Kauppat. yo.: Relax

En pitänyt lapsena olemisesta yhtään. Muistan edelleen miten turhauttavaa oli kun aikuiset määräilivät ja päättivät tekemisistä, usein täysin järjettömien syiden varjolla. Raivostuttavinta oli ettei tilanteelle voinut mitään eikä omia näkökulmia osannut vielä puolustaa.
Tarhasta ja koulusta oppi miten tulla toimeen muiden kanssa. Ja kuinka olla ahkera ja herättää muissa ihastusta taidoillaan. Siitä on ollut toki hyötyä esimerkiksi töitä hakiessa. Mutta se miten tulla toimeen itsensä kanssa jäikin vähän epäselvemmäksi.

Nykyään sitä miettii melko usein millaista elämää haluaisi oikeasti elää. Kun on opinnot loppusuoralla ja pakolliset akateemiset börnikset takana päin, jää käteen kysymys: Mitä itse haluan itselleni, kaiken pätemisen ja huhkimisen ohella?
Italialainen ystäväni tapaa tuon tuosta sanoa ”nowtenminuterelax.” Se on hassu pieni lause, joka tarkoittaa että ollaan hissukseen kymmenisen minuuttia tai itse asiassa niin kauan kuin huvittaa. Vaikka olisi juuri syöty illallista kaksi tuntia täysin relaksoituneessa tilassa. Tuon kymmenminuuttisen voi käyttää kuluneen päivän reflektointiin tai viinin maussa kellumiseen. Mihin tahansa oman pään sisäiseen.

Ruoan äärellä huomaa miten kireäksi sitä on oppinut ja kuinka vaikeaa on vain syödä ja maistaa ja nauttia siitä mitä on juuri sillä hetkellä tekemässä. Sen sijaan että keskittyisi vain lautasen tyhjentämiseen ja miettisi mitä on vuorossa tiskaamisen jälkeen. Aiemmin olisin rentoutunut käymällä netissä, juossut läpi virtuaaliset postilaatikot ja naamakirjat ja julistanut itseäni muille nokkelilla poiminnoilla päivästäni. Nyt se tuntuu lähinnä pakonomaiselta narkkaamiselta. Nowtenminuterelax on paljon… no, rennompaa.

Kolumni pitäisi aina lopettaa johonkin oivallukseen, joka lunastaa aiemmat höpinät ja sanoo jotain kristallista universumista. Voisin hioa tätäkin kirjoitusta loputtomiin ja yrittää kiteyttää maailman yhteen lauseeseen, jotta vaikuttaisin älykkäältä ja mielenkiintoiselta. Mutta ei jaksa tässä enää mitään lunastella ja esittää fiksumpaa kuin on. Paree vaan relaa.

Teksti: Päivi Surakka

Turun ylioppilaslehti 9/2009 (8.5.)

Ylinopeutta yliopistolla

60 opintopisteellä vuodessa pääsee maisteriksi viidessä. Kaikille tämä ei riitä.

Ihmelapsien luvatussa maassa USA:ssa on täysin normaalia, että bachelor-promootiossa hassunmuotoisen lakin saa päähänsä muutama vaahtosammutin, jonka ikätoverit ovat juuri päässeet yläasteelle. Esimerkiksi amerikanintialainen Balamurali Ambati valmistui New Yorkin yliopistosta 13-vuotiaana ennen siirtymistään tekemään väitöskirjaansa.
Suomessa kilpailu on ollut vähäisempää.
Eino Jutikkalan akateeminen ura oli kuitenkin aikoinaan täkäläisittäin vauhdikas.
Jutikkala tarvitsi kolme vuotta filosofian kandidaatiksi (nyk. maisteriksi) pääsemiseksi; kolme vuotta myöhemmin, 24-vuotiaana hän väitteli filosofian tohtoriksi.
Ennen talvisotaa väitellyt Jutikkala sai pitää maamme nuorimman tohtorin ennätystä aina 2000-luvulle saakka, jolloin nouseva tähti, filosofi Pekka Himanen ryösti valtikan: Himanen luki itsensä vuodessa maisteriksi ja toisessa tohtoriksi saaden ylimmän tieteellisen oppiarvon 20-vuotiaana.
Huipulla alkoi yhtäkkiä olla ruuhkaa – jo muutaman vuoden kuluttua Tuomas Lukka väitteli tohtoriksi fysikaalisesta kemiasta parikymppisenä, muutamaa kuukautta Himasta nuorempana.

Tuomaslukat ovat ääriesimerkkejä, mutta kaikille ei opiskelijaelämä maita sen vertaa, että sen viettoon tarvitsisi varata viittä vuotta. Kasvatustieteiden jatko-opiskelija Satu Merenluoto on tutkinut gradussaan Turun yliopistosta vuosina 1991–2001 valmistuneita maistereita. Tutkimusaineistosta nopein valmistuja löytyi matemaattis-luonnontieteellisestä tiedekunnasta, josta päästiin ulos vuodessa ja kolmessa kuukaudessa.
Nopean valmistumisen yhdistää helposti joko äärimmäiseen lahjakkuuteen tai todella ahkeraan puurtamiseen. Merenluodon mukaan nopealla valmistumisella on kuitenkin tekemistä lähinnä tehokkaan opintojen suunnittelun, ei elämättömyyden kanssa: vauhtiopiskelija saattaa olla perheellinen, työssäkäyvä tai opiskelija-aktiivi.

Joillakin on taustalla myös yleinen tehokkuusihanne. Esimerkiksi kansanedustajan pallilta yhden kauden jälkeen pudonnut Outi Siimes ei jäänyt lepäämään laakereilleen vaan suoritti tämän jälkeen oikeustieteen kandidaatin (nyk. maisterin) tutkinnon vuodessa ja yhdeksässä kuukaudessa. Nykyään hän harrastaa pitkänmatkanjuoksua ja oli ensimmäinen suomalaisnainen, joka juoksi vuorokaudessa 200 kilometriä.

