Jo riittää

Opetusministeriön ehdotus painottaa ylioppilastutkintoa korkeakoulujen opiskelijavalinnassa on versonut mielenkiintoisen oksanhaaran. Vaikka ehdotusta olisi mahdollista vastustaa kestävinkin argumentein, osa mielipiteidenvaihtoon osallistuneista on katsonut aiheelliseksi tuoda esiin pelkonsa siitä, että lukiomenestyksen korostaminen toisi yliopistoihin vääriä ihmisiä – kauhua ympärilleen kylväviä kympin tyttöjä.
Toimittaja Minna Lindgren (HS 22.4.2010) puki tämän sanoiksi: “En halua yhtään enempää elämälle vieraita seitsemän laudaturin vekkihametyttöjä lääkäreiksi, tuomareiksi ja opettajiksi.”
Koska yliopisto on tätä nykyä rillipäisten ja vekkihameisten hikarityttöjen vapaavaltio, kokee Tylkkäri velvollisuudekseen nousta barrikadeille heidän puolestaan.

Mistä ihmeen elämästä koulumenestys nuoren vieraannuttaa? Mistä ihmiset ovat saaneet päähänsä, että huono koulumenestys on osoitus jostain sankarillisesta kapinallisuudesta? Että jokainen vitosen alisuoriutuja onkin väärinymmärretty Kekkonen tai Mannerheim?
Jos koetaan, että peruskoulu kahlitsee poikkeusyksilöiden älyä tai palkitsee kympeillä lammasmaisuudesta, kannattaisi kympin oppilaiden mätkimisen sijaan koettaa muuttaa peruskoulua. Vaarana tietysti on, että tytöt loistaisivat myös uudistetussa koulussa.
Epäilemättä joistakin luokan häiriköistä sukeutuu iän myötä yritysjohtajia ja vaikuttajia. Sopii vain miettiä, kertooko tämä enemmän noista poikkeusyksilöistä vai yhteiskuntamme epäreiluudesta. Ne jotka osaavat pitää kovaa ääntä itsestään pärjäävät sukupuoleen katsomatta.

Menestys tieteessä vaatii paitsi lahjakkuutta myös paljon työntekoa. Yliopistolla ei varaa halveksia ahkeruutta.
Kokeisiin lukeminen ei ole coolia. Alisuoriutuminen on. Kymppien saaminen vaatii ihailtavaa taipumattomuutta teiniyhteisön asettamia paineita kohtaan. Jo se luo oivan pohjan vekkihameiden tulevaisuuden anarkismille.
Mahdollisuus uuteen alkuun pitää kuitenkin taata jokaiselle.

Hyvää kesää ja kullekin menestystä valitsemallaan tiellä!

Anna-Elina Matilainen

Osta hyvää tiedettä

KUKAAN EI OLE varmaan välttynyt kuulemasta, että Turun yliopisto kerää rahaa. Keskustelua siitä, mistä tarve varainkeruuseen johtuu tai millaisia seurauksia sillä voi olla, on käynyt harvempi.
Kukaan yliopistolla olisi tuskin halunnut tai ehtinyt ryhtyä muiden töidensä päälle vielä varainkeruuseen, mutta kehotus tuli korkeampaa. Varainhankintakampanja on reagointia ulkopuolelta tulevaan paineeseen. Turussa tavoite on 20 miljoonaa euroa.
Varainkeruu tuskin ottaa tulta ainakaan tavallisten kansalaisten keskuudessa. Rahan vaatiminen koetaan epäreiluksi. Suomessa on oikeutetusti totuttu siihen, että julkiset palvelut hoituvat verovaroin. Silloin jokainen myös maksaa oman osansa.

Yliopiston henkilökunta saattaa kokea rahanpyynnöt loukkaaviksikin.
”Ensin yliopisto haluaa työaikani, vapaa-aikani ja työni tuotokset – ja nyt vielä rahanikin”, puuskahti eräs yliopistolainen henkilökunnan ja opiskelijoiden yhteisessä keskustelutilaisuudessa pari viikkoa sitten.
TYY tuntuu pysytelleen kampanjasta tietoisesti muutaman askeleen päässä. Edustajiston ja hallituksen puheenjohtajien allekirjoitukset komeilivat kyllä vararehtorin varainkeruukirjeen alla, mutta omatoimisesti ylioppilaskunta ei ole talkoisiin osallistunut.

