Viimeksi kuluneen vuoden aikana ei ole voinut välttyä tunteelta, että politiikkaa puhutaan nyt enemmän kuin koskaan mediaani-ikäisen yliopisto-opiskelijan elinaikana.
Kevään eduskuntavaalien ja perussuomalaisten nousun sanotaan palauttaneen politiikan politiikkaan. Presidentinvaalikampanjat käynnistyivät pian eduskuntavaalien ympärillä käydyn keskustelun laannuttua.

Silti ylioppilaskunnissa ehdittiin pitää vielä edustajistovaalit kaksien valtakunnallisten vaalien välissä. Monelle kuntalaiselle koko ruljanssi jäi epäilemättä etäisiksi tai jopa näkymättömiksi, mutta ylioppilaslehden toimituksesta katsottuna se moninkertaisti yhteiskunnallisen keskustelun määrän.

Presidentinvaalien ympärillä käyty mediasirkus ei tietenkään ole missään suhteessa valittavan henkilön tulevaan valtaan – sehän rajoittuu lähinnä hallituksen kanssa hoidettavaan ulkopolitiikkaan.

Presidentinvaalit ovat kuitenkin sirkus, josta harva tahtoo luopua. Suora kansanvaali, jossa vastakkain ovat henkilöt, eivät puolueet, on politiikkaa yksinkertaistetussa ja viihdyttävässä muodossa. Presidentin rooli ”arvojohtajana” antaa äänestäjälle luvan keskittyä konkreettisten ratkaisuehdotusten sijaan ehdokkaan maailmankatsomukseen ja presidentin tuleva edustustehtävä oikeuttaa takertumisen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin.

Presidentin valtaoikeuksien vähäisyys tai keskustelun viihteellisyys ei kuitenkaan tee puheesta tyhjänpäiväistä.

Presidentinvaalit ja viime eduskuntavaalit olivat ensimmäisiä vaaleja, joissa sosiaalisella medialla oli merkittävä rooli. Esimerkiksi Facebookissa aktiivisimmin kampanjoivat ketkäpä muut kuin toiselle kierrokselle tiensä selvittäneet Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto. Etenkin Haaviston ympärille luotua nostetta kiitetään onnistuneesta verkkokampanjoinnista.

Perinteisessä mediassa suhtautuminen sosiaaliseen mediaan on ollut kahtalaista. Toisaalta verkko tarjoaa ehtymättömän uutisaitan: kirjoitetaan uutisia siitä, mistä verkossa juuri nyt vaahdotaan. Toisaalta lehtien kolumneissa on keskitytty paheksumaan sosiaalisen median turhaa hölinää ja tyhjästä paisuvia kuplia – joita perinteinen media paisuttaa ja hyödyntää.

Molempia suhtautumistapoja voi kuvata laiskoiksi. Demokratian ja keskustelukulttuurin eittämättömän muutoksen äärellä ei kannata käpertyä siilipuolustukseen. Uusi media on demokratisoinut sitä, kenellä on mahdollisuus nostaa aiheita yleisen keskustelun aiheeksi. Vaalien vuosi on osoittanut, että halua vaikuttaa yhteiskuntaan löytyy.

ANNA-ELINA MATILAINEN
tyl-paatoimittaja@utu.fi

TÄNÄ vuonna itsenäisyyspäivää juhlittiin ympäri Suomena homotanssein. Spontaani liike syntyi vastareaktiona yhden kansanedustajan ilmoitukselle, ettei hän mene Linnan juhliin, koska valssaavat nykyään homotkin.
Muuttuvat juhlaperinteet nostavat pintaan tunteen, että ennen kaikki oli paremmin. Kuten itsenäisyyspäivällä, myös muilla juhlilla on omat oikeaoppisuuden vartijansa.
Vartijat kertovat, että joulu on ”alun perin” Jeesuksen syntymäjuhla (tai sitten nimenomaan ei sitä, vaan on keskitalven pakanallinen rieha), itsenäisyyspäivänä muistellaan sotia ja avioliitto on naisen ja miehen välinen.
Osa vartijoista suuntaa konservatisminsa hienovaraisemmin. He vastustavat pääsiäisenä virpovia noitia, koska tavassa yhdistyy ”virheellisesti” itäinen, kristillinen virpomisperinne ja läntinen, pakanallinen trulliperinne.