Keskivertoa huomattavasti nopeampi opiskelu aiheuttaa myös käytännön hankaluuksia: kursseja ja tenttipäiviä saatetaan järjestää liian harvoin. Usein tämä vaatiikin erityistä sopimista opettajien kanssa.
Oma ongelmansa oli myös Balamurali Ambatilla, joka 17-vuotiaana lääketieteen tohtoriksi valmistuttuaan ei olisi New Yorkin osavaltion lainsäädännön mukaan saanut harjoittaa lääkärintointa ennen 21. ikävuottaan. Häntä varten lakiin pitikin säätää erityinen poikkeus.

Teksti: Visa Kurki

Opinnot eivät ole pääasia

 ”Just nyt ei ole mikään kiire”, kansainvälistä oikeutta Åbo Akademissa opiskeleva Terhi Salmenoja, 22, hymyilee toimittajan kysymykseen.
Yllättävää. Salmenoja on nimittäin ehtinyt keräämään 121 opintopistettä ensimmäisenä opiskeluvuotenaan. Kesällä on tarkoitus tehdä vielä parikymmentä lisää. Suunnitelmana olisi valmistua kolmessa vuodessa maisteriksi.

Salmenojan tahti kuulostaa hurjalta, mutta opinnot eivät silti vaikuta olevan pääasia.
”Normaali päiväni alkaa kuuden seitsemän aikaan, kun herään ja lähden lenkille.”
Lenkin jälkeen hän lähtee töihin Varsinais-Suomen demarinuoriin, jossa hän toimii järjestösihteerinä. Päivään kuuluu vielä toinen lenkki, mahdollisesti luentoja ja lisää työntekoa. Kotiin saavutaan kymmenen maissa.
Viikonloppuisin rytmi on eri – silloin Salmenoja harrastaa SM-tason kilpapyöräilyä.
”Viimeksi lähdettiin lauantaiaamuna puoli kuuden aikaan Seinäjoelle kisoihin ja takaisin tultiin sunnuntai-iltana”, Salmenoja kertoo.
Tiukka meno opittiin jo Aurajoen urheilulukiossa, jossa harjoittelu ja koulunkäynti piti oppia yhdistämään. Salmenoja oli tällöin myös töissä, kaupan kassalla.
”Kyllähän mä olen vähän suorittaja”, hän myöntää.

Kiirettä siis pitää, mutta ei ilmeisesti opiskelujen kanssa. Mistä noppia sitten kertyy?
”En oikeastaan edes alun perin ajatellut tekeväni näin paljon opintopisteitä, mutta kun niitä on vain tullut niin helposti.”
”Alussa sentään luin tenttikirjat alusta loppuun; nykyään lähinnä selailen ne ennen tenttiä.”
Kyse ei siis ole tarpeesta valmistua nopeasti. Salmenoja onkin lähinnä ihmetellyt yliopisto-opintojen helppoutta. Tosin jo lukioaikaan koulunkäynnin helppous mahdollisti kaiken muun kanssa puuhastelun.
Salmenoja elää unelmaansa.
”Tää on kivaa! Tapaan kavereita töissä, luennolla ja pyöräillessä. En ole mikään bilehile, joten tämä käy oikein hyvin”, Salmenoja hymyilee.

Teksti: Visa Kurki
Kuva: Jussi Vierimaa

Turun ylioppilaslehti 9/2009 (8.5.)

Voiko vankilassa lukea muutakin kuin tiilinpäitä?

Turun ylioppilaslehti selvitti Suomen suljettujen vankiloiden ja erityisesti Turun vankilan yliopisto-opiskelumahdollisuuksia. Tulokset olivat ristiriitaisia. Useat vankilat eivät vastanneet yhteydenottoihin ja vain pieni osa kertoi avoimesti opiskelumahdollisuuksista.

”Me emme ole tilastoineet erikseen, mitä yliopistokursseja on suoritettu suljetuissa vankiloissa. Käytännössä yliopisto-opiskelijat ovat olleet niin sanottuja normaaleita opiskelijoita, joiden suoritukset rekisteröi se oppilaitos, jonne opinnot on suoritettu. Vankitietojärjestelmään on tullut opiskelun tilastointi vuodesta 2007 alkaen. Sen mukaan korkea-asteen koulutukseen osallistui vuonna 2008 yhteensä 22 vankia”, kertoo rikosseuraamusviraston (Rise) erityisasiantuntija Marianne Mäki.
Korkea-asteen koulutukseen osallistuvia vankeja oli siis vuonna 2008 kaiketi niin vähän, ettei kursseja sinä vuonna viitsitty edes merkitä vankiloiden alustaviin opintosuunnitelmiin. Silti 10 prosenttia vangeista opiskelee päivittäin muun muassa lukiokursseja. Eikö vankeja kannusteta yliopisto-opiskeluun tai tarjota siihen mahdollisuutta?
”Opiskelu vankilassa on yksi keskeinen keino kokonaisvaltaiseen vangin kuntouttamiseen”, kertoo kasvatustieteen maisteri ja kriminaalihuollon tukisäätiön sekä Oppimisvaikeuksista vapaaksi -hankkeen projektipäällikkö Kati Sunimento.
Vaikka vankila on rangaistuslaitos, on vangeilla silti sama oikeus opetukseen kuin muillakin. Se, millaiset opiskelumahdollisuudet käytännössä ovat ja miten vankeja opintoihin motivoidaan, on jo monimutkaisempi kysymys.