Varainhankinta on lisännyt tarvetta markkinoida yliopistoa.
Turun yliopiston viestintäjohtaja Maija Palonheimon (tässä lehdessä sivulla 7) mukaan varainhankinta on johtanut siihen, että yliopiston pitää pystyä entistäkin paremmin perustelemaan olemassaolonsa. Yliopistoyhteisö joutuu vastaamaan ulkopuolelta esitettyyn kysymykseen siitä, mitä hyötyä tieteestä on.
Pessimistisesti ajatellen perustelutarpeessa voi nähdä tiedon ja sivistyksen arvostuksen muremisen. Tieteeltä odotetaan tuottoa. Myönteisemmin ajatellen kyse on siitä, että tutkimuksen kustantavia veronmaksajia kiinnostaa, mitä yliopistojen ovien takana oikein puuhataan.

Markkinoinnin ja kriittisen keskustelun välille jää aina hienoinen ristiriita. Juuri yliopiston viestintä joutuu elämään arkeaan tämän ristiriidan kanssa. Toisaalta pitäisi kannustaa yhteisöä kriittiseen keskusteluun, toisaalta markkinoida ulospäin yliopistoa, joka on kaikilla mittareilla ylintä huippua ja terävintä kärkeä.
Seurauksena voi olla skitsofreeninen tilanne. Vaikka koko yliopistolaitos olisi sisältä läpimätä, uskaltaisiko sitä sanoa ääneen? Ja vain itsekritiikin kautta järjestelmän remontti olisi mahdollista toteuttaa.

Anna-Elina Matilainen

Suut auki

SUOMEN YLIOPISTOISSA on liikaa opiskelijoita suhteessa opettajien lukumäärään. Helsingin yliopiston hallituksen puheenjohtaja Antti Tanskanen sanoi (Turun Sanomat 6.4.) ääneen sen, minkä kaikki tietävät, mutta mille kukaan ei tunnu osaavan tehdä mitään.

Emme voi kuvitellakaan pärjäävämme kansainvälisissä vertailuissa, kun jokaista opetushenkilökuntaan kuuluvaa kohti on laskennallisestikin kymmeniä opiskelijoita. Käytännössä vielä harvempien opettajien joukko yrittää muiden töidensä ohessa ohjata suurta määrää kasvottomaksi jääviä opiskelijoita.

Aikaisemmin saman huolen ovat ilmaisseet niin TYY, SYL kuin vaikkapa oman yliopistomme rehtori.
Kuten Tanskanen sanoo, kestämätön tilanne johtuu yliopistojen rahoitusmallista. Opetusministeriöltä liikenee yliopistoille sitä enemmän rahaa, mitä enemmän niissä on opiskelijoita. Siksi vääristymää ei voida korjata, vaikka se on hyvin tiedossa.

Tanskanen peräänkuuluttaa pienryhmäopetusta. Hänen mielestään se olisi erityisen tärkeää siksi, että se kehittäisi opiskelijoiden sosiaalisia taitoja.

Siinä Tanskanen osuu naulan kantaan. Tieteessä on pohjimmiltaan kyse väitteiden muodostamisesta ja niiden koettelusta kriittisessä keskustelussa. Totuuksien kyseenalaistaminen ja argumentointitaito ovat luultavasti tärkeintä, mitä yliopistolla voi oppia – ja mitä yliopisto voi muulle yhteiskunnalle tuottaa.

Suomalainen yliopisto ei kuitenkaan rohkaise keskusteluun. Yksi keskeisimmistä syistä ovat varmasti massaluentojen ja kirjatenttien kautta kulkevat putkitutkinnot.

Valitettavasti keskustelua ei synny usein silloinkaan, kuin siihen olisi teoriassa mahdollisuus. Aito debatti on seminaareissa harvinaista. Katsekontaktia ohjaajaan vältellään kuin yläasteen terveystiedon tunnilla.

