys.”
Juuri ilmestyneen korkeakouluopiskelijoiden terveyttä ja terveystottumuksia koskevan tutkimuksen mukaan kaikista Suomen opiskelijoista 60 prosenttia miehistä pesee useammin kuin kerran vuorokaudessa hampaansa. Naisista 72 prosenttia harjaa hampaansa useammin kuin kahdesti vuorokaudessa. Hammaslankaa käyttivät tutkimustulosten mukaan vain 10 prosenttia naisista ja 6 prosenttia miehistä.
”Harjausneuvonta ei ole vieläkään mennyt perille”, 17 vuotta Turun YHTS:ssä työskennellyt Saarni suree.
Hampaat pitäisi harjata vähintään kaksi kertaa vuorokaudessa.
Teksti: Paula Kangasniemi
Kuva: Jussi Vierimaa
Turun ylioppilaslehti 8/2009 (24.4.)
Kampustaide: Kolme vekkulia
Runeberg, Lönnrot ja Snellman tuijottavat alas yliopistonmäeltä.
Kaikki ovat joskus kuulleet nimet J. L. Runeberg, Elias Lönnrot ja J. V. Snellman.
Lähes jokainen Turun yliopiston opiskelija on myös kävellyt heidän ohitseen. Mutta moniko on havainnut mustagraniittisen Runeberg, Lönnrot, Snellman -patsaan, lempinimeltään Kolme vekkulia, hallintorakennuksen tuomiokirkon puoleisella nurmella ja pohtinut, mitä kolmikko katselee.
”En tiedä, keitä he ovat. Katsovat varmaan tulevaisuuteen”, arvelee maantieteilijä Virpi.
Muistomerkki syntyi professori L. A. Puntilan (1907–1988) aloitteesta ja Huhtamäki-yhtymän sekä Suomen kulttuurirahaston toimesta kolmen Turun Akatemiaan vuonna 1822 astuneen suurmiehen kunniaksi. Patsaiden katseet olivat tuolloin kuitenkin vielä mysteeri, sillä teoksen suunniteltua muotoa ja paikkaa tultaisiin muuttamaan.
Patsaan veistoskilpailu käytiin vuosina 1962–63. Siihen osallistui 22 melko abstraktia luonnosta, joista paras haluttiin asettaa Hämeenkadun puolelle Yliopistonmäelle vievien portaiden viereen. Lehdistö, taidepiirit ja raatilaiset kiistelivät kuitenkin malleista ja sijainnista. Kulttuurirahasto järjestikin vuosina 1964–65 uuden kutsukilpailun, jonka voitti Harry Kivijärvi.
”Arvelen että he katsovat Akatemiaan eli opiskelupaikkaansa”, sanoo rehtori Keijo Virtanen.
Kolmikko katseleekin Åbo Akademin suuntaan. Turun yliopiston taidehistorian professori Tutta Palinin mukaan tämä tosin voi olla tahatonta. Eri kiistojen jälkeen patsas päätyi kuitenkin rehtorin huoneen ikkunan alle, joten olisi outoa, jos patsaiden katseen suunnalla ei olisi merkitystä. Varsinkin ottaen huomioon, että Puntila vastasi sota-aikana propagandasta ja oli poliittisen historian tutkija sekä poliitikko.
Ehkä kolme vekkulia haikailevat opiskeluaan Akatemiassa tai katsovat alas kalliojalustaltaan sinne, mistä ovat tulleet. Omalla itsestäänselvyydellään he kuitenkin muistuttavat aina katsojaa menneisyydestä, jonka suomalaiset ovat valjastaneet.
Teksti: Rami Kolehmainen
Kuva: Jussi Vierimaa
Turun ylioppilaslehti 8/2009 (24.4.)
Totuus on Toivossa
Hän on saapunut tulivaunujen kanssa kaupunkiin. Hän on paikantanut surumielisen kansan, jota kalvaa tieto tietävyytensä riittävyydestä. Hän on kaiken informaation absolutismi ja Folke Westin kalakaveri ja hauki. Hän on kryptoniittia ongelmille ja sulaa sananvapautta. Hän on Maisteri Toivo Suulas.
Törmäsin tossa äskettäin Tylkkärin päätoimittaja Jani Sipilään ja se oliki yllättäen leikannu lettinsä pois. Tiedätkö täst jotain? Mitä on tapahtunu?