Vankien opintomahdollisuuksia ehkäisee muun muassa se, että vaikka opiskelu on pääosin etäopiskelua, eivät vangit saa käyttää internetiä. He joutuvat niin ikään itse maksamaan avoimen yliopiston opintonsa, opettajien mahdolliset vankilassa käynnit ja oppimateriaalin. Kotikunnan sosiaalitoimi tukee vankien opiskelua vain harvoin.
Kaikilla vangeilla vakuutetaan kuitenkin olevan mahdollisuus esimerkiksi pääsykokeisiin. Vankeja onkin opiskellut tiettävästi ainakin Joensuun, Jyväskylän, Helsingin ja Turun yliopistoissa. Esimerkiksi Pyhäselän vankilan apulaisjohtaja Risto Laukkasen mukaan vuosina 2000–2009 vankeja opiskeli Joensuun yliopistossa muun muassa psykologiaa, sosiaali- ja liikuntatieteitä, filosofiaa, kauppatieteitä, teologiaa, informaatioteknologiaa ja kasvatustieteitä.

Turussa vangit ovat vuodesta 2004 asti suorittaneet vain kasvatustieteen opintoja. Toisin kuin joissakin muissa vankiloissa, Turussa ei voi suorittaa opintokokonaisuuksia, kertoo Turun vankilan apulaisjohtaja Inga Grönlund.
Turun vankilan opinto-ohjaajan Pirjo Järven mukaan etäopiskelu ei ole myöskään käytännössä täysin mahdollista. Vankilan ei ole mielekästä edes yrittää järjestää sitä, koska oppilaita on niin vähän.
”Tällä hetkellä voi suorittaa etäopiskeluna kursseja, jos ne on sovittu etukäteen yliopiston kanssa, ja jos maksaja löytyy (eli vanki itse), niin kyllä yliopisto-opettaja voi käydä vankilassa antamassa vaikka yksityistunteja opiskelijalle”, Järvi kirjoittaa sähköpostissaan.
Puhelimessa hän kertoo, ettei vankeja tai opinto-ohjaajia voi haastatella. Hänellä ei ole myöskään tietoa siitä, mitä toiveita vankilan lukiolaisilla on yliopisto-opintojen suhteen.

Teksti: Rami Kolehmainen
Kuvitus: Antti Laakso

Turun ylioppilaslehti 9/2009 (8.5.)

Kampustaide: Big Bang Echo

Mikä on tuo kohina Hämeenkadun puolen portaiden yläpäässä? Onko se kunnianosoitus yliopistolaisille? Jos on, miksi spektroliittiveistoksen kaiuttimista kuuluvan kohinan yläpuolella on ruostunut lautasanteeni?
Vastaus on alkuräjähdyksessä.
Suomalaisen kuvanveistäjän Markus Copperin (1968–) teos Big Bang Echo paljastettiin syyskuussa 2007 fysiikan laitoksen edustalla, Quantum-aukiolla. Tämä kivestä sekä ruostumattomasta teräksestä tehdyistä kaiuttimista ja lautasantennista tehty teos on herättänyt alusta asti keskustelua. Esimerkiksi valtion taideteostoimikunnan kutsukilpailussa ei ollut yhtään turkulaista, koska maakunta-ajattelusta haluttiin luopua. Myös teoksen ääni herätti ja edelleen herättää keskustelua.
”En tiedä. Kaipa tuo kohina kuuluu siihen. Satamakaupunkina kai sen lähde on meren kohina”, arvelee toisen vuoden kemian opiskelija Krisse.
Haastateltavista noin neljäsosa tiesi äänen lähteen. Robert Wilson ja Arno Penzias kuulivat radioteleskoopilla kohinaa vuonna 1975. Tämä ruokki teoriaa 13–14 miljardia vuotta vanhasta alkuräjähdyksestä ja toi heille fysiikan Nobelin vuonna 1978. John Mather ja George Smoot puolestaan saivat Nobelin vuonna 2006, koska kuvasivat ensi kertaa räjähdyksestä lähtöisin olevaa, paljain silmin näkymätöntä sähkömagneettisäteilyä. Big Bang Echon laitteisto antenneineen muuntaakin tätä säteilyä kohinaksi.
”Aluksi siinä oli liian kova ääni” muistelee Turun yliopiston rehtori Keijo Virtanen yli 85 desibeliä pauhanneesta teoksesta.
Sen virta katkaistiinkin, koska se häiritsi lähistön työntekijöitä. Muuttuvien säiden vuoksi teoksen tekniikkaa jouduttiin myös säätämään.
Nykyään ikuisuuden ääniä peilaava teos herättää keskustelua ruostumattomalla teräksellään, joka ruostuu.

Teksti: Rami Kolehmainen
Kuva: Jussi Vierimaa

Turun ylioppilaslehti 9/2009 (8.5.)

Totuus on Toivossa

Hän on saapunut tulivaunujen kanssa kaupunkiin. Hän on paikantanut surumielisen kansan, jota kalvaa tieto tietävyytensä riittävyydestä. Hän on kaiken informaation absolutismi ja Folke Westin kalakaveri ja hauki. Hän on kryptoniittia ongelmille ja sulaa sananvapautta. Hän on Maisteri Toivo Suulas.

Hei. Joudun olemaan koko kesän työttömänä, kiitos laman. En haluaisi opiskellakaan, mutta mistä rahat? Syödäkin pitäisi.
Opiskeleminenko kannattaa?