On ihmisiä, joille suun avaaminen seminaarissa on ylitsepääsemättömän vaikeaa. Siitä huolimatta he saattavat olla hyviä tutkijoita ja puolustaa tuloksiaan paperilla loistavasti. Siksi vuorovaikutuksesta ei saa tehdä kynnyskysymystä.

Suun avaamiseen pitäisi kuitenkin kaikin keinoin kannustaa. Aktiivisuus pitäisi huomioda arvosanoissa ja keskustelun harjoitteluun pitäisi tarjota mahdollisuus niillekin, joille se on vaikeaa. Satojen opiskelijoiden luennoilla kynnys avata suunsa on useimmille meistä liian korkea.

Vanha hokema kammioon sulkeutumisesta kuvaa nykymaailman tutkijantyötä mahdollisimman huonosti. Tieteentekijät työskentelevät tutkimusryhmissä, ohjaavat opiskelijoita, hakevat rahoitusta ja kertovat työnsä tuloksista ulkopuolisille. Muualla työelämässä sosiaaliset taidot korostuvat sitäkin enemmän. Siksi on hullua päästää ketään yliopistosta läpi kirjekurssilla.

Anna-Elina Matilainen

Kohti ydintä

KESKUSTANUORET ja Keskustaopiskelijat, Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden Liitto, Svensk Ungdom, Sosialidemokraattiset opiskelijat ja Vasemmistonuoret sekä Vasemmisto-opiskelijat liittyivät viime viikolla Äänestä ydinvoima historiaan -kampanjaan.

Kampanjan ajatus on yksinkertainen. Kansalaiset lupaavat äänestää kevään 2011 eduskuntavaaleissa sellaista kansanedustajaa, joka vastustaa tänä keväänä eduskunnassa ydinvoiman lisärakentamista. Kampanjan takana olevat järjestöt vahtivat kansanedustajien napinpainalluksia ja kertovat tiedon äänestäjille, jotta nämä osaavat äänestää mielipiteensä mukaan.

Eduskuntapuolueiden rivit ovat ydinvoiman suhteen hajallaan. Helsingin Sanomien (12.3.) kartoituksen mukaan vasta harva kansanedustaja oli päättänyt kantansa tai halusi sen julkistaa. Vihreät ovat yksituumaisesti ensimmäistäkin voimalaa vastaan, kokoomuksesta enemmistö taas kolmen laitoksen kannalla. Nollalinja sai laajaa kannatusta myös vasemmistoliiton ja RKP:n riveistä.

Sekä keskustalaisissa että demareissa oli huomattavasti enemmän niitä, jotka kannattavat ainakin yhtä rakennuslupaa, kuin niitä, jotka vastustavat koko tuotantotapaa. Siksi on kiinnostavaa, että puolueita lähellä olevat nuorisojärjestöt ovat päätyneet nollalinjaan.

Tästä voisi päätellä, että tulevaisuus on tuulivoiman. Onko ydinvoiman kannattajilla kiire tehdä päätökset lisäydinvoimasta nopsasti ennen kuin nuoret pääsevät valtaan? Vai onko sittenkin niin, että nuorista sukeutuu vanhemmiten ydinvoiman kannattajia?

USEIN TUNTUU, että kokoomusnuoret ovat kokoomuksesta oikealla, vasemmistonuoret taas -liitosta vasemmalla. Ikääntyminen tarkoittaa lipumista kohti keskustaa. Näkökulmasta riippuen se on viisastumista tai luovuttamista.
Sama kysymys on mielenkiintoinen suhteessa toiseen viime viikkojen ykköspuheenaiheeseen. Kiristyneiden asenteiden keskellä nuoret, kaupunkilaiset, naiset ja korkeakoulutetut suhtautuvat avarakatseisimmin maahanmuuttajiin.

Mitä tästä voi päätellä tulevaisuudesta? Naisia on tulevaisuudessa sama osuus väestöstä kuin nytkin, korkeakoulutettuja ja kaupunkilaisia enemmän. Nuoria on vähemmän, koska ikäluokat pienenevät. Meitä nykyisiä – silloin entisiä – nuoria, on kuitenkin suhteellisesti suurempi osuus. Paljon riippuu siis siitä, mihin suuntaan me viisastumme.