KULTTUURI ei kuitenkaan ole mitään ”alun perin” tietynlaista. Perinteiden perusominaisuuksiin kuuluu, että ne ovat sekasotkua.
Jokainen juhlija kuitenkin muokkaa perinteitä, ja juuri nuo kerrokset muodostavat elävän perinteen. Vanhoista tavoista otetaan mukaan ne, jotka tuntuvat tässä ajassa mielekkäiltä ja hylätään ne, jotka tuntuvat vanhentuneilta.
Juuri mukautumiskykynsä ansiosta joulu, itsenäisyyspäivä ja avioliitto ovat instituutioina säilyttäneet merkityksensä. Ne ovat mukautuneet ihmisten tarpeiden mukaan erilaisiin käsityksiin parisuhteesta, suomalaisuudesta ja uskonnosta.
Ja jos niillä halutaan tulevaisuudessakin olevan merkitystä suomalaisille, niiden on muututtava muun maailman mukana.

ANNA-ELINA MATILAINEN
tyl-paatoimittaja@utu.fi

Facebook-käyttäjän poliittista aktiivisuutta on luonnehdittu ironisesti yksilön omaa hyvää oloa pönkittäväksi online-aktivismiksi, slaktivismiksi, jolla vain harvoin on kauaskantoisia poliittisia vaikutuksia.
Slaktivismi juontaa juurensa englannin slack- ja activism-sanoista, joiden yhteisvaikutuksessa piirretään kuvaa laiskasta ja näennäisen poliittisesta sosiaalisen median aikaisesta kansalaisesta.
Slaktivistin teot Facebookissa linkittyvät tiiviisti myös yksilön oman online-identiteetin rakentamiseen: esiintyyhän käyttäjä verkkoyhteisössä omalla nimellään ja naamallaan. Tällöin jokainen tykkääminen, statuspäivitys ja ryhmään liittyminen tiedottaa yksilön preferensseistä muille käyttäjille.

Moderni vessakirjoittaja voi edelleen rustata ajatuksensa seinään suojassa muiden katseilta ja olla samalla varma siitä, ettei ole uhrannut yksityisyyttään työn touhussa. Facebook-käyttäjästä ei sen sijaan voi todeta samaa. Verkkopalvelu kerää käyttäjistään tietoja ja jakaa sitä mainostajille ja muille kolmansille osapuolille. Se, mikä vessoissa on yksityisesti julkista, on Facebookissa vain julkista.
Myös tätä Tylkkäriä voit lukea ja kommentoida verkossa. Lehden juttuja linkataan Facebookiin, missä voit jatkaa keskustelua ja jakaa juttuja edelleen omille kavereillesi. Tästä lehdestä voit lukea lisää myös vessakirjoitusten kulttuurisesta merkityksestä. Toimittaja haastaakin lukijat kohtaamaan sisäisen slaktivistinsa ja ottamaan osaa Tylkkärin juttujen avaamiin keskusteluihin. Voit puhua yksityisyydestä tai julkisuudesta – tai sitten ihan elämästä yleensä.

LAURA MYLLYMÄKI
lemyll@utu.fi

Kirjoittaja tekee graduaan sosiaalisesta mediasta.

Tulorajoja koskevan keskustelun taustalla on kahden ajattelutavan välillä oleva periaatteellinen ero.
Tulorajojen poistoa ajavaan ryhmään kuuluvat ajattelevat, että tulorajat rankaisevat opiskelijoita työnteosta. Ajatus kumpuaa siitä, että opintotuki nähdään palkkiona ahkerasta opiskelusta. Silloin tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että opintojen ohella ansaitut tulot vaikuttavat tuen määrää.
Perinteisesti opiskelijaliikkeessä opintotuki on kuitenkin nähty toisin: tukimuotona, joka takaa perustoimeentulon yhdelle erityisryhmälle. Silloin on loogista, ettei tukea saa, mikäli tienaa kylliksi.
Jälkimmäisen ajattelutavan mukaiseen opintotukeen tarveharkintaisuus kuuluu elimellisesti. Tulorajat eivät tarkoita sitä, että opiskelijaa kiellettäisiin tekemästä töitä. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että yhteiskunnan tuki on haluttu suunnata sitä tarvitseville. Jos henkilö pystyy elättämään itsensä työllään, hän ei tarvitse tukea.