Niityllä rakastelevat varikset tuovat mieleeni aina kesän, hennon vihellyksen poskipielissä, pisaroiden eroottiset leikit vihreällä veralla, yhdyntää ja irtoamisia, ja sitten se maustetun veden tuoksu, hipin tuoksu, oi kesä. Kesä saapuu kuin tuleminen, se puhuu huutomerkeillä ja yhdyssanoilla. Sen raikas sitruuna seisottaa ja valvottaa, kuin päähän kihahtanut saunaviini alastomien kivien sylkiessä hornaa ja kuumottavaa vesihöyryä. Tunne kuumuus vartalollasi, aisti sen romantiikka. Alaston on nuoruus ja kesä ilman töitä on mansikkaa, nauti siitä, maistele sitä, nuuhki ja tunnustele sen pehmeää povea. Puraise, mutta hellästi. Ota kesä syliisi ja tunne sen muodot niin kuin plein-air-maalausta hahmotteleva romantikko, jonka käsissä sykkii rintalastasta valuva cointreau. Riisuudu järvelle, jossa vesi hivelee, hellästi kuin rakastaja juhannusyönä. Ota kesä haltuun ja anna sen ottaa sinut haltuun, anna sen lämmittää sisäiset kalusi, jotka ravitsevat sinua läpi suven kauneuden.

Mistä puhumme, kun puhumme musiikista digiaikana?

Musiikki ja sitä ympäröivä bisnes ovat murroksessa. Internetin ja tietokoneiden aiheuttama muutos koskettaa syvemmältä kuin vain tekijänoikeuksia ja niitä rikkova piraatteja. Millaiseksi itse musiikki muovautuu fyysisten CD-levyjen, kasettien ja vinyylien korvautuessa netistä ladattavilla tiedostoilla?

Musiikin muutos näkyy pienissä rituaaleissa. Ennen vanhaan vinyylilevy kaivettiin hellävaroen hyllystä ja asetettiin levylautaselle. Levyä suojanneet isot, kauniit tai rumat kannet kertoivat laajempaa tarinaa artisteista. Kädestä käteen kulkeneet levyt ja niistä tehdyt kasettitaltioinnit sitoivat yhteen samojen artistien ihailijoita.
Nykyään ei tarvitse edes kurottaa tietokoneelta levyhyllylleen, vaan haluamansa kappaleen voi soittaa vaikkapa Spotify-palvelun kautta. Verkkoyhteyden avulla kuuntelija pääsee ainakin periaatteessa käsiksi laajempaan musiikkikirjastoon kuin koskaan ennen ihmiskunnan historiassa.
Netin tarjoamien palveluiden välityksellä kuuntelija on vapaampi valitsemaan tarjotun mainstreamin tai oman kulttuurinsa rajojen ulkopuolelta, mutta myös vapaampi muokkaamaan tarjotusta musiikista omaansa. Lievimmillään uudelleentulkinta rajoittuu omiin soittolistoihin, radikaaleimmillaan muiden tuottamasta musiikista luodaan omia teoksia.
Lainaaminen ei läheskään aina kunnioita vanhempien sukupolvien työpanosta tai käsitystä teoksista. Isovanhempien rakastamista levyistä saattaa tulla osa mashup-muussia, joka sekoittaa huoletta Beatlesin laulumelodiat nykyräppiin ja netistä ladattuihin Afrikka-rytmeihin.

Vinyylilevyt ja niiden taltioima historia kaipaavat aina erityistä huolenpitoa, sillä ne kuluvat hieman joka soittokerralla. Niiden ääniuriin tallennettu äänihistoria on aina vaarassa hukkua, kun itse levyt katoavat, unohtuvat tai kuluvat kuuntelukelvottomiksi.
Fyysisten kappaleiden muuttamiseen digitaaliseen muotoon liittyy unelma katoamattomuudesta. Musiikin muuttuminen ykkösiksi ja nolliksi irrottaa sen fyysisistä tallenteista, paikan ja kulumisen kahleista. Esimerkiksi mp3-tiedostoa voidaan toistaa ja kopioida loputtomiin alkuperäisen esittäjän kadottua jo kauan sitten.
Mutta musiikki ei ole syntynyt tyhjästä. Eivätkä nuorten mashup-artistien kierrättämät kappaleet olisi syntyneet ilman levytysteknologiaa tai artisteille maksettua palkkaa. Samalla kun digitalisoituminen pelastaa musiikkia ajan hampaalta, se voi tehdä musiikista ylikansallisesti hyödynnettyä äänimassaa, jonka kulttuurisista juurista ei ole jäljellä enää mitään.

Kelataanpa hieman takaisin. Niin kauan kuin teknologia on sen sallinut, musiikkia on yritetty taltioida. Ensimmäinen tunnistettavissa oleva ihmisäänen tallenne on vuodelta 1860 peräisin oleva ranskalainen kansansävelmä Au Clair de la Lune.
Alun perin äänitteiden merkitys oli varsin toisenlainen. Levyt olivat pitkään vain live-vetojen epätäydellisiä taltiointeja: esityksen nauhoittamisen jälkeen toistettava tuote oli valmis. Ensimmäisenä afroamerikkalaisena fonografi-tähtenä tunnettu George W. Johnson joutuikin laulamaan aina uudelleen tutut kaksi sävelmäänsä jokaisen niistä tehdyn taltioinnin kohdalla.
Vasta myöhemmin levy saavutti nykyisen itsenäisen taiteellisen asemansa.
Suurin muutos tapahtui modernin studioteknologian myötä. 1960-luvun studioissa kasattiin tuottajien ja miksaajien kanssa uutta taiteellista kokonaisuutta, LP-levyä. Niitä ei tehty vain soittamalla biisit studiossa, vaan pitkän ajan kuluessa sommittelemalla ja manipuloimalla erillisiä ottoja.
”Studioiden kehityksen myötä musiikin esittäminen ja siitä tehty tallenne ovat erkaantuneet toisistaan”, tallenteen olemusta pohtinut filosofian maisteri Janne Vanhanen sanoo.
”Moniraitaäänitys hajotti esityksen ajallis-paikalliset koordinaatit, jolloin jokin tallenne voi olla syntynyt vaikka vuosien työn tuloksena useissa eri studioissa. Sen taustalla ei siis ole mitään yksittäistä tapahtumaa tai esitystä.”
Muutos live-esityksistä levykokonaisuuksien rakentamiseen näkyi esimerkillisesti 1960-luvun legendaarisissa rock-albumeissa, joita pidetään vieläkin länsimaisen kaanonin ylittämättömimpinä taiteellisina kokonaisuuksina. Musiikkibisneksen avustuksella levyistä tuli artistien ensisijaisia taidonnäytteitä, joiden markkinoimiseksi bändit kiersivät maailmaa soittaen. Vielä nykyäänkin vanhat tekijät kuten Pink Floydin Roger Waters esittävät keikoillaan klassisen kautensa albumeita kokonaisuudessaan.