Lehden linja

TOIMITTAESSANI AVUSTAJIEN kirjoituksia olen pyrkinyt johdonmukaisesti vaihtamaan asiaankuulumattoman pistämiset ja laittamiset panemisiksi. Mielessäni on kyllä käynyt, että poloinen avustaja saattaa kiusaantua. Tylkkärin virallinen linja mukailee kuitenkin Aku Ankan oikolukijalta oppimaani nyrkkisääntöä: ”Neulalla pistetään, ruokaa laitetaan ja kaikki muu pannaan.”

Tuttavani oli saanut yleisötilaisuudessa puhuessaan kritiikkiä panna-verbin käytöstä. Eikä yleisötilaisuus ollut yläasteen oppitunti, kuten voisi helposti luulla. Verbin kaksoismerkitys ei ole uusi juttu. Se ei kuitenkaan ole muutamaan sataan vuoteen estänyt sanan käyttöä. Miettikääpä mitä tämä sievistely kertoo rohkeasta avoimuuden ajastamme.

Anna-Elina Matilainen

Luottamuspula

Professorini kannusti aikoinaan meitä opiskelijoita kutsumaan opinnäytetöitämme tutkimuksiksi proseminaarityöstä (nyk. kandiseminaari) alkaen.
Eivät ne tietenkään mitään kunnon tutkimuksia olleet. Kyse olikin asennekasvatuksesta. Ohjaaja halusi meidän tavoittelevan samoja tieteen ihanteita kuin oikeat tutkijatkin. Hän halusi meidän pyrkivän osaksi tieteellistä keskustelua ja sisäistävän sen arvot ja tavoiteet.
Olen kuullut, että toisissa oppiaineissa harjoitustyön kutsumisesta tutkimukseksi saa osakseen naurut.
Uskon, että ohjaajan luottamus sai opiskelijat ponnistelemaan tutkielmiensa eteen.

Solidaarisuuttaan parhaillaan työehdoistaan taistelevalle yliopiston henkilökunnalle voi osoittaa Me olemme yliopisto -rintamerkillä. Toistaiseksi opiskelijat tosiaan ovat osa yliopistoyhteisöä. Opiskelijaliike toimii sen puolesta, että opiskelijat vastaisuudessakin otettaisiin päätöksenteossa mukaan yhteisön täysivaltaisina jäseninä.
Opiskelijat toivovat siis luottamusta.
Ottamalla opiskelijat mukaan päätöksentekoon heidät saadaan sitoutumaan opiskeluun ja oppimiseen. Jättämällä opiskelijat sivuun heidät saadaan ajattelemaan yliopisto-opiskelua koulunkäyntinä. Jos täällä ollaan vain suorittamassa tutkinto, se kannattaa varmaan pyrkiä suorittamaan mahdollisimman vähällä työllä.

Luottamusta vaatiessa pitää olla luottamuksen arvoinen. Yliopistoyhteisöllä tulee olla yhteiset arvot ja tavoitteet.
Tiukka valmistumisaikataulu yhdistettynä tiukkaan taloudelliseen tilanteeseen johtaa siihen, että opintopisteet on raavittava sieltä, mistä niitä helpoimmin saa. Opiskelijan valinnat eivät enää perustu siihen, miten hän kokee oppivansa parhaiten.
Siten pakkokeinot ajavat opiskelijat ja opetushenkilökunnan eri puolille kenttää.
Sotii pahan kerran homman tarkoitusta vastaan, jos yliopistosta pyritään pääsemään mahdollisimman vähällä työllä ja mahdollisimman nopeasti. Helpot kurssit ovat opiskelijan vihollisia. Jos opiskelijoilta ei vaadita sitoutumista tieteen tavoitteisiin, on turha kuvitella, että heillä nähdään oikeutta myöskään vaikuttaa yliopiston päätöksentekoon.

Anna-Elina Matilainen

PS. Oluen panemista ja juomista, sikarinpolttoa, arvopaperisijoittamista, viiksiseuraa, pokeriklubia… Alayhdistysten perustamisessa ovat tänä talvena aktivoitunet etenkin miehekkäitä asioita harrastavat miehet.
Maailma toimii verkostoilla – älä siis jätä verkostoitumista sikariportaan tai viiksiseuran yksinoikeudeksi. Valtaosa yhdistyksistä on ainejärjestöjä, mutta joukkoon mahtuu myös osakuntia, poliittisia järjestöjä sekä harrastusmahdollisuuksia roolipeleistä väittelyyn. Etsi itsellesi 130 alayhdistyksen joukosta akateeminen yhteisö tai perusta vaikka oma!