Jani-fani
Janin satumaisen (saniaisen) elegantti vogue on kohdannut puutarhasakset ja saneerauksen, ottanut askeleen ja tanssinut kaksi, kas itsenäisyyttä hän hamusi, tuo takkuinen vapaustaistelija, arjen Simon Bolivar ja Jeltsin.
Oikeastaan demarien äärisiipi tiesi kertoa, että naistenhaussa oli puhuttu, että eräs joensuulainen unilukkari oli huutanut Proffan tiskillä, että Sipilä näyttää ihan pojalta, minkä jälkeen b-talon tietotoimisto oli selvittänyt, että päätoimittajan tukka tuuheroinen oli irtisanonut vuokrasopimuksensa ja muuttanut Intiaan paikallisen maharatsan peruukkitehtaalle suomalaisia agitointitaitoja opettamaan. Ilkeät sahat kuitenkin vinkuvat, että Sipilä olisi pihiydessään tosiasiassa itse myynyt hiuksensa ulkomaisille välittäjille ja tienannut näin tukun seteleitä, joita sitten oli myöhemmin illalla poltettu johtokunnan puheenjohtajan kanssa erään tanssiravintolan kabinetissa. Oli kuulemma ollut joitain runoilijoitakin paikalla, tai ainakin naurun remakka oli ollut sen moinen, että. Mene ja tiedä, mutta selityksen lienee päätoimittaja velkaa kansalle, tai lukijoilleen, tai edes työtovereille, työläisille, mummoille, kenkämaakareille, elinkeinoministerille, vaimoille ja ainakin lähikaupan Tyynelle. Jani Sipilä, vastaa huutoon!
Toivo, miksi elämä on niin vitun vaikeaa? Miksi seinät kaatuvat niin kovin usein suoraan niskaan, eivätkä vain Pakistanissa?
Ararat
Itke ikävääs beibi, viillä sitruuna halki ja purista oikein kovaa, oikein niin kovaa, että sormissa tuntuu sisilialainen raid. Kirjoita runo, kortti tahi nikkaroi novelli, jossa kerrot tarinan Kruusius Tikkasesta, joka vastoin odotuksia pystytti linkkitornin ja sen jälkeen kukaan ei enää häntä kiusannut. Sitten käännät tarinan ympäri, katkot kahtia, lisää kolme puhuvaa karpalolonkeroa, aasin sekä Jani Sipilän ja liität tarinan osaksi intergalaktista parturisalaliittoa. Sitten rakennat etumaksuilla itsellesi kanootin, jolla lasket alas Aurajokea huutaen vittua, ja kuolemaa kommunisteille. Eiköhän helpotu elämä sen jälkeen.
Utupaikalla: Toivon imago
Tarkkasilmäiset todistavat näillä tienoin kopulaatiota. Runoilija ja yhteiskuntatieteskelijä vapauttavat nuijapäänsä vuoroviikoin.
Fjodor Dostojevskin teoksessa Karamazovin veljekset on luku, jossa eräs arvokas munkki kuolee ja hänen hautajaisiaan vietetään hartaissa tunnelmissa. Eräs kovin ihmeellinen asia tilanteessa on se, että munkin jo muutama päivä sitten elonhenkensä heittänyt, kappeliin esille asetettu ruumis ei haise.
Samalla tavalla nykypäivän ideologiset käsikassarat, kaikenkarvaiset ismit, joita maailmanparantajat vuoroin vastustavat, vuoroin ylistävät, kuolevat kaikessa rauhassa pois pyhien tunnelmien vallitessa, mutta nekään eivät jätä jälkeensä merkkejä siitä, että olisivat joskus orgaanisesti olleet osa maailmaa − kenties siksi, että ne eivät itse asiassa olleetkaan todellisia, vaan pelkkiä virtuaalisia harhautuksia, joiden parissa pontevat dogmatistit alati tohisevat ja unohtavat panna merkille varsinaiset ongelmat.
Ainoat reliikit, jotka tulevaisuuden arkeologeille markkinaliberalismin laissez faire -ajattelusta jäävät, ovat kaikenkarvaisten humpuukimaakareiden pompöösit rimanalitukset. Toivo ”Hope” Sukari rakennuttaa jonnekin Suomen periferiaan valtavan replikan kuuluisasta uppoamattomasta aluksesta Titanicista − ja samoin kuin maineikas esikuvansa, hänenkin ideologinen konstruktionsa uppoaa neitsytmatkallaan orkesterin soittaessa uusinta listahittimusiikkia aivottomille yläkansien asukeille. We have nothing but hope.