Albumien vakiintuminen popmusiikin päämääräksi oli kaksiteräinen miekka. Toisaalta se mahdollisti kansitaiteen, lyriikoiden ja biisien muodostumisen yhteen osiaan suuremmaksi summaksi. Toisaalta levyjen leviäminen yhä laajemmalle yleisölle tarkoitti sitä, että niitä kuultaisiin aivan toisin kuin alun perin oli tarkoitus.
”Kun ostat levyn, se on siinä kokonaisuudessaan. Voit tehdä silla ihan mitä haluat, riippumatta siitä onko se livetaltiointi vai elektronista musiikkia”, Vanhanen sanoo.
Olikin väistämätöntä, että sukupolvien ja kulttuurien välillä tapahtuisi katkeamisia. Vanhoista levyistä tuli lopulta uuden sukupolven instrumentteja.
Kuumaksi kiistakapulaksi nousi 1980-luvulla nuoren hiphop-kulttuurin suorat lainat toisten artistien levyiltä eli samplet. Hiphop tarkoitti jo ennen ensimmäisiä levyjä sitä, että dj soitti muiden biisejä kahdella levysoittimella samalla kun joku räppäsi niiden päälle. Dj oli jotain varsin muuta kuin passiivinen kuuntelija.
”Dj on eräänlainen ’esikuuntelija’ – ’selector’, niin kuin reggae-termi kuuluu – joka toimii jossakin tekijän ja kuulijan välissä”, Vanhanen selventää.
”Dj on kuraattori, mutta myös taiteilija, joka luo ainutlaatuisia yhdistelmiä ja rakentaa yksittäisistä kappaleista kokonaisuuksia.”
Nuorta, köyhästä vähemmistöstä lähtenyttä hiphop-musiikkia pidettiin epäoriginaalina musiikkina, josta oli soittotaito kaukana. Sitä se tavallaan olikin. Dj:n sommitteleman musiikin lähtökohta ei ollut siinä, miten hän luo tai esittää uusia biisejä, vaan siinä miten hän löytää parhaat palat jo tehdyiltä levyiltä. Dj ei soita mitään instrumenttia, vaan jo äänitettyä musiikkia ja sen historiaa.

Samplaaminen toikin kiistellyille räpin klassikkoalbumeille palan mennyttä historiaa. Hyvinä esimerkkeinä toimivat Public Enemyn It Takes A Nation Of Millions To Hold Us Back tai Beastie Boysin Paul’s Boutique. Kumpikin on hieno kollaasi eri ajoista, eri levyiltä kantautuneista äänistä. Public Enemyn tapauksessa kyseessä on myös poliittinen kannanotto mustan musiikin ja ajattelijoiden vaiennetun historian puolesta.
”Edellä mainittujen levyjen merkitykset avautuvat monella tasolla ja aivan uudella tavalla, jos tuntee lähdemateriaalin ja sen sisältämät viittaukset. Tämä on kuitenkin vain yksi ääripää”, Vanhanen toteaa.
Toisaalta levyiltä irrotettuja sampleja voitiin käyttää vain hienoina ääninä, välittämättä niiden alkuperäisestä kontekstista.
”Toinen lainausten käytön ulottuvuus kohdataan esimerkiksi 1990-luvun brittiläisessä hardcoressa ja junglessa, jossa samplet ovat lähes sattumanvaraisia pätkiä mistä hyvänsä äänitteistä ja viittaavat lähinnä samplaamiseen itseensä.”

Digitaalinen murros haastaa vielä radikaalimmin fyysisen albumin horjutettua ja uudelleentulkittua asemaa. Tekijänoikeudestaan kiinni pitävät artistit eivät taistele vain omien rahojensa puolesta. Kyse on myös tietyn taidemuodon elämänkaaresta.
”Suuret levy-yhtiöt ja vanhan kaartin rock-yhtyeet olivat pitkään ymmällään tämän edessä. Esimerkiksi rockyhtye AC/DC ei halunnut myydä musiikkiaan yksittäisinä kappaleina iTunesissa, koska halusi albumiensa pysyvän kokonaisuuksina”, Vanhanen selittää.
”Muusikoiden ei enää ole mahdollista määritellä musiikkinsa vastaanottoa, jos musiikki julkaistaan digitaalisessa muodossa. Fyysisessä äänitteessä on myös oma etunsa. Voidaan sanoa, että vasta popmusiikin myötä äänitteestä tuli teos, osa artistin tai yhtyeen kokonaistaideteosta. Tämänlainen teoksen muoto uhkaa kadota digiaikana, ja tämän AC/DC ymmärtää. Voidaan esittää myös kriittinen huomio siitä, että digitaalisessa muodossa äänitteen erityislaatu katoaa, kun musiikki pirstaloituu siinä missä muukin informaatio ja leviää kaikenkattavan kaupankäynnin kylkiäiseksi.”
Esineenä nostalginen ja näyttävä vinyylilevy näyttää kuitenkin tekevän yllättävää paluuta: Yhdysvaltain vinyylilevymyynti lähes kaksinkertaistui viime vuonna. Todellisena häviäjänä tuntuu olevan CD-levy, joka putoaa vinyylilevyjen ja helppokäyttöisten mp3-tiedostojen väliin. Artistit ovat puolestaan yhä enemmän alkaneet elättää itseään sillä, mitä ei nettiteitse pysty välittämään: tarjoamalla ainutlaatuisia keikkakokemuksia.