Koulutustuotteita

OPETUSMINISTERIÖ JULKAISI tällä viikolla työryhmänsä laatiman koulutusvientistrategian. Tavoitteena on perustaa viennin edistämiseksi ”yritysklusteri” ja tehdä suomalaisesta korkeakoulutuksesta vientituote. Jarruna viennin aloittamiselle on toistaiseksi yliopistoväen heikko liiketoimintaosaaminen ja se, että vientituote ei ole kyllin myyvä paketti. Nämä asiat on tarkoitus panna vauhdilla kuntoon, sillä varsinainen ”sisältöosaaminen” yliopistolaisilla on ministeriön mukaan jo hyvin hallussa.
Vientistrategiassa uutta on korkeintaan rivakka aikataulu. Korkeakoulutuksen kauppaaminen on johdonmukaista jatkoa muille yrityksille tehdä tieteestä Suomen talouskasvun veturi hiljenneiden konepajojen ja paperitehtaiden tilalle.

OPISKELIJALIIKETTÄ yliopiston kääriminen kauppatavaraksi kylmää. Jos koulutus nähdään palveluna, jota yliopisto tuottaa, on pelkästään loogista, että siitä ryhdytään ennemmin tai myöhemmin perimään maksua kaikilta opiskelijoilta.
Jos tiede sen sijaan nähdään koko yhteiskuntaa hyödyttävänä toimintana, joka lisää meidän kaikkien tietoa ja ymmärrystä maailmasta, tuntuu selvältä, ettei siltä voida vaatia taloudellista tuottoa. Silloin nähdään, että on kaikkien etu tarjota jokaiselle kansalaiselle mahdollisuus kilvoitella tieteen kentillä niin pitkälle kuin omat rahkeet ja into riittävät.
Yliopistoista tuskin tulee koskaan lyhyellä aikavälillä talou-dellisesti tuottavia. Niihin kuluu rahaa. Mutta ne ovat myös tärkeitä.

SIINÄ EI TIETENKÄÄN ole mitään vikaa, että Saudi-Arabian hallitus tahtoo lennättää suomalaisia asiantuntijoita kouluttamaan maansa sairaanhoitajia. Sekään ei ole kai pahaksi, jos suomalaiset asiantuntijat perustavat näiden tarjoamiensa koulutuspalveluiden markkinoimiseksi yrityksen. Kyllä valtio kehnompiakin liikeideoita tukee.
Se vain on perin harmillista, jos korkeakoulutuksen näkeminen myyntituotteena johtaa siihen, ettei ulkomaalaisia opiskelijoita saavu Suomeen nykyisiäkään rippeitä ja suomalainen opiskelija joutuu  tulevaisuudessa maksamaan opiskelustaan.
Koulutusvientisuunnitelmien lähtökohdaksi pitäisikin ottaa, etteivät lukukausimaksut saa koskaan langeta opiskelijan maksettaviksi – sen paremmin suomalaisen kuin saudiarabialaisenkaan. Suomen valtti on tasa-arvoinen ja turvallinen yhteiskunta. Koulutuksen lisäksi silläkin olisi oivat vientimarkkinat.

Anna-Elina Matilainen

Ammattiylpeyttä

LAMA ON SAANUT jotkut opiskelijat viivyttämään valmistumistaan. Moni pitää parempana vaihtoehtona opiskella vielä vähän lisää vaikka opintolainan tai satunnaisten hanttihommien turvin kuin valmistua suoraan työttömäksi työnhakijaksi.
Taantuma liittyy opintojen venymiseen kuitenkin myös toisella tapaa. Kun työllistymismahdollisuudet vaikuttavat toivottomilta, katoaa opiskelusta helposti mieli. Opiskelijat pänttäävät paitsi puhtaasta tiedonjanosta, myös turvatakseen tulevaisuutensa.
Monen opiskelijan gradu saa ympärilleen kannet nopsasti, kun luvassa on työpaikka, jonka edellytyksenä on maisterinpaperit. Jos työmarkkinat imevät, opiskelijat siirtyvät työelämään. Työryhmille tiedoksi: työuramme pitenevät kyllä, jos vain tarjolla on työtä jota tehdä.
Ja monella opiskelijallahan työura on jo aika päivää sitten alkanut.