ANNA-ELINA MATILAINEN
tyl-paatoimittaja@utu.fi

Tämän syksyn kampanjoiden perusteella poliittista sitoutuneisuutta tärkeämpi ideologinen jakolinja kulkee laajan ja kapean ylioppilaskunnan kannattajien välillä.
Edellisten mielestä ylioppilaskunnan tehtävä on tuottaa opiskelijoille monia palveluja ja olla vahva yhteiskunnallinen toimija. Jälkimmäisten mielestä ylioppilaskunnan pitäisi keskittyä vain välttämättömään, luopua osasta palveluistaan ja pidättäytyä ottamasta kantaa muihin kuin opiskelijoita suoraan koskeviin aiheisiin.
Molempiin ryhmiin kuuluu niin ”poliittisia” kuin ”sittareita”.
Kapean tehtäväkentän ylioppilaskuntaa kannattavat ryhmät, kuten oikeustieteilijöiden Ryhmä Lex, kauppakorkeakoulun TuKY ja Kokoomus keskittyvät kampanjoissaan TYYn tehtäviin ja päätöksentekokulttuuriin.
Laajaa TYYtä ajavat puolestaan vasemmistolaisiksi tai vihreiksi tunnustautuvat ryhmät sekä tiedekuntajärjestöistä esimerkiksi yhteiskuntatieteilijöiden Soihdunkantajat ja luonnontieteilijöiden Hybridiaani. Ne puolustavat nykyisiä palveluita ja nostavat kampanjoissaan esiin myös sellaisia kysymyksiä, joihin edustajistolla ei ole suoranaista päätösvaltaa.

Liika takertuminen poliittiset vs. sitoutumattomat -jakolinjaan onkin saattanut hämärtää sitä tosiasiaa, että myös ylioppilaskuntapolitiikka on politiikkaa.
Politiikassa kukaan ei voi väittää edustavansa ”järjen ääntä” eli ainoaa oikeaa ratkaisua.
On toki järkevää sanoa, että ylioppilaskunnan pitää keskittyä opiskelijoiden edunvalvontaan. Siitä kaikki edustajistovaaleissa ehdolla olevat ryhmät ovatkin yhtä mieltä.
Arvovalintojen ja poliittisen päätöksenteon puolelle siirrytään kuitenkin heti, kun yritetään määritellä, mikä on opiskelijan etu, mitä reittejä pitkin sitä ajetaan, mihin ylioppilaskunnan pitäisi käyttää rahansa ja millaisia palveluja sen tulisi tarjota.

ANNA-ELINA MATILAINEN
tyl-paatoimittaja@utu.fi

Äänestysaktiivisuus on vaihdellut viimeisen kymmenen vuoden ajan TYYn vaaleissa 23 ja 34 prosentin välillä. Luvut eivät ole kovin mieltäylentäviä.
Ulospäin edustajiston toiminta näyttää varmasti toisinaan turhanpäiväiseltä nyhräämiseltä. Ja siltä se vaikuttaa toisinaan sisäpiiristä tarkasteltunakin. Monet kiistojen aiheet tuntuvat valtakunnanpolitiikkaan verrattuna vähäpätöisiltä ja ylioppilaskuntapoliitikot omituisine jargoneineen luotaantyöntävältä salaseuralta.
Fakta kuitenkin on, että kaikissa poliittisissa elimissä takerrutaan joskus lillukanvarsiin. Se on valitettava tosiasia, mutta ei syy koko systeemin kyseenalaistamiseen.