Teksti: Petri Rautiainen
Kuva: Viola

Musiikkiformaattien muutos vaikuttaa artisteihin ja levy-yhtiöihin

Tarvitaan ennakkoluulotonta asennetta

Kuoleva äänitemyynti kannustaa artisteja luoviin ratkaisuihin. Viola-yhtye on päättänyt siirtää musiikkinsa julkaisun verkkoon. Nyt bändi tarjoaa joka kuukausi ilmaiseksi yhden biisin. Syy muutokselle on selvä.
”Levyn tekeminen ei oikeastaan ollut kannattavaa. Levymyynnillä pääsi juuri ja juuri omilleen”, yhtyeen toinen jäsen Tommi Forsström kertoo.
Siirtyminen fyysisistä albumikokonaisuuksista digitaalisiin sinkkuihin ei haittaa Violan taiteellista prosessia. Päinvastoin.
”Digitaalinen lyhyeen sykliin perustuva julkaiseminen pitää meidät jatkuvassa liikkeessä ja kehitystilassa, sen sijaan että piiloutuisimme komeroon kuukausiksi nysväämään parin vuoden välein julkaistavia isoja kokonaisuuksia.”
On mielenkiintoista seurata, miten yhtyeen toiminta jatkuu uuden formaatin kautta, vailla painetta albumien myynnin edistämisestä.
”Meillä on toki tässä asetelmassa kovat paineet tehdä niin hyviä biisejä, että ihmisiä kiinnostaa formaatista huolimatta”, Forsström myöntää.

Traveller Records on vuonna 2002 perustettu turkulainen levy-yhtiö, jolle on kertynyt yli kymmenen julkaisua. Pääosin vinyyleitä julkaiseva yhtiö on vakiinnuttanut toimintansa pitämällä läheiset yhteydet artisteihin ja faneihinsa. Usein nettiä hyödyntäen.
Levy-yhtiön kotikaupungilla ei ole enää niin suurta merkitystä. Traveller Records on julkaissut alusta lähtien ulkomaista musiikkia globaalille yleisölle.
”Maailmassa ei ole sisäisiä intranettejä, on vain internet”, yhtiötä pyörittävä Masa Sutela eli dj Ionik valaisee.
”Jos ennen pistettiin omakustanne ulos vaikka jossain pienessä kaupungissa USA:ssa, niin hyvä jos sukulaiset ja tutut tiesi. Nykyään voin hakea esimerkiksi Myspacesta jonkun 14-vuotiaan biitin, jos mua kiinnostaa.”
Uuden, globaalin musiikkikulttuurin huono puoli on toisaalta se, ettei ole väliä mistä musiikki tulee. Uudet nettikaupat kilpailevat musiikin kuluttajista piraattien kanssa.
”Se hiirenklikkaus on identtinen, klikkaat sitten laitonta torrenttia tai nettikaupan ostoskoria”, Sutela toteaa.
”Pitkässä juoksussa tämä laskee musiikin tasoa. Artisti voi olla tekemättä musiikkia, jos ei saa tarpeeksi rahaa mp3-tiedostoista, vaikka sen biisit soisivatkin jokaisessa maailman klubissa.”

Tartu melaan!

Kesä tulee ja nuorison libido herää. Corolla deeäksät vedetään pressun alta ja lähdetään Kauppatorille rälläämään. Tylkkäri haluaa muistuttaa, että pilluralli on erittäin epäekologinen ajanviettotapa. Tarjoamme haitalliselle aktiviteetille luomuvaihtoehdon: vetäkää vittu päähänne ja pistäkää melat heilumaan!

Pilluralli alkoi Halistenkosken melontakeskukselta, josta pillut saivat kaluston: pelastusliivit, melat ja kanootin. Jykevät kirkkoveneet jäivät rannalle myhäilemään. Opiskelijapilluille kanoottilysti ei paljoa maksanut. Joki kutsui. Vitut vastasivat.

Heti alkumetreillä revat olivat kostua turhankin ripeästi ja läpimäriksi. Kosken partaalla killunut kanootti vaati ankaraa melatyöskentelyä. Joki oli saada sankarit, ilman esileikkiä vieläpä. Uhkaavalta tilanteelta vältyttiin ja matkaa jatkettiin.
Tussut olivat häikäistyneitä Aurajoen maisemista. Koskemattoman oloista luontoa näin lähellä keskustaa! Matka jatkui Rautatiesilllan ali ja Ylioppilaskylän ohi. Uutuuttaan kimaltelevat opiskelija-asunnot tekivät majaviin suuren vaikutuksen. Niin ne opiskelijat vaan asuvat paraatipaikalla joen rannassa.
Tuomiokirkon lähestyessä urbaani ympäristö tunkeutui neitseelliseen luontoon kuin mela railoon. Polkupyöriä törrötti vedestä kuin kosteita sieniä rehevistä mättäistä. Pyörän jokeen viskaaminen on ilmeisesti pillurallin ohella yksi suuria turkulaisia aikuistumisriittejä. Toosat tunsivat sympatiaa.

Tuomiokirkko kohosi pillujen makuun sopivan tanakasti, vallan kostuivat pirulaiset. Melaa kastettiin fallisen elämyksen innoittamana entistä innokkaammin.