Roomalaiset keisarit oli tapana kuopata, mutta koska vaadittiin juhlallisuuksia ja hautajaisia, ja ruumis pilaantui nopeasti ennen jääkaappien aikakautta, heistä tehtiin eräänlaiset replikat, jotka tuotiin näytille julkisille paikoille ja pyhättöihin ja lopulta haudattiin. Me vietämme omaa elämän jälkeistä nykytilaamme tismalleen samalla tavalla: ylijäämäruumiimme ovat enää haisevaa, väkinäiseen paritteluun ja nyrkkitappeluun sopivaa kuonaa, mutta kuvamme juhlivat omaa kuolemaansa pitkitetyissä kemuissa, joille ei näy loppua ja jotka ovat itse asiassa muuttuneet todellisuudeksi.
Elämä on vaihtunut kuolemaksi, syntymä hautajaisiksi. Roomassa keisarista tehtyä kuvaa kutsuttiin nimellä imago.
Teksti: Ville-Juhani Sutinen
Turun ylioppilaslehti 8/2009 (24.4.)
Hauskanpitoa ilman hifistelyä
Vappupiknikillä soittava Despair Academy ei kärky mainetta epätoivoisena.
TYYn kulttuurivaliokunnan 1. huhtikuuta järjestämän Aprillirockin voitti Seinäjoelta turkulaistunut grungen ja brittirockin sekoitusta soittava Despair Academy.
Tuomaristo kiitteli bändiä muun muassa raikkaasta meiningistä ja hyvästä soitosta.
Palkinnoksi voitosta bändi pääsee soittamaan vapunpäivän perinteiselle vappupiknikille.
”Krapulasetti siellä vedetään”, tiivistää kitaristi-basisti Antti Teirmaa Vartiovuorenmäen vappupiknikin ohjelman.
Luitte oikein: kitaristi-basisti. Turpeinen vaihtaa toisen kitaristi-basisti Pertti Vallin kanssa nelikielistä noin keikan puolivälissä. Tämä vaatii luonnollisesti pientä säätöä, mutta vaihtoa helpottaa bändin suhde tekniikkaan.
”Yleensäkin keikoilla on ihan sama, millä kitaralla ja vahvistimella soittaa”, Teirmaa kertoo.
”Kerran tulin laivalta suoraan keikalle ilman mitään soundcheckiä. Vasta keikan alettua sain tietää, millainen ääni vahvistimesta tulee.”
Tämä sopii hyvin Teirmaan filosofiaan.
”Biisissä on vikaa, jos vahvistimella on väliä.”
Epätoivon akatemian keikat ovat jatkuvasti lisääntyneet – kenties osaksi juuri siksi, että bändi soittaa paikassa kuin paikassa.
”Tärkeintä on nimenomaan hauskanpito”, laulaja Markus Perttula toteaa.
”Ei bänditouhun tavoitteena saa olla vain joku Provinssin päälava, vaikka se meillä tietysti onkin tavoitteena.”
Bändi pyrkii kuitenkin eteenpäin ja on julkaissut jo yhden EP:n. Levytys rahoitettiin lähinnä opintolainalla.
Biisejä kvartetissa tekee jokainen, lukuun ottamatta rumpali Toni Turpeista. Kappaleet sovitetaan kuitenkin yhdessä, joten ne eivät ole aivan eri puusta veistettyjä.
”Meillä alkaa olla sen verran biisejä, että voidaan keikalla jopa jättää jotain pois”, Perttula iloitsee.
Perttulan tekemät sanoitukset käsittelevät muun muassa esimerkiksi rakkautta. Hän yrittää sisällyttää niihin myös monimerkityksellisyyttä, niin että jokainen saisi sanoista jotain irti.
”Politiikkaa biiseissä ei ole vielä ollut.”
Hieman rohkaistuttuaan bändi alkaa kuitenkin puhua myös yhteiskunnallisia asioita.
”Minusta Turkuunkin pitäisi saada huippuyliopisto. Sen nimi voisi olla vaikka Gallen-Kallela-yliopisto”, Vallin pohdiskelee.