SOSIAALIPOLIITTISIIN kysymyksiin rohkeasti kantaa ottava talousmies Björn Wahlroos kutsui Turussa syksyllä järjestetyssä keskustelutilaisuudessa seitsemättä vuotta jatkuvaa opiskelua rikokseksi veronmaksajia kohtaan. Häneltä kuitenkin unohtui, että opiskelija ja veronmaksaja ovat sama henkilö. Valtaosa opiskelijoista tekee työtä kesäisin ja opintojensa ohella ja maksaa palkastaan veroa siinä missä kaikki muutkin.
Se, että opiskelijat tutustuvat työelämään jo opintojensa ohessa, on hyvä asia.  Työn oppii tekemällä. Opintojen pitkittyminen vuodella tai kahdella ei ole keneltäkään pois, vaikka meille niin yritetään uskotella.
Opintojen viimeistely rinnakkain koulutusta vastaavan työn kanssa takaa sulavan siirtymän työelämään. Rekrytointipalvelujen kartoituksen mukaan lähes joka toinen vuonna 2005 Turun yliopistosta valmistuneista maistereista oli koulutustaan vastaavassa työssä paperit kouraan saadessaan.

USEIMPIEN KOHDALLA huoli tulevaisuudesta on onneksi turha. Samasta vuonna 2005 valmistuneiden joukosta 83 prosenttia löysi valmistumisen jälkeen jotain työtä. Työttömänä oli kahdeksan prosenttia.
Tämä on Tylkkärin rekry-numero. Tarjolla on vinkkejä työnhakuun, vastavalmistuneiden tunnelmia ja yhden itsensä rohkeasti yrittäjänä työllistäneen kannustava esimerkki.
Opetuksista tärkein lienee tämä: tunnista taitosi ja arvosta niitä. Kuten rekrytointipalvelujen Sanna Tuominen muistuttaa, työnhaku alkaa ammatillisesta itsetunnosta. Seitsemän vuoden opiskelua ei tarvitse hävetä, mutta jos opiskelija ei itse osaa kertoa, mitä siinä ajassa olet oppinut, ei arvostusta voine odottaa muiltakaan.

Anna-Elina Matilainen

päätoimittaja kevään 2010

Samassa veneessä

Sinua ja minua panetellaan. Me opiskelemme liian hitaasti ja vääriä asioita, emmekä edes maksa nauttimistamme opetuspalveluista. Me olemme lihavia ja huonoryhtisiä, emmekä ymmärrä aikuistua ajoissa ja lisääntyä kylliksi.
Etenkin meitä paheksutaan siitä, ettemme ole poliittisesti aktiivisia. Edelliset sukupolvet taistelivat meille itsenäisen valtion ja kolmikannan yliopiston hallintoon. Me olemme niin yltiöindividualisteja, ettei yhteiskuntapaatin kurssi tai vedenpitävyys kiinnosta meitä. Väitetään, että sinulla ja minulla ei ole yhteisiä tavoitteita.
Ja pah.

Todellisuudessa sinulla ja minulla on yhteisiä ongelmia ja siksi myös yhteisiä intressejä. Me  elämme ja opiskelemme maailmassa, jossa korkeakoulutus ei enää takaa työpaikkaa, tiede valjastetaan palvelemaan yhteiskunnassa aivan uusia päämääriä ja päälle päätteeksi puoli palloa on vaarassa jäädä vedenpaisumuksen alle.
Kööpenhaminan ilmastokokouksen alla Turun ylioppilaslehti päästi hätähuudon ilmaston lämpenemisen vuoksi. Kuten tästäkin lehdestä saamme lukea, kunnianhimoisilla tavoitteilla ladattu tapahtuma meni pahasti penkin alle. Tappiosta huolimatta työ kuitenkin jatkuu. Yksi asia nimittäin tiedetään. Meidän aikanamme päätetään planeettamme kohtalosta.