Matka taittui Aurajoen idyllisen urbaanissa ympäristössä. Jokirannan parannustöitä tekevät haalarityöläiset eivät välttämättä olleet hetkeen riemurasioita nähneetkään (varsinkaan kanootissa). Mutaiset pojat ja tuherot vaihtoivat tuhmia katseita.

Pildet pyrkivät rantaan Kaskensillan kupeesta käsin, mutta korkea kieleke osoittautui haasteelliseksi. Pillu vei ääreisnäön toiselta piruparalta ja neljänsadan euron kytkypuhelin putosi jorpakkoon. Hetkeksi römpsän hymy oli hyytyä, mutta kaunis päivä ja kuppilassa odottava sacher-unelma pyyhkivät huolet pois.
Café Artin kulturelli ilmapiiri sai toosat värisemään. Tryffelisuklaakakun maku sai heidät romanttisen innostuksen valtaan. Siinä hekumassa melatkin unohtuivat. Tarvitseeko mies pillupuvun, sacherin ja Aurajoen sameankostean suiston, vai karvanopat, farkkutakin ja vieterikeskisormen? Tänä armon päivänä joki osoitti heille, että pilluralliin riittää elämän peruselementit: maa, vesi, ilma ja mela.

Teksti: Janto Jokelin & Konsta Weber
Kuvat: Jussi Vierimaa

Turun ylioppilaslehti 9/2009 (8.5.)

Utupaikalla: Kissa-koira-akselin ei-ismistinen kritiikki

Tarkkasilmäiset todistavat näillä tienoin kopulaatiota. Runoilija ja yhteiskuntatieteskelijä vapauttavat nuijapäänsä vuoroviikoin.

Ismismi on mahdoton näkemys. Tämän asiain tolan käsittäneitä ei tulisi vastaisuudessa nimittää ei-ististeiksi. Onhan niin, että suljetut järjestelmät, kuten ismit, ovat empiirisesti mahdottomia.
Se siitä. Seuraavaksi ette saa tutustua minuun.

Minä tarvitsen veganismin, sillä Marx ei tee eroa porkkanoiden ja maksan välillä. Kasvihuonetomaatteja vastustan ekologismilla, joka on kuitenkin sosiaalisesti impotentti, mitä korjaan etabloitumista ehkäisevällä anarkofeminismillä sekä tulevaisuuteen suuntautuneella transhumanismilla.
Fasistin tavatessani otan käyttöön antifasismin, rasismin sattuessa rikon antirasismin lasin, uusliberalismiin suhtaudun sosialistisesti, militarismiin pasifistisesti ja nationalismiin globalistisesti. Ateismiin ja teismiin vastaan agnostisismilla.
Joko luulette tuntevanne minut?

Kumoan supernaturalismin ja dualismin realistisin argumentein, mutta en tyydy antroposentrismiin, vaan edellytän post-humanismia. Väärinkäsitysten välttämiseksi korostan, että en toki sitoudu naivistiseen positivismiin tai popularistiseen representationalismiin vaan, mitä tulee kompleksisuuteen, sensitivismiin.
Tekijänoikeuksia halveksun piratistisesti, mutta miksi kutsutaan sellaista henkilöä, jonka mielestä edustuksellinen demokratia on huono järjestelmä? Anti-representativistiksiko? Sitä, että kannatan suorempaa demokratiaa, voisin nimittää direktismiksi, jos jostain syystä haluaisin, tai e-demokratismiksi, mikäli katsoisin tarpeelliseksi mennä yksityiskohtiin. Siinä tapauksessa tekisin vielä hienosäätöä supermajoritismin ja transparentistisen byrokratismin avulla.
Rakastan intohimoisesti henkilöä, jota valtion koneisto nimittelee naiseksi. Tällä perusteella minua voisi epäillä heteroseksualismista, mutta en oikeastaan pidä elämänkumppanini passisukupuolta erityisen merkittävänä seikkana, joten ehkäpä parempi määritelmä olisi queeristi.
Pidän koirista, jäätelöstä ja kesästä, mutta en erityisemmin kissoista, artisokansydämistä tai talvesta. Jätän näiden yksityiskohtien kategorisoimisen teidän huoleksenne.

Teksti: Sami Torssonen

Turun ylioppilaslehti 9/2009 (8.5.)

Taide kuuluu kaduille

Taidetta ei pitäisi tulevassa kulttuuripääkaupungissa sulkea pelkkiin museoihin. Parhaimmillaan julkiset teokset voivat määritellä tilaansa uudelleen. Tai vain piristää päivää, kuten yliopistoaluetta valvova Posankka todistaa.

Turussa kesäkuun alkuun liittyy parikin kaupunkitaidetapahtumaa. Turun taiteilijaseura pitää kansainvälisen ympäristötaidetapahtuman Fluxations 2009:n Aurajoen rannalla ja sen läheisyydessä 1.–13.6. Teokset ovat nähtävillä syyskuun loppuun asti. Ympäri kaupunkia levittäytyy puolestaan nelipäiväinen Olohuone 306,4 km². Kaikille vapaaseen, 3.–6.6. järjestettävään tapahtumaan, kuuluu muun muassa kaupunkitilaan liittyviä esityksiä, kirjoituksia, luentoja ja työpajoja. Lisäksi eri puolille kaupunkia valmistetaan väliaikaisia installaatioita.
”Tapahtumat on käytännön syistä järjestetty samaan aikaan. Mutta niiden henki on erilainen. Fluxations tarjoaa ympäristötaidetta suuremmassa mittakaavassa, kun Olohuone on intiimimpi. Ne oikeastaan täydentävät toisiaan”, kertoo Fluxationsin tuottaja Arja-Maarit Puhakka.
”Olohuoneen tarkoituksena on, että kaupunkiympäristöstä voi kuka vain kaupunkilainen saada uusia elämyksiä arkisella maidonhakureissulla”, toteaa Olohuone ry:n tuottaja Lotta Kotilahti.