Ylioppilaskunnissa vuosikymmenien saatossa tehdyn työn ansiosta opiskelijalla on suomalaisessa yliopistossa erittäin vahva asema. Ylioppilaskunta on se organisaatio, jonka kautta opiskelijat saavat äänensä kuuluviin niin oman yliopiston tasolla kuin valtakunnallisessakin koulutuspoliittisessa keskustelussa. Perinteisesti ylioppilaskunnilla on ollut vahva rooli myös muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Ja ennen kaikkea TYYn edustajisto päättää Turun yliopiston 15 000 perustutkinto- ja jatko-opiskelijan vuotuisista jäsenmaksuista kertyvän potin ja muun ylioppilaskunnan varallisuuden käytöstä.
Äänioikeuden käyttämättä jättäminen on kannanotto sen puolesta, ettei ylioppilaskuntaa – ainakaan demokraattisesti johdettua – tarvita.
Kuten kaikkien vaalien alla, jälleen on hyvä muistaa demokratian perustotuus: edustajat valitaan joka tapauksessa, ja he edustavat sinuakin. Kannattaisiko siihen vaikuttaa?

ANNA-ELINA MATILAINEN
tyl-paatoimittaja@utu.fi

TYL:n eli Tylkkärin kaupunkinumerot tarjoavat kaupunkilaisille mahdollisuuden kurkistaa turkulaisten opiskelijoiden elämään. Ylioppilaslehteä kustantaa ylioppilaskunta ja lehti tehdään kokonaan opiskelijavoimin.

Mieleenpainuvimpia opiskelijakulttuurin ilmestymiä Turun kaduilla ovat vapun kulkueet ja piknikit sekä syksyisin kadut valtaavat kastajaisporukat.

Harva tulee kuitenkaan ajatelleeksi, että Turussa joka kuudes vastaantulija on korkeakouluopiskelija. Joka viidennen kaupunkiin muuttavan tulosyy on opintojen aloittaminen.

Kuluvana kulttuuripääkaupunkivuonna opiskelijakulttuuria ja yliopistoa on tehty erilaisin poikkitieteellisin ja -taiteellisin tempauksin kaikille kaupunkilaisille tutuksi. Samaan aikaan kulttuuri ja taide ovat rantautuneet myös kampukselle.

Tässä lehdessä kerromme, kuinka kehitysyhteistyön tavoitteita voi edistää taiteen keinoin, millaisia kulttuuripääkaupunkivuoteen liittyviä opinnäytetöitä yliopistolla valmistellaan ja kuinka tutkijat jalkautuvat kaupunkilaisten keskuuteen kulttuuripääkaupunkivuoden osana toteutettavassa Blackmarket-tapahtumassa.

”Hyödyllisen tiedon ja epätiedon musta pörssistä” kuka tahansa turkulainen voi vuokrata huokeaan euron hintaan keskustelukumppanikseen ennalta määrättyyn keskustelunaiheeseen perehtyneen akateemisen asiantuntijan.

Valitettavasti Tylkkärillä on kerrottavanaan myös opiskelijakulttuurin kannalta surullisia uutisia.
Ylioppilastalot näyttävät hiljenevän vääjäämättä. TVO joutui puolitoista vuotta sitten muuttamaan Ylioppilastalojen remontin tieltä uusiin tiloihin. Nyt vaikuttaa siltä, ettei myöskään toinen osakuntaravintola, S-Osis pysty palaamaan tiloihinsa korjaustöiden jälkeen.

ANNA-ELINA MATILAINEN
tyl-paatoimittaja@utu.fi

Alkoi vuosien terapia- ja lääkityskierre, josta ei kuitenkaan tuntunut olevan hyötyä. Hiljalleen mielenterveysongelmat veivät tuttavaltani opiskelukyvyn.

Emme tavanneet usein. Kerran tavatessamme tuttavani kertoi, että hänelle oli myönnetty määräaikainen työkyvyttömyyseläke. Järkytyin kuulumisista, vaikka hänelle itselleen ne olivat helpotus. Eihän 25-vuotias voi olla eläkeläinen!

Sittemmin opin, että kyllä voi. Eläketurvakeskuksen mukaan pelkästään viime vuonna työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyi yhteensä noin 3500 alle 35-vuotiasta nuorta.
Kelan tutkijat konkretisoivat lukua kirjoittamalla Sosiaalivakuutus-lehden artikkelissaan, että Suomessa jää viisi nuorta eläkkeelle joka päivä. Yleisin syy nuorten työkyvyttömyydelle on masennus.