Tylkkäri ei tietenkään ole julistautumassa sukupolvensa ääneksi. Meitä on nyt, Turun yliopiston ja Turun kauppakorkeakoulun yhdistyttyä, yhteensä 21 000. Sen paremmin Tylkkäri kuin TYYkään ei pysty kokoamaan kaikkia opiskelijoita saman lipun alle. Eikä se ole tarkoituskaan. Sen sijaan Tylkkäri on toivottavasti tulevaisuudessa paikka, jossa voidaan käydä keskustelua siitä, mikä meitä yhdistää ja erottaa.
Planeetan kohtalonkysymysten lisäksi on paljon pieniä ja arkisia asioita, jotka yhdistävät turkulaisia opiskelijoita yli tiedekuntarajojen. Näkökulma on vähintään yhtä tärkeä kuin aihe.
Monelle voi olla yllätys, että Turun ylioppilaslehdellä on historia kolmen turkulaisen ylioppilaskunnan yhteisenä, kaksikielisenä opiskelijalehtenä.  Kylterien liittyminen lehden lukijakuntaan on siis paluuta vanhaan.
Tämän numeron myötä käynnistyy Tylkkärin 80. vuosikerta. Omasta puolestani toivotan kauppakorkean opiskelijat lehden lukijoiksi ja toivottavasti myös tekijöiksi.

Yliopiston johdon suunnalta korviimme kantautui kaksi toivotusta uudelle vuodelle. Rehtori Keijo Virtanen kannusti jokaiselle yliopistoyhteisön jäsenelle lähettämässään viestissä joukkojaan kilpailukykyyn, kansainvälisyyteen ja menestykseen. Yliopiston hallitus peräänkuulutti ensimmäisessä kokouksessaan tiukkaa kulukuria.
Minä puolestani haluaisin toivottaa teille oppimisen iloa.

Anna-Elina Matilainen

Päästörajoja asettamassa

Maapallon keskilämpötilan nouseminen johtuu siitä, että auringosta lähtöisin olevasta lämpösäteilystä heijastuu takaisin avaruuteen vähemmän kuin sitä maapallolle jää. Sinänsä tämä on onni: jos ei näin olisi, planeettamme keskilämpötila olisi arviolta 20–30 astetta kylmempi kuin se nyt on.
Yksi syy lämpösäteilyn epätasapainoon on kasvihuonekaasuissa, kuten hiilidioksidissa, jotka ikään kuin muodostavat ilmakehään muurin, joka estää säteilyä karkaamasta takaisin avaruuteen. Nykyinen tai oikeastaan tuleva ongelma on siinä, että muurista on tulossa liian suuri ja säteilyä jää entistä enemmän vangiksi maapallolle. Tämä ei sinällään ole planeetan ongelma, eihän maapallo minnekään ole vielä katoamassa. Ongelma on ihmisten, sillä lämpenemisen myötä asuminen useilla nykyisillä alueilla käy mahdottomaksi. Lue lisää

Opintotukea uudistetaan vihdoinkin, mutta…

Vuonna 1992 Suomessa toteutettiin laaja opintotukiuudistus, josta on nykypäi­vään mennessä tullut ”monimutkainen, keinotteluun kannustava – ja edelleen taloudellisesti riittämätön”, kuten toimittaja Ninni Myllymaa keväällä Tekniikka & Talous -lehdessä hyvin huomioi.
Viisitoista vuotta ylioppilaskunnat ja muut opiskelijatahot pyrkivät vaikuttamaan riittämättömään ja liian monimutkaiseen opintotukijärjestelmään. Viidentoista vuoden vaikuttamisen tulos oli lopulta se, että syksyllä 2008 opintotukea ja opiskelijoiden tulorajoja nostettiin.
Voitoksi tätä ei voida kutsua, sillä kuten historianopiskelijoiden uusimmasta Kritiikki-lehdestä käy ilmi, opintotuen ostovoima on viime vuotuisesta korotuksesta huolimatta pienentynyt noin 15 prosenttia vuodesta 1992. Lue lisää

Seuraava sivu »