Olohuoneen kaupunkiteokset on alusta saakka suunniteltu johonkin tiettyyn paikkaan. Näin se kykenee käymään vuorovaikutusta ympäristönsä kanssa. Kuitenkaan Turun katujen taide-elämykset eivät ole sidoksissa pelkästään näihin tapahtumiin.
”Turussahan on paljon kaikenlaisia veistoksia. Kuitenkaan hienojakaan peruskaupunkikuvaan kuuluvia teoksia ei varmasti tule joka kerta ulkona liikkuessaan tarkasti tutkittua. Olohuone voi inspiroida tutkimaan myös pysyvää kaupunkikuvaa uusin silmin”, toivoo Kotiranta.

Jo pienellä kävelymatkalla YO-kylästä keskustaan löytyy paljon ihasteltavia töitä. Toisaalta on kalliisti tuotettuja pönöttäviä patsaita, toisaalta radanvarsiin ja hylättyihin tehdasrakennuksiin suihkittuja laittomia graffitteja.
”Graffiti voi olla ihan yhtä arvokas taideteos kuin näköispatsaskin, kunhan sen olemassaolo on oikein perusteltu ja siihen on kysytty lupa”, toteaa Kotilahti.
Puhakka on samoilla linjoilla.
”Töhryt ovat toisaalta elävää kaupunkikuvaa sekä yksi ilmaisumuoto ja tulkinta kaupunkiympäristöstä muiden joukossa. Kuitenkin ne ovat usein ihan väärässä paikassa ja saattavat siksi herättää negatiivisia tunteita ennemmin kuin avata ihmisiä huomaamaan uusia asioita ympäristöstään.”

Sanotaan, että kaupunkitilaan ilmestyy töhryjä, koska itsensä toteuttamiselle ei ole muuta kanavaa. Olohuone pyrkiikin olemaan kaikille kansalaisille avoin monialainen ja luova tapahtuma. Kaupunkitilaa ei kuitenkaan pääse muokkaamaan mielin määrin. Peruskansalaisten taiteilu jää enimmäkseen jokirantaan, Kirjan talon ja Ylioppilasteatterin pihaan sijoittuvalle Avoimelle pihalle. Olohuoneen ympäri kaupunkia toteutettavia teoksia voi toki ehdottaa kuka vain. Kummankin taidetapahtuman kaikille teoksille haetaan kuitenkin asiaan kuuluvat luvat kaupungin kiinteistölaitokselta.

Teksti: Paavo Ihalainen
Kuva: Johanna Naukkarinen

Turun ylioppilaslehti 9/2009 (8.5.)

Punkkia, pyöriä ja brunsseja

S-Osiksella ja TVO:lla järjestettävä Turku Hardcore & Punk Festival ilahduttaa punkin ystäviä toistamiseen.

”Vuosi sitten olin järjestämässä pientä peruspunkkeikkaa. Minut ylipuhuttiin paisuttamaan tapahtuma kaksipäiväiseksi. Saimme hienosti porukkaa apuun. Luulen, että kaikki oli stressin ja säätämisen arvoista. Yleisöpalaute oli myös positiivista”, muistelee järjestäjiin kuuluva Kiira Kolehmainen.
THPF tarjoaa muutakin kuin keikkoja. Perjantain Kaaosajot on Kolehmaisen mukaan ”Turun kaduilla ja kujilla tapahtuva punk- ja hardcorehenkinen pyöräilysuunnistus.”
THPF ilahduttaa festivaalikansaa lauantaina ja sunnuntaina vegaanibrunssilla.
”Nälkäinen festivaalikansa tarvitsee ravintoa, jotta jaksaa megabailata ja voi matkustaa hyvillä mielin kotiin. Lauantain brunssin yhteydessä näytetään myös uusi Ungdomshuset-dokumentti.”

Monipuolisen esiintyjäkaartin muodostavat 16 bändiä. Ulkomailta saapuu hollantilainen pitkän linjan streittihardcorebändi Vitamin X ja tanskalainen punkrock-poppoo De Høje Hæle. Suomalaista skeneä edustavat esimerkiksi vuosia punkkia takonut Valse Triste, nuori helsinkiläinen hardcorekvartetti In One Piece ja turkulainen Onnenpäivät. Tänäkin vuonna genrerajoja rikotaan, kun lavalle astuu deathmetal-yhtye Avoimen Haudan Löyhkä.

THPF:n jatko on hämärän peitossa.
”’Kulttuuripääkaupunki’ on kiinnostunut ’paremman väen kulttuurin’ tukemisesta. Kulttuurissa ei pidä olla kysymys rahasta vaan siitä, että kaikilla olisi yhtäläinen mahdollisuus halutessaan sekä kokea että tehdä kulttuuria. On vähintäänkin mielenkiintoista, että ’kulttuuripääkaupungissa’ lakaistaan vaihtoehtoisemmat tapahtumapaikat maton alle yhä kiihtyvällä tahdilla. Ensi vuoden toukokuussa TVO:n on oltava tyhjillään”, Kolehmainen toteaa.
Ennen äitienpäivälounaita kannattaa siis tsekata THPF:n tarjonta ja pogota itsensä mustelmille.
”Luvassa on varmasti hauskoja hetkiä ja vaaran tuntua. Ei tarvitse lähteä omalta turvalliselta kotisohvalta kauas ja saa kattavan kuvan suomipunkin nykytilasta ja parit ulkomaan ananakset kaupan päälle!”

Sanna Läylönen

Turun ylioppilaslehti 9/2009 (8.5.)

« Edellinen sivu — Seuraava sivu »