Työurien pidentämistä koskevassa keskustelussa Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL pyrki toistuvasti nostamaan esille faktaa, että nuorten työkyvyttömyys on paljon suomalaisten lyhyeksi väitettyjä työuria kipeämpi ongelma.

SYL:n mukaan valtiovarainministeriön viime vuonna asettama tavoite 4,5 miljoonan euron säästöistä työuria pidentämällä olisi saavutettavissa pelkällä nuorten työkyvyttömyyden vähentämisellä noin kolmannekseen, sillä nuorten työkyvyttömyyden on laskettu maksavan yhteiskunnalle yli kuusi miljardia euroa vuodessa.

Osaltaan työkyvyttömyydessä on kyse työelämän vaativuudesta. Moni joka ei koe selviävänsä täydestä työviikosta, kiireestä ja vastuusta, saattaisi suoriutua osa-aikaisista, leppoisammalla tahdilla tehdyistä ja vähemmän vastuullisista tehtävistä.

Monilla masentuneilla taudinkuvaan kuuluu itsensä tunteminen tarpeettomaksi. Työkyvyttömyys riistää mahdollisuuden työn kautta saavutettavaan merkityksellisyyden tunteeseen. Siksi SYL onkin peräänkuuluttanut joustavuutta osa-aikaisten työntekijöiden rekrytointiin.

Tässä Tylkkärissä yksi nuori työkyvytön, 28-vuotias Petra Silavuori kertoo tarinansa (s. 14). Hänelle työharjoittelu kävi ylivoimaiseksi nimenomaan valtavan epäonnistumisen pelon vuoksi.
Valitettavasti palkkatyön tekeminen näyttäytyy edelleen Suomessa osapuilleen ainoana keinona tuntea itsensä hyödylliseksi. Ehkä yksi ratkaisu työkyvyn ylläpitämiseen olisikin paradoksaalisesti luopua ajattelemasta palkkatyötä ihmisarvon mittana.

Asennemuutoksen tuloksena aiempaa useampi saattaisi kyetä kantamaan kortensa kekoon. Sillä kuten Silavuori tiivistää, me kaikki haluaisimme kyetä tekemään jotain, josta voi olla ylpeä.

ANNA-ELINA MATILAINEN
tyl-paatoimittaja@utu.fi

Vastausinnosta päätellen aihetta on sivuttu useammassa kuin yhdessä kampuksen kahvipöytäkeskustelussa. Moni vastaaja tuntui vain odottaneen tilaisuutta päästä purkamaan tunteitaan. Erästä heistä lainaten, on ”ihanaa kun saa murista”.

Vastaukset eivät kuitenkaan olleet mitään ”turhaa murinaa”. Niissä oli monta rakentavaa ehdotusta ja terveellistä muistutusta siitä, kuinka yliopistossa pitää opiskella.

Kyselyn tuloksena syntyneen jutun tarkoituksena ei ole rakentaa vastakkainasettelua opiskelijoiden ja henkilökunnan välille, vaan herätellä opiskelijoita ajattelemaan toimintaansa koko yliopistoyhteisön näkökulmasta. Moni opiskelija hankaloittaa opettajien työtä tahattomasti, silkkaa ajattelemattomuuttaan.

Käytännön seikkojen ohella vastauksista nousi esiin tutkijoiden, lehtorien ja professorien huoli asennemuutoksesta opiskelijoiden keskuudessa. Moni on pannut merkille opiskelun muuttuneen viimeisten kymmenen vuoden aikana ”koulumaisemmaksi” ja opiskelijoiden käyvän kursseilla enemmän opintopisteiden vuoksi kuin kiinnostuksesta tieteenalaan.

Osaltaan muutos saattaa johtua 2000-luvulla toteutetuista muutoksista: opintoajan rajauksesta, sivuaineoikeuksien saamisen vaikeutumisesta ja opintotukiehtojen kiristymisestä. Eräs Tylkkärin kyselyyn vastannut pohtikin, onko opiskelijoiden muuttuminen koululaisiksi reaktio yliopiston muuttumiseen tutkintoputkeksi.

Yliopiston ainutlaatuinen ajatus on, että opiskelijat ovat henkilökunnan nuorempia kollegoja, eivät asiakkaita tai holhokkeja. Siksi moni opettaja näkee punaista kuullessaan yliopistoa kutsuttavan kouluksi.