”Joo, ja mä vastustan kaikkia maksuja”, Teirmaa lisää.
Teksti: Visa Kurki
Kuva: Allu Kilpinen
Turun ylioppilaslehti 8/2009 (24.4.)
Pappi Jaakobin tie valkokankaalle
Klaus Härön uusin elokuva, brittiläisessä Variety-lehdessäkin kehuttu Postia pappi Jaakobille kertoo sokean pappi Jaakobin ja armahduksen saaneen elinkautisvanki Leilan kahden erilaisen maailman yhteen kietoutumisesta.
Elokuva sai alkunsa varsin erikoisella tavalla. Turun taideakatemian elokuvalinjalta juuri valmistunut aikuisopiskelija Jaana Makkonen lähetti opettajien ja opiskelijatovereiden kannustamana käsikirjoituksen itselleen ennestään täysin tuntemattomalle ohjaaja Klaus Härölle.
Normaalisti Häröllä ei ole mahdollisuutta tutustua amatöörien lähettämiin käsikirjoituksiin, mutta flunssan ja toisen projektin pysähtyneisyyden takia ohjaaja tuli lukeneeksi tekstin.
”Vanhahtava nimi herätti kiinnostukseni”, Härö sanoo.
”Käsikirjoituksessa oli muutenkin hyviä aineksia henkilöiden ja alkutilanteen osalta. Elokuva lähestyi uskonnollista aihetta raikkaasti yhdistämällä hurskautta ja huumoria keskenään.”
Käsikirjoitus ei ollut Härön mielestä kuitenkaan valmis, joten hän kirjoitti sitä Makkosen luvalla uusiksi.
Projekti eteni lopulta poikkeuksellisen nopeasti kuvausvaiheeseen. Pikaisten valmistelujen lisäksi Härö halusi haastaa itsensä ottamalla työryhmään mukaan täysin uusia ihmisiä kuvaaja Tuomo Hutrista, lavastaja Kaisa Mäkisestä ja säveltäjä Dani Strömbackista lähtien.
Samalla hän sai mahdollisuuden työskennellä Kaarina Hazardin ja Heikki Nousiaisen kaltaisten näyttelijöiden kanssa.
”Ruotsin puolella työskenneltäessä on se huono puoli, etten ole voinut käyttää suomalaisten näyttelijöiden osaamista. Nyt sain työskennellä sentään viiden näyttelijän kanssa”, Härö toteaa.
Härön elokuvat ovat yleensä pitkälle valmisteltuja ennen kuvausvaihetta. Näin hän voi tukeutua valmiisiin suunnitelmiin, jos jokin asia ei toimi niin kuin pitäisi. Tästä huolimatta vasta pari viikkoa kuvausten jälkeen ohjaaja tietää, minkälainen elokuvasta on tulossa.
”Elokuvaohjaaja Krzystof Kieslowskin sanoja lainaten tärkeää ei ole se mitä tulee tekemään vaan se mitä on tehnyt. Tärkeintä ei ole paperilla olevat suunnitelmat vaan olennaisimman tunnistaminen käynnissä olevasta työstä. Ohjaajan pitää tarvittaessa osata irrottautua kirjoituspöydän tuotoksista.”
Vuosien mittaan Härö on joutunut harjoittelemaan kirjoittamista ja henkilöohjaamista, minkä vuoksi hän aina yllättyy, kun ihmiset kehuvat hänen elokuviensa näyttelijätyötä. Sen sijaan kuvien ja musiikin kanssa on aina ollut helpompaa.
”Tullessani teini-iässä leffafriikiksi kiinnitin heti huomiota kuviin ja varjoihin. Katsoin miten Orson Wellesin elokuvissa käytettiin dramaattisia pitkiä varjoja ja 80-luvun amerikkalaisissa elokuvissa pitkiä teleobjektiiveja.”
Elokuvamusiikki tuli tutuksi olosuhteiden pakosta.
”Nuorena en päässyt katsomaan kaikkia haluamiani elokuvia, joten tutustuin niihin saatavilla olevien soundtrackien kautta. Kun muut kuuntelivat poppia ja rockia, minä kuuntelin elokuvamusiikkia.”
Teksti: Toni Puurtinen
Kuva: Filmikamari
Turun ylioppilaslehti 8/2009 (24.4.)
Loading ...