Asema osana akateemista yhteisöä tuo mukanaan myös velvollisuuksia. Opiskelijoilla on edustajansa pöydissä, joissa opetuksesta päätetään.

Jos opiskelijat suhtautuvat yliopistoon kuin pakolliseen pahaan – kuin kouluun josta pitää yrittää luikerrella lävitse mahdollisimman vähin vaivoin – on ihan aiheellinen kysymys, miksi opiskelijoiden mielipiteitä pitäisi yliopiston päätöksenteossa kuunnella.

Tylkkäri  toivottaa lukijoilleen ikimuistoista syksyä ja yhtyy erään humanistisessa tiedekunnassa työskentelevän tutkijan esittämään kehotukseen: ”Innostukaa uusista asioista ja elämänne uudesta vaiheesta, huolehtikaa itsestänne, tutustukaa ihmisiin ja maailmaan, ottakaa yliopisto omaksenne ja kasvakaa akateemiseen ajatteluun.”

ANNA-ELINA MATILAINEN
tyl-paatoimittaja@utu.fi

Morkkiksen keskeltä usein esitetyn teorian mukaan kuilu ”pahoinvoivan kansan” ja ”vieraantuneen eliitin” välillä oli revennyt liian leveäksi. Timo Soinissa päähän potkittu kansa sai kaivatun puolestapuhujansa. Vaalitulos oli tulkinnasta riippuen joko ”hätähuuto” tai ”näpäytys”.

Syytös kansasta vieraantumisesta osuu herkkään paikkaan. Jos jotain suomalainen ei tahdo olla niin elitisti. Oletettu poliittinen eliitti – muut puolueet ja julkisuudessa ääneen pääsevät – otti persujen tarjoaman ruoskan auliisti käteensä.

Niin perussuomalaiset omivat itselleen aseman ”tavallisen suomalaisen” muita autenttisempina edustajina.

Soini tarjoili äänestäjille hyväksyntää ja anteeksiantoa. Hän vakuutti meille, että me olemme ihan hyviä sellaisina kuin olemme. Meidän ei tarvitse puhua kieliä, juoda viinejä tai käyttää solmiota. Perussuomalaisten voitosta tuli alistetun taviksen emansipaatiokertomus.

Se, että perussuomalaiset onnistuivat monopolisoimaan ”kansan” nosti heidät ennen vaaleja likaiseksi peliksi ymmärretyn politiikan yläpuolelle.

Vaalivoitto kuitenkin teki ryhmästä tavallisen puolueen, jonka kritisoiminen ei enää ole elitismiä tai kansan hätähuudon kylmää sivuuttamista. Siksi heitä on aika alkaa kohdella kuin poliitikkoja, ei kuten luonnonilmiötä tai mystistä kansan tuntojen tulkkeja. Persut ei ole luonnonvoima, eikä Soini ole iso vauva.

Perussuomalaiset voittoon äänestänyt joukko koki, etteivät päättäjien ja kansalaisten maailmat kohtaa. No nytpä kohtaavat! Tästedes perussuomalaiset kuuluvat kiistatta maan poliittiseen eliittiin.

Todellisuudessa kuilu ”eliitin” ja ”kansan” välillä ei ole niin ammottava. Vaikka ihmisten elämät poikkeavat räikeästi toisistaan, meidän jokaisen on helppo löytää sisäinen perussuomalaisemme. Juuri siitä ”eliitin” itseruoskinnassa on kyse.

Kysymys kuuluukin, miten sisäiseen persuun tulisi suhtautua.

Persujen määrittelemää suomalaisista ei tarvitse ottaa annettuna. Sen sijaan ”kansan” voi määritellä uudelleen – tai heittää käsitteenä romukoppaan.

Perussuomalaisten määrittelemä ”tavallinen suomalainen” ei ole piiruakaan muita identiteettikategorioita aidompi, vaan tietoisesti vaalikampanjassa rakennettu kuten vihreiden ironinen pasifisti tai kokoomuksen kansainvälinen menestyjäkin.

Siispä: älä helli sisäistä persuasi. Haasta se.

ANNA-ELINA MATILAINEN
tyl-paatoimittaja@utu